HYLKEENHUUDOSSA

Puolipäivän aurinko paahtaa yli torkkuvan kalastajakylän, jonka punamaalissa uinuvat rakennukset ja valkokukkaiset puutarhat välmehtivät helteessä. Hiljaisuutta keskeyttää siimeksessä märehtivän lampaan kello, janoissaan ammova lehmä tahi lukemattomain paarmain ja kukkaiskärpästen unettava surina. Rannan tervaleppien lomitse haamottaa merenlahden sinivesi, kuvastaen poutaisen taivaan verkalleen purjehtivat valkohattarat ja tuolloin tällöin kohahtaa loppuun liehtoneen lounaan väsynyt maininki.

Avonaiseen akkunaani ilmestyvät silakansuomuilla tahrittu lippalakki ja merituulten kuivaamat, auringon paahtamat kasvot, akkunanlaudalle pari jäntevää, karvaista kättä, kumpikin yhtä päivettynyt ja mustakyntinen. Tämä on Sjöström, hylkeenpyytäjä, joka tervehdittyään kysäsee:

— Jokohan nyt lähdettäisi? Nyt on sopiva ilma!

— Niin hylkeenhuutoonko? No se on tietty!

Pian oltiin matkalla kohti kalastajakylän yhteistä satamaa lahden kainalossa, missä harmaat ranta-aitat puoliympyrässä törröttävät toinen toisensa vieressä, rakennettuina kirkkaanvihervään veteen, jossa mudut ja rautakalat parveilevat ja vihreät levät hiljaa nuokkuvat.

— Pohjanlahden pohjoisosissa — niin kertoo Sjöström — harmaa hylje talvensa viettää. Siellä halli tuossa helmi- tahi maaliskuussa synnyttää ainoan poikansa, jota äiti aution jään päällä imettää noin kolme tahi neljä viikkoa. Tämän ajan kuluttua luopi poikanen villaisen syntymäpukunsa, saa vanhempainsa lyhyen karvan ja nyt se äidin houkuttelemana kohta perehtyy vesi-elämään. Mutta kun Pohjanlahti kahleistaan vapautuu, ja jäät pohjoistuulten ja merivirtain kuljettamina ajautuvat tänne etelään päin, silloin seuraavat meren mahtavat nisäkkäät mukana. Juuri näin Juhannuksen vaiheilla ne ovat yleiset Ahvenanmeressä. Ja huvittavaa työtä tuo hylkeenampuminen onkin, kun niitä runsaasti kareille kohoaa…

Mäeltä näemme avaran meren, joka ikäänkuin lämmöstä väsyneenä hopeanhohtoisena venytteleikse, ja lahden pohjukassa lukuisat kala-aitat, jotka kaukaa katsoen oikein kylältä näyttävät. Olkikattojensa alla ne säilyttävät suurimman osan saaristolaisen irtaimistosta — kaiken minkä merellä tarvitsee.

— Tässä on aittani — ja avaimella, kynnyksen alle kätketyllä, aukasee Sjöström haulipyssyjen pilkuttaman ja luotien lävistämän oven. Mutta ulkoseinillä sekä molemmin puolin matalaa sisäänkäytävää nähdään suuret mustahkot rasvatahrat — sinne pingoitetaan kuivattavat hylkeennahkat.

Astumme sisään. Puolihämärässä näkyy kilua ja kalua jos jonkinlaista, outoa ja uutta mannermaalaiselle — kaikki mitä miellyttävimmässä epäjärjestyksessä.

Leiviskänpainoisia, isoreikäisiä hyljepyssyjä, hyljenaaroja ja hyljekeihäitä punonaisine jouhiköysineen, keksejä, jääsauvoja. Orsilla hienorihmaisia jata- ja koukkuverkkoja, silmissä siellä täällä kuivunut rakkolevätukko. Kiveksiä, lavuksia, verkontupureita kummallisine puumerkkeineen. Silakkatynnyreitä, astialaudaksia, vanteita, jalaksellisia kalavasuja. Läjissä kuusenkuorta verkkojen värjäystä varten ja mukulakiviä varakiveksiksi. Purjeita, mastoja, airoja, peräsimiä. Pulska rivi haahkan-, allin-, pilkkasiiven-, telkän- ja koskelonkuvia. Merellä tarvittavia turkkeja, takkeja ja peitteitä. Ja kaikkialla silakanhajua, kiiltäviä silakansuomuja joka esineessä, kalpeita silakanpäitä permannolla. Mutta pimeimmässä sopukassa piilee pari vanhaa kompassia, kuparikattiloita sekä muuta »meren lahjoittamaa» tavaraa.

Veneeseen sovitetaan matkaan kuuluvat kalut: kompassi, kaukoputki, kolme hyljepyssyä tarpeineen ja hyljenaara, vesilekkeri ja eväät, peitteitä ja takkeja.

Airot, purjeet ja peräsin asetetaan paikoilleen, ovi lukitaan, Sjöström sekä poikansa Konrad istuvat teljoille ja kahden airoparin tahdikkaasti jysähtäessä sekä liitäväsiipisten tiirain kirkuessa ja haarapääskysten visertäessä lähtee vene tasaisesti liikkeelle.

Lahden suulla oleva metsäinen saari sivuutetaan ja eteeni aukenee tyynen meren avara taso, länteenpäin ainoastaan taivaanrannan rajoittamana.

Ei pelota nyt suuri vesi. Ikäänkuin laiskana kelluen se vain pitkinä, pehmeinä maininkeina hymyilee — — — ja tunti toisensa perästä kuluu tasaisen soudun jatkuessa. Taaksemme jäänyt keltainen hietaranta sekä poukamaa ympäröivä kuusikko painuvat vähitellen mereen, mutta edessämme alkavat äärimmäiset kalliot kohota punertavina ja ikäänkuin lämmöstä pehmenneinä.

Aurinko laski, ja länsitaivas hehkui kaikissa iltaruskon vaihtelevissa väreissä. Kuin kultapohjalle kuvattuna kohosi kaihottu määräpaikkamme, hallikarimme, vihdoinkin jo lähellä.

Vene kätketään kallion halkeamaan. Varovasti ryömien nousemme luodon harjalle, missä Sjöström kaukoputkellaan tähystäen äänettömänä laatii jahtisuunnitelmansa, minun sill'aikaa tehdessä kasviopillisia huomioita läheisyydessäni.

Pienen lätäkön ympärillä kohtaan miltei koko saariston kasvillisuuden muutaman neliödekametrin alalle kokoontuneena. Niittyvillat, variksenmarjat, muuraimet, saraheinät — pohjolan vaatimattomat lapset Itämeren kasvillisuuden, muhkeiden kurjenpolvisten, kämmekkäiden, kiviyrttien rinnalla. Pienimmän liikkeen tehdessä kohoaa ynisevä sääskipilvi edestäni — nekin Pohjoissuomen muistoja herättäen. Siellä täällä näkyy tyhjä, variksen tahi lokin tuhoama haahkanpesä — — —.

Vetäydymme alas veneelle taas. Syötyämme vaihdamme uudet nallit pyssyihin ja sitten saaren lounaiskulmaa kohti konttaamaan, mutta Konrad jää veneeseen, ollakseen valmiina tarpeen vaatiessa.

Kallion lämpimiin koloihin, suojaan suurten vierinkivien laittausimme, Sjöström ja minä, niin mukaviin asentoihin kuin mahdollista. Yksi hyljepyssy, oikea kanuuna mielestäni, asetettiin suu suoraan eteenpäin, toinen vasemmalle, kolmas oikealle suunnattiin — halli on näet niin tarkkakuuloinen, ettet saata tuskin lainkaan siirtää raskasta pyssyä. Heikoimmankin äänen kuultuaan se silmänräpäyksessä katoaa.

Kaikesta näki, että tässä oli hylkeiden lepopaikka, että hallit olivat täällä päivää paistattaneet, kuppuroineet, piehtaroineet — karvoja ja muita jäännöksiä kaikkialla. Olipa vielä »muutakin», kuten tuntuvalla tavalla kohta tulin huomaamaan — — —.

— No jokohan tuota alotetaan — kuiskaa Sjöström. Ja rintansa ilmaa täyteen vetäen, jotta se pullistuu kuin palje, hän samassa päästää pitkän mylvinnän, huutaa kuin sumutorvi, suhistaa porahuttaa lopuksi ja muuttuu mykäksi, sillä nyt on kaikki puhelu kielletty.

Ainoastaan nukkuvan meren heikko hengitys kuuluu tuolloin tällöin, kun unelias maininki juoksee ylös pitkin sileänpunervaa kalliota, murtuu ja vetäytyy kohisten takaisin. Väljien vesien rajaton lepo ja sydänkesän hienohämyinen yö, täynnä viihdytystä ja rauhaa, vaikuttavat kummallisen suloisesti sieluuni. Unhotan mitä varten venyn tällä lämpöisellä paadella — — —kunnes herään outoon mölinään. Jo muistan — Sjöströmhän se on, joka halleja lähenemään houkuttelee.

On peijakkaalla äänivaroja! Hän ulvoo, puhkuu ja porisee milloin houkuttelevasti mielistellen, milloin valittaen, ikäänkuin pyytäen tahi anoen, sillä hän tuntee kaikki äänilajit, kaikki vivahdukset hallien kielessä.

Mutta nyt saan tehdä tuttavuutta tuon »muunkin» kanssa — suloinen rauhani on mennyt! Nyt ne ovat kimpussani!

Mitkä?

Hyljetäit!

Pitkin käsiä ja kaulaa niitä matelee ja ne purevat, purevat kuin vimmatut, polttavat kuin tuli! Hilpeän pirullisella mielellä koetan huvitella itseäni katselemalla niitä suurennuslasini läpi, muistelen että ne ovat Haematopinus nimisiä — mutta lopputulos on vain kaiken muun voittava tunne — ne purevat!

Yhä uusia vaivoja!

Jo ovat sääsketkin löytäneet meidät ja nuo pienet lentävät kuppariämmät panevat yhä useamman sarven ihooni. Tuo suloinen lämpö käy tukalaksi — on kuuma kuin saunassa. Janottaa — eikä saa edes tupakoidakaan — hylkeellä on tarkka hajuaistin, väittää Sjöström, ja sentähden jätettiin tupakkavehkeet veneeseen. Mutta omat leukansa jauhavat tasaisesti — hän pitää poskessa rakasta mälliään — — —.

Pieni luotokirvinen sirittää heikosti, lähenee meitä ja pysähtyy hetkeksi saalista sieppaamaan — hyljetäitäkö syönee vai mitä — mutta sitten katoaa lintu näkyvistä.

Samassa huomaan sileän merenpinnan särkyvän ja hämäräisenä häilyvän, veden päälle ilmestyy viiksekäs pää, musta ja pyöreä. Se häviää, ilmestyy uudelleen — jo lähempänä. Lyhyt kiiltävä kaulakin näkyy ja päätään käännellen katselee veden peto sinne tänne pyöreillä, muljottavilla pullosilmillään. Näkyypä sillä olevan hampaissa iso kalakin — lohiko lie vai mikä — jota se eturaajain välissä pidellen pureksii. Nykäyksellä muuttaa se sitä ylemmäs sen mukaan, minkä siitä syö — ja yhä se lähenee.

Kohta on halli vasemman pyssyn ampumalinjassa ja matalammalla vedellä — rengassilmäisenä, liikkumatonna Sjöström pyssynperässä tuijottaa, mutta sitten vasen silmänsä ummistuu, savu pöllähtää, jylhästi hyljepyssy jymähtää. Musta pää ja kiiltävä rinta katoavat, mutta sijalle jää yhä suureneva rasvaläikkä, ilmoittaen että luoti on sattunut.

Konrad ilmestyy veneineen ja entisessä asennossaan oleva tyhjä pyssy näyttää suunnan, mistä eläin on haettava. Naarankoukku kyljessä se kohta nouseekin pohjasta — ainoastaan talvella on halli niin lihava, että kuolleena vedenpinnalla kelluu — hinataan kallion halkeamaan ja ankkuroidaan rantaveteen. Se on hyvin iso, naarmupäinen halli, monen lohen lopettaja, monessa ottelussa ollut sukahuulinen uros, vihreäviiksinen vanhus. Luoti on musertanut ensimmäisen kaulanikaman, sentähden henkikin lähti niinkuin lankaa poikki leikaten.

Tyhjä pyssy ja Sjöströmin poski ladataan kumpikin — jälkimmäinen uudella mällipanoksella, ja uusi odotus, huutojen keskeyttämänä alkaa sekä entinen tulokseton taistelu sääskien ja hyljetäiden kanssa jatkuu — — —.

Vielä kolme kertaa Konrad soutaa esille rauhallisesta rotkostaan, noutamaan kolmea nuorta hallia. Yksi ammuttiin miltei maanrajasta, noin parin kolmen sylen päästä.

Mutta kun ikävöity aurinko vihdoin nousee, on Sjöströmin ääni lopussa, niin käheä ettei tahdo tulla sanaakaan kurkustaan. Ja minä niin pehmeänä, että lankean kasvoilleni ja heti nukun veneen kokkaan päästyäni vihdoin verenhimoisista kiusaajistani.

* * * * *

Aamutuulen herätessä vyörytetään yhteisvoimin nuoret hallit veneeseen, purjeet nostetaan ja hiljalleen hinataan vanha halli kohti kotilahden rantaa.

METSOLASSA

Kuulin kerran vanhan jäniksenampujan väittävän, ettei metson ampuminen haukkuvan piskin avulla ole mitään jaloa huvia. Mutta mielestäni tällainen metsästys ei ole niinkään ala-arvoiseksi katsottava, eikä kaikkea urheilua vailla.

Päinvastoin!

Varmaankin usea luonnonystävä myöntänee, että sitä harjoittaessa helpoimmin tutustuu maamme suureen, jylhään luontoon.

Tuota täydellistä syventymistä synkän salon helmaan, missä kankaiden kaunistus ja metsästäjän mielilintu oleskelee, korpien yksinäisyys ja rämeen raskasmielisyys tovereina, sen rikasta ja salaperäistä elämää emme opi tuntemiaan silloin, kun »piippovaa pitkäkorvaa» koirain kiljuessa viljelysmaiden läheisyydessä ajelemme.

Ei! Pois notkon nuoreen vesakkoon ja kosteihin noroihin, missä suopursu soiden satuja kertoo, ulos rämeille, missä hetteet heiluvat, lähteet läikähtävät ja metsäkana kummallisesti ääntelee, siellä alkaa todellinen, ihmiskädeltä rauhaan jäänyt luonto, salomaa sellainen kuin minä sitä rakastan! Sinne mieleni tekevi!

Kun metsänimpyet elokuun iltana usvia yli saloniittyjen kutovat, kun utu valkeana harsona kuuset melkein latvoja myöten kietoo ja mäkien männyt selväpiirteisinä kohti ruskottavaa länsitaivasta kohoavat, silloin toivon hyvää metsästysilmaa aamuksi.

Tuossa hienossa hämärässä, salaperäisessä puolivalossa, joka vallitsee silloin, kun yö alkaa päiväksi muuttua, lähden liikkeelle. Kun kaste hopeoittaa niityn heinän sekä metsän lehden ja usvat syleilevät nevan vaivaisia mäntyjä ensimmäisen aamutuulahduksen hengähtäessä, silloin olen jo metsän peittoon päässyt, kuusikkoa kumeata tervehtinyt.

Silloin saatan välistä kuulla, miten metso yöpuultaan maahan kuhahtaa, niin että risahdus kauvas kuuluu hiljaisessa aamuilmassa. Milloin on syksy, silloin menee jaloin metsälintumme mielellään ensiksi kytömaan rukiinoraalle. Milloin on elokuu, kuten nyt, silloin sen löytää nevanlaitaisesta metsävyöhykkeestä, missä mehukkaat muuraimet keltaisina loistavat, missä rimmen raate ja rämeen valkosammal, metsäkorte ja suopursu, vaivaiskoivu ja juolukkapaju vieretysten viihtyvät.

Lomitse naavanpeittämäin kuusien, läpi juolukan- ja mustikanvarsien kulkee metsämies pienintäkin risahdusta karttaen, seurassa pystykorvan hallin, joka keltaisena vilkkuu milloin siellä, milloin täällä puiden takaa. Lähellä nevaa tervehtii häntä metsäkana, joka valittaen kaakattaa ja poikiaan peittäytymään kehoittaa. Mutta ennen pitkää koko seurue, yksi toisensa perästä, siipiinsä turvaa ja häviää näkymättömiin. Ei koirakaan niistä paljon välitä, se tuntee jo hyvin nuo valkokirjavat linnut, jotka eivät puuhun istahda.

Korpisuossa tirisee pyy, mutta pirahtaa kumminkin kohta lentoon, kun koira haukkumaan yrittää.

Haavan lehti leplattaa länsituulen herätessä, nouseva aurinko metsän latvat punaa, kuuset kultihin rakentaa ja pilvettömän sinisenä kaareutuu taivas — sen minkä sitä voit nähdä, katsoessasi kohti korkeutta lomitse latvojen.

Mutta nyt hän huomaa ison linnun jäljet painuneina vaaleanvihreän valkosammalen kosteanpehmeään pintaan! Siitä on metso kävellä tepastellut ihan äsken — ja samassa kuuluu haukku, haukku oikein toden perään! Hiiskahtamatta hän lähenee ääntä kohti ja nyt hän tarvitsee kaikki alkuihmisen vaistot ja aistimet. Sitten hän huomaa koiran, joka katsomistaan katsoo isoon kuuseen ja haukkuu, että metsä raikaa — — —. Hän konttaa nelin, lähenee vihdoin vatsallaan ja on »ampumamatkalla. Piilopaikastaan hän tutkii kuusia, tarkastaa oksan toisensa perästä löytämättä mitään, ja minuutit tuntuvat tunneilta! Jo kuulee hän, miten lintu koiralle nokkaa puree, josta tietää, että vanha metso on edessään, mutta hyvästi näkyy oksien suojassa lintu istuvan.

Vaan — kärsivällisyyttä!

Jo keksii silmänsä lähellä olevassa vanhassa haavassa jotain, joka saattaa sydämensä ilosta sykähtämään. Pitkin paksua oksaa painautuneena, puoleksi lehvän peittämänä näkee hän vanhan metson koettavan piiloutua tekeytymällä niin pieneksi kuin mahdollista. Värisevin käsin hän vaihtaa isompihaulisen panoksen vasempaan piippuun, tähtää, painaa liipasinta ja Tapion kukko tulla suhahtaa muksahtaen maahan, pieksää sammalia voimakkailla ruskeilla siivillään ja silmänsä ummistaen tyyntyy vasta, kun halli hampaansa selkään iskee. Silloin koirakin hänet rauhaan jättää ja saa palkintonsa — metsonjalan, joka kohta sen hampaissa ratisee.

Sitten he lepäävät hetken, ja hän syö muutaman kourallisen mustikoita kielensä kostukkeeksi. Ja kun ruvetaan astumaan taas, tuntuu laukku raskaalta. Sivu mennessään hän pudottaa pyyn naavakuusesta — — — kauan turhaan silmiään ponnisteltuaan löytääkseen harmajan linnun harmajasta puusta, ampuu hän sen vihdoin oksalta, jota moneen kertaan huolellisesti on tarkastellut. Nevan poikki kulkevan kanervakaarron etelärinteellä löytää hän pienestä syvennyksestä monta paria poikittain haljenneita kellanharmaita, ruskeapilkkuisia munankuoria — todistus että koppelomuori on saanut hautoa rauhassa ja pojat juoksemaan piipertämään päässeet — jospa lienevät lähelläkin!

Aamuaurinko alkaa lämmittää läpi takin, kaste häviää maasta, ja ainoastaan silloin tällöin puhaltaa vilvoitellen länsituuli, joka puissa puhelee, hongissa huokaelee.

Neljä linnun rypemäpaikkaa irtaantuneine höyhenineen kiinnittää hänen huomiotansa. Hän tarkastelee höyheniä — poikametsoja! Ja samassa kuuluu rytinää ja siipien pauketta, kun koko poikue rymähtää lentoon. Omituisesti kotkottaen emäkoppelo perhettään kutsuu ja samassa alkaa haukku.

Uudestaan metsästysinnon valtaamana hän sykkivin suonin lähenee, rungolta rungolle käyden, kontaten hiipii. Yhä kuuluu tuo viettelevä »konk-onk» ja kauvan saa hän katsella, ennenkuin kirjava koppelo silmään sattuu ja kerran kiusaukseen johdatettuna hän — laukasee. Vaan kun lintu vihdoin on ammuttu, ei olekaan mieli voitonriemua täynnä. Miksi ammuit vanhan emon, miksi tapoit kirjokoppelon! Säästää olisi pitänyt vanha lintu, uuden poikueen kasvattajaksi — — —.

Tehden yhä laajempia piirejä hakee hän puihin nousseita poikalintuja. »Jotain» tipahtaa lähellä ole vasta nuoresta koivusta, ja katsahtaen ylös huomaa hän mustan metsonpojan juuri lähtemäisillään parempaa turvapaikkaa hakemaan. Mutta samassa pyssynsä paukahtaa ja oksalta oksalle pudoten mätkähtää nuori lintu maahan.

Mutta nyt painaa laukku liian tuntuvasti ja suorinta tietä, aurinko oppaanaan, suuntaa hän matkansa ihmisten ilmoille — — —.