TOINEN NÄYTÖS.

(Tapahtuu neidin huoneessa.)

ENSIMÄINEN KOHTAUS.

Minna von Barnhelm. Franziska.

NEITI

(aamupuvussa, katsoen kelloansa). Franziska, me olemmekin nousseet hyvin varhain. Aika käy meille pitkäksi.

FRANZISKA.

Kukapa saisi unta näissä vietävän suurissa kaupungeissa? Vaunuja, yövartijoita, rumpuja, kissoja, korpraaleja — ei koskaan lakkaa jyrisemästä, huutamasta, pärisemästä, naukumasta, kiroilemasta; aivan kuin yö olisi kaikkea muuta kuin lepoa varten. — Kuppi teetä, armollinen neiti?

NEITI.

Tee ei minulle maistu. —

FRANZISKA.

Minä keitätän omaa suklaatamme.

NEITI.

Keitätä, itsellesi!

FRANZISKA.

Itselleni? Yhtä mielelläni itsekseni lörpöttelisin kuin itsekseni joisin. — Tosin käy aika tällä tavalla niin pitkäksi. — Meidän täytynee aikamme kuluksi somistaa itsemme ja koettaa pukua, jossa aiomme tehdä ensi rynnäkkömme.

NEITI.

Miksi puhut rynnäköistä, kun olen tullut tänne vain vaatiakseni antautumisen voimassapitämistä?

FRANZISKA.

Ja tuo herra upseeri, jonka me karkoitimme, ja jolle me sen johdosta lähetimme kunnioittavan tervehdyksemme: eipä liene hänkään tottunut hienoimpiin elämäntapoihin! Olisihan hän muutoin pyytänyt saada kunniaa käydä meitä tervehtimässä.

NEITI.

Kaikki upseerit eivät ole Tellheimejä. Totta puhuen minä lähetinkin hänelle tervehdykseni vain senvuoksi, että saisin tilaisuuden tiedustella häneltä jotakin Tellheimistä. — Franziska, sydämeni sanoo, että matkani on oleva onnellinen, että olen löytävä hänet. —

FRANZISKA.

Sydämmenne, armollinen neiti? Sydämeen ei ole liiaksi uskottava. Sydän puhuu äärettömän mielellään sitä mitä suukin. Jos suu olisi yhtä taipuvainen puhumaan sydämen mukaan, niin olisi jo aikoja sitten tullut muotiin pitää suut lukossa.

NEITI.

Ha! Ha! suut lukossa! Sepä muoti olisi minusta aivan paikallaan!

FRANZISKA.

Mieluummin jääkööt kauneimmatkin hampaat näyttämättä kuin että alinomaa päästää sydämen sitä tietä valloilleen!

NEITI.

Mitä? Oletko sinä niin pidättyväinen? —

FRANZISKA.

En, armollinen neiti, mutta olisin mielelläni pidättyvämpikin. Harvoin puhutaan hyveestä, jonka itse omistaa; mutta sitä useammin siitä, joka itseltä puuttuu.

NEITI.

Näetkös, Franziska? Nytpä teit erittäin hyvän huomautuksen.

FRANZISKA.

Tein? Onko siinäkin tekemistä, mikä noin vain juolahtaa mieleen? —

NEITI.

Ja tiedätkö, miksi oikeastaan pidän tuota huomautusta niin hyvänä? Se soveltuu monessa suhteessa minun Tellheimiini.

FRANZISKA.

Mitäpä te ette saisi soveltumaan häneen?

NEITI.

Ystävät ja vihamiehet sanovat, että hän on maailman urhoollisin mies. Mutta kuka on koskaan kuullut hänen puhuvan urhoollisuudesta? Hänellä on mitä oikeamielisin sydän, mutta oikeamielisyys ja jalomielisyys ovat sanoja, joita ei koskaan kuule hänen huuliltaan.

FRANZISKA.

Mistä hyveistä hän sitten puhuu?

NEITI.

Ei mistään; sillä häneltä ei puutu mitään.

FRANZISKA.

Tuota vain tahdoinkin kuulla.

NEITI.

Odotahan, Franziska, nyt muistan. Hän puhuu hyvin usein säästäväisyydestä. Näin meidän kesken, Franziska, luulenpa, että tuo mies on tuhlaaja.

FRANZISKA.

Vielä eräs seikka, armollinen neiti. Minä olen hyvin usein kuullut hänen mainitsevan myös horjumatonta uskollisuuttaan teitä kohtaan. Mitäpä, jos tuo herra olisi huikentelevainenkin?

NEITI.

Sinua onnetonta! — Mutta tarkoitatko täyttä totta, Franziska?

FRANZISKA.

Kuinka kauvan hän onkaan jo ollut teille kirjoittamatta?

NEITI.

Ah! rauhanteon jälkeen on hän kirjoittanut minulle vain yhden ainoan kerran.

FRANZISKA.

Vai huokaus rauhaakin vastaan! Ihmeellistä! Rauhan pitäisi vain korjata kaikki se paha, minkä sota on saanut aikaan, mutta se turmelee sen hyvänkin, mitä tämä, sen riitaveli, kenties on aiheuttanut. Rauha ei saisi olla niin itsepäinen! — Ja kuinka kauvan onkaan jo rauhaa kestänyt? Aika käy äärettömän pitkäksi, kun tapahtuu niin vähän uutta. — Turhaan posti taas kulkee säännöllisesti, ei kukaan kirjoita; sillä kellään ei ole mitään kirjoitettavaa.

NEITI.

»Nyt on rauha», kirjoitti hän minulle, »ja minä lähenen toiveitteni täyttymistä». Mutta että hän on kirjoittanut tästä minulle ainoastaan kerran, vain yhden ainoan kerran —

FRANZISKA.

Että hän pakottaa meidät itse rientämään tätä toiveitten täyttymistä kohti: jos vain löydämme hänet, niin saa hän tämän maksaa! — Kunpa tuo mies tällävälin ei vain jo olisi täyttänyt toiveitaan ja me saisi täällä tietää —

NEITI

(tuskaisesti ja kiivaasti). Että hän on kuollut?

FRANZISKA.

Teidän tähtenne, armollinen neiti; jonkun toisen sylissä. —

NEITI.

Sinä kiusanhenki! Odota, Franziska, kyllä tämän vielä edestäsi löydät! — Mutta pakise vain; muutoin nukahdamme uudelleen. — Hänen rykmenttinsä hajoitettiin heti rauhanteon jälkeen. Kukapa tietää, minkälaiseen laskujen ja todisteitten sekamelskaan hän siten on joutunut? Kukapa tietää, mihin toiseen rykmenttiin, mihin kaukaiseen maakuntaan hänet on siirretty? Kukapa tietää, mitkä seikat — Joku koputtaa.

FRANZISKA.

Sisään!

TOINEN KOHTAUS

Isäntä. Edelliset.

ISÄNTÄ

(pistäen päänsä esiin). Sallitaanko, armollinen herrasväki? —

FRANZISKA.

Herra isäntämmekö? — Sisään vain kokonaan.

ISÄNTÄ

(kynä korvan takana, kädessä paperilehti ja kirjoituskojeet). Minä tulen, armollinen neiti, toivottamaan teille nöyrimmästi hyvää huomenta, — (Franziskalle) ja myöskin teille, kaunis lapseni —

FRANZISKA.

Kohtelias mies!

NEITI.

Me kiitämme.

FRANZISKA.

Ja toivotamme teillekin hyvää huomenta.

ISÄNTÄ.

Rohkenenko kysyä, miten teidän armonne on levännyt ensimäisen yönsä minun kehnon kattoni alla? —

FRANZISKA.

Katto ei ole niinkään kehno, herra isäntä, mutta vuoteet olisivat voineet olla paremmat.

ISÄNTÄ.

Mitä kuulen? Huonostiko nukuttu? Kenties ylenpalttinen väsymys matkan jälkeen —

NEITI.

Mahdollista kyllä.

ISÄNTÄ.

Tietysti! tietysti! sillä muuten — — jos kuitenkin jokin seikka ei olisi täysin vastannut teidän armonne vaatimuksia, niin suvaitkoon teidän armonne vain käskeä.

FRANZISKA.

Hyvä, herra isäntä, hyvä! Emme me kursastelekaan, ja kaikkein vähimmin käy ravintolassa kitsasteleminen. Kylläpähän sanomme, mitä haluamme.

ISÄNTÄ.

Tämän lisäksi tulen samalla — (vetäen kynän esiin korvan takaa).

FRANZISKA.

No? —

ISÄNTÄ.

Epäilemättä teidän armonne jo tuntee poliisilaitoksemme viisaat määräykset —

NEITI.

En laisinkaan, herra isäntä —

ISÄNTÄ.

Meitä isäntiä on kielletty antamasta asuntoa neljääkolmatta tuntia kauvemmaksi kenellekään vieraalle, mitä säätyä ja sukua hän lieneekin, jättämättä asianomaiseen paikkaan kirjallista ilmoitusta hänen nimestään, kotipaikastaan, arvostaan ja siitä, missä asioissa ja kuinka kauvan hän täällä aikoo viipyä, ja niin edespäin.

NEITI.

Hyvä on.

ISÄNTÄ.

Teidän armonne suvainnee siis — (astuen erään pöydän luo ja valmistautuen kirjoittamaan).

NEITI.

Varsin mielelläni. — Nimeni on —

ISÄNTÄ.

Lyhyt silmänräpäys kärsivällisyyttä! (Kirjoittaa.) »Dato, 22:s p. elokuuta a. c. tänne Espanjan Kuninkaaseen saapunut» — Nyt teidän nimenne, armollinen neiti?

NEITI.

Neiti von Barnhelm.

ISÄNTÄ

(kirjoittaa) »von Barnhelm» — Saapuen? mistä, armollinen neiti?

NEITI.

Tiluksiltani Saksista.

ISÄNTÄ

(kirjoittaa) »Tiluksilta Saksista» — Saksista! Kas, kas, Saksista, armollinen neiti? Saksista?

FRANZISKA.

No? miksikäs ei? Ei kai tässä maassa pidetä syntinä, että on Saksista kotoisin?

ISÄNTÄ.

Syntinä! Varjelkoon! sehän olisi sitten aivan uuden uutukainen synti! — Saksista siis? Kas, kas, Saksista! Se rakas Saksi! — Saksi ei ole pieni, vaan on siellä useita — kuinka sanoisin? — alueita, maakuntia. — Poliisilaitoksemme on tuiki tarkka, armollinen neiti. —

NEITI.

Ymmärrän: siis tiluksiltani Thüringistä.

ISÄNTÄ.

Thüringistä! Niin, se on parempi, armollinen neiti, se on täsmällisempää. (Lukee ja kirjoittaa) »Neiti von Barnhelm, saapuen tiluksiltaan Thüringistä, ynnä kamarirouva ja kaksi palvelijaa» —

FRANZISKA.

Kamarirouva? se olen kai minä?

ISÄNTÄ.

Niin, kaunis lapseni.

FRANZISKA.

No, herra isäntä, niinpä pankaa siis kamarirouvan asemasta kamarineitsyt — Kuulin, että poliisilaitos on tuiki tarkka; siitä voisi syntyä väärinkäsitys, josta minua kuulutuksiin pantaessa saattaisi vielä koitua ikävyyksiä. Sillä minä olen todellakin vielä neitsyt ja nimeni on Franziska; sukunimeltä Willig; Franziska Willig. Minäkin olen Thüringistä. Isäni oli mylläri eräällä armollisen neidin maatilalla. Sen nimi on Klein-Rammsdorf. Mylly on nyt veljelläni. Minä tulin hyvin nuorena kartanoon ja minut kasvatettiin yhdessä armollisen neidin kanssa. Me olemme samanikäiset, ensi kynttilänmessunpäivänä yhdenkolmatta vuoden vanhoja. Minä olen oppinut kaiken mitä armollinen neitikin on oppinut. Minua ilahduttaa, jos poliisilaitos tuntee minut perinpohjin.

ISÄNTÄ.

Hyvä, kaunis lapseni, panen tuon muistiini lähempien kyselyjen varalta — Mutta sitten, armollinen neiti, tehtävänne täällä? —

NEITI.

Tehtäväni?

ISÄNTÄ.

Anooko teidän armonne jotakin hänen kuninkaalliselta majesteetiltaan?

NEITI.

Oi en!

ISÄNTÄ.

Tahi meidän ylimmiltä oikeusvirastoiltamme?

NEITI.

En niiltäkään.

ISÄNTÄ.

Tahi —

NEITI.

En, en Olen täällä yksinomaan omissa asioissani.

ISÄNTÄ.

Aivan niin, armollinen neiti, mutta millä nimellä käyvät nämä omat asianne?

NEITI.

Niitä sanotaan — Franziska, luulenpa, että meitä kuulustellaan.

FRANZISKA.

Herra isäntä, ei suinkaan poliisilaitos voi vaatia tietoonsa naisen salaisuuksia?

ISÄNTÄ.

Totta kai, kaunis lapseni; poliisilaitos tahtoo tietää kaikki ja erittäinkin juuri salaisuudet.

FRANZISKA.

No niin, armollinen neiti, mitä on tehtävä? — Kuulkaa siis, herra isäntä — mutta jääköön tämä kaikin mokomin vain meidän ja poliisin tiedoksi! —

NEITI.

Mitähän tuo hupakko nyt hänelle sanoo?

FRANZISKA.

Me olemme tulleet kaapataksemme kuninkaalta erään upseerin —

ISÄNTÄ.

Mitä? kuinka? Lapsi! lapsi!

FRANZISKA.

Tahi salliaksemme tuon upseerin kaapata meidät. Kumpikin vetää yksiin.

NEITI.

Franziska, oletko mieletön? — Herra isäntä, tämä nenäkäs olento pitää teitä pilkkanaan. —

ISÄNTÄ.

Älkäähän toki! Minun vähäpätöisyydestäni saa hän tosin laskea leikkiä niin paljon kuin haluaa, mutta korkeasta poliisilaitoksesta —

NEITI.

Tiedättekö mitä, herra isäntä? — Minä en tiedä, miten menetellä tässä asiassa. Ehkäpä voisitte jättää koko kirjoittamisen, kunnes enoni saapuu. Sanoin teille jo eilen, minkätähden hän ei tullut yhtä matkaa minun kanssani. Hänen vaununsa joutuivat epäkuntoon kahden peninkulman päässä täältä, eikä hän millään muotoa tahtonut, että tämä sattuma veisi minulta yhden yön levon. Minun täytyi siis rientää edeltä. Hän voi saapua tänne viimeistään vuorokautta myöhemmin.

ISÄNTÄ.

No niin, armollinen neiti, odottakaamme siis häntä.

NEITI.

Hän osannee paremmin vastata kysymyksiinne. Hän tietänee, kenelle ja mihin määrin hänen on paljastettava itsensä; mitä hänen on ilmoitettava asioistaan ja mitä hän niistä saa vaikenemalla sivuuttaa.

ISÄNTÄ.

Sitä parempi! Totisesti, totisesti ei voi nuorelta tytöltä (katsoen merkitsevästi Franziskaan) vaatia, että hän vakavaa asiaa vakavien ihmisten kanssa vakavasti käsittelisi —

NEITI.

Ja enoni huoneet kai ovat jo kunnossa, herra isäntä?

ISÄNTÄ.

Täydellisesti, armollinen neiti, täydellisesti, paitsi yksi —

FRANZISKA.

Josta teidän kenties taas täytyy häätää joku kunnon mies?

ISÄNTÄ.

Saksilaiset kamarineitsyet, armollinen neiti, ovat kaiketi hyvin sääliväisiä.

NEITI.

Niinpä niin, herra isäntä, siinä ette tehnyt kauniisti. Mieluummin olisitte voinut olla ottamatta meitä vastaan.

ISÄNTÄ.

Kuinka niin, armollinen neiti, kuinka niin?

NEITI.

Olen kuullut, että se upseeri, joka meidän tähtemme häädettiin —

ISÄNTÄ.

Onkin vain eronsaanut upseeri armollinen neiti.

NEITI.

Vaikkapa vain!

ISÄNTÄ.

Joka vetelee viimeisiä virsiään. —

NEITI.

Sitä pahempi! Hän kuuluu olevan hyvin ansiokas mies.

ISÄNTÄ.

Sanoinhan jo, että hän on saanut eron.

NEITI.

Kuningas ei voi tuntea kaikkia ansiokkaita miehiä.

ISÄNTÄ.

Aivan varmaan, hän tuntee ne, hän tuntee ne kaikki. —

NEITI.

Sitten hän ei voi kaikkia heitä palkita.

ISÄNTÄ.

Kyllä he kaikki tulisivat palkituiksi, jos olisivat sen mukaan eläneet. Mutta niinpä nuo herrat elivät sodan aikana, kuin kestäisi sotaa ikuisesti; ikäänkuin ei enää koskaan tultaisi pitämään väliä sillä, mikä on minun ja mikä on sinun. Nyt ovat kaikki ravintolat ja majatalot heitä täpötäynnä, ja isännän on pidettävä varansa heihin nähden. Tämän kanssa olen vielä jotakuinkin tullut toimeen. Vaikka hänellä tosin ei ollutkaan enää rahaa, niin oli hänellä kuitenkin vielä rahanarvoista, ja pari kolme kuukautta olisin varsin hyvin vielä saattanut antaa hänen täällä majailla. Mutta parempi vara kuin vahinko. — Apropos, armollinen neiti; te ymmärrätte kaiketi kalleuksien arvoa? —

NEITI.

En erityisesti.

ISÄNTÄ.

Mitäpä ei teidän armonne ymmärtäisi? — Minäpä näytän teille erään sormuksen, erään kallisarvoisen sormuksen. Armollisella neidillä on tosin itselläänkin hyvin kaunis omassa sormessaan, ja kuta enemmän sitä katson, sitä enemmän joudun ihmetyksiini, kun se on niin samanlainen kuin minun sormukseni. — Oo! katsokaa, katsokaa toki! (Ottaessaan sormuksen kotelosta ja ojentaessaan sen neidille.) Mikä hehku, tuo keskimmäinen jalokivi yksin painaa jo kuudetta karaattia.

NEITI

(katsellen sormusta). Missä olen? Mitä näen? Tämä sormus —

ISÄNTÄ.

On viidentoistasadan taalerin arvoinen jo tutunkaupassakin.

NEITI.

Franziska! — Katsohan!

ISÄNTÄ.

Minä en ole hetkeäkään epäillyt lainata sitä vastaan kahdeksankymmentä pistolia.

NEITI.

Etkö tunne sitä, Franziska?

FRANZISKA.

Aivan sama! — Herra isäntä, mistä te olette saanut tämän sormuksen? —

ISÄNTÄ.

No, lapseni? Hänellä ei kai ole mitään oikeutta siihen?

FRANZISKA.

Meilläkö ei mitään oikeutta tähän sormukseen? Juotoksen reunaan lienee kaiverrettu neidin nimikirjaimet. — Näyttäkäähän, neiti.

NEITI.

Se se on, se se on! — Kuinka on tämä sormus joutunut teidän käsiinne, herra isäntä?

ISÄNTÄ.

Minun käsiini? maailman rehellisimmällä tavalla. — Armollinen neiti, armollinen neiti, ette suinkaan mieline saattaa minua vahinkoon ja turmioon? Kuinkapa minä tietäisin, mistä sormus oikeastaan on kotoisin? Sodan aikana on moni kapine hyvinkin usein joutunut vaihtamaan omistajaa, joko tämän tieten tahi tietämättä. Ja sota oli sotaa. Saksista lienee saapunut rajan yli sormuksia enemmänkin. — Antakaa se minulle takaisin, armollinen neiti, antakaa se minulle takaisin!

FRANZISKA.

Ensin on vastattava: keneltä olette sen saanut?

ISÄNTÄ.

Mieheltä, josta en uskoisi sellaisia, eräältä muuten varsin hyvältä mieheltä —

NEITI.

Parhaalta mieheltä auringon alla, jos olette saanut sen suoraan sen omistajalta. — Pian tuokaa tänne se mies! Hän se on, hän itse, tahi ainakin täytyy hänen tuntea hänet.

ISÄNTÄ.

Kuka sitten? kenen sitten, armollinen neiti?

FRANZISKA.

Ettekö te sitten kuule? meidän majurimme.

ISÄNTÄ.

Majurinko? Aivan oikein, hän on majuri, ja hän asui tässä huoneessa ennen teitä, ja häneltä minä sen sain.

NEITI.

Majuri von Tellheimkö?

ISÄNTÄ.

Von Tellheim, niin! Tunnetteko te hänet?

NEITI

Tunnenko minä hänet? Onko hän täällä? Tellheim on täällä? Hän on asunut tässä huoneessa? Hän, hän on pantannut teille tämän sormuksen? Kuinka on se mies joutunut sellaiseen pulaan? Missä hän on? Onko hän teille velkaa? Franziska, lipas tänne! Avaa! (Franziskan asettaessa lipasta pöydälle ja sitä avatessa) Mitä hän on teille velkaa? Kenelle hän vielä on velkaa? Tuokaa tänne kaikki hänen velkansa. Tässä on rahaa. Tässä on vekseleitä! Kaikki on hänen!

ISÄNTÄ.

Mitä minä kuulen?

NEITI.

Missä hän on? missä hän on?

ISÄNTÄ.

Vielä tunti sitten hän oli täällä.

NEITI.

Kamala mies, kuinka saatoitte olla häntä kohtaan niin epäystävällinen, niin kova, niin julma?

ISÄNTÄ.

Teidän armonne suonee anteeksi —

NEITI.

Pian, pian, toimittakaa hänet tänne heti paikalla.

ISÄNTÄ.

Hänen palvelijansa on kenties vielä täällä. Tahtooko teidän armonne, että hänen on etsittävä hänet?

NEITI.

Tahdonko minä? Rientäkää, juoskaa; yksin tämän palveluksenne takia tahdon unohtaa, kuinka häijysti te olette häntä kohdellut. —

FRANZISKA.

Nopeasti, herra isäntä, rivakasti, pois, pois! (Työntää hänet ulos)

KOLMAS KOHTAUS.

Neiti. Franziska.

NEITI.

Nyt hän on jälleen luonani, Franziska! Näetkös, nyt hän on jälleen luonani! En tiedä missä olen, pelkästä ilosta! Iloitse toki sinäkin, rakas Franziska. Vaan miksipä sinä iloitsisit? Mutta sinun täytyy, sinun pitää kanssani iloita. Tule, rakas, minä lahjon sinut, jotta voisit kanssani iloita. Sano, Franziska, mitä sinulle antaisin? Mikä tavaroistani sinua miellyttää? Mitä tekisi mielesi? Ota, mitä haluat, kunhan vain iloitset. Näen hyvin, ettet ota mitään. Odota! (Hän pistää kätensä lippaaseen.) Tuossa, rakas Franziska (ja antaa hänelle rahaa), osta itsellesi mitä haluat. Vaadi enemmän, ellei se riitä. Kunhan vain iloitset kanssani. On niin murheellista iloita yksin. No, otahan toki —

FRANZISKA.

Mutta silloinhan minä varastan ne teiltä, neiti; te olette juopunut, riemusta juopunut. —

NEITI.

Tyttö, minä olen juopuessani toraisa, ota tahi — (hän tyrkyttää hänelle rahat käteen) ja varo, ettet enää estele. — Odota; hyvä, että tulin sitä ajatelleeksi. (Hän kahmaisee vielä kerran rahaa lippaasta.) Kas tässä, rakas, tässä, rakas Franziska, pistä tämä syrjään, ensimmäistä haavoittunutta sotilas-parkaa varten, joka kääntyy meidän puoleemme. —

NELJÄS KOHTAUS.

Isäntä. Neiti. Franziska.

NEITI.

No? tuleeko hän?

ISÄNTÄ.

Se inhottava, sivistymätön mies!

NEITI.

Kuka?

ISÄNTÄ.

Hänen palvelijansa. Hän kieltäytyy lähtemästä majuria hakemaan.

FRANZISKA.

Tuokaa se roisto tänne. — Tunnenhan minä kaikki majurin palvelijat. Kuka se lienee?

NEITI.

Noutakaa hänet nopeasti tänne. Kun hän näkee meidät, lähtee hän kyllä. (Isäntä poistuu.)

VIIDES KOHTAUS.

Neiti. Franziska.

NEITI.

En jaksa odottaa sitä hetkeä. Mutta, Franziska, sinä olet yhä vielä niin kylmä? Etkö vieläkään tahdo iloita kanssani?

FRANZISKA.

Tahtoisin niin sydämeni pohjasta, jos vain —

NEITI.

Jos vain?

FRANZISKA.

Me olemme jälleen löytäneet tuon miehen, mutta miten olemme hänet löytäneet? Kaikesta päättäen, mitä hänestä olemme saaneet kuulla, on hänen käynyt hullusti. Hän lienee onneton. Minun käy häntä sääliksi.

NEITI.

Käy sääliksi? — Salli minun syleillä sinua, rakkahin leikkitoverini! Tätä en unohda koskaan! — Minä olen vain rakastunut, ja sinä olet hyvä. —

KUUDES KOHTAUS.

Isäntä. Just. Edelliset.

ISÄNTÄ.

Töin tuskin sain hänet tuoduksi.

FRANZISKA.

Vieraat kasvot, en tunne häntä.

NEITI.

Ystäväni, onko hän majuri von Tellheimin palveluksessa?

JUST.

Olen.

NEITI.

Missä on hänen herransa?

JUST.

Ei täällä.

NEITI.

Mutta hän tietää, mistä majuri on löydettävissä?

JUST.

Tiedän.

NEITI.

Eikö hän tahtoisi nyt heti noutaa majuria tänne?

JUST.

En.

NEITI.

Hän tekisi siinä minulle mieliksi —

JUST.

Kas vain!

NEITI.

Ja herralleen palveluksen —

JUST.

Tokkopahan. —

NEITI.

Mistä hän sen päättää?

JUST.

Olettehan te sitä vierasta herrasväkeä, joka tänä aamuna lähetti hänelle terveisensä?

NEITI.

Kyllä.

JUST.

Niinpä olen siis oikeassa.

NEITI.

Tietääkö hänen herransa minun nimeni?

JUST.

Ei, mutta hän ei voi sietää liian kohteliaita naisia yhtä vähän kuin liian töykeitä isäntiäkään.

ISÄNTÄ.

Tuo kai taas tähtää minuun?

JUST.

Juuri niin.

ISÄNTÄ.

Älköön hän siis antako vihanne kohdistua armolliseen neitiin, vaan noutakoon herra majurin pian tänne.

NEITI

(Franziskalle). Franziska, anna hänelle jotakin —

FRANZISKA

(joka aikoo työntää rahaa Justin käteen). Me emme hänen palvelustaan vaadi ilmaiseksi.

JUST.

Enkä minä teidän rahaanne ilman palvelustani.

FRANZISKA.

Toinen toisesta.

JUST.

Minä en voi. Herrani käski minun koota tavaramme. Sitä teen paraikaa ja pyydän senvuoksi, ettei minua häirittäisi. Kun olen valmis, niin saatan kyllä hänelle sanoa, että hän voi pistäytyä täällä. Hän on tuolla viereisessä kahvilassa, ja ellei hänellä ole parempaakin tekemistä, niin kaipa hän tulee. (Aikoo poistua.)

FRANZISKA.

Odottakoon hän nyt toki. — Armollinen neiti on herra majurin — sisar. —

JUST.

Sen tietänen minä parhaiten, ettei majurilla ole sisarta. Puolen vuoden kuluessa on hän lähettänyt minut kaksi kertaa omaistensa luo Kuurinmaalle — Onhan niitä tosin monenlaisia sisaria —

FRANZISKA.

Häpeemätön!

JUST.

Miksi en olisi, kun en muutoin pääse irti? (Poistuu.)

FRANZISKA.

Senkin heittiö!

ISÄNTÄ.

Johan sen sanoin. Mutta jättäkää hänet rauhaan! Nythän minä tiedän missä hänen herransa on. Lähden itse häntä heti noutamaan. — Mutta, armollinen neiti, minä pyydän vain nöyrimmästi, että sitten kaikin mokomin pyytäisitte puolestani majurilta anteeksi, kun olen ollut niin onneton, että vastoin tahtoani olen niin ansiokkaan miehen —

NEITI.

Menkää nyt vain pian, herra isäntä. Kyllä minä pidän huolta, että kaikesta sovitaan. (Isäntä poistuu ja heti senjälkeen:) Franziska, juokse hänen jälkeensä: älköön hän mainitko majurille minun nimeäni! (Franziska rientää isännän jälkeen.)

SEITSEMÄS KOHTAUS.

Neiti ja senjälkeen Franziska.

NEITI.

Hän on jälleen luonani! — Olenko yksin? — En tahdo turhaan Olla yksin. (Panee kätensä ristiin.) Enkä minä olekaan yksin! (Hän katsoo ylöspäin.) Yksi ainoa kiitollinen ajatus taivasta kohden on täydellinen rukous! — hän on luonani, hän on luonani! (Levitetyin käsin.) Olen onnellinen! ja iloinen! Mitäpä tahtoisi Luoja mieluummin nähdä kuin iloisen luomansa! — (Franziska tulee.) Joko tulit, Franziska? — Säälitkö sinä häntä? Minä en häntä sääli. Onnettomuuskin on hyväksi. Ehkäpä taivas otti häneltä kaikki antaakseen hänelle kaikki minun kauttani takaisin!

FRANZISKA.

Hän voi olla täällä tuossa tuokiossa. Te olette vielä aamupuvussa, armollinen neiti. Mitäpä, jos kiireesti pukeutuisitte?

NEITI.

Johan nyt! Tästälähin nähnee hän minut useammin näin kuin koristettuna.

FRANZISKA.

Oi, te tunnette itsenne, neiti.

NEITI

(lyhyen miettimisen jälkeen). Totisesti, tyttö, osasitpa kerran taas oikeaan.

FRANZISKA.

Kun on kaunis, on koristeitta kaunein.

NEITI.

Onko siis oltava kaunis? — mutta oli kai välttämätöntä, että luulemme itseämme kauniiksi. — Ei, kunhan vain hänelle, hänelle vain olen kaunis! — Franziska, jos kaikki tytöt ovat sellaisia kuin miksi itseni nyt tunnen, niin me olemme — kummallisia kapineita. — Helliä ja ylpeitä, siveitä ja turhamaisia, intohimoisia ja hurskaita. — Sinä et kai ymmärrä minua. En kai itsekään ymmärrä itseäni. — Ilo huumaa, hurmaa.

FRANZISKA.

Koettakaa rauhoittua neiti; kuulen tultavan —

NEITI.

Rauhoittuako? Minunko pitäisi ottaa hänet vastaan rauhallisena?

KAKDEKSAS KOHTAUS.

v. Tellheim. Isäntä. Edelliset.

v. TELLHEIM

(astuu sisään ja nähdessään Minnan rientää häntä kohden). Ah! oma Minnani! —

NEITI

(rientäen häntä vastaan). Ah! oma Tellheimini!

v. TELLHEIM

(hätkähtää yhtäkkiä ja peräytyy jälleen). Suokaa anteeksi, armollinen neiti, — neiti von Barnhelm täällä —

NEITI.

Se ei liene teille niin kovin odottamatonta? — (Lähetessään v. Tellheimiä, jolloin tämä peräytyy.) Minunko on teille suotava anteeksi, että vielä olen teidän Minnanne? Suokoon taivas teille anteeksi, että vielä olen neiti von Barnhelm!

v. TELLHEIM.

Armollinen neiti! — (Katsoo jäykästi isäntään ja kohauttaa olkapäitään.)

NEITI

(huomaa isännän ja viittaa Franziskalle) Hyvä herra —

v. TELLHEIM.

Ellemme molemmin puolin liene erehtyneet —

FRANZISKA.

Jee, herra isäntä, kenen te tuottekaan tänne? Pian, pian, tulkaa, lähtekäämme etsimään sitä oikeaa.

ISÄNTÄ.

Eikö hän olekaan se oikea? Onhan toki!

FRANZISKA.

Eihän toki! Pian, pian, tulkaa, minä en ole vielä sanonut hyvää huomenta teidän tyttärellenne.

ISÄNTÄ.

Oo, mikä kunnia — (Liikahtamatta paikaltaan.)

FRANZISKA

(käy häneen käsiksi). Tulkaa, lähtekäämme valmistamaan ruokalistaa. — Saatte näyttää, mitä teillä on annettavana —

ISÄNTÄ.

Te saatte, ensiksikin —

FRANZISKA.

Hiljaa, hiljaa! Jos neiti nyt jo saa kuulla, mitä hänen on syötävä päivälliseksi, on hänen ruokahalunsa mennyttä kalua. Tulkaa, sen saatte sanoa yksin minulle. (Vie hänet väkisin.)

YHDEKSÄS KOHTAUS.

v. Tellheim. Neiti.

NEITI.

No? Olemmeko vieläkin erehdyksissämme?

v. TELLHEIM.

Jospa taivas sen soisi! — Mutta on olemassa ainoastaan *yksi*, ja te se olette. —

NEITI.

Joutavia kursasteluja! Mitä meillä on toisillemme sanottavaa, sen voi kuulla kuka tahansa.

v. TELLHEIM.

Te täällä? Mitä te täältä etsitte, armollinen neiti?

NEITI.

En etsi mitään enää. (Lähestyen häntä avosylin.) Kaikki mitä etsin olen löytänyt.

v. TELLHEIM

(perääntyen). Te etsitte onnellista, teidän rakkautenne arvoista miestä, ja löydätte — kurjan raukan.

NEITI.

Siispä ette rakasta minua enää? — ja rakastatte jotakuta toista?

v. TELLHEIM.

Ah! ken teidän jälkeenne voi ketään toista rakastaa, neiti hyvä, hän ei ole teitä koskaan rakastanut.

NEITI.

Te tempaatte vain toisen okaan sielustani. — Jos olen kadottanut sydämenne, niin mitäpä huolin siitä, onko välinpitämättömyys vai jokin voimakkaampi tenho sen minulta riistänyt? — Te ette enää rakasta minua ettekä rakasta ketään toistakaan? — Onneton mies, jollette ollenkaan rakasta! —

v. TELLHEIM.

Oikein, armollinen neiti, onnettoman ei ollenkaan pitäisi rakastaa. Hän ansaitsee onnettomuutensa, jollei hän kykene saamaan tätä voittoa itsestään; jos hän voi suostua siihen, että ne, joita hän rakastaa, saavat ottaa osaa hänen onnettomuuteensa. — Kuinka vaikea onkaan tämä voitto! — Aina siitä saakka kun järki ja pakko ovat minua käskeneet unhoittamaan Minna von Barnhelmin: mitä vaivaa olenkaan siitä nähnyt! Aloin juuri toivoa, ettei tämä vaivannäkö olisi ikuisesti turhaa: — ja silloin te ilmestytte, hyvä neiti! —

NEITI.

Ymmärränkö teitä oikein? — Pysähtykää, hyvä herra, katsokaamme, missä olemme, ennenkuin eksymme kauemmaksi! — Tahdotteko vastata minulle yhteen ainoaan kysymykseen?

v. TELLHEIM.

Kaikkiin, hyvä neiti —

NEITI.

Tahdotteko myös vastata kiertelemättä, kaartelematta? Ei muuten kuin kuivasti myöntäen tai kieltäen?

v. TELLHEIM.

Tahdon, — jos voin.

NEITI.

Te voitte. — Hyvä: välittämättä siitä vaivasta jota olette nähnyt minut unhoittaaksenne, — rakastatteko vielä minua, Tellheim?

v. TELLHEIM.

Hyvä neiti, tämä kysymys —

NEITI.

Te lupasitte vastata ainoastaan myöntäen tai kieltäen.

v. TELLHEIM.

Ja lisäsin: jos voin.

NEITI.

Te voitte. Teidän täytyy tietää, mitä sydämessänne tapahtuu. — Rakastatteko minua vielä. Tellheim? — Myöntäkää tai kieltäkää.

v. TELLHEIM.

Jos sydämeni —

NEITI.

Myöntäkää tai kieltäkää!

v. TELLHEIM.

No niin, rakastan!

NEITI.

Rakastatte?

v. TELLHEIM.

Rakastan, rakastan! — Mutta —

NEITI.

Malttakaa! — Te rakastatte minua vielä: se riittää minulle. — Minkälaiseen äänilajiin olenkaan teidän kanssanne puhuessani hairahtunut! Tympäisevään, alakuloiseen puheensävyyn, joka helposti näyttää tarttuvan! — Minäpä palaan taas omaan sävyyni. — No, rakas mies parka, te rakastatte minua yhä ja teillä on Minnanne yhä ja te olette onneton? Kuulkaahan, mikä tyhmä hupakko teidän Minnanne oli, — on. Hän saattoi, saattaa uneksia olevansa teidän koko onnenne. — Purkakaa sukkelaan onneton sydämenne. Minna koettakoon, kuinka paljon hän painaa vaa'assa onnettomuutenne rinnalla. — No?

v. TELLHEIM.

Hyvä neiti, en ole tottunut valittamaan.

NEITI.

Hyvä on. Enpä todella tiedä, mikä minuakaan sotilaassa, paitsi kerskumista, vähemmän miellyttäisi kuin valittaminen. Mutta voidaanpa myös kylmästi ja välinpitämättömästi puhua omasta urhoollisuudestaan ja onnettomuudestaan —

v. TELLHEIM.

Mikä pohjaltaan sekin on kerskumista ja valittamista.

NEITI.

Oi, te viisastelija, niinpä ei teidän ollenkaan olisi pitänyt sanoa itseänne onnettomaksi. — Joko kokonaan vaiti tahi kokonaan suu puhtaaksi. — Järki ja pakkoko käskisivät teidän unohtaa minut? — Minua järki miellyttää kovasti, minä pidän pakkoa erittäin korkeassa arvossa. — Mutta antakaa kuulla kuinka järkevää tuo pakko on.

v. TELLHEIM.

No hyvä, kuulkaa siis, hyvä neiti. — Puhuttelette minua Tellheimiksi: se nimi on kyllä oikea. — Mutta te luulette, että minä olen se Tellheim, jonka tunsitte isänmaassanne, kukoistava mies täynnä vaatimuksia, täynnä kunnianhimoa, mies, jolla oli koko ruumiinsa, koko sielunsa hallussaan, jolle kunnian ja onnen telkeet olivat avatut, joka sai toivoa joka päivä tulevansa arvoisemmaksi omistamaan teidän kätenne ja sydämenne, koskapa hän ei vielä ollut teidän arvoisenne. — Tämä Tellheim olen yhtä vähän kuin olen oma isäni. Kumpaakaan ei enää ole. — Minä olen Tellheim, eronsaanut, solvaistu raajarikko, kerjäläinen. — Tuolle entiselle, hyvä neiti, te lupauduitte: pysyttekö sanassanne tälle nykyisellekin?

NEITI.

Tuo kuuluu hyvin traagilliselta! — Mutta, hyvä herra, kunnes löydän tuon entisen jälleen, — minä nyt kerran olen hullaantunut Tellheimeihin, — täytynee tämän nykyisen päästää minut pälkähästä. — Kätesi, rakas kerjäläinen! (Tarttuen hänen käteensä.)

v. TELLHEIM

(nostaa toisen kätensä hattuineen kasvoillensa ja kääntyy poispäin). Tämä on liikaa! — Missä minä olen? — Päästäkää minut, neiti! — Teidän hyvyytenne kiduttaa minua! — Päästäkää minut.

NEITI.

Mikä teidän on? Mihin aiotte lähteä?

v. TELLHEIM.

Pois teidän luotanne! —

NEITI.

Pois minun luotani? (Vetäen hänen kätensä povelleen.) Uneksija!

v. TELLHEIM.

Epätoivo surmaa minut teidän jalkojenne juureen.

NEITI.

Minun luotani?

v. TELLHEIM.

Teidän luotanne. — En enää koskaan, koskaan teitä nähdäkseni. — Tahi ainakin varmasti, lujasti päättäneenä, — etten tee mitään halpamaista, — etten salli teidän tehdä mitään ajattelematonta. — Päästäkää minut, Minna! (Riistää itsensä irti ja poistuu.)

NEITI

(seuraten häntä). Minnako sinut päästäisi? Tellheim! Tellheim!

(Toisen näytöksen loppu.)