Front matter (continued 2)
Reading edition
Metsä humisi, pilvet hulmusivat korkeudessa…
Kuinka kauvan mies mietteissään näin lieneekään nojautunut humisevan hongan tyveä vasten! Hänet havahdutti ryske ja jyske, joka tuulen kantamana kuului sieltä, mistä hän äsken oli tullut.
Herkko Tapio herkisti korviaan ja hänen sydämensä alkoi pahaa vaistoten vavista:
"Kuka siellä —? Mitä ne siellä taas tekevät — hänen metsässään?"
Hän alkoi juoksujalkaa palata takaisin Käkiniemeen. Kuta lähemmäksi ehti, sitä kovemmaksi paisui ryske rannikolla.
"Siellä isketään monilla kirveillä! Kuinka se on selitettävissä? — heti senjälkeen kun metsänhoitaja on tarkastanut paikan ja luvannut torpan tilan?"
Henkeään pidättäen hän kuunteli, kuinka puolikymmentä puuta hirveällä rytinällä melkein yhtaikaa kaatui Käkiniemessä.
Ne olivat pisimpiä, suorimpia puita, jotka kaatuessaan tiheässä metsässä pyyhkivät tieltään toisten puiden oksia ja silpoivat kuoria alle sattuvista rungoista. Jokaisen kaatuvan puun rytinä järkytti Herkko Tapion sydäntä…
Metsän varkaita? Olkoot keitä hyvänsä! Mutta hän tahtoi pelastaa omat oikeutensa! Hän estää, jumaliste estää — raiskauksen.
Hän juoksi ja läähätti ja saapui ensimäisen puunkaatajan lähettyville.
— Kenenkä luvalla te täällä…? rupesi hän kiihkeästi tiedustamaan, mutta sanat katkesivat hämmästyksestä, kun hän puun takaa tunsi Konsta Kouhosen pörröisen pään, jossa kiilui pari pientä karhun silmää.
— Mitä tämä tietää? Kuinka sinä, senkin vihtahousu, takaisin kerkesit? Ja kenenkä luvalla täällä vastikään tarkastettua torpantilaa hävitetään? Häh?
— Kenenkäkö luvalla? särähti Kouhonen ja äänessä oli ilkeätä uhmaa.
— Niin, minä kysyn? sanoi Tapio ja hyppäsi metsävahdin eteen.
— Vostmestari Parkin!
— Älä valehtele!
— Valehtelekko? Älähän mies ipata. Tässä on valtakirja!
Hän näytti läpimittakojetta ja leimakirvestä.
— Uskotaan! sanoi Tapio terävästi. — Mitäs puita täältä nyt siis otetaan ja kenelle, jos saan luvan tiedustaa herra Kouhoselta?
Välivahti irvisti, mutta herran nimitys häntä omituisesti viehätti.
— Otamme pärepuita metsäherran virkatalon kattoon. Kaksikymmentä senttiä rinnan korkeudelta! Sata ja kaksikymmentä puuta! selitti Kouhonen viran tärkeänä.
— Täältäkö mestarisi ottaa käski?
— Täältäpä hyvinkin. Täällähän tuo on joutilas metsä.
— Ja sinä otat, vaikka tiedät että toinen minua ärsyttääkseen tänne lähetti?
— Täytyyhän esivaltaa totella enemmän kuin sinun haukan silmiäsi! sanoi Konsta Kouhonen ja irvisti yhä imelämmin.
— Vaan jos minä sinulle näytän esivaltaa! kiljahti Herkko Tapio, nyrkki pystyssä, mutta laski sen samalla nopeasti, kun toisia miehiä alkoi lähestyä keskustelijoita.
— Tämä täällä riitelee! kanteli välivahti miehilleen.
— Tuki suusi ja tee tehtäväsi uskollisesti loppuun asti, sanoi Tapio miesten kuullen, lisäsi vielä sanan "metsäherran kätyri" sekä, kääntäen selkänsä, poistui samaan suuntaan, mistä oli tullut — — —
Metsän huminassa ajoi nyt miestä takaa kaatuvain puiden surullinen ryske eikä se lakannut kuulumasta ennenkuin hän oli painunut toiselle puolelle sitä valtavaa vaaraa, jossa jättiläishonka oli tarinoinut.
"Ei oikeutta maassa saa, ken sit' ei itse hanki!"
ikäänkuin soitteli hänelle ääni metsän suhinassa.
10.
Metsänhoitaja Bergistä oli vähän vaikea sanoa, oliko mies takitahallaan pahansuopa, vai käyttikö vain virallisia oikeuksiaan antaessaan lupalippuja akoille lehdeksien taittamiseen Käkiniemessä tai määrätessään että pärepuut hänen virkatalonsa kattamiseen olivat kaadettavat samasta paikasta. Hänellä ei ollut hallituksen puolelta mitään säästämis-ukaasia Käkiniemen suhteen, joskohta joku intoilija himoitsi isännäksi samaan metsään. Ja vaikka olisi tiennytkin paikan joutuvan torpantilaksi, niin siinäkin asemassa saattoi ajatella niinkuin virkatoverinsa yleensä että mökkyreille kelpasi huonompikin metsä tai että suorastaan oli väärinkin, metsätaloudelliselta kannalta, luovuttaa asumatiloiksi paikkoja, joissa vielä kasvoi metsää. "Nehän raiskaavat sen kuitenkin!" oli hänen mielipiteensä ja sen hän käsitti siten ettei talonpoikaisten metsänkäytöstä omaksi hyväkseen ollut hyötyä yhteiskunnalle.
"Sitä parempi, jos ei olisi jälellä lainkaan metsää!" oli hänen salainen, lyhyt ajatuksensa.
Metsäherra Berg oli tavallaan johdonmukainen näissä mielipiteissään ja kun ensimäinen rakennuspuun tarvitsija — Rämsänrannan kunta — ilmestyi pyytäen saada ostaa pari sataa hirsipuuta leikkaushuoneen rakentamiseksi kirkon viereen, niin herra Berg oitis merkitsi kaatamispaikaksi Käkiniemen ja lupasi puut 1 markan kappalehinnasta sekä huomautti että edullisinta olisi heti ryhtyä puiden kaatamiseen "ennenkuin sosialistit siitäkin asiasta tekevät numeron".
Niinpä ensi lumien pudottua ryskyi korpi uudelleen Käkiniemessä ja jokainen kaatuva puu kaasi vaipuessaan myös sen miehen toiveita, joka yhä haaveksi isäntävaltaansa tahtoen loppuun asti odottaa oikeuksiansa. Se oli Herkko Tapiolle kirvelevä kärsimys, jota ei lievittänyt Ukonpirtin Juntusen kolkko naurahdus: "Etkös vieläkään usko?"
Ei, hän ei uskonut, sillä hän ei tahtonut uskoa…
Mutta ennen tätä viimeistä urotyötä oli metsänhoitaja Bergille sattunut odottamaton asia. Kun näet Tapion anomuspaperit tavallisessa järjestyksessä palasivat paikallismetsänhoitajalle, ei niitä seurannut entisenlainen vaatimus lausunnon antamiseksi, vaan käsky pikaisesti kartoittaa ja mitata koko Käkiniemen alue sekä lähettää piirustukset Hallitukselle. Suomen Metsähallitus tahtoi, erityisistä syistä, itse ottaa selon siitä, missä määrin se suosituslausunto, minkä maanviljelysvirkamiehet — jotka tosin omituisesti olivat sekaantuneet Metsähallituksen sisäisiin toimenpiteisiin — oli todenpitävä ja löytyikö "Käkiniemi" nimisessä paikassa niin paljon viljelyskelpoista maata kuin mitä eräs Maatiainen ja eräs Poutaperho väittivät.
— Svinaktigt! murisi herra Berg rapistellen papereita, ja jo samana iltana tiesivät sekä apteekkarin Iines että postineiti Strömberg ynnä heidän mukanaan puoli kylää että huomisaamuna varhain — kello 9 — lähtee forstmestari Berg kuuden miehen kanssa mittaamaan Käkinientä, ja että poikaparalla on julmasti juoksua sen villityn Tapion takia.
Fjalle-kultainen! Iines neidillä kihoilivat kyynelet silmissä ja kiharat ihan raukesivat pihtien jäältä. Kuinka sillä forstmestarilla tosiaan täytyi olla ylimääräistä työtä, kun niin vähän jouti häneen huomiota kääntämään! Heillä oli Fjallen kanssa ollut niin ihmeen hauskaa… viimeksi maantiesillalla…
Metsänhoitaja Berg, seistessään seuraavana päivänä kylmässä syyssateessa Käkiniemen korvessa, kiroili ensityökseen puoliääneen sitä miestä, jonka takia hänelle oli sattunut näin paljon "ekstraa". Mutta pian hän innostui ja silmät välähtivät omituisesti. Hän nimittäin luuli saavansa maanviljelysvirkamiehet kiinni laskuvirheestä. Eihän viljelyskelpoista maata ollutkaan puoltatoista hehtaaria yhteen suuntaan, vaan ainoastaan puoli hehtaaria. Ja sitäpaitsi sekin, mikä kelpasi, sisälsi kvartsia.
Varmaan Metsähallitus oli ottava huomioon hänen, metsänhoitaja Bergin, ansion tässä paljastamisessa! Kukatiesi näitä tikapuita myöten…?
Fjalar Berg nosti viheriän kauluksensa pystyyn, vihelteli kuin koulupoika, piirteli piiruja papereihin ja laski leikkiä päiväpalkkalaisten kanssa. Suostuipa hän lisäksi maistamaan kalakukkoa Konsta Kouhosen konttihartsuista ja hymyili ylhäisesti, kun Konsta uhrasi toisen kalakukon vosmestarin viinille koiralle (Glory näet tällä kertaa oli matkassa, Bismarck oli kotimiehenä, mutta Bonde Iines neidin huostassa).
Kun herra Berg parin päivän kuluttua likomärkänä palasi Käkiniemeltä, oli hän tolkussaan aivankuin olisi ketun ampunut. Sekä Klaara että Iines, Thyyra ja Siviä Kuikkanen vahvistivat nuorta forstmestaria mielialoissa ja tämän täytyi välttämättä sinä päivänä syödä pannukakkupäivällinen postineidin luona, jonne nimismies Pykälä kutsuttiin "förkkeliksi". Mutta jo kello 6:lta oli neitien erottava Fjallensa seurasta, sillä forstmestari selitti itsellään olevan siksi paljon tärkeitä tehtäviä että tuskin jouti nukkumaan kolmeen vuorokauteen. Hän järjesteli papereitaan, piirteli puhtaiksi karttaskitsit kuin paras maanmittari käyttäen kolmea väriä, justeerasi, radeerasi, kontrolleerasi, ja — kun oli saanut kaikki kuntoon — ryhtyi vilkkaaseen kirjevaihtoon ylimetsänhoitajan kanssa. Sekä karttapiirustus että virallinen selostus Käkiniemen salaisuuksista vaelsivat sitten ylimetsänhoitajan kautta Metsähallitukseen, ja ylimetsänhoitaja teki lyijykynällä reunamuistutuksiaan — jotka ennenkaikkea ilmaisivat että hän arvoltaan oli ylempi ja oikeuksiltaan vapaampi kuin tavallinen metsänhoitaja, jonka viimemainitun oli pakko kirjoittaa esimiehelleen mustekynällä.
Suomen Metsähallitus sai paljon päänvaivaa kaikkien näiden palaavien papereiden ja selitysten takia. Kuinka olikaan mahdollista että maanviljelysvirkamiehet olivat erehtyneet kokonaisen hehtaarin? Ja eivätkö tietäneet että kvartsi ilmaisi kelpaamatonta maata? Vai oliko mitenkään otaksuttavissa että Rämsänrannan metsänhoitaja puolestaan olisi voinut erehtyä? Ja mitä merkitsi että joku niin erityisen kiihkeästi pyrki asuttamaan Käkinientä, kiviperäistä kolkkaa Rämsänrannalla? Eihän siellä suinkaan piillyt jotakin… jota ei metsänhoitaja paremmin kuin ylimetsänhoitajakaan aavistaneet?
Ja kuka oikeastaan oli tuo hakija Herkko Tapio? Mikä hänellä saattoi olla lopputarkoituksena? Hänen anomuksensa muoto oli epävirallinen. Ei sellaisia saapunut joka vuosi.
Kunhan ei vain tuon kiiltävän kuoren alla salautunut joku epätavallinen oman voiton hyöty. Mutta mikä?
Kummallinen hoitoalue tuo Rämsänranta! Kummallisia torpparikandidaatteja siellä ilmestyi!
Suomen Metsähallitus ei kuunapäivänä muistanut ennen saaneensa anomusta, jossa kansalainen olisi puhunut "rakkaudestaan metsään". Voiko tämä olla suoraa puhetta varsinkin kun asianomainen Herman Tapio kuului olevan tulipunainen sosialisti? Että metsää raiskattiin, varastettiin, poltettiin, harvennettiin, luettiin, leimattiin, myytiin tai ostettiin — ne olivat luonnollisia käsitteitä, mutta että lisäksi joku metsää rakasti, sitä termiä ei löytynyt hallituksen registerissä. Rakasti — se on: uskalsi rakastaa — kruunun metsää?
Eikö paikallismetsänhoitaja Berg kyennyt ehkäisemään moisia ilmiöitä hoitoalueessaan? Eikö hän persoonallisella virkamahdillaan kyennyt saamaan kansaa tajuamaan että metsien rakasteleminen ynnä muu sen suuntainen oli kiellettyä? Vai pitikö sinne kustantaa ylimääräinen metsänhoitaja nimenomaan estämään anarkistisia ilmestyksiä?
Hallituksen herrat jäsenet puistelivat päitään. Sihteeri koetti puhua tyynnyttävästi, mutta hänen sanansa hukkuivat kuulumattomiin. Itse ylitirehtööri sai niin pahan änkytyskohtauksen että neuvosto äänesti asian käsittelyn lykättäväksi seuraavaan istuntoon.
Mutta vielä sekavammaksi kävi asia seuraavassa istunnossa. Rämsänrannalta näet oli saapunut kolme uutta anomusta, jotka kaikki kohdistuivat hoitoalueen samaan kolkkaan: Käkiniemeen! Ja lisäksi millaisia hakijoita? Pitäjän nuori kirkkoherra Hyttynen pyysi saada Käkiniemeen rakennuttaa metsämajan ynnä pienen saunan "voidakseen viettää yksityisiä hartaushetkiä luonnon helmassa rasittavan virkatoimensa ohessa". Suutari Sutinen pyysi saada torpanoikeuden "vanhojen päivien varaksi Käkiniemen rauhoitettuun luonnonseutuun", kuten sanat kertoivat. Ja kolmanneksi: ylimääräinen metsänvartija Konstantin Kouhonen anoi "kaikkien nöyrimästi ja alhaisimasti tulla huohmioon otetuksi etunokassa", koska hän voisi "harjoittaa asetustenmukaista gruununtorpparitointa ynnä samalla olla meitän hostmestar Bäärkin metsähiihtäjänä paikakunalla, josa metsän ryöstöä kruukattiin" ja siis tarvittiin "ojkeita ja rehelliisiä metsägruununtorppareita".
Ylitirehtööri Furst de la Forst — tosiaan hänellä oli juhlallinen nimi — rykäsi kuivasti ja rypisti kulmiaan. Olipa merkillistä — högst besynnerligt — että tuohon niemen kiekuraan, johon asiakirjat eivät vuosikymmeniin ja vuosisatoihin tienneet olleen pyrkijöitä, nyt tunki neljä henkilöä toistensa kilvalla. Hyttiset, suttiset — papit ja tapit?
Tässä täytyi olla koira haudattuna. Ettei vain hallitusta tahdottu vetää nenästä?
— — — — —
Ja Metsähallitus palautti kaikki neljä anomusta tarkastuspiirin ylimetsänhoitajalle vaatien ylimetsänhoitajaa ryhtymään kaikkiin niihin tiedusteluihin ja varokeinoihin, mitä anomukset edellyttivät hakijain pätevyysehtojen y.m.s:n suhteen, mutta etenkin ottamaan selkoa, mikä kullakin hakijalla oli todellisena tarkoituksena. Tarkastuspiirin ylimetsänhoitaja oli asiain selville saamiseksi Metsähallituksen mielestä velvollinen käymään paikan päällä tarkastamassa, missä määrin paikallismetsänhoitajan ilmoittamat mittaeroavaisuudet maanviljelystoimihenkilöiden mittauksista olivat varmat ja etenkin — siitä huomautti ylitirehtööri yksityisessä kirjeessä ruotsiksi — tutkimaan Käkiniemen geoloogisia ja mineraloogisia ominaisuuksia.
Herra ylitirehtööri pelkäsi että Suomen Metsähallitus jollakin tavoin kärsii tappion, jos tuosta Käkiniemestä sattuisi koitumaan hyötyä kenelle tahansa hakijoista. Joskohta kruunu oli yliherra löydetyille aarteille, niin kuka takasi ettei…? Merkeistä päättäen oli herra ylitirehtööri tullut siihen ajatukseen että hänen itsensä vaatisi tehdä virkamatka halki Suomen vartavasten tutkiakseen Rämsänrannan Käkinientä. Tietysti niin ettei sitä vartavastiseksi matkaksi huomattaisi (Isänmaan idän kiristämät valtiolliset olot olivat opettaneet suomalaisiakin virkamiehiä isänmaalliseen urkkimiseen). Hän ei ollut ajatustaan ilmilausunut Metsähallituksen muille jäsenille, vaan oli tyytynyt siihen että esitutkimus toistaiseksi annettiin piirin tarkastajan huostaan. Jos tutkimuksen tulokset näyttäytyisivät epävarmoiksi, silloin voisi tuon virkamatkan hyvin järjestää.
* * * * *
Tarkastuspiirin ylimetsänhoitaja Brandenberg oli parahiksi suuriin susiturkkeihinsa käärittynä palannut seitsemän peninkulman tarkastusmatkalta, kun löysi virkapöydältään Metsähallituksen lähettämät paperit ynnä kirjeen ylitirehtööriltä.
