YLEISSILMÄYS SEURAAVAAN KUUTEEN MIETELMÄÄN.

Ensimmäisessä esitetään ne syyt, joiden nojalla voimme epäillä kaikkea mitä tiedämme, varsinkin mitä aineellisiin esineihin tulee, niinkauan kuin meillä ei ole sen parempia perustuksia tieteillemme, kuin mitä tähän asti on ollut. Tämän perinpohjaisen epäilemisen hyöty, joka tosin täydessä selvyydessään ilmenee vasta tuonnempana, on etenkin siinä, että se vapauttaa meidät kaikista ennakkoluuloista, valmistaa henkeämme irtautumaan aistien vaikutuksista ja vihdoin tekee vastaisen epäilemisen mahdottomaksi kaiken sen suhteen, minkä kerran tästä epäilyksestä päästyämme olemme havainneet todeksi.

Toisessa mietelmässä henki, käyttäen sille ominaista vapautta, otaksuu olemattomaksi kaikki semmoisetkin, joiden olemassa olosta voi olla vähintäkään epäilystä, mutta käsittää samalla kerrassaan mahdottomaksi ettei ainakin henki itse olisi olemassa. Tämä huomio on erittäin suuriarvoinen, sillä täten on samalla löydetty peruste, jonka mukaan henki voi päättää mitä siihen itseensä, toisin sanoen ihmisen älylliseen puoleen, ja mitä ruumiiseen kuuluu. Mutta koska monikin ehkä jo tässä kohden voipi odottaa todistuksia sielun kuolemattomuudesta, täytyy minun tässä huomauttaa, että olen kokenut tyystin noudattaa sitä periaatetta, etten kirjoita mitään