VELJEKSET (continued 2)

Kun alkutoimitukset oli suoritettu, kohosi saarnastuoliin raamatun alkukielten professori Daniel Juslenius. Syvä liikutus valtasi hänen mielensä, kun hän silmäili yli avaran kirkon, jota sitäkin olivat hävityksen laineet huuhtoneet. Mutta hänen äänessään kajahti jälleen riemukas fennofiilisointu, kun hän lausui saarnatekstin sanat:

"Ylistä, Jerusalem, Herraa; kiitä Zion, sinun Jumalatas! Sillä hän vahvistaa sinun porttis salvat ja siunaa sinussa sinun lapses. Hän saattaa rauhan sinun ääriis ja ravitsee sinua parahilla nisuilla. Hän lähettää puheensa maan päälle: hänen sanansa nopiasti juoksee."

* * * * *

On kulunut lähemmäs parikymmentä vuotta edellisestä.

Porvoon hiippakunnan piispana on Juslenius laajalla tarkastusmatkalla. Hän on juuri lopettanut kokouksen Liperin seurakuntalaisten kanssa ja astelee kirkosta pappilaan. Ärtynyt ilme hänen kasvoillaan painostaa hänen seuralaisiaan ja yhtäkkiä puhkeaa hän puhumaan:

"Tämä Karjalan perukka on pimein kolkka minun hiippakunnassani. Pimeyttä, petosta ja taikuutta tapaa täällä joka askeleella. Toisinaan tuntuu ihan toivottomalta taistelu sitä vastaan."

Varsinkin oli hänen silmätikkunaan kreikanusko, jota hän toisinaan oli nimittänyt manalaisten uskonnoksi. Siinä määrin olivat isonvihan kärsimykset syövyttäneet hänen veriinsä sammumattoman vastenmielisyyden kaikkea venäläistä kohtaan. Väsymättä hän olikin piispautensa ajan työskennellyt valistuksen kohottamiseksi varsinkin hiippakunnan itäosassa, mutta uuden kylvön oras näytti tuskallisen hitaasti nousevan pinnalle.

Pappilaan oli kokouksen aikana saapunut posti, joka Turusta ja Porvoosta toi virallisia kuulutuksia sekä samalla muutamia kirjeitä piispalle. Juslenius sulkeutui niiden kera huoneeseensa ja kun hän muutaman tovin kuluttua palasi muiden seuraan, loistivat hänen kasvonsa tyytyväisyydestä.

"Niin toivottomalta kuin tämä raataminen usein näyttääkin", lausui hän, "niin silloin tällöin Jumala suo meidän kuitenkin nauttia töittemme hedelmistä. Sain nyt juuri kauan odottamani tiedon, että säädyt Tukholmassa ovat vihdoinkin päättäneet jotakin sen minun valitukseni johdosta, että virkamiehet täällä Suomessa niin perin huonosti taitavat kansankieltä. Nyt ovat säädyt päättäneet, että Ruotsin laki sekä ne kuninkaalliset asetukset ja säännöt, jotka katsotaan Suomen talonpojille tarpeellisiksi, ovat käännettävät suomeksi. Niinikään sisältää tuo säätyjen päätös lupauksen siitä, että tuomarin ynnä muita virkoja Suomessa on etusijassa annettava suomenkieltä taitaville.

"Tämä oli minulle, vanhalle fennofiilille, taas mieluisa kosteikko karulla taipaleellani", lopetti piispa tyytyväisesti myhäillen.

* * * * *

On kulunut puolikymmentä vuotta ja Juslenius on nelitoistahenkisine perheineen jälleen saanut idän raakalaisten edestä paeta Pohjanlahden taakse. Väsyneenä ja apeana on hän juuri palannut valtiopäiväistunnosta asuntoonsa. Valtakunnan rikkinäisyys, vimmattu puoluetaistelu ja vallanpitäjäin saamattomuus ovat jo kauan rasittaneet hänen rehellistä sydäntään ja järjestykseen tottunutta mieltään. Mutta tänään on hänen ristiriitaansa lisännyt vielä sanoma, että hän on saanut enimmät äänet Skaaran hiippakunnan piispanvirkaan.

Mitä tehdä siihen nähden? Kymmenisen vuotta sitten hän oli saanut enimmät äänet samalla kertaa sekä Turun että Porvoon hiippakunnan piispanvirkaan. Hän oli valinnut pienemmän ja joka suhteessa epäedullisemman hiippakunnan. Se oli hänen fennofiilinen intonsa, joka hänet silloin oli ajanut isänmaansa viljelemättömimpään kolkkaan. Mutta oliko tuo into nyt sitten väsähtänyt, sillä hän tunsi sydämensä pohjalla halun valita tällä kertaa turvallisempi ja joka suhteessa edullisempi Skaaran hiippa?

Hän tiesi ja tunsi kyllä, että se oli väsynyt vanhus, joka häntä tähän valintaan yllytti. Mutta vielä oli jälellä jotakin entisestä nuoresta fennofiilistäkin ja se soimasi häntä isänmaan ja oman kansansa hylkäämisestä.

Kun hän työhuoneessaan istui vaipuneena näihin mietteisiin, saapui hänen luokseen kirjanpainaja Lars Salvius. Hän toi piispan nähtäväksi ensimäisen arkin hänen suuresta sanakirjateoksestaan, jonka hän joku aika sitten oli jättänyt painettavaksi.

Siinä tuokiossa kaikkosivat piispan ikävät mietteet ja hellävaroen käänteli hän käsissään tuota nelitaitteista korrehtuuriarkkia. Mielihyvin seurasi hän nimilehden suuria ja koukeroisia kirjaimia: "Suomalaisen Sana-Lugun Coetus. Jumalan avulla, Suurella työllä, pitkällä ajalla, monen neuvolla, Suomen Kielen Cunniaxi Coottu Daniel Jusleniuxelda."

Se oli hänen elämänsä suurtyö, suoritettu monien vaivaloisten tointen ohella. Hän oli kerännyt siihen puolentoistakymmentä tuhatta suomalaista sanaa, selitettyinä sekä latinan että ruotsin kielillä.

"Jos itä hävittäisikin kaiken muun minun kylvöistäni, niin ainakin tämä jää", ajatteli hän.

Mutta kirjanpainajalle virkkoi hän puoli leikillään:

"Jos minä tahtoisin olla turhamainen, niin lausuisin minä tämän teokseni johdosta Horatiuksen sanoilla: exegi monumentum aere perennius!"

* * * * *

Hiipan valinnassa oli Jusleniuksessa lopultakin päässyt vanhus voitolle. Mutta fennofiili hänen sydämestään on kuitenkin kaiken aikaa häntä soimannut ja pitänyt vireillä kaihoa omien kansalaisten puoleen. Se on saattanut hänet korkeasta iästään ja hiippakunnan hoidon vaivoista huolimatta ryhtymään jälleen kirjalliseen työhön rakkaalla suomenkielellään.

Parisen vuotta edellä kerrotun jälkeen tapaamme hänet myöhäisenä syysiltana piispantalossaan Skaarassa, kumartuneena työpöydän yli. Hanhenkynä kitisee tutunomaisesti paperiarkilla ja siihen syntyy suomalaisia lauseita:

"Minun rakkaimpani maanmiesteni tarpeeksi ja ylösrakennukseksi, heidän kalliimmassa uskossansa, ja pyhässä vaelluksessansa, annetaan tämä Ruotsin kielestä käännetty vähäinen, mutta kaikki autuuteen tarpeelliset kappaleet sisällänsä pitävä kirja ulos. — — — Sillä ehkä minä asun taampana teistä erotettuna, on Jumala kuitenkin minun todistajani, että minä sydämen pohjasta kaikkia teitä Jesuksessa Kristuksessa halajan — — —"

Se oli alkulause Svebiliuksen katekismussuomennokseen, jonka hän äsken oli saanut valmiiksi. Suurella tyydytyksen tunteella kirjotti hän loppuun:

Kirjotin Skaarassa läntisellä Göthein maalla, marraskuussa vuonna 1745.

Daniel Juslenius. Skaaran hiippakunnan piispa.

Laskettuaan kynän syrjään lausui hän hiljaa psalmin sanat:

"Jos minä unohdan sinun, Jerusalem, niin olkoon minun oikia käteni unohdettu. Tarttukoon minun kieleni suuni lakeen, ellen minä sinua muista, ellen minä tee Jerusalemia minun ylimmäksi ilokseni."

* * * * *

On kulunut jälleen seitsemän vuotta. Lähemmäs kahdeksankymmenen vuotias piispa Juslenius makaa kuolemaan valmistuneena Brunsbon pappilassa, mihin viikatemies oli hänet pysähyttänyt, hänen matkatessaan valtiopäiviltä takaisin kotiinsa.

"Lapsuudestani asti on minua vaivannut niin suuri isänmaanrakkaus, etten ole kieltäytynyt sen puolesta kärsimästä vaikka mitä", kuulivat ympärillä seisovat papit piispan kuiskaavan.

Heistä ei yksikään käsittänyt, miksi hän nuo sanat, jotka hän oli aikoja sitten kirjottanut yhteen nuoruuden fennofiilisistä teoksistaan, lausui juuri tällaisena hetkenä. Mutta se oli vanhan piispan itsetiedoton puolustus sitä ääntä vastaan, joka soimasi häntä siitä, että hän oli tullut vieraalle maalle kuolemaan.

Vähää ennen kuin hän puhalsi ulos viimeisen henkäyksensä, lausui hän selvästi ja kirkastunein silmin:

"Isonvihan myrskyissä sai minun luottamukseni Suomen tulevaisuuteen pahan kolauksen. Mutta nyt on Jumala antanut minulle tuon luottamuksen takaisin. Siksi ummistan minä silmäni onnellisena, vaikkakin minun epäuskoni rangaistukseksi täytyy se tehdä isänmaani rajojen ulkopuolella."

Nyrkki

Niityllä kylän laidassa loi joukko sotilaita auki tavattoman avaraa hautaa. Kuin muurahaiset liikkuivat miehet tuon lähes puolentuhannen kyynärän pituisen haudan pohjalla, josta lapiollinen multaa toisensa jälkeen tuiskahti reunalle. Hauta oli jo miehen mitan syvyinen, mutta yhä vain sitä koverrettiin, sillä ruumiita riitti siihen useampia kerroksia.

"Kyllä kai tässä jo minun kohdaltani on syvyyttä", virkkoi Hohti, Kymin komppanian vanhin sotamies, joka oli työskennellyt kylän puoleisessa haudan päässä ja jonka lapio jo karskui pohjasoraan.

"Riittää hyvinkin, veikko, kapua vain ylös vanhoja raajojasi lepuuttamaan", sanoi luutnantti Löfving, joka haudan partaalla seisten oli valvonut sotilasten työtä.

"Olisipa tässä ollut tilaa minunkin varalleni ja hyvinpä tuota olisi jo joutanut tänne makaamaan, pois näkemästä näitä kurjuuden ja häpeän päiviä", tuumi Hohti kömpiessään ylös haudasta, Löfvingin häntä kädestä auttaessa.

Ylös päästyään työnsi hän lapion maalian pystyyn, pudisti enintä multaa vaatteistaan ja silmäili sitten pitkin hautaa. Ikäänkuin hänen ajatusjuoksuaan seuraten virkkoi Löfving.

"Tuskinpa ennen olet ollut noin avaraa hautaa luomassa, niin monessa tulessa kuin oletkin ollut."

"Sitä juuri mietin, luutnantti, ja ihmettelen tämän nykyisen sodan menoa. Tuskin me olemme vihollista saaneet nähdäkään, jollei nyt oteta lukuun sitä surkeata Lappeenrannan päivää, ja kuitenkin tuollainen hauta!"

"Niin, tämä on nyt sitä ruotsalaisten uljasta sodankäyntiä", sanoi Löfving, äänessään katkeran ivallinen sävy. "Mutta menkäämme tuonne kuusen alle polttamaan piipullinen tupakkaa sillaikaa kun miehet lopettavat haudan kaivamisen."

Tuuhea kuusi tarjosikin heille mukavan suojan märkää lumiräntää vastaan, jota tuhruinen taivas oli aamusta aikain vuodattanut lokaiselle maankamaralle. Talvi oli ollut vähäluminen ja vaikka vasta oltiin maaliskuun alussa, oli maanpinnan peitteenä enää ainoastaan likaista sohjoa.

Murheellisen näyn tarjosi tämän maiseman keskellä avara hauta sekä siinä liikkuvat laihat, rääsyiset ja lokaiset sotilaat. Eikä sen ilahuttavampaa näkyä tarjoutunut silmälle muuallakaan. Niityn laidassa olivat peltotilkkujensa keskellä Myllykylän talot, jotka matalina ja harmaina olivat kuin maan ja taivaan väliin litistyneet. Lakeistorvista tupruava savu ei jaksanut nousta ylös, vaan hajaantui ja painui maata kohti.

Tänne Myllykylään ja ympäristölle oli hyödyttömän ja naurettavan Säkkijärven retken jälkeen sijotettu talvikortteeriin suurin osa suomalaista pääarmeijaa. Ylimmät päälliköt, Lewenhaupt ja Buddenbrock, majailivat esikuntineen Haminan kaupungissa, kuluttaen aikaansa politikoimalla ja tekemällä suuria suunnitelmia, joita ei yritettykään käytännössä toteuttaa. Alempi upseerikunta sitä vastoin asui täällä Myllykylässä. Kun melkein kaikki talot olivat heidän hallussaan, oli sotilasten asunnoiksi kyhätty puoleksi maan sisään kaivettuja turvekotuksia. Vieri vierekkäin näkyi niitä pitkät rivit kylän alla ja niiden välissä palaa kituutti nuotioita, joiden ääressä seisoskeli lämmitteleviä sotilaita.

Ne vähäiset muonavarat, jotka isonvihan jäleltä vielä köyhyyttään potevasta maasta oli sodan alkaessa saatu kokoon raastetuksi, olivat jo suurimmalta osaltaan tulleet käytetyiksi ja sotamiehet elivät nyt pääasiallisesti homehtuneella leivällä ja vanhentuneilla nauriilla. Tämän puutteellisen ravinnon ja terveydellisesti mahdottomien asuntojen takia oli sotajoukossa, jonka mieliala muutenkin jo alunpitäin oli ollut kokonaan lamassa, raivonnut tuhoisia kulkutauteja. Ne olivat tähän saakka ottaneet uhrikseen lähemmäs parituhatta miestä, joiden ruumiit oli kasattu tyhjiin rehusuojiin niityllä. Tänään piti ne nyt sullottaman yhteiseen hautaan.

* * * * *

Kuusen alle istuttuaan täytti Löfving piippunsa, tarjosi tupakkamassin entiselle sissitoverilleen ja piikivestä tulta kalkuttaessaan virkkoi:

"Tämä lehtitupakka onkin tietääkseni ainoa sotasaalis, mitä Säkkijärven retkellä viholliselta saatiin — lukuunottamatta niitä tyhjiä rahakirstuja, joita Lewenhaupt paluumatkallaan mukanaan raahasi."

Hän naurahti lyhyeen tapaansa, mutta Hohti huudahti hämmästyneenä:

"Tyhjiä! Mutta niidenhän piti olla täynnä venäläisiä kolikoita! Mitä varten ne muuten olisi lukittu monilla munalukoilla ja kuljetettu tarkasti vartioituina?"

"Silmän lumeiksi sotilaille ja rahvaalle, jotta joku toivonkipinä pysyisi vireillä", vastasi Löfving, puhaltaen lyhyen ja äkäisen savun. "Mutta tämä on tietysti sanottu vain meidän kesken."

Ällistynyt Hohti ei kuulemansa johdosta osannut muuta kuin huudahtaa:

"No on tämä komentoa, on totisesti!"

"Ja kaiken hyvän päälliseksi tällainen römppätalvi", ärähti Löfving. "Tuskin päivääkään ovat vanhat koipeni saaneet olla leiniltä rauhassa."

"Te saittekin, luutnantti, viime sodan aikana olla siksi monessa kylmässä jos kuumassakin kylvyssä", huomautti tähän Hohti. "Tehän sitä isonvihan loppuvuosina melkein yksinänne pidittekin täällä yllä sodan nujakkaa."

"Siksipä minä nyt olenkin saanut armon toimia luutnanttina armeijassa — tosin melkein ilman mitään palkkaa ja kärsittyäni ensin nälkää nämä parikymmentä rauhan vuotta", virkahti Löfving katkerasti.

Kun Hohti ei tämän johdosta uskaltanut lausua mitään, jatkoi Löfving:

"Mutta vähätpä siitä, sillä velvollisuus isänmaata kohtaan ennen kaikkea. Enkä minä sitäpaitsi ole tällä puolen Pohjanlahtea suinkaan ainoa, joka vaivainsa palkaksi on esivallan puolelta saanut pelkän unhotuksen."

Hetken kuluttua huusi hän sotilaille, jotka juuri kapusivat ylös valmistuneen haudan pohjalta:

"Karsikaapas nyt, miehet, tuolta metsiköstä havuja haudan pohjalle, että toveriemme olisi siellä hiukan mukavampi levätä."

"Eikö se ole liikaa ylellisyyttä!" kuului miesjoukosta ivallinen huomautus.

Ottamatta sitä miksikään vastasi Löfving sävyisästi:

"Tämä ylellisyys ei ainakaan maksa mitään, joten pöyhkeimmätkään ruotsalaiset eivät voi sitä vainajiltamme kadehtia."

Tämä viimeinen vihjaus otettiin sotilasten joukossa suopeasti vastaan ja he hajaantuivat täyttämään päällikkönsä käskyä.

"Ei ole henki suomalaisissa sotilaissa enää sama kuin entisinä aikoina", lausui Hohti, tuijottaen miettiväisenä haudan reunalle kasaantuneeseen multavalliin.

"Pidätkö suomalaista sotilasta syyllisenä tähän muutokseen?" kysyi Löfving.

Vastaamatta suoraan tähän kysymykseen virkkoi Hohti huoaten:

"Nykyään hiipii epäilys ja salaiset kuiskeet kaikkialla, ettei lopulta tiedä mitä uskoa. Toista oli Kaarle-kuninkaan aikana. Silloin oli armeijalla yksi sydän."

"Mutta mitäs sanot suomalaistemme käyttäytymisestä Lappeenrannan taistelussa?" tiukkasi Löfving. "Häpeällä tahrasivat siellä sotilaamme nimensä, sitä ei voi kieltää", vastasi Hohti.

"Jos keneenkään, niin on se minuun, vanhaan karoliiniin, koskenut katkerasti", puhui Löfving, "enkä ole suinkaan salannut sotilailtamme mielialaani siinä asiassa. Mutta toisaalta minä sen myöskin niin hyvin ymmärrän enkä mielihyvin kuule soimauksia vierasten suusta. Tässä muutama päivä sitten kuumensin Haminassa käydessäni korvat parilta ruotsalaiselta vänrikiltä, jotka pöyhkeillen parjasivat suomalaisia suuriksi pelkureiksi, kun he Lappeenrannassa olivat jättäneet ruotsalaiset yksinään taistelutantereelle. Sanoin heille päin silmiä, kuinka heikäläiset ovat tämän sodan alottaneet suorastaan järjettömästi, kun kaikki varustukset olivat tuiki puutteelliset ja Suomi vielä edellisen hävityksen jäleltä kuin paareilla makaava haavottunut. Oliko ihme, kysyin minä, jos suomalaisissa onkin epäilys saanut vallan, kun kaiken tämän lisäksi näkivät, ettei kenraali Buddenbrock rientänyt pääarmeijan kanssa Lappeenrannan avuksi, jota uhkasi häviö, ja kun oli saatu kuulla, kuinka Lewenhaupt oli ylimielisesti sanonut, kun häntä sotaan yllyttäessään oli peloteltu koko Suomen menettämisellä, että välipä noilla erämailla, vaikka ne menetettäisiinkin. Niin, sanoin niille teikkareille vielä, että Suomi on kuusi vuosisataa omin voimin puolustanut valtakunnan itäistä rajaa sekä sen lisäksi ottanut enemmällä kuin puolella osaa kaikkiin Ruotsin sotiin, saamatta siitä koskaan muuta kuin kiittämättömyyttä palkakseen."

"Lukuun ottamatta Kustaa Aadolfia", keskeytti hänet Hohti. "Muistan aina, kuinka isäni silmät vielä vanhanakin kirkastuivat hänen kertoessaan sankarikuninkaasta ja miten hän aina asetti suomalaiset armeijansa ensimäisiksi. Mutta keskeytinhän teidät, luutnantti."

"Niin, sanoin heille vielä", jatkoi Löfving, "että he saisivat olla sangen kiitollisia, että suomalaiset näin ollen pysyvät uskollisesti alallaan eivätkä tartu keisarinnan houkutuksiin ja riistäydy irti Ruotsista."

"Se oli arvatenkin katkera pala herroille", arveli Hohti.

"Niinpä luulisin", myönsi Löfving, "sillä heillä ei ollut sen jälkeen mitään sanomista."

Kumpikin tarkkasi nyt hetken aikaa ääneti sotilaita, joista toiset laskivat jäykistyneitä ja sinertyneitä ruumiita hautaan, sillä aikaa kun toiset useammilla paareilla kantoivat niitä haudan partaalle.

"Hm, kuin silakoita tynnyriin ladotaan sinne maan raavainta miehistöä", puhkesi Löfving synkästi lausumaan. "Ja tuollainen paljous, ilman että vihollisen kanssa on laukaustakaan vaihdettu! Raskas on Ruotsin herroilla kerran tilinteko tästä kaikesta."

Kun viimeisiä ruumiita aseteltiin toisten päälle, saapui haudalle ruumiita siunaamaan määrätty pappi. Samalla ratsasti paikalle myöskin eskadroona Karjalan rakuunoita majuri Sprengtportin johdolla. Alas lasketuin miekoin asettuivat rakuunat kahteen riviin pitkin toista haudan sivua, osottamaan viimeistä kunnioitusta noille nimettömille vainajille, jotka köyhistä kodeistaan kevytmielisesti temmattuina nyt suurena joukkona peittyivät köyhän isänmaansa poveen.

* * * * *

"Maasta olet sinä tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman…" kajahtivat rykmentinsaarnaajan hautaussanat, samalla kun jäätyneet multakokkareet kumahtelivat päällimmäisten ruumisten kontistuneille jaloille. Paljastetuin päin ja kädet ristissä miekankahvan ympärillä seisoi Löfving haudan partaalla liikkumatonna kuin kuvapatsas, tuijottaen kulmat rypyssä alas hautaan. Hänen katseensa oli pysähtynyt erääseen päällimmäisistä ruumiista. Se oli nuorenpuoleinen sotilas ja nähtävästi oli sillä ollut tuskallinen kuolinkamppaus, sillä hampaat, jotka näkyivät sinertyneiden huulten välistä, oli lujasti yhteen purtu. Lasittuneet silmät olivat puoliavoinna ja kasvoilla kuvastui kuin jähmettynyt kirous. Ruumiinkantajat eivät olleet saaneet hänen kuolinasentoon kangistunutta ruumistaan oikenemaan, sillä polvet olivat koukussa ja nyrkkiin puristettu oikea käsi ojentui suoraan ylöspäin ikäänkuin uhaten haudan partaalla seisovia.

Matalana ja tuhruisena kaareutui taivas haudan yllä, räntää satoi yhä ja allapäin seisoivat pörröiset ja likaiset sotilaat ikäänkuin jokainen olisi synkkänä arvaillut hetkeä, milloin hänen tuli seurata noita multaan peittyviä tovereitaan. Alakuloisesti ja soinnuttomasti kaikuivat hautausvirren sävelet:

Mustaan multaan tuhvaks', Tomuks' tulemaan Minun ruumiin' pantu on; Lihan' on lahonn', Muoton' kauneus pois kadonn', Maan mullast' kyll' luotu lienen. — — — — —

Kun toimitus oli päättynyt, ampuivat Sprengtportin rakuunat kolme yhteislaukausta. Laihat ja takkuiset hevoset nostivat laukausten pamahtaessa nuupollaan riippuvia päitään ja haudan yli levisi kitkerä ruudinsavu.

"Ruudinsavussa saavat he edes hautaan peittyä, vaikka eivät saaneetkaan sen keskellä kuolla", virkahti Löfving Hohdille.

Sotilaat tarttuivat lapioihinsa ja alkoivat peittää vainajia. Majuri Sprengtport käski luutnanttinsa viedä rakuunat takaisin leiriin, laskeutui itse satulasta ja lähestyi Löfvingiä. Katkerasti hymähtäen lausui hän tälle:

"Jahka vielä saamme muutamia tällaisia hautoja luoda, niin —"

"Maa on piankin venäläisten hallussa Viipurista Tornioon saakka", keskeytti hänet Löfving.

"Niin, ja sota päättynyt, sillä sotajoukkomme on vajonnut maan alle", täydensi Sprengtport.

"Sen sijaan, että sen olisi tullut vallottaa Pietari", lisäsi Löfving.

"No, ovathan kenraalimme sen monta kertaa jo vallottaneet", naurahti Sprengtport.

"Mielikuvituksessaan ja korskeissa puheissaan", jatkoi Löfving.

"Niin, ja nämä ovat niiden voittojen jälkirääpiäisiä."

"Mutta, totta puhuen, majuri", alkoi Löfving hetken kuluttua, "luuletteko tämän onnettomasti aletun sodan saavan enää parempaa käännettä, kun sotaliikkeet taas kuun tai parin perästä alkavat?"

"Sitä en ollenkaan usko", vastasi Sprengtport totisena. "Sotajoukkomme kykenisi vielä johonkin… ja oikeastaan paljoonkin, jos johto olisi toinen. Mutta herrat Tukholmassa ovat nyt yhtä epäröiviä ja neuvottomia kuin he olivat sodan alussa korskeita ja voitonvarmoja."

Hetken kuluttua lisäsi hän ääntään alentaen: "Uskokaa minua, Löfving, että ennen kuin ensi kesän kukat ovat ehtineet kuoleutua, on tämä sota saanut mitä häpeällisimmän lopun. Mutta tämä vain meidän kesken, ymmärrättehän."

"Josko ymmärrän. Sotamiehissämme on jo liiaksikin tällaista uskoa, etten minä suinkaan mene sitä lisäilemään. Niin, väittävätpä he suorastaan, että ylipäällystö aikoo myydä koko maan venäläisille."

"Niin, sitä he ovat väittäneet aina Lappeenrannan tapauksista saakka. Se on tietysti, kuten hyvin tiedätte, kokonaan tuulesta temmattu luulo ja meidän upseerien velvollisuus on saada sotamiehet siitä vakuutetuiksi."

"Olen tehnyt voitavani sotilasten parissa", vastasi Löfving, "mutta jos heistä yhden nurjan luulon saa nyhdetyksi, ilmestyy sijalle toinen kahta hullumpi. Luottamus esivaltaan on pahasti järkähtänyt ja se kai lieneekin tämän sodan huomattavin tulos, ainakin tähän saakka."

"Se on totta", myönsi Sprengtport. "Ja lisäksi tämä sota on saanut aikaan sen, että se on entistä selvemmin osottanut meille niiden kuussatavuotisten siteiden, jotka meitä liittävät Ruotsiin, pahasti lahonneen."

Löfving säpsähti ja tuijotti ääneti majuria silmiin. Sitten lausui hän:

"Tekin, majuri, olette siis ajatellut sitä."

"Hm, luulenpa, että se ajatus on pesiytynyt jo sangen monen suomalaisen sydämeen", vastasi majuri.

"Se on isonvihan ansiota", lausui siihen Löfving.

"Niin on, ja tämä sota heikontaa yhä enemmän niitä siteitä. Mutta katsokaahan, Löfving!"

Sprengtport oli jonkun aikaa tuijottanut hautakumpuun, jonka ääreltä sotilaat olivat jo lapioineen poistuneet. Eräästä kohti pisti mullan alta näkyviin likainen ja luiseva nyrkki, jota Sprengtport osotti Löfvingille.

"Se on nähtävästi sen sotilaan käsi, josta minä hautaustoimituksen aikana en saanut katsettani irrotetuksi ja jonka näkeminen toi mieleeni niin karmeita ajatuksia", lausui Löfving.

"Hm, minuun tekee sen vaikutuksen, kuin tuo nyrkki olisi koko Suomen kansan puolesta työntynyt mullan alta esiin", virkkoi Sprengtport. "Sietäisi olla esikunnan, herrain sitä näkemässä."

"Ja koko hallituksen", lisäsi Löfving.

"Niin, se olisi varmaankin esivallalle Tukholmassa terveellinen memento!" lopetti Sprengtport.

Hän kiipesi jälleen satulaan ja lausui liikkeelle lähtiessään:

"Uutta aikaa kohti me joka tapauksessa kuljemme. Ennen pitkää kääntyy historian lehti Suomen kansalle, mitä sitten tulevaisuus mukanaan tuoneekaan."

"Voiko rehellisyyden ja uskollisuuden palkka olla muuta kuin hyvä?" kysyi Löfving, joka asteli majurin ratsun rinnalla.

"Niin luulisi", vastasi Sprengtport, "ja parastahan meidän on toivominen tulevaisuudelta, niin pimeältä kuin nyt kaikki näyttääkin."

He etääntyivät kylää kohti ja häipyivät räntäsateeseen.

Hautakumpu kohosi autiona kentän keskellä ja sen kupeesta piipotti rannetta myöten lujaan puristunut, luiseva nyrkki. Räntähiutaleita tippui nyrkille ja valui hiljalleen alas, muodostaen likaisia juomuja pitkin kämmenselkää.

Syysiltana

Pari vuotta Turun rauhan jälkeen asteli eräänä syyspäivänä Porvoon pitäjän Gammelbackan isäntä, Porvoon komppanian majuri, Maunu Vilhelm Sprengtport talonsa pihalla ja haukotteli itsestään päivällisunen tähteitä. Hohoi, kuinka pitkiksi ne kävivät nämä alakuloiset syyspäivät miehelle, joka suurimman osan elämätänsä oli istunut satulassa ja rientänyt taistelusta taisteluun. Pelikumppania ei ollut läheisyydessä ja yksitoikkoiseksi kävi katsastaa töiden kulkua, varsinkin kun huolellinen isäntärenki teki sen tarpeettomaksi. Metsästelemäänkään ei hän kyennyt, sillä leini oli tehnyt jalat kankeiksi ja muita ruumiinosia haittasivat monet vanhat haavat. Kiltisti sai hän pysyä alallaan piha-aitauksen sisäpuolella ja vartoa viimeistä marssiin-komentoa. Kohta täytti hän kuusikymmentä vuotta ja tukka oli jo ohimoilta aivan valkea. Eikä ihmekään, sillä olipa hän osaltaan kokenut niitä vaivoja, joita karoliinien osaksi oli niin runsaasti suotu. Kahteen erään oli hän isonvihan vuosina ollut vankeudessa Siperian äärillä, saaden toisella kertaa istua rautoihin lyötynä pimeässä tornissa ja elää lähes pari vuotta pelkällä vedellä ja leivällä. Rauhanteon jälkeen oli hän perheineen saanut nähdä nälkää sekä myöhemmin elää kituutella luutnantin palkalla, vaikka olikin majuri arvoltaan. Vasta viime sodan aikana hän oli saanut arvoaan vastaavan virankin, kun sitä vastoin monet hänen entisistä tovereistaan, joilla oli suhteita yläilmoissa, olivat jo aikoja kohonneet eversteiksi ja kenraaleiksi. Mutta mitäpä siitä. Tasan ei käy onnen lahjat ja pääasiahan oli, että hänellä nyt vanhoilla päivillään oli katto päänsä päällä ja huoleton, joskin vaatimaton leipä syötävänä. Ja kaupanpäällisiksi loppumaton varasto kirjavia muistoja eletyn elämän varrelta, joilla sopi lyhentää pitkiä talvi-iltoja vanhan toverin tavatessaan.

Hän haukotteli jälleen pitkään ja hartaasti, sytytti sitten suuren piippunsa ja lähti känsäkeppiinsä nojaten astelemaan riihelle, jonne rengit ajoivat pellolta kauroja. Sieltä lehahti vastaan kotoinen ja unettava riihituoksu. Keltaiset kauralyhteet kahahtelivat sisään syydettäessä ja varpuset räyskyttelivät katonräystäällä, odottaen pääsevänsä maahan varisseiden jyvien kimppuun.

"Taitaa tulla hyvä kaurasato", sanoi majuri lyhdettä kourien.

"Hyvä tulee", vastasi renki. "Ainakin kaksikymmentä tynnyriä lähtee alavainiosta."

"Onpa siinä hevosille rouskuttamista."

"On, ja vielä myytäväksikin."

Tähän katkesi tuo arkipäiväinen sananvaihto, rengin lähtiessä uutta kuormaa hakemaan. Varpuset pyrähtivät räystäältä maahan ja majuri lähti nousemaan takaisin pihaan.

Ilma oli tuollainen tyynen lakea syysilma, jolloin ei paista päivä, mutta ei ole varsinaisesti pilvessäkään. Metsät alkoivat jo kellastua ja tuolla ja täällä liipotteli irtautunut koivunlehti hiljalleen maahan. Sänkivainioilla vaakkuivat varikset ja ylhäältä vastasi siihen omalla sävelellään etelää kohti purjehtiva kurkilauma.

Pihaan päästyään silmäili majuri joka ilmansuunnalle, tarkasteli alallaan pysyvää tuuliviiriä tallinpäädyssä ja seurasi sitten katseellaan kurkiparvea, kunnes se häipyi näkyvistä. Alakuloinen ikävä yritti taas purkautua pitkään haukotukseen, mutta se keskeytyi kuitenkin alkuunsa, kun hän merenrantaan vievää tietä pitkin näki lähenevän vieraan. Se astui keveästi ja terävään ja näytti herrasmieheltä.

Hyvillään asettui majuri kuistille istumaan ja odottamaan tulijaa. "Astuu aivan kuin Hommanäsiläinen", ajatteli majuri, "mutta ei suinkaan hän ole vielä ehtinyt Tukholmasta palata." Mutta kun vieras oli päässyt pihaan, huomasi hän, että tulija oli kuin olikin Hommanäsin isäntä, kapteeni Tapani Löfving.

"Katsopas vain!" huudahti majuri ihastuneena ja nousi tulijaa tervehtimään. "Olen tässä ikävääni haukotellut ja katsellut joka ilmansuunnalle, eikö mistään näkyisi tulevaksi puhekumppania ja nyt tulit sinä, veikko, kuin taivaasta pudoten. Mutta kuinka sinä olet ehtinyt jo Tukholmasta palata?"

"Hm, minä olen jo siksi monesti ja monenlaisella kyydillä kulkenut Turun ja Tukholman välin, ettei se matka minulta pitkiä aikoja vie", vastasi Löfving. "Jo toissa päivänä palasin kotiin ja koska arvelin veljen täällä kovin kaipaavan shakkitoveria, niin päätin pistäytyä tuomaan Tukholman terveisiä."

"Siinä teit sinä sangen veljellisesti, sillä kovin pitkiksi venyvät nämä syysillat. Terve tulemastas vielä kerran ja käykäämme nyt sisälle ottamaan tilkkanen vasta käynyttä oluttamme."

He astuivat majurin omaan huoneeseen, jonka kalustoon kuului melkein koko seinän pituinen, kulunut nahkasohva, pari keinutuolia, shakkipöytä ja piippuhylly. Seinällä riippui majurin miekka, pari pistoolia ja musketti sekä kaksi kuparipiirrosta, joista toinen esitti Kaarle kahdettatoista rusoposkisena nuorukaisena, päässä tuuhea peruukki.

Saatuaan piiput palamaan istuutuivat he vastapäätä toisiaan ja majuri kysyi:

"Tokko hyödyit mitään Tukholman matkastasi?"

"En kerrassaan mitään", vastasi Löfving. "Palasin sieltä päinvastoin matkakulujani köyhempänä."

Löfving oli myöskin niitä unhotettuja suomalaisia karoliineja, jotka isonvihan jälkeen saivat nälkää nähdä. Hänet oli kyllä korotettu kapteeniksi, mutta mitään paikkaa vastaavine tuloineen hänelle ei ollut löytynyt. Yli puolikymmentä vuotta oli hän elellyt ulkomaillakin, missä hänen ansionsa paremmin tunnustettiin. Holsteinin herttua oli näet maksanut hänelle kuutena vuotena eläkettä. Kun Ruotsin hallitus ei hänen uudistettuihin pyyntöihinsä ollut mitään vastannut, oli hän lopulta pyytänyt eroa Ruotsin alamaisuudesta, mennäkseen syntymäkaupunkiinsa Narvaan ja ruvetakseen Venäjän palvelukseen. Tämä oli vihdoinkin auttanut sen verran, että hänelle oli annettu elinajakseen Hommanäsin tila Porvoon pitäjässä. Miekkamiehenä kiireestä kantapäähän oli hän tietysti ottanut osaa viime sotaan, vaikkakin ilman minkäänlaista palkkaa. Olipa hänet kerran suorapuheisuutensa takia sekä epäiltynä sotilasten kiihottamisesta vangittukin ja oli hän saanut viisi kuukautta virua kahleissa Hämeenlinnassa. Sieltä jotenkuten vapaaksi päästyään sekä Tukholmassa itsensä puhdistettuaan oli hän ehtinyt vielä mukaan tuon onnettoman sodan loppunäytöksiin, puhdistaen muun muassa Hailuodon vihollisista. Rauhan tultua oli hän taas elellyt maatilallaan. Mutta kun tuo pieni ja huonossa kunnossa oleva tila ei antanut riittävätä leipää hänen perheelleen, oli hän päättänyt vielä kerran kääntyä vallanpitäjien puoleen, anoen arvoaan vastaavaa upseerinvirkaa tuloineen tai eläkettä. Paremmin onnistuakseen oli hän ystävänsä Sprengtportin neuvosta lähtenyt itse persoonallisesti Tukholmaan.

"Hallitusherroilla on siellä tärkeämpääkin tehtävää kuin muistaa meitä maan matosia täällä Suomen puolella", jatkoi Löfving. "Siellä käy muuten kaikki entiseen tapaan. Hatut taistelevat myssyjä ja myssyt hattuja vastaan ja vastapuoluelaisen kunnia ei siellä paljon paina. Samanlaisia juonimaakareita ne ovat kummatkin, niin että tästä puolin minä en aio pitää suden paremmin kuin lampaankaan puolta."

"Hm, hm, saattaapa niin olla", hymähteli Sprengtport, siivilöiden savuja tupakasta kellastuneiden viiksiensä läpi. "Mutta etkö kääntynyt itse hänen majesteettinsa puoleen?"

"Mitäpä se olisi hyödyttänyt, sillä hänen majesteettinsa on kuningas ilman valtaa. Säätyjen riidellessä ja valtaneuvosten hallitessa ei hän tee muuta kuin syö ja lihoo. Tukholmalaiset kertoivat hänen kuluttavan päiviään siten, että hän aamupuolen päivää istuu ikkunan ääressä ja katsoo torille. Siihen kyllästyttyään siirtyy hän peremmäksi huonetta ja kun yksi tuoli liiaksi lämpenee, muuttaa hän toiselle tuolille. Siihen menee häneltä muu osa päivää. Sitten hänellä on ne omat naisvehkeensä. Viimeksi kuuluu hän pitäneen yhteyttä muutaman huonomaineisen kamarineitsyen kanssa ja sanoivat kreivitär Tauben sen johdosta surreen itsensä kuoliaaksi."

Löfving ruiskautti pitkän syljen uunin alle ja irvisti halveksivasti.

"Onpas sitä, onpas sitä", sanaili Sprengtport harvakseen. "Suuresti ovat ajat muuttuneet siitä kun me olimme nuoria."

He maistoivat olutta, jota vanha palvelijatar oli tuonut, sytyttivät jälleen pitkävartiset piippunsa ja savurenkaita puhallellen keinahtelivat hetken ääneti.

"Suuresti ovat muuttuneet ajat ja olot, niin ettei kaikiste tahtoisi silmiään uskoa", tarttui Löfving ystävänsä sanoihin. "Kuinka mahtava olikaan Ruotsi meidän lapsuutemme aikana ja mitä siitä on nyt enää jälellä! Ainoastaan varjo entisestä. Kuinka siellä nyt esimerkiksi peljätään Venäjää, jota ennen kohdeltiin ylimielisellä halveksunnalla. Sain muun muassa kuulla, että hallitus, ja varsinkin kruununprinssin puolue, sillä sellainenkin siellä nykyään on entisten lisäksi, on liittoaikeissa lähennellyt Preussin kuningasta, mutta kun keisarinna Elisabet siitä tiedon saatuaan oli lausunut paheksumisensa ja vihannut uudella sodalla, oli hallitus heti pelästyneenä peräytynyt aikomuksestaan."

"Niin, niin, kovin on ränsistynyt Ruotsin leijona", myönsi Sprengtport, "eikä se kykene enää kauan Suomea käpälissään pitelemään. Kaksi kaistaletta on kotka jo riistänyt isänmaastamme ja kolmannella kertaa menee se kokonaan."

"Usein olen muistanut niitä sanoja, jotka lausuit siellä Myllykylän haudalla", virkkoi Löfving tovin kuluttua. "Ja yhä enemmän on minulle alkanut sen jälkeen selvitä, että Suomi kulkee uutta tulevaisuutta kohti. Mikä se sitten tulleekin olemaan, mutta yhteyttä Ruotsin kanssa ei voi enää kovin pitkälle jatkua."

"Miksi eivät suomalaiset ota itselleen omaa kuningasta?" kuului samassa kirkkaalla äänellä lausuttu kysymys sohvan nurkasta.

Hämmästyneinä kääntyivät molemmat sotavanhukset puhujaa kohti. Heitä kohtasivat Sprengtportin nuorimman pojan, pienen Yrjö Maunun kirkkaat ja totiset silmät. Hän oli edellisen keskustelun aikana hiipinyt huoneeseen ja sijottunut isän nahkasohvalle, kummankaan kiinnittämättä häneen mitään huomiota.

"Aijai, sinä pieni politikoitsija, mitä vaarallisia oppeja sinä julistat!" torui isä hellästi. "Tule tänne nyt tervehtimään setä Löfvingiä ja sitten saat mennä heti nukkumaan rangaistukseksi siitä, että sekaannut vanhempain keskusteluun."

Kun Yrjö Maunu oli lähtenyt huoneesta, virkkoi Löfving:

"Siinä me sen nyt kuulimme. Onhan kirjotettu, että lasten ja imeväisten suusta olet sinä totuuden valmistanut."

"Sinä, veikko, olet aina sangen kärkäs kaikellaisille ennustuksille ja unennäöille", naurahti Sprengtport. "Mutta joka tapauksessa saa Yrjö Maunu, jos hänellä elämän päiviä riittää, nähdä ja kokea paljon sellaista, josta meillä on ainoastaan omat aavistuksemme. Niin, niin, tulevan sukupolven tehtäväksi jää uuden Suomen luominen. Me olemme jo tehtävämme tehneet ja saamme rauhassa odottaa viimeistä hälytystä. Ja nyt shakkilaudan ääreen."

He siirsivät tuolinsa lähemmäs pöytää ja alkoivat syysillan hämärtyessä asetella nappuloita paikoilleen.

Siteet katkeavat

"Hyvät herrat, jos minä olisin alusta alkain saanut olla ylimpänä määrääjänä, niin me olisimme tällä hetkellä vielä koreasti Suomen mantereella, niin, sen eteläosassa, ja Ruotsi olisi vielä pitkiksi ajoiksi pysyttänyt Suomen yhteydessään."

Nämä sanat lausui maaliskuun 16 päivän iltana v. 1809 kenraalimajuri v. Döbeln kävellen tuimasti edestakaisin Eckeröön pappilan salissa. Hän viskasi hansikkaansa vihaisesti pöydälle, kohensi sidettä otsallaan ja alahuuli yrmysti esiin työntyneenä jatkoi kävelyään. Hänen kuulijansa, esikuntapäällikkö eversti Schultzenheim sekä armeijaosaston intendentti, eversti Fock, hätkähtivät tästä odottamattomasta purkauksesta ja kumpikin etsi turhaan soveliaita sanoja vastaukseksi tähän päällikkönsä omituiseen ja arkaluontoiseen väitteeseen.

Viime päivinä olivat tapaukset seuranneet nopeasti toisiaan. Döbeln oli pienine armeijoineen varustautunut lujaan puolustusasemaan Ahvenan mantereelle, jota venäläisten uusi ylipäällikkö, kenraali Knorring, mukanaan itse sotaministeri Araktshejeff, läheni suurine valtausarmeijoineen, Heidän tarkotuksenaan oli marssia suoraa päätä Tukholmaan ja pakottaa siellä Ruotsi rauhantekoon.

Neljä päivää sitten oli v. Döbeln, kuultuaan venäläisten lähenevän kolmelta suunnalta, pitänyt pääkortteerissaan Jomalassa tulisen puheen joukoilleen, kehottaen heitä puolustautumaan viimeiseen saakka. Mutta pari päivää sen jälkeen, kun kaikki oli jo valmiina taistelua varten, oli hän saanut Tukholmasta herttua Kaarlen ja Adlercreutzin allekirjottaman kirjeen, jossa ilmotettiin, että kuningas oli erotettu valtaistuimelta sekä käskettiin hänen viipymättä peräyttää joukkonsa Ruotsin mantereelle. Tästä tiedonannosta oli hän silmittömästi suuttunut, sillä niin kykenemättömäksi hallitusta hoitamaan kuin hän tiesikin kuninkaan, oli hän kuitenkin saattanut toivoa sodan pitkittymistä sekä jotakin onnellista käännettä tapausten kulussa niin kauan kuin itsepäinen Kustaa Aadolf oli hallituksen ohjaksissa. Mutta nyt seuraisi varmasti pikainen ja tölppö rauha sekä samalla Suomen luovuttaminen Venäjälle.

Tulistuksissaan tästä odottamattomasta asiain käänteestä oli hän lähettänyt Tukholmaan eronpyynnin päällikkyydestä. Mutta sitä odottaessaan täytyi hänen kumminkin totella saamiaan määräyksiä. Niin katkeraa kuin hänestä olikin miekan lyönnittä jättää tämä viimeinen kolkka Suomen suuriruhtinaskunnasta ryhtyi hän kuitenkin järjestämään peräytymisretkeä. Joukot saivat käskyn kokoontua Eckerööhön, josta sitten lähdettäisiin tuolle nelipenikulmaiselle taipaleelle Ahvenanmeren yli.

Mutta venäläiset olivat tällä välin ehtineet uhkaavan lähelle. Suurena puoliympyränä olivat he jo astuneet Ahvenan mantereelle ja Döbelnin pieni armeija oli vaarassa milloin hyvänsä joutua saarroksiin. Näytti miltei mahdottomalta ehtiä kuormasto, tykistö ja sairaat kuljettaa Ruotsin puolelle.

Tässä tukalassa asemassa päätti Döbeln käyttää kieltään, kun hänen ei kerta oltu sallittu miekalla asioitaan hoitaa. Niinpä oli hän tänään aamusella noussut satulaan ja yhdessä everstiluutnantti Lagerbringin kanssa ratsastanut Klemetsbyyhyn, missä oli venäläisten pääkortteeri, saadakseen aikaan muutaman päivän aselevon. Hän olikin onnistunut taivuttamaan kenraali Knorringin kolmen päivän aselepoon, jonka kuluessa venäläiset pysyisivät alallaan, mutta Döbelnin joukkoineen tuli jättää Ahvenanmaa. Mutta juuri kun sopimus piti allekirjotettaman, saapui paikalle sotaministeri Araktshejeff, joka keskustelujen aikana oli ollut ulkona joukkoja tarkastamassa. Röyhkeästi hän purki tehdyn sopimuksen ja vaati Döbelniä joukkoineen antautumaan vangiksi. Vimmastuneena tällaisesta häikäilemättömyydestä joutui Döbeln kiivaaseen sananvaihtoon venäläisten kenraalien kanssa ja lopuksi, äärimmilleen kiihtyneenä, löi kätensä miekanhuotralle ja painaen hatun päähänsä lähti muitta mutkitta pois. Pihalla satulaan noustessaan oli hänellä kuitenkin malttia pyytää Lagerbringia, jolla oli sujuva ja kohtelias käytös, jäämään venäläisten pääkortteriin sekä koettamaan kaikenlaisilla keskusteluilla viivyttää venäläisten etenemistä.

Hevonen vaahdossa oli hän itse äsken saapunut Eckerööhön sekä jakanut käskyjä liikkeelle lähdöstä. Kun hän sen jälkeen astui pappilan saliin, näkyi hänen kasvoillaan ja kaikissa eleissään vielä ankara kiihtymys, minkä syyksi kumpikin saapuvilla oleva upseeri mielessään luki nuo hänen alussa mainitut kiivaat sanansa.

Lyhyin ja tuimin askelin edestakaisin kävellen sekä kiivaasti heiluttaen vasenta kättään, jatkoi hän hetken kuluttua:

"Mutta kaikkihan on alusta aikain käynyt päin mäntyyn! Silloin tällöin joku loistava yritys, joka kuitenkin kohta epäröimisellä ja saamattomuudella pilattiin. Ja niin paljon miehuutta ja kuntoa kuin Suomen sotajoukossa olikin! Mutta nyt se on kaikki tuhlattu hukkaan. Kaikki mainiot tilaisuudet ja kaikki toimintahalusta palavat voimat jätetty käyttämättä! Saamattomuutta, epäröimistä, hitautta ja — niin, suoranaista anteeksiantamatonta tuhmuutta ylimmässä johdossa! Kas, siinä siemenet niihin hedelmiin, joita me nyt päivä päivältä saamme poimia. Mutta niinhän se on aina ollut, että milloin kohtalo on nähnyt hyväksi ahdistaa jonkun valtakunnan vararikkoon, silloin se on asettanut aasit valtapaikoille."

Hän pysähtyi, irrotti siteen otsaltaan ja painoi sormin ohimoaan, jossa puoliavoimena punotti Porrassalmella saatu arpi. Hänen terävissä silmissään hehkui kuumeenomainen tuli, kun hän matalammalla äänellä, ikäänkuin itsekseen puhuen, jatkoi:

"Ja meillä ovat asioita johtaneet juuri sellaiset aasit, joiden korvien läpi eivät edes toisten antamat järjelliset neuvot ole voineet tietä löytää. Mitä! Emmekö vielä yhdennellätoista hetkellä olisi yhdellä iskulla voineet muuttaa sodankulkua, jos olisi noudatettu minun ehdotustani siirtää sotanäyttämö rohkealla vedolla Etelä-Suomeen? Minun voittoni jälkeen Juuttaalla se olisi käynyt mainiosti päinsä. Silloin olisi kaksikin tietä Päijänteen seutuville ollut vielä avoinna. Mutta ei! Tuuma oli tietysti aivan liian uskalias. Varovaisuutta! Niin, aasien varovaisuus on oikealla nimellään hitautta ja saamattomuutta. Ja muutoin he ovat minun ehdotuksistani epäilleet aina, että täällä ei kaikki ole muka oikein reilassa."

Döbeln viittasi otsaansa sekä naurahti lyhyesti ja katkerasti.

"Mutta miksi kaiken on pitänyt käydä näin?" huudahti hän hetken kuluttua kiihkeästi ja pysähtyi upseerien eteen. "Miksi yksikään kykenevämpi käsi ei ole tarttunut tapausten kulkuun? Miksi ei Viaporissa paremmin kuin maa-armeijassakaan noussut ketään, joka olisi sanonut: ei niin, mutta näin!"

"Niin, miksi ei esimerkiksi herra kenraali sitä tehnyt?" uskalsi Schultzenheim hymyillen huomauttaa.

"Tepä sen sanoitte!" huudahti Döbeln ja jäi tuijottamaan intendenttiään silmiin. — "Miksi en minä sitä tehnyt, vaikka se lakkaamatta eli mielessäni ja vaikka minä tunsin niin hyvin omat voimani kuin ulkonaiset olosuhteet monta kertaa myötäisiksi vallankeikaukselle? Olihan sille hyvä maaperä siinä katkeruudessa, joka jäyti useimpain mieltä armeijassa, kun asiain nähtiin menevän päinvastoin kuin niiden olisi pitänyt. Ja kuitenkaan ei kukaan tehnyt pienintäkään yritystä. Oliko se saamattomuutta? En tiedä, mutta ainakin minut valtasi ratkaisevina hetkinä omituinen raukeemus, aivan kuin jotakin näkymätöntä olisi tullut siihen väliin."

Syntyi pitempi äänettömyys, minkä kestäessä Döbelnin katse levotonna harhaili tyhjyydessä, kuin etsien selitystä sille salaperäiselle, joka oli estänyt häntä ratkaisevina hetkinä toimimasta.

"Se oli kohtalo", keskeytti vihdoin Schultzenheim hiljaisuuden.

"Niin juuri, kohtalo se oli, itse Fatum!" huudahti Döbeln, pyörähti sitten kantapäällään ja jatkoi, äänessään tyyntynyt ja alistuvainen sävy: "Kohtalon vallat olivat päättäneet erottaa Suomen Ruotsista ja siihen me, maan matoset, olemme saaneet tyytyä. Kohtaloa vastaan on itse Bonapartekin voimaton, niin loistava sotapäällikkö kuin hän onkin."

Hetken kuluttua oli Döbelnin äänessä sen tavallinen, kylmänkö sävy, kun hän lausui:

"Niin, huomenna meidän, viimeisten ruotsalaisten, on jätettävä tämä viimeinen lieve Suomen maata. Sitä ennen meille on kuitenkin suotu yhden yön lepo."

Hän toivotti hyvää yötä ja enempää puhumatta poistui makuuhuoneeseensa.

* * * * *

Kovan lumipyryn ja pakkasen vallitessa lähtivät seuraavana aamuna viimeiset v. Döbelnin joukot hyvässä järjestyksessä marssimaan länttä kohti. Kuormasto ja tykistö olivat jo aikaisemmin lähteneet liikkeelle. Itse Döbeln kulki esikuntineen jälkijoukossa. Kun he olivat saapuneet Eckeröön länsirannalle ja jälkijoukon sotilaat parhaillaan marssivat alas jäätikölle, pysäytti Döbeln ratsunsa ja kääntyi tähystämään itää kohti.

"Sinne jää nyt Suomi oman onnensa nojaan", virkkoi hän hetken kuluttua. "Mikä lieneekin sen sitten oleva?"

"Tietysti siitä tekaistaan venäläinen kuvernementti", arveli eversti Fock välinpitämättömästi.

"Ei!" huudahti Döbeln niin kiivaasti, että ympärillä olevat hätkähtivät. "Minä, joka niin monena ratkaisun hetkenä olen nähnyt, mihin suomalaiset kelpaavat, uskallan vakuuttaa, ettei heitä ole häviöön määrätty. Heille on kohtalo asettanut oman osan historiassa, mutta mitä laatua se on, sitä ei ole meidän suotu tietää."

Kun kaikki sotilaat olivat ehtineet alas jäälle, jatkoi Döbeln:

"Näin ne siis katkeavat seitsensatavuotiset siteet. Mutta: Sic volvere Parcas!"

Hän kannusti hevostaan ja ajoi alas jäätikölle.

Virstan pituisena kapeana nauhakkeena liikehti pienoinen sotajoukko, lähes ainoa, joka emämaasta oli Suomen avuksi lähetetty, vaivaloisesti rosoisen jäälakeuden yli takaisin isänmaahansa. Tuuli lennätti lumiryöppyjä pitkin aavaa jäätikköä ja hetken kuluttua kohosi Sandgrundenin luona näkyviin sankka metsä kasakan piikkejä kuin esikuvana siitä vallasta, jonka varjossa kohtalo oli vielä vuosisadan ajan päättänyt kypsyttää Suomen kansaa sen omaa itsenäistä tulevaisuutta varten.