JUMALISTA.

Kaksi kansan enkeliä Suojahenkeä hyveä Riensi maasta leyhytellen Luojan istuimen etehen. Luokse Luojan luontelihe Tuosta toinen ja saneli: "Isä, Herra henkikunnan, Luoja luotujen väkevä! Sulle maani mainehikkaan Urho kauniin kansakunnan Lahjat uhriksi ylennän." Näin hän lausui, laski lahjat Polven juurehen Jumalan Sekä siirtyi syrjemmälle Luota Luojan Kaikkivallan.

Silloin silmänsä kohotti, Nosti lunta luomiensa Toinen enkeli ihana, Valkosiipi, vyöhyt kulta, Painui puhdas polvillensa Pyhän polvien etehen Sekä lausui laaskavasti, Suulla puhtaalla puheli: "Oi on Isä armollinen, Herra Henkien väkevä! Tässä tuon ma maani mahlat, Kohlut kansan sorretuimman, Jonka luotujen seassa Kuolematon keksi silmä. Luoja suuri luomakunnan! Täss' on kyynel, huokaukset Kansan, jolle oikeutta Valt' ei vieras vallassäädyn Salli sanoilla omilla Ilmi-tuoda tuomioissa, Eikä valtojen välissä. Täss' on vaivat, kärsimykset Kansan, jonka oma, armas Kieli sointuva sulonen Perin pois on työnnettynä Virkakunnista, viroista, Vaikka kansan kallis leipä Virat viljalla ravitsi. Täss' on hengen taistelukset, Tässä kuoloa kovempi Sota sielujen sisussa: Katsos, Herra, Henki Suuri! Siltä kansalta katalat Ehdot hengen elämänkin Kovin riistävät rivosti. Sillä kouluja omia, Joissa vanhin lapsellensa Viljan henkensä pyhimmän Saisi jättää jälkehensä Perinnöksi polvuiseksi, Johon liittyisi likemmin Oppi oiva ihmiskunnan, Mink' on vuotten vieriessä Tuhat päätä tuskan tiessä, Nerot neuvoja nivonut; Niitä ahjoja elämän Kielelläns' ei kansakunta Omalla saa opiksensa, Vaikka hiutuu henki herja Tiedon näljästä, janosta: — Pyhä Herra, Luoja Hurskas! Kuule kansan huokausta, Katso kurjan kärsimystä! Ethän suotta jaellunna Hengen lahjoja jaloja, Suott' et heihin tuhlannunna Suurta voimasi väkeä. Ethän kieltä kaunihinta Sorra tuskan huutoihinsa, Etkä mieltä kestävintä Vaivuttele vaivoihinsa. Työtä, vaivaa, urhoverta, Innon tulta isänmaisen, Poiss' on kaikki elon-ehdot Uljahimman kansakunnan, Kovimman mi luonnon voitti, Pienimmän mi palkan pyysi — Ethän näitä, Herra Hurskas! — Salli polkea pyhiä!" Näin kun lausui, rukoellen Vielä viipyy odotellen. — — — — — Luoja lausui, henget kuuli, Voimat taivahan vavahti, Maassa vallat liikahteli:

"Lyhyt-näkö, huoles heitä! Kuinka itkit sa ihala, Kun ma tuosta vierahasta Voiman iskulla erotin Saman kansan, vaikka juuri Silloin lahjani parahan Sille soin: sen kansakuntain Joukkoon kansaksi korotin. — Kansat sortuu, toiset nousee; Ikikanansa kaikki kuolee: Maine kantaa muistissansa Kadonneetkin kansain polvet. Mutt' ei nuoren, nousevaisen Vasta eloon pyrkiväisen Kansakunnan kulkuretki Vielä laskullensa riennä. Vasta sill' on kasvamassa Kylvöpelto siemennetty. Kuinka touko orastuupi, Orahasta laiho saapi, Laiho kuinka kypsyttääpi Viljan tähkät täyteläiset — Siitä aika tulevainen Vasta lausuu tuomionsa. Ällös surko, henki leino! Kylvöä vaan kostuttele, Kasta maata kallihinta, Joka siement' idättääpi, Kyllä aika kasvattaapi Sadon satakertaisenkin, Joll'ei maata marras polta. Kerran kansasi asuvi Kunniansa kukkuloilla, Kun jo tuokin kansakunta, Jonka ylistystä tässä Äsken kuullen lausuttihin, Varjopuolehen veäitse. Vaan nyt siell' on vierahissa Lapsi kansais, poika puhdas, Sill' on tulta sydän täynnä, Mieltä päässä miehekkäässä. Hänen henkensä herätä, Poven valkea viritä, Jotta kansan torkkuvaisen Tajuntaan ja tunnollensa Sais ja nostaisi elämän Jossa henki hengestämme, Kuolemattoman elämä, Voisi versoa jalosti: Niin se nouskohon ylevä Kansa nuori kasvavainen, Kuni hyötyvät hyvästi Vesat vetten lähtehillä, Nurmi nuori rotkomaissa." — — — — — Kiitokseksi ylentihe Kaksi kättä puhtahinta Lumi-siipeä pyhintä, Ääni riemusta väristen Täten laati lausumansa: "Isä armas ihmiskunnan: Suuri sull' on voima, valta, Viel' on viisaus syvempi, Pyhyytesi tutkimaton, Vaan on armosi avara Vielä kaikkea ylempi: Suurin suur' on rakkautes! Voima, valta Sulle, Herra, Ijankaiken kunnia! Nyt on kansani katala Nouseva, kuin nuori heinä, Kuni kukkanen kedolla, Taikka tammen taimi aino, Jonka juurta virrat juotti Päätä aurinko valosti."

Nousten nöyrä taantelihe Iki-armon istuimelta: Sydän tultansa sytevi, Silmät valoi valtiata. — — — — — Taas kun enkelit ehätti Kerran tulla Luojahansa, Lensi enkeli ihana, Valkosiipi, vyöhyt kulta Armoistuimen etehen. Siinä sitten polvistunna Täten suin sula puheli: "Sulle kiitos ijankaiken, Isä, korkeuden Herra! — Hän on tehnyt tehtävänsä, — Jolle työksi kansakunnan Herätellä annoit, Armas, — Koko kansa kiittämässä Hänt' on juhlan-kemussansa. Hänen kiitos-laulujansa Lauletaan — hän väsyy vanhus. — Katsos maahan! — — Tuolla … tuolla … tuolla … tuolla… Kaikkialla ilomielin Kansa sadoin, tuhat-määrin Häntä kiittää, ylistääpi — Mutt' ei moni kiitä siellä Sinua — oi Herra Hurskas!" Ja hän peitti siivillänsä Pyhän päänsä Jumalalta, Jonka palvelusta kansa Unhoittaen juhlaa vietti.

Lausui Luoja armossansa: "Kutsu kuolon enkeliä, Hän voi tehdä tehtävänsä: Maasta ottakoon hän miehen, Jota kansa jumaloipi — Ehkä suru rakkahasta Tuopi sielut puoleheni." —