Häntä hermostutti rämsänraatalaisten anomusten paljous, mutta enin se että Metsähallitus määräsi hänet ottamaan selkoa kaikista asianhaaroista, jotka olivat yhteydessä Käkiniemen paikanpyyntikilpailun kanssa. Kiusallisella tarkkaavaisuudella huomasi hän ylitirehtöörin vetämän alleviivauksen ja reunamuistutuksen Tapion sanojen kohdalle: Minä rakastan metsää! Hänenkin mielestään oli rakastamisen käsite aivan sulamaton viralliseen kaavaan ja yhtä hullunkurisena hän piti kirkkoherra Hyttysen hartaudenharjoitus-harrastuksia kruunun metsässä. Konstantin Kouhonen oli kompetentti hakija, koska oli ylimääräinen metsävahti ja myös Sutinen saattoi tulla kyseeseen, mutta Tapion ja Hyttysen paperit olivat niin omituiset että ne vaativat erikoista toimenpidettä ja periaatteellista tarkastelua ja tarkistelua Metsäviranomaisten puolelta. Varsinkin maanviljelysvirkailijain sekaantuminen Tapion asiaan ja tavallaan siis Metsähallitusta vastaan, koskapa ensimäinen anomus oli paikallismetsänhoitajan ehdotuksesta hyljätty! Ylimetsänhoitaja Brandenberg, ollen numeromies, ryhtyi oikein hikipäin ja paitahihasillaan ratkaisemaan probleemia, miten saattoi olla mahdollista että metsänhoitaja Bergin ja herrojen Maatiaisen ja Poutaperhon mittaukset maan viljelyskelpoisuudesta johtivat erilaisiin tuloksiin. Hän rupesi kuvittelemaan mitattua aluetta, otti puhtaan paperiarkin ja piirteli sen täyteen viivoja, vinkkeleitä ja poikkileikkauksia, kaivoi arkistosta tarkastuspiirin kartan, merkitsi siihen sinisen pisteen, mutta harmitteli ettei koko nientä siellä oikein ollut olemassakaan, rupesi siis parantamaan karttaa, piirsi siihen pitkän niemen suikaleen vesireunaan, palasi taas paperipiirroksensa ääreen ja alkoi luoda metsiä ja maisemia summamutikassa kaiken sen perusteella, mitä Käkiniemestä sanottu oli ja miltä se näytti metsänhoitaja Bergin karttaskitsissä, johon hän jostakin syystä ei täysin luottanut. Ylimetsänhoitajan laskutapa kävi seuraavaan suuntaan: Poutaperho ja Maatiainen, se on x + y = 1 1/2. Berg, se on B = 1/2 heht., mutta vaikka hän näin laski kolme päivää, sai hän aina saman tuloksen, josta oli lähtenytkin, nimittäin ±0. Toisin sanoen: hän ei tietänyt varmasti, mitä Käkiniemi sisälsi?
Selvää oli että sinne, hoitoalueelle, oli matkustaminen, mutta sepä juuri olikin vaikein ratkaistava. Kuka takasi miten siellä, Rämsänrannalla, jossa olosuhteet viimeaikoina olivat villiytyneet, ylimetsänhoitajaa otettiin vastaan. Jos sinne saikin kahden hevosen kyydin, niin saattoi tapahtua että takaisin oli tarjona kovempi kyyti. Ylimetsänhoitaja Brandenberg tunsi vaistomaisesti, mitä tarkastuspiirin kansanhengessä liikkui, hän oli silloin-tällöin matkoillaan kuullut ääniä ja nähnyt liikkeitä, jotka eivät olleet ystävällisiä ylimetsänhoitovirastoakaan kohtaan.
Pappi ja sosialisti kilpailemassa samasta kruunun palstasta? Ja hän, ylimetsänhoitaja, sovintotuomariksi!
Jos antoi sosialistille, niin pappi pieksi jumalansanalla; jos antoi papille, niin oli odotettavissa anarkistinen liike Rämsänrannalla — sikäli kuin hän valtiollisia virtauksia ymmärsi —; jos ei antanut kummallekaan, vaan antoi Konstantin Kouhoselle, niin se saatettiin leimata puolueellisuudeksi; jos hän taas antoi tuolle muutamalle Sutiselle, niin se tosin pelasti vaarasta, mutta oli epäviisasta menettelytapaa, sillä nähtävästi oli Sutinen vain viekas syötti jonkun toisen, kenties papin, hyväksi. Sillä asunto-oikeudenhan saattoi siirtää…
— Bulvan! sanoi ylimetsänhoitaja ääneen ja rapisteli papereita.
— Sihteeri! Missä on sihteerini?
Sihteeri Strandelin, jolla oli pieni komero ylimetsänhoitajan virkahuoneen vieressä, oli pistäytynyt ulos, mutta palasi pian kädet punaisina, nenä sinisenä.
Ylimetsänhoitaja rypisti kulmiaan samalla kun uudelleen kilisti pöytäkelloaan.
— Ilmoittakaa Särkisalmen hoitoalueen metsänhoitajalle että, saaman määräyksen takia virkamatkalle Rämsänrannalle, olen estetty saapumasta sinne sovittuun aikaan. Samoin ilmoittakaa Ahmaisten v.t. metsänhoitajalle että paljojen töiden takia arkiston tarkastus jääpi kevääseen. Ja vielä kirjoittakaa Kipulin metsäkasöörille että ennen aikomani käynti paikan päällä lykkäytyy tuonnemmaksi. Oletteko käsittänyt?
Sihteeri Strandelin nyökkäsi ja murisi, mikä murina aina hermostutti ylimetsänhoitajaa, mutta jota vastaan hän ei löytänyt ohjesääntöä eikä kiertokirjettä.
— Djah, saatte mennä.
Mutta sihteeri ei mennyt, vaan alkoi rykiä, katsoen kiiluvin, kuperin silmin esimieheensä.
— Mitä aijotte sanoa? kysyi ylimetsänhoitaja kärsimättömästi.
— Että onko ylimetsänhoitaja lukenut eilisiltaista lehteä? huomautti sihteeri siivokseen.
— Mi-mitä? Onko siellä jo-jotain?
Aina kun ylimetsänhoitaja säikähti, lähtivät sanat vaikeasti hänen huuliltaan. Sihteeri toi sanomalehden, osoitti artikkelia punaisella keskisormellaan ja palasi kammioonsa. Ylimetsänhoitaja jäi suu auki, kultakehäiset silmälasit nenällä, tähtäämään sanomalehtikirjoitukseen:
"Kruunun tukkihuutokaupoista — — — kysymyksen pohjusti maatalousneuvoja Maatiainen — — — onko mitään siveellistä järkeä siinä että samat puut myydään monta kertaa eri paikoissa — — — ja koska tapahtunut on että metsänhoitajat salakähmäisesti antautuvat tukkikeinotteluun, niin — — — Ja eikö kruununtorpparin asema voisi tuntuvasti parantua sillä että — — —"
Artikkelin jokainen sana tunkeutui kuin kutiseva nuuska ylimetsänhoitajan nenään, eikä kauvan viipynyt ennenkuin ylimetsänhoitaja aivasti niin että koko huone tärskähti ja sinikalpea sihteeri Strandelin säikähtyneenä hypähti tuolillaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä kuului pöytäkellon rämähtelevä kutsu. Sihteeri juoksi henkeään pidättäen kynä kourassa ovelle.
— Ku-kuulkaa. Tämähän on lie-lievimmin sanoen hävytöntä. E-ennenkuulumatonta! Avoin hyökkäys ylimetsänhoitajaa vastaan. Mi-minua vastaan! Miksi ette ole ennen ilmoittanut? karjui ylimetsänhoitaja.
Sihteeri Strandelin pyöritti kuperia silmiään katsoen vinoon yli ylimetsänhoitajan olkapään alkaen varovaisesti puhua:
— Herra ylimetsänhoitaja huomatkoon että kirjoitus ei ole hyökkäys ylimetsänhoitajan virastoa vastaan, vaan yleensä koko tarkastuspiirin metsänhoitajia vastaan, systeemiä vastaan ja… selitti sihteeri.
— Systeemiä, sanotte te! huusi yliforstmestari. — Eikö täällä ole systeemiä kylliksi — Metsähallituksen ensimäinen edustaja tarkastuspiirissä? Hva'sa? Sihteeri on hyvä ja soittaa Kaakkurin toimitukseen että artikkeliin tulee asiallinen vastaus, jolle on varattava kymmenen palstaa ja että minä vaadin sekä toimittajan että kysymyksen pohjustajan edesvast…
— Eikö olisi sopivampaa että herra ylimetsänhoitaja itse…?
Taas kajahti huoneessa niin ankara aivastuksen pärskäys että sihteeri vavisten peräytyi ovea kohti.
— Mitä sanotte?
— Että jos itse…
— Djah. Pidättekö sopivana? Minulle ei ole ennen tällaista sattunut. Ni förstår?
Ylimetsänhoitaja sanoi sen lauhtuneemmalla äänellä ja ikäänkuin itku kurkussa.
Telefooni kilisi.
Mutta hän sai soittaa kolme pitkää soittoa ennenkuin toimituksesta vastattiin.
— Kaakkurin toimitus! kuului kuivankimakka huudahdus vihdoin.
— Yliforstmestari Brandenbergin virastosta.
— ??
— Mi-? ku-? kuinka te…? Ettekö te ymmärrä että…
11.
Rämsänrannan maantiellä liikkuu kolme neitiä. He ovat tavattoman alakuloisen näköiset ja tavattoman vaiteliaat ja ikäänkuin ujostelevat toisiaan. Sillä aivankuin ukkosen salamana on heihin iskenyt se mitä pastorinrouva Pallukka vast'ikään on päässyt juoruamasta pakanalähetysompeluseurassa.
Se on jotakin hirveätä ja ennenaavistamatonta. Se järkyttää sydänjuuria ja panee kiristelemään hampaita…
Usch då! Äsch!
Se ei voine olla totta? Ei, tuhatkertainen ei. Sen ei tarvitse olla totta. Se ei saa olla totta!
Panettelua tietysti. Juorua. Inhoittavaa juorua vain!
Yksi neideistä on lumikalpea odottamattomasta iskusta, toinen on tulipunainen jännityksestä, kolmas on kasvoiltaan epätietoisuudesta kirjava.
He kävelevät toistensa rinnalla kilometrin, kaksi — voimatta asiasta toisilleen hiiskahtaakkaan.
Kunnes Iines neiti äkkiä juosta pinkasee metsään ja purskahtaa raivokkaaseen itkuun naavakuusen takana.
Sadan askeleen päässä neiti Strömberg niinikään vaipuu kuin pyörtynyt maantien laitaan ja käskee toverin mennä edelleen. Mutta neiti Roos ei pääse kuin viisikymmentä askelta ennenkuin hänetkin tyrehdyttää sama valtava hypnoottinen sielunliikutus mikä muita vaivaa, ja hän hyppää yli ojan ja painaa päänsä märkään sammaleeseen ikäänkuin haavoittunut jänis.
Näin kaikki kolme neitiä makaavat maahan muserrettuina lokakuun hämärtyvänä iltana, nyyhkivät ääneensä ja vääntelevät uikuttaen käsiänsä taivasta kohden. Kukin tahtoo olla yksikseen ja miettiä asemaa…
Miettiä? Mitä onkaan enää miettimistä? Kaikki miehethän ovat samallaisia raukkoja, kaikki herrathan ovat samallaisia — koiria! — mutta että hänkin, hienokäytöksisistä hienokäytöksisin Fjalar Brynolf Berg on langennut syntiin — hän, jonka he tytöt jokainen niin läheltä tuntevat, ja jonka kanssa he jokainen ovat sydämellisissä suhteissa ja jota he jokainen… — oh, se on järkeä pimittävää, päätä huimaavaa.
Vai onko hän, vieno, viaton — ja se toinen yksin vikapää? Se inhoittava narttu! Sieltä Herralan virkatalolta on tosiaan viimeaikoina alkanut kuulua kummallisia asioita. Pyykki-Tiina sen ensin on kertonut, sitten sen on eräs asiamieskin jutellut: — forstmestarin sängyssä on muka nähty… joku muukin otus kuin Bis. Usch då! Sitä ovat Fjallen ystävä-neidit ensi alussa pitäneet häpeämättömänä panetteluna, jota ei kukaan kunniallinen saa uskoa, mutta nyt kun pasturska Pallukka — herännyt ihminen — on tiennyt kuiskata kolmeen korvaan että "Iita" jo on "siinä tilassa", nyt tuo ilkeä juoru uhkaa olla tositapahtumasta aiheutunut.
Tämä se ystävättäriin koskee. "Oih" tyrskii Iines neito naavakuusen takana. "Fjalle on minut pettänyt! Han har bedragit mig, den uslingen! Minä olen hänen kanssaan istunut… myllyn takana… helluntaipäivänä, jolloin vain vähän satoi vettä. Hän on minua puristanut rintaansa vasten ja suu — oih, suudellut minua. Ja minä… olen syöttänyt sokurikakkua hänen Glorylleen, sille kultanuusalle, silloin kun forstmestari on ollut leimaamassa… hän on kuiskannut minulle suloisia sanoja moottorissa. Usch! Minä olen ollut sen miehen kanssa… melkein kihloissa. Ja hänellä on minun ja minulla hänen valokuvansa — se koirakuva. Mutta nyt — nyt minä sen poltan ja hänen täytyy lähettää minun kuvani takaisin. Niin! Ja kun Glory ensi kerran tulee luokseni, niin minä potkasen…"
Iines neiti tyrskähti hysteeriseen itkuun ja kyynelet vuotivat runsaina hänen helmoihinsa.
"Ah voi!" ajatteli neiti Strömberg maantien pientarella, silmänympärykset punaisina kuin särellä. Miksi ei Fjalar tehnyt niin kuin minä viime talvena ehdotin: että olisi lakkauttanut oman hoidon ja ruvennut syömään ateriansa minun luonani — niinkuin hän on juonut tuhannet kerrat kahvia kanssani. Silloin ei Iida olisi häntä… ysch. Hän on minulle ollut enempi kuin veli: minä olen toimittanut hänen virka-asioitaankin, salaisiakin, koska hän on ollut niin hyvä minulle… ja kissalleni, Petterille. Minä olen antanut hänelle jouluksi omakeksimäni metsänhoitosalkun, silkkisamettisen, kultahelmisen, viikinkilaivakuvioisen. Olen häntä aina puolustanut muita vastaan mailman hienoimmaksi herraksi. Ja nyt — nytkö tämä skandaali kaiken palkaksi! Nyt tosiaankaan en tiedä, kuinka häntä kohdella, kun hän ensi kerran näyttäytyy. Se on kauheaa, kun nuori mies tekeytyy paremmaksi kuin on… Neiti Strömberg kiemurteli avuttomana maantiellä ja olisi antanut ajaa ylitsensä, jos olisi voinut tehdä juorun valheeksi.
Mutta neiti Roos makasi suullaan, painaen pienet ruusunpunaiset kasvonsa tiiviisti märkää sammalta vasten ja tahtoi puhutella Jumalaa sydämensä suhteesta Fjalar Bergiin. Sillä hän, hän yksin — niin hän uskoi — rakasti Fjalaria niinkuin kristityn nuoren naisen sopii… puhtaasti — niin hän uskoi — ja niin salaisesti että siitä luulta vastikään ei tietänyt kukaan muu kuin Hän, kaikkien laupeudensisarten herra, — Hän, jonka edessä ei mikään ollut mahdotonta. Kerran, juuri näihin aikoihin syksyllä, oli herra Berg kietaissut kätensä diakonissan vyötärysten ympäri ja kuiskannut ranskaksi — niin hän luuli, sillä ruotsia se ei ollut — jotakin hyvin suloista ja hienoa. Se oli tapahunut pappilan mäen alla hoosiannaharjoituksiin mentäessä… Hän, kristitty tyttö, ei ollut vastannut mitään, oli ollut aivan ääneti ja odottanut lisää… Mutta silloin oli sattunut vallesmanni vastaan ja nauranut… Hetki oli kuitenkin jäänyt pyhään muistoon. Voi forstmestaria, mihin syntiin nyt lienee sortunutkaan? Mutta Jumala hänet ehkä ojentaa…
Neiti Roos vilkasi ylös taivaalle ja rukoili hartaasti — ja hän oli kaunis tässä rukouksessaan.
Mutta maantieltä kuului kärryjen ratinaa niin että kaikki itkeväiset kerralla säpsähtivät. Neiti Strömberg kavahti ensimäisenä ylös maasta ja otti ryhtinsä, vaan toiset pakenivat syvemmälle metsään tahtoen olla erillään koko pahasta mailmasta.
Kärryt tulivat kovaa vauhtia neiti Strömbergiä vastaan, mutta kyytipoika ehti tervehtiä postineitiä. Vasta kun ajajat olivat sivu, kääntyi neiti Strömberg katsomaan, ketä siinä kievarin Janne kyyditsi.
Ja hänestä näytti — tosin oli hämärä — että linjaalirattaiden etu-istuimella istui forstmestarin piika Iida — ja postineidin polvet alkoivat jälleen vapista. Vaivoin hän pääsi kotiin, lukitsi ovensa ja heittäytyi hervotonna sohvalle. Ja nyt vasta saivat tunteet oikein vallan… Mutta vielä samana iltana myöhään nakutti joku postitalon keittiön ovelle — se oli tohtorin rouva, joka pistäysi pienelle asialle tietäen samalla kuiskata Klaara ystävättären korvaan että nyt oli Fjalar Berg lähettänyt taloudenhoitajattarensa ompeluoppiin — Tampereelle.
Ompeluoppiin? Niin, Iidallahan tosiaan taisi olla taipumuksia — — — Tohtorin rouvan ja Klaara neidin teki mieli jutella pitemmälti tästä aiheesta, mutta kun ei kumpikaan saanut sanoja ensimäiseksi irti, kuivui keskustelu siihen. Fjalar Bergillä — sen sai Klaara lisäksi tietää — kuului taas olevan tavattomasti töitä, niin että poika parka — sekin lausuttiin kuiskaamalla — tänä aamuna varhain oli lähtenyt kahden viikon leimausmatkalle Syrjämurron kylään ottaen mukaansa sekä Bismarckin että Bonden. Mutta Glory oli jäänyt juoksentelemaan pitkin kylää, — ei ollut apteekkarin Iineskään sitä huolinut ja tohtorin rouva puolestaan ei uskaltanut miehensä vuoksi, joka oli kotona. Katri Partanen ainoastaan oli luvannut ottaa orvon koiran pieneen kamariinsa sitten kun isä ja äiti menevät nukkumaan.
— Kyllähän minäkin ottaisin, sanoi Klaara neiti säälivästi, — koska Fjalar aina on ollut niin kiltti — Petterille, mutta ymmärräthän, rakas Adele, että se on mahdotonta, koska Glory puree kissoja.
— Niin, niin… Mutta minullahan oli asiaa.
Ja sitten vasta tuli oikea asia, gobeliinimalli. Hyvin myöhään juoksi tohtorin rouva saali korvissa yli maantien, jonka molemmin puolin kuului pimeässä kaksi ruotsinkielistä hyvänyöntoivotusta: Go' natt — sof godt —
Alakuloisuus ja neuvottomuus oli yhtäkkiä vallannut sen koplan, joka kodikasten suhteiden perusteella oli muodostunut metsäherra Bergin ympärille Rämsänrannan yksitoikkoisessa ilmapiirissä. Iloiset moottoriretketkin olivat katkenneet synkän syksyn tullen, ja Rankrutti, herra Bergin uskottu masinisti, kulki toimetonna pitkin kylää ja juopotteli vahvasti.
Ainoa, joka leveästi ja makeasti nauroi kaikelle, oli nimismies Pykälä. Fjalar Bergin viipyessä kaukaisella leimausmatkalla hän koetti paraansa mukaan korvata Rämsänrannan nuorten naisten ritarikaihoa. Hän kahvitteli naisia ja rouvia vanhanpojan kodissaan, suostuipa pienessä pöhnässä keskustelemaan ruotsiksi tohtorinnan kanssa ja oli hakkailevinaan kiihkeästi sekä Klaaraa että Thyyraa vieläpä Iinestäkin. Ja avomielisesti johti hän puheen Fjalar Bergiin niin että naiset ihan punastuivat hävyn tunteesta.
