Front matter (continued 2)

— Armollinen herra, vastasi kreivi, ne ovat kuolleet, kuolleet valtio-oikeuden kannalta katsoen, kun niillä ei enää ole mitään arvoa, ja ne ovat varmaankin jo ruumiillisestikin kuolleet, ennenkuin ne saadaan nylkyrin luota ritarien talliin.

Vaaliruhtinas pisti kirjeen taskuunsa, sanoen aikovansa itse keskustella asiasta suurkaslerin kanssa; sitten lohdutti hän kammarijunkkaria, joka kiitollisena kohousi vuoteeltansa, ja läksi, kehoitettuansa häntä pitämään terveydestään tarkkaa huolta.

Tällä kannalla olivat asiat Dresden'issä, kun Lützenn'istä päin nousi toinen, vielä kovempi rajuilma, jonka salamat nuot häjyt ritarit kylläkin vikkelästi osasivat johtaa hevoskauppiaasen, joka, vaikka hän tosin oli menetellyt ajattelemattomasti itseänsä ja muita vastaan, kuitenkaan ei ollut syypää kaikkiin sattuviin rettelöihin. Juhana Nagelschwidt, eräs niistä henkilöistä, joita Kohlhas oli koonnut ja jälleen, sittenkun vaaliruhtinaan suojeluskirje oli julistettu, hajottanut, oli, näetsen, muutamien viikkojen kuluttua nähnyt hyväksi uudestaan koota kaikenlaisiin väkivaltaisuuksiin taipuvaa roistoväkeä Böhmin rajalle ja omatekoisesti jatkaa sitä ammattia, mihin Kohlhas oli hänet johdattanut. Osaksi saattaaksensa takaa-ajavan poliisin pelkoon, osaksi saattaaksensa maan väestön vanhaan tapaan ottamaan osaa hänen konnantöihinsä, kutsui tämä heittiö itseänsä Kohlhas'in sijaiseksi. Viisaudella, jota hän oli oppinut entiseltä isännältään, pani hän liikkeelle huhun, että vaaliruhtinaan julkinen suojeluskirje ei koskenutkaan kaikkia niitä Kohlhas'in miehiä, jotka rauhallisesti olivat kotiinsa palanneet; Kohlhas oli muka itse Dresden'iin päästyänsä julmalla viekkaudella heitetty vankeuteen ja asetettu vartiain alaiseksi. Ilmoituksessa, joka oli aivan samankaltainen kuin ne, joita Kohlhas oli julistellut, esiintyivät niinmuodoin Nagelschwidt'in murhapolttajat tavallisena, sotaa käyvänä joukkona, joka oli pukeutunut aseisin ainoastaan Jumalan kunniaksi, valvoaksensa tehtyjen väkivaltaisuuksien anteeksi antoa, jonka vaaliruhtinas oli Kohlhas'ille luvannut. Mutta — kuten mainittu on — vähät huoli Nagelschwidt Jumalasta ja Kohlhas'ista, kunhan vaan sai tekosyynsä nojalla vapaasti polttaa ja ryöstää!

Niinpian kuin ritarit Dresden'issä saivat tiedon tästä tapauksesta, eivät he voineet hillitä iloansa, sillä se antoi asialle aivan toisen muodon. He huomauttivat kavalilla ja tyytymättömyyttä osoittavilla muistutuksilla, mikä harhateko oli tehty, kun, huolimatta heidän monista ja vakaista varoituksistaan, oli myönnetty Kohlhas'ille julkinen suojelus-kirje, ikäänkuin olisi siten ollut tarkoituksena antaa viittaus kaikellaisille pahantekijöille seuraamaan hänen esimerkkiänsä; eivätkä he tyytyneet ainoastaan siihen, että olivat täysin luottavinaan Nagelschwidt'in selityksiin ja uskovinaan hänen yksinomaisesti sen vuoksi aseisin tarttuneen, jotta saisi vääryyttä kärsineen isäntänsä turvallisuuden suojatuksi, vaan lausuivatpa vielä julki sen mielipiteen, että Nagelschwidt'in murhapolttajana-esiintyminen oli ainoastaan paljaita vehkeitä, mihin Kohlhas oli häntä yllyttänyt hallitusta peloittaaksensa ja pakoittaaksensa sen tekemään asiasta semmoisen päätöksen, jota nipusta nappiin olisi yhtäpitäväinen hänen mielettömän itsepintaisuutensa vaatimusten kanssa. Menipä juomanlaskija, herra Hintz, niinkin pitkälle, että hän muutamille ystävillensä ja hovimiehille, jotka olivat kokoontuneet hänen ympärilleen vaaliruhtinaan etehisessä, sanoi Lützen'issä olevan ryövärijoukon hajoittamisen turhaksi tuulenpieksämiseksi; ja kerrottuaan paljon hauskaa suurkanslerin oikeudentunnosta, huomautti hän monella älykkäästi keksityllä mutkittelullansa, että murhapolttaja-joukko nyt, niinkuin ennenkin, asusteli vaaliruhtinaskunnan metsissä ja odotti ainoastaan hevoskauppiaan viittausta lähteäksensä uudestaan liikkeelle tulella ja miekalla tuhoja tekemään.

Meissenin prinssi Kristian, joka oli suuresti paljoillaan tästä asiain käänteestä, lähti paikalla linnaan vaaliruhtinaan puheille, ja huomatessaan selvästi ritarien aikovan, jos vaan suinkin mahdollista oli, kukistaa Kohlhas'in uusien rikosten nojalla, pyysi hän lupaa saadakseen viipymättä kuulustella hevoskauppiasta tästä asiasta.

