SISÄLLYS: (continued 4)

Agricola pysähtyi ja palasi hämmentyneenä äskeiselle paikalleen.

"Mitä, kuka se siellä hiiviskelee?" kuului pulpetin luota vielä äreämmin ja samalla nousi kirjottaja ylös sekä läheni raskaskulmaisia silmiään siristäen ovea, kädessään vasta musteeseen kastettu kynä.

Agricola kumarsi syvään ja sopersi vapisevin äänin jotakin anteeksipyynnön tapaista. Luther tarkasti häntä hetkisen ääneti kuin ajatuksiaan kooten ja lausui sitten:

"Ah, tekö se olette, Agricola? Luulin täällä jo joitakin luvattomia vieraita hiiviskelevän."

Ystävällinen ääni, millä nuo sanat lausuttiin, melkein oudostutti Agricolaa, jonka korvissa vielä eli äskeisten sanojen äkäinen sävy. Mutta samalla tunsi hän ihmeellisesti vapautuvansa pahimmasta ahdistuksestaan.

"Käykää lähemmäs valoa, tänne", ja ystävällisesti työnsi hän Agricolan istumaan pulpetin päässä olevalle tuolille, asettuen itse omalle kirjotusjakkaralleen.

Nähdessään nyt kynttilän valossa selvemmin nuoren oppilaansa kasvot, huomasi hän heti niissä olevan masentuneen ja tuskallisen ilmeen. Ettei kysyvällä äänettömyydellä pakottaisi häntä heti asiaansa käymään ja antaakseen hänelle tilaisuutta rauhottumiseen, alkoi Luther leikillisesti kertoa, kuinka hänet melkein kammo valtasi, huomatessaan tuntemattoman miehen siellä ovipimennossa kähmivän. Jonkun aikaa sitten oli nimittäin hänen illalla istuessaan kirjotuspöytänsä ääressä aivan samalla tavoin outo mies ilmestynyt hänen huoneeseensa kuin maan alta kohoten. Mutta se oli ollut paljon pelottavampi vieras, tuo jo viisi vuotta Sachsenin kauhuna ollut hevoskauppias ja kapinannostaja Hans Kohlhaas, joka oli tullut häntä välittäjäkseen pyytämään ja uhannut pistoolilla ampua itsensä siihen paikkaan, jollei uskonpuhdistaja suostuisi häntä kuulemaan — lopetettuaan kertomuksensa kumartui Luther lähemmäs vierastaan ja sanoi:

"Te olette avun tarpeessa, rakas ystävä, eikö totta? Näen sen päältänne ja ymmärrän että teidän on ollut vaikea tulla tänne. Mutta paljastakaahan nyt sydämenne ja olkaa turvallisella mielellä, kyllä minä opiskelevaisen ohdakkeisen tien tunnen."

Agricolan valtasi äkkiä lämmin turvallisuuden tunto aivankuin lapsen, joka yksinään kylmässä väristyään löytää ymmärtävän ja suojaavan isänsä. Kostunein silmin alkoi hän kertoa omasta ja toveriensa hädästä, kuinka heidän suosijansa Martti piispan oli ollut mahdoton lähettää heille apua, kuinka hän oli kirjeellä kääntynyt kuninkaankin puoleen, mutta ainakin toistaiseksi ilman tulosta, ja kuinka hän viimein ei ollut tiennyt muuta keinoa kuin tulla tänne.

Luther istui edelleen samassa eteenpäin kumartuneessa asennossa, kädet polviin tuettuna, ja hänen jykevä leijonanpäänsä tärisi harvaan ja tasaisesti kuin voimakasten suonenlyöntien liikkeelle saattamana. Hänen mustan ruskeat, raskaiden luonten puolittain peittämät silmänsä olivat tarkkaavasti Agricolaan kiintyneet.

"Niin, niin, sellaista se on", sanoi hän Agricolan lopetettua ja lisäsi sitten puolittain leikillään: "Ansaitsette vain nuhteet siitä, että vasta viime hädässä ja pelolla käännytte minun puoleeni. Olenhan minä täällä tavallaan isän sijassa teille muukalaisille, Vaikka, Jumala paratkoon, monesti lienenkin teille ynseä ja velvollisuuteni unohtava isä. Niinhän se on meidän ihmisten laita, että kun oma itsemme on pahimmasta hädästä päässyt, niin olemme kohta valmiit ummistamaan silmämme toisten hädälle. Mutta katsokaamme nyt, mitä voimme tehdä teidän pahimman puutteenne torjumiseksi."

Hän nousi ja meni toiseen huoneeseen. Ovi jäi hiukan raolleen kuten se oli ollutkin ja Agricola kuuli sieltä matalaa puhetta, sitten avattavan jonkun kaapin oven ja jotakin metalliastiain kilahtelua. Sen jälkeen kuului taas keskustelua, josta saattoi erottaa tuikeasti mutta hillitysti puhuvan naisäänen. Agricolan valtasi taas tuskallinen mieliala ja häntä ikäänkuin hävetti siellä-olonsa. Hän ei olisi tahtonut kuulla mitään mitä viereisessä huoneessa tapahtui, mutta hänen hermonsa olivat taas äkkiä jännittyneet eikä hän voinut olla kuulematta, kuinka Luther hymyilevällä äänellä sanoi: "Kuulkaahan, herra Käthe, näinhän me pääsemme yhdestä ylellisyyskapineesta samalla kun teemme Jumalalle otollisen työn."

Mutta naisen ääni, puhuen vieläkin kiivaammin vaikka yhä hillitysti, keskeytti hänet. Sen jälkeen kuuli hän Lutherin pari kertaa toistavan nimen Katharina sekä sitten puhuvan jotakin vakavalla äänellä. Naisen ääntä ei enää kuulunut, joku metalliesine vain kilahti hiljaa ikäänkuin kynnellä tai kantasormuksella olisi siihen lyöty ja kohta sen jälkeen palasi Luther omaan huoneeseensa.

Hänellä oli kädessä leveäjalkainen hopeapikari. Lyöden sitä valkeista, turpeaa kämmentänsä vasten sanoi hän iloisesti:

"Kas tässä! On vain muutettava tämä kova ja ynseä metalli leiväksi, sillä puhdasta rahaa minulla ei tällä haavaa ole teille antaa. Ottakaa se. Te voitte vielä tänään mennä Fritz-mestarin luo ja vaihettaa sen rahaksi. Tervehtikää häntä Martti-tohtorilta, hän on rehellinen ja oikea kristitty, johon voitte luottaa."

Hän ojensi maljan Agricolalle ja nähdessään kuinka vaikea tämän oli ottaa ja ylimalkaan koko asiaan suhtautua, jatkoi hän lyöden oppilastaan olkapäälle:

"Älkää tätä asiaa niin suurena pitäkö ja säästäkää kiitos kaiken hyvän antajalle. Olkaa rohkea ja tehkää työtä iloisin mielin. Puute ja vastukset, nehän kuuluvat asiaan, eikä meidän kilvotuksemme kuitenkaan ole sen miehen, jonka elämä kului työssä ja tuskassa, paljossa valvomisessa, nälässä ja janossa, paljossa paastossa, vilussa ja alastomuudessa."

Käsi vielä Agricolan olkapäällä katsoi hän tätä hetkisen ääneti ja jatkoi sitten:

"Te olette niin tyynen ja vakavan näköinen mies, joka ei ryöpsähtele ja sammu, vaan jossa palaa hiipinen mutta kestävä tuli. Minusta tuntuu, että Jumala on juuri teidät kutsunut kansanne valistajaksi. Maisteri Särkilahdesta, joka kaksikymmentä vuotta sitten oli vähän aikaa oppilaanani, odotin minä paljon. Hän oli tulinen ja rohkea kilvottelija, mutta Herramme ei nähnyt hyväksi häntä kauemmin työmaallaan käyttää. Kansanne ja olonne kaipaavat ehkä toisenlaista menettelyä kuin mihin hän olisi kyennyt. Työaseet tulee olla työn luonnon mukaan. Jos täällä meillä on Rooman juonia vastaan täytynyt usein rautaisin kavioin potkia, on taas siellä, missä paavillinen hapatus ei niin haisevaksi ole käynyt, käytävä perkaustyöhön hellävaraisemmin käsiksi.

"Olkaa rohkea, sanon vielä, ja Jumala kanssanne!" lopetti hän puristaen Agricolan kättä ja saattaen hänet ovelle.

Tuskin koskaan oli Agricola tuntenut itseään niin huumautuneen iloiseksi ja omituisen keventyneeksi kuin nyt autiolle ja kuutamoiselle kadulle tultuaan. Hän oli kuin kohoutunut johonkin kuulaampiin ilmapiireihin, missä hengittäminen laajensi koko olemusta.

Kiirein, melkein juoksevin askelin harhaili hän ahtaita ja sokkeloisia katuja ilman päämäärää. Hän hymyili ja huitoi kädellään. Mutta sitten muisti hän toverinsa, jotka synkkinä ja nälkäisinä odottivat häntä.

Hän pysähtyi ja huomasi kulkeneensa päinvastaiseen suuntaan. Yrittäessään kotiinpäin rientää muisti hän Fritz-kultasepän ja pysähtyi taas. Mutta tuliko hänen myydä lahja, jonka arvoista hän ei tulisi koskaan saamaan? Eihän toki, vaan kalliina muistona tahtoi hän sen säilyttää läpi elämänsä. Mutta leipä, leipä! Sitä tarvittiin ennen kaikkea ja kiiruusti tarvittiin. Itse hän tunsi voivansa elää syömättä vielä vaikka kokonaisen viikon, mutta ne masentuneet toveripoloiset, ne eivät voineet tulla osallisiksi hänen mielialastaan ja sillä elää.

Hän seisoi siinä naputellen kynnellään pikarin reunaa ja silloin juolahti hänen mieleensä onnellinen tuuma. Hän ehdottaa kultasepälle, että hän saisi tilaisuuden sattuessa lunastaa pikarin takaisin. Asia näytti hänestä niitä luonnollisimmalta ja kiiruusti lähti hän rientämään määräpaikkaan. Nyt tunsi hän rohkeutta tunkeutua vaikka itse Saksin vaaliruhtinaan luo, jos niin tarvittaisiin.

Martti-tohtorin terveiset tekivät Fritz-mestarin suopeaksi ulkomaalaista ylioppilasta kohtaan. Hän otti pikarin pantiksi sen täydestä raha-arvosta ja kiliseviä florineita taskussaan lähti Agricola juoksujalkaa kortteeriin, missä hän ensimäiseksi meni emännän puheille, suoritti hänelle vuokravelan ja pyysi häneltä illallista itselleen ja tovereilleen, sillä ulkoa ei enää voinut ruokaa saada.

Kun hän astui toveriensa luo, oli siellä pilkko pimeä. Nenään pisti kitkerä, loppuun palaneen talikynttilän käry.

"Mihinkähän vankiluolaan minä olenkaan joutunut?" sanoi Agricola, sillä hänelle tuli vastustamaton halu hieman leikitellä toveriensa kustannuksella.

"Ei, täällä on kaksi vapaata miestä, joita eivät mammonan kahleet sido", kuului pimeydestä Teitin ääni.

"Ahaa, te istutte siellä yhä kirjojenne ääressä ja luette."

"Niin, minä luulen että Simo tuossa — hoi, Simo oletko vielä elossa? — niin, että Simo tuossa juuri lukee Tukydideen viimeistä sivua. Paasto on näet terottanut hänen katseensa. Minussa se taas on sytyttänyt mystiläisten sisäisen valon, niin että varmaankin sen avulla voisin lukea Taulerin kirjotuksia, jos niitä olisi tässä esillä."

"Mutta luulenpa ettei hiukan enemmän maallista valoakin olisi haitaksi eikä häiritsisi teitä opinnoissanne. Etköhän menisi sinä, Simo, joka olet jo viime lehdelle ehtinyt, pyytämään emännältä yhden kynttilän?" sanoi Agricola, joka oli hapuillut itsensä uunin kupeelle lavitsalle istumaan.

Siltä kohtaa, missä Simo oli hänen lähtiessään istunut, kuului kähmimistä ja hiljaista mutinaa, mutta sitten vaikeni taas kaikki.

"Simo, onko sinun vaikea kuulla näin niukassa valossa? Hakisit emännältä kynttilän, sillä omat jalkani ovat paljosta juoksemisesta niin puutuneet, etten kykene liikkeelle, ja Martti tuossa on vapaasukuinen mies, niin etten minä, talonpojanpoika, katso voivani häntä komentaa."

"Mutta kuinka häneltä uskaltaa mennä pyytämään?" kuului nyt Simon paikalta avuton ääni.

"Sano että dominus Agricola käski antaa."

Simo kähmi taas, mutta jäi paikalleen ja Teitti pisti väliin:

"Hän ei ole lukenut vielä loppuun eikä henno kesken jättää."

"Kuulehan, Simo, minä sanon sinulle vielä yhden rohkaisevan sanan."

Agricola pisti kätensä taskuun ja pudisti sitä. Kuului rahojen kilinää ja samalla häädettyä naurun tapaista kahdelta suunnalta. Simo alkoi kompuroida ovea kohti.

"Muistelen tässä jonkun kerskanneen, ettei täällä ole mammonan orjia", sanoi Agricola tyhjentäen hyvän mielensä iloiseen nauruun.

Kohta palasi Simo, suu leveässä hymyssä ja kädessään palava kynttilä, joka sijotettiin loppuneen tilalle rautajalustaan. Heti jälessä tuli lasimestarin muori kantaen höyryävää soppamaljaa, josta levisi suloinen tuoksu, saaden kaikkien kolmen sieramet laajenemaan. Hän asetti pöydälle maljan ja suuren tinalautasen, jossa oli lusikat ja kolme isoa leivänkimpaletta.

"Saatte kiittää onneanne, että meillä soppa valmistui tavallista myöhemmin, sillä olimme koko perhe iltamessussa", sanoi muori ja asettui kädet puuskassa seisomaan keskelle huonetta.

"Messussa?" tarttui hänen sanoihinsa Teitti, jonka äänestä nyt oli kokonaan kadonnut äskeinen kuiva jurous. "Teissä, muoriseni, taitaa olla jälellä koko joukko paavillista hapatusta, niin wittenbergiläinen kuin olettekin."

"Iltamessussa tai iltajumalanpalveluksessa, se on minusta aivan samantekevää", sanoi muori ja nähdessään millä voimalla soppa veti nuorukaisia puoleensa, lisäsi hän:

"Näyttääpä että olette hiukan paastonneet ja se on myös paavia, tiedän mä."

"Muori, muori", ehätti Teitti saatuaan itseensä muutamia lusikallisia soppaa, "tehän ette ole edes lukenut tai kuullut Martti-tohtorin kirjottamaa katekismusta, missä sanotaan, että paastota ja ruumiillisesti itseään valmistaa on hyvä tapa, mutta messua siellä ei missään mainita."

Muori nyrpisti nenäänsä ja sanoi:

"Messuksi tuota ennen minun tyttönä ollessani sanottiin ja kyllä se nimi minulle vieläkin välttää."

Puhelias muori valkoisine esiliinoineen lisäsi nuorten miesten kodikkuuden tuntoa ja Teitti haluten häntä vielä hetkisen huoneessa pidättää lausui:

"Tunnustakaahan, ettekö silloin tyttönä ollessanne uhrannut jotakin ropoa annekauppiaallekin ja siten kuitannut pieniä ylitsekäymisiänne?"

"En sinä ilmoisna ikänä!" kiivastui muori, "vaikka kyllähän ne täältä Wittenbergistäkin hyökkäsivät syntikuitteja ostamaan jo ennenkuin se rietas oli arkkuineen kaupunkiinkaan ehtinyt."

"Silloin täällä varmaankin oli koko markkinat?"

"Oli, oli toki. Mutta vielä pahempi mylläkkä täällä silloin kävi, kun se Zwickaun haikara [tarkottaa Nicolaus Storch'ia, joka oli Zvickausta kotoisin oleva kankuri ja uskonnollinen kiihkoilija. Storch suomeksi haikara] pesueineen tuli tänne mellastamaan ja Martti-tohtori oli Wartburgissa paholaista kurittamassa. Ja tänne kai se paholainen silloin ryykäsikin kostamaan ja kyllä se monen pään pyörälle saikin. Ei silloin vähää kun mennäänpäs kirkkoon peliään pitämään ja säretään siellä kaikki kuvat ja kaunistukset ja itse Carlstadt koluaa työpajoissa kuin mikähän nokikuono. Piti mukamas jokaisen elättää itsensä kättensä töillä. Ja jokainen kehui olevansa täynnä pyhää henkeä. Pyh kaikkia! Sanovatkin Martti tohtorin tultuaan sanoneen, että hän antaa vasten kuonoa semmoisille hengille ja se minusta oli miehen lailla sanottu. Eikä tarvinnutkaan Martti tohtorin monta saarnaa pitää, kun ne Zwickaun nokikuonot täältä tiensä löysivät."

Muori oli puheen alkuun päästyään istunut ja jutteli vielä senkin jälkeen kuin nuoret miehet olivat lopettaneet ateriansa, kertoillen sekaisin Lutherin ja Melanchtonin naimisiinmenosta, Kohlhaasin murhapoltoista ja monesta muusta, sekä kysellen, olivatko kuulleet sodan olevan tulossa, sillä hänelle oli tänään kerrottu että keisari vielä ennen joulua tulee suurella sotajoukolla kurittamaan vanhasta uskosta luopuneita ruhtinaita. Vihdoin hän sentään huomasi korjata astiat pöydältä, toivotti hyvää yötä ja poistui huoneesta.

Teitti, joka selkäänsä seinään nojaten ja jalat nostettuna toiselle lavitsalle oli hymysuin kuunnellut muorin juttuja, virkkoi nyt:

"Ei tämä maailma sentään ole kaikista pahin asuinsija, vai mitä veli Simon arvelee?"

Vastauksen sijasta ilmaisi Simo tyytyväisyytensä maailmaan hymyllä, joka oli hänen kellertävillä kasvoillaan loistanut aina siitä saakka kun hän palasi kynttilää hakemasta.

"Mutta olemmepa, veli Mikael, tainneet unhottaa kiittää sinua tästä", kääntyi Teitti Agricolaan.

"Ei minua vaan aivan toista miestä tästä on kiitettävä ja sekin toinen käski kaikki kiitokset siirtää Jumalalle", vastasi Agricola.

Täynnä yli pursuavaa onnellisuutta käveli hän edestakaisin ahdasta lattiaa ja mietti, eikö hänen olisi nyt kerrottava tovereilleen käynnistään Lutherin luona. Hän muisteli sana sanalta, mitä uskonpuhdistaja oli hänelle sanonut ja tultuaan siihen kohtaan missä Luther puhui Särkilahdesta ja hänestä, juolahti hänen mieleensä toinen asia. Hän pysähtyi nurkassa olevan pienen kirstunsa eteen ja mietti, eikö nyt olisi soveliain hetki ilmaista suuri aatteensa tovereille ja valmistaa heille pieni yllätys. Kaipasihan tämä merkillinen ilta päättäjäisikseen jotakin erikoisempaa.

Tovereihinsa kääntyen sanoi hän:

"Nykyään emme ole moneen iltaan lukeneet yhteisesti raamattua. Haluatteko kuulla, niin minä luen vähäisen?"

Hänen huulillaan oli salaperäinen hymy ja hiukan ihmeissään myöntyivät toverit hänen ehdotukseensa. Mutta hän oli avannut jo kirstun, josta hän muutamien vaatekappaleiden alta veti esiin joukon kokoon käärittyjä paperiarkkeja. Hän toi ne pöydälle, selaili ja kehitteli niitä auki ja silmäsi välistä salaperäisesti tovereihinsa, jotka ääneti ja pyörein silmin seurasivat hänen toimiaan. Saatuaan paperinsa järjestykseen, sanoi hän:

"Jospa minä alan Mattheuksen yhdennestäkolmatta luvusta."

Hän silmäsi vielä tovereitaan ja alkoi sitten jännityksestä hieman värähtelevällä äänellä lukea paperista:

"Ja quin he lehestuit Jerosolimat ja tulit Betphagen oliomäen tyge | silloin Jeesus lehetti caxi Opetuslasta sanoden heille | Menget kyleen ioca on teiden edhesen | ia cocta te leudhet asintamman sidhottuna | ia varsan henen cansans | pästeket ne ia tokat minulle. Ja ios iocu teille iotakin sanopi | niin sanocat | Herra niite taruitze | ia cocta hen laske heiden."