— Ettekö tiedä, hän huusi kimeällä äänellään, että kaikki forstmestarit lorujen lopuksi naivat piikansa? Ja minun mielestäni se onkin oikein ja kohtuullista. Nähkääs, arvoisat neidit, kun aristokratia ja demokratia sulaa yhteen, niin siitä luonnollisesti syntyy pätevä porvarissääty Suomenmaahan. Eikö se ole loogillista? Mitä teillä oikeastaan on sitä vastaan, jos "Iitasta" tulee rouva? Minä muistan lukeneeni historiasta että toritytöstä tuli kuningatar!…
Naiset joutuivat niin hämilleen kaikista näistä puheista että tahtoivat lähteä pois kesken vierailua. Mutta hyväntuulinen nimismies juoksi avopäin portille ja, tarjoten molemmat käsivartensa hullunkurisella juhlallisuudella naisille, alkoi taluttaa pakenevia takaisin.
— Meine damen, meine damen, — hoki hän: vallesmannin talosta on vaarallista mennä pois, ilman toista kuppia kahvea. Sil vuu plää!
Ja naisten täytyi hampaita kiristellen ja nauraen palata takaisin istumaan nimismies Pykälän vanhanpojan nahkasohvaan, joka hiukan haiskahti viinalle ja tupakalle.
12.
Paperit viipyivät, ja Herkko Tapion asia pysyi ratkaisematta. Metsäherra ei sanonut tietävänsä asiasta mitään. Toisella kertaa hän viittasi siihen että ylimetsänhoitaja saapuu paikkaa tarkastamaan, mutta ylimetsänhoitajan saapuminen riippui erinäisistä seikoista — saattoi mennä joku vuosi ennenkuin tulisi tilaisuutta tarkastaa. Sitäpaitsi — selitti herra Berg iloisesti silmää iskien — oli ilmestynyt kilpahakijoita.
Kilpahakijoita?
Herkko Tapiosta tuntui että muut anomukset olivat väkinäisesti toimitetut asian hämmentämiseksi. Häneltä tahdottiin estää mahdollisuudet saamasta Käkinientä asuinpaikakseen. Ihmiset Rämsänrannalla olivat kateellisia… Mitä oli kirkkoherra Hyttysellä tekemistä sillä niemellä? Tiesihän koko pitäjä, millaista hänen kotihartautensa oli, tiesiväthän kaikki, kuka sille hengen miehelle kulloinkin saunan lämmitti. Toisen anojan, viekkaan Sutisen puuhat olivat varmasti yhteydessä edellisen anojan kanssa. Jos ei yksi saisi, niin ehkä toinen — niin olivat kilpailijat laskeneet. Entä Konsta Kouhosen sekaantuminen? Se iljetti niin että karvas sylki tuli suuhun. Tuo sama mies oli yrittänyt haastaa Herkko Tapion käräjiin kunnianloukkauksesta ja "virkamiehen vastustamisesta virkatoimessaan" — sen pärepuujupakan johdosta, mutta nimismies oli saanut asian raukenemaan.
Herkko Tapioa kaikki nämä ilmiöt tympäsivät. Hänen rinnassaan alkoi jotakin paisua ja suonissa kihisi synkkä veri.
Tuontuostakin lähetti metsänhoitaja jonkun luottomiehistään Käkiniemeen, milloin mitäkin mittaamaan tai arvioimaan. Piti näön vuoksi olla puuhassa. Mittailemista ja kepittelemistä näet pidettiin Rämsänrannan rahvaan keskuudessa suuressa arvossa. Siellä alkoi noita vosmestarin keppejä jo näkyä ristinrastin, pitkin ja poikin…
Tapion mielestä ne rikkoivat korven vapaata tunnelmaa. Hänen teki mieli kiskoa nuot järettömät seipäät irti maasta.
Enin hermostutti häntä että yksinkertaisesta tehtävästä, jossa tarvittiin pari viivan vetoa, Metsähallituksen edustajain leirissä leivottiin mitä vaikein kysymysmerkki.
— Varmaan minun torpantila-asiani lopuksi ratkaistaan Venäjän Duumassa tai Ministerineuvostossa Pietarissa? virkkoi hän ivallisesti naurahtaen neuvotellessaan vaimonsa kanssa oman kodin suunnitelmista.
— Herkko hyvä, me muutamme takaisin kaupunkiin? rukoili vaimo.
— Ja luovumme kaikista luonnonihanteista? lisäsi aviomies katkerasti. — Minä sanon sinulle, Hetu, älä puhu minulle sillä tavoin. Se ärsyttää!
— Mutta sinulle eivät Käkinientä anna?
— Minäpä otan, jos eivät anna!
— Otat?
— Otan! Jumaliste…
Hänen silmänsä leimahtivat suuriksi ja valkoiset hampaat kirskahtivat. Etenevä leuka ilmaisi päättäväisyyttä…
Hetua alkoi vaistomaisesti peloittaa, mitä oikein liikkui hänen miehensä mielessä, ja vaimo suostui melkein ilolla siihen kun seuraavana päivänä eräs outo agronoomi pyysi Herkkoa toverikseen pitäjälle.
"Menköön tuulotteleimaan, liiaksi onkin rasittanut sisätöistä. Ehkäpä sieltä saapi uutta voimaa odottamaan ja kestämään — pettymyksiä."
Ja raskaasti huoaten jäi vaimo kotiin — pieneen, ahtaaseen kammioon, josta näkyi vain halkopino ja takapiha.
Hän, Hedvig Tapio, sai luvan nöyrtyä kohtaloonsa kuten tuhannet siskonsa.
* * * * *
Herkko Tapio kiertää ympäri Rämsänrannan pitäjää, näkee mökkejä ja akkoja, pirttejä ja pahnoja, ja puhuttelee ukkoja. Tietämättömyys on suuri surkeudessa, valistusta ei varjoksikaan, mutta yhdessä asiassa kaikki ovat kokeneet, arvostelevat sitä puolta ankarasti. Metsänhoitojärjestelmä — vosmestarien mielivalta. Kauniimmin sanoen: armollinen esivalta, joka rajoittaa moukan elämän korvessa, ulottaa kovan kouransa kaikkialle: puihin ja pensaisiin, kiviin ja sammaliin, lampiin ja laitumiin.
Olet sydänmaissa syntynyt sikiö, piilopirtissä riepuun kääräisty kakara, paimenpojaksi napataloon paiskattu. Isäsi kevätjäihin hukkui ilman että kukaan huutoansa kuuli, emosi järki vaivaiseksi topertui — sinut kohtalo varhain sydänlämmöstä vieroitti. Kasvat kurjat kukkavuotesi mustaa kannikkata jyrsien, kintut paljaina, posket ruvessa, isännän askelta arastellen, emännän luudan huiskausta peljäten, paidanriekaleillasi koiran kanssa luikaten. Ei ole sinulla montakaan ilon päivää, karjapojasta sinut jätkäksi ajavat — toisten hyviksi raadat ilman pennin hyrrää. Etkä tiedä mitä varten elät, et sitä osaa niin pitkälle laihassa sielussasi kysyä…
Mutta kerran hampaasi karkenee, repäiset itsesi irti isännän ikeestä ja metsään pakenet. Metsään! — ainoaan paikkaan, mihin sinua vapauden vaistosi vetää; sinne piilet kuin petahinen — ja pesäsi teet. Nautit hiljaisuudesta, viihdyt kuin villi erämaassa ansojasi viritellen ja vainuat toisen villin, naaraan, onnesi tasajakoon. Yhdessä murmattelette, korven huminata kunnioittaen kuin ääntä Jumalan, metsän juurilla henkeä elättäen. Vierii vuosia ja luolasi kuhisee täynnä alastomia penikoita. Et vieläkään älyä, miksi elät tai miksi kaikki on näin, mutta elää sentään osaat ja elämäsi itsemääräämisestä nautit kuin peikko saaressa. Mutta sitten, syyslumen valjuna päivänä, odottamaton vihollinen pistää tuikkasee keihäänsä pesääsi, sinut haavoittaa iäksi ja joukkosi mailman näkyviin karkoittaa. Metsänhoitaja — herra ja vosmestari. Nyt vasta havahdat älyämään, mikä olet — millainen metsärosvo olet. Raavit niskaasi, syljet ja kiroat — turhaan. Käräjiin sinut raahataan ja käräjistä linnaan, mutta linnasta päästyä olet merkitty kuin Kain: metsänurkkijat, rahanorjat, askeleitasi seuraavat — jää hyvästi lemuava metsäsauna sinisten vaarojen painanteessa! Tuli sinustakin yhteiskunnan hylkiö, kurja, elinoikeudeton isä; vaimostasi tehtiin Jumalan kunniaksi heikkomielinen. Lapsesi hajoitetaan taivaan tuuliin ja vieras käsi heiltä sydämet vetää ulos kurkusta — sama ilvenäytelmä alkaa uudestaan.
Tällaisena kuvasteli Herkko Tapiolle se elämänsisällys, josta mökkien ukot hänelle juttelivat eri paikoissa pitäjää. Hän kohtasi vapisevia vanhuksia, jotka olivat kärsineet vankeutta ja sakkoja siitä että olivat lämmittäneet kiuvasta niin autionkolkossa paikassa ettei tuota paikkaa oltu yhdelläkään pilkulla merkittynä metsäherrain karttoihin. Hän tapasi myös nuoria torpanpoikia, jotka aivan äskettäin olivat lyöneet surman pilkat oman kotinsa aidan takaiseen metsään, kun hallitus tarvitsi välineitä vahtiketjunsa vahvistamiseksi ja metsänhoitajain taskurahoiksi. Myös yllätti hän vuoroin torpparin, joka valitti verorasitusta, vuoroin metsäihmisen, joka tunnusti vuosikymmeniset verovapautensa, ja hän älysi että vääryyttä saattoi piillä molemmissa kohtaloissa. Yhtä hemmoteltiin, toista ruoskittiin — hyvin järjestettyjä suhteita esivallan ja kansan välillä ei löytynyt. Kipeimmin silmiinpistävä oli kentiesi metsätaksojen häilyväisyys, joka näytti riippuvan metsäherran mieskohtaisesta vallasta. Yksi sai puunsa ilmaiseksi, toinen sai sen markalla, kolmas kolmella markalla, vaan neljäs ei sitä saanut millään rahalla. Ahneimmat osasivat tehdä kauppa-asioita metsäherrain suosiollisella välityksellä, arimmat ostivat puita tappiokseen. Pärepuun nimellä sai yksi rakennuspuita, rakennuspuun nimellä sai toinen sahapuita, mutta joka todellakin tahtoi ostaa oikeita pärepuita, hänelle leimattiin hyvien rinnalta niin huonoja että niistä hädintuskin sai aidanseipäitä. Leveranssipuut saattoivat olla mitä tahansa — siinä ei ollut järkeä, mutta joka varmasti tahtoi saada mainion puun kruunun metsästä, hänen täytyi se joko varastaa taikka seurata muille myydyn pölkyn perässä alas kaupunkiin asti koettaakseen ostaa kymmenkertaisella hinnalla mahtavalta tukkiyhtiöltä ja hinatakseen sen jälleen takaisin kasvinpaikoilleen. Paikkakuntalaisille ei hevillä myöty tuoreita saunahirsiäkään, josta oli seurauksena että ränstyneimmätkin rakennukset, riihet, aitat, pajat ja pöksät muuttuivat rämsänrantalaisten himotavaraksi. Onnellinen tosiaan, ken sai purkaakseen ja vetääkseen viidenkymmenen virstan takaa pyöreähirtisen, mustasisuksisen, puolilahon, kaatumaisillaan törröttävän hökkelin!
Epäsoinnun tärkeänä virittimenä näytti olevan myös se että paikalliset metsänhoitajat yleensä olivat vartavasten kasvatetut herroiksi, joilla ei ollut kansanvaltaisia harrastuksia ja jotka eivät Suomen kansasta löytäneet mitään rakastamisen arvoista tai jotka suorastaan pitivät kunnia-asianaan osoittaa halveksumistaan kansallisia ja kansanelämää tarkoittavia kosketuksia kohtaan. Nuoret metsäherrat saattoivat olkapäitään kohautellen korkeintaan nauraa suomalaiselle kansanelämälle, mutta — itkemisen kyky heiltä puuttui kokonaan, sen itkemisen, joka piilee jokaisen, kansan tilaa arvioivan ja tutkivan yksilön ja virkamielienkin, sydämessä. Heidän hymynsä oli kylmä ja kuiva, ja heidän sydämensä autio ja ikäväntunteva: — ulkopuolella virkatointa jäi heille ainoastaan oman pienen minän huvittelu. Virkatointaan he pitivät vapaaherran ammattina sikäli kuin heillä oli oikeus elää kansan varoilla, mutta niin pian kun he yrittivät todella palvella kansaa, tunsivat he orjan oireita ylpeässä sielussaan.
Oli totta että kansan puolelta myös harjoitettiin mielivaltaa ja oman käden oikeutta, mutta kansan rikokset rangaistiin julkisesti ja ankarasti. Vaan metsänhoitajain mielivaltaisuuksia ja rumia menettelyitä taikka huolimattomuuksia ei koskaan paljastettu eikä rangaistu. Heidän päänsä ympärillä väikkyi kunnian kehä, mutta kaikki ne, jotka heidän onnistui saada kiinni metsäsynneistä, leimattiin pilkkakirveellä yhteiskunnan hylyiksi.
Metsänhoitajat? Herkko Tapio mietti sitä nimeä salojen pitkiä polkuja astellessaan. Ansaitsivatko nämä herrat metsänhoitajan juhlallista arvoa? Hekö metsiä hoitivat? Rämsänranta oli täynnä hoitamattomia metsiä. Vuosikymmeniin, vuosisataan eivät metsäherrat olleet huolineet ryhtyä minkäänlaisiin toimenpiteisiin turmeltuneiden metsämaiden parantamiseksi. He tuhlasivat ja tarjosivat vain se säästöt, mitkä luonto itse oli tallettanut. Metsän uinuvat miljoonat sallivat he hyvällä omalla tunnolla jäädä ikuiseen lepoon — läksihän hoidottakin kylliksi miljoonia. Päinvastoin he sakottivat ja peloittivat niitä talonpoikia, jotka uskalsivat yrittää metsänpuhdistusta, sillä he eivät hevillä suoneet moukalle etuja. Olivatko he siis metsänhoitajia?… Sen, joka tahtoi kajota kruununmetsien murtoihin, täytyi maksaa työstään. Sitä, joka hirveällä vaivalla kiskoi ylös maasta juurikkaita polttaaksensa niistä tervaa ja siten teki mahdolliseksi puunsiementen itämisen kruunun hyväksi, verotettiin kuutiomitan mukaan. Herrain päähän ei pälkähtänyt että hallituskin joskus olisi voinut maksaa takaisin niille, jotka sen etuja auttoivat. Ja metsänhoidon kirjoihin olisi koitunut sekin, jos puun tarvitsijan olisi sallittu järkiperäisesti harventaa hyödyttömästi tiheinä seisovia korpia. Mutta niin ei tapahtunut. Oliko se siis metsänhoitoa?
Rämsänrannan kirkonkylässä, ihan metsäherran asunnon ympärillä, oli metsävalkea liki sata vuotta takaisinpäin syvälle polttaen raiskannut penikulmien laajalti metsämaita — mutta niitä kankaita ei koskaan puhdistettu eikä uudesta kylvetty. Odotettiin vieriväksi toinen vuosisata lisäksi, niin ehkä luonnon isä taas taikoisi puita leimattavaksi. Samallaisia palokankaita levisi syrjäkylissäkin, ja nuoret metsäherrat ihmettelivät vihellellen ettei taivasten tirehtööri paremmin höystänyt ryytimaitaan. Tosin niistä oli hyötyäkin noista erämaisemain ikävistä aavikoista: saattoi mainiosti metsästää syksyisiä jäniksiä, kun ne rusakanvalkoisina kerinä kierivät poikki mustien pintojen, haukkuvan hurtan ahdistamina.
Agronoomi, jonka toverina Herkko Tapio kyliä kiersi, oli innostunut mies. Joka askeleella hän teki havaintoja metsistä, soista, vesistä ja kansan elinkeinomahdollisuuksista luonnon helmoissa. Talojen pirteissä ja mökkilöissä, navetoissa ja isäntien pellonpientarilla hän osanottavasti ja opettavasti antautui pitkiin keskusteluihin maamiehen asioista. Hänen puheilleen ja vakuutuksilleen ei läheskään aina arvoa annettu, mutta sitä kiihkeämmin hän silloin kävi kiinni kysymyksiin, sitä vakuuttavammin hän kosketteli korven kanteleen kieliä. Hän taisteli ennakkoluuloja vastaan samalla antaen arvon vanhojen ukkojen kokemuksille ja saavutuksille.
"Kuinka toisenlainen mies hän on miehekseen kuin metsäherra" ajatteli Herkko Tapio. "Kuinka toisenlaisia yleensä ovat nämä maanviljelysvirkamiehet kuin metsänhoitajat! Heissä on sydänlämpöä, kansaansulautuvaisuutta, ennenkaikkea isänmaallisia ihanteita. He suovat hyvää kansalle, iloitsevat sen hyvinvoinnista, eivät ole toivottomia sen tietämättömyydestä, koettavat sitä todenteolla nostaa — aivan päinvastoin kuin nuo toiset, jotka syrjästä katselevat kansan vaurioita ja typeryyksiä ja kohauttelevat sille halveksuen kapeita olkapäitään. Nämä hartevat maahan-uskovaiset tarttuvat lämpimin kourin kiinni raatajan kädestä, katsovat suoraan silmiin ja rohkaisevat taisteluun. He ovat virkamiehiä ja kuitenkin kansan palvelijoita, samalla kun ovat sen johtajia. Jospa korven rahvas itse ymmärtäisi, ketä kohtaan sen on oltava kiitollinen. Mutta onneksi nämät eivät sitä odota, vaan iloitsevat hiljaisista kylvöistä. He hymyilevät suopeasti typerälle talonpojalle, joka hätäillen häärii noiden puujumaliensa ympärillä kaikin keinoin koettaen niitä lepytellä ja niiltä armoa kerjätä.
"Puujumalat — vosmestarit! Vasta sitten kun Suomen kansa luopuu uhritoimituksistaan lakaten epäjumaliaan pelkäämästä, kumartamasta ja salaa vihaamasta, vasta sitten se on vapaa luonnon elävän Herran palvelemiseen. Metsän kerjäläisestä — itsenäiseksi maamieheksi. Se on pitkä askel Rämsänrannalla! Mutta kerran se on otettava, muuten tämä korven mies jonakin kauniina aamuna löydetään hirttäytyneenä — epäjumalansa kaulaan…"
Näin hänessä kuvat kulkivat agronoomin kanssa polkuja taivaltaessa.
* * * * *
He olivat kiertäneet useita kyliä ja olivat palaamassa kirkonkylää kohden, jonne vielä karttui kolme mittaamatonta peninkulmaa. Maa kumisi heidän saappaittensa alla ja kelmeän iltaruskon yllä kimmelsi kylmä tähti. Korpilammit välkkyivät hienossa riitassa, joka ei vielä kestänyt kuin heittokiven painon.
— Katsokaapas tätäkin kruunun metsää: se on kuin hautuumaa, johon ruumiit ovat viskatut sikinsokin mätänemään ja jätetyt peittämättä…
— Täällä olisi ihania asuinpaikkoja, virkkoi Herkko Tapio himmenevään maisemaan haaveellisesti tuijottaen. Esimerkiksi tuolla mäellä, etelän rinteessä. Mutta ei ole asutuksen antajaa, jos ei liioin ottajaa.
— Kunhan kansa saadaan hereille, silloin ilmestyvät sekä antajat että ottajat, — sanoi agronoomi eteenpäin rientäen.
— Kuinkas on sen komitean laita? kysyi hetken kuluttua Tapio. — Sen, joka valmistaa ehdotukset kruunun maan käyttämiseksi?
— Komiteat ovat enimäkseen kometiioja! alkoi agronoomi. Nähkääs kun…
Hän alkoi innostuneesti selittää.
— Se minusta on surkeinta, arvosteli Tapio, että kansanvaroja tuhlaamalla tuhlataan työhön, josta ei ole vastaavaa hyötyä. Maanmittareille ja metsäherroille mätetään kymmenin markoin päivässä siitä että käveleksivät metsäpolkuja tai soudattelevat itseään kauniin sään aikana. Ja tätä sivutuloa voi kestää enemmän kuin miespolven iän! Jos ne rahat, jotka hukkuvat metsäkomiteoille, käytettäisiin suorastaan uutisasutuksen hyväksi, niin…
Taivaltajain keskustelu katkesi vasta sen torpan veräjällä, johon olivat aikoneet yöpyä.
Vaikka jo oli pimeä, niin tässä metsätorpassa sentään valvottiin ja koko torpanväki näytti olevan kovassa mielenjännityksessä, mikä ilmeni siinäkin että isäntä ja emäntä kyykkivät ikäänkuin varpaisillaan pihalla, pälyen kamarin akkunaan, josta näkyi kirkas tuli.
— Mitä täällä on tekeillä? kysyi agronoomi isäntää ja emäntää katellen pirtin portailla, joita vastoin kaikkea kansantapaa valaisi lyhty, joka vitsaköyteen kiinnitettynä oli ripustettu eteisen laipioon.
Emäntä alkoi kuiskutella.
— Elekee vieraat niin isolla eänellä… toisinaan kuuloo ja tykkejää pahaa. Täällä on kirkonkylän vosmästari — se Perki. Tuolla se on soikossa, rojottaa! Ikään sille kahvia viiä hömssäytin.
Agronoomi naurahti ja iski silmää Herkko Tapiolle.
— Vai niin, sanoi hän raikkaasti. — Saapiko talossa yösijaa?
Emäntä asettui tutkivasti ihan agronoomin parran alle ja, syrjäsilmällä vilkaisten Tapioon, kysäsi:
— Outtako työ herroja vai metänlukijoita?
— Eipä oikein kumpiakaan!
— Passanneoko sitten moata pirtissä?
— No jo tok'! tokasi agronoomi savoksi, irroittaen laukun olkapäiltään. Mutta emäntä tuli yhä hänen korvaansa kuiskuttelemaan:
— On meillä kyllä kaksii alvari vierassänkyä, vaan se kun käski petata toisen koirilleen. Se on rantunsorttinen herra.
— Hm, hm, myhähteli agronoomi naurussasuin ja astui isännän jälissä pirttiin, jossa muu talonväki niinikään oli sangen säikähtyneen näköistä.
Ruskeankiiluvasilmäinen isäntä, kun oli saanut selvän uusista vieraista, tuppasi myös tuttavallisesti kuiskuttelemaan agronoomin korvaan:
— Luulooko akranaami että se — perkuli — rupeaisi minulle antamaan, niitä leivän ranssipuita? Nähkääs kun minn' oun sen Jussi vainaan velimies ja se vosmestarin piika — tuntoohan se akranaami sen? — on sen Jussi vainaan tytär. Moaliman juorut on käynnä jotta…
Hän hiljensi ääntään. — Niin että jos niinkuin sitä lyytä… kysyi isäntä.
— Ei, ei, sanoi agronoomi ankarasti ääneen. Älkää toki sillä perusteella pyytäkö. — Kuulkaapas isäntä, sanoi hän, mitenkä on teidän suoviljelyksenne laita? Eiköhän käydä aamupuhteella katastamassa. Tuollahan näytti olevan ihan veräjän pielessä kaunis suo…
Ja agronoomi sai puheen johdetuksi toisaanne.
Mutta emäntä tulla lynstähti hätäyksissään pirttiin ja kertoi suun täydeltä isännälle:
— Nyt se myrkyn lykkäsi! Käski keittää läskipottua itelleen ja talakkunata koirilleen. Talakkunaksiahan noita nimeksi oisi, vaan hiivatistako sieppaat läskit?
— Etkö sinä sanonut? kysyi isäntä.
— Tolskasinhan tuota että jos ei herra vosmestari piä paki pahana, niin ei läskiä meillä ouk, vaan se alako viheltää ja kävellä keikkailla kahakäteen pitkin soikon lattiata ja jahkailla jotta "kumma paikka, kumma paikka, vaikka on porsaita, niin ei muka ole läskiä". Vaan eihän meillä elämänpäivinä ouk ollunna sian saparoakaan!
— Etkö sinä sitä sanonut?
— En häntä hirvennyt — se niin näytti arvokkaalta ja sikaria sauhutti. Mää sinä, Aatami!
Isäntä läksi "sisälle" ottaen jo ovella nöyristyneen ilmeen naamaansa.
Mutta kun metsänhoitaja Berg sai kuulla että pirtissä oli agronoomi Brander, jota hän ei tuntenut, mutta jonka ruotsalainen nimi hänelle kelpasi, niin hän lähetti isäntää myöten tervehdyksen että jos herra agronoomi tahtoi, hän oli valmis luovuttamaan hänelle toisen sängyn kamarissa, jossa tapauksessa koirat voisivat nukkua pirtissä. Mutta agronoomi ei tahtonut häiritä forstmestaria, vaan lähetti emännän mukana kiitokset että hän nukkuu toverinsa kera mieluummin pirtissä, koska täällä on kohtalainen lämpö eikä näy olevan haitaksi russakoitakaan.
— Mitä hän täällä oikein kuleksii? tiedusti Herkko Tapio oikaisten selkänsä pirtin lattialle, olkien päälle.
— Templuussa on ollunna tuolla Permapuron kupeilla, selitti isäntä, vaan nyt oli jättännä vähin sijalleen, sen Eeli Kinnusen! Tähän se tulla pouhasi koirineen justiisa tiimaa ennen kuin työ tulija… Isäntä röyhtäili ja haukotteli ja sanoi omituisella nenä-äänellä: Eikö tuo reissunne sinne kirkolle, yhteen matkaan peäsette oamusella.
— Ei ole meistä hienoon seuraan!
— Vai ei! sanoi isäntä tosissaan. Kotvan kuluttua hän vinkuvalla äänellä kysäsi:
— Se taitaa olla korkeata sukkuo tämä meijän vosmestari?
— Sen saanee isäntä uskoa että korkeata se on! kuului pimeässä agronoomin karkea ääni.
— Yhtä aatelia kuin muutkin metsäherrat! sanoi Tapio.
— Hyy! hyhähti isäntä erottamatta ivaa.
13.
Pikkukaupungissa riehui sisällinen sota…
Ylimetsänhoitaja Brandenberg — normaalioloissa sangen siivo herra — äkämystyneenä paikallistukkihuutokauppa-arvosteluista, oli näet hyökännyt kihlakunnan maanviljelysseuran kimppuun, jonka keskuudessa rämsänrantalainen maatalousneuvoja oli kysymyksen virittänyt. Ylimetsänhoitaja, joka oli saanut päähänsä että tässä oli ratkaistavana suuri kulttuurikysymys, jota koko Suomi seurasi, oli toivonut yhdellä läimäyksellä tappavansa kaikki "lantakärpäset" ja oli sentähden — nuoren sihteerinsä intelligenssiin luottaen — paikkakunnan sanomalehteen sorvannut seitsemän palstaa pitkän kirjoituksen, joka kihisi kiivaita voimasanoja paikallisia herroja ja varsinkin rämsänrantalaista maatalousneuvojaa vastaan, samalla kun se sinkoili suosionosoituksia metsänhoitajaparvea kohtaan, joiden isällisenä suojelijana herra ylimetsänhoitaja itseään piti. Nuo paikallistukkihuutokaupat olivat synnyinmaan valtaelinkeinoja — pääasiahan oli että rahaa tuli lujasti! Jalo tarkoitus saattoi pyhittää halvemmatkin välikappaleet, ja ali-forstmestarit tietysti noudattivat asetuksia, jotka tulivat korkeammalta. Herroilla forstmestareilla — niin kuului ylimetsänhoitajan magna charta — oli siksi paljon työtä etteivät he joutaneet haaveilemaan proletaarista utopiaa — kuten joku Pontus Poutaperho ja hänen leveän selkänsä takana koko maanviljelysseura.
"Te herra Poutaperho" — niin kirjoitti ylimetsänhoitaja mielestään sattuvasti — "olette röyhkeän itserakas, kun te, omaamatta hituistakaan ammattitaitoa, lähdette parjaamaan niin pätevää liikettä kuin on meidän kautta aikojen kunnioitettu Metsänhoitolaitoksemme, te — rohkenen vakuutuksella sanoa — olette intohimoinen, alhainen jopa ilkeämielinenkin kansanvillitsijä, joka koetatte saarnata epäluottamusta metsäherrain älykkäimpiä toimenpiteitä vastaan. Ja koko viheliäisen maanviljelysseuran — jonka olemassaolosta minulla ylimetsänhoitajana luonnollisesti ei tarvitse olla erikoistuntemusta — olette te vetänyt peräköydessänne, koko tuon mystillisen seuran, jolla ei näytä olevan arvostelukykyä ja joka tahtoo ostaa kansan suosion panettelemalla metsänhoitajia, vaan joka (hän ei tietänyt mitä pahinta lisäisi) tekisi viisaammin, jos ensin lakaiseisi omat portaansa…"
Liikaa sanottu tämä oli niin korkean virkamiehen puolelta — tätä jo pidettiin tuulimyllyritarin hosumisena. Monet tarkastuspiirin alimetsänhoitajatkin — paitsi Fjalar Berg — pudistelivat päitään ja sanoivat: "Brandis blaskasi itsensä — nyt hän saa frakkiinsa!"
Ja "frakkiinsa" Brandenberg sai. Hän sai vastauksen koko maanviljelysseuran puolesta siinä määrin purevan, väistävän, kipeästi sattuvan ja asiallisesti vakuuttavan että koko mailma — Metsähallituksen horisonttia myöten — musteni hänen silmissään. Oh, tämä oli varmaan tuota kirottua sosiaalidemokraatista nousuvettä! Hän hieroi kultakehäisiä silmälasejaan vimmatusti, hän huusi sinikalpeaa sihteeriänsä, huusi kaunista rouvaansa, piikaansa — ja lopuksi tahtoi huutaa poliisiakin, kun sitä ennen oli huutanut telefoonin umpeen. "Mitä?" jupisi hän itsekseen hirveässä hädässä voimatta yökausiin nukkua.
— Enkö ole ylimetsänhoitaja, jonka piiri käsittää miljoonan hehtaaria maata? Kuka uskaltaa minua vastustaa?
— — Ja hän hyökkäsi uudelleen maanviljelysseuran kimppuun.
Sanomalehtitaistelun hyörinässä oli Herkko Tapion asia tullut sysätyksi syrjään. Kun ylimetsänhoitaja vihdoin sai tilaisuuden hengähtää ja koota ajatuksensa, tunsi hän sanoinselittämätöntä tympeyttä Tapion anomusta kohtaan. Yleensä kaikki kruununmetsä-anomukset, mikäli niistä ei ollut rahallista hyötyä, häntä tympäsivät. Mikä olikaan tuo Herkko Tapio?… Ylimetsänhoitajan epäluulo tämän rämsänrantalaisen nousukkaan suhteen oli käynyt yhä suuremmaksi. Kukatiesi koko hyökkäys metsäherroja vastaan oli lähtenyt tuosta yhdestä miehestä, Käkiniemen "rakastajasta?" Kukatiesi Poutaperhon, Maatiaisen ja koko maanviljelysseuran äskeisen viekkaan virityksen vipuna seisoikin Herkko Tapio, joka "rakasti metsää" ja anoi "jalansijaa syntymämaillaan"? Heti hyökkäyksen tapahduttua oli ylimetsänhoitaja sähköttänyt Metsähallitukselle että Poropohjan tarkastuspiirissä oli syttynyt levottomuuksia. "Kukistakaa!" oli yksi metsähallituksen jäsenistä sähköttänyt vastaan — ja herra Brandenberg oli koettanut parastaan.
Nyt hän mielessään kuvitteli että "vallankumouksellisilla" oli pesäpaikkansa Rämsänrannan hoitoalueessa, jossa yksi ainoa metsänhoitaja toimi äärettömillä alueilla ja että sekä maatalousneuvoja Poutaperho että Herkko Tapio olivat kumousliikkeen johtajia.
Herra ylimetsänhoitaja vaipui syviin mietteisiin.
Hänhän oli saanut määräyksen matkustaa tutkimaan Käkiniemi nimistä metsämaata, mutta tottapuhuen hän ei enää uskaltanut. Tapion ja hänen kilpahakijainsa asiat joutivat hyvin jäädä toistaiseksi ratkaisematta. Jumala että piti olla niin paljon työtä!
Herra ylimetsänhoitaja ei säästänyt vaivojaan asiain oikein järjestämiseksi, s.o. valta-aseman vahvistamiseksi Rämsänrannalla. Se oli paras tapa kostaa. Hän ei ollut ennen kuunnellut Fjalar Bergiä, mutta nyt hän, maanviljelysseuran löylystä päästyään, muisti ja käsitti kaikki. Metsänhoitovirkakuntaa oli tuntuvasti lisättävä Rämsänrannalla! Hoitoalue oli jaettava kahteen osaan ja kumpaankin asetettava täysin pätevä, Evon metsäkorkeakoulun läpikäynyt forstmestari. Ja kummallekkin forstmestarille oli avuksi asetettava apumetsänhoitaja, joka samalla oli päämetsänhoitajan sihteerinä. Sitäpaitsi oli metsänhoitajaketjua vahvistettava. Joku ylimetsänvartijan virka ei voinut olla haitaksi…
"Minä luulen", hymisi hän puoliääneen, silmälasejaan hieroen, "että siellä harjoitetaan metsäkeinottelua. Ja… Mutta me panemme vartiomiehen istumaan joka näreen juurelle niin että niitä vilisee kuin jäniksiä. Se ei paljon maksa! Metsähallituksella on kymmenen miljoonan tulot, mutta vahteja saapi kuudesta sadasta markasta kappaleelta kuinka monta tahansa."
Ja sensijaan että olisi kääriytynyt susiturkkeihinsa ja painautunut Rämsänrannan metsiin, tilkitsi herra ylimetsänhoitaja Brandenberg juhlapukunsa kauniiseen hylkeennahkakapsäkkiin ja ajoi junalla Helsinkiin.
14.
Nimismies Pykälä ja konstaappeli Korhonen sattuivat eräänä iltana istumaan viinapullon ääressä, sillä nimismies Pykälä oli niitä harvinaisia virkamiehiä, joka ei arastellut seurustella toverillisesti poliisinsa kanssa.
Konstaappeli kuiskutteli jotakin nimismiehen korvaan ja nimismies näytti hyvin huvitetulta.
— Jaakko taitaa lasketella omiaan? sanoi nimismies.
— En! kivahti poliisi iskien silmää. — Saapi vallesmanni uskoa.
— Missä se tapahtui?
— Sumpsankylässä, Karsikkojoella…
— Tunteeko konstaappeli pieksäjiä?
— Hitto heitä, kaiken mailman tukkipoikia! Samapa se, kun yksituumaisesti…
— Tietääkös Jaakko, mistä ne sille suuttuivat?
— Lie känää ollut. Se siellä oli sattunut käveleksimään ja toreleksimaan… Niin poijat huvikseen…
— Helkkarissa! sanoi nimismies ja ryyppäsi. — Tietääkö konstaappeli, oliko Berg saanut ruumiin vammoja?
— Parahultaisesti ne sitä olivat pehmittäneet. Ei siitä rosessia tule, arveli poliisi.
— Eikö tule? tiukkasi nimismies.
— Ei tule, vakuutti poliisi. — Eikä se vosmestari miten kehtaa. Häpiää toki…
— Niinkö konstaappeli luulee?
— Niin minä… Mutta antakaahan, vallesmanni, kun minä kuvannollisesti…
Poliisin kieli vähän sammalsi.
— Kippis! keskeytti nimismies.
— Kool! sanoi konstaappeli ja kertoi asianmenon, kuten hän itse sanoi, "kuvannollisesti".
Nimismies nauroi sydämensä pohjasta ja piteli hyllyvää vatsaansa.
— Korpilaki! huusi hän sitten, silmät hehkussa ja posket kiiltävinä. — Korpilaki ei ole mikään laki. Mutta jos korpilain käyttäjä saadaan laillisesti ilmi, niin silloin voi soveltaa yleistä lakia.
— Korpilaki on kansanlaki! sanoi Korhonen painokkaasti!
— Ei ole! vastusti nimismies. — Korhonen sitä asiaa ei ymmärrä. Korpilaki ei ensinkään sisälly Suomen kansan lakiin.
— Niin mutta Rämsänrannalla…! väitti konstaappeli hiukan hiprakassa.
— Väittääkö poliisi, että Rämsänrannalla on oma lakinsa? tiuskasi nimismies ja hyppäsi pystyyn.
— Elähän sinä, herra esimies… annahhan kun minäkin… Minä tarkotan jotta vanhan kansan kirjoittamaton laki ja nykykansan korpilaki pitävät yhtä.
— Ei pidä sekoittaa! sanoi nimismies kiihtyneesti, myöskin nousuhumalassa. — Seitsemäntoistasadan kolmenkymmenen neljän vuoden laki…
Ja he väittelivät kiivaasti siitä, mitä ymmärrettiin korpilailla ynnä kaikilla muilla laeilla ja lopuksi huusi nimismies, nyrkkiään pöytään iskien, että:
— Johan minä sanoin konstaappelille että korpilaki ei ole mikään laki, vaan se on lain ulkopuolella. — Miina hoi! huusi hän perään. Tuoppas se toinen pullo.
Kun toinen pullo oli tuotu, rähähti nimismies makeaan nauruun:
— Syyttäköön itseään. Minä pesen käteni. Pakkoko oli mennä ärsyttämään tukkijunnuja! Fjalu on mukava poika, mutta… Kaikki forstherrat — ovat suuria simppuja. Kutti parahiksi, sanon minä. Minä olen Rämsänrannan nimismies. Kippis!
— Kool! sanoi konstaappeli ja ryyppäsi ruskeata viinaa, joka oli karvasta kuusenjuurikasta, sillä nimismiehellä ei sattunut tarjoksi parempaa.
Yöhön asti he maistelivat ja väittelivät, väliin riitelivätkin, mutta taas lauhtuivat, halasivat toisiaan ja puhuivat kuin ristiveljet konsanaan mainiten sekä Jumalan että esivallan, Rämsänrannan erikoisaseman ja pirun, mutta ennenkaikkea sen salaperäisen korpilain, jonka perusteella nuori metsäherra oli saanut selkäänsä. Vihdoin he nukahtivat vaate-päällä: nimismies rikoslaki kourassaan, housut auki — konstaappeli virkalakki silmillään, sikarin pätkä suupielessä ja kautsuinen pamppu taskussaan.
15.
Pitkä talvi tuimine tuiskuineen oli taas mennyt ja kuulas kevät kurkisti viattomana pajupensasten takaa. Varikset rääkyivät juhlallisesti lautupetäjien latvoissa ja harakka nauroi katketakseen aidanseipäässä.
Oli syytäkin sekä juhlalliseen rääkyntään että helakkaan naurantaan. Rämsänrannalla oli tapahtunut mullistuksia: pitäjässä näet asui nyt kaksi päämetsäherraa ja kaksi apumetsänhoitajaa ja metsänvartijastoa oli tuntuvasti lisätty. Hallitus oli suuressa viisaudessaan perustanut uusia virkoja ja korottanut virkapaikkoja, vaikka ken tiesi oli unohtanut perustella työtä, josta tämä kaikki maksettiin.
Herra Bergistä oli tehty Läntisen piirin metsänhoitaja ja hänen apulaisenaan, "esittelijäsihteerinään", heippasi Ragnar Didrik Djupström niminen herra. Itäisen piirin päämetsänhoitajana sitä vastoin hallitsi Knut Osvald Edelstein, todellinen aatelismies, jonka apulaisena toimi herra Gösta Almanzor Ekestubbe.
Kaikki nämä herrat asuivat forstmestarien yhteisessä virkatalossa Herralassa, jossa oli tehty seitsemän tuhannen markan kustannusarvoisia korjauksia ja lisäyksiä. Herrojen ruuanlaittajina ja vuoteiden pöyhöttilijöinä toimi pari Rämsänrannan kauneinta piikatyttöä Linta ja Alina, joista varsinkin edellinen hempeine poskineen ja kepeine jalannousuineen oli herrojen suosikki, ja jälkimäinen taas siitä mainio että ymmärsi mitä herrat kulloinkin tarkoittivat — Alina näet oli palvellut pari vuotta kaupungissa.
Mahdollisesti siis kaikelle tälle kevätharakka naureskeli aidanseipäässä heiskuessaan. Mutta taisi se nauraa myös muille asioille: apteekkarin Iines ja uusi forstmestari Edelstein näet olivat heti tutustuttuaan joutuneet kodikkaisiin suhteisiin ja kävelivät usein maantiellä. Neiti Iines, joka oli vaihtanut punaisen pukunsa sinikeltaiseen, oli nyt täydellisesti tyydytetty sen hirveän tappion perästä, mikä häntä oli uhannut Fjalarin kadottamisessa — nyt hän päinvastoin siunasi kohtaloa ja Iida Helttusta että Knut Osvald, mustaviiksinen aatelisherra, oli joutunut hänen pelastavaksi ritarikseen. Myös postineiti Strömberg näytti läpeensä toipuneen syksyisestä pyörrytystaudistaan, sillä hänen luonaan kävivät usein kahvilla sekä Edelstein että myös Ekestubbe ynnä Djupström, eikä postineiti koskaan ollut tuntenut itseään niin onnelliseksi kuin tässä hilpeässä ja sivistyneessä seurassa. Erityisesti apuforstmestari Djupström häntä miellytti, sillä hänen kastanjaruskeat pienet silmänsä tähtäsivät postineitiin niin turvaaetsivästi ja hänen ruotsinsa soinnahti niin kotoiselta, kun hän milloin piteli lankavyyhtiä, milloin kohensi tulta hellassa: "Snälla fröken, ja' har nog go' tid att hjälpa till i hushållet…"
Myös diakonissa Roosia oli onni potkaissut. Sillä ensinnäkään hän ei enää ollut diakonissa, vaan Jumalan armosta ja kaikkien forstherrain suosituksesta kahden hoitoalueen metsäkassööri isommalla palkalla kuin mitä oli saanut entisessä jumalisessa virassaan, ja toiseksi: hänkin oli saavuttamaisillaan uuden objektin. Iloisen kevätharakan tosin lienee ollut hiukan vaikea päättää, minkälainen oli herra Ekestubben ja pienen Thyyra neidin sisäinen suhde. Molemmat näet olivat umpimieliset, vähäpuheiset ja hitaat rakkauteen, mutta sitä herkemmät punastumiseen hiusmartoa myöten käyskennellessään kuin kuuromykät Rämsänrannan harvassa kylämetsässä. Mahdollisesti olisi pastorin Pulmu Pallukka ollut herra Ekestubbelle sopivampi miettimisen aihe, mutta tämä hengellinen neito ei vielä ollut koteutunut kesälaitumilleen. Niinikään oli kauppias Partasen kaunis Katri tipotiessään, sillä heti Fjalar Bergin kansallistumisen jälkeen oli tyttö kiireesti matkustanut pitäjästä — kuten huhu juorusi — aina Tukholmaan saakka hienompaa käytöstä oppimaan. Hänen takaisinpaluutaan saattoi sentään odottaa milloin tahansa, ja silloin pantaisiin uudetkin forstmestarit koetukselle — Katrin papalla näet oli rahaa.
Neiti Siviä Kuikkanen sitävastoin teki sivistyskokeita itse paikan päällä, toimien harjoittelijana neiti Strömbergin kansliassa ja niellen kärsivällisesti herrojen forstmestareiden ruotsinkieliset keskustelemukset pääpostineidin kanssa.
Näinpä siis huomiota ansaitsevimmat suhteet Rämsänrannan seurakunnassa olivat vajaan vuoden kuluessa selviytyneet; vertavuotavat haavat olivat parantuneet ja uudet toivontähtöset sydämiin syttyneet.
Fjalar Berg sentään oli ikäänkuin näyttämöltä kadonnut. Moottorinsa hän kevään tullen oli myönyt virkatoverilleen Edelsteinille, jota nyt sama Rankrutti varustautui palvelemaan. Heti vesien auvettua alkoi Herralan virkatalon rannassa tuo paikkakunnan edistysrientoja ilmaiseva, kauvas kuuluva koneen rassaus ja ritinä, sillä jo helluntaiksi oli herra Edelstein pestannut kylän kaunottaret huikealla retkelle.
Siitä huviretkestä puhuttiin ympäri pitäjää, metsänvartijat sen tiesivät, ja tiedettiin se viikkoa ennen Helsingin muotikaupassa asti, josta sekä Klaara että Thyyra, Iines ja Siviä tilasivat hattunsa, kepsinsä ja kevätkappansa, uhraten niihin vähintään yhden kuukauden palkkansa. Koko Rämsänranta varustautui helluntaiviettoon, jossa hienoston oli esiinnyttävä tavallista hienompana. Kaikki kirkonkylän piikatytötkin kuiskuttelivat "viinistä". Ja kaikki tämä oli tavallaan seurausta ainoastaan siitä että kolme uutta metsäherraa oli saapunut pitäjään.
Edelstein — Djupström — Ekestubbe! kuinka juhlallisilta nimet moiset kalskahti vatkaan Rämsänrannan nimen räikeätä taustaa vasten!
Ei kumma että variksetkin tuon juhlallisuuden tunsivat huutaessaan kolmikertaisen eläköön huutonsa: koaa, koaa, koaa!
* * * * *
Fjalar Brynolf Berg sai eräänä päivänä huonolla käsialalla kirjoitetun, Tampereen postileimalla varustetun kirjeen, mutta luettuaan poltti sen kiireesti. Mitä oli hänellä tekemistä yhden Iida Helttusen kanssa?
Oli hän ollut Lapissa ja huvitellut maan herrain tavalla — olihan hänellä muistona vieläkin Lapin rikkaimman tytön paulanauha pöytälaatikossaan, mutta siellä ei koskaan ollut tapahtunut moisia vaatimuksia. Nämä rämsänrantalaiset olivat kaikessa liian vaateliaat, oikeuksistaan ilkeästi kiinnipitäväiset…
Metsäherra Berg tahtoi tekeytyä tietämättömäksi että oli kirjettä saanutkaan. Mutta jos ei hän itse siitä tiennyt, niin tiesivät siitä ainakin muut. Postineiti Strömberg esimerkiksi, hänen postissa käydessään, pisti merkitsevän kysymyksen: "Mitäs Iida Helttunen kirjoitti? Tuleeko pian takaisin forstmestaria passaamaan?" ja vieläpä apteekkarin Iineskin kehtasi kysäistä noin niinkuin sivumennen, päätään keikahuttaen: "Kuinkas sen Iidan ompelukurssi käy? Klaara oli huomannut että sinulle tuli kirje. Tampereelta!" ja samalla oli Iines nauranut niin vietävän imelästi.
Ei! Tätä ei voinut sietää. Metsänhoitaja Bergille oli omasta mielestään muka jollakin tavoin tapahtunut verinen vääryys. Ja kun ei selvästi tietänyt ketä syyttää, purki katkeruutensa lähintä ympäristöään kohtaan. — —
Tämä sielullinen katkeruus alkoi näyttäytyä virkatoimenpiteissäkin.
Tulee tuhma talonpoika, moittii saamiansa pärepuita huonoiksi — hittoako se häneen kuuluu, menköön ulos!
Tulee vanha torppari, lakki kourassaan, ruikuttaa leimuuttamaan latopuita kahden uuden ladon rakentamiseksi:
— Mitä te kahdella heinäladolla teette? arvostelee herra Berg. — Riittää teille yksikin! Ja miehelle leimataan ainoastaan yhden ladon puut.
Tuossa taas asiamies, joka naukuu lupaa saada rakentaa pienen lisärakennuksen torppaansa. Metsäherra Berg ei ole kuulevinaan, vaan kun mies tulee toisen ja kolmannen kerran, ottaa hän arkkitehtiohjakset käsiinsä ja torpparille rakennetaan lisärakennus — kolmella seinällä. Kruunun puita näet täytyy säästää ja herra Berg tahtoo ennenkaikkea opettaa kansaa säästäväiseksi.
Siinä taas muuan pyytää savea, sammalta ja kiveä — ohoh, sehän on suuri asia, ei ole yhdentekevää, mitä lupakirjassa seisoo, täytyy antaa metsävahdille ankarat määräykset… Muuan puunostaja lähettää takauskirjansa, siinä on pieni muotovirhe — paperikoriin ja kauppa rauvetkoon. Hänen ei tarvitse panna omalletunnolleen toisten kiirettä. Päinvastoin hän ikäänkuin nauttii siitä että saapi usein tilaisuutta odotuttaa ihmisiä. Huomenna kello 10 on hän luvannut mennä leimaamaan, mutta hän meneekin vasta ylihuomenna. Hänelle näytetään leimauspaikka — ei, tätä hän ei hyväksy, tämä on liian hyvää metsää — siirrytään huonompaan. Hän pelottaa ostajia kalliilla hinnalla ja nauttii sanomattomasti, kun saapi vikanaiset puut kaupaksi. Joskus on hän ihan pirullisella päällä: leimuuttaa hämärässä ja valittaa ettei ole sähkölamppua matkassa, jotta leimattaisiin pilkkopimeässä.
Onpa hänestä tosiaankin tullut aristokraattinen maalaisvirkamies! Hän esimerkiksi pitää sivistymättömyytenä, jos joku häntä sanoo metsänhoitajaksi eikä forstmestariksi. Talojen emännät häntä harvoin arvaavat mieliksi kohdella. Sattuu semmoinenkin tapaus että hyvänsuopa töppänä tuippaa hänelle nauriin käteen. Fjalar Brynolf paiskaa nauriin emännän jalkoihin ja karjasee! "forstmestarille ei sovi antaa käteen!" Suomalaiselle saunalle herra Berg on melkein yhtä vihainen kuin nauriille, joka tarjotaan ilman hopeaveistä ja lautasta. "Kiuvassauna on sikoja varten" saattaa hän sanoa: "mongoolille se sopii, vaan ei germaanille".
Kaikki hänen mielestään on niin aito rämsänrantalaista!
* * * * *
Vaikka korpilakia lienee jonkun verran sovellutettu metsänhoitaja Bergiin — tapaus jäi iäksi tietymättömiin — niin se ei hituistakaan parantanut Herkko Tapion asiaa. Hoitoalueen Läntisen ja Itäisen piirin raja oli ikäänkuin tahallaan määritelty kulkevaksi sen niemen kohdalta, jolle Tapio oli anonut asuinsijaa. Tosin isompi osa Käkinientä oli ajateltu kuuluvaksi herra Bergin piiriin, vaan kun Tapio siihen vetosi, saattoi hän saada vastaukseksi että koska toinen puoli kuului metsänhoitaja Edelsteinin hoitoalueeseen, niin oli vaikea tietää, miten asia lopullisesti järjestyisi. Mutta kun Tapio puhutteli herra Edelsteiniä, antoi tämä ymmärtää ettei asian valvominen suinkaan millään muotoa kuulunut hänellekään, koskapa metsänhoitaja Berg kerran oli asian motiveerannut eikä hän tahtonut siihen sekaantua. Näinollen ei kumpikaan metsäherroista sanonut voivansa asiassa paljon vaikuttaa, vaan parasta oli — niin sanottiin Tapiolle — odottaa Metsähallituksen armollista ratkaisua ja toimenpiteitä.
— Mutta minähän olen jo odottanut kohta kolme vuotta! uskalsi Tapio huomauttaa. — Eikä siitä tule sen valmiimpaa!
— Käyttäkää sopivampaa puhetapaa, kun puhutte Hallituksesta! sanoi Berg ankarasti. Mutta herra Edelstein pani ainoastaan "djah, djah" ja lisäsi: — Metsähallituksella on nykyjään paljon töitä.
Ja sitten herrat silmää vilkuttaen vielä lisäsivät että kyllä Metsähallituksesta ennenpitkää saapuu päätös sitä suuremmalla syyllä koska itse herra ylitirehtööri oli suvainnut käydä paikan päällä ja siis — tiesi kaikki.
Metsähallituksen päällikkö oli tosiaan ajanut mielituumansa perille, mutta se oli siinä määrin salaperäinen asia että siitä tuskin tiesivät muut kuin asianomaiset metsänhoitajat ynnä moottorikapteeni Rankrutti.
"Nyt on piru myllyssä!" ajatteli Herkko Tapio kyllästyksissään. Viimeaikoina oli hän ruvennut epäilemään että kaikki nuo kolme kilpa-anomusta Käkiniemen suhteen olivat — itsensä herra Bergin virittämiä juonia.
Häntä ihan raivostutti…
* * * * *
Vihdoin se tosiaan tuli — Metsähallituksen uusi päätös.
Jonkunlaisen Salomonin tuomion näytti ylihallitus tällä erää tekaisseen. Käkinientä ei luovuteta kenellekään arvoisista hakijoista, vaan se — katsoen paikan erikoisuuteen ja luonnonkauneuteen — ja huolimatta siitä että sen liepeeltä asianomaisella luvalla on puita kaadettu erinäisiin tarkoituksiin — on päätetty ehdottaa kruununpuistoksi, joihin toimenpiteisiin — ellei sitäkin toisin päätetä — Suomen Metsähallitus lähimmässä tulevaisuudessa aikoo ryhtyä.
Fjalar Bergin silmät loistivat tavallista kirkkaammin, kun hän tästä hallituksen ratkaisusta lyhyimmiten — vapaakirjeoikeutta käyttäen — ilmoitti itsellismies Tapiolle. Ja tuntien — korpilain uhallakin — olevansa mahtava olento paikkakunnallaan, hän sinä iltana vapaasti liikkui kylällä, komentaen kaikuvalla äänellä koiriaan sekä ruotsiksi että ranskaksi.
16.
Herkko Tapion silmissä mailma musteni… Aivankuin myrkkylaine olisi läiskähtänyt läpi hänen sielunsa.
Sitten alkoi kolkko kohina, jota tuntui kestävän loppumattomiin.
Ja vihdoin oli kaikki hiljaa kuin salaperäisen räjähdyksen edellä…
Hän muisti kaikki alusta alkaen — kuin kiljuvat kipunat väikkyivät katkeran kokemuksen kuvat hänen henkisen silmänsä edessä.
Oliko sattuma että hänen piti joutua uhriksi? Vai tarkoittiko isku sitä suurta laumaa, josta hän oli vain ensimäinen eteensattunut yksilö?
Hän oli aina sydämessään kärsinyt niiden puolesta, joita esivallan käsi kohteli kuin hengettömiä esineitä — nyt se rautainen koura lepäsi raskaana hänen itsensäkin päällä.
Ja hän tunsi kummallista pahoinvointia niin että vapisi ja värisi kuin haavan lehti, mutta samalla tahtoi rajulla voimalla ponnistautua ylös alennuksesta ja heikkoudesta.
Sorto ei ollut sattumaa — se oli järjestelmää, jonka takana piili yhteiskunnallinen järjettömyys. Ja vaino ei koskenut yksin häntä, vaan tuhansia. Ei ollut kyseessä yksin tämän päivän, tämän vuoden tai tämän miespolven menettelytapa, ilmiöt iskeytyivät sekä menneisyyden että tulevien polvien vaiheisiin.
Miksi ei, miksi ei kukaan nouse julistamaan uutta järjestystä? Ajan aalloissa pauhaavat tuhannet sävelet vinkuen kukin äänellään ja sulaen yhteiseen myllerrykseen: miksi ei tätä säveltä kajahda?
Maan oikeutta! Jalansijan pyhyyttä! Vetten ja rantain ja metsien raitista rakkautta! Ihmisen luonnon viettiä!
"Joka niemeen, notkoon, saarelmaan kodin tahtoisin nostattaa?"
Oh, mitä katkeraa ivaa tekikään vallanpitäjä runoilijan haaveesta!
Jokaisen niemen, jokaisen notkon, jokaisen saarelman ympäröitsi rautapiikkinen esteaita. Sitä ei näkynyt paljaalle silmälle, mutta se oli olemassa kaikissa olosuhteissa. Ja jokaisen ikihongan, jokaisen näreen ja tuoksuvan koivun kyljessä paistoi forstmestarien sakkotaulu!
Korven vapaus — orjuutta se olikin. Älä kajoa metsän kiveen — se ei ole sinun; älä laskeudu väsyneenä sammalelle maata, vuode on voimakkaamman; älä kuuntele metsän käkeä keväällä — sinua epäillään varkaaksi ja raiskaajaksi.
Oh, kuinka hän verisesti vihasi niitä voimia, jotka tahtoivat polkea ihmisen maan madoksi. Hän oli jostakin lukenut että typeryyttä vastaan jumalatkin turhaan taistelivat. Typeryyttä vastaan saattoi vain mieltänsä osoittaa. Ja mielenosotuksen kautta ainoastaan saattoi yksilö herättää toisia yksilöitä järjelliseen toimintaan typeryyden hävittämiseksi.
Pian siis mielenosotukseen — pian!
Ajan kello räikeästi soittaa — hän kuulee sen äänen, sen kuulevat tuhannet muut, mutta pelkäävät, pelkäävät, aina vain pelkäävät ja odottavat valmista ihmeen kautta, Jumalan välityksellä.
Jumalan? Eikö se sitten ole jumalaa, minkä ihminen tuntee sielussansa polttavan? Eikö pahan vastustus, eikö kapina kauniin puolesta ole jumalaa? Mutta heitä sitoo valtiouskonto, orjanoppi ja esivaltapelvon perinnöllisyys.
Pian, pian! Maan uumenista se kutsu ouruaa ja esi-isäin luut salojen kätköissä narskuvat — "jos kielin voisivat kertoa näkönsä vanhat puut", niin nuot, ammoin nukkuneet, uupuneet raatajat todistaisivat samaa.
Hänen isänsä? hänen äitinsä? hänen esi-isänsä ja esiäitinsä saivat kärsiä — miksei hän paranna, miksi ei hän kosta isänsä kohluja, maamonsa mahloja.
Kosta? Niin juuri!
Mutta millä tavalla? Ei, hän ei kykene, hän ei osaa eikä hän ymmärrä miten, milloin — hän vain tuntee että jotakin on tehtävä, jotakin repäisevää, suunnasta poikkeavaa.
Miten, mistä alottaa, mistä päästä käsiksi — ei hän tiedä, ei tajua itsekkään, tai miksi hyväksi? Onko se ehkä naurettavaa, lapsellista, raukkamaista ja hullunkurista — mutta hänen täytyy jotakin tehdä, johonkin ryhtyä oman sielunsa tyydytykseksi, oman kohisevan verensä vaimentamiseksi.
Pian, pian! Kello soipi yhä kiihkeämmin — hän kuolettaa järjen, yksilöllisen älynsä — jonkun vielä suuremman älyttömyyden tähden!
— — — — —
Herkko Tapio nauraa itsekseen ja silmät tuijottavat mustankiiluvina tyhjään ilmaan. Vaimo pakenee peljäten ulos naapuriin, mutta lapsi ei arastele isänsä silmiä, se tulee luo ja pyytää syliin. Ja äkkiä tempaisee mustapartainen mies pellavapäisen pienen olennon ylös ja painaen rintaansa vasten suutelee lasta hellästi.
— Sinun tähtesi! Ja juuri sinun tähtesi! huudahtaa hän ja vaipuu tyyntyneenä ahtaan asuntonsa nurkkaan pahaisen akkunan ääreen, josta ei taaskaan näy muuta kuin kauppiaan halkopino ja likainen takapiha.
17.
Hän ei voi mitään tehdä ja makaa päivät pääksyttäin kuumeessa nähden voimakkaita näkyjä itsestänsä ja vastustajistansa:
Kaukaa metsän sinervistä sisuksista, huikean pitkää männikköä kasvavalta hilpeältä harjanteelta, on kimahtelevinaan vihaisia kirveeniskuja.
Avopäinen, paitahihainen mies siellä lyödä lynnähyttelee, hehkusilmin tähdäten iskujaan, ja etäälle ympäriinsä kirpoilevat tuoreet, valkoiset, pihkantuoksuiset lastut.
Hän on metsässä ypö-yksin eikä seuraa kaipaa, vaikka työ, jota hän tekee, on raskasta ja vähintään kahta miestä vaativaa. Yksin hän raataa tavattomalla voimalla, nostelee painokkaita tuoreita hirsiä paljain käsin ja vyöryttää niitä läjään, julmasti vääntämällä pitkällä puukangella. Joskus hän ponnistaa niin että silmät päässä pullistuvat ja jokainen hermo ja jänne on äärimilleen jännityksissä ja veri karkaa kasvoille… Luulisi siihen repeävänsä, mutta tyynesti, huokaisematta ajaa hän otteensa perille, ja ainoastaan suupielet herkästi värähtelevät ja levinneissä sieraimissa sihisee kuuma ilmavirta sisään ja ulos.
Hän on siinä määrin työhönsä kiintynyt ettei kuule eikä näe mitään muuta kuin oman tehtävänsä: oman kirveensä kalskeen hän kuulee ja omat lastunsa lentävän huomaa, mutta metsänurkkijoita ei hän havaitse, ei hätkähdä sitäkään että hänen selkänsä takana seisoo punapartainen metsävahti, joka irvistäen kysyy:
— Mitäs mies siinä tekee?
Hän iskee sitä vihaisemmin kirveellään puuta, ei käänny päin eikä vastaa mitään, aivankuin olisi kuuro ihmispuheelle. Metsävahti kiertää varovaisesti hänen etupuolelleen, katsoo tuikeasti kohti, etsien vastakatsetta, ja tokasee uudelleen:
— Mitä tässä on tekeillä?
Mutta toinen ei vieläkään ikäänkuin kuule eikä pysäytä kirveensä toimintaa eikä nosta silmiään ylös tulijaan eikä edes osoita pelkoa. Se ärsyttää metsävahtia, joka on kruunun palvelija, ja tämä astuu pari askelta likemmäs, kalahuttaa kirvespohjalla jykevään, äsken veistettyyn hirteen, ja tiukkaa kolmannen kerran:
— Vastaa mies, mitä teet?
Silloin toinen hetkeksi herkiää heiluttamasta kirvestään, oikaisee selkänsä suoraksi ja vastaa ylpeästi, omituisesti naurahtaen:
— Metsäherralaa!
— Häh? tokasee vahti hämmästyneenä röyhkeästä vastauksesta, mutta siinä on mies taas jatkamassa työtänsä eikä näytä kiinnittävän ääressä-seisojaan minkäänlaista huomiota.
Metsävahti, joka entuudesta vähän tuntee tuota mustasilmäistä miestä, on kovasti ymmällä: hänen tekisi mieli näyttää virkavaltaansa kouraan tuntuvalla tavalla, temmata ase metsänkaatajan kädestä ja lausua kieltonsa jyrkästi ja viranomaisesti — niinkuin on kuullut esimiestensä lausuvan — mutta kun hän yrittää avata suunsa, säpsähtää hän toisen kirpeätä, tultatyöntävää katsetta ja, käsittämättä mitä tällä oikein on mielessä, hän vaikenee, pälyy ympärilleen kaadettuihin puihin, peräytyy ja, vielä hetken tuijotettuaan työtä tekevään mieheen, hiipii hiljaa pois.
Mutta kirveen iskujen ääni seuraa metsänvartijaa kauvas läpi metsän, kun hän juoksujalkaa lähtee livettämään kirkonkylään esimiehilleen keksintöänsä ilmiantamaan.
Metsänvartija Räisänen kiipeää läähättäen ylös virkatalon portaita ja pysähtyy lakki kourassa odotushuoneen ovisuuhun.
Sisältä salista kantautuu korviin iloista hälinää, ruotsinkielistä laulua ja pianon rämpytystä — ja Linta ja Alina juoksevat nauraen ovissa. Sattuu nimittäin olemaan metsänhoitaja Edelsteinin syntymäpäivä ja sitä vietetään prameasti, koska se on hänen ensimäinen syntymäpäivänsä Rämsänrannalla. Saapuvilla ovat kaikki paikkakunnan vosmestarit ja naapuripitäjistä myös neljä metsänhoitajaa.
Herrat ovat hienossa hiprakassa — he juovat punssia, wiskyä ja likööriä — ja kun metsänvartija pyytää saada puhutella esimiestään Bergiä, niin siihen puhaltautuvat hänen ympärilleen muutkin ja sekaantuvat asiaan. Ja siinä nyt kuka mitenkin arvostelee luvattoman talon tekijää ruotsinkielisin arvosanoin:
— Djäfla kanalje! sanoo yksi.
— Fårskalle! sanoo toinen.
— Rackare! huutaa kolmas.
— Säg hellre stackare! lisää neljäs.
— Hirtte henet leveranssipuuhun! Hängas skall han!
— Nej, låt bygga ifred! sanoo naapuripitäjän metsänhoitaja. — Kruunun metse ei loppu.
— Kan man lita på vaktens angifvelse?
— Lugna er, mina herrar! Ett glas åt Reissänen! Ett fullt glas åt Re-Re-Reissänen — det hjälper inte fan.
Ja Räisäselle tyrkätään lasillinen väkevää wiskyä käskyllä tyhjentämään se jalomielisen isännän Edelsteinin kunniaksi. Mutta metsänhoitaja Berg eristyy muista forstmestareista ja puhelee melkein kuiskaamalla metsävahdin kanssa ovisuussa. Hänen silmissään on loistava ilme:
— Näittekö varmasti?
— No vissisti, herra vosmestari.
— Oliko kumppaneita?
— Ei ollut. Yksin se siellä ajeerasi. Ja kuulkaahan miten se änkkäsi, häjy, kun minä…
"Metsäherrala?" Vai niin hän sanoi!? Herra Bergin silmät jäävät tuijottamaan metsänvartijaan että mitä tämä…
— Me järjestämme asian pian, — sanoo hän sitten välinpitämättömällä äänellä. — Räisänen toimittaa jo tänä iltana sanan Anttoselle ja Konsta Kouhoselle.
— Strunt i den saken! huutaa naapuripitäjän iloinen metsäherra. — Antta moukan pykkätä! — Bror Fjalar, låt vakten gå.
Ja hän alkaa puhua "bagatellista" sekä vie käsikynkästä virkaveljensä väkisin sisähuoneisiin.
— Ei saa häiritä päivän sankaria. Din skål, Knut Osvald ja kaikkien heilojesi!
Forstmestarit ryyppäävät.
Sitten alkaa kuulua korttien läiskintää.
* * * * *
Herkko Tapion hourekuvat jatkuvat: Kohmelopäinen forstmestarijoukko tavottelee yhdessä metsänvartijaketjun kanssa luvattoman talon tekijää metsästä. Miestä ei missään näy, ainoastaan tuoreet hakkaukset todistavat että hän tässä vasta on työjellyt. Berg kiroilee ruotsiksi ja komentaa kaikki kolme koiraansa ranskaksi pahantekijää etsimään, mutta koirat ajeleksivat ainoastaan jäniksiä, joista kuitenkaan ei saada yhtään kaadetuksi, koska metsä on tiheä ja poluton. Herra Bergiä kiukustuttaa oma epäluulonsa että Herkko Tapio, vihiä saatuaan, on kadonnut ikuisiksi ja lähtenyt pakomatkalle niinkuin niin monet muut rämsänrantalaiset tekevät silloin, kun tietävät joutuvansa syytteeseen. Mutta hyväntahtoisempi herra Edelstein ja molemmat apulaisforstmestarit viheltelevät iloisesti ja hienokseen ihmettelevät talontekijän puunvalintakykyä ja maanlaadun tuntemusta — tässä paikassahan tosiaankin näkyy löytyvän hyvää maata ja sopiva metsä. Ja mies näyttää olevan mainio veistäjä. Eipä olisi epäviisasta, jos tekisi hänestä — metsävahdin. Silloin tuo anarkisti tietysti täydellisesti lakkaisi kruunua vastaan kapinoimasta…
— Te olette hulluja! huudahtaa Fjalar Berg ruotsiksi virkatovereilleen. — Tiilenpäitä lukemaan minä sen suurvarkaan passitan niin että paukkuu! Aikaa sitten se lurkki olisi Kakolaan joutanut.
— Täytyy olla varovainen hänen kiinniotossaan, huomauttaa naapuripitäjän metsäherra — Tässä vahti juuri jutteli että mies on sosialistien johtohenkilöitä.
— Kyllä kauniisti — Rämsänrannalla! — sanoo metsänhoitaja Berg halveksuvasti, silmänalukset sinisinä, ja komentaa vahtinsa lyömään kruunun leimat kaikkiin puihin, jotka Tapio on kaatanut.
— Lyökää molempiin päihin! Me otamme takavarikkoon joka pölkyn. Ja lastut myös…
Herrat, nähtyään asiain tilan, ikävystyvät pian metsässä kävelemiseen (näistä askelista ei ole 8 markan päivärahaa eikä kahden hevosen matkakorvausta) ja tekevät poislähtöä.
Herra Berg määrää kaksi luotettavimmista metsänvartijoistaan Räisäsen ja Kouhosen jäämään paikan päälle rikoksentekijän mahdollisen ilmestymisen varalta, mutta Kouhonen pyytää käytettäväkseen kolme metsävahtia ehdottaen että hän neljän miehen voimalla saisi pistäytyä Ukonpirtillä urkkimassa, onko Tapio siellä. Kotonaan, kirkonkylässä, se mies ei ole ollut aikoihin, mutta Ukonpirtillä se olla saattaa, tietää Kouhonen. Kouhosen silmissä on puhuessa samallainen ilkeänloistava ilme kuin esimiehellään herra Bergillä.
Herrajoukon lähdettyä moottorilla takaisinpäin — he päättävät jatkaa syntymäpäiviä — lähtevät myös metsänvartijat veneellä soutamaan pitkin terässinistä, lokakuun kylmänuhoista järvenselkää. Ovatpa he melkoisen mahtavia miehiä nämä metsänvartijat, kukin kokien tehdä itsestään sellaisen kuvan minkä arvelee sopivan asemansa puitteisiin.
— T - jaah! jahkaisee yksi, jolla on musta liivi ja paksut kellonperät. — Kyllähän se mies nyt joutuu kiikkiin. — Sietää hälle nyt ylöslukea parakraahvi käsikirjasta, sanoo toinen, jolla on viheriä-pantainen hattu ja helapäinen paperossinhulkki.
Metsävahdit nauravat komeasti ja rohkeasti.
Mutta Konsta Kouhonen, joka tätä komennuskuntaa johtaa, irvistelee merkitsevästi ja huopaa mitään puhumatta. Hänelle on esimiehensä äsken, rannalla erottaessa, kuiskannut korvaan että hän, metsänhoitaja Berg, on hankkiva hänelle, Kouhoselle, ylimääräisen palkinnon, jos hän, Konsta, on osoittava erityistä uutteruutta Tapion rangaistukseen saattamiseksi. Sellaisia käyttövaroja kuuluu hyvin järjestetyllä hallituksella aina olevan varattuina. Konsta Kouhosessa on urkkijan vikaa, mies soveltuu erinomaisesti näihin tehtäviin.
— Virkavelimiehet! rykäsee Konsta Kouhonen veneen perästä. — Tässä täytyy tehdä ohjesääntö perille päästessä. Se nähkääs… mökin isäntä itsekkin… rolitaari… solitaari…
He saapuvat rantaan päivän jo hämärtäessä ja piilevät maihin pienen pikimustan saunan suojassa. Sitten neuvoteltuaan lähtevät jymisevänä jonona nousemaan Ukonpirtin pihaan, Konsta etumaisena, luihuna ympärilleen vilkuillen.
Mutta siinä on ukko Juntunen pirttinsä oven ulkopuolella heitä vastassa, iso kurikka kädessä. Hänen otsansa paistaa leveänä ja aatevarmana, silmät tähtäävät läpitunkevasti tulijoihin ja rypistäen kulmiaan hän kysyy:
— Mitä on asiaa?
— Eipä erinomaisempaa! vastaa Kouhonen pysähtyen vaistomaisesti ja iskee silmää toisille metsävahdeille. Nyt on kylmä ilma. Eikö saisi lämmitellä pirtissäsi?
— Ei minun pirttini ole metsäkoiria varten rakennettu! jyrähyttää ukko Juntunen aavistaen tulijain aikomukset.
Metsänvartijat höristävät korviaan:
— Häh? ja asettuvat rintamaan. Kouhonen kopeloipi povitaskuaan, mutta empii esiinvetämästä sieltä jotakin esinettä.
— Älä höpise ukko hävyttömyyksiäsi, hän sanoo mahtipontisesti, — vaan vastaa metkuilematta, onko suojissasi semmoinen mies, joka rosvonpesiä tekee ruunun metsään?
Ukko Juntunen mittelee luihua, laihaa Kouhosta silmillään…
— Paljonko sinulle maksavat päiväpalkkaa kauniista puheistasi? hän vastaa myrkyllisesti naurahtaen.
Konsta Kouhonen karahtaa kasvoiltaan punaiseksi, kiristelee hampaitaan, sylkäsee ja komentaa:
— Astukaa miehet pirttiin!
Mutta silloin jymähtää ukko Juntusen kurikka ihan Konsta Kouhosen nenän eteen kumollaan olevan saavin pohjaa vasten ja kohottaen kurikan uudestaan, hän sanoo:
— Isännän luvatta ei hyväkään herra astu talonpojan kynnyksen yli. Minä en päästä ja sillä selvä!
Silloin vasta metsävahdit aristuvat, perääntyvät, mutta Konsta Kouhonen huutaa kodan takaa nyrkkiänsä heristäen:
— Muista sinä, vanha piru, ettet kauvan tällä rannalla leukojasi loksuta. Minä tuon tänne sekä vosmestarit että vallesmannit.
— Tuo molemmat akkasikin! nauraa hohottaa ukko Juntunen perään, nykäsee oven auki ja vetäytyy pirttiinsä.
18.
Herkko Tapion hermokuumetta yhä jatkuu. Mies makaa silmät auki, räväyttämättä tuijottaen matalaan laipioon. Hiki helmeilee hänen otsallaan ja suupielet värähtelevät…
Hän elää omissa näyissään:
Syyskäräjät muka ovat loppuneet, haasteet, rikossyytteet, sakotukset, riitakulut, ulosotot, sovinnon maksut ja linnaan langetukset ovat menneet tavallista menoaan, ja sekä talonpojat että herrat ovat palanneet päiväjärjestykseensä: siihen harmajaan elämän sisällykseen, jonka ristiriitaisuuksia ei kihlakunnan tuomarikaan kykene ratkaisemaan.
Lumi jo ohuesti peittää korven mannut; suuret, synkät vedet ovat sen verran jäätyneet että suksimiehen kannattavat…
Mikä nyt? Mikä hurjaniloinen kirveenkalske kaikuukaan metsän siimeksestä?
Eikä ainoastaan yhden kirveen, vaan useamman — siellä on työssä kymmenkunnan miestä.
Ja totisesti on hän, Herkko Tapio, heidän rakennusmestarinaan — hän, joka rakentaa Metsäherralaa.
Ah! siellä hakataan, veistetään, sahataan, hinataan ja taotaan sekä puunuijilla että rautamoukareilla.
Ja nopeasti kohoaa rakennus pilkistäen hauskasti vihantanuoren metsän lävitse.
— Isä hoi, joko se on koti valmis? huutaa pikkuinen pellavapäinen tyttö.
— Kohta, kohta! vastaa Tapio riemukkaasti ja iskee honkahirsiä niin että maisema kumahtelee.
On olevinaan marraskuun pakaskirkas, punertava päivä. Työmiehillä on aikomus tänä iltana viettää iloiset harjannostajaiset, sillä rakennus on vailla vain harjahirttä, jota paraikaa hinataan pitkin loivia kaljuja…
Ja punainen lippu liehuu katolla — — — — —
Silloin saapuu metsäherra asestetun joukon kera. Saapuu silmät ilkeänloistavasti välkkyen, varmana voitostaan. Hänen takanaan ähkii lihavanhyllyvä nimismies, hämillään ja pöhnänpunaisena kolmen konstaappelinsa keskessä. Ja mukana mustassa salkussa, jota metsävahdin rusettikaulainen poika kantaa, on pinkka sekä kirjoitettuja että kirjoittamattomia virkapapereita ja asiakirjoja.
— Härman Tapio! astukaa alas! huutaa metsänhoitaja Berg kaikuvalla äänellä, ylpeänä että saapi johtaa komennuskuntaa kapinajoukkoa vastaan. Hän käskee ruotsiksi nimismies Pykälän asettamaan vartioketjun ympäri rakennusta, jotta ei rosvopäällikkö mitenkään pääsisi pujahtamaan karkuun. Ja kun rakennus on piiritetty, huutaa hän taas ylös ilmaan:
— Härman Tapio, astukaa alas — koreasti! Ylhäältä kuuluu outo naurahdus. Siellä on neljä miestä Tapion seurana hinaamassa harjahirttä paikoilleen.
— Tulkaa… perkunas… alas! läähättää nimismies. Täällä pidetään poliisitutkinto. Ei ole leikinasia. Heti!
— Vuottakaa vähän! kuuluu Tapion rauhallinen ääni ylhäältä. Jahka talo saadaan valmiiksi…
— Skamlös! huudahtaa herra Berg ja yrittää kiipeämään telineille, joille on vaikea pääsy. Hänen tekisi mielensä oikein likeltä pitäen ripittää Herkko Tapioa, melkeinpä iskeä miestä nyrkillä vasten kasvoja… Mutta häntä alkaa jostakin syystä peloittaa, ja kun hän näkee kolmen konstaappelin kapuavan editsensä ylös, niin hän pysähtyy ja jääpi telineelle vartomaan saaliin alastuontia, pää räystään tasalla.
"Nyt, nyt se roisto vihdoinkin saadaan kiinni!"
Mutta samalla kuuluu kolinaa yläältäpäin, pari konstaappelien virkatakkia lentää ilmassa ja alaalta kajahtaa kirmaiseva varoitushuuto:
— Vosmestari, väistäkää!
Herra Berg, aavistaen kauheaa, aikoo hypätä alas telineeltä, mutta samalla isku osuu suoraan hänen takaraivoonsa ja hän suistuu silmänräpäyksessä suinpäin alas lastukkoon.
Harjahirsi, äkkiarvaamatta irroittuneena miesten käsistä, on rymähtänyt kaljujansa myöten alas maahan.
Herkko Tapio seisoo yläällä rakennuksensa päädyn huipulla ja huutaa säikähtyneille, verinaarmuisille poliiseille, silmät kirkkaina kiiluen, kasvot kalpeina, sieraimet värähdellen:
— Miksi ette ottaneet vastaan? Kukas nyt Metsäherralaa isännöipi, kun Pärkiltä pään särki? —
Hän seisoo siinä, niin ihmeen vapaana, uljaana ja puhdasmuotoisena hölmistyneiden poliisien edessä. Jätkiä, Herkko Tapion ystäviä, kapuaa kiireesti ylös…
Järven jäät etäisyydessä ulahtelevat kumeasti.
Alhaalta, rakennuksen juurelta kuuluu hälinää. Sitten kaikki äkkiä vaikenevat… Joku ilmoittaa toiselle väräjävällä äänellä:
— Henki meni.
19.
Nämät hourenäyt nähtyään vaipui Herkko Tapio syvään uneen, jota kesti kolme vuorokautta. —
Kun hän vihdoin heräsi, oli kuume lakannut ja mies tunsi olevansa terve ja nälkäinen.
Ensi hetkellä hän kuvitteli sen voivan olla totta mitä hän näyissä oli nähnyt ja katsoi kysyvästi vaimonsa silmiin: oliko totta että hän oli rakentanut talon kruunun metsään ja oliko totta että metsäherra Berg oli saanut kuoliniskun harjahirren pudotessa?…
Mutta vaimo katsoi häneen hellästi ja rauhallisesti ja pikku tyttö Lyyli juoksi iloisesti sopottaen vuoteen viereen. Ei se siis ollut totta, mielihouretta vaan! Hän tuli vakavaksi, arkipäiväinen todellisuus selkeni selkenemistään, hän muisti äsken Metsähallitukselta saamansa päätöksen ja kaikki paikallismetsänhoitajat —
Mitä oli tehtävä?
Niin monta vuotta turhaa toivoa ja taistelua!
Jos todella kävisi uhmamielin metsään, kiiltävä kirves korkealla, ja ruhjoisi jokaisen, joka estää tahtoisi? Jos todella houkutteleisi mukaansa kymmenen toveria: — pois alta virkavalta!? Mutta sehän olisi järjetöntä, se ei mitään auttaisi, sellainen mielenosotus leimattaisiin hulluudeksi ja hävyttömyydeksi — moisesta tuumasta oli tyystin luovuttava, vaikka sisua kirveli ja kapinan kynsiä kutkui…
Mitä siis? Ameriikkaanko? — Ei. Metsävahdiksiko? Ei ikinä! Kun muisti vain Konsta Kouhosen matelevan hahmon, tuntui pelkkä ajatus metsänvartijana olemisesta mahdottomalta.
Tukkipäälliköksikö siis? Hänelle oli jo tarjottu edullista paikkaa ja luvattu vapaa asunto vanhassa talonpoikaiskartanossa. Ei muka tarvitse muuta kuin hiukan ajella ja hiihdellä ukkoin perässä, tekaista kauppakirjoja ja poltella sikaria. Ja kesän tullen: asua ponttuulla, juoda kahvia, kuunnella ankraveeta ja soljua alas koskia kolisevain tukkien seassa… Mutta — Siinäpä se: luonto ei sitä sallinut. Koko tukkipuuha siveellisesti tympäsi — sehän oli toisen vahingolla hyötymistä, sehän oli talonpojan nylkemistä hänen tyhmyytensä ja velkakurjuuteen sortumisensa kustannuksella. Hänellä, Herkko Tapiolla, ei ollut sydäntä pukeutua tukkipomon turkkeihin pröystäilläkseen paitasillaan palelevien parissa.
Hän ei tahdo olla kenenkään renki eikä kenenkään herra!
Hän on heiluttanut punaista lippua suurlakkosyksynä, hän on laulanut vapauden virttä ja uskonut ihanteiden saavutukseen.
Mutta ihanteita ei voi saavuttaa Rämsänrannalla — ei ainakaan korpikodin ihannetta. Hullu mies, joka haaveksi kevätkäen kukkua, piilopirtin sinistä savutuprua, maan mullan väkevää lemua ja auringon kultaamaa rantahietikkoa!
Hullu mies, joka näki hirren putoavan metsäherran päähän ja toivoi virkavallan siitä masentuvan!
Virkavalta ei alene ennenkuin kansa nousee. Kansa ei nouse ennenkuin se — nostetaan.
Ja hän puhui itsellensä näin: Yksilö, Herkko Tapio, uhraa ihanteelliset mielitekosi yhteiselle tarkoitusperälle, luovu yksityispyyteistä!
Et saanut omaa kotia kaupungissa, et korvessa — oma kotisi onkin siellä missä koko sukusi elämän pettymys piilee.
Äitisi näkee näkyjä vaivaistalolla — isä vainajasi ääni huutaa kosken kohinasta — sinäkin näkyjä näit — vapaudu sukuviasta: astu alas todellisuuteen.
Todellisuus? Mikä se onkaan! Kapina — sota — aatteellinen taistelu.
Värväydy soturiksi aatteen armeijaan, teroita säiläsi, paina päähäsi kypärä, tempaa kiipesi, iske ja lyö!
Onpa ihme, jollei suomalainen lyödä uskalla, silloin kun tarvitaan?
— — — — —
Herkko Tapiosta tuli kansanpuhuja, joka saarnasi virkavaltaa vastaan.
Hän kulki sosialistiagitaattorien jälkiä, mutta hän ei sokeasti antautunut millekkään puolueelle, vaan tahtoi perustaa uuden kansalaiskantajoukon "siveellisen järjen", "omantunnon vapauden" ja "oman kodin kaihon" nimissä.
Hänen ensimäistä esiintymistään arasteltiin, hänen toista puhettaan arvosteltiin pöyhkiön puheena, mutta kun hän piti kolmatta puhettaan ja löysi oikean sanontatavan, ei enää kukaan irvistellyt.
Tosin hänen kuulijansa olivat pelkkiä jätkämiehiä, torppareita ja köyhtyneitä talonpoikia.
— Mikä on tuo Herkko Tapio miehekseen? kysäsivät sivistystä saaneet henkilöt halveksuvasti. — Eikö hän ole sen mielivaivaisen akan poika, joka elää vaivaistalossa? Kannattaako sellaistakin kuunnella? Tiettävästi se on paljasta suunpieksämistä tunnettuun sosialistityyliin. Jokainen suutarinsällihän mokomaa osaa…
Eivätkä sivistyneet ihmiset tahtoneet koskaan mennä Herkko Tapion puheita kuuntelemaan, eivät vielä sittenkään, kun mies oli saavuttanut mainetta ulkopitäjissä ja hänen esiintymisiään joskus porvarislehdissä mainittiin. Rämsänrannan ylhäisö, jonka kansanvalistusrientoja edusti enimäkseen ruotsalaisia lauluja laulava forstmestarikuoro, tuomitsi yksimielisesti moiset repäisevän hengen ilmestykset. Paikallismetsäherrat sanoivat: "sellaisia roistoja niistä tulee! Jos heille antaisi kruunun metsää, niin he joka puun juurella rääkyisivät internatsionaaleansa."
Ja herra Berg oli sangen tyytyväinen ettei Herkko Tapion ollut onnistunut saada jalansijaa valtion maalla.
Mutta joskus joku metsävahti eksyi Tapion puhetilaisuuksiin. Pian ilmestyi useampiakin urkkijoita, ja lopuksi saapuivat vartavasten molemmat päämetsäherrat ottamaan selkoa, sanottiinko noissa puhetilaisuuksissa jotakin forstmestarein kunniaa loukkaavaa.
Tietysti sanottiin — tai oli tarvis sanoa!
* * * * *
Herkko Tapion silmissä välähtää! Tuossa siis hänen edessään istuu se henkilö, se virkamies, joka on katsonut arvolleen sopivaksi estää ihanteellista ihmistä saamasta olinsijaa lähettyvillään. Se metsänhoitaja, joka hyvällä omalla tunnolla paraikaa rakennuttaa itselleen kaunista huvilaa Käkiniemen rantamalle, helposti hankittuaan siihen erikoisoikeuden, heti kun Herkko Tapion anomus on hyljätty. Se virkamies, joka köyhiltä uutisrakentajilta kiskoo puolenkolmatta markkaa samanlaisista puista, joista itse tarvitessaan maksaa Metsähallitukselle 50 penniä. Se virkamies, joka uhraa aikaa enemmän koirilleen, moottoriretkilleen, kaupunkimatkoilleen ja kaikenlaisille turhille mieliteoilleen kuin sille kansalle, jota auttamaan ja ohjaamaan on palkattu. Se virkamies, joka tahtoo nauttia elämästä yksin palvelijattariensa kustannuksella… Ennenkaikkea se, joka huvikseen musertaa koteja niinkuin katupoika pähkinänkuoria…
Ja tuossa herra Bergin henkitoveri, virkamies, jonka käytös on sileä ja joka pitää itseään täydellisenä, loukkaantuen sydänjuuria myöten, jos joku joskus on ajatellutkaan hänen, Knut Osvald Edelsteinin, voivan erehtyä tai tehdä väärin!
Mutta — onhan samantekevää, ovatko moiset herrat läsnä vai ei. Ei parhainkaan siemen voi sellaisten sydämissä itää, ei kirkkainkaan säde sellaisten silmiä avata!
Hän, Herkko Tapio, puhuu vain niille, jotka ovat mahdolliset heräämään itsetietoisuuteen. Niiden sydämiin hän tahtoo kylvää kapinan siemeniä — sen vastarinnan, joka hänen vakuutuksensa mukana kerran on kukistava virkavallan Suomesta.
Hän tulee surulliseksi — — —
Ihmisen elämä — puhuu hän kuni itsekseen — ei ole siinä että me elämme mitenkuten pappien, nimismiesten, tohtorien, kauppiasten tai metsänhoitajien turvissa tai säilytämme siedettävät välit ja nöyrrymme kohtalon alle pitäen sitä Jumalan sallimuksena. Vaan ihmisen elämä on siinä, että me, kansan lapset, pyrimme pois holhouksesta…
— Hva' tycker du? kuului toinen metsänhoitajista kysyvän. Johon toinen murahtaen vastasi:
— De' låter ju ganska fint!
— Pois holhouksesta, jatkoi puhuja. — Irti kaikesta siitä mikä meitä alhaisesti sitoo. Virkamies Suomessa on meidän orjuuttajamme niin pian kun hän asettuu kieroon suhteeseen alaisiinsa nähden eikä tahdokkaan ymmärtää, missä asemassa alhaiso elää eikä välitä sen elämänkohtalosta eikä ota osaa sen elämän ihanteisiin. Vai eikö vallassaolemattomilla olekkaan elämän ihanteita kuten herroilla? Eikö torpparin tai hänen vaimonsa, eikö käsityöläisen tai hänen tyttärensä, eikö itsellisen tai hänen poikansa povessa piile elämän ihanne, ja suuri kaipaus? Jos ei piile, eikö voi piillä? Sanokaa, ovatko ne tulleet Ruotsista vai Suomesta, jotka tähän maahan ovat syvimmät hengen vaot kyntäneet? Miksi aina tuomitaan roskaväkeä eikä niitä, jotka sitä eivät tahdo jalostaa? Kuka nostaa Rämsänrannan rahvaan rämesuon myrkkyhengestä? Kuka onkaan — tarkoitan kuka olisikaan — likempi vaikutusvaltainen, jollei virkamies rahvaan keskessä? Mutta mitä todellista arvoa on sellaisella virkamiehellä, joka salaa halveksuu kansaa? Joka pitää itseänsä liian sivistyneenä antautuakseen ihmisellisiin väleihin…
— Han syftar på oss! virkahtaa toinen forstmestareista ääneen ja tekee kärsimättömän liikkeen. Puhujan silmät hehkuvat ja hän jatkaa:
— Mitä arvoa on sellaisilla herroilla virkamiehillä, jotka elävät meidän kustannuksellamme, mutta soimaavat meitä takanapäin eivätkä koskaan liity meihin rakkauden siteillä! Niitä on tosin herroja, jotka hennovat leikitellä kansan… hän ei sano loppuun, mutta herra Bergin punaisista kasvoista saattaa arvata, mihin puhuja tähtää.
Me — jatkaa Herkko Tapio — näymme yleensä olevan olemassa virkamiehiä varten eivätkä virkamiehet meitä varten. Oi veljet, toverit, suohon suureen sortuneet: Minä sanon että niin kauvan kun olemme lampaita, niin kauvan annamme itsiämme ajaa läpi mistä kujasta hyvänsä ja sulkea itsemme mihin karsinaan tahansa. — — Mutta mitä on sanottava virkamiehestä, joka pelkää vihaamaansa laumaa! Syöpikö hänkin rakkauden leipää? Tai mitä on sanottava virkamiehestä, joka teeskentelee itsensä kansallismieliseksi, mutta halveksii yksin kansan kieltäkin? Kiertomatkoillani olen kohdannut virkamiehen — samantekevää onko hän Metsähallituksen edustaja tai mikä muu — joka kehahtelee virkaveljelleen, kuinka tämä suomenkieli, jota me puhumme, kelpaa ainoastaan tukkipirtissä, navetassa ja tunkiolla. Tuollaiset herrat, jotka siis vain hyvän palkan himosta suostuvat kansankieltä viljelemään, joutaisivat meikäläisen mielestä iänkaiken seisomaan lantarenkeinä Suomen kansan tanhualla…
Olipa siinä kylliksi herkille herrashermoille! Metsäherrat tarttuivat kiireesti lakkeihinsa ja poistuivat pihalle, jossa pienempi väkijoukko seisoskeli. Mutta uskotut miehet ja metsävahdit jäivät esitelmän loppuun saakka.
Kun Herkko Tapio sitten teki lähtöä, kohtasi hän pirtin eteisessä kookkaan lautamiehen, joka synkeäsilmäisenä tervehti puheenpitäjää ja antoi tälle molempain metsänhoitajain puolelta haasteen "törkeästä kunnianloukkauksesta", kuten sanat sattuivat.
— Se tietysti vielä puuttui! sanoo Tapio huolettoman keveästi.
Mutta miehen sisässä kirvelee vihan tuska ja sielullisesti sangen kärsivänä hän lähtee taivaltamaan toisiin kyliin.
20.
Hän ei ollut uskonut koskaan tarvitsevansa lähteä Ameriikkaan. Mutta vuoden vankilassa istuttua tämä ajatus hänessä oli kehittynyt painavaksi pakoksi. Ei muuta kuin tiketti taskuun ja pillit pussiin.
Merilaiva Hangon satamassa teki parhaillaan lähtöä Englantiin, jossa suuret siirtolaislaivat odottivat. Laiva oli täynnä matkustavaisia, joista sentään puolet pyrkivät ainoastaan Tanskaan asti sieltä hajaantuakseen mikä minnekin Euroopan sivistysmaihin. Oli kevätaika, lenseä tuuli lietsoi lännestä, käyden virkeästi matkustajain hattujen kimppuun. Siirtolaisista joukko koetti syödä suomalaiseen surunilmaustapaan, osa huvitteli itseään ryypynotolla, mutta suurin osa kyhni äänettömänä arkkujensa päällä:
"Ameriikka lämmin maa vaan Suomi vilun arka…"
Herkko Tapio perheineen istui välikannen sopessa vaipuneena omiin mielihauteisiinsa hämärästi seuraten mitä ympärillä tapahtui.
Hän ikäänkuin ei tahdo ajatella mitä kuitenkin ajattelee. Nimittäin erkanemista kotimaastaan. Hän tuntee sen suureksi asiaksi, mutta teeskentelee sitä pieneksi. Onko totta että hän äsken ehkä viimeisen kerran polki sitä mannerta, jossa hän ja koko hänen sukunsa on syntynyt ja elänyt? Sitä maata, jonka kaukokorvessa hänen kurjan, vankeusajan kuluessa kuolleen, äitinsä luut lepäävät mullassa?… Nyt on hän laivassa — matkustajia on kielletty enää astumasta laiturille senjälkeen kun santarmi ja tulli on tehnyt tehtävänsä. Jos sentään vielä käväseisi — viimeisen kerran? Vaimonsa sitä tunnetta ei haudo, hän, Hetu, vain iloitsee että vihdoinkin pääsee suureen mailmaan ja saapi kulkea hattu päässä. Ja Lyyli, tyttönen, ei myös osaa surra, jumalankiitos…
— Herkko, nouse katsomaan, nyt laiva lähtee!
Mies häpsähtää, sillä samalla ryhmä siirtolaisia virittää laulun:
… Joka niemeen, notkoon, saarelmaan Kodin tahtoisin nostattaa!
Kodin ympäri viljavat vainiot Kalarantoja kaunistaisi Jalon kansan kuntoa…
Herkko Tapioa puistattaa sisäinen väristys. Ivallako toverit tuota laulua laulavat? Sehän on pyhyyden häväistystä…
— Huiskuta sinäkin Herkko, huiskuta nyt! kiihkoilee vaimo.
Mutta mies tuijottaa kalpeana jonnekkin etäisyyteen ja vaipuu tyrmistyneenä soppeensa matka-arkun päälle.
Laiva viheltää ja jyskyttää. Jäähyväishuutoja kuuluu. Eläköön ja hurraa huudetaan. Mutta Herkko Tapio ikäänkuin ei ole mukana tässä kaikessa…
Hän näkee kangastuksen. Hän näkee Rämsänrannan kaukokorven ja Käkiniemen. On olevinaan varhainen kesäaamu, koivikon hiirenkorva-lehvä tuoksahtaa ja järripeippo laulaa painanteessa. Ei kuulu risahdustakaan metsästä, ei loiskahdusta järveltä, joka päilyy peilinä törmän alla. Lahden rantahietikko heloittaa valkoisena, auringon säteet kultaavat harjun kuusenlatvat, joissa loistaa tulipunaisia käpyjä. Ja hongan kyljessä, tikan ontelossa nukkuu yöpöllö. "Nouse, nouse", on hän kuiskaavinaan vaimolleen, joka on nuori ja vihantaverinen. Ja sitten he yhdessä leijuvat alas rantahiekalle ja ottavat aamukylvyn. "Kiitä Jumalaa, rakas vaimoni, kiitä kaitselmusta että vihdoinkin sait oman kodin!" mies sanoo. Vaimo suutelee miestään, syleilee häntä paljain rinnoin… "Oma koti — omani — kaikkeni — oi mikä nautinto!"
Mutta yhtäkkiä aurinko peittyy, maa hämärtyy, siimes synkistyy ja odottamaton myrsky mylvähtää yli Käkiniemen, jossa viirikukko korkealla yli kattojen viuhuu…
Ja he tarttuvat toisiaan käsistä kiinni ja juoksevat kuin Adam ja Eeva pakoon Jumalan ilmaa…
— Herkko, mikä sinun on? kuuluu vaimon todellinen ääni.
— Ei mikään, minä tässä vain muistin… sopertaa kalpea mies.
— Ei kannata muistella Rämsänrantoja!
— Ei kannatakkaan. Eipä ei.
Hän miehistyy, ikäänkuin painaen jotakin sydämensä syvimpään, lukitsee sen seitsemän sinetin taa… ja tahtoo esiintyä kuten muut.
Merilaiva jo mennä porskuaa komeasti kaarrellen kallioisten nienten ja alastomien luotojen lomitse. Lokkien siipiä vilahtelee ilmassa. Ja merituuli puhaltaa vastaan muuttuen sitä viileämmäksi kuta kauvemmas laiva ulapalle etääntyy.
Pois rannoilta Suomen riennämme nyt, Niin ihana maa se meiltä jää…
uikuttaa yhä pieni laulajaryhmä, jonka johtaja on hienossa hiprakassa.
— Ameriikkaanko sitä työkin? kysäsee yhtäkkiä leveänaamainen mies Herkon eteen asettuen ja hyväntuulisesti silmiään pöllistäen.
— Sinne, vastaa puhuteltu väkinäisesti.
— Ka sinnehhän sitä minnäi. Tulj ihan pakko lähtee, kun se Liena kehveli piäsiäissä kihlat purk' ja sille Jessulle, höpelölle, mutsuks' mänj. Se nähkääs on Jessu lesk' ja viien lehmän isäntä. Niin mnä meinasin jotta kun noinikkään ilikiästi kehtoo hyvvee miestä huiputtaa, reissuun laittaun ja Sikakosta nain vaikka enkelskan. Heh heh. Onko vieras raitis vai kelepooko teille Savon viina?
Herkko käänsi päänsä pois.
Mutta yhtäkkiä hänen sisuksissaan kuohahti ja veri karkasi päähän. Hän oli sattunut silmähtämään ylös ensi luokan kannelle, jossa matkustajat kävelivät kaiteen varassa ja huvikseen katselivat alas kolmanteen luokkaan. Herkko Tapio oli ollut yläkannella äkkäävinään Fjalar Bergin, jota hän ei ollut kohdannut siitä saakka kuin oli linnaan viety. Ainakin oli hänen silmissään vilahtanut hyvin samannäköinen herrasmies kuin Rämsänrannan metsänhoitaja.
"Herrajumala, eikö pääse tuosta olennosta erilleen edes Ameriikan matkallaan? Vieläkö nuo välkähtelevät silmät vainoovat häntä meren aalloillakin?"
Hän tuli uudelleen pahoinvoivaksi ja vetäysi makuuhyttiin.
— Piru on laivassa! sopersi hän vaimolleen, joka häntä hoiteli. Ja hän selitti, kenet oli ollut näkevinään.
Hetu nauroi iloisesti:
— Ole hupsimatta!
Mutta itse hän päätti ottaa selon asiasta. Se ei kuitenkaan ollut helppo tehtävä. Kun hän tyttönsä kanssa yritti pienelle vakoiluretkelle ylempiin luokkiin, niin hänet mitä nyrpeimmillä haukkumisilla ajettiin takaisin. Ja kun hän laivapalvelijattaren välityksellä koetti saada tietää, oliko Berg nimistä herraa ylempäin luokkain matkustajaluettelossa, niin ei sekään onnistanut! Kolmannen luokan punatukkainen, kesakkokasvoinen tarjoilijatar tosin suostui pistäytymään ensi luokassa, mutta pian se sieltä pois pyrähti; itse kapteeni oli hänet yllättänyt terävästi huomauttamalla että pysyköön osastossaan:
"Kunhan yö tulee, hiivin sinne itse" ajatteli Hetu Tapio itsepäisesti, palaten huolestuneena miehensä hyttiin.
Herkko makasi kalpeana, kylmänhikisenä seljällään, tuijottaen komeron laipioon.
Laivakoneitten jyskeessä hän oli kuulevinaan kummallisen äänen: Kostatko? — kostatko? — — kostatko? ikäänkuin kyselee hirviö korvan juuressa herkeämättä takoen ja tingaten vastausta.
— Mitä minä sinulle osaan tehdä? kuuluu vaimo kysyvän hellästi peitellen makaavaa.
Mies ei vastaa. Kuulee vain sen toisen kysymyksen, sen, joka laivassa ryskää: kostatko — kostatko — kostatko?
"Jos ryntäisi sinne — ja ampuisi?"
"Tai työntäisi mereen —?" Kostatko — kostatko — takoo kone. "Jumala, jos se herra kerrankin ymmärtäisi, mitä on tehnyt?"
Kostatko — kostatko — tytkyttää kone. "Niitä on ihmisiä, jotka eivät milloinkaan häpeä…"
Kostatko —? Kos…
"Hyi horna! Mihinkä se matkustaa? Kenties joillekkin kansainvälisille koirapäiville tai — valtion matkarahalla — tutkimaan miten käpyjä Saksassa kerätään."
Kost…
Hän hypähti seisaalleen nyrkit puristuksissa kauhean sisäisen vihan vimmassa, mutta vaimo kävi hänelle kaulaan ja painoi takaisin lavalle.
— Päästä, minä — jumaliste — kostan… kiljui mies kuin mielipuoli riuhtoen itseään.
— Ei hän ole täällä! sanoi vaimo tyynesti. — Se kuuluu olleen… tykkänään toinen… olen ottanut selon! puhui Hetu läähättäen hätäyksissään että mies tosiaankin tekee tekosen ja pilaa koko Ameriikan matkan.
Herkko Tapio herkesi tempoilemasta, huokasi syvään ja nukahti väsyneenä mielenliikutuksesta.
Mutta läpi unenkin hänen aivoissaan vielä kuiskutti, jyskytti salaperäisen hirviön ääni: kostatko — kostatko — kostatko?
Hän makasi koko seuraavan päivän tuntien itsensä heikoksi toisten seuraan. Siirtolaisten laulut olivat ammoin vaijenneet, sää oli harmaa, merenselkä viluinen — alakuloisuus pyrki väkistenkin verhoamaan merellä matkustajain mielet.
Sillä aikaa kun vaimo ja tytär pysyttelivät välikannella, kiersivät makaavan miehen ajatukset omia teitään.
"Näin se nyt päättyi", hän ajatteli. "Minä luulin kykeneväni rakentamaan ihannemökin isänmaani helmaan. Jo nuorena älysin ettei työmiehen elämä kaupungissa voinut muodostua veren ja hengen vaistoiseksi vastineeksi. Minä kaipasin sisäistä rauhaa ulkonaisessa vapaudessa. Minä himoitsin runouden kultaa yksityisessä perhe-elämässäni. Minä haaveksin erakon jumalsyvyyttä humisevassa korvessa, kaukana suurmailman synneistä. — Kaikki on paljastunut katkeraksi ivaksi. Minä kompastuin ensimäiseen louheen, mitä eteeni sattui — metsäherraan. Minä löin työkirveeni, suomalaisen lepiskoni, samaan louheen. Minä kirosin pyhän kirouksen kuin Kullervo Kalervonpoika, jonka paimenleipään ilkeä emäntä oli kiven kätkenyt… Sitten tahdoin nostaa punaisen lipun mustien lippujen keskeen ja kuunnella ukkosen jumalan ääntä. Uskon kyllä että ennätin kylvää siemenet, jotka kerran tienohesta itävät — ikuisen kapinan virkavaltaa vastaan — mutta vihollisen linkooma kivi sattui taaskin vasten suutani ja minulta katkesi puhe. Vankeuteni vääryys huutaa ehdottomasti kostoa. Mutta nyt? — olen menossa pois ja Jumala tietää, saanko sitä koskaan tehdyksi…"
— Kostatko? kostatko? kostatko? jyskytti laiva ja Herkko Tapio kuuli taas tuon myrkyttävän, kiihoittavan äänen.
"Voin kuvitella", hän jatkoi ajatuksiaan, "miten siellä kotipitäjässäni nyt asiat kehittyvät. Metsähallitus palkkaa sinne yhä uusia forstmestareita. Hoitoalueita supistetaan, mutta puomirenkaita laajennetaan. Uudet metsäherrat puolestaan vaativat yhä uusia metsänvartijoita. Ja uudet metsänvartijat vuorostaan yhä uusia metsärenkejä ja urkkijoita. Siellä muodostuu vähitellen kokonainen pataljoona metsäkapteeneja ja korpivääpeleitä, pärepuuvänrikeitä, latohirsi-aliupseereita, aidanseiväs-jefreittereitä ja linjasotamithiä. Ja metsiä muka hoidetaan niin hemmetisti, eikä kenenkään päähän pälkähdä, olisiko ehkä ihmisten hoitaminen tärkeämpää! Ja kuka suurin herra koplassa ja kantaa suurimman palkan, se tekee vähin työtä, mutta tyhmän kansan mielestä on etuoikeus tyhjäntoimittajan puolella.
"Ne ovat siellä hyvin tolkussaan, siellä annetaan virallisia määräyksiä, tehdään kaikenmoisia mittauksia ja tarkastuksia, teetetään monenmoisia 'metsätöitä', ja täytetään kaikenlaisia lanketteja, lomakkeita ja lippuja, joissa vilisee sarekkeita mahdottomintakin tiedonantoa varten. Ja kaikki tämä on nyt olevinaan tuiki tarpeellista ja hyödyllistä, ja ympäristön täytyy äänettömänä kunnioittaa näitä toimenpiteitä. 'Vosmestari, vosmestari! — metsävahti, herra Vartija!' kaikuu kautta kylien eikä Rämsänrannalla kohtapuoleen enää arvioida ainuttakaan asiaa ilman ettei joku metsäviranomainen siihen pyri leimaansa lyömään. Ne elävät siellä kuin sinilakkiset ratsupamppukasakat kaukaasialaisessa aulissa syöden lampaanlihaa ja paimenten kokoomaa hunajaa, vallaten kaikki palvelukseensa. Se ei olekkaan vähäinen seikka Rämsänrannalla, jos ken on vosmestarin piika tai metsävahdin emäntä tai 'vosmestarin apulaisen sijaisen huushollerska!'. Sillä kaikki mikä metsäherroista heruu, on niin erikoisen mehuisaa. Ja kaipa siellä nyt oikein…"
Hytin ovi narahti ja vaimo tyttärineen astui sisään. Pikku Lyylin posket olivat sinervät kylmästä, äiti etsi ruokakorin ja pere rupesi aterioimaan.
— Vasta huomenna kuulutaan päästävän Tanskan rantaan, ilmoitti Hetu.
— Äiti, minäpä söisin muikkuja! pyyteli Lyyli kirskuttaen hampaitaan.
— Söisit kun saisit, sanoi äiti myhähtäen.
— Anna sitten särkikukkoa! sanoi tyttö. Isäkään ei voinut olla naurahtamatta. Mutta pian hänen mielensä painui, kun Lyyli yhtäkkiä viskasi kysymyksen:
— Miksi isä oli niin kauvan linnassa?
— Voi taivahinen tuota lasta! huudahti Hetu, mutta pitkänään lepäävä perheenisä ajatteli itsekseen, silmät puoliummessa:
"Lasten edessä ovat kunniallisimmatkin haavat häpeällisiä."
Ja taas hän kuuli höyrykoneitten jyskinän ja ärsyttävän kehoituksen…
Ja oman lapsensa aukirepäisemän muiston valossa hän oli näkevinään Kustaa III:nnen aikuisella louhikäärmesinetillä varustetun paperin, jossa luettiin:
"Keisarillinen Hovioikeus on ottanut harkittavakseen tämän asian ja samalla kun Keisarillinen Hovioikeus ei voi itsellismies Tapion valitusta tutkittavakseen ottaa, koskei Tapio ole säädetyssä järjestyksessä ilmoittanut tyytymättömyyttänsä, katsoo Keisarillinen Hovioikeus selvitetyksi että itsellismies Tapio kysymyksessäolevassa tapauksessa on perättömästi ja vasten parempaa tietoansa sanonut metsänhoitaja Fjalar Brynolf Bergin ja osaksi myös metsänhoitaja Knut Osvald Edelsteinin syypäiksi sellaiseen rikokseen, joka voi saattaa heidät halveksimisen alaiseksi tahi haitata heidän elinkeinoaan sekä tutkii senvuoksi oikeaksi, nojautuen Rikoslain 27 luvun 1 §:ään ja toiseen momenttiin, tuomita itsellismies Tapioa julkisesta herjauksesta vetämään sakkoa — tahi maksuvarojen puutteessa pidettäväksi vankeudessa 1 vuoden…"
— Ne pirut! huudahti hän muistaessaan asian menon ja hyppäsi pystyyn.
* * * * *
Laiva oli poikennut Köpenhaminan satamaan. Laivaan jäävät siirtolaiset katselivat yli kaiteen herrasmatkustajain maallenousua. Moni siinä itsekseen ajatteli: "Niin, nuo ne pysähtyvät tänne — ne ovat vain joutilaita, jotka aikansa huviteltuaan palaavat Suomeen. Mutta me menemme merien taa ja meidän on tehtävä ankarasti työtä ennenkuin pääsemme palaamaan. Ja usea meistä ei ikänään palaa…"
Huolimatta vaimonsa estelyistä oli Herkko Tapiokin kiivennyt kannelle ja katseli Tanskaan jäävien hajaannusta. Tuossa joku lihava parooni nousi kiiltäviin vaunuihin, joiden eteen oli valjastettu kaksi valkoista, leikkohäntäistä oritta. Tuossa pari aistillisen näköistä ylioppilasta, salkut käsissä, paraikaa vihelsi ja viuhtoi ajuria — ja läksivät ajamaan iskien silmänsä kauniiseen juutalaiseen naiseen, joka yksikseen seisoi väentungoksessa. Mutta tuossa eräs nähtävästikin vastanainut suomalainen pariskunta, molemmat vaaleatukkaisia, onnellisen näköisinä, kukkia rinnoissa, läksi ajamaan kaupungille päin. Tuossa taas rumannäköinen laiha rouva vielä rumemmannäköisine tyttärineen väitteli kirpeästi ja nyrkkiään heristellen paksun tanskalaisen ajurin kanssa: Va ba? va ba? firr sint tyyve! Tuossa mustiinpuettu, näöltään kuin pappi, kehenkään vilkaisematta, synkännäköisenä köntsähti istumaan ensimäiseen ajuriin, käskien ajaa kristilliseen hotelliin. Herkko Tapion silmät seurasivat jokaista, joka astui ulos tullihuoneesta. Niitä tuli yhä uusia mikä hymyillen, mikä huolestuneena huohottaen. Mutta yhtäkkiä — katsojan silmät jäivät rävähtämättä ja Herkko Tapio tuijotti yli kaiteen.
Totta toisenkerran! Siinä hän oli — herra Berg. Nallihattu päässä, tavattoman korkea kaulus kuikelossa kaulassaan, keltaiset liivit vilahtaen sinervän palttoon alta, toisessa hansikoidussa kädessä ruskea salkku, toisessa hopeahelakeppi, jalassa mustat, silitysraudalla litistetyt housut… Hän keikahteli kantapäillään, välkytti silmiään joka suuntaan aivankuin tahtoen sanoa: "ei kenenkään tarvitse tietää että olen Rämsänrannalla käynytkään!"
Fjalar Berg nähtävästi odotti matkatoveriaan, joka vielä viivähti läpikulkuhuoneessa. Sitten hän keppiään huiskauttaen kutsui ajurin, johon samassa saapui toverikin, mustapartainen olento, ja molemmat herrat kiipesivät arvokkaasti ajopeleihin. Herkko Tapio näki Bergin vetävän povestaan kullanvärisen paperossikotelon ja tarjoavan toverilleen. Ja paperossi hansikoitujen sormien lomassa, tyytyväisenä itseensä, metsäherra huusi ajurille — ja nelipyöräiset ajoneuvot läksivät liikkeelle Köpenhaminan keskustaa kohden.
Siirtolainen Tapio yhä katsoi värähtämättä pölypilven perään yli suuren torin.
Vihan ja yhtaikaa surun tunne täytti Herkko Tapion kipeän sydämen.
Merilaiva irtaantui hiljaa laiturista ja koneet alkoivat jyskyttää…