Jotenkin hämmästyneenä siitä, että oli kaupunginpalvelijan seuraamana käsketty kansliaan tulemaan, meni Kohlhas sinne, käsivarrellaan molemmat pienet poikansa, Henrik ja Leopold. Sternbald, renki, oli, näet, edellisenä päivänä saapunut ja tuonut muassaan viisi hänen lastansa Mecklenburg'in maakunnasta, jossa ne olivat oleskelleet. Monet monituiset ajatukset, joista tulisi liian laveaksi kertoa, kehoittivat Kohlhas'in ottamaan nämät kaksi lastansa mukaansa tutkintoon, kun ne, nähdessänsä häntä pois vietävän, katkerin kyynelin sitä häneltä pyysivät. Katseltuansa mielihyvällä lapsia, jotka Kohlhas oli laskenut maahan kummallekin puolellensa, ja ystävällisesti kysyttyänsä heidän ikäänsä ja nimiänsä, kertoi prinssi, mihin ilkiivaltaisuuden tekoihin hevoskauppiaan entinen apumies Nagelschwidt oli ryhtynyt Erz-vuoriston laaksoissa, ja antaen Kohlhas'ille yhden tämän niin sanotuista kuulutuksista, vaati hän hänen esiintuomaan, mitä hänellä ehkä olisi syyttömyytensä toteennäyttämiseksi sanottavaa. Kuinka suuresti hevoskauppias kauhistuikin häpeällisistä ja petollisista vehkeistä, oli hänelle kuitenkin — niin oikeatuntoisen miehen edessä kuin prinssi oli — jotenkin helppo tyydyttävällä tavalla todistaa perättömiksi syytökset, jotka olivat häntä ivastaan tähdätyt. Hän huomautti, että asiain tällä kannalla ollessa, kolmannen miehen välitys ei ollenkaan ollut tarpeen hänen riitajutussansa, joka nyt näytti sangen hyvin menestyvän; hän näytti sen ohessa muutamista kirjeistä, jotka hänellä oli muassaan ja joita hän prinssin nähtäviksi pani, kuinka peräti valheellista oli, että Nagelschwidt olisi taipuisa tekemään hänelle minkäänlaista avun tarjousta, Kohlhas kun vähää ennen joukkonsa hajoittamista Lützen'issä oli aikonut muutamista väkivaltaisuuksista ja muista konnantöistä, joita Nagelschwidt oli tehnyt, hirtättää hänet — josta rangaistuksesta ainoastaan vaaliruhtinaan suojeluskirjeen julistaminen oli hänet pelastanut; hän ja Nagelschwidt olivat päin vastoin veri-vihollisia. Prinssin suostumuksella istui Kohlhas heti pöydän ääreen ja kirjoitti kirjeen Nagelschwidt'ille, missä näytti julkeaksi valheeksi tekosyyn, johon nojautuen entinen toverinsa uudestaan oli noussut kapinaan — sen tekosyyn, näet, että muka saisi toimeen Kohlhas'ia ja hänen joukkoansa kohtaan täyttämättä jääneen ja suojeluskirjeessä luvatun anteeksi-antamuksen; ilmoitti hänelle, ettei hän, Kohlhas, Dresden'issä ollutkaan vankeudessa eikä vartiain alainen, ja että päinvastoin hänen oikeudenkäyntinsäkin oli menestymäisillään. Lopuksi jätti hän Nagelschwidt'in niistä väkivallan-harjoituksista, joita tämä suojeluskirjeen julkaisemisen perästä oli Erz-vuoristossa tehnyt, lain koko ankaruuden rangaistavaksi, varoitukseksi koko sille joukolle, joka kapinoitsijan ympäri oli kerääntynyt. Tähän kirjeesen liitettiin myös muutamia kohtia siitä rikostutkinnosta, jota hevoskauppias oli Nagelschwidt'in suhteen Lützen'in linnassa pitänyt, ja joka koski noita vastamainituita roistontöitä — kaikki tämä, jotta kansa näkisi, minkälainen heittiö Nagelschwidt oli, ja että hän jo kerta oli ollut hirsipuuhun tuomittu ja siitä ainoastaan vaaliruhtinaan suojeluskirjeen kautta pelastunut. Kun kirje oli kirjoitettu, rauhoitti prinssi Kohlhas'ia ja sanoi, että epäluulo, johon hevoskauppias, seikkojen tällä kannalla ollessa, oli tässä tutkinnossa joutunut, kokonaan oli poistettu; vakuutti hänelle, että, niinkauan kun hän Dresden'issä viipyi, myöskin pysyisi voimassaan hänelle myönnetty suojeluskirje; ojensi vieläkin kerran kätensä Kohlhas'in pojille ja antoi heille muutamia hedelmiä pöydältä; sitten jätti hän Kohlhas'in hyvästi ja antoi hänen lähteä.

Suurkansleri, joka aivan hyvin huomasi, mikä suuri vaara uhkasi Kohlhas'ia, teki kaikkia, mitä voi, saadaksensa hänen oikeudenkäyntinsä päättymään, ennenkuin se kietoutuisi ja sekaantuisi muihin tapauksiin. Mutta tällainen kietoutuminen, sepä olikin juuri noiden valtioviisaiden ritarien toivo ja tarkoitus, ja sensijaan että he vaitiolollaan ikäänkuin olisivat myöntäneet viallisuutensa ja koettaneet vaikuttaa helpon tuomion langettamiseen, alkoivat he nyt kavaloilla ja viisastelevilla mutkillaan aivan kokonaan kieltää kaiken syyllisyyden omalta puoleltaan. Milloin sanoivat he, että Kohlhas'in hevoset ainoastaan linnanvoudin ja -hoitajan omavaltaisesta menettelystä, josta junkkeri muka ei laisinkaan tiennyt, olivat otetut takavarikkoon Tronkenburg'issa, milloin vakuuttivat he taas, että hevoset jo sinne tullessansa olisivat olleet kovassa ja vaarallisessa yskässä, ja vetosivat tässä kohden todistajiin, joita lupasivat hankkia; mutta kun he kuitenkaan laveilla tutkimuksillaan ja selityksillään eivät pitkälle päässeet, ottivat he lopulta pakonsa erääsen vaaliruhtinaan määräykseen, jossa hevosten vientiä Brandenburg'ista Saksin alueelle todellakin oli kielletty silloin raivoavan eläintaudin johdosta — ja tämähän päivän selvään muka todisti, ettei junkkeri ollut ainoastaan oikeutettu, vaan vieläpä velvollinenkin ottamaan korjuusen hevoset, jotka Kohlhas oli rajan ylitse tuonut.

Kohlhas, joka sillä välin vähäisestä vahingonpalkkiosta oli saanut takaisin ostaa maatalonsa tuolta rehelliseltä tilanomistajalta Kohlhasenbrück'issä, halusi saada tämän kauppansa laillisesti vahvistetuksi ja päästä ainakin muutamiksi päiviksi matkustamaan kotiinsa, joko sitten syyskylvön vuoksi tahi paremmin, niinkuin sopii ajatella, saadaksensa selville, minkälainen hänen todellinen asemansa Dresden'issä oli, asianhaarain näin merkillisellä ja arveluttavalla kannalla ollessa. Jättäen kotiin vartiansa, joka hänelle oli suojeliaksi annettu, meni hän sen vuoksi suurkanslerin luokse ja sanoi hänelle, tilanomistajan kirje kädessään, että hän aikoi, jollei hänen tarvitsisi olla oikeudessa läsnä, lähteä kaupungista ja matkustaa Brandenburg'iin sekä viipyä siellä noin 14 päivää, jonka ajan kuluttua hän lupasi palata kaupunkiin takaisin. Suurkansleri vastasi, katsoen häneen miettivillä ja epäselvillä silmillä, että Kohlhas'in läsnä-olo nyt juuri oli erinomaisen tärkeä, erittäinkin siitä syystä että oikeus vastapuolueen viekkaitten väitösten ja lainkiertelemisten tähden tarvitsi häneltä tietoja ja selityksiä tuhansiin ennen aavistamattomiin kohtiin. Kun Kohlhas neuvoi hänet kääntymään asian-ajajan puoleen, joka hyvin tunsi kaikki seikat, ja sävyisästi, mutta hartaasti pysyi pyynnöstään, luvaten supistaa poissa olonsa 8 päiväksi, sanoi suurkansleri, hetkisen vaiti oltuansa, hänestä erotessaan, toivovansa, että Kohlhas siinä tapauksessa pyytäisi matkapassin Meissen'in prinssiltä Kristianelta. Kohlhas, joka suurkanslerin kasvojen piirteistä sangen hyvin ymmärsi päättää asian todellisen laadun, vakaantui tämän kautta vielä enemmän päätöksessään ja istui heti kirjoittamaan kanslian esimiehelle, Meissen'in prinssille, kirjeen, missä, mitään syytä ilmoittamatta, pyysi matkapassin Kohlhasenbrück'iin 8 päiväksi. Vastaukseksi tähän pyyntöönsä sai hän erään linnanpäällikön, vapaaherra von Wenk'in allekirjoittaman kanslia-kirjoituksen, jossa hänelle ilmoitettiin, "että hänen pyyntönsä näytettäisiin hänen korkeudellensa vaaliruhtinaalle, ja niinpian kuin hänen kaikkein korkein suostumuksensa oli saatu, lähetettäisiin passi Kohlhas'ille." Kun Kohlhas asiamieheltänsä kuulusteli, mistä syystä kirjoitus oli vapaaherra Sigfrid von Wenk'in allekirjoittama eikä Meissen'in prinssin, jonka puoleen hän oli kääntynyt, sai hän vastaukseksi, että prinssi kolme päivää sitten oli matkustanut maatiloilleen, ja että kansliatoimet hänen poissa ollessansa olivat uskotut linnanpäällikön, vapaaherra Sigfrid von Wenk'in huostaan, joka oli äsken mainitun samannimisen herran setä.

Kohlhas, jonka sydän kaikkein näiden seikkain vuoksi alkoi levottomasti sykkiä, odotti useampia päiviä vastausta tehtyyn pyyntökirjaansa, joka vielä asian ilmeisen pitkittämisen tähden oli näytettävä itse vaaliruhtinaalle. Vieri kokonainen viikko ja vielä enemmänkin, mutta mitään vastausta ei kuulunut, vielä vähemmin mitään oikeuden-käynnin päätöstä. Kohlhas tuskastui. Odotettuansa turhaan kaksitoista päivää, päätti hän vakavasti koettaa saada hallituksen osoittamaan todellisen mielialansa hänen suhteensa — oli se minkälainen tahansa — ja ryhtyi tekemään kansliassa hartaita muistutuksia pyydetyn passin johdosta. Mutta kuinka hämmästyikään hän, kun hän seuraavana päivänä, joka myöskin jo oli kulunut tuota odotettua vastausta kuulumatta, illan tullessa, syvältä miettien nykyistä asemaansa ja erittäinkin tuota suojeluskirjettä, jonka tohtori Lutherus oli hänelle toimittanut, astui takimmaisen huoneen akkunan eteen, eikä siellä nähnyt partioita, jotka Meissen'in prinssi oli hänelle hänen kaupunkiin tultuansa antanut, ja joille hän oli määrännyt olopaikaksi pienen sivurakennuksen kartanolla! Tuomaalta, tuolta vanhalta talonmieheltä, jonka hän luoksensa kutsui, kysyi hän, mitä tämä tiesi.

— Isäntä, vastasi Tuomaa huo'aten, kaikki ei ole, niinkuin oleman pitäisi; maasoturit, joita tänään on useampia kuin ennen, ovat illan kuluessa jakautuneet ympäri koko huoneen; niitä seisoo kaksi, kilpi ja keihäs kädessä, kadulla ulko-oven edessä, kaksi puutarhassa taka-ovella ja kaksi vielä makaa porstuassa olkilyhteellä.

Kohlhas vaaleni, mutta kääntyi palvelijaan, sanoen yhdentekeväksi, kunhan vaan olivat saapuvilla; sitten käski hän Tuomaan mennä etehiseen ja sytyttää kynttilöitä sotureille, jotta heidän ei tarvitsisi olla pimeässä. Kun hän lisäksi oli aukaissut kadun puoleisen akkunan ja tullut vakuutetuksi ukon ilmiantojen todellisuudesta — sillä vartioita vaihdettiin juuri paraikaa kaikessa hiljaisuudessa — laskeutui hän levolle, vaikka ajattelemattakaan nukkua. Tuomispäivää varten oli hänen päätöksensä tehty; hän ei tahtonut myöntää hallitukselle oikeuden haahmoakaan, se kun itse selvästi rikkoi sitä sopimusta vastaan, jonka se hänen kanssansa oli tehnyt. Jos hän todellakin oli vanki, jota hän ei enään epäillytkään, tahtoi hän myöskin pakoittaa hallitusta selvään ja julkisesti näyttämään, että niin oli.

Heti kun seuraavan päivän aamu rupesi valkenemaan, käski hän renkinsä Sternbald'in valjastaa hevoset vaunujen eteen ja ajaa esille; hän ilmoitti sen ohessa lähtevänsä Lodewitz'in tilanhoitajan luokse, joka oli hänen vanha tuttavansa, ja jota hän muutamia päiviä takaperin oli käsketty lapsinensa käydä tervehtimässä. Maasoturit kun tämän kuulivat, panivat kaiken viisautensa yhteen, pitivät silmällä sitä liikettä, minkä tämä päätös talossa synnytti, ja lähettivät salavihkaa erään joukostansa kaupungille. Ei aikaakaan, niin saapui poliisimies, muassansa useita kaupunginpalvelijoita, paikalle, mutta poikkesi vastapäätä olevaan huoneesen, ikäänkuin hänellä siellä olisi ollut asioita toimitettavina. Kohlhas, joka paraillaan puetti poikiansa, huomasi nämät hankkeet; hän antoi tahallansa vaunujen seista pitemmän ajan huoneen edustalla, kuin mitä tarpeellista oli; ja kun hän arvasi, että poliisi oli valmiina varustuksissaan, lähti hän huoneestansa, lapset muassaan. Sivumennen sanoi hän sotamiehille, jotka seisoivat ovella, ett'ei heidän tarvitsisi häntä seurata, nosti sitten pojat vaunuihin, suuteli ja lohdutti pieniä tyttäriänsä, jotka määrän mukaan tulisivat kotiin jäämään vanhan talonhoitajan tyttären luokse. Mutta tuskin oli hän itse päässyt vaunuihin, kun jo poliisimies, perässään kaupunginpalvelijajoukko, astui esiin vastapäätä olevasta huoneesta ja kysyi, mihin hänellä oli aikomus lähteä. Kohlhas'in vastaukseen, että hän aikoi matkustaa maalle, ystävänsä Lodewitz'in tilanhoitajan luokse, sanoi poliisipalvelija, että hänen siinä tapauksessa tulisi hiukkasen odottaa, koska Meissen'in prinssin käskystä muutamia ratsastavia maasotureita pantaisiin häntä seuraamaan. Kun Kohlhas naurusuin kysyi, luuliko poliisipalvelija, ett'ei hän vartiamiehittäkin säilyisi ystävänsä kodissa, joka oli häntä vieraaksi luoksensa kutsunut, vastasi poliisipalvelija sävyisästi ja miellyttävällä äänellä, ettei vaara tosin ollut aivan suuri, mutta etteivät sotamiehetkään tulisi millään tavoin hänelle rasitukseksi olemaan. Kohlhas muistutti tähän vakavasti, että Meissen'in prinssi oli antanut hänelle, hänen Dresden'iin tullessansa, vapauden käyttää vartioita tahi olla niitä käyttämättä. Kun poliisipalvelija ihmetteli tätä ja varovilla lauseilla muistutti, että Kohlhas koko ajan kaupungissa ollessaan oli käyttänyt vartioita, niin kertoi Kohlhas hänelle, mistä syystä vartioita ensi aluksi oli hänelle annettu. Poliisipalvelija puolestaan vakuutti hänelle, että poliisin tilapäinen esimies, linnanpäällikkö ja vapaaherra von Wenk, luuli velvollisuudeksensa alituisen huolenpidon Kohlhas'in turvallisuudesta, ja pyysi hänen itsensä, jollei hän tähän tahtonut tyytyä, menemään kansliaan, saadaksensa erhetyksen, joka kentiesi oli perusteena vapaaherran nykyisille toimille, korjatuksi. Kohlhas kun tämän esityksen kuuli, päätti sitä noudattaa. Käyköön syteen tahi saveen, asemansa oli vihdoinkin selville tuleva. Sykkivin sydämin astui hän vaunuista, antoi talonhoitajan kantaa lapset porstuaan ja riensi, poliisipalvelija ja vartiat muassansa, kansliaan, rengin jäädessä vaunuinensa huoneen edustalle häntä odottamaan.

Tapahtuipa niin, että linnanpäällikkö, vapaaherra von Wenk, juuri paraillaan, kun hevoskauppias astui seuransa kanssa saliin, monen ritarin läsnä ollessa tutki muutamia Nagelschwidt'in joukkoon kuuluvia miehiä, jotka edellisenä iltana oli otettu vangiksi Leipzig'in seuduilla. Nähtyänsä Kohlhas'in, astui vapaaherra heti hänen eteensä ja kysyi, mitä hän tahtoi. Kun hevoskauppias kohteliaasti kertoi aikovansa mennä päivällis-vieraaksi Lodewitz'in tilanhoitajan luokse ja haluavansa saada jättää sotamiehet, joita hän ei tarvinnut, kotiin, vastasi vapaaherra, jonka kasvojen väri vaihteli ja jolla näkyi olevan kielellään sanoja, joita hän ei kuitenkaan julki puhunut, että Kohlhas tekisi viisaasti, jos jäisi rauhallisesti kotiinsa ja tällä kertaa jättäisi tykkönään Lodewitz'in matkansa. Tähän lopetti hän keskustelunsa ja sanoi, kääntyen poliisipalvelijaan, että käsky, mikä Kohlhas'in suhteen oli annettu, oli tarkasti noudatettava, ja ettei hevoskauppias saisi kaupungista mihinkään lähteä, jollei häntä vartiajoukko seuraisi. Kun Kohlhas tämän johdosta kysyi, oliko hän vanki ja oliko hänen uskominen, että suojeluskirja, joka hänelle koko maailman edessä oli juhlallisesti turvattu, oli ihan mitätön, niin kääntyi vapaaherra kiivaasti häneen, kasvoiltansa tulipunaisena, astui aivan hänen nenänsä eteen ja hoki, katsoen häntä terävästi silmiin: niin, niin, niin! kääntyi häneen sitten selin ja meni jälleen Nagelschwidt'in miesten luoksi. Kohlhas oli saanut tietää, minkä hän halusi. Hän läksi ulos salista hyvin älyten, että ainoa pelastuskeinonsa, mitä hänelle enään oli mahdollinen, nimittäin pako, tämän kansliassa käynnin kautta oli tullut hänelle entistään vielä vaikeammaksi, mutta hän ei kuitenkaan ollut mielipahoissaan käynnistänsä, sillä hän näki nyt, että hän oli vapaa velvollisuudestaan suojeluskirjeen ehtojen täyttämiseen nähden. Kotiin päästyänsä riisutti hän hevoset valjaista ja astui suuresti surullisena ja alakuloisena huoneesensa. Kaupunginpalvelijat lukitsivat kaikki käytävät, jotka veivät kartanoon, joll'aikaa poliisipalvelijat, mielinkielin loruellen, että kaikki tämä mahtoi olla jotakin väärinkäsitystä, vakuuttivat Kohlhas'ille, että pääovi nyt, kuten ennenkin, oli hänen käytettävänänsä.

Maasoturien ja kaupunginpalvelijain ahdistamana oli Nagelschwidt tällä välin joutunut niin kaikinpuoliseen ja pahaan pulaan, että hän, kun häneltä puuttui apukeinoja hankkeittensa toimeenpanemiseen, ryhtyi viettelemään Kohlhas'ia juoniinsa. Kun hän eräältä matkustajalta oli saanut jotenkin tarkkoja tietoja hevoskauppiaan oikeudenkäynnistä, uskoi hän, huolimatta siitä ilmi-vihollisuudesta, joka hänen ja Kohlhas'in välillä vallitsi, voivansa saattaa tämän uuteen liittolaisuuteen kanssansa. Siinä tarkoituksessa lähetti hän hänelle kirjeen, joka oli kirjoitettu tuskin ymmärrettävällä kielellä, ja jossa ehdotettiin: että jos Kohlhas tahtoisi jälleen tulla Alttenburg'in alalle ja ottaa huostaansa sen joukon, joka entisen joukon jäännöksistä oli sinne kokoontunut, niin ottaisi Nagelschwidt auttaaksensa häntä pakoon vankeudesta Dresden'istä ja tuodakseen hänelle avuksi hevosia, väkeä ja rahaa, jota paitsi hän, Nagelschwidt, vast'edes lupasi olla tottelevaisempi ja kaikin puolin säädyllisempi ja parempi kuin ennen; uskollisuutensa ja ystävyytensä todistukseksi suostui hän itse lähtemään Dresden'iin Kohlhas'ia vankeudesta vapauttamaan.

Pahaksi onneksi sairasti mies, jonka huostaan Nagelschwidt oli uskonut Kohlhas'ille menevän kirjeen, jo nuoruudestansa lankeavaa tautia, ja eräässä kylässä lähellä Dresden'iä joutui hän taasen tämän ankaran taudin valtaan. Hänen hervotonna maatessaan havaitsivat muutamat hänen avuksensa rientäneet henkilöt kirjeen, joka nenäliinaan käärittynä oli hänen povessansa. Hän vangittiin sentähden heti, kun hän jälleen oli tointunut, ja vietiin vartiain alaisena Dresden'in kansliaan, äärettömän ihmisjoukon seuratessa. Linnanpäällikkö von Wenk lähti, heti kun oli lukenut kirjeen, viipymättä vaaliruhtinaan luokse linnaan, missä hän, paitsi valtiokanslian presidenttiä kreivi Kallheim'ia, tapasi myöskin junkkerit Hintz ja Kuntz von Tronka, joka viimeksi mainittu nyt jo oli parantunut. Junkkerit olivat siitä mielipiteestä, että Kohlhas oli nyt ilman enempää tutkimista syylliseksi julistettava ja tuomittava salaisesta yhteydestä Nagelschwidt'in kanssa; he lausuivat mielipiteensä tueksi sen, ett'ei tuollaista kirjettä olisi voitu kirjoittaa, joll'ei hevoskauppiaskin puolestaan olisi ennen samallaisia lähetellyt, ja joll'ei ylipäänsä rikoksellinen ja vaarallinen yhteys olisi olemassa näitten henkilöitten välillä. Vaaliruhtinas kieltäytyi jyrkästi ainoastaan tämän kirjeen perusteella rikkomasta sitä vapaata suojeluslupaa, jonka hän oli Kohlhas'ille antanut; hänellä oli vastoin toisten ajatuksia se mielipide, että Nagelschwidt'in kirjeestä jonkinlaisella todenmukaisuudella voitiin päättää, ett'eivät nämät miehet olleet olleet missään aikaisemmassa yhteydessä keskenänsä. Presidentin ehdotuksesta hän viimein, kauan arveltuansa, suostui siihen, että annettaisiin Nagelschwidt'in lähettämän miehen viedä kirjeensä Kohlhas'ille, ikäänkuin mies olisi ollut yhtä vapaa kuin ennenkin; täten saataisiin muka urkituksi, tahtoisiko Kohlhas siihen vastata — ja mitä. Mies, joka oli heitetty vankeuteen, vietiin siis seuraavana aamuna kansliaan, missä linnanpäällikkö antoi hänelle kirjeen takaisin ja lupauksen, että hän pääsisi vapaaksi ja saisi rangaistuksensa anteeksi, jos hän tahtoisi viedä kirjeen hevoskauppiaalle, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Tähän katalaan petokseen antoikin mies paikalla vietellä itsensä, ja salavihkaa hiipi hän Kohlhas'in luoksi, asiaksensa sanoen, että hänellä oli krapuja kaupan, joita eräs poliisipalvelija olisin hänen kessuunsa torilla pannut. Lastensa katsellessa krapuja luki Kohlhas kirjeen. Jos asiat olisivat olleet toisella kannalla, olisi hän varmaan paikalla käynyt tuota miesheittiötä niskaan ja työntänyt hänet oven takana olevien sotamiesten käsiin; mutta nyt, kun hän päinvastoin oli aivan vakuutettu siitä, ett'ei minkään lain mukainen temppu maailmassa voinut pelastaa häntä siitä vaarasta, mihin hän oli kietoutunut, loi hän surullisen silmäyksen mieheen, jonka hän tunsi, ja kysyi, missä hän asui, sekä käski hänen jälleen tulla muutaman tunnin päästä, jolloin hän lausuisi päätöksensä hänen isäntänsä lähettämän kirjeen suhteen. Hän antoi Sternbald'in, joka sattumalta tuli huoneesen, ostaa muutamia krapuja mieheltä, ja kun tämä oli tehty ja molemmat lähteneet ulos, istui hän onnettomuudeksensa kirjoittamaan Nagelschwidt'ille kirjeen, joka pää-asiallisesti oli seuraavaa sisältöä:

Ensiksi hän suostui Nagelschwidt'in ehdotukseen, että tämä lähettäisi hänelle Neustadt'iin Dresden'in edustalle vaunut, jotka vapauttaisi hänet siitä valmistelevasta vankeudesta, missä häntä ja hänen lapsiansa pidettiin. Päästäksensä nopeammasti kulkemaan, tarvitsisi hän kaksi hevosta Wittenberg'iin matkallansa. Maasoturit, jotka häntä vartioitsivat, luuli hän kyllä lahjomisella puolelleen voittavansa; mutta siinä tapauksessa, että olisi tarvis käyttää väkivaltaa, olisi paras toimittaa pari uskaliasta, karskia ja hyvissä aseissa olevaa miestä Neustadt'iin Dresden'in luokse. Kaikkein niiden kustannuksien korvaamiseksi, joita nämät toimet matkaan saattaisivat, lähettäisi hän miehen muassa käärön, joka sisältäisi noin kolmekymmentä kultarahaa, ja jonka käyttämisestä mies sitten tekisi tilin Nagelschwidt'ille. Lopuksi hylkäsi hän ehdotuksen, että Nagelschwidt itse tulisi Dresden'iin häntä vapauttamaan; päinvastoin antoi hän hänelle vakavan käskyn jäädä paikoilleen Altenburg'in alalle johdattamaan väkeä, joka ei voinut päämiehettä toimeen tulla.

Kun mies jälleen illan puoleen palasi, jätti Kohlhas hänelle kirjeen ja kultakäärön, muistutti häntä pitämään siitä tarkan vaarin ja antoi hänelle samassa hänen omalle osallensa runsaanlaisen lahjan.

Tuskin oli mies saanut viedyksi saamansa kirjeen linnanpäällikölle, ennenkuin suurkansleri, joka, kuten tiedämme, innokkaasti harrasti sitä, että Kohlhas laillista tietä saisi asiansa ajetuksi, eroitettiin virastansa, ja presidentti, kreivi Kallheim nimitettiin hänen sijaansa tuomioistuimen esimieheksi. Kohlhas vangittiin samassa touhussa vaaliruhtinaan käskystä ja vietiin, raskaisin rautakahleisin pantuna, kaupungin vankitorniin. Häntä syytettiin nyt hänen kirjeensä nojalla, joka jäljennöksinä naulattiin kaupungin kaikkien katujen kulmiin. Ja kun hän tuomarin pöydän edessä vastasi myöntämällä kysymykseen, tunnustiko hän omaksensa käsikirjoituksen, joka hänelle näytettiin, niin tuomittiin hän pyövelin renkien nipisteltäväksi tulikuumilla pihdeillä, sekä kappaleiksi hakattavaksi ja poltettavaksi hirsipuun ja mestauspyörän välillä.

Tällä kannalla olivat nyt asiat Dresden'issä, kun Brandenburg'in vaaliruhtinas ryhtyi toimiin pelastaaksensa Kohlhas'in ylivallan ja mielivaltaisuuden käsistä, Eräässä hallituksen kirjeessä, joka laitettiin Saksin vaaliruhtinaskunnan valtiokansliaan, pyydettiin, että Kohlhas Brandenburg'in alamaisena Brandenburg'in hallitukselle luovutettaisiin. Rehellinen kaupunginpäällikkö Henrik von Gensau oli, näet, eräällä kävely-retkellä Spree-joen rannoilla kertonut Brandenburg'in vaaliruhtinaalle tämän merkillisen miehen elämänvaiheet, sekä hämmästyneen ruhtinaan kysymysten johdosta maininnut erhetyksen, johon itse vaaliruhtinas oli joutunut syypääksi, ensimäisen kanslerinsa, kreivi Sigfrid von Kallheim'in leväperäisten toimien tähden. Kiivaasti suuttuneena tästä vaati vaaliruhtinas ensimäiseltä kanslerilta selitystä asiassa, ja kun hän huomasi, että kreivin ja Tronka-perheen sukulaisuus oli syynä Kohlhas'ille tehtyyn vääryyteen, eroitti hän paikalla kanslerin virasta ja osoitti hänelle muutenkin epäsuosiotaan sekä määräsi herra Henrit von Gensau'n ensimäiseksi kanslerikseen.

Sattuipa niin, että juuri tähän aikaan Puolan kuningaskunta, joka oli riidassa Saksin maaliruhtinaan kanssa, teki Brandenburg'in vaaliruhtinaalle yhtämittaa hartaita esityksiä, saadaksensa hänen ryhtymään puolellensa Saksia vastaan. Herra Gensau, joka ei tuollaisissa asioissa tavallisesti hämilleen joutunut, toivoi sen vuoksi kylläkin voivansa täyttää vaaliruhtinaan käskyn Kohlhas'in asiaan nähden ja hankkia vääryyttä kärsineelle oikeutta, panematta kumminkaan yleistä turvallisuutta alttiiksi vaaralle arveluttavammassa määrässä, kuin mitä yksityisen asiaan katsoen kohtuullista on. Sen vuoksi ei hän ainoastaan vaatinut, että Kohlhas, sen täydellisesti mielivaltaisen, Jumalaa ja ihmisiä häpäisevän menettelyn tähden, jolla häntä oli kohdeltu, ehdottomasti ja viipymättä luovutettaisiin Brandenburg'in hallitukselle, jotta häntä, jos hän oli syyllinen, voitaisiin tuomita Brandenburg'in lakien mukaan myöskin niistä rikoksista, joita Dresden'in hovi ehkä esiin toisi asianvalvojansa kautta Berlin'issä; vaan hän pyysi sitäpaitsi passia asianajajalle, jonka Brandenburg'in vaaliruhtinas katsoi tarpeelliseksi lähettää Dresden'iin valvomaan Kohlhas'in oikeutta junkkeri Wenzel von Tronkaa vastaan. Kammarijunkkari herra Kuntz von Tronka, joka Saksin valtion virkamiesten muutoksessa oli nimitetty valtiokanslian presidentiksi, ja joka siinä kiusauksessa, missä hän oli, monestakin syystä ei olisi tahtonut mitenkään puolustaa Berlin'in hovia, vastasi herransa nimessä, joka itse oli hyvin alakuloisena tuon hänelle lähetetyn vaaliruhtinaallisen kirjoituksen tähden, "että suuresti ihmeteltiin tylyyttä ja kohtuuttomuutta joka Dresden'in hovilta kielsi oikeuden lakiensa mukaan tuomita Kohlhas'ia niistä pahoista teoista, joita hän oli Saksin maassa harjoitellut, kun kuitenkin oli varsin hyvin tunnettu, että hänellä oli melkoinen kiinteä omaisuus Saksin pääkaupungista, sekä ett'ei hän ensinkään kieltäytynyt tunnustamasta itseään Saksin alamaiseksi." Mutta kun Puola jo kokosi viidentuhannen miehen suuruisen sotajoukon Saksin rajalle, ja pääkansleri, herra Henrik von Gensau selitti, "että Kohlhasenbrück, — se paikka, josta hevoskauppiaalla oli nimensä — oli Brandenburg'in alueella, ja että Kohlhas'in kuolemantuomion täyttäminen olisi katsottava kansainoikeuden loukkaukseksi", niin kutsui vaaliruhtinas, kammarijunkkarin herra Kuntain omasta kehoituksesta, tämä kun tahtoi vetäytyä syrjään koko tästä asiasta, Meissen'in prinssin Kristianen takaisin hänen maatiloiltansa ja päätti, kuultuansa muutaman sanan tältä ymmärtävältä mieheltä, täyttää Brandenburg'in vaaliruhtinaan vaatimuksen ja jättää Kohlhas'in Berliin'in hovin huostaan, kuten vaadittu oli. Vaikka prinssiä suuresti harmitti koko Kohlhas'in asia, täytyi hänen kuitenkin, alakuloisen herransa tahdon mukaan, ottaa sen ajaminen haltuunsa, ja hän kysyi senvuoksi ruhtinaalta, mistä rikoksista tämä tahtoi hevoskauppiasta syytettäväksi Berlin'in kammari-oikeudessa. Kun tuota kova-onnista kirjettä, minkä Kohlhas oli Nagelschwidt'ille kirjoittanut, ei voitu pitää minään ratkaisevana todistuksena, siitä syystä, että se oli laadittu syytetyn ollessa varsin arveluttavissa olosuhteissa, eikä myöskään Kohlhas'ille annetun vapautuskirjeen vuoksi, missä tälle oli luvattu anteeksi antamusta, uskallettu mainita hänen varhaisempia ryöstelemisiään ja murhapolttajaan, niin päätti vaaliruhtinas antaa Wien'iin hänen majesteetillensa keisarille, joka silloin oli koko Saksan valtakunnan pää, kertomuksen niistä hyökkäyksistä, joita Kohlhas oli Saksiin tehnyt, ja valittaa tästä, keisarin säätämää yleistä maanrauhaa ivastaan tehdystä rikoksesta, sekä samalla pyytää, että keisari, joka ei ollut mihinkään suojeluskirjaan sidottu, yleisen syyttäjän kautta vetäisi Kohlhas'in vastuunalaiseksi Berliin'in hovioikeuteen.

Kahdeksan päivää sen jälkeen vei ritari Fredrik von Malzahn, jonka Brandenburg'in vaaliruhtinas oli Dresden'iin lähettänyt Kohlhas'ia noutamaan, kahleisin isketyn hevoskauppiaan ynnä hänen viisi lastansa, jotka hänen rukouksistansa oli haettu löytölasten huoneista ja laitoksista turvattomia varten, Berlin'iin.

Tällä aikaa oli vaaliruhtinas oleskellut valtakunnan rajalla ja ottanut osaa erään maakreivin toimittamaan metsästykseen. Heti Dresden'iin palattuansa kutsutti hän luoksensa Meissen'in prinssin Kristianen ja kysyi häneltä, joko hän oli Wien'iin lähettänyt lakimiehen, jonka oli määrä keisarille valittaa Kohlhas'in maanrauhan rikkomisesta. Kun prinssi vastasi, ett'ei vaaliruhtinaallinen syyttäjä ainoastaan ollut jo aikoja sitten matkustanut Wiein'iin, vaan myöskin, sieltä tulleen ilmoituksen mukaan, jättänyt valituksensa sikäläiseen valtiokansliaan, tuli vaaliruhtinas sangen levottomaksi ajattelemattomasta kiireestään; hän oli muka käskenyt, ettei valituksia edeltäkäsin puolustettaisi. Mutta prinssi selitti, että syyttäjä oli menetellyt hallituksen määräysten mukaan; viivytteleminen olisi ollut tässä varsin haitallinen, kun brandenburgilainen asianajaja varsin suhteettomasti ajoi asiaansa junkkeri Wenzel von Tronkaa vastaan ja oli jo vaatinut oikeudelta, että hevoset heti paikalla otettaisiin nylkyrin huostasta hyvään karvaan ruokittaviksi, sekä, huolimatta vastapuolen väitöksistä, jo saanutkin vaatimuksensa toimeen. Silminnähtävästi liikutettuna katkaisi vaaliruhtinas keskustelun. Hänellä oli muuan erityinen asia, josta hän olisi tahtonut Kohlhas'ilta selvitystä: erään mustalaisakan ennustuksesta, näet, joka jollakin tavalla oli Kohlhas'in kanssa yhteydessä. Taikauskoinen kun vaaliruhtinas oli, kuten sangen useat siihen aikaan, puuttui hän tähän lorupuheesen, eikä sen vuoksi tahtonut Kohlhas'ia kuolemaan tuomittavaksi. Hän kirjoitti sen tähden sydämellisen ja hartaan kirjeen keisarille, missä hän pyysi, syistä, jotka hän vastaisuudessa tulisi ilmoittamaan, peruutetuksi valituksensa Kohlhas'ia vastaan. Keisari vastasi hänelle valtiokanslian kautta "että tämä mielenmuutos häntä suuresti kummastutti; että hän juuri Saksin hovin tekemien valitusten johdosta jo oli valtakunnan ylihallitsijana määrännyt erään keisarillisista asessoreista Berlin'iin vetämään Kohlhas'ia syytöksen alaiseksi rikoksesta maanrauhaa vastaan, ja että asian nyt täytyi mennä menoansa". Tämä kirje masensi kokonaan vaaliruhtinaan, häntä kun kaiketi myöskin omatuntonsa vaivasi siitä vääryydestä, millä Kohlhas'ia oli kohdeltu, jos kohtakin tämä oli rikoksia tehnyt; ja kun hänen suruksensa vähän aikaa sen jälkeen Berlin'istä tuli yksityisiä kirjeitä, joissa mainittiin, että asiaa käytettiin kammarioikeudessa, ja että Kohlhas epäilemättä, huolimatta hänen asianajajansa kaikista ponnistuksista, tulisi saamaan loppunsa mestauspölkyllä, niin päätti vaaliruhtinas vielä kerran koettaa pelastaa hänen Brandenburg'in vaaliruhtinaan kautta ja pyysi sentähden tältä yksityisessä kirjeessä, että hevoskauppiaan henki säästettäisiin. Hän vetosi siihen, että suojeluskirjan perustuksella selvän järjen mukaan ei voitu sallia hänen kuolemantuomionsa toimeenpanemista; hän vakuutti, että, katsomatta siihen näennäiseen ankaruuteenkin, mitä Kohlhas'ia vastaan oli käytetty, hän ei milloinkaan ollut tarkoittanut KohIhas'in kuolemaa — ja tämä vaaliruhtinaan vakuutus oli epäilemättä todellisuuden kanssa yhtäpitävää; hän kertoi kuinka rauhattomaksi hän olisi joutuma, jos se suojelus, jota oli uskoteltu, että Kohlhas saisi Berlin'issä nauttia, lopullisesti syöksisi tämän suurempaan vaaraan, kuin jos hän olisi Dresden'iin jäänyt ja siellä saanut tuomionsa Saksin lakien mukaan. Brandenburg'in vaaliruhtinas, joka oli havaitsevinansa tässä esityksessä paljon arveluttavaa ja epäselvää, vastasi, että järtähtämättömyys, jolla keisarin asianvalvojat tässä jutussa menettelivät, ei millään muotoa sallinut Saksin vaaliruhtinaan toivon toteuttamista, eikä myös mitään poikkeusta näin ankarista määräyksistä; hän selitti, mitenkä perin tarpeellista olisi näyttää joku kauhistnttava esimerkki, olletikin kun Nagelschwidt yhä vaan jatkoi julmuuksiansa ja jo Sanomattomalla rohkeudella ulotutti ne Brandenburg'inkin alueelle; hän ilmoitti, että, jollei vaaliruhtinas tahtoisi kaikkea tätä huomioonsa ottaa, hänen olisi kääntyminen keisarin puoleen, sillä jos Kohlhas'in pelastukseksi jotakin mahtisanaa lausua tahdottaisiin, voisi se tulla ainoastaan sieltäpäin.

Sillä välin oli Kohlhas, kuten kerrottu on, saapunut Berlin'iin ja vaaliruhtinaan erityisestä käskystä viety ritarilliseen vankilaan, missä häntä ja hänen viittä lastansa kohdeltiin kaikin puolin niin suopeasti kuin vaan mahdollista oli. Heti kun keisarin asianvalvojat olivat Wien'istä Berlin'iin saapuneet, saatettiin Kohlhas kammarioikeuden edessä syytökseen yleisen maanrauhan rikkomisesta. Onneton hevoskauppias väitti turhaan, ettei häntä tällaisesta rikoksesta eikä myöskään hänen Saksissa harjoittamistansa väkivaltaisuuksista voitu syyttää, sillä näistähän hän oli käynyt sopimukseen Saksin vaaliruhtinaan kanssa; hänen täytyi kauhistuksekseen kuulla, ett'eivät valtuutetut, jotka keisaria edistivät, voineet tätä hänen puolustustaan mihinkään huomioon ottaa. Hän rauhoittui kumminkin, kun hänelle ilmoitettiin että hän Dresden'issä asiassaan junkkeri Wenzel von Tronkaa vastaan tulisi saamaan täyden tyydytyksen.

Kohta sen jälkeen — sattumalta juuri samana päivänä, jona kammarijunkkari saapui Berlin'iin — päättyi Kohlhas'in asia kammari-oikeudessa, hevoskauppias tuomittiin miekalla mestattavaksi. Vaikka tätä rangaistustapaa pidettiin kunniallisena — sen alaiseksi, näetsen, eivät joutuneet muut kuin rikokselliset aatelismiehet ja jalosukuiset — ei kukaan kumminkaan uskonut, että se todenteolla Kohlhas'ia kohtaisi. Kuultiin ja toivottiin, näet, että vaaliruhtinas, joka oli osottanut suurta mielisuosiota Kohlhas'ia kohtaan, muuttaisi tuomion vankeudeksi, jos kohtakin pitkälliseksi ja kovaksi. Mutta niin ei tapahtunut. Vaaliruhtinas allekirjoitti, sittenkun hän suurella tarkkuudella oli tutkinut kaikki asiakirjat, Kohlhas'in kuolemantuomion ja määräsi mestauspäiväksi palmusunnuntain jälkeisen maanantain.

Heti kun vaaliruhtinas oli allekirjoittanut tuomion, luettiin se hänen käskystänsä Kohlhas'ille. Tämä vapautettiin kahleistansa, ja paperit, jotka koskivat hänen omaisuuttansa ja jotka häneltä Dresden'issä oli takavarikkoon otettu, annettiin hänelle takaisin. Kun eräs virkamies, jonka oikeudenistuin oli hänen luoksensa lähettänyt, kysyi häneltä, mitä määräyksiä hän tahtoi tehdä omistamainsa tavarain suhteen, laati hän erään oikeuden asiamiehen avulla testamenttinsa, jossa antoi kaiken omaisuutensa lapsillensa ja määräsi rehellisen ystävänsä, Kohlhasenbrück'in tilanomistajan heidän holhojaksensa. Siitä hetkestä saakka ei ole mitään verrattava levollisuuteen ja tyytyväisyyteen, mitä hänessä hänen viimeisinä päivinään vallitsi. Vaaliruhtinaan nimenomaisesta käskystä oli hänen vankihuoneensakin avattu, ja kaikilla hänen ystävillänsä, — ja paljo hänellä näitä kaupungissa olisin, — oli yöt päivät vapaa pääsy hänen luoksensa. Niinpä sai hän vielä mielihyväksensä nähdä kirkkoherra Jakob Freifing'inkin astuvan hänen vankihuoneesensa ja tohtori Martti Lutheruksen lähettiläänä antavan hänelle tältä omakätisen, epäilemättä sangen merkillisen kirjeen, joka sittemmin on hävinnyt. Freifing'in kädestä sai Kohlhas kahden brandenburgilaisen papin läsnä ollessa vastaan ottaa Herran pyhän ehtoollisen.

Kaupunkilaisten ollessa yleisessä mielen jännityksessä — sillä he luulivat yhä vieläkin, että keisarin valtasana pelastaisi Kohlhas'in kuolemasta — koitti palmusunnuntain perästä tuon kamalan maanantain aamu, jolloin Kohlhas oli sovittava rikoksensa ja huimat omanoikeuden hankkeensa. Vahvan vartia-joukon seuraamana astui hän, käsivarrellaan molemmat poikansa — sillä tämän armonosoituksen oli hän erityisesti itsellensä pyytänyt — ja Jakob Freifing'in taluttamana vankihuoneensa portin edustalle, ja sieltä vietiin hän sitten kuolemaan.

Mestauspaikalle ehdittyänsä huomasi hän sinne jo ennakolta saapuneen Brandenburg'in vaaliruhtinaan, joka istui hevosensa selässä äärettömän ihmisjoukon keskellä, ympärillänsä seurue, jossa myöskin arkkikansleri Henrik von Gensau nähtiin. Vaaliruhtinaan oikealla puolella oli keisarillinen asianvalvoja Frans Müller, kuolemantuomion kopia kädessään, vasemmalla taasen Kohlhas'in oma asianajaja, lakiviisas Anton Zänner, Dresden'in hovioikeuden tuomio kourassansa. Keskellä puoleksi avonaista, väkijoukon muodostamaa piiriä näkyi vihdoin airut, joka, mytty kainalossaan, hillitsi kahta lihavuudesta kiiltävää ja maata jaloillaan kuopivaa hevosta. Arkkikansleri herra von Gensau oli, näet, tyysten tarkoin ja ilman pienintäkään supistusta pannut täytäntöön tuomion, mikä junkkeri Wenzel von Tronkaa vastaan oli langetettu Dresden'issä. Nylkyrin käsistä saatuina olivat — tuomion määräyksen mukaan — Kohlhas'in kuuluisat hevoset ensinnä tehdyt kunniallisiksi, joka aikakauden käsityksen mukaan oli tapahtunut sillä taivalla, että lippua oli heilutettu niiden ylitse; sitten olivat ne jälleen entisiin voimiinsa ruokitut ja viimein, asiaa varten erityisesti valitun lautakunnan kautta, annetut Kohlhas'in asianajajalle Dresden'in torilla. Mestauspaikalla luovutettiin ne nyt julkisesti hänelle itselleen.

Kun Kohlhas vartiainsa seuraamana astui vaaliruhtinaan eteen, sanoi tämä:

— Tänäpäivänä, Kohlhas, on hetki tullut, jona sinulle oikeutesi julistetaan. Katso, tässä annan minä sinulle takaisin kaikki, mitä sinulta väkivallalla Tronkenburg'issa otettiin ja mitä minun oli velvollisuus maanherranasi takaisin hankkia: hevoset, kaulaliinan, rahat ja liinavaatteet, ynnä Mühlberg'in luona kaatuneen renkisi Hersen sairashoito- ja holhouskustannukset. Oletko tyytyväinen?

Lukiessaan kiiluvin silmin tuomiota, joka arkkikanslerin viittauksesta hänen käteensä annettiin, laski Kohlhas molemmat lapsensa, jotka hän käsivarrellaan kantoi, viereensä maahan; sitten, huomattuansa tuomiossa vielä erään kohdan, jonka nojalla junkkeri Wenzel väkivaltaisuudestaan oli tuomittu 2-vuotiseen rangaistus-vankeuteen, heittäytyi hän aivan tunteittensa valtaamana polvilleen vaaliruhtinaan eteen ja ilmoitti että hänen suurin toiveensa, oikeutensa perille pääseminen, nyt oli toteutunut. Sen lausuttuansa meni hän hevosten luokse, taputteli niiden turpeita kauloja, tarkasti niitä, ja huudahti iloisella äänellä: minä lahjoitan ne pojilleni Henrik'ille ja Leopold'ille! Kansleri, herra Henrik von Gensau kumartui hevosensa selästä lempeästi häneen päin, löi häntä olkapäälle, lupasi hänelle vaaliruhtinaan nimessä, että hänen viimeinen tahtonsa pyhänä pidettäisiin, ja kehoitti hänen määräämään noiden toistenkin tavarain suhteen, mitä hän paraaksi katsoi. Silloin huusi Kohlhas luoksensa Herseu ivanhan äidin, jonka hän sattumalta oli huomannut väkijoukosta, ja sanoi tälle, osottaen kädellään tavaroita:

— Kas tässä, nämät ovat teidän!

Rahat, mitkä hänelle itsellensä olivat vahingon palkkioksi määrätyt, antoi hän niinikään Hersen äidille tämän vanhojen päivien toimeentuloksi ja hauskuudeksi.

— Nyt Kohlhas, hevoskauppias, kuului tämän laupeudentyön jälkeen vaaliruhtinaan vakava ääni; sinä, joka täten olet saanut hyvityksen, valmista sinäkin nyt itsesi antamaan hyvitys hänen keisarilliselle majesteetillensa, jonka säätämän maanrauhan sinä rikkonut olet! Kohlhas kun tämän kehoituksen kuuli, otti heti hatun päästänsä, heitti sen maahan ja sanoi olevansa siihen valmis. Sitten nosti hän vielä kerran lapsensa syliinsä, pusersi niitä kauan rintaansa vasten, laski ne hiljaa jälleen maahan ja jätti ne Kohlhasenbrück'in tilanhoitajalle, joka kuumia kyyneliä vuodattaen vei ne pois mestauspaikalta.

Kohlhas seurasi orvoksi jääviä lemmittyjänsä silmillänsä, kunnes ne olivat näkyvistä kadonneet; sitten nousi hän vakavasti mestauslavalle ja asetti itse pölkylle päänsä, jonka pyövelin kirves yhdellä iskulla katkasi.

Tähän loppuu kertomus hevoskauppias Kohlhas'ista, joka sielultaan ja mieleltään oli perinpohjin oikeatuntoinen mies, mutta joka antoi taipumattoman itsepintaisuutensa hairahduttaa itsensä tarttumaan sekä omaksi että muiden turmioksi aseisin, hankkiaksensa itse itsellensä oikeutta, kun hänen olisi ollut jättäminen kosto Jumalan käteen, silloisten seikkain estäessä häntä pääsemästä oikeutensa perille.

Läsnäolijain surkutellessa Kohlhas'in surullista loppua pantiin hänen ruumiinsa arkkuun ja vietiin etukaupungin kirkkotarhaan, missä se kunniallisesti haudattiin. Sillaikaa kun tämä tapahtui kutsutti vaaliruhtinas vainajan pojat luoksensa ja ilmoitti heille, että he vaaliruhtinaan kustannuksella kasvatettaisiin aatelislasten koulussa. Saksin vaaliruhtinas, joka niinikään oli ollut läsnä mestauksessa, palasi sangen pian takaisin Dresden'iin ruumiiltaan ja sielultaan murtuneena. Mitenkä hänen sittemmin kävi, se saadaan tietää historiasta. — Vielä viime vuosisadalla eli Mecklenburg'in maakunnassa Kohlhas'in jälkeläisiä, voimallisia ja kunniallisia.