Hän pysähtyi ja veti syvään henkeä. Heti hänen lukiessaan ensimäisiä sanoja oli Teitti pudottanut jalkansa lavitsalta lattiaan ja yrittänyt kavahtamaan seisoalleen, mutta jäänyt sitten siihen asentoon ja henkeä pidättäen kuunnellut Agricolan lukemista. Nyt läheni hän pöytää ja yritti sanomaan jotakin, mutta sai esille vain pari "muttaa" ja kumartui sen sijaan Agricolan olan yli katsomaan paperiin. Simo noudatti hänen esimerkkiään ja alkoi toisen olan yli tähystää tuota merkillistä paperia. Agricola otti hanhenkynän käteensä ja aivankuin olisi opastanut tovereitaan kirjalle osotti hän sillä sanoja, lukiessaan edelleen:

"Mutta näme caiki tapacduit | että se teutetäisin | quin sanottu oli Prophetan cautta ioca sanoi | Sanocat Syonin tytterelle | Catzo sinun Kuningas tule sinulle sivije istudhen asintamman päle | ia ikeen alaisen asin varsan päle."

"Sinäkö sitä olet siihen kirjottanut?" keskeytti nyt Teitti ja haki rahinsa pöydän luo. Hän katseli Agricolaa kuin jotakin outoa ilmestystä.

"Minä", myönsi Agricola ujosti, "ja minä olen päättänyt koko raamatun kirjottaa suomenkielellä."

Hän punastui ja siirsi katseensa papereihin.

"Mutta miten… mistä se on sinun mieleesi tullut, taikka… miten sinä olet alkuun päässyt?" sammalsi Teitti, joka ei tahtonut tietää miten oikeastaan suhtautua tähän uuteen ja käsittämättömään asiaan.

"Se tapahtui kevätkesällä, kun minä opettajana ollessani asuin yksinäni. Eräänä iltana luin tohtori Lutherin saksalaista raamattua ja silloin, juuri kun luin tätä Mattheuksen yhdettäkolmatta lukua, välähti mieleeni kysymys, että emmekö me suomalaisetkin voisi saada jumalansanaa omalle kielellemme niinkuin saksalaisetkin. Ensinnä se tuntui aivan mahdottomalta, mutta se ei kuitenkaan jättänyt minua rauhaan ja minä päätin edes koettaa. Koetin ensin lukiessani miettiä mitenkä se oikein tulisi suomenkielellä. Minä etsin ja hapuilin suomalaisia sanoja ja kun sain ensimäisen lauseen koossa pysymään, tuli minulle kova kiiru saada se kirjotetuksi. Ja kun se oli paperilla, en tahtonut aluksi uskoa silmiäni ja minulle tuli niin eriskummallinen olo, aivankuin olisi samalla kertaa pitänyt itkeä ja nauraa."

Hän oli hiljaisella äänellä ja kostunein silmin kertonut tämän, kun Teitti sanoi:

"Kyllä kai minäkin lukiessani ajattelen jollakin lailla omankielisesti sisällystä, mutta ei minulle silti ole koskaan mieleen tullut, että se voisi olla suomeksi kirjotettukin."

Asia näytti lähemmin miettiessä niin yksinkertaiselta ja kuitenkin tuntui se samalla heistä kaikista ihmeeltä. Agricola kertoi, kuinka hän saatuaan muutamia lauseita paperille innostui siihen niin, että ahersi yökaudet suomentamispuuhassa ja käänsi sitten yhtä menoa Mattheuksen evankeliumin loppuun ja kappaleen Markusta lisäksi. Hän oli ilmottanut siitä kuninkaallekin lähettäessään hänelle elokuussa kirjeen, mutta tovereilleen oli hän päättänyt paljastaa aatteensa vasta sitten kun kuninkaalta olisi tullut vastaus.

"Etköhän lukisi vieläkin?" huomautti nyt Simo arasti, ja liikutettuna siitä hartaudesta, millä toverit ottivat vastaan hänen uuden aatteensa, jatkoi Agricola lukemistaan. Vaikka he syönnin jälkeen olivatkin tunteneet itsensä raukeiksi, oli nyt uneliaisuus kaikonnut kauas ja hievahtamatta kuunteli kumpikin. Simo vain silloin tällöin ojentausi henkeään pidättäen niistämään ratisevaa kynttilää, että valo lukijalle pysyisi tasaisena. Luvun toisensa jälkeen luki Agricola käsikirjotuksestaan, lausuen sanat harvaan ja eräänlaisella hellävaraisuudella aivankuin olisi pelännyt niiden kosketuksesta särkyvän. Kun hän jälleen pysähtyi, olivat kaikki pitkän aikaa ääneti ja antoivat viimeisten sanojen kaikua korvissaan. Sitten otti Teitti pöydältä suuren saksankielisen raamatun, pyöritti sitä käsissään ja sanoi:

"Aiotko sinä saada sen painetuksikin?"

"Kuinkas muuten", vastasi Agricola luottavasti, "vähänhän siitä ilman olisi Suomen kansalle hyötyä."

"Ajatelkaahan, meilläkin on sitten omalla kielellämme tällainen kirja", sanoi Teitti saksalaista raamattua yhä käännellen.

Oltiin taas hetkinen ääneti, kunnes Simo virkkoi enemmän itsekseen kuin toisille tarkotettuna:

"Se on sitten Biblia fennica."

Paremman ilmaisukeinon puutteessa tahtoi hän näillä sanoilla tulkita mielikuvansa siitä, että suomalainen kansallisuus sen kautta tulee ikäänkuin rajoiltaan selvemmin määrätyksi ja kohotetuksi esiin jostakin epäselvästi hämystä, ja samalla hekin, finlandenses, käyvät kaikille selväpiirteisemmiksi eivätkä ole enää mikään epämääräinen heimokunta ruotsalaisten selän takana.

"Sittenkun meillä on raamattu suomenkielellä, niin… hm!"

Toiset katsoivat kysyvästi Teittiin ja tämä täydensi hämillään lauseensa:

"… niin kukaties syntyy muitakin kirjoja suomeksi."

Kukaan ei vastannut, mutta kaikkien silmät kiilsivät ja näkyi, että heille noiden sanojen johdosta aukeni uusia ja outoja näköaloja. Heissä liikkuivat voimakkaina samat tunteet, joita he eivät kuitenkaan osanneet lähemmin määritellä tai nimittää. Että he olivat suomalaisia, sehän heille oli tiettyä jo lapsuudesta saakka, mutta tuo tieto oli nyt jollakin tavoin joutunut käymistilaan ja synnyttänyt heissä uusia sielunliikkeitä.

"Luehan, Miika, vielä, on niin omituista sitä kuunnella", pyysi Teitti ja Agricola ryhtyi taas lukemaan ja jatkoi yhtä menoa siksi kunnes käsikirjotus loppui.

Vaikka oli jo myöhäinen, eivät he kiirehtineet nukkumaan, vaan jatkoivat keskustelua tuosta suuresta tapauksesta ja kukin koetti parhaimpansa mukaan saada ulos sen mitä mielessä liikkui. Vasta kun kynttilä alkoi lopulleen riutua, laittausivat he vaatimattomille ja koville makuutiloilleen ja huoneessa vallitsi taasen pimeä.

Kun kukaan ei tuntunut vielä nukkuvan, keskeytti hiljaisuuden Simon ääni, joka ujona kuului sanovan:

"Miika, etkö ole pater nosteriakin ajatellut suomeksi? Minä rupesin sitä juuri itsekseni lukemaan, mutta tuntuu kovin oudolta sitä tänä iltana latinaksi toistaa."

Silloin alkoi Agricola hiljaa ja hartaasti lausua isämeitää suomeksi, ja kun hän oli sanonut amen, ei hiljaisuutta häirinnyt enää mikään. Mutta kukin heistä tunsi toisensa vielä pitkän ajan makaavan valppain silmin ja ikäänkuin toistamiseen kuuntelevan sitä kirjotettua suomalaista sanaa, joka heidän huoneessaan tänä iltana oli ensi kerran kaikunut. Ja heistä tuntui kuin tuossa pimeässä hiljaisuudessa olisi ollut jotakin neitseellistä ja pyhää.

Uusi sielunpaimen

Herran vuonna 1530 tekivät Kalajoen pitäjän miehet sangen pakanallisen teon: he surmasivat oman sielunpaimenensa. Vaikka elettiinkin uskonnollisessa murroskaudessa, eivät tähän papinmurhaan olleet kumminkaan syynä mitkään uskonnolliset seikat, vaan aiheutti sen varsin tavallinen ja arkipäiväinen riita. Kalajokelaisilla oli muutamia vuosia ollut pappina herra Mikael, joka kuului Tavastien ylimyssukuun. Aatelisvaistojaan noudattaen sorti hän kansaa ja pyrki kiskomaan liikoja veroja. Mutta tällöin jo piti paikkansa sananlasku, että aateliset ja kravut eivät menesty Pohjanmaalla. Ja niinpä tapahtui eräänä päivänä, että pappilan rannassa Hylkikiven luona, jossa mereltä palaavain pyyntimiesten oli tapana maihin laskea, syntyi kiivas riita hylkeenpyytäjäin ja herra Mikaelin kesken, joka miehineen oli laskeutunut rantaan periäkseen kymmenykset saaliista. Riita kehittyi lopulta käsirysyksi ja siinä tappelun tiimellyksessä sai herra Mikael surmansa.

Nyt saivat kalajokelaiset olla joitakin aikoja ilman pappia. Mutta kun tieto tapahtumasta ennätti kuninkaan korviin, suuttui hän kovin ja käski Martti-piispan lähettää Tavastin sijalle sellaisen papin, joka pystyisi pitämään villit kalajokelaiset terveellisessä kurissa. Kuninkaan oli kuitenkin helpompi antaa käskynsä kuin piispan panna se toimeen, sillä yksikään pappismies ei ollut juuri halukas lähtemään sielunpaimeneksi mokomaan seurakuntaan. Mutta joku täytyi lopultakin saada edustamaan kirkon arvovaltaa Kalajoella, sillä muutoin sen asukkaat uhkasivat painua takaisin pakanuuden pimeyteen.

Vihdoin ilmestyi eräs tarjokas-. Se oli Turussa yleisesti tunnettu teini, Gregorius Henrici Keiraskius. Hän ei suinkaan ollut enää mikään poikanulikka, sillä iäkkäänä kouluun tultuaan oli hän siellä venynyt kohta kymmenisen vuotta. Hänen täysipartainen, hartiakas ja täyteläinen muotonsa osotti, että hän viihtyi paljon mieluummin olutkrouveissa kuin kirjan ääressä ja että hänestä oli hauskempaa mellastaa öisissä katutappeluissa tai tehdä kaikenlaisia kepposia kunnon porvareille kuin istua koulutuvassa raamatun alkukieliä tutkimassa. Rauhaa rakastavat porvarit olivat senkin seitsemän kertaa mananneet tämän oluenkarvaisen Apollon pojan sinne missä pippuri kasvaa, mutta siitä huolimatta oli hän vuodenajan säännöllisyydellä palannut joka syksy Turkuun.

Nyt tarjoutui hän siis villien kalajokelaisten sielunpaimeneksi. Piispaa ja kapitulin jäseniä tosin hieman arvelutti ottaa vastaan tämän kunnianarvoisan papinehdokkaan tarjous, mutta kun valinnan varaa ei ollut ja kun koulunjohtaja, päästäkseen viimeinkin tästä iäisestä oppilaastaan ja niistä valituksista, joita porvarit yhtämittaa juoksivat hänestä tekemässä, selitti hänet kutakuinkin kypsäksi pääsemään koulusta, päättivät he hyväksyä hänet kysymyksenalaiseen virkaan. Olihan sitäpaitsi syytä toivoa, että hän tuohon vastuunalaiseen virkaan astuttuaan jättäisi ilkivaltaiset tapansa ja muuttuisi elämänvaelluksessaan vakaammaksi. Sellaistahan oli usein ennenkin tapahtunut.

Papinkokelas Gregorius Henrikinpoika Keiraskius laskettiin siis koulusta, vihittiin papiksi ja valtuutettiin hoitamaan Kalajoen kirkkoherran virkaa. Porvarit mielissään siitä, että kaupunki vihdoinkin pääsi hänestä ainaiseksi, keräsivät keskuudestaan hänelle joltisenkin rahasumman matkavaroiksi. Niillä hankki dominus Gregorius tuliluikun, puolikymmentä suurta ja äkäistä susikoiraa, palkkasi hartevan rengin ja lähti niin matkalle etäiseen seurakuntaansa.

* * * * *

Tietämättömänä näistä seurakunnassa sattuneista muutoksista ja yleensä aikakauden suurista mullistuksista viljeli Junno Junnonpoika isältä perittyä uutistaloaan pienen Ypyänjärven rannalla, noin seitsemisen penikulmaa Kalajoen suusta ylöspäin. Täällä saakka oli asutus vielä ani harvaa. Hänen isänsä oli ollut ensimäinen asukas penikulmain laajuisella alueella. Eräretkillään oli hän kulkenut jokivartta ylöspäin, poikennut sitten seurailemaan pienen sivujoen varsia, kunnes oli saapunut sen alkulähteelle. Paikka oli tuntunut hänestä miellyttävältä, hän oli kaatanut kasken järveen viettävälle rinteelle ja asettunut sinne myöhemmin vakinaisesti asumaan, jättäen kuollessaan talon pojalleen.

Junno Junnonpoika eleli siis täällä mitä täydellisimmässä erämaan rauhassa. Ainoastaan harvoin, milloin tarvitsi myydä kertyneet turkikset sekä uudistaa suolavarastoa, tuli hänellä käydyksi jokisuulla tai Salon markkinoilla. Silloin kävi hän aina myöskin kirkossa. Sillä pakana hän ei suinkaan ollut, vaan oli hänet poikasena — hän muisti sen itsekin — kastettu kolmiyhteisen Jumalan nimeen. Mutta muutoin hänellä oli tästä kolmiyhteisestä Jumalasta sangen hämärä käsitys. Se olikin yhdessä pyhimysten kanssa sekaantunut hänen mielikuvituksessaan esi-isäin vanhoihin haltioihin, niin että esimerkiksi Neitsyt Maaria ja Mielikki Metsänemäntä hyvin saattoivat vaihtaa paikkaa keskenään. Hän palvelikin sekaisin näitä kaikkia, mikäli hän pyyntitoimissaan tunsi tarvetta turvautua jumalallisiin voimiin.

Hänen vaimoonsa oli ristinusko juurtunut nähtävästi syvempään, sillä hän oli jo jonkun aikaa ollut levoton heidän nuorimmasta pojastaan, jota ei oltu vielä ristillä käytetty, vaikka se alottikin jo neljättä ikävuottaan. Vaimo oli viime aikoina huomannut, että poika nukkui hyvin levottomasti ja arveli sitä paholaisen ahdistelevan, kun se oli vielä kastamaton.

"Mitäpä se paholainen sitä kummemmin hätyyttäisi kuin minuakaan, sillä olinhan minäkin jo kuusvuotias, ennenkun ristille vietiin", lohdutti häntä Junno. "Viedään sitte ristille kun ilmestyy muutakin asiaa jokisuulle. Kyllä kai se niin kauan nahoissaan pysyy."

"Mutta suolatkinhan alkavat olla jo lopussa", väitti vaimo.

Tämä oli Junno Junnonpojasta paljon painavampi seikka kuin pojan ristille vieminen. Kun hän vielä lisäksi otti huomioon sen, että nyt touonteon jälkeen oli varsin joutilas aika, niin suostui hän lopulta vaimonsa ehdotukseen.

Iloisena ryhtyi tämä lähtövalmistuksiin, säälien konttiin viikon eväät. Junno Junnonpoika puolestaan täytti toisen kontin, jossa sai sijansa pari ketunnahkaa sekä hyvänpäiväinen kimppu oranvannahkoja. Niillä oli vaihdettava suoloja turkulaisesta laivasta, joita pitkin kesää tapasi jokisuussa kauppaa tekemässä. Niin asettuivat he, ristilapsi kolmantena, pieneen ruuheen ja lähtivät korpien halki luikertelevaa jokea lipumaan alas merenrannikolle.

* * * * *

Puolen päivän aikaan he seuraavana päivänä saapuivat jokisuulle ja nousivat maalle pappilan rannassa. Taloa lähestyessään kohtasivat he ensimäiseksi pitkäselkäisen rengin, joka seisoi päiväpaisteessa piha-aidan nojalla ja leuka nojattuna nyrkkeihin unisin silmin katsoa maurotti tulijoita.

Junno Junnonpoika tervehti ja kysyi, oliko pappi kotosalla.

"Mitäs teillä hänelle on asiaa?" kysyi vuorostaan renki, jonka lausumatapa ilmaisi hänet etelänpuolen mieheksi.

"Lapsi olisi kastettava", vastasi Junno Junnonpoika.

"Tuoko tuossa?" kysyi renki laiskasti ja kipristi toista silmäänsä poikaa kohti, joka seisoi isän ja äidin välissä.

"Se juuri."

"No mikä kiire tuolla nyt on ristille? Olisitte antaneet olla siksi kun hän itse olisi tullut kastettavaksi, niin hän olisi voinut samalla päästä ripillekin", vällötti renki pilkallisesti.

Tämä suututti jo Junno Junnonpoikaa ja hän uudisti nyt kysymyksensä paljon vaativammassa äänilajissa.

Renki oli hetken aikaa vaiti, sylkäistä tirskautti sitten hammastensa välitse ja sanoi:

"Kirkkoherra on päivällislevolla ja jos sinua haluttaa, niin mene herättämään."

Tätä sanoessaan virnisteli hän häijynkurisesti aivankuin tahtoen sanoa, että menehän, kyllä siellä korvasi kuumennetaan.

Mutta Junno Junnonpoika otti asian vakavasti ja läheni porttia astuakseen pihaan. Renki pidätti hänet kuitenkin puolitiessä ja sanoi:

"Ei kirkkoherra täällä ole, hän nukkuu tuolla", ja samalla osotti renki avonaiselle kentälle, jossa muutaman kymmenen sylen päässä talosta oli noin viiden tai kuuden kyynärän korkuisten tolppien nenään rakennettu aittaa muistuttava pienoinen huone.

Junno Junnonpoika oli kyllä joelta noustessaan pannut sen merkille ja ihmetellyt itsekseen että mikähän harakanpesä siihen on rakennettu. Epäillen kysyi hän:

"Ettäkö kirkkoherra olisi tuolla nukkumassa?"

"Sielläpä niin", vakuutti renki. "Missäpäs täällä Kalajoella muuallakaan uskaltaisi pappi nukkumaan heittäytyä!"

Junno Junnonpoika uskoi rengin laskevan häiynilkistä pilaa, mutta saadakseen lähempää katsella tuota omituista rakennusta alkoi hän hiljalleen astella sitä kohti. Vaimo seurasi ristilapsen kanssa perässä.

Vasta lähemmäs tultuaan huomasi Junno Junnonpoika, että huoneen alla tolppien välissä lojui päivää paistattaen puolikymmentä suurta koiraa Tulijain askeleet kuullessaan kohosivat ne jalkeille paljastaen kymmenen uhkaavaa hammasriviä. Toiset haukahtelivat äksysti, toisten kumeasti muristessa.

Junno Junnonpoika pysähtyi ehdottomasti ja oli juuri aikeissa palata takaisin portille, jossa renki nauraa virnotti hänen pelästykselleen, kun ilmaan rakennetun huoneen ovi samalla rämähti auki Siitä pisti esille avarareikäinen tuliluikku, minkä jälkeen sieltä tuli näkyviin dominus Keiraskiuksen pyöreä ja karvainen pää. Tähysteltyään varovasti ympäristöä ja tultuaan vakuutetuksi, ettei mitään vaaraa ollut uhkaamassa, laski hän pyssyn kädestään ja komensi rämeällä äänellä koirat vaikenemaan. Tämän jälkeen tarttui hän nuoraan, jolla tikapuut oli nostettu ylös, avasi solmun ja laskea hurautti ne alas, alkaen sitten perä edellä ähkien kömpiä maahan.

Saatuaan jalkansa tukevasti maanpinnalle venytteli hän perusteellisesti jäseniään ja haukotteli unenjäännökset ruumiistaan. Vasta sen tehtyään läheni hän vieraita ja ärähti:

"Mitä tekemistä teillä on täällä?" Junno Junnonpojan oli vieläkin vaikea uskoa olevansa papin kanssa tekemisissä. Kuitenkin vastasi hän tuoneensa lapsen kastettavaksi.

"Noin iso poika!" ärähti kirkkoherra. "Miksei sitä aikanaan ole tuotu kastettavaksi?"

Junno Junnonpoika selitti sen johtuvan siitä, että hän asuu niin kaukana kirkolta. Siihen ei kirkkoherra väittänyt enää mitään, kysyen sen sijaan:

"Mutta onko sinulla maksaa lapsesi ristiminen?"

"Tuota, pitääkös se maksaakin?" ihmetteli Junno Junnonpoika.

"Vieläkö sitä kysytkin?" tiuskasi kirkkoherra. "Vai pitäisi teille papinmurhaajille ilmaiseksi toimittaa niin tärkeät ja kallisarvoiset asiat kuin ihmissielun ottaminen kristillisen seurakunnan jäsenyyteen! Ettes häpeä!"

"En minä tosiaankaan arvannut sitä varten varata mitään maksua", päivitteli Junno Junnonpoika neuvotonna. "Eikö kirkkoherran sopisi vartoa siksi kun minä uudelleen tulen täällä jokisuulla käymään?"

"Vai vartoa? Ei niistä mitään!" ärjäsi herra Gregorius.

Junno Junnonpoika vaihtoi kuiskaten jonkun sanan vaimonsa kanssa ja lausui sen jälkeen:

"Täytynee sitten koko kastaminen jättää sikseen", ja hän varustausi lähtemään.

Mutta herra Gregorius oli tällä välin kiinnittänyt katseensa hänen konttiinsa, jonka kielen alta pisti näkyviin ketunhäntä. Hän pysäytti nyt Junno Junnonpojan kysymällä:

"Mutta mitäs sinulla on tuolla kontissasi?"

"Pari ketunnahkaa vain sekä lisäksi nippu oravannahkoja."

"Olkoon menneeksi, kyllä minä suostun niidenkin hinnasta toimittamaan kasteen", ehätti herra Gregorius sanomaan.

"Mutta eivät ne nyt joutaisi siihen tarkotukseen", selitti Junno Junnonpoika hämillään. "Niillä piti meidän vaihettaa suoloja, kun entiset ovat aivan lopussa."

Hän neuvotteli jälleen hiljaa vaimonsa kanssa ja jatkoi sitten:

"Niin että kyllä se pojan kastaminen saa nyt jäädä sikseen."

Sen sanottuaan kääntyi hän lähteäkseen. Mutta tuskin oli hän ehtinyt ottaa kahta askelta, kun hänet tällä kertaa pysäytti koiralauma, joka isäntänsä viittauksesta vihaisesti muristen ja hampaitaan näytellen ympäröitsi hänet vaimoineen ja poikineen.

"Vai niin, että sinä aiot jättää lapsesi pakanaksi?" ärjyi herra Gregorius. "Mutta sitä minä en aio sallia! Minut ovat kuninkaallinen majesteetti ja piispa asettaneet teitä kaitsemaan ja minun on vastattava heille siitä, ettei seurakunnassa löydy pakanoita. Suorita siis siekailematta ulostekosi ja anna lapsesi kastettavaksi!"

Kun Junno Junnonpoika näytti vieläkin empivän, antoi herra Gregorius vihjauksen koirilleen, jotka yhä äkäisemmin muristen siirtyivät pari askelta lähemmäs. Tällä välin oli renkikin jättänyt portinpielen ja asettui nyt isäntänsä rinnalle, kädessään heinähanko.

Aseman muuttuessa näin uhkaavaksi, harkitsi Junno Junnonpoika viisaimmaksi laskea kontin selästään sekä tyhjentää sen sisällön herra Gregoriukselle. Tämä osotti huomattavia lauhtumisen merkkejä ja komentaen koirat poistumaan ojensi hän turkikset rengille sekä lausui:

"Vie nuo aittaan ja hae karjakko käsiisi. Saatte molemmat tulla kirkkoon kummeiksi."

* * * * *

"Vei kun veikin, mokoma, ne nahat!" päivitteli Junno Junnonpoika äkeissään, asettuessaan vaimoineen ja poikineen jälleen ruuheen ja lähtiessään sauvomaan virtaa ylös. "Ilman suolan murenetta saamme nyt palata kotiin, sillä eipä uskonut laivuri tavaraansa velaksi. Hukkaan meni koko matka!"

"Mutta tulihan tuo nyt edes poika kastetuksi", koetti vaimo lohduttaa.

"Siitä minä viis!" vastasi mies. "Ja paljonko sinä sitte luulet tuollaisen papin toimittaman kasteen merkitsevän? Ihan yhtä, vaikka minä itse olisin sen tehnyt siellä Ypyänjärvellä" ja äkeissään työnteli hän ruuhta pitkin lykkäyksin ylös virtaa.

Illan tullen yöpyivät he Jutilan uutistaloon, joka oli virran äyräällä parin penikulman päässä jokisuulta. Talon oli joku aika sitten perustanut yksi edellisen kirkkoherran surmaajista, sillä rintakylillä joensuussa ei hän ollut sen jälkeen uskaltanut asua.

Kun matkamiehet olivat kotiutuneet avarassa pirtissä, jonka valkeita seinähirsiä ei savu ollut vielä ehtinyt perinpohjaisemmin kiillottaa, tuli isäntä kyselemään jokisuun kuulumisia, sillä itse ei hän ollut siellä sen koommin käynyt.

"Eipä meillä ole mitään hupaista kerrottavaa", vastasi Junno Junnonpoika alakuloisesti. "Suoloja meidän piti sieltä vaihettaa, mutta pappi kerkesi koirineen tulla väliin ja riistää suolain hinnan."

Isännän mielenkiinto virisi ja hän tiedusti asiaa tarkemmin. Ilahtuneena toisen myötätunnosta kertoi nyt Junno Junnonpoika yksityiskohtaisesti, kuinka kaikki oli tapahtunut.

Isäntä tiesi jo yhtä ja toista uuden papin tavoista. Hän kertoi puolestaan kuulemansa ja lausui lopuksi:

"Melkoinen oli jo se entinenkin, mutta tuhatta paremman me näymme saaneen tästä uudesta!"

Erikoisesti näytti häntä harmittavan se, että pappi oli Junno Junnonpojalta niin julkeasti riistänyt suolan ostoon aiotut turkikset. Hän oli tovin aikaa ääneti, nojautuneena kyynärpäihinsä, kunnes hän kohotti päänsä ja lausui:

"Mutta otetaan takaisin ne sinun nahkasi!"

"Kävisiköhän tuo laatuun?" epäili Junno Junnonpoika.

"Kyllä se käy!" vakuutti isäntä. "Minulla on tässä myös muutaman kuukauden vanha perillinen, joka pitäisi viedä ristille. Minä käyn kylillä keräämässä miehiä ja sitten lähdetään joukolla papin puheille ja katsotaan, eikö lapsi saa ilmaiseksi kastetta. Samalla kovistetaan takaisin ne sinun nahkasi, ettei sinun ilman suoloja tarvitse kotiisi palata sekä opetetaan häntä muutenkin ihmisiksi elämään."

Junno Junnonpojalla ei ollut mitään tätä järkevätä ehdotusta vastaan, varsinkin kun se antoi hänelle toiveita suolain saannista. Hän siis jäi Jutilaan odottamaan, kunnes isäntä ehti saada kokoon toiset kummit, kuten hän sanoi.

Seuraavan päivän illaksi kerääntyikin Jutilaan kokonaista kahdeksan miestä, joilla kaikilla oli jotakin hampaan kolossa uutta sielunpaimenta kohtaan. Kenenkä kinttusuonia olivat herra Gregoriuksen koirat tunnustelleet, keneltä taas ne olivat lampaan ahmanneet ja toiset valittivat kymmenysten suorituksessa joutuneensa vääryyttä kärsimään. Varsinkin harmittivat kaikkia papin koirat, ja niistä päätettiin yksimielisesti tehdä loppu. Papin etelästä tuodun rengin piti niinikään saada tuntuva läksytys.

Yötä vasten lähtivät miehet soutamaan virtaa alas, sillä heidän suunnitelmaansa kuului tulla perille aamuaikaisella, jolloin pappi koirainsa vartioimana nukkui vielä paaluaitassaan. Mukana seurasi Jutilan vaimo ristilapsen kanssa ja miehet olivat asestautuneet jousilla ja kirveillä.

Joki ja läheiset niityt olivat vielä usvan peitossa, kun ristisaattue saapui pappilan rantaan. Jutila antoi viimeiset ohjeet ja jouset valmiiksi viritettyinä alkoi tuo kymmenmiehinen joukko hiipien lähestyä herra Gregoriuksen korkeata makuusuojaa.

Kun he olivat päässeet siitä kymmenisen sylen päähän, niin että koirat alkoivat usvan keskeltä häämöttää, nostivat nämä päätään, ja toiset jo uhkaavasti murahtelivat. Mutta samassa halkasivat nuolet viuhuen ilmaa ja siinä tuokiossa kierivät koirat ulvahdellen maassa.

"Nyt jouset pois ja kirveet käteen!" komensi Jutila.

Samassa asettui mies kunkin paalun juurelle ja kumeat kirveeniskut alkoivat paukkua. Kauan eivät he kuitenkaan saaneet rauhassa jatkaa, kun karhea ääni heidän päittensä yläpuolella huusi:

"Ketä riivatun roistoja siellä on elämöimässä? Korjatkaa luunne tai paukkuu!"

Samalla ojentui ovenraosta pyssynpiippu. Jutila oli kuitenkin varustautunut tätä varten ja tarttuen tuliluikkuun riuhtasi hän sen alas, ennenkun se ehti mitään tuhoa matkaan saattaa. Sen tehtyään sanoi Jutila:

"Pysykää koreasti siellä sisällä ja pidelkää seinistä kiinni, sillä harakanpesänne romahtaa kohta alas."

Iskut kaikuivat edelleen ja herra Gregorius ärjyi:

"Tästä te, konnat, saatte vastata kuninkaalliselle majesteetille, ja ennen ensi lumen tuloa roikkuu teistä jokainen hirsipuussa. Yhden papin te olette jo surmanneet, mutta pitemmälle ei esivalta salli teidän häijyydessänne mennä!"

Rauhallisesti vastasi Jutila:

"Emme me ole tulleet ketään surmaamaan, vaan toimme lapsen kastettavaksi. Ensinnä päätimme kuitenkin kaataa tämän tapulin, koska se mielestämme on sopimaton asuinmaja näin ison pitäjän kirkkoherralle ja koska me aikoinamme olemme sitä varten rakentaneet uhkean pappilankin. Myöskin vapautimme teidät noista susista, koska ne ovat omiaan synnyttämään pahennusta seurakunnassa. Ja nyt olkaa varuillanne ja asettakaa jalkanne peräseinää vasten, sillä me kaadamme tapulin juuri sille suunnalle."

Miehet työnsivät poikki hakattuja tolppia ja romahtaen sortui herra Gregoriuksen makuusuoja kenttään. Vinoon vääntyneestä ovesta, joka nyt aukeni taivasta kohti, kohosi hetken kuluttua näkyviin herra Gregoriuksen pörröinen pää raivon vääristämme kasvoineen.

"Ja mitä te tahdotte minusta, senkin hirtehiset?" huusi hän kiukusta käheällä äänellä ja vilkuili noita ympärillään seisovia, asestettuja miehiä.

"Sanoinhan minä jo, että me toimme tänne lapsen kastettavaksi", vastasi Jutila. "Ja sitten me vaadimme takaisin ne ketun- ja oravannahat, jotka te tältä Junno Junnonpojalta toissa päivänä omavaltaisesti riistitte muka ristimispalkaksi."

"Ja minä aioin vaatia sen lampaan hinnan, jonka teidän koiranne tässä tuonnoin repivät kuoliaaksi", lisäsi eräs miehistä, "mutta minä jätän sen nyt sikseen, kun kerran olemme noista koirapedoista päässeet."

"Mutta tämähän on ilmeistä kapinaa esivaltaa vastaan!" huusi herra Gregorius. "Luuletteko minua niin vain suostuvan luovuttamaan teille takaisin laillista palkkaani? Siinä asiassa saa kuningas tuomita ja siihen saakka minä kieltäydyn kaikista papillisista toimista!"

"Sitä näkyy pitävän vähän pehmittää", sanoi Jutila miehille. "Tarttukaapas kiinni ja nostakaa se tuohon mökin seinälle ja toiset menkää sillä aikaa hakemaan se renkikin samaan löylyyn."

Tukevat kourat tarttuivat nyt herra Gregoriukseen ja asettivat hänet pitkälleen entisen makuukammionsa päällimmäiselle seinälle, samalla kun Jutila veti nuttunsa alta esiin tervatun köydenpätkän, jonka hän oli tätä mahdollisuutta ajatellen mukaansa varannut. Herra Gregorius ärjyi ja uhkaili, mutta kun pamppu oli Jutilan vakavan käden hoitelemana hetken aikaa leiskunut hänen selkäpuolellaan, hiljensi hän uhkauksensa ja heittäysi nopeasti armoille, luvaten täyttää miesten vaatimukset. Kun Jutila oli vielä ottanut häneltä vakuutuksen, että hän vastaisuudessa eläisi ihmisiksi heidän kanssaan eikä ryhtyisi mihinkään kostotuumiin, hellittivät miehet otteensa ja hän pääsi jälleen omille jaloilleen.

Tällä välin olivat toiset miehet löytäneet rengin tallinparvelta ja taluttivat hänet nyt esiin. Hänkin sai hyvänpäiväisen voitelun pampusta, minkä jälkeen Jutila lausui:

"Tämä olkoon sinulle opiksi! Ja jollet vielä siitä saanut tarpeeksi ymmärrystä elääksesi ihmisittäin, niin ensi kerralla saat kaksinkertaisen mitan mukaan."

Nyt pääsi renki pintehistä ja sai isäntänsä käskyn mukaan mennä hakemaan Junno Junnonpojan turkikset aitasta, jonne hän pari päivää sitten oli ne vienyt. Tämän jälkeen lähdettiin miehissä kirkkoon, jossa lapsen kastaminen toimitettiin asianmukaisine menoineen.

Kun kirkosta tultua piti erottaman, lausui Jutila herra Gregoriukselle:

"Ei meidän kanssamme ole mikään hätä eläessä, kun vaan elää oikeuden ja kohtuuden jälkeen. Jos te mielitte uudistaa entiset tapanne ja koirain avulla hoitaa paimenvirkaanne, niin me myöskin aiomme uudistaa äskeisen tempun ja vieläkin tuntuvammin. Mutta jos taas esiinnytte rauhan ja oikeuden miehenä, niin meiltä saatte myös rauhan sekä lailliset saatavanne. Jääkää Herran haltuun ja kiitoksia kastetoimituksesta."

Miehet lähtivät omille tahoilleen, herra Gregoriuksen kulkiessa muristen ja takapuoltaan tunnustellen pappilaa kohti. Nolona asteli hänen perässään renki, joka tarkoin jäljitteli isäntänsä eleitä.

Junno Junnonpoika vaihtoi turkiksensa suoloihin ja lähti tyytyväisenä pyrkimään takaisin omien salojensa rauhaan.

Kivennavan Leonidas

"Heh, heh, hee!" kaikui leveä naurun remakka Viipurin linnan vanhassa ritarisalissa, jossa eräänä maaliskuisena iltana v. 1555 oli joukko herroja ryhmittynyt juomapöydän ympärille pesävalkean ääreen.

Kaikista leveimmin hohotti muuan täyteläinen, parrakas ja iloisen näköinen mies, joka äänekkyytensä ja sukkeluuksiensa takia oli heti alussa päässyt seuran keskukseksi, vaikka joukossa olikin useita häntä arvossa ylempiä Hän oli vallan nuorta rälssiä, nimeltään Jöns Maununpoika, Kelkkalan tilan haltija Viipurin pitäjästä. Tämän lisäksi oli hän äsken saanut kuninkaalta valtuuden Kivennavan ja Äyräpään voudinvirkaan.

"Syököön minut seitsemän ryssää, ellei se äijä vielä vanhoillaankin ole ovelampi kuin me kaikki yhteensä — niin, itse herra Klauskin mukaan laskettuna", huudahti hän naurunpuuskan tauottua.

Hymyillen katsahtivat kaikki Klaus Kristerinpoikaan, jonka tarmokkaat, mutta samalla kettumaiset kasvonpiirteet selvästi ilmaisivat älyä ja viekkautta. Mutta asianomainen ei ollut tietävinään tästä likimenevästä leikinlaskusta, vaan kääntääkseen keskustelun takaisin kuninkaan kirjeeseen kysyi rauhallisesti:

"Ihanko tosissaan hän kirjottaa sellaista ja lupaa oikein reininviiniä meille lähettää?"

"No, saatte itse nähdä ja kuulla", lausui Ahtisten herra, Maunu Niilonpoika, joka nykyään hoiti linnan päällikkyyttä, ja pöydästä nousten poistui huoneesta.

Kun hän hetken kuluttua palasi, oli hänellä kädessään Kustaa-kuninkaalta saapunut kirje. Näytettyään kaikille tuttua allekirjotusta "Göstavus", joka vankoin ja täsmällisin goottilaiskirjaimin oli piirretty hiukan vinoon tekstin alle, levitti hän paperin eteensä pöydille ja alkoi hymyään hilliten lukea:

"Ja muutoin meistä tuntuu viisaimmalta, että meidän väkemme saapi joitakin väkeviä juotavia, joko paloviinaa, reininviiniä, simaa tahi pryssinkiä niin paljon että kukin saa hyvän humalan, jotta he sitten, kun joudutaan taisteluun vihollisen kanssa, olisivat sitä kärkkäämmät ja rohkeammat käymään kimppuun."

"He he he… hah hah haa!" vyöryi naurun jyrinä ympäri pöydän.

"Ukko näkyy tietävän, mikä voima viinassa asuu", lausui Kivennavan vouti. "Mutta hänen olisi myöskin pitänyt toimittaa sitä ainetta riittämiin asti — aivan yhtä riittävästi kuin tuolla itäkulmilla piisaa koirankuonolaislaumoja, joita vastaan meidät on tänne vartioiksi asetettu."

"Elähän nurise, veli Kivennapa", vastasi linnanpäällikkö, "sillä näiden sarkkojen sisällys on juuri Kyösti-ukon toimittamaa tavaraa. Toissa päivänä saapui näet Turusta kuninkaan laskuun kokonaista neljätoista aamia reininviiniä."

"No ei sitten muuta kuin: eläköön vanha Kyösti-kuningas!" huudahti herra Jöns. "Mutta entäs paloviina ja pryssinki?"

"Niitä meillä on ennestään jonkun verran tallella — ainakin parin kolmen tappelun varalle."

"Entäs onko ruutia, kuulia ja pyssyjä yhtä riittävästi varastossa?" kysyi Niilo Boije.

"Luulenpa niitäkin olevan meillä tarpeellisen määrän", ilmotti Maunu Niilonpoika, "vallankin mitä ruutiin tulee, sillä viime tammikuussahan me pääsimme vihollisista parin ruutitynnyrin hinnalla."

"Niiden kävi kuin faaraon sotajoukon ennen, upposivat mereen koko kymmentuhantinen joukko", arveli Kelkkalan herra. "Kyllä maar ensi kesänä saadaan silakat ja turskat lihavina."

"Oliko siinä jotakin sotajuonta teidän puoleltanne vai itsestäänkö meri heidät nieli?" uteli Niilo Boije, joka vasta äsken oli Länsi-Suomesta tänne saapunut.

"Omasta itsestään meille Viipurinlahti sen palveluksen teki", virkkoi linnanpäällikkö, "jää yksinkertaisesti murtui heidän allaan, kun he yhteen läjään ahtautuneina kokoontuivat Revonhännän selälle. Ja olipa todentotta sitä molskahusta nautinto katsella täältä linnan muureilta, kun tiesi niiden pakanain taas tulella ja miekalla maakunnassa riehuneen, ryöstäen, kiduttaen, naisia raiskaten ja lapsia surmaten, kuten heidän tapansa on aina ollut."

"Kymmenentuhatta paitaa yhdellä iskulla — kiitos sinulle, Viipurinlahti!" lausui herra Jöns ja tyhjensi sarkkansa. "Mutta olikos siellä kuninkaan kirjeessä muita yhtä otollisia ja maistuvia keinoja vihollisen vastustamiseksi?"

"Kyllä, vaikk'ei niin makua hiveleviä", vastasi herra Maunu, jonka edessä kuninkaan kirje oli vielä levällään.

Hetken sitä selailtuaan luki hän:

"Levittäkää myöskin väestön keskuuteen sellaisia tietoja, että ne suomalaiset ratsumiehet, jotka ovat olleet vankeudessa Venäjällä, ovat tulleet niin julmasti ja armottomasti kohdelluiksi, että kunniallinen mies haluaa mieluummin kuolla kuin joutua sellaisen piinan uhriksi. Tämänkaltaisten tietojen kautta käyvät sotilaamme tarpeen tullen sen kiukkuisemmin ryssien kimppuun ja kaatuvat mieluummin kuin haluavat vangeiksi antautua."

"Kas, kas, äijää, kun osaa olla ovela", naurahti Klaus Kristerinpoika. "Mutta aivan liian varovaiseksi, etten sanoisi araksi, hän on vanhoillaan käynyt."

"Ja itaraksi, joll'emme nyt tahdo noita neljäätoista reininviini-aamia ottaa lukuun", lisäsi Jöns Maununpoika.

"Hän vastustaa kynsin hampain meidän suomalaisten pyrkimyksiä päästä antamaan ratkaiseva isku", jatkoi Klaus-herra vakavasti. "Hän kuvittelee vaaran suuremmaksi kuin se onkaan ja antaa soveliaan hetken luisua käsistä. Ja kun yli koko maamme nykyään oltaisiin alttiita suureen sotaretkeen moskovalaisia vastaan! Emmekä me ilman sellaista saa taas pitkiin aikoihin täällä rauhassa elää."

"Niin, oikein perinpohjin ruhjova ja maan tasalle masentava sotaretki!" lisäsi Niilo Boije intohimoisesti. "En epäile ollenkaan, ettemmekö siinä onnistuisi."

"Varmasti, sillä meillä on tätä nykyä siksi hyvät varustukset ja kansan mieli viimeisistä vihollisen hävityksistä siksi kiihdyksissä", vakuutti Klaus-herra. "Ja me, jotka ryssän kanssa olemme saaneet olla paljon lähemmissä tekemisissä kuin kuningas, tiedämme, ettei hänen mieslukunsa niinkään suuria merkitse."

"Omituista, että ne siellä Ruotsissa yleensä pelkäävät moskovalaisia paljon enemmän kuin me, jotka täällä heitä lähinnä elämme ja olemme aina vaaralle alttiina", arveli Maunu Niilonpoika.

"Niinhän se aina on", vastasi Klaus-herra, "että vaara kaukaa katsoen näyttää pelottavammalta, mutta pienenee sikäli, kuta lähemmäksi tullaan. Ja me olemme jo kyllä ehtineet havaita, että tuolla Neva-joen takaisella jättiläisellä on jalat savesta kuten muinoin siinä Nebukadnesarin unennäössä."

"Niin ettei muuta kuin voimakas potku koiville ja koko kuvatus lysähtää läjään kuin lumiukko keväällä", tarttui Jöns Maununpoika ja teki jalallaan vahvistavan eleen.

"Niin, pudottaa se läjään, ihan vakavasti puhuen, silloin vasta me saamme rauhassa elää. Jos me olisimme tavallisten ihmisten kanssa tekemisissä, kuten lännen puolella, niin silloinhan kyllä tavalliset rauhansopimuksetkin jotakin merkitsisivät. Mutta moskovalaisen kanssa — ei niist' mitään! He voivat tänään ristin suutelemisella vakuuttaa ikuista rauhaa ja jo huomenna murhaten ja polttaen karata rauhaan luottavan naapurinsa rajojen sisälle. Sanottu sana ja tehdyt lupaukset ovat heille kuin tyhjää ilmaa. Merkillisen niljakasta ja epäluotettavaa kansaa! Niin, koko Moskovan valtakunta on kuin pohjaton suo, josta myrkylliset usvat ja alituiset hallat uhkaavat meidän viljelyksiämme."

"Ja ilmaa pimittävät heinäsirkkaparvet", lisäsi Jöns Maununpoika, "pajarien ja knääsien johdolla liikkuvat heinäsirkkaparvet. Milloin hyvänsä voimme sieltä taas saada kuuron niskaamme. Mutta vanhan Knuutti Possen ja hänen kruutitynnyriensä nimessä minä laitan asiat niin, että moskovalainen lyö nenänsä littiin sitä kivistä napaa vasten, mikä minun voutikuntani on."

Toisten nauraessa vahvisti Jöns-herra sanojaan kuvaavalla eleellä, kohotti sitten kannunsa ja vaati pöytäseuruetta juomaan Suomen kaakkoisimman voutikunnan maljan.

Leikillisten ja vakavien keskustelujen vuorotellessa jatkui sitten juominkia pitkälle yön selkään.

* * * * *

"Ylös, herra Jöns! Herätkää ja nouskaa ylös, herra Jöns!"

Se oli nuorenpuoleinen mies kevätahavan tummentamin kasvoin, joka seuraavana aamuna ani varhain koetti kiskoa Jöns Maununpoikaa unettaren helmoilta, jonne tämä viinin raskauttamana oli ehtinyt juuri parahiksi ja mukavimmilleen vaipua. Hyvän aikaa sai hän riuhtoa punottavaa voutia, ennenkuin sai hänen raskaan kuorsauksensa katkeamaan ja muuttumaan jonkunlaiseksi puheenärinäksi, josta saattoi erottaa sanat: Kivennapa, moskovalaiset, reininviini ja pryssinki.

Nuori mies korotti ääntään ja huusi hänen korvansa juuressa:

"Nouskaa, herra Jöns, sillä vihollinen on tullut rajan yli!"

"Häh, vihollinenko?" ärähti vouti, kavahti istualleen ja avasi verestävät silmänsä selko selälleen. Nyt vasta tunsi hän oman kirjurinsa.

"Kautta kaikkien reininviinitynnyrien, kuinka sinä täällä olet ja mitä varten olet jättänyt virka-asemasi Kivennavalla?" huudahti hän.

"Ettekö kuullut, että vihollinen on ilmestynyt taas rajalle kolmenkymmenen tuhannen miehen voimalla", kertoi kirjuri. "Lennossa kiidätin minä kahden kivennapalaisen talonpojan kanssa läpi yön tänne, tuomaan sanaa teille, kuten lähtiessänne määräsitte. Tontteriin ja Mustapohjaan oli eilen iltapäivällä saapunut pakolaisia ja lähtiessämme loimotti eteläisellä taivaanrannalla useita tulipaloja."

"Kyllä minä ne sen tulen vietävät korvennan!" huusi Jöns Maununpoika. "Mutta toimita minulle kaikista ensimäiseksi ja ilman siekailuja kannullinen pryssinkiä, sillä täällä pääkopassani takoo ja surisee kuin kimalaispesässä. Vai kolmenkymmenen tuhannen miehen voimalla, senkin vietävät! Mutta vartokoot, kyllä minä niille Kivennavalla nostan tien pystyyn."

Tyhjennettyään sarkallisen vaahtoavaa ja raikasta pryssinkiä, kohentausi hän jalkeilleen ja oli tuota pikaa täydessä toimessa. Tällä välin oli myöskin linnanpäällikkö sekä toiset herrat saatu hereille ja Jöns Maununpojan kirjurin tuoma uutinen oli nopeasti saattanut heidät jalkeille.

"No nyt me taas saimme parven niskaamme ja kokonaista kolmekymmentä tuhatta pitkäkauhtanaista Iivanaa", huusi herra Jöns, kun kaikki olivat kokoontuneet neuvottelemaan. "Kuinka paljon teillä on varaa luovuttaa minulle sotilaita, sillä lähden oitis lennossa Kivennavalle?"

"Linnan varusväestä me tuskin uskallamme luovuttaa enempää kuin korkeintaan kolmisen ruotua ratsuväkeä ja viisi jalkaväkeä", vastasi Maunu Niilonpoika. "Hm, siis sataviisikymmentä miestä. Tosin se ei ole järin paljo kolmeakymmentä tuhatta vastaan, mutta yrittänyttä ei laiteta. Kuulehan sinä, Joensuun herra, joka olet parempaa oppia saanut ja kirjoja viljellyt, etkös sinä illalla puhunut jostakin kreekiläisten kuninkaasta…"

"Niin, Leonidaasta", hymähti Klaus Kristerinpoika.

"Aivan niin, ja hän seisoi…"

"Seitsemän sadan kreikkalaisen kanssa toista miljoonaa persialaista vastaan."

"Niin juuri, ja voitti."

"Olisi kenties voittanut, ellei olisi ilmestynyt kavaltajaa."

"No, jos siis tämä kreekiläiskuningas — mikä sen nimi nyt taas olikaan — voitti seitsemällä sadalla miehellä toista miljoonaa persialaista, niin totta totisesti Jöns Maununpojan silloin täytyy sadalla viidelläkymmenellä suomalaisella hajottaa tuuleen kolmekymmentä tuhatta moskovalaista."

"Mutta Leonidaspa seisoi miehineen ahtaassa vuorensolassa."

"Yks kaikki, sillä seisonhan minä sen sijaan kiven navalla. Mutta puoli tusinaa nikhakoja teidän on minulle lainattava sekä yhtä monta taitavinta tykkimestarianne. Ja jalkamiehistä pitää ainakin puolet olla pyssyniekkoja. Viidelläkymmenellä tuliluikulla minä jo poltankin heiltä parrat hyvänpäiväisiksi. Ja ryssä ilman partaa — eihän se ole enää mistään kotoisin."

* * * * *

Tuota pikaa hankkiusi Jöns Maununpoika taipaleelle. Linnanpihalla sijotettiin rekiin kiiltäviä nikhakoja ja kaupungista hankittiin lisää hevosia, sillä matkan jouduttamiseksi sovitettiin kaikki jalkamiehet rekiin.

Hevosen selkään noustuaan ja viiskymmenmiehisen ratsujoukkonsa etupäähän asettuessaan lausui Jöns Maununpoika linnanpihalle kerääntyneille herroille:

"Muutaman päivän kuluttua minä palaan tänne pitoja jatkamaan ja silloin te näette minun vyössäni voitonmerkkinä puolikymmentä pajarin partaa."

Hän kannusti hevostaan ja onnentoivotushuutojen kaikuessa lähti pieni joukkue pyrynä liikkeelle.

"Saapas nähdä, kuinka se huimapää selviää", virkkoi Maunu Niilonpoika huolestuneena partaansa sivellen.

"Tuollainen mies selviää mistä hyvänsä", arveli siihen Niilo Boije, tähystellen menevien jälkeen.

* * * * *

Levottomuudella ja jännityksellä odoteltiin Viipurissa tietoja vihollisesta, samalla kun kuumeisesti varustauduttiin häntä vastaanottamaan. Porvarit kaupungissa ja sotilaat linnassa olivat yötä päivää toimessa. Ampuma-aseita laitettiin kuntoon ja muonavaroja kerättiin muurien sisälle ja edellistä pelastusta muistaen sahautti linnanpäällikkö laajalti kaupungin ja linnan ulottuvissa olevia jäätiköitä. Jöns Maununpojan odotettiin vihollisen edellä peräytyvän takaisin linnan suojaan ja toivottiin ainoastaan, ettei hän menettäisi kaikkia miehiään ja kallisarvoisia ampuma-aseita.

Parin päivän kuluttua hän iltahämärissä palasi. Linnanpäällikkö sekä toiset herrat olivat päivätyönsä päätettyään kokoontuneet jälleen pesävalkean ääreen. Silloin kajahti muureilta vahtisotilasten torventoitotukset ja kohta sen jälkeen tömisyttivät linnansiltaa lukuisat hevoskaviot.

"Jöns Maununpoika varmaan?" virkkoi linnanpäällikkö ja aikoi lähteä ulos. "Hänellä on varmaankin vihollinen kintereillään."

Toiset kavahtivat myöskin seisaalleen aikeissa seurata häntä. Portaita pitemmälle eivät he kuitenkaan ehtineet, sillä siellä tunkihe Jöns Maununpoika jo heitä vastaan huutaen:

"Takaisin, takaisin, hyvät veljet! Ei mitään hätää, sillä häntä suorana pakenee vihollinen takaisin Moskovaa kohti!"

Kun oli palattu takaisin sisälle, heitti Jöns Maununpoika matkaturkkinsa nurkkaan lavitsalle ja pyylevän asennon ottaen osotti vyötään, jossa roikkui puolikymmentä eriväristä karvatukkoa.

"Viiden pajarin parrat, kuten lähtiessäni lupasin", virkkoi hän ja alkoi viskellä partoja vyöstään pöydälle. "Tämä ruskea ja kaikista tuuhein koristi vielä toissapäivänä heidän ylimmän päällikkönsä, pajari tai ruhtinas Iivana Bibikoffin leukapieliä. Ja noiden toisten entiset omistajat — mene ja tiedä heidän nimensä, jotakin -koffeja, -jeffejä ja -noffeja ne olivat, mutta täysiä pajareita joka tapauksessa, sen voivat vankimme todistaa."

"Mutta… oletko sinä todellakin ollut taistelussa moskovalaisten kanssa…?" sai Maunu-herra vihdoin lausutuksi.

"Ja ajanut ne hiiteen, tietysti!" täydensi Jöns Maununpoika.

"Mutta kuinka se on tapahtunut? Kerrohan lähemmin."

"Kuivin suinko?" vastasi Jöns-herra, silmäillen kysyvästi ympäri pöydän. "Luulenpa että nyt olisi parempi syy pitää kemuja kuin pari päivää sitten. Vai oletteko sen kuninkaan lähettämän reiniläisen lipittäneet loppuun sill'aikaa kun minä olin noita partoja pyydystämässä?"

"Missä ja kuinka suurivoimaisena sinä kohtasit vihollisen?" kysyi herra Maunu Niilonpoika, kun viiniä oli tuotu ja Jöns Maununpoika saanut alotteeksi hyvän kulauksen.

"Kivennavan Joutselässä. Niitä oli kolmetoista tuhatta partaa tai ainakin niille paikoin. Alkuaan se oli ollut kolmenkymmenen tuhannen joukko, kuten sanantuojat kertoivat, mutta rajalla se oli jakaantunut kolmeen osaan. Tämä, jonka minä Joutselässä hajotin tuuleen, oli niistä suurin ja sitä johti juuri tuon halliparran entinen omistaja. Toinen joukkokunta oli liikkeessä Uudellekirkolle ja kolmas Muolaaseen päin. Niiden oli tietysti tarkotuksena ryöstäen ja polttaen samota tänne Viipuriin, mutta pääjoukon häviöstä säikähtyneinä pötkivät nuo toisetkin kiiruunkaupalla takaisin ja nyt ne ovat tipotiessään. Niin että Kivennavan malja, hyvät herrat!"

"Jöns Maununpojan malja!" huudahti Klaus-herra sarkkaansa kohottaen. "Mutta kerrohan nyt lähemmin taistelusta. Kai sinä ensinnäkin sait Kivennavalla vahvistusta pienelle joukollesi?"

"Sain kyllä. Nelisensataa talonpoikaa oli Kivennavalle saapuessani kokoontunut kirkolle ja minä jaoin heille voudinkartanosta aseita. Lähes kuudensadan miehen voimalla lähdimme sitten lentomarssissa etelää kohti. Joutselässä tapasin tiedusteluretkelle lähettämäni suksimiehet, jotka ilmottivat vihollisen olevan jo aivan lähellä. Asetin kiiruusti väkeni rintamaan pienelle harjanteelle, jonka kahden puolen on ennen kaadetut laajat murroshakkiot. Ratsumiehet sijotin oikealle, suksimiehet vasemmalle ja keskelle pyssyniekat sekä nikha'at. Näiden viimemainittujen eteen levitin pari riviä keihäillä ja jousilla varustettuja talonpoikia, niin että tuliaseemme olivat aluksi kokonaan piilossa.

"Tuskin oli kaikki saatu järjestykseen, kun vihollinen tuli näkyviin. Meidän pienen joukkomme nähdessään päästivät he sellaisen naurunrähäkän, että kymmenentuhatta harakkaa ei olisi heille vertoja vetänyt. Antaapa heidän nyt nauraa, sanoin minä miehilleni, tuolla lailla se Goljatkin varmaan röhötteli kun Daavidia läheni, mutta Daavid-poikapa se sittenkin oli joka viimeksi nauroi.

"No niin, sitä peliään pitäen he tulla tollakoitsivat ihan nenämme eteen ja minä olin jo antamaisillani käskyn talonpojille avata rivinsä, että nikhakamme saisivat sylkäistä tervetuliaisensa, mutta samassa heidän päällikkönsä antoi pysähtymismerkin. He olivat jo niin lähellä, että huoleti saattoi kuulla tavallisen puheen. Bibikoff, heidän ylipäällikkönsä, joka oli puettu kalliisiin turkiksiin ja ratsasti hopeahelyihin hankitulla hevosella, ajoi joukkonsa etupäähän ja alkoi puhua posmittaa. Kirjurini, joka taitaa jonkun verran heidän kieltään ja joka oli siellä mukanani, tulkitsi minulle hänen sanansa. Hän teki kaikenlaisia ivallisia kysymyksiä, että onko tässä koko Suomen sotajoukko ja mitä varten me olemme siihen tien tukkeeksi asettuneet. Hän oli ehdottavinaan välirauhaa, ettei verenvuodatus muka kovin ylenpalttiseksi kävisi ja pyysi sen jälkeen saada juoda minun maljani. Hänelle tuotiin viinaa pienellä tinakannulla, jonka hän tyhjensi minun terveydekseni ja heitti sitten astian maahan koko joukkokunnan nauraa rähistessä.

"'Vastamaljasi Iivana Bibikoff!' huusin minä ja hyppäsin samalla hevosen selästä alas, komensin talonpojat sivulle ja siepaten palavan luntun laukasin yhden nikha'an häntä kohti. No, siinä ei käynyt sen hullummin kuin että äijä meni keskeltä miltei poikki ja mötkähti alas satulasta. Samalla hetkellä antoivat tulta toisetkin nikha'at sekä pyssymme, niin että kaikki muutkin päälliköt sekä kolme-, neljäkymmentä alempiarvoista kieri hangessa. Vilauksessa olin minä jälleen hevosen selässä ja huikean sotahuudon päästäen karahutimme me viisikymmentä ratsumiestä kuin hurtat päälle. Odottamattomasta kuulatuiskusta ja päällikköjensä kaatumisesta menetti vihollisjoukko kaiken ällinsä ja tuossa tuokiossa olivat he sekaisin kuin pyöräpäiset lampaat. Puolelle päivin ajoimme heitä takaa ja ainakin puolitoistatuhatta hakkasimme heistä maahan sekä otimme kolmesataa vankia. Mutta ainakin yhtä paljon he itse surmasivat toisiaan, sillä takimmaiset meidän ahdistaminamme kävivät kuin hullut etummaisten kimppuun, jotka eivät kyllin nopeasti antaneet heille tietä. Pari kertaa he tosin yrittivät vastarintaa, mutta ratsumiesteni käydessä sen tiukemmin päälle ja suksimiesteni ahdistellessa heitä kupeilta, hajaantuivat he lopulta pieninä joukkokuntina joka ilmansuunnalle Ennen iltaa heistä oli joka sorkka hävinnyt rajan taakse. Muutamia vangeistani lähetin sen jälkeen niiden toisten joukkokuntien luo kertomaan, miten pääjoukon oli käynyt Ja siitä oli seurauksena se, että huomenissa nekin olivat kääntäneet nenänsä takaisin itää kohti. Siinä koko lorun loppu!"

"Loistavin voitto, mitä tässä maassa lienee koskaan voitettu!" huudahti Niilo Boije, joka silmät kiiluen oli seurannut Jöns Maununpojan kertomusta. "Ajatelkaas, kuusisataaa miestä lyö pakoon kolmetoista tuhatta! Maljasi, veli Jöns! Tästä pitää kuninkaan saada nopeasti tieto."

"Mutta kuinka suuret olivat omat tappiosi?" kysyi Maunu Niilonpoika.

"He, neljä kaatunutta, minkä lisäksi kymmenkunnalla ratsu miehellä lienee nahka sieltä täältä rikki. Mutta niiden korvaukseksi — niin, lähdetäänkö tässä ryypyn välissä katsomaan sotasaalistani, jotta näkisitte, etten minä tässä istu päättömiä leksottelemassa."

He tulivat alas linnanpihalle, jossa rekien ympärillä kuhisi iloisesti meluavia sotamiehiä. Jöns Maununpoika ryhtyi näyttelemään voittosaalistaan ja selville kävi, että hän oli viholliselta anastanut yhdeksänkolmatta lippua, viisisataa hevosta, parintuhannen miehen asestuksen sekä parisataa kuormallista muonaa ja kaikenlaista muuta tavaraa.

"Sinä olet totinen sankari, Jöns Maununpoika!" puhkesi Niilo Boije sanomaan, kun he palasivat takaisin sisälle.

"Istuhan tuohon kuningastuoliin, niin kannamme sinua aluksi juhlakulussa ympäri huoneen", jatkoi hän huoneeseen tultua.

Iloisesti remuten kantoivat he Jöns Maununpoikaa useita kertoja ympäri huonetta. Ja sitten jatkettiin kemuja aamuun saakka. Koko linnan väestö ja kaupungin porvarit viettivät sen yönseudun iloisessa humussa ja kaikkien huulilla oli Jöns Maununpojan nimi.

Mutta ylen varovaiseksi ja epäluuloiseksi käynyt Kustaa-kuningas, jolle voitosta toimitettiin pikainen viesti, ei ottanut sitä uskoakseen, vaan kirjotti Maunu Niilonpojalle narisevan kirjeen, jossa hän väitti Jöns Maununpojan voittoa kokonaan liiotelluksi sekä varotti vasta päästämästä häntä omin päinsä vihollisten kanssa mekastamaan. Suomessa sen sijaan osattiin Jöns Maununpojalle ja hänen urotyölleen antaa täysi arvo ja tunnustus. Ja häntä usein kutsuttiinkin sen jälkeen Kivennavan Leonidaaksi, joksi Klaus Kristerinpoika oli hänet ristinyt noissa voiton kunniaksi vietetyissä kemuissa.

Päivätyön päättyessä

Kun Kustaa Vaasan lähettämät rauhanhierojat, paluumatkallaan Moskovasta, olivat lähteneet liikkeelle Gorankylästä, nukahti piispa Agricola reessään ja näki seuraavanlaisen unen:

Hän oli olevinaan hento poikanen ja souti yksinään isänsä suurta venettä, joka oli puolillaan kaloja. Joka suunnalta nousi synkkiä pilviä, myrsky tohisi ja meri kävi korkeana. Veneeseen alkoi virrata vettä ja soutaminen kävi yhä työläämmäksi Kalat rupesivat sätkyttelemään ja puikkelehtivat vedessä hänen jalkojensa ympärillä. Vene vajosi yhä syvempään, kuoleman tuska ahdisti hänen rintaansa ja voimiensa takaa kiskoi hän airoista. Ilma synkkeni hänen ympärillään ja sitten tuli pitkin kuohuvia aaltoja ulvoen ja meuruten tuulenpyörre, joka tempasi uppoavan veneen ja heitti sen pauhinalla rantakalliolle.

Huudahtaen heräsi piispa unestaan ja silmiään räpytellen katseli kummeksien ympärilleen. Pitkä matkareki keinahteli kevättalven nietoksissa ja hänen rinnallaan istui turkkeihinsa kääriytyneenä arkkipiispa Laurentius. Heidän edellään ajoi valtaneuvos Steen Lejonhufvud ja perässä seurasi kolmas reki, jonka parihevoset huokuivat heidän päittensä yli väkevätä kaura-appeen tuoksua.

Agricola tunsi ruumiinsa hikiseksi ja raukeaksi sekä päätään omituisesti pyörryttävän.

"Jumala yksin tietää, pääsenkö minä tältä taipaleelta enää elävänä kotiin", virkkoi hän arkkipiispalle, joka hänen huudahduksensa johdosta oli kääntynyt puolittain häntä kohti.

"Mutta mistä juuri tällä hetkellä sellaiset aavistukset?" kysyi jälkimmäinen huolestuneena.

"Tunnen itseni sairaaksi ja tiedän, ettei minun ole suotu siitä parantua", vastasi Agricola. "Mutta tapahtukoon Jumalan tahto."

Sitten kertoi hän arkkipiispalle unensa ja kuinka hän elämänsä varrella oli kahdesti ennen nähnyt saman unen ja kummallakin kertaa vaarallisesti sairastunut. Ensi kerran se oli tapahtunut Wittenbergissä ja sen jälkeen Turussa, hänen ollessaan koulurehtorina ja lopettaessaan raamatunsuomennosta.

Agricola vetäytyi jälleen turkinkauluksensa suojaan ja vaipui omiin ajatuksiinsa.

Tämä oli ainoa kerta, jolloin hänen oli täytynyt ottaa osaa valtiollisiin toimiin, ja se oli avannut hänelle tärkeitä näköaloja. Itäinen naapurimaa oli hänen mielessään tähän saakka kuvastunut hämäränä raakalaisalueena, josta ei kannattanut suuria välittää. Sieltä oli kyllä tuon tuostakin vuosisatojen kuluessa tehty hävitysretkiä hänen isänmaahansa, mutta ne oli aina verrattain helposti lyöty takaisin ja saatu sitten elää rauhassa. Ne olivat loiskahtaneet kuin hyökyaallot kalliota vasten ja sitten särkyneenä hajonneet takaisin äärettömille ulapoilleen eikä niistä oltu sen enempää piitattu Mutta tällä matkallaan hän oli tullut huomaamaan, että täällä oli syntymässä ja lujittumassa mahtava valtakunta. Se oli vasta päässyt tatarien ikeestä ja kokoontui nyt oman ruhtinaansa valtikan alle.

Kuinka suuresti tämä lukuisa kansa erosikaan hänen omastaan ja yleensä kaikista lännen kansoista. Eikä ainoastaan kielen puolesta. Sillä olihan ruotsalaisilla kokonaan eri kieli, mutta silti he olivat suomalaisille täysiä hengenheimolaisia ja veljiä. Mutta täällä oli vieraan kielen lisäksi toinen uskonto, toiset tavat — niin, kansan sielu kokonaisuudessaan oli toinen.

Näiden vastakohtien valossa hän niin selvästi tajusi, mikä vaara täältä idästä päin tuli alati hänen isänmaataan uhkaamaan. Ja tästä puolin paljon pelottavampana kuin ennen. Tulisiko halla kokonaan turmelemaan sen työn, jota hän Wittenbergistä palattuaan oli kansansa valistamiseksi ja kohottamiseksi uupumatta tehnyt? kysyi hän itseltään. Tuntien tarvetta antautua jälleen sananvaihtoon esimiehensä kanssa virkkoi hän tähän kääntyen:

"Minä pelkään, että meitä, ja ennen kaikkea Suomea, tulee täältäpäin uhkaamaan entistä suurempi vaara."

Arkkipiispa käänsi häntä kohti avuttomat ja pelästyneet vanhan miehen kasvonsa ja lausui:

"Niin, niin, Jumala varjelkoon meitä näistä moskovalaisista! Me ruotsalaiset kuitenkin kaikeksi onneksi asumme heistä tarpeeksi etäällä ja lisäksi on meri välillämme."

Hän vetäytyi takaisin matkaturkkinsa sisään kuin piiloutuakseen kaikilta idän vaaroilta.

Agricola tunsi tällä hetkellä entistä selvemmin, kuinka yksinään hän ja koko hänen kansansa lopultakin seisoi kohtalonsa edessä. Vasta päätetyssä sodassa oli kuningas jättänyt suomalaiset omin neuvoinsa selviämään vihollisesta, ja sen he olivat tehneetkin. Ja ilman hänen, Agricolan, ponnistuksia olisi rauhansopimuskin saanut Suomelle paljon epäedullisemman muodon.

Ilta pimeni hiljalleen ja he yöpyivät muutamaan pieneen kyläpahaseen. Kun he olivat astuneet sisälle kylänvanhimman taloon, tunsi Agricola sairauden herkistämine aistimineen tänään entistä voimakkaammin sen tökötistä, öljystä, likaisuudesta ja monesta muusta seikasta aiheutuneen hajun, joka on niin ominaista kaikelle venäläiselle. Tällä kertaa vaikutti se häneen erikoisen ärsyttävästi ja koti-ikävää kiihdyttävästi.

Ja nuo ristinmerkkejä tekevät ja pyhäinkuvia kumartelevat ihmiset sitten? Kuinka hän ikävöikään jo niiden keskeltä omien kansalaistensa pariin! Ne olivat kyllä vierasvaraisia ja nuolevan kohteliaita, mutta luottaa heihin ei voinut ollenkaan. Matkansa alussa he olivat tulleet sen kalliisti kokemaan. Heitä oli petetty monella tavoin ja varastettu missä ikinä siihen tilaisuutta tarjoutui. Varasteleminen, pettäminen ja valehteleminen näytti täällä olevan niin yleistä, ettei niitä tunnuttu pitävän edes minään paheinakaan. Ne miltei kuuluivat heidän uskontoonsa.

Entä heidän hallitsijansa? Talis rex, qualis grex! oli Agricola heidän Moskovassa ollessaan erään kerran tuskastuneena lausunut Lejonhufvudille, kun he palasivat suuriruhtinaan luota rauhanneuvotteluista. Kuinka tavattoman tukalaa hänen kanssaan olikaan ollut neuvotella! Milloin oli hän ollut mitä mukautuvin ja suopein, pelkkää hunajaa ja päiväpaistetta koko mies, milloin taas oikullinen ja juonitteleva kuin hemmoteltu naikkonen. Toisin vuoroin hän oli taas yhtäkkiä ja odottamatta joutunut silmittömän raivon valtaan. Heidän oli täytynyt oppia kokonaan uusi menettely asiansa ajamiseksi, sillä rauhanneuvotteluissa ei täsmällisillä keskusteluilla päästy mihinkään. Se oli ollut yhtä piilosilla-oloa, tosiasiain sotkemista ja mahdotonta tinkimistä. He olivat tulleet tarpeeksi asti huomaamaan, että totuus ja sanassaan pysyminen olivat täällä ylhäisimmillekin yhtä köykäisiä asioita kuin liassa ja pimeydessä eläville maakylien mushikoille. Täällä oli kaikki omituisen venyvää ja niljakasta.

Alussa tuo venäläisen elämän leveys, pehmeä mukautuvaisuus ja huoleton antaa-mennä-vain-ominaisuus oli heitä uutuudellaan viehättänyt. Mutta pian heidän silmänsä olivat auenneet ja he olivat alkaneet katsella sitä kokonaan toiselta kannalta. Ja silloin kotimaa ja kotimaan olot olivat ikäänkuin kirkastuneet heidän silmissään.

"Eikö rehellisyys sekä lujuus sanoissa ja lupauksissa ole valtiotaidon ensimäisiä ehtoja?" kysyi Agricola heidän illastaessaan.

"On, epäilemättä", vastasi Lejonhufvud.

"Kuinka tärkeinä pitivät esimerkiksi roomalaiset näitä hyveitä ja siksipä heidän valtiorakennuksestaan syntyikin niin luja", jatkoi Agricola.

Tähän virkkoi arkkipiispa:

"Hm, näissä moskovalaisissa ei juuri voi ajatella olevan sellaisia miehiä kuin esimerkiksi konsuli Regulus, jonka karthagolaiset lähettivät Roomaan taivuttamaan kansalaisiaan rauhaan, kun hän ensin kunniasanallaan oli luvannut palata takaisin vankeuteensa. Hän tuli Roomaan ja yllytti siellä päinvastoin jatkamaan sotaa ja vaikka hän tämän johdosta tiesikin Karthagossa saavansa kärsiä kamalan kidutuskuoleman, palasi hän sinne kuitenkin uskollisena sanalleen."

"Niin, sellaista esiintymistä moskovalaisten puolelta meidän on todella vaikea kuvitella, mikäli heitä tällä matkalla olemme oppineet tuntemaan", virkkoi Lejonhufvud. "Kun meillä ja muissa läntisissä maissa kaikki on rakennettu roomalaiselle pohjalle, ovat he kokonaan sen ulkopuolella. Siitä kai, lukuunottamatta heidän omituista luonnettaan, johtuu se suuri juopa, mikä on meidän ja heidän välillä."

"Jos siis rehellisyys on se pohja, jolle valtio voidaan pysyväisesti rakentaa", jatkoi Agricola äskeistä ajatustaan "niin eikö silloin valtakunta, joka rakennetaan valheille ja petoksille, ole tuomittu ennen pitkää luhistumaan kokoon?"

Kaikki käsittivät, mitä hän sanoillaan tarkotti ja hetken kuluttua lausui Lejonhufvud varoen:

"Mutta joka tapauksessa meillä on syy olla varuillamme moskovalaisia vastaan. Tämä on kovin laaja ja hedelmällinen maa… ja väkirikas. He lisääntyvät kuin sienet."

"Sienet tosiaankin!" virkahti lähetyskunnan sihteeri, Olavi Laurinpoika. "Minä puolestani vertaisin heitä myöskin sammaleeseen, joka tiheänä ja matalana hiipii viljelyksen äärillä, tahtoen vallottaa koko maailman ja muuttaa viljelykset jälleen metsäksi."

* * * * *

Oltiin jälleen matkalla ja matkapeitteihinsä huolellisesti kääriytyneenä istui Agricola arkkipiispan rinnalla reen perässä. Hän oli tuskin ollenkaan saanut yöllä unta ja tunsi itsensä sairaammaksi kuin eilen. Tuntematta mitään halua keskusteluun vastaili hän yksikantaan kieltäen tai myöntäen arkkipiispan jutteluihin, kunnes tämä jätti hänet kokonaan rauhaan. Saiko hänen isänmaansa sekä sen alulle pantu viljelys rauhassa tältä idän raakalaisuudelta kehittyä edelleen, se oli se kysymys, jonka ympärillä hänen kuumeiset ajatuksensa yhä pyörivät. Hän oli täysin vakuutettu siitä, mitä hän illalla oli sanonut, että tämä suuri valtakunta tulisi kerran romahtamaan omaan siveelliseen mahdottomuuteensa. Mutta vuosisadat eivät ole pitkiä historiallisessa kehityksessä ja useinhan sai pahakin Jumalan erityisiä tarkotuksia varten viivähtää maailmassa pitempään kuin mitä ihmissilmälle nähden oli suotavaa. Joka tapauksessa saattoi täältä päin uhkaava vaara häälyä vielä, vuosisatoja Suomen yllä. Kun hän ajatteli, että ne tokeet, jotka hänen ja toisten lähettilästen ponnistuksilla oli vasta saatu pystytetyksi Venäjää vastaan, jälleen murtuisivat — minkä venäläisten ominaisuuksia muistaen saattoi odottaa milloin hyvänsä tapahtuvan — ja kaikki se raakuus, juoppous, vääryys, lika ja pimeys, jota täällä kaikkialla kohtasi, alkaisi sakeana virtana painua Suomeen, niin häntä puistatti kuin horkassa. Miten kävisi silloin Suomen kansan ja hänen oman elämäntyönsä, joka vasta oli ehtinyt hennolle oraalle? Ne tallattaisiin maahan ja häviäisivät siihen pimeyteen, joka leviäisi yli maan!

"Herra, auta minua epäuskon suosta!" vaikeroi hän hiljaa, tuntiessaan taas joutuneensa sellaiseen mielentilaan, jolloin elämä kaikkine puuhineen ja ponnistuksineen näytti turhalta ja järjettömältä, vain sokeiden sattumain sekamelskalta. Itsensä ja oman kansansa tunsi hän niin vähäiseksi ja yksinäiseksi tämän kaaoksen keskellä. Yhtä vähän kuin tuo arkkipiispa, joka puolinukuksissa istui hänen rinnallaan, kykeni häntä auttamaan sairaudessa ja sielunhädässä, yhtä vähän saattoi tai tahtoi arkkipiispan kansa hädässä auttaa hänen kansaansa. "Auttakoot suomalaiset itseään!" oli kuningas viimeisen sodan aikana lausunut — sama kuningas, joka vähää ennen oli Ruotsin tarpeihin anastanut kirkkojen kalleudet Suomesta. Yksin oli suomalaisten seisottava tai kaaduttava — yksin, Jumala vain turvanaan. Mutta mihin oli Jumala kätkenyt kasvonsa, kun hän ei saanut vastausta avunhuutoonsa? Oliko hän ainiaaksi kääntänyt kasvonsa hänestä ja hänen kansastaan?

* * * * *

Ilta alkoi jälleen hämärtää ja sen mukana rupesi satamaan märkää lumiräntää. Agricolaa puistattivat vuoroin kylmän, vuoroin kuuman väreet ja aika-ajoin vaipui hän houretilaan, jolloin kaikenlaiset kirjavat kuvat eletystä elämästä häilyivät silmien edessä. Milloin hän nuorena teininä kamppaili Donatuksen latinan kieliopin kanssa, milloin väitteli vanhojen, katolilaisuuteen juurtuneiden pappien kanssa. Nyt hän on taas Wittenbergissä ja istuu itse Lutherin pöydässä päivällistä syömässä. Hänen rinnallaan istuu Melanchton ja vastapäätä on muuan pitkäkaulainen böhmiläinen ylioppilas. Itse suuri reformaattori istuu pöydän päässä ja Katharina-rouva ankarine piirteineen ja hiukan vinoine silmineen tarjoilee perheenäidin huolekkuudella ruokiaan. Luther puhuu tällä kertaa yksilöiden ja kansojen kasvatuksesta, pöytävierasten tarkkaavasti kuunnellessa. "Aivan samoin kansoja, joilla on suuri tulevaisuus edessään, valmistetaan siihen tuskallisen kasvatuksen ja kurin kautta", puhuu hän. "Sellaisen on aina aikanansa elettävä suuressa ahdingossa ja taisteltava onnettomuuksia ja vaaroja vastaan."

Kuinka nuo sanat löytävätkään vastakaikua hänessä, Agricolassa. Ne ovat juuri kuin hänelle ja hänen kansalleen puhutut. Hän lämpenee ja innostuu ja havahtuu samassa todellisuuteen.

Räntää tippui vasten hänen kasvojaan, hän hieroi kuumaa otsaansa ja koetti ponnistaa ajatuksiaan, tajutakseen missä hän oli ja mitä hän vasta oli kuullut. Niin, niin, sehän oli Wittenbergissä Lutherin pöydässä eräänä sunnuntaina… ja nyt sai hän kiinni niistä sanoistakin, joita reformaattori oli puhunut. Ja omituista, kuinka ne nytkin kykenivät vaikuttamaan häneen virkistävästi ja lohduttavasti, aivankuin ne olisi juuri ikään todellisuudessa hänelle lausuttu. Vaikka pahoinvointi olikin yltymässä, tunsi hän kuitenkin mielialansa keveämmäksi.

"Kansaa, jolla on suuri tulevaisuus edessään, valmistetaan siihen ankaran kasvatuksen ja kurin kautta", toisti hän itsekseen suuren opettajansa sanoja, "se on sanottu juuri minun kansalleni."

"Mitä lausuit, veljeni?" kysyi arkkipiispa, joka puheen hyminää kuullessaan havahtui omista ajatuksistaan ja kääntyi matkatoverinsa puoleen.

Agricola toisti hänelle Lutherin sanat ilman mitään selityksiä.

"Niin, niin, epäilemättä se niin on", hymähteli arkkipiispa, ihmetellen itsekseen, mitä varten Agricola juuri tällä hetkellä noita sanoja muisteli.

Pimeässä saapuivat he majapaikkaan. Agricolaa täytyi kahden hengen taluttaa sisälle, sillä hän tunsi itsensä jo siksi heikoksi. Riisuttuaan ja makuutilalle päästyään pyysi hän arkkipiispaa antamaan herranehtoollista, sanoen tuntevansa lopun olevan lähellä.

Suurimman osan yötä pysyi hän täydellä tajullaan, mutta unta hän ei saanut. Toisten matkatoverien nukkuessa lepäsi hän himmeässä kynttilänvalossa avoimin silmin ja ajatteli haikein mielin, että hänen nyt jo täytyi poistua työmaaltaan ja jättää kaikki niin keskeneräiseksi. Mutta omaksi ja kansani parhaaksi se on, vaikka minä en sitä tällä haavaa kykenekään käsittämään, myönsi hän itselleen nöyrästi.

Sitten alkoi hän muistella, kuinka hän kerran Wittenbergissä tovereineen oli elatuksen puutteesta ollut syvän epätoivon vallassa, mutta kuinka hän oli siitä vapautunut niin pian kun hänen sisäiselle katseelleen oli selvinnyt oma kutsumuksensa sekä jumalallinen johto hänen siihenastisessa elämässään. Niin saa toi hän taas tällä hetkellä nähdä jumalallisen johdon viisautta ja tarkotuksenmukaisuutta myöskin kansansa vaiheissa. Aivankuin Israelin kansan muinoin oli Jumala johdattanut suomalaiset kaukaa Aasian pimennoista ja osottanut heille oman erikoisen maan, jossa he olivat päässeet lännestä tulevan kristinopin ja valistuksen yhteyteen. Ja kuinka viisaasti asiat siinäkin suhteessa olivat järjestyneet, että noista kahdesta veljesheimosta karjalaiset olivat asettuneet juuri idän puolelle ja hämäläiset taas lännen puolelle. Jos järjestys olisi ollut päinvastainen, niin heitä erikoisena kansana tuskin olisi enää olemassakaan. Herkät ja mukautuvat karjalaiset olisivat lännessä helposti ruotsalaistuneet ja jäykkien hämäläisten ollessa rajakkain venäläisten kanssa olisi kitka näiden välillä käynyt niin suureksi, että verinen sota ei olisi lakannut, ennenkuin hämäläiset paljon vähälukuisempina olisivat hävinneet maan pinnalta. Mutta nyt olikin ruotsalaista lujuutta vastaan asettunut hämäläinen jäykkyys, samalla kuin karjalainen luonne idän puolella esti rotukitkaa kovin tulen araksi käymästä.

Omituista, ettei hän tuota seikkaa ollut ennen tullut juuri tässä valossa huomanneeksi tai ajatelleeksi. Siinäkin näkyi niin selvästi Jumalan viisas ja suomalaisten parasta tähtäävä johdatus. Kaikessa näki hän taas niin selvän tarkotuksen, että suomalaiset, asetettuina asumaan kahden itseään lukuisamman ja tuiki erilaisen kansan väliin sekä maahan, joka oli juuri kuin heitä varten muodostettu, oli määrätty säilymään, kasvamaan ja kehittymään omaa erikoista tarkotusperäänsä varten. Sitä edistämään hänetkin oli työhön kutsuttu ja tyytyväisenä saattoi hän nyt poistua työmaaltaan, kun hänellä kerran oli vakaumus, ettei hän ollut hukkaan työtä tehnyt.

* * * * *

Aamun lähetessä yltyi sairaus ja hetkittäisin vaipui Agricola jälleen hourioon. Hän ei itse tiennyt mitään siitä, kun hänet puetettiin ja autettiin rekeen. Vasta matkan alussa heräsi hän hetkeksi täyteen tajuntaan sekä tiedusteli, joko pian ehditään Suomen rajojen sisälle Kun arkkipiispa ilmotti heidän kerkiävän jo puolenpäivän tienoissa rajalle, lausui hän tyytyväisyytensä siitä, ettei hänen vieraalla maalla tarvinnut elämästä erota. Kohta sen jälkeen vaipui hän horrosmaiseen uneen, josta hän vasta illan suussa havahtui.

Menomatkalla oli hän kerran Suomen ja Venäjän naapuruutta ajatellessaan verrannut itseään puutarhuriin, jonka tuli kasvipenkkejään hoitaa äärettömän, hallaisen metsän reunassa. Nyt palautui se unikuvana jälleen hänen mieleensä. Rikkaruohoja kitkien, harvennellen, kastellen ja vakoja puhdistellen hääri hän pienessä kasvitarhassa, joka oli ihan suuren ja pimeän erämaan reunassa. Sieltä kuului lakkaamatta hiipimistä ja tassuttelemista sekä väliin murinata ja kiljuntaa. Pensasten välistä kiilui verenhimoisia silmiä ja välähteli teräviä hammasrivejä. Yhä pahemmin ahdisti pelko ja epätoivo hänen mieltään ja lopuksi istuutui hän kivelle kasvitarhan laitaan sekä alkoi ääneensä napista taivaan herraa vastaan, joka ei ollut edes pientä virtaa asettanut hänen kasvitarhansa ja erämaan välille. Silloin risahtelivat oksat ja joukko petoja karkasi hänen saralleen. Tuskan vallassa painoi hän kasvonsa käsiin ja kuuli, kuinka hauraat kaalinpäät rusentuivat petojen jaloissa. Mutta silloin kuului pelottava jyräys taivaalta ja kun hän säikähtyneenä nosti silmänsä, oli keskelle taivasta auennut kuin akkuna, jossa näkyi suuret ja kirkkaudesta paistavat kasvot vihasta salamoivin silmin, samalla kun metallin kirkas, luita ja ytimiä vavisuttava ääni huusi: "Älkää tallatko minun kasvimaatani!" Nurinniskoin loikkasivat silloin pedot takaisin metsään, joka kävi äänettömäksi kuin hauta. Mutta uudestaan jyrähtäen sulkeusi akkuna taivaalla ja vavisten ajatellessaan, että se oli totisesti isä, jota eivät ole nähneet muut kuin poika, havahtui Agricola unestaan.

Ilta oli alkanut jälleen hämärtää ja sää oli kuivan sees. Silmiään räpytellen veti Agricola keuhkonsa ilmaa täyteen ja unen vaikutelmista täysin toinnuttuaan virkkoi arkkipiispalle:

"Tunnen ilmasta, että olemme jo Suomessa."

"Niin olemme", vastasi arkkipiispa ilostuneena, kuullessaan sairaan matkatoverinsa äänen. "Mutta onpas sinulla, veljeni, tarkka vainu, kun tunnet isänmaasi ilmankin."

"Kuinkas minä en tuntisi sitä, jota olen syntymästäni saakka hengittänyt. Jumalan kiitos, että olemme kotona! Ja tuolla on merikin, rakas Suomenlahteni!"

Vasemmalla laajeni luminen ulappa silmän kantamattomiin, yhtyen etäisyydessä teräksen värisen iltataivaan kanssa. Rajajoen suulta aikain he olivat ajaneet pitkin merenrannikkoa kulkevaa talvitietä, jonka Viipurissa liikkuvat novgorodilaiset kauppiaat olivat muodostaneet.

"Jumalan kiitos!" lausui Agricola vielä kerran ja vaipui jälleen pitkälleen reen perään, sillä raikas ilma ja tuo lyhyt keskustelu uuvuttivat häntä kovin. Hän ummisti silmänsä ja muisteli omituista untaan.

Niin, se oli ainoastaan unta, mutta sittekin terveellinen muistutus hänelle, joka oli hetkisen uskaltanut epäillä Jumalan johdatusta. Nyt hän ei sitä enää tehnyt, vaan oli vakuutettu kansansa tulevaisuudesta.

* * * * *

Meren ulapalla näkyi vielä pakenevan päivän kajastus, kun matkue saapui Kyrönniemelle ja pysähtyi ensimäisen talon pihalle. Kun muut olivat nousseet reestä, lausui Agricola Olavi Laurinpojalle, joka oli tullut hänen vointiaan tiedustamaan:

"Auttakaahan minua sisälle, että saan nähdä vielä kansalaisiani ja kuulla suomenkieltä."

Hän teki liikkeen kohotakseen reestä, mutta silloin hänen sisällään jotakin ikäänkuin ratkesi ja hervotonna vaipui hän entiseen asentoonsa. Nähdessään hänen liikuttavan huuliaan kumartui Olavi Laurinpoika aivan lähelle ja kuuli hänen kuiskaavan:

"Jumala siunatkoon ja varjelkoon kansaani!"

"Herra piispa, minä autan teidät ylös reestä", virkkoi Olavi Laurinpoika hätääntyneenä ja työntäen toisen kätensä hartiain taakse koetti nostaa hänet ylös. Mutta piispa jäi aivan hervotonna hänen käsivarrelleen ja pää painui varattomasti taaksepäin. Olavi Laurinpojan piirteet häipyivät hänen silmistään, mutta sijalle ilmestyi samalla toinen henkilö. Se oli puoleksi niinkuin Kristus ja puoleksi se vanha lempeäkatseinen munkki, joka sauva kädessä ja virsut jalassa eräänä kesäpäivänä kauan sitten oli ilmestynyt hänen syntymäkotinsa pihalle ja saanut hänen isänsä taivutetuksi lähettämään hänet kouluun. Se tarttui häntä hellästi kädestä ja lausuen: "katso!" viittasi sauvallaan etäisyyteen. Ja leimauksena aukenivat silloin vuosisadat ja hän sai silmätä kauas siihen aikaan, jolloin hänen kansansa suuresti lisääntyneenä, yksimielisenä, vapaana ja valistuneena asui isiensä maata sillä henkisellä perustalla, minkä hän oli sille luonut. Näky hävisi samassa, mutta hän tunsi Kristus-munkin ohjaavan itseään kädestä ja sydämessään suloinen tyytymys sekä omituisten sävelten soidessa korvissaan keinui hän pois äärettömyyksien ulapalle…

Toiset matkueen jäsenet olivat tällä välin kerääntyneet reen ympärille ja tallin luota läheni lyhty kädessä talon isäntä.

"Hän on varmaankin jo jättänyt tämän elämän", lausui Olavi Laurinpoika.

Kun isäntä valaisi lyhdyllään rekeä, kumartuivat kaikki piispan puoleen, joka silmät ummistettuina lepäsi sijallaan, pää kallistuneena toisen olkapään varaan. Hänen kasvoilleen oli jäänyt se onnellinen hymy, jonka hänen viimeinen näkynsä elämästä erotessa oli niille loihtinut.

Luopioita

Kollegion pienen sairashuoneen ikkuna oli hiukan raollaan ja siitä tuulahti sisälle raikas kevätilma. Nähtävästi vaikutti se virkistävästi huoneen ainoaan potilaaseen, joka oli noin viidenkolmatta vuotias kaunismuotoinen nuorukainen. Hän lakkasi hourimasta ja rynnistelemästä, maaten levollisesti ja tirkistellen kuumeesta kiiltävin silmin vastapäisellä seinällä riippuvaa ristiinnaulitun kuvaa.

Hänen hoitajansa, vielä nuorempi jesuittaveli, otti kirjan käteensä, silmäsi sairasta ja ettei etäisenä kohuna kuuluva "ikuisen kaupungin" melu häiritsisi hänen lukemistaan, siirsi hän pyöreäruutuisen ikkunan kiinnemmäs. Sen tehtyään istui hän lavitsalle seinänviereen ja syventyi tutkimaan "Pyhimysten kukkasia", jotka sata vuotta aikaisemmin olivat veljeskunnan perustajan, Ignatius Loyolan, elämässä saaneet aikaan niin ihmeellisen käänteen. Mutta tuskin oli hän pari lausetta ehtinyt lukea, kun sairas keskeytti hänet lausuen kovalla äänellä:

"Magna est distantia inter Romam et Finlandiam… Illa me habet, hanc desidero." [Pitkälti on Roomasta Suomeen… Edellisessä olen, jälkimäistä ikävöin.]

Hoitajaveli katsahti ällistyneenä sairaaseen, luullen nuo sanat hänelle tarkotetuiksi. Mutta sairaan kasvot olivat taas arveluttavasti tulehtuneet ja sekavasti tirkisteli hän eteensä. Ojentaen molemmat kätensä jatkoi hän läähättäen:

"O Clara, Clara, mea pulcherrima et carissima Clara! Plenus est animus meus te videndi, O Clara, virgo benedicta!" [Oi, Klaara, Klaara, kaunein ja rakkahin Klaarani, sydämeni halajaa nähdä sinua, sinä siunattu neito!]

Hoitajaveli, joka oli yrittänyt lukemistaan jatkamaan, höristi korviaan. Mutta sairas jatkoi hetken kuluttua suomeksi ja melkein huutamalla:

"Tahdon nauttia sinun lempesi suloutta, vaikka koko pyhimysten joukko minua siitä kieltäisi. Tahdon salaa sinua syleillä, jollei minun sallita julkisesti sinua vaimokseni sanoa."

Hoitajaveljen kasvot ilmaisivat pettymystä ja viekkaasti kysyi hän:

"Quid dicis? Cur non latine loqueris?" [Mitä sanot? Mikset puhu latinaa?]

Ja aivankuin uteliasta kaitsijaansa totellen jatkoi sairas puoleksi laulavalla äänellä:

"Jam, dulcis amica, venito, quam sicut cor meum diligo. Intra cubiculum meum ornamentis cunctis onustum. — — — — — Sine te non potero vivere; jam decet amorem perficere."

[Jo tulen, armas ystäväni, sa jota lemmin kuin omaa sydäntäni. Käy sisään makuukammiooni, jonka monet koristukset täyttävät. — — — — — Ilman sinua en voi elää: on jo aika tehdä tosi lemmestämme.]

Sairas kavahti nyt istumaan, nauroi hurjasti ja alkoi juopuneen äänellä hoilottaa:

"Magis quam ecclesiam diligo tabernam, ipsam nullo tempore sprevi neque spernam."

[Enemmän kuin kirkkoa rakastan kapakkaa; sitä en ole koskaan halveksinut enkä halveksi.]

Hoitajaveli pudotti kirjan lattiaan ja nousi kauhistuneena ylös.

"Sile, impie!" [Vaikene, jumalaton!] — huudahti hän ja teki ristinmerkin.

Mutta kun sairas nauroi, huitoi käsillään ja jatkoi renkutustaan, pakeni nuori jesuitta huoneesta. Hetken kuluttua hän kumminkin palasi mukanaan vanhempi veli. Yhdessä laskivat he hänet pitkälleen ja vanhempi ryhtyi suonta lyömään, nuoremman hillitessä sairasta.

Verenlasku tyynnytti potilasta ja kun hän vielä oli saanut virvotusjuomaa sekä kääreen päähänsä, ummisti hän raukeana silmänsä ja alkoi tasaisemmin hengittää.

Silmät pyöreinä kertoi nyt nuorempi kuiskaten, mitä sairas oli puhunut, ja hetkisen tätä ääneti ja huulet supussa silmäiltyään sanoi vanhempi:

"Aliquid heretici in eo, neque mirabile, quod filius episcopi lutherani. Ora pro eo." [Hänessä on vielä jonkun verran kerettiläistä eikä kummakaan kun hän on lutherilaisen piispan poika. Rukoile hänen puolestaan.]

Sen sanottuaan jätti hän huoneen. Yksin sairaan kanssa jäätyään teki nuorempi ristinmerkin ja alkoi rukouskirjasta valittavalla äänellä lukea:

"Domine, ne in furore tuo arguas me…" [Herra, elä soimaa minua vihassas…]

Luettuaan psalmin loppuun sekä kolmasti pater nosterin, teki hän ristinmerkin sairaan yli ja lähti huoneesta.

Kun hän illalla palasi kynttilä kädessä, nukkui sairas vielä, mutta heräsi kun valo sattui silmiin. Kuume näytti jättäneen hänet, sillä hänen katseensa oli selkeä. Hoitajaveli ojensi hänelle kirjeen, jonka hän oli tuonut mukanaan. Sen kuoressa oli osote:

"Reverendissio D:no Erico Ericio juniori de Sorola, Unico et carissimo filio etc. Roma, in Collegio germanico."

* * * * *

Eerik Eerikinpoika Sorolainen nuorempi oli nykyään noin viidenkolmatta vuotias. Käytyään Turun koulun oli hän oleskellut jonkun aikaa Vesteroosissa tätinsä luona, joutuen lemmensuhteisiin orpanansa Klaaran kanssa, sekä matkustanut sitten isänsä toivomusten mukaan ja rahoilla runsaasti varustettuna Saksaan, missä hänen tuli Rostockin ja Wittenbergin yliopistoissa jatkaa opintojaan. Mutta elämä näissä lutherilaisuuden päämajoissa oli jo kangistunut orthodoxian kaavoihin ja professorien ärtyneet kiistat siitä, olivatko hyvättyöt ihmisen autuudelle vahingollisia vai edullisia ja tuliko ehtoollisessa uskovaisen osaksi Kristuksen totinen ruumis ja veri vaiko ainoastaan hänestä virtaava hengellinen voima, kuten salakalvinistit väittivät, eivät voineet kauan nuorta Sorolaista kiinnittää. Hän jätti Rostockin ja Wittenbergin kuivat pergamenttiukot toistensa tukkaa vanuttamaan ja lähti miekka vyöllä sekä aatelisjunkkarin samettijakkuun puettuna ratsastamaan kohti iloista Puolaa, jossa nuoren Sigismund kuninkaan ympärillä oli paljon muitakin suomalaisia ja ruotsalaisia ja joka kauniille, nautintoja rakastavalle, kunnianhimoiselle ja lahjakkaalle nuorukaiselle oli paljon otollisempi oleskelupaikka. Vaikka hänen isänsä, Eerik piispa, ei ollutkaan mikään tunnustettu aatelismies, esiintyi nuori Eerik, joka oli kiihkeä aristokraatti, ulkomailla aatelisena, sillä hän väitti esi-isäinsä olleen unkarilaisia ritareita ja linnanpäälliköitä sekä iso-isänsä sedän, erään Petrus Brandinuksen, Kaarle viidennen aikana kaatuneen taistelussa turkkilaisia vastaan.

Krakovan iloinen ja kirjava elämä aukaisi hänen eteensä mahdollisuudet kaikkeen siihen, mitä hän poikavuosinaan oli uneksinut ja haaveillut. Täällä viivähti vielä kuin häipyvänä kangastuksena keskiaikainen ritarielämä aseleikkeineen ja naisenpalveluksineen, ja täällä oli myöskin toinen keskiajan laitos, uskonpuhdistuksen iskusta uudelleen elpynyt katolinen kirkko paavillisine legaatteineen, munkkeineen ja prelaatteineen loistavasti edustettuna. Kiihkokatoliseksi kasvatetun Sigismundin ympärillä kehrättiin laajakantoisia suunnitelmia pohjoismaiden saattamiseksi takaisin katolisen kirkon äidilliseen helmaan, ja siinä oli työalaa sekä miekan että sanan käyttäjille, ja nuorelle Sorolaiselle aukeni siis kunnianhimoa kiihottavia näköaloja kahdellekin suunnalle.

Jonkun aikaa häilyi hän kahden vaiheilla, kuluttaen aikaansa iloisissa nautinnoissa. Vallotusretken hengelliseksi etujoukoksi valmistuneita, Braunsbergin, Thornin ja Rooman jesuittakouluissa kasvatuksensa saaneita suomalaisia, kuten Johannes Jussoila, Petrus Petrosa ja Valentius Thomae paistattelihe täällä kuninkaallisen suosion loisteessa, ja tutustuminen näiden kanssa suuntasi Sorolaisen kunnianhimoiset unelmat kirkon alalle. Sillä taholla hänellä aina oli varma menestysmahdollisuus, kun sitä vastoin maallisella alalla saattoi tuottaa vaikeuksia se seikka, että hänen aatelisessa sukujohdossaan oli olemassa parin kolmen sukupolven mittainen katkein ja kadehtijat siis helposti voivat saattaa koko hänen aateluutensa epäilyksen alaiseksi. Mutta kirkko avasi aateliskirjaa tiedustelematta ovet lahjakkaalle miehelle vaikka kardinaalin ja paavin istuimille saakka. Sitäpaitsi veti katolilaisuus häntä jo sinänsäkin puoleensa, sillä sen ulkonainen loisto ja madonnanpalvelus tarjosivat hänen huikentelevalle ja aistilliselle mielelleen paljon suurempaa tyydytystä kuin jäykkä ja alaston protestanttisuus. Ja mikä vetovoima ja houkutus olikaan sellaisten pyhien miesten kuin Benedictuksen, Fransiskuksen ja Ignatius Loyolan elämällä. Kun kiinteästi kuvitteli yhtämittaista aistielämän kieltämistä, huikaisevia paastoja, yövalvontoja ja itsekidutuksia, joiden vaikutuksesta saattoi ihanissa näyissä nähdä lempeän Kristuksen kylkihaavoineen ja suloisesti hymyilevän Neitsyt Maarian, niin silloin häipyivät kalpeina mitättömyyksinä varjoon maallisen ritarielämän tarjoamat ilot ja mainetyöt. Sellaisena huumauksen hetkenä hän kerran sitten lankesi polvilleen Neitsyt Maarian eteen ja ihanaa liikutusta tuntien pyysi päästä hänen ritarikseen.

Krakovassa olevista suomalaisista kiintyi hän lähinnä Valentinus Tuomaanpoikaan, joka oli Sigismundin hovirunoilija sekä lähes parikymmentä vuotta Sorolaista vanhempi. Hän oli syntynyt Karjalohjalla, käynyt koulua Turussa sekä sitten aitosuomalaista seikkailuhaluaan noudattaen kulkeutunut Saksaan ja Braunsbergin jesuittakollegiossa kääntynyt katolisuuteen. Wilnon yliopistossa ollessaan oli hän alkanut harrastaa runoutta ja kun vasta Puolan kuninkaaksi valittu Sigismund, johon eri tahoilla kiinnitettiin niin suuria toiveita, saapui 1589 mainittuun kaupunkiin, oli Valentinus Thomae tervehtinyt häntä "suomalaisilla rytmeillä" ja latinankielisillä distikoneilla. Tällä oli hän saavuttanut kuninkaan suosion sekä päässyt hoviin kaunopuhujaksi ja runoilijaksi. Hän oli täydellinen tunneihminen sekä sukulaishenki Sorolaiselle. Heistä tuli pian läheiset ystävät ja Valentinuksen kehotuksesta päätti Sorolainen lähteä Roomaan opintojaan jatkamaan sekä valmistumaan hengelliseen säätyyn.

Annettuaan isälleen karttelevia tietoja tarkotusperistään lähti hän matkaan Ranskan kautta, nähdäkseen samalla maailmaa mahdollisimman laajalti. Vaikkei hän vielä ollutkaan julkisesti katolisuuteen kääntynyt, harrasti hän jo sentään katolilaisia menoja paastoten ja rukoillen taivaallista neitsyttä, jonka hän oli valinnut erikoiseksi suojelijakseen. Innostuttuaan itsekieltäymyksiin saattoi hän siinä mennä sangen pitkälle, ollen toisinaan päiväkausia mitään nauttimatta ja rukoillen yhtenä päivänä läpi satakuusikymmentäviisi helmeä sisältävän rukousnauhansa. Sellaisten ponnistusten jälkeen tunsi hän harvinaista kasvamista ja sisäistä voimistumista sekä saattoi silloin nähdä loistavan päämääränsä aivan käden ulottuvissa.

Mutta liian kireälle pingotettu jousi laukesi ja hymyilevään Provenceen tultuaan lankesi hän suinpäin aistillisuuteen. Hänen yöpyessään erääseen luostariin viettivät munkit kuten koko seurakuntakin iloisia viininkorjuukemuja. Kun iltamessun jälkeen oltiin refektooriossa illallisaterialla, päästivät munkit etelä-ranskalaisen luonteensa valloilleen. Yleinen ilo ja keveä mieliala tarttui Sorolaiseen kuin tuli tappuroihin ja hän tyhjensi maljan toisensa jälkeen kuohuvaa rypälenestettä. Laskettiin keveitä sukkeluuksia ja yhtäkkiä alkoi joku laulaa vanhaa renkutusta: "Magis quam ecclesiam diligo tabernam", jota Sorolainen nyt houreissaan oli toistanut. Laulu seurasi toistaan ja kun kunnianarvoisa apotti oli kannettu omalle vuoteelleen, pälkähti nuorempien päähän ruveta vanhaa "narrinjuhlaa" viettämään. Sorolainen telmäsi täydestä sielustaan mukana ja joku ehdotti tuota iloista pohjoismaalaista piispaksi. Se hyväksyttiin ilohuudoilla, hänen päähänsä pistettiin paperista kierretty hiippa, käteen työnnettiin koukkupääsauva, toiseen viinimalja, munkit järjestyivät kulkueeksi hänen jälkeensä ja iloisesti hoilaten mennä huojuttiin luostarin kirkkoon. Vallaton joukko sijottui kuoriin, Sorolainen työnnettiin saarnastuoliin ja häntä huudettiin saarnaamaan. Ja hän saarnasi, tekstinään sanat: "Minä janoon." Ihmisten oli määrä juoda viiniä eikä vettä niinkuin hevoset ja aasit, sillä sanoohan profeetta: älkäät olko niinkuin hevoset ja aasit. Ja riemuhuutojen kaikuessa tyhjensi hän viinimaljansa.

Kun hän viimeinkin selvisi Provencen seikkailuista, jatkoi hän kurjana syntisenä matkaansa Roomaan alkaen katumus- ja kieltäymisharjotukset aivan alusta. Collegium germanicumiin otettiin hänet, protestanttisen piispan poika, avosylin vastaan ja innolla antausi hän nyt opinnoihin. Sikäli kuin viimeinen kuperkeikka jäi ajassa taaksepäin ja hänen kaikista aistinautinnoista eristynyt elämänsä kollegiossa kohotti hänen siveellistä tuntoaan, alkoi loistava päämäärä taas kangastaa hänen edessään ja eräänä sisällisen nousun hetkenä kirjotti hän isälleen pitkän kirjeen, tunnustaen kääntyneensä katoliseen uskoon, puhuen kunnianhimoisista unelmistaan ja vieläpä haltioissaan kehottaen vanhaa, paljon kokenutta isäänsäkin palajamaan katolisen kirkon helmaan. Lisäksi oli hän isäänsä kehottanut muistamaan olevansa vanhaa aatelia, pitämään arvostaan kiinni ja asettumaan tavallisten aatelismiesten yläpuolelle, sillä piispoja on Suomessa vain yksi, mutta aatelismiehiä tusinoittain ja mitä on hänen, piispan, rinnalla "joku Hevonpää tai Svinhufvud".

Mutta oltuaan pari vuotta kollegiossa alkoi häntä vaivata koti-ikävä ja toisinaan saattoi hän jo katua koko katolisuuteen kääntymistään. Kotonahan hän olisi voinut hankkia vahvistuksen sukunsa vanhalle aateluudelle ja mennä Kaarlo kuninkaan palvelukseen sekä naida Klaaran, joka sekin oli hänelle nyt mahdotonta. Mutta sitten hän taas antausi mitä ankarimpiin katumustöihin, ripitti itsensä, paastosi ja valvoi ja luuli toisinaan näkevänsä edessään lempeästi hymyilevän Neitsyt Maarian. Mutta usein tuo taivaallinen madonna saikin hänen mielikuvituksessaan yhtäkkiä Klaaran piirteet ja hänen hurmionsa kohosi silloin huippuunsa, kunnes hän huomasi sen perkeleen kiusaukseksi ja alkoi entistä ankarammin katumusta harjottaa.

Jo Krakovasta lähtiessään oli hän päättänyt karkottaa sydämestään Klaaran ja katkaista kaiken yhteyden hänen kanssaan, mutta sen toimeenpano kävi yli hänen voimiensa ja kerran hän sitten, tulisen kaipuun rintaa polttaessa, kirjotti Klaaralle pitkän ja kiihkeän kirjeen ilmottaen tahtovansa häntä vielä kerran syleillä, vaikkapa sen sitten täytyisi luvattomastikin tapahtua.

Kun hän oli päättänyt sekä filosofiset että teologiset opintonsa kollegiossa, kirjotti hän toisen kerran isälle pyytäen kahtasataa florinia matkarahoiksi, sillä hän tahtoi tulla nyt kotona käymään. Ja kaikkia kokemiaan muistaen sekä samalla isän, äidin ja siskojen muodostamaa piiriä kotoisen takkavalkean ääressä, huudahti hän kirjeessään intomielin: "Satis diu vidi, audivi, tacui: visa jam monstrare, audita referre et loqui tandem utinam in patria liceat!" [Tarpeeksi kauan olen nähnyt, kuullut ja vaiennut: oi jospa saisin jo kotona kertoa näkemiäni ja kuulemiani!]

Rahoja odotellessaan tahtoi hän vielä yhtä ja toista opiskella. Riittipä hän kirjeen loppuun uhkauksenkin, että jollei hän rahoja saa, ei hän luultavasti koskaan enää palaa kotiin ja silloin menevät isän siihenastisetkin uhraukset hukkaan. Kun vastausta ei kuulunut, kirjotti hän vielä isänsä ystävälle, piispa Olaus Stephani Bellinukselle Vesteroosiin pyytäen tämän välitystä saadakseen isältä mainitun summan, jonka hän välttämättä tarvitsi. Kaikki kieltäymykset unhottaen huudahti hän kirjeessään ylpeästi: "Nec pedes proficisci ullo pacto sustineo, nec volo, nec decet, nec debeo." [Ja jalan minä en kykene millään mokomin matkustamaan, enkä minä tahdokaan, se ei sovi enkä ole siihen velvollinen.]

Isän vastausta ja rahalähetystä odotellessaan heittäysi hän taas intohimonsa koko kiihkolla hartaudenharjotuksiin ikäänkuin päättäen kerta kaikkiaan väkirynnäköllä voittaa pyhyyden maineen. Useita päiviä paastottuaan vietti hän kokonaisen yön kirkossa taivaallista suojelijatartaan rukoillen ja oli aamulla lähes tajuttomassa tilassa. Ankarassa kuumeessa oli hän jo viikonpäivät maannut, kun nyt hänen houreesta selvitessään saapui viimeinkin isän vastaus lähes vuosi sen jälkeen kun hän edellisenä Pyhän Johannes Baptistan päivänä 1607 oli lähettänyt rahanpyyntikirjeensä.

* * * * *

"Kadonnut, mutta silti rakas, ainokainen poikani", luki hän kirjeen otsikosta. Sanat olivat suomeksi ja samoin näytti olevan koko kirjekin. Hänen sydämensä rupesi rajusti lyömään ja hän tunsi päätään huimaavan äkillisestä veren pakkautumisesta. Laskien kirjeen rintansa päälle ummisti hän hetkiseksi silmänsä ja koetti koota ajatuksiaan siitä sekavasta mielikuvien pyörteestä, jonka nuo sanat ja varsinkin niiden kieli hänessä panivat liikkeeseen. Isä oli aina ennen käyttänyt kirjeissään latinaa kuten hänkin. Suomenkieli kirjeestä löi niin omituisesti häntä vastaan ja ikäänkuin väänsi hänen mieltään. Se tuli kuin vastatuulahduksena hänen katolilaisille unelmilleen ja sellaiseksi oli isä sen varmaan tarkottanutkin. Sitäpaitsi herätti tuo kotoinen kieli, jota hän ei ollut vuosikausiin kuullut, joukon unhossa maanneita mielikuvia.

Hän avasi taas silmänsä ja ryhtyi hitaasti kuin muistelemalla lukemaan kirjettä. "Turhaan olen sinun kirjeistäsi odottanut katuvaista mieltä", kirjotti isä, "Sillä olin vasta sitten päättänyt kääntyä sinun puoleesi. Sinä et näytä edes käsittävänkään mitä sinun uskosta luopumisesi merkitsee yksin jo meille, maallisille vanhemmillesi. Meille, sanoin minä, vaikka täällä on enää yksi, nimittäin harmaapäinen isä, suremassa kadonnutta poikaansa. Tokko lienet kuullut jo, että äitisi on muuttanut iäisyyden maille? Suru sinun takiasi joudutti hänen lähtöään — ja hänen viimeinen huokauksensa Jumalan tykö oli, että hän armossaan johdattaisi sinut eksyksistäsi kotiin."

Sanat himmenivät ja särkyivät nuoren Sorolaisen silmissä ja väkivaltaiseen itkuun purskahtaen pudotti hän kirjeen kädestään. Hoitajaveli, joka oli jäänyt huoneeseen, kavahti taas seisoalleen ja katseli häntä neuvotonna.

Äiti kuollut! Hän ei ollut sitä kuullut, ja nuo sanat kajahtivat hänelle kuin tuomiokello. Mitä hän olisikaan nyt antanut, jos kaikki olisi saanut ennalleen ja hän olisi entisenä "pikku Eerikinä" saanut olla kotona äidin luona. Ottaessaan kaikki asiat kevyesti ja ryhtyessään ratkaiseviin tekoihin tunnekuohun vallassa, ei hän ollut koskaan tullut lähemmin ajatelleeksi, miten hänen kääntymisensä ennen kaikkea äitiin vaikuttaisi.

Niinköhän äiti todellakin on eronnut tästä elämästä siinä vakaumuksessa, että hänen ainoa poikansa on eksyksissä? Hänen mieleensä kohosi elävänä eräs pikku muisto lapsuuden ajoilta. Hän oli äidin kanssa kesällä vierailemassa sedän luona Laitilan pappilassa. Muutamana päivänä juoksenteli hän ruispeltojen välissä kukkia poimimassa. Silloin kuului rukiin takaa äidin ääni, joka kutsui häntä. Hän kyyristyi pientarelle ja oli hiljaa. Yhä hätääntyneemmällä äänellä huuteli äiti: — Eerik, Eerik, missä sinä olet? ja hän vain kyyristyi alemmas ja nauraa hihitti. Viimein löysi äiti hänet, sulki vapisten syliinsä, suuteli ja torui sekaisin ja oli niin iloinen kuin olisi hän kuoleman kidasta poikansa pelastanut.

Hän ei saanut ajatuksiaan irti äidistä ja yhä uusi nyyhkytys puistatti häntä. Kun hoitajaveli viimein puhutteli häntä arasti ja osaaottavasti, havahtui hän ja pääsi sen verran mielialastaan irtautumaan, että kykeni kirjeen lukemista jatkamaan.

"Olen siis nyt yksin Birgitta siskosi kanssa", kirjotti isä, "ja entistä raskaammin painaa edesvastuullinen piispanvirka hartioitani. Usein olen huoaten valittanut Jumalalle, miksi hän juuri minut, vähäisimmän ja heikoimman palvelijoistaan, on valinnut tähän raskaaseen virkaan tänä aikana, jolloin Suomen seurakunnan on ollut purjehdittava niin monien salakarien läpi. Vaikka Jumala tietää, että vointini olen tehnyt varjellakseni laumaa susilta, niin pelkkää nurjuutta, epäluuloa ja vihaa olen osakseni saanut niin ylempäin kuin alempainkin puolelta. Kuinka hartaasti olenkaan kaivannut uskollista apumiestä raskaassa työssäni ja siihen olin juuri sinua, rakas poikani, ajatellut ja se oli äitivainajasikin hartain toivo. Mutta Jumala on nähnyt hyväksi vielä tämänkin painon päälleni panna, sillä huikentelemisellasi sinä et ole ainoastaan vanhalta isältä apuasi riistänyt, vaan saattanut hänet epäluulonalaiseksi vallanpitäjäin silmissä."

Hän kuuli selvästi korvissaan isän äänen. Se oli särähtelevä ja katkera. Sillä äänellä puhui hän aina, kun hän äärimmilleen kiusattuna ja huomatessaan, ettei rauhaa enää kunniallisilla ehdoilla voinut säilyttää, nousi vastarintaan. Hän muisti nyt elävästi, kuinka isä kerran sillä tavoin esiintyen oli hämmästyttänyt itse marski Klaus Flemingin, joka tuli isän luo Ja törkeästi käyttäytyen esitti joitakin papistoa koskevia mahdottomia vaatimuksia. Ja muistaessaan muutamia ylimielisiä kohtia omista, isälle lähettämistään kirjeistä, rupesi häntä hävettämään. Kuin omaa tuomiotaan tarkastellen luki hän edelleen:

"Rakas poikani, sinä puhut paljon aatelisesta syntyperästäsi ja neuvot minua asettamaan itseni lähimmäisteni yläpuolelle. En tiedä, ovatko silmäni jo niin heikontuneet, mutta mitään kerskaamisen syytä minä en näe siinä, että jotkut esi-isämme ovat ehkä Unkarissa olleet ritareita ja linnanpäälliköitä, sillä sellaiset käyttävät niin harvoin valtaansa Jumalan kunniaksi ja lähimäistensä hyväksi, kuten sen tiedät hyvin Klaus herrasta ja monesta muusta. Ovatko esi-isäni olleet unkarilaisia ritareita vai kunniallisia Suomen talonpoikia, sen asian minä jätän sillensä. Yksi minulle vain on tärkeätä: seisoa uskollisesti sillä sijalla, johon Jumala on minut määrännyt, ja kantaa vähäinen korteni siihen kekoon, jonka nuo jalot miehet Agricola ja Juusten ovat alulle panneet. Siinä tarkotuksessa olen nämä kuluneet vuodet kirjottanut suomenkielistä postillaa, jonka toivon kansalleni olevan vähäiseksi lohdutukseksi ja valistukseksi."

Edelleen kertoi isä hänen orpanansa ja entisen leikkitoverinsa Laitilan pappilasta, Ericus Gregori'n, valmistuneen papiksi ja auttelevan häntä vaikeissa virkatehtävissä. Rahaa ei isä sanonut voivansa lähettää, sillä nykyään oli hän melkein puilla paljailla saatuaan katolilaisuudesta ja sigismundolaisuudesta aiheettomasti epäiltynä maksaa vankeuden lisäksi raskaita sakkoja sekä autettuaan niitä monia suomalaisia perheitä, jotka Kaarlo herttuan verituomioiden kautta olivat vielä suurempaan hätään joutuneet kuin hän. Sitäpaitsi oli hänen laajassa hiippakunnassaan monessa paikkaa sekä sisällisten että ulkonaisten sotien jäleltä suuri köyhyys, ja minkä piispankymmenyksiä kertyi, oli niitäkin vaikea rauhattoman ajan takia saada Danzigiin tai Lyypekkiin myytäväksi. Mutta isä toivoi hänen omin apuinsakin suoriutuvan, muistuttaen kuinka hän itsekin ulkomailla opiskelemassa ollessaan oli pitkiä matkoja jalkaisin kulkenut.

Isän kirjeessä oli jotakin niin masentavaa ja alas repivää. Hän tunsi kuin kokoon kutistuvansa ja jähmettyvänsä. Vaistomaisesti ojensi hän kätensä rukousnauhaa kohti, joka riippui sängyntolpassa, mutta laski sen kiiruusti entiselle sijalleen, kääntyi siihen selin ja vetäen peitteen korvilleen koetti kuin joltakin piiloutua.

* * * * *

Oli iltapäivä elokuun lopulla. Ilma oli painostava ja lenseä, taivaanrannalla raskaina roukkioina lepäävissä pilvissä välähteli pitkiä salamoita ja kuului etäistä ukkosen jyminää. Jesuittaveljen pukuun puettu Ericus Erici junior taivalsi pölyisin jaloin, kumarana ja väsyneenä likaista maantietä. Ennen rajuilman tuloa piti hänen ehtiä Krakovaan, jonka tornit näkyivät jo etäältä.

Viikko sen jälkeen kuin isän kirje saapui oli hän noussut sairasvuoteelta. Palaava terveys ja Italian kevät olivat taas nostaneet hänet entiseen mielialaansa. Isä pitää minua eksyneenä, mutta voikin olla niin, että isä on eksyksissä ja minä olen löytänyt totuuden, sillä katolinen kirkkohan on paljon vanhempi ja protestantit ovat luopioita, oli hän päätellyt. Äiti oli surrut itsensä kuoliaaksi siinä uskossa, että hänen poikansa on joutunut harhaan, mutta nyt oli äiti Vapahtajan ja Neitsyt Maarian luona, tiesi totuuden ja iloitsi pojastaan. Ja kun hän oli taas Pietarin kirkossa hartaasti rukoillut pyhää neitsyttä, oli hänelle äkkiä tullut sellainen tunto, että hänen on matkustettava isän luo ja taivutettava hänet ainoan autuaaksi tekevän kirkon kuuliaisuuteen. Samalla saa hän äidin haudalla rukoilla hänen puolestaan ja sitten palaa hän Puolaan tai Roomaan odottamaan, kunnes tulee tilaisuus koko Suomen käännyttämiseen. Pyhä Neitsyt oli kuin hyväksyen hymyillyt hänelle ja niin hänestä oli yhtäkkiä alkanut näyttää varsin mahdolliselta kulkea kotimaahan ilman kahtasataa florinia. Hän oli vihityttänyt itsensä papiksi ja lähtenyt jesuittaveljen puvussa taivaltamaan Wienin, Krakovan ja Danzigin kautta kotimaata kohti.

Juhannuksen tienoissa oli hän lähtenyt matkaan ja nyt läheni hän Krakovata. Vaivaloisesti oli matka kesähelteellä käynyt, mutta ponnistuksissa ja kieltäymyksissä oli hän taas tuntenut sisällistä kasvamista ja lujittumista. Hän oli vaeltanut tietään fronte serena, lingua parca, mente clausa, omnibus fidus, nemini fidens [selkein otsin, niukoin kielin ja suletuin mielin, kaikille ollen luotettava, mutta itse ei kehenkään luottaen], kuten hän oli ohjeekseen asettanut.

Usein hän ollessaan taipaleella nälästä ja väsymyksestä uupumaisillaan oli hoputtanut itseään sanoilla: pati quam plurima, pati, id tantum magnos efficit viros. [Kärsi, kärsi, se ainoastaan tekee suuria miehiä.]

* * * * *

Vasta monien kyselyjen ja etsintöjen jälkeen löysi hän kaupunkiin tultuaan vihdoinkin Valentinus Tuomaanpojan vaatimattoman asunnon. Hän ei ollut enää hovissa runoilijana, vaan toimi apulaisopettajana muutamassa koulussa. Sigismund oli saanut liukaskielisempiä ylistyspuhujia ja vanhoilla päivillään oli Valentinus saanut kadehtijain tieltä syrjään vetäytyä.

Sorolaisen sisään astuessa istui hän pöydän ääressä jonkun kirjan yli kumartuneena. Nähdessään nuoren ystävänsä kuvastui hänen kasvoillaan liikutus ja hämmästys, ja hämmästyneeksi tunsi Sorolainenkin itsensä nähdessään kuinka Valentinus oli sitten viime näkemän vanhentunut ja käynyt kyyryiseksi.

Liikutettuina syleilivät he toisiaan.

"Entisen iloisen hovirunoilijan sijasta löydät sinä täällä hylyksi joutuneen ukon", sanoi Valentinus ystäväänsä tarkastellen.

Hän kertoi hovista pois joutumisensa ja jatkoi:

"Mutta paljon näytät sinäkin kokeneen. En ollut ensin sinua tunteakaan tuossa puvussa, kun lisäksi olet vanhentunut ja laihtunut. Mutta kerrohan matkoistasi ja olostasi Roomassa."

Kun Sorolainen oli tehnyt selkoa omista vaiheistaan, olivat he pitkään ääneti ja kuuntelivat kuinka raskaat sadepisarat rummuttelivat ikkunaa. Vihdoin virkkoi Valentinus ikäänkuin arastellen:

"Etkö sinä koskaan ole mielessäsi soimannut minua?"

"Mistä niin?" kysyi Sorolainen ihmeissään.

"Siitä, että minä silloin yllytin sinua katolilaisuuteen kääntymään ja Roomaan matkustamaan, vaikka minun olisi vanhempana miehenä tullut neuvoa sinua kotimaahan palaamaan. Usein olen sinua muistaessani syyttänyt siitä itseäni."

"Kuinka, luuletko sinä ettei Jumala olisi minua sinuttakin johtanut katolisen kirkon kuuliaisuuteen?" kiivastui Sorolainen ja ponnahti seisomaan.

Mutta Valentinus huomasi kuinka väkinäistä hänen kiivautensa oli ja jatkoi tyynesti:

"Ennen kaikkea tuntuu se minusta pahalta kovia kokeneen isäsi takia. Oletko sitä koskaan ajatellut?"

Se sattui arkaan paikkaan, mutta Sorolainen tahtoi kaikin mokomin säilyttää sen eheydentunnon, jonka voimalla hän oli Roomasta saakka tänne vaeltanut ja aikoi eteenpäinkin vaeltaa. Hän sanoi:

"Isäni on minut kyllä vielä käsittävä. Minä olen juuri matkalla häntä käännyttämään, ja sitten alkaa koko Suomen käännytys. Vai oletko unhottanut mitä me täällä Krakovassa puolikymmentä vuotta sitten suunnittelimme?"

"Kyllä ne muistan… hm! Kyllä me iäkkäät miehet olemme sentään olleet lapsellisia… ja vakavan työn sijasta pieksäneet tuulta. Kyllä ne muistan, ne silloiset, kuinka täällä suunnitelmia tehtiin, innostuttiin, huudettiin ja huidottiin aivankuin maailman vallotus olisi ollut kysymyksessä. Ja mitä on saatu aikaan? Ei mitään! Sillä aikaa kuin me suunnittelimme ja haaveilimme, ovat tapaukset kulkeneet omia teitään ja kulkeneet päinvastaiseen suuntaan kuin mitä me uneksimme. Suomea käännyttämään! Etkö sinä sitten tunne viime vuosien tapauksia, että Sigismundilla ja katolisella kirkolla ei enää ole mitään tekemistä Suomessa paremmin kuin Ruotsissakaan?"

"Tiedän kyllä, että verikoira Kaarle on anastanut Ruotsin kruunun, mutta mikä estää sitä takaisin vallottamasta?"

"Takaisin vallottamasta, niinpä kyllä, mutta kuka sen vallottaa takaisin, minäkö vai sinä?"

"Sigismund, sen oikea omistaja!"

"Sigismund!" ja Valentinus naurahti ylenkatseellisesti. Hänen äänessään oli alunpitäin ollut alakuloisuuden alla katkera sävy, joka nyt pääsi yhä enemmän voitolle, kun hän jatkoi:

"Se tahdoton vetelyskö, naisten ja munkkien hempu? Rex crastinus! Kolmattakymmentä vuotta on hän nyt jo kantanut Puolan kruunua eikä sillä ajalla saanut mitään aikaan, ei pienimmässäkään asiassa toteuttanut sitä mitä häneltä odotettiin. Sillä aikaa kuin hänen setänsä on yötä päivää toiminut, on hän vain lojunut patjoilla naisten seurassa ja kuunnellut imarteluja. Silloin kuin Suomi vielä kannatti häntä, ei hän sormeaankaan liikauttanut suomalaisten auttamiseksi. Ja samoin on hän kaikki puoluelaisensa jättänyt avuttomina vihollisen haltuun. Oletko esimerkiksi kuullut Johannes Jussoilan kohtalosta?"

Sorolainen pudisti päätään ja Valentinus kertoi:

"No niin, hän joutui Pernussa Kaarlen vangiksi ja vietiin Tukholmaan. Hän olisi päässyt vapaaksi tuhannen taalerin hinnasta, mutta niin paljon ei kuningas Sigismund saanut aikuiseksi entisen hovisaarnaajansa hyväksi. Nyt äskettäin olen kuullut, että pater Jussoila on kuollut vankeudessa."

Kun Sorolainen ei puhunut mitään, jatkoi Valentinus melkein ilkeästi:

"Entä Petrus Petrosa, oletko hänestä kuullut? No niin, hänet vangittiin myös ja mestattiin Örebrossa julmalla tavalla. Kerrotaan, että häneltä kiskottiin sydän rinnasta ja viskattiin suuhun."

Kasvot tuskallisesti väännyksissä tarkasteli hän minkä vaikutuksen hänen sanansa tekisivät Sorolaiseen. Tämä seisoi ääneti, allapäin ja kalpeana Valentinus puhui edelleen:

"Ja samanlainen kohtalo uhkaa jokaista katolilaista ja sigismundilaista, joka joutuu Kaarlen käden ulottuviin. Mene sitten ja vallota Suomi takaisin katoliselle kirkolle! Ja mitä varten vallottaa? Ettäkö laiskat munkit tulisivat vielä aatelisten lisäksi kansan niskoille ja kirkoissa alettaisiin suomenkielen sijasta latinaa höpistä?"

"Mitä, onko se Valentinus Thomae, jonka kanssa minä puhun vai kerettiläinenkö minun edessäni on?" keskeytti hänet Sorolainen kiivaasti.

"Elähän kiivastu", sanoi Valentinus nyt paljon tyynemmin, "kyllä minä katolilainen olen ja sellaisena kai kuolenkin, mutta yhtä ja toista olen viime aikoina yksinäisyydessäni ajatellut ja monessa asiassa olen silmäni auki saanut. Ja tunnustan sen suoraan, että olen monesti katunut lutherilaisuudesta luopumistani, jolla katkaisin paluun isänmaahani. Sinne minä yhä hartaammin ikävöin, mutta täällä minun täytyy viimeiset vuoteni elää ja täällä kuolla. Ja miksi hyväksi? Elämäni on kulunut hukkaan tyhjissä haaveissa ja suuruusunelmissa. Näkyväistä ei ole muuta kuin joukko runoja ja niistäkin useimmat vetelän patjakuninkaan ja narrin ylistykseksi. Jos olisin pappina kotipitäjässäni Karjalohjalla, kuten ensimäinen lapsuusunelmani oli, ja siellä sinun isäsi tavalla tehnyt hiljaista työtä oman kansani hyväksi, niin tyytyväisenä voisin nyt katsahtaa menneeseen elämääni."

Hän puhui harmaalla äänellä, enemmän itsekseen kuin Sorolaiselle, joka omituista raukeutta tuntien oli uudelleen vaipunut istumaan.

"Jos minä aikanani jouduinkin valheellisten unelmain uhriksi", jatkoi Valentinus, "niin se ei ole niinkään ihmeellistä, sillä näyttihän silloin nuoren Sigismundin mukana alkavan uusi aika, mutta se minusta on ihme, että yhä vielä joutuu nuoria suomalaisia samoille harharetkille, vaikka turha olisi pitänyt jo nähdä turhaksi. Ja mitä isät saavat aikaan, sitä koettavat pojat alas repiä. Sinä et ole ainoa suomalaisen piispan poika, joka kulet näillä tein. Tiennetkö, että myöskin entisen Viipurin piispan Paavali Juustenin poika, Kaspar, on kääntynyt katolilaiseksi? Hän on täällä kuningattaren hovikappalaisena. Hm! Puuttuisi vain että Agricolankin poika olisi täällä Sigismundin hovia koristamassa ja Suomen käännyttämistä uneksimassa. Mutta onneksi hän sentään on kulkenut isänsä teitä ja se minulle antaa hitusen toivoa siitä, etteivät suomalaiset ole aivan häviöön tuomittu heimokunta, joka kokonaisuudessaan saisi meidän muutamain tavalla kanteleensa vieraalla rannalla pajunoksiin ripustaa. Mutta sellaista rautapiiskaa kuin Ruotsin Kaarle he kyllä monestikin vielä tarvitsevat, ennenkuin oppivat omin jaloin käymään ja käymään oikeita luonnon luomia teitä."

"Ja sinä julkeat puolustaa sitä kerettiläistä verikoiraa!" huudahti yhtäkkiä Sorolainen, joka nyt väkirynnäköllä tahtoi päästä ystävänsä sanain vaikuttamasta masentuneisuudesta sekä kohota yli särkyneen mielialan.

"En häntä puolusta", vastasi Valentinus, "sillä tyly ja julma mies hän on, mutta sittenkin, en voi olla tuntematta häntä kohtaan miehenä enemmän kunnioitusta kuin hänen saamatonta veljenpoikaansa kohtaan. Julma hän on ja Suomelta hän verituomioillaan on lyönyt pään pois. Kasvaneeko sitten enää uutta tilalle? Mutta jos kasvaakin, ei sitä Sigismund kasvata…"

"En olisi uskonut sinusta tuollaista kerettiläistä tulevan" — koetti Sorolainen itseään kiihdyttää.

Valentinus hymähti surullisesti ja sanoi:

"Tuskin sinä itsekään uskot noita kerettiläistuomioitasi, tuskin sittenkään, vaikka minä sanoisin, että semmoiset miehet kuin Luther ja Agricola ovat paljon enemmän kuin kymmenen laiskaa paavia ja yhtä monta luostarillista irstaita munkkeja."

Sitä sanoessaan kävi hänen äänensä taas hieman ilkeäksi ja ärsyttäväksi.

"Jumala sinun sieluasi valistakoon, onneton!" lausui Sorolainen väkinäisen juhlallisesti, nousi ja poistui huoneesta.

Valentinus Tuomaanpoika painoi päänsä käsiin ja jäi istumaan pimenevään huoneeseensa, jonka lyijypuitteisia akkunaruutuja sadevesi valeli.

* * * * *

Sorolainen tunsi itsessään jotakin katkenneen eikä hän saanut sitä enää vireeseen. Entiseen intoon ja varmuuteen ei hän enää tuntenut voivansa kohota. Heti seuraavana aamuna oli hän Krakovasta lähtenyt matkaansa jatkamaan ja oli nyt puolitaipaleella mainitun kaupungin ja Thornin välillä. Matka sujui yhä hitaammin. Rahaa hänellä ei ollut enää ollenkaan ja suurimman osan taivalta oli hän tullutkin toimeen luostarien ja pappilain vierasvaraisuudella. Nyt hän ei ollut kahteen päivään syönyt mitään, sillä Krakovasta lähtien oli omituinen arkuus pidättänyt häntä mihinkään poikkeamasta. Aivan nääntymäisillään laahusti hän jonkunlaisella tylsällä välinpitämättömyydellä eteenpäin.

Iltapäivällä alkoi rankasti sataa. Hän oli tuotapikaa läpimärkä, vilu alkoi puistattaa ja päätä pyörrytti. Jalat tahtoivat väkisinkin kieltäytyä tottelemasta.

Eräälle kummulle päästyään näki hän virstan päässä edessään pienen kaupungin tai kylän, jonka laidassa näytti olevan jonkunlainen luostari. Mutta hän tunsi, ettei hän jaksa sinne saakka kävellä. Välinpitämättömästi istui hän kivelle tien viereen, antoi sateen vapaasti valella itseään ja tunsi kuinka hänessä taas syttyi kuume. Hän ei ajatellut mitään, tirkisteli vain ruohonkortta jaloissaan.

Alkoi jo ilta pimetä ja pilvet valuivat yhä vettä. Sorolainen havahtui siitä, että kaksi ratsastajaa pysähtyi hänen eteensä. Hetkisen heitä tirkistellään tajusi hän hämärästi, että toinen ratsastajista oli pappispukuinen, nuorenpuoleinen mies. Se tervehti häntä latinaksi ja kysyi osaaottavasti, oliko hän sairas. Sitten käski hän seuralaisensa, joka puvustaan päättäen oli palvelija, astua alas satulasta, kehottaen Sorolaista nousemaan hänen tilalleen, ajaakseen sitten yhdessä luostariin. Vaikka palvelija auttoi, oli hänen kuitenkin mahdoton päästä satulaan. Silloin laskeutui pappi maahan ja yhdessä palvelijan kanssa ohjasivat he käsipuolesta sairasta, taluttaen hevosiaan perässä. Tahdottomana seurasi Sorolainen mukana ja tunsi rinnassaan jonkunlaista hämärää turvallisuudentunnetta.

Pilkkoisen pimeässä saapuivat he luostariin, jossa dominikaaniveljet alkoivat sairasta jesuittaa hoivata ja johon myöskin pappi seuralaisineen yöpyi. Tilan puutteessa valmistettiin papille ja Sorolaiselle, joka raukealla äänellä oli avuliasten munkkien kysymyksiin vain lyhyesti vastannut olevansa matkalla Roomasta Danzigiin, makuusijat luostarin refektoorioon.

Kun priiori viipyi vielä huoneessa jutellen papin kanssa, hämmästytti Sorolainen häntä äkkiä pyytämällä päästä kirkkoon rukoilemaan. Kun hän sillä hetkellä näytti virkeämmältä, ei priiori hetken epäröityään tahtonut kieltää jesuittaveljeä hartauttaan harjottamasta. Hän opasti hänet luostarin kirkkoon ja sytytti kynttilän Neitsyt Maarian kuvan eteen. Kehotettuaan vierasta, ettei hän liian pitkällä hartaudenharjotuksella jäähdyttäisi itseään koleassa kirkossa, poistui priiori jättäen hänet yksin.

Sorolainen vaipui polvilleen suojelijattarensa eteen. Hän oli siinä asennossa kauan, tuijotti vuoroin mitään puhumatta ja ajattelematta suoraan eteensä, vuoroin taas rukoili kiihkeästi ja sormieli hermostuneesti rukousnauhan helmiä.

Hän ei päässyt siihen haltioituneeseen mielialaan kuin ennen, pyhä neitsyt ei esiintynyt selkeänä hänen sisälliselle katseelleen ja hänen näkemystään sumensivat kaikenlaiset kuumeiset kuvat.

Hänen päätään pyörrytti ja tyydytystä saamatta nousi hän seisoalleen. Nyt katsahti hän vasta arasti Neitsyt Maarian kasvoihin. Se oli Lucas Cranachin maalaus, joka Saksasta oli aikomaan kulkeutunut tänne puolalaiseen luostariin. Sillä eli hieman vinot, kylmästi siirottavat silmät ja Sorolaisesta näytti se katselevan häntä ivallisesti.

"Portto!" kiljaisi hän yhtäkkiä vimmastuneena ja ojensi molemmat nyrkkinsä kuvaa kohti. Mutta samalla musteni kaikki hänen silmissään ja hän kaatui lattialle.

Tajuihinsa tuli hän vasta siitä, että hänen huonetoverinsa, pappi, auttoi häntä seisoalleen. Auttajaansa nojaten kulki hän sitten takaisin refektoorioon.

Raskaasti vaipui hän vuoteeseen ja kuin tahtomattaan huokaisi hän puoliääneen:

"Äiti, äiti!"

Kuullessaan nuo suomeksi lausutut sanat säpsähti pappi ja kysyi hätäisesti, myöskin suomeksi:

"Mitä, oletko sinä suomalainen? Kuka sitten ja mistä?"

Sorolainen havahti horroksistaan ja karkasi vimmastuneena ylös vuoteesta.

"Mitä, oletko sinäkin suomalainen?" huusi hän astuen papin eteen, joka kauhistuneena peräytyi hänen edellään huoneen nurkkaan.

"Mitä, oletko sinäkin suomalaisen piispan poika?" huusi Sorolainen nyrkkiin puserretut kädet kohotettuina.

"Miksi raivoat, veli?" änkytti pappi kalpeana, "minähän olen hänen majesteettinsa kuningas Sigismundin hovisaarnaaja, Josephus Jussoila, Johannes Jussoilan nuorin veli."

"Hovisaarnaaja!" yltyi Sorolainen, "hovisaarnaajina ja tuulenpieksäjinä teitä, kirottuja suomalaisia, on joka paikassa, mutta ei koskaan siellä, missä teitä tarvittaisiin. Siellä kotona lyö pyöveli kansalta pään poikki, mutta te olette patjakuninkaan ja narrin hovisaarnaajina. Miksette pysy kotona ja tee kuningaskuntia? Mutta siihenpä te hovisaarnaajat ette pysty, siksi teille on Jumala antanut Ruotsin Kaarlen rautapiiskaksi…"

Hänen äänensä tukehtui, hän horjahti ja oli kaatumaisillaan. Pater Jussoila otti häntä käsipuolessa ja talutti uudelleen vuoteeseen. Hän riisui hänet hellävaroen ja laittoi peittoon.

Yhtäkkiä alkoi Sorolainen rajusti nyyhkyttää, tarttui Jussoilan käteen ja kysyi, eikö tämä tahtoisi ripittää häntä. Jussoila myöntyi siihen, mutta hetken kuluttua ja hiukan tyynnyttyään sanoi Sorolainen:

"Ei, lukekaa minulle vain isämeitä."

Jussoila alkoi lukea, mutta sairas keskeytti hänet kiivaasti:

"Ei latinaksi, lukekaa se suomeksi!"

Hiukan empien ryhtyi Jussoila noudattamaan sairaan tahtoa.

Sorolainen ummisti silmänsä ja silloin hänestä alkoi yhtäkkiä tuntua, että hän on pikku poikanen ja vuoteen yli kumartuneena lukee äiti hänelle ehtoorukousta. Hän näki äidin elävänä edessään ja äiti hymyili hänelle. Silloin alkoi hänkin hymyillä, ja kun Jussoila kuului sanovan amen, kuiskasi hän: vielä kerran! ja näki yhä edelleen äidin vuoteensa yli kumartuneena.