PISAN CAMPO SANTO.

Paikka, mihin vainajain viimeiset jäännökset sijoitetaan, antaa useinkin selvän käsityksen siitä, millaiseksi kuolemaa missäkin ajatellaan.

Suomalainen ja yleensä pohjoismainen hautausmaa on aina suruvoittoinen ja totisen alakuloinen. Synkkäoksainen kuusi, joka pienimmänkin tuulen henkäyksen siihen puhaltaessa kohahtaa raskaasti, on tavallisin koriste haudoillamme. Haapa, jonka lehvät lepattavat niinkuin kuolleiden henget niissä kuiskaisivat, on toinen yhtä suosittu puu vainajain haudoilla. Nuo puiset ristit, jotka piipottavat niin avuttomina talvisten hankien keskestä, lisäävät vielä sitä haikean mielen tunnetta, joka niin likeisesti liittyy meidän käsityksiimme kuolemasta. Uskonnolliset käsityksemme kuolemasta estävät meitä yleensä rakentamasta komeita muistomerkkejä poismenneille sukulaisillemme. Se, joka on meidät jättänyt, on maasta tullut ja maaksi on hän jälleen tuleva. Meillä ei ole mitään yhteyttä hänen kanssaan ylläpidettävänä, sillä vasta viimeisenä päivänä on hänet kuolleista herätettävä. Sille, jolle hautausmaa on jotakin muuta kuin kamala, kummitteleva »kalmisto», sille on vainaja vain muistutus omasta katoavaisuudesta. Häntä, joka siellä on maaksi muuttunut, eivät toisten rukoukset eivätkä kunnianosoitukset ja uhrit enää voi auttaa.

Ei edes sekään, että me jälkeenjääneiltämme toivoisimme näkyviä muistomerkkejä itsellemme, kehoita meitä tekemään mitään heille, jotka ovat ennen meitä mailleen menneet, sillä meistä on yleensä yhdentekevää, miten meitä kuoltuamme kohdellaan. Hetikohta kun on viimeinen huokaus rinnastamme lähtenyt, on korkein oikeus meistä peruuttamattoman tuomionsa julistanut.

Katolilaisten käsitys kuolemasta on hiukan toinen. Syntisen sielu ei mene suoraan kadotukseen, se vaeltaa vielä kauan sen etehisessä, Haadeksessa, Purgatariossa, josta se voidaan pelastaakin esirukouksia lukemalla ja uhreja tekemällä. Siitä seuraa, että kuolema ei ole niin kammottava ja ettei se siirrä vainajata niin kauaksi sukulaisistaan ja ystävistään. Elävien ja kuolleiden välit pysyvät läheisinä vielä kuolemankin jälkeen. Tuohon elävien ja kuolleiden läheisyyteen vaikuttanee vielä sekin, että katolinen uskonto tunnustaa lukemattoman joukon pyhimyksiä, jotka hyvinä henkinä vaeltavat elävien seurassa, välittävät yhteyttä kahden maailman välillä ja auttavat ihmisiä heidän pienimmissäkin huolissaan. Mutta siitä johtuu helposti, että muutkin kuin pyhimykset ajatellaan ikäänkuin »elävän» kuolemansa jälkeen. Rakas sukulainen, uskollinen ystävä muuttuu häntä kaipaavan suojelushengeksi.

Tämä käsitys kuolemasta esiintyy jo vanhoilla roomalaisilla. He eivät näy pelänneen aaveita, sillä he sijoittivat kuolleittensa tuhkat aivan keskelleen, useinpa omiin huoneisiinsa. Rooman vilkasliikkeisin valtatie Via appia, joka toi etelästä päin maailman pääkaupunkiin, on niin sanoaksemme samalla hautausmaa. Sen varrella on vieläkin kosolta raunioita, jotka osoittavat, että niiden alle oli kätketty kuolleita. Eikä tämä hautausmaa suinkaan ollut mikään surullinen, alakuloisuuteen kehoittava paikka. Nyt se kyllä, hävitettynä kun on ja kun kulkee aution, myrkyllisen Campanian halki, voi tehdä sen vaikutuksen, mutta silloin hohti siinä kahden puolen tien valkoinen marmori, ympäristö oli vihreää, asuttua viljelysmaata ja läheinen vuoristo oli silloinkin sen ihanana kehyksenä.

Sama käsitys kuolemasta ja vainajista näkyy säilyneen tähän päivään saakka kaikilla klassillisilla alueilla. Hautausmaat, missä heitä käyneekin katselemassa, ovat kaikkein kauneimmilla paikoilla, ne ovat aina taiteellisesti, jopa ylellisestikin koristetut ja tekevät vaikutuksen, joka ei ole ainoastaan lohduttava, vaan milteipä iloinenkin.

* * * * *

Vanhemmista hautausmaista on epäilemättä kuuluisin Pisan Campo santo. Se on kaikkien matkustajain käymäpaikka yhtä hyvin kuin saman kaupungin kallistuva torni ja tuomiokirkko. Sen se ansaitseekin, sillä se on täydellinen taidemuseo, täydellinen taulukokoelma.

Täytyy jättää pois kaikki käsitykset meikäläisistä hautausmaista ymmärtääkseen, miten hautausmaa voi taulukokoelmaksi muuttua. Pisan hautausmaa ei olekaan hautausmaa, vaan katettu hautauspilaristo. Kun näet tullaan ovesta sisään, joka aukeaa korkeaan muuriin tuomiokirkkoa ympäröivältä kentältä, ollaan suuressa soikeassa rakennuksessa, joka on seinämiltään katettu, mutta keskeltä avonainen. Tämä avonainen paikka on vihreä nurmikko, jota sade aina pääsee kostuttamaan. Siinä kasvaa useita solakoita sypressejä, jotka hiukan muistuttavat meidän kuusiamme, tai paremmin Etelä-Suomen solakoita katajoita, mutta ovat keveämpiä ja ystävällisempiä silmälle nähdä. Multa siihen on ristiretkien aikana tuotu pyhästä maasta, Palestiinasta. Joitakuita hautoja on tällä nurmikollakin. Useimmat ovat kuitenkin tuon katoksen alla, marmoriseinissä ja marmorilattiassa, joissa niiden paikkaa merkitsevät lukemattomat kirjoitukset ja taideteokset.

Taideteokset ovat usein symboolisia kuvauksia kuolemasta, mutta yhtä usein tapaa hautoja kattavissa marmorilaatoissa niiden alla lepäävien vainajien muoto- ja vartalokuvia, jotka milloin ovat pystyssä olevia rintakuvia milloin taas kohokuvia.

Nämä eivät kuitenkaan anna tälle hautausmaalle sen varsinaista merkitystä. Pisan Pyhän kentän suurin viehätys on niissä maalauksissa, jotka sen seiniä kaunistavat. Useat niistä ovat näet Italian vanhimpia freskomaalauksia, ja ovat ne niinmuodoin jo taidehistoriallisestikin suuriarvoisia. Mutta varsinkin aiheidensa vuoksi ne minua huvittivat. Kun en voi kaikkia maalauksia luetella, kerron vain muutamasta.

Viimeistä tuomiota on usein maalattu ja maalattu paljon taiteellisemmin kuin Pisan hautausmaan seinässä. Vähän väliä tapaa tämän suurenmoisen aiheen esitettynä katolisissa kirkkomaalauksissa, ja kuuluisin niistä on Mikael Angelon mainio fresko Vatikaanissa. Mutta liekö tuota tapausta sentään koskaan esitetty niin pöyristyttävän vaikuttavasti kuin Pisan hautausmaalla?

Eri osastoissa, jotka kukin ovat niin suuria, että esineet esiytyvät luonnollisessa koossaan, on kuvattu itse tuomio, autuaiden taivas ja kadotettujen helvetti. Viimemainitusta on jäänyt mieleeni pari taulua. Yksi näistä kuvaa sitä hetkeä, kun pikku pirut eli »pahat enkelit» ovat saaneet luvan ottaa kadotukseen tuomitut haltuunsa. Mitä kauheimmasti irvistellen lentävät ne ilmojen halki kantaen kynsissään ja hampaissaan syntisparkojen sieluja, jotka ovat kuvatut pienten lasten muotoisiksi. Keskellä taulua on ryhmä tulivuorien huippuja, jotka suitsuttavat tulta ja tulikiveä ja jonne pirut kantavat saaliitaan kuin petolinnut pesiinsä, työntäen niitä noista aukoista sisään kuin savutorvista. Aivan selvästi on tässä kuvassa ajateltu oikeita tulivuoria niiksi lakeistorviksi, joiden kautta liika kuumuus maanalaisesta pätsistä suitsuaa ulkoilmaan. Ajatus on todellakin nerokas, olkoonpa se sitten taiteilijan oma keksimä taikka vain illustratsioni kirkon tai kansan omasta käsityksestä. Hyvin ymmärrettävä onkin, että se on syntynyt maassa, jossa tulivuoria suitsuaa ja jossa maanjäristykset kuuluvat päivän tapahtumiin.

Toinen helvettitauluista kuvaa itseään helvettiä ja sen haltijaa. Kattiloidensa keskellä ja pikku pirujensa ympäröimänä istuu pimeyden ruhtinas jättiläisen kokoisena hirviönä keskellä taulua. Kuka ei olisi kerran elämässään koettanut mielessään kuvitella, miltä tuo mies näyttäisi! Taiteilijat ja kirjailijat ovat koettaneet keksiä hänelle mitä kauheimpia muotoja. Ei kukaan ainakaan niistä, joita minä olen nähnyt, ole kuitenkaan mielestäni osannut paholaisen aatetta kuvaannollisemmin esittää kuin nyt puheena oleva. Piru on kuvattu sielujen syöjäksi ja syöminen tapahtuu mitä realistisimmalla tavalla.

Hän on osaksi härkä, osaksi petoeläin, osaksi apina. Hänellä on päässään sarvet, suu on tiikerin, vartalo gorillan. Hän on jotakin vihreän keltaista ainetta, paikoitellen läpikuultavaa kuin veden mädännys, tuollaista muodotonta vesihyytelöä. Parhaallaan on hän aterialla. Kummallakin kädellään on hän kiehuvasta kattilasta, jossa porisee sekaisin päitä ja jalkoja, ottanut lapsen ja puree vasemman suupielen hampailla toiselta päätä, oikean suupielen hampailla toiselta jalkaa. Hän on ahne ja nälkäinen, ja samalla kun hän toisia puree, näkyvät ennen puremansa luistavan alas kurkusta.

Ne valuvat kurkusta vatsaan ja kiemurtelevat siellä päällekkäin ja poikittain (kaiken sen voi kuvassa nähdä), jatkaakseen sitten matkaansa yhä eteenpäin aina maahan saakka (jonka senkin voi nähdä). Mutta kaikista kamalin on hänen katseensa. Silmät ovat kierot ja seuraavat katsojaa minne hän vetäytyneekin. Niiden ilmeessä on jotakin yliluonnollisen julmaa ja samalla älytöntä. Ne seurasivat minua viikkokausia jälkeenpäin samoin kuin koko tuo kuvakin.

Kun se vaikutti minuun noin, niin mitä se mahtoikaan vaikuttaa katsojiin aikoina, jolloin tuollaiset kuvat pidettiin kopioina olemassa olevasta todellisuudesta. Kaikkialla olisi sellainen kuva syntisten elämästä kuoleman jälkeen vaikuttanut pöyristyttävästi, mutta vaikutus oli varmaankin moninkertainen tuossa ympäristössä, hautojen ja kuoleman keskellä. Ja tietysti oli se tehtykin siihen havainnolliseksi parannussaarnaksi ja muistutukseksi mahdollisesti niillekin aiotusta kohtalosta, jotka tänne toivat sukulaisiaan ja tuttaviaan.

Tästä kamalasta taulusta huolimatta ei hautausmaa kokonaisuudessaan kuitenkaan tee kaameaa, ei edes surullistakaan vaikutusta. Ihmeen viihdyttävältä tuntuu se, ettei tästä kuolleitten huoneesta näy mitään muuta kuin korkea sininen taivas. Ei sinne kuulu melua kaupungista, ei koskaan revi tuuli noiden uinuvien sypressien latvoja. Ainoastaan kellojen ääni läheisen kellotapulin korkeasta tornista tunkee sinne kuin yläilmoista tullen. Kaikista miellyttävimmin liikuttaa kuitenkin mieltä tieto siitä, että elävät ovat ehdoin tahdoin tämän tällaisen tyynen lepopaikan kuolleilleen valmistaneet. Kunkin aikakauden parhaat taiteilijat ovat olleet sitä koristamassa siveltimellään ja taltallaan. Kaupunki on mahtavuutensa aikana siihen tarpeeseen suuria summia uhrannut, ja yhäkin hoitaa sitä nykyinen sukupolvi mitä hellimmällä huolenpidolla.

1893.

KÄYNTI GENOVAN HAUTAUSMAALLA.

Kuvailkaa mielessänne kahden vuoren välissä oleva syvä laakso, jonka pohjaa kostuttelee kirkkainta, sinisintä vuorivettä vuotava virta, jota ympäröivien alempien rinteiden vierteillä on viinitarhoja ja sypressimetsiä, ja jota ylinnä taivasta kohti rajoittavat kaljut, vanhojen ritarilinnojen koristamat vuorten huiput. Kuvailkaa tämä laakso ulkopuolella suurta kaupunkia, jonka siitä erottavat korkeat kukkulat siten, että kun kaupunki on niiden mereen päin viettävällä rinteellä, laakso jää maan puolelle. Astelemme tämän laakson pohjaa, etenemme kaupungista ja kadotamme vähitellen kuuluvistamme meren kohinan, laivain huudot ja kärryjen ja raitiovaunujen kolinan. Jätämme vielä esikaupunginkin jäljellemme ja olemme maaseudulla. Silloin, eräässä tien käänteessä, avartuu laakso, joki tekee polvekkeen ja sysää ulomma toisistaan vuoren rinteitä. Nostamme silmämme ja siinä on edessämme maailman kenties ihanin hautausmaa, kenties kaikista viehättävin vainajain lepopaikka, Genovan kaupungin kirkkomaa.

* * * * *

Loitolta sitä katsellen sattuu silmäämme toisella noista vastakkain olevista rinteistä, juuri siinä, missä se alkaa laaksosta kohota, valkoinen marmorinen kirkko ja sen ilta-auringon paisteessa kimmeltävä kupooli. Kahden puolen tätä pilarien ympäröimää kirkkoa kulkee hiukan alempana marmoripylväitä kahdessa siivessä ja sen edustalla on neliskulmainen, suuren suuri, vihreä, tasainen pihatto, sekin marmoripilarien rajoittamana. Tämä pilaristo ja tämä pihatto se on hautausmaa, se on tuo kuuluisa »kuolleitten kaupunki».

Kuinka sopusointuisa se on muodoiltaan, kuinka puhdas suhteiltaan, kuinka taiteellisesti kaareutuvat nuo pilariviivat keskustaansa, tuohon kirkon kupooliin, tuohon hautauskappeliin, missä vainajien tomu siunataan ja ruumissaarna luetaan! Kuinka viattomalta, kuinka puhtaan puhtaalta näyttää tuo marmorin valkoisuus vihreää vuorta vastaan! Se on kuin kaunis kangastus, se on kuin aaveiden kaupunki—niinkuin se kyllä onkin—jonne ohikulkijaa vetämällä vetää ja jota kaukaa katsellessa tuntuu siltä kuin hennoisi sinne tulla jo eläessään haudatuksi.

* * * * *

Olemme tulleet sisään portista, jonka edustalla on ainainen vartija ja hänen asuntonsa. Olemme kääntyneet tuohon pilarikäytävään, joka ympäröi suurta nelikulmaista pihattoa, minkä keskessä, teiden risteyksessä, seisoo jättiläiskokoinen Suruttaren kuvapatsas.

Pilarikäytävä on katettu, ulkopuoleltaan on se vahva muuri, johon kuolleet ovat haudatut, mutta sisäpuolelta pihattoon päin on se aukinainen.

Alamme tarkastaa hautoja, joita täälläkin, niinkuin Pisassa, on sekä seinässä että lattiassa. Melkein kaikki hautakivet ja -patsaat ovat marmoria, mustaa tai valkoista, ja melkein kaikissa on veistettyjä kuvioita. Harvoin vain näkee siellä täällä jonkin yksinkertaisen sileän kiven. Kaikkein tavallisin hautakoriste on murrettu pilari, itkevä enkeli, surun jumalatar tai jokin muu samanlainen vertauksellinen kuvio. Nuo kuviot ovat asetetut kuin vartioimaan seinässä olevaa kiinni muurattua aukkoa, jonne arkku on kätketty.

Usein tapaamme myöskin vainajan muoto- tai vartalokuvan ja sen alla hautakirjoituksen, jossa useimmiten mitä ylistävimmällä tavalla tehdään selkoa vainajan avuista ja hyvistä puolista. Nämä tällaiset hautapatsaat eivät vielä eroa tavallisista, muuallakin nähtävistä hautapatsaista. Mutta aivan omituisia Genovan hautausmaalle ovat eräänlaiset hautapatsaat, jotka siellä myöskin ovat lukuisimmat.

Ne ovat niitä, joissa esitetään tuota likeistä yhteyttä vainajan ja häntä suremaan jääneiden välillä, mistä jo edellisessä kuvauksessani huomautin. Suremaan jääneet sukulaiset eivät ole hennoneet jättää rakastettuaan yksin kuolon käsiin, vaan ovat seuranneet häntä hänen viimeiseen lepopaikkaansa ja jääneet sinne. Tämä on tapahtunut siten, että kun esim. rakastetun miehen kuva on hakattu keskelle suurta marmoritaulua, on hänen puolisonsa, joka patsaan pystytti, antanut samaan marmorilohkareeseen hakata omankin kuvansa joko maahan vajonneena tai vainajata seppelöivänä. Toinen muistomerkki esittää vainajan lepäävässä asennossa suuren marmorilohkareen päällä, jonka sivuihin on hakattu koko hänen perheensä suremassa. Perheen jäsenet ovat kuvatut marmoriin täysissä vaatteissaan, joka nappi, jokainen pitsi on siihen kaiverrettu. Kolmas taas näyttää meille vainajan kohoamassa taivasta kohti, siivet hartioilla, mutta muuten hänen näköisenään, ja enkeli laskeutuu häntä vastaan saattaaksensa eteenpäin. Alempana patsaan juuressa on realistinen ryhmä, kohtaus hänen elämästään. On tahdottu jälkimaailmalle säilyttää muisto hänen hyväntekeväisyydestään, ja hänet on pantu siihen, ojentamaan täyttä kukkaroa köyhälle vaimolle, joka lastensa ympäröimänä ottaa sen vastaan. Neljäs ryhmä, joka on jäänyt mieleeni monista sadoista samanlaisista, antaa kuvan isästä, joka on haudannut ainoan poikansa: poika on astumassa ovesta sisään kuoleman huoneeseen. Hän on parhaassa iässään oleva nuorukainen, puettuna viimeisen muodin mukaan, silinteri päässä, redangotti päällä, kaulus ja kaulahuivi kaulassa. Hän ojentaa isälleen, joka on palttoo yllä ja hänkin yhtä tarkasti marmoriin veistetty, kätensä hyvästiksi hattuaan kohottaen. Ja siinä ne seisovat nuo jokapäiväiset ihmiset, mitä hienoimpaan marmoriin ikuistettuina!

Ei voi kieltää, että se vaikuttaa hiukan naurettavasti eikä oikein sovellu ainakaan meidän käsityksiimme kuoleman totisuudesta ja vainajain kunnioittamisesta. Meistä tuntuu oudolta varsinkin se, että sekä näissä että myöskin monissa muissa samanlaisissa vainajan sukulaiset, ne, jotka ovat tuon komean, kallisarvoisen patsaan pystyttäneet, näyttävät muistaneen itseään enemmän kuin kuollutta. Heillä on näet muistopatsaassa yhtä huomattava, usein huomattavampikin paikka kuin sen takana lepäävällä. Tulee kuitenkin muistaa, että patsaan tarkoitus on osoittaa sitä surua ja kaipausta, jonka poismennyt on jättänyt eläviin, ja luonnollistahan on, että sitä on tahdottu tehdä niin näkyvässä muodossa kuin mahdollista.

Jos tämä oman itsensä esillä pitäminen ja tunteillaan loisteleminen eräissä mauttomissa, suuren suurissa marmoriryhmissä vaikuttaakin vastenmielisesti, on kuitenkin toisia hyvin naiivia ja yksinkertaisia tapoja tämän tunteen ilmaisemiseen, jotka lapsellisuudessaan tekevät liikuttavan vaikutuksen. Köyhäin haudoilla, joiden päällä on vain yksinkertainen risti tai hautakivi, riippuu näet usein lasisten kehyksien sisässä vain vainajan valokuva sekä suremaan jääneiden perheen jäsenten valokuvat. Vaikka tuolle ensin tekisi mieli hymähtää, ei sitä kuitenkaan voi tehdä, kun ajattelee, että tämä ei suinkaan ole tapahtunut turhamaisuudesta eikä pöyhkeilemisen halusta.

Olemme kävellessämme kulkeneet pilariston läpi aina siihen paikkaan, mistä portaat alkavat nousta tuohon kupoolikirkkoon hautausmaan perällä. Aiomme ruveta sinne nousemaan, kun käytävän kulmassa tapaamme hautakuvan, joka on kaikista kummallisin niistä, joita tähän saakka olemme nähneet. Siinä on luonnollisessa koossaan vanha rypistynyt ämmä, talonpoikaispuvussa, rinkelinippu kädessään. Hautakirjoituksesta saamme tietää, että hän on leipurin leski, joka jatkoi liikettä miehensä kuoltua ja itse jo eläessään teetti tämän muistomerkin omalle haudalleen asetettavaksi. Kun ajattelee, että hän itse on seisonut mallina taiteilijan edessä, nähnyt ryppyiset kasvonsa, koukkuisen vartalonsa ja jokapäiväiset vaatteensa asteettain astuvan esiin marmorin peitosta, kun ajattelee hänen mielihyväänsä päästä ikuisiksi ajoiksi seisomaan rikkaiden pohattavainajain keskelle, hautausmaan näkyvimmällä paikalla, vaikuttaa tuo kuva niin puhtaan humoristisesti, että se on melkein liikuttavaa. Turhaan koetamme saada vastausta kysymyksiin, luuliko hän todellakin luovansa itsestään jotakin erityisen komeaa, vai tekikö hän hautapatsaansa sellaiseksi vaatimattomuudesta, vai paneutuiko hän siihen mielenosoitukseksi noita komeita pöyhkeileviä suurporvareita ja aatelisia vastaan, jotka eläessään eivät olisi häntä seuroihinsa huolineet? Itsenäinen, erinomainen eukko hän vain mahtoi olla.

Sanoin jo äsken, että tämä hautausmaan rakennus vihreän vuoren rinteellä tekee kaukaa katsoen sopusointuisen kokonaisvaikutuksen. Hautausmaan rakennusta laativalla arkkitehdillä on nähtävästi ollut verissään vielä kansansa vanhaa taideaistia. Sitä ei kuitenkaan voi sanoa siitä suuresta yleisöstä, joka edellä kuvaamillamme hautapatsailla on käynyt tuota kehystä yksityiskohdissaan täyttelemään. Taide on siinä suurimmaksi osaksi tusinataidetta ja antaa liiankin selvän käsityksen siitä alennustilasta, jossa nykyaikainen italialainen taide ja sen viljeleminen elää. Harva on näet se hauta, jossa puhdas tyyli tulisi näkyviin. Jo yksistään se seikka, että marmoriin hakataan pitsejä, että siinä koetetaan jäljitellä verkaa, trikoota ja harsoja ja kaikenlaisten vaatteiden pienimpiäkin poimuja, osoittaa dekadanssia ja pilaantunutta makua. Sentähden siihen kyllästyykin pian ja ajattelee sitä suuremmalla ihastuksella niitä yksinkertaisia, arvokkaita uurnia ja sarkofaageja, joita antiikki loi ja joita on säilynyt niin monessa muussa paikassa Italiassa. Yksi hyvä puoli tällä taidelajilla kuitenkin on, se, että se on tulevia sukupolvia varten luonut muistomerkkejä jokapäiväisestä elämästä ja jokapäiväisistä ihmisistä. Kun kerran kaikki painettu ja maalattu ja kirjoitettu on kadonnut, kulunut tai palanut, pysyy vielä marmorin kuva.

* * * * *

Mutta ettei taiteen ja hienon, puhtaan runouden kotimaassa kuitenkaan runollisuus ole kokonaan unohtunut nykyiseltäkään sukupolvelta, se käy sentään vielä esiin eräästä viehättävästä ilmiöstä Genovankin hautausmaalla.

Sisus siinä suuressa neliössä, jota kaikilta puolin rajoittavat nuo pilaristot, joiden välissä olemme vaeltaneet, ja jonka neliön keskessä kohoaa ennen mainitsemani Suruttaren kuvapatsas, on, samoinkuin Pisassakin, vihreä niitty. Tälle niitylle, korkeaan ruohistoon, loitolla toisistaan kasvavien sypressien väliin, on pystytetty ainoastaan pieniä valkoisia ristejä, jotka pistävät sieltä esiin kuin elävät kukkaset. Tässä ei ole mitään ylpeilevää komeutta, ei mitään liioiteltua tunteellisuutta. Lapset saavat eläessään olla ja elää ja leikkiä aikaihmisten puuhain ja pyrintöjen keskellä, niihin sekoittumatta, niitä käsittämättä, niistä kärsimättä. Kuoltuaankin on niille samanlainen sija annettu, ja siinä näyttää niin oikeaan osatun.

Risteissä ei ole suuria koristeita eikä kovin ylisteleviä kirjoituksiakaan. On niissä kuitenkin useammassa riippumassa jokin pieni värillinen lamppu. Kun isät tai äidit yhteisinä surupäivinä, niinkuin esim. pyhäin miesten päivänä, saapuvat haudalle kukkasia tuomaan, täytetään lamppu ja sytytetään palamaan. Siinä se saa palaa sen päivän, sen illan ja vielä sen yönkin. Kun sukulaiset ovat poistuneet, palavat nuo korkeaan heinään kätkeytyneet tulet yksinään hiljaisella hautausmaalla, tumman taivaan alla, korkeiden vuorien välissä, kunnes öljy loppuu ja tulet sammuvat toinen toisensa perästä niinkuin lapset, jotka hengen hiiskumatta nukahtavat siihen, missä sattuivat olemaan silloin, kun uni heidät saavutti.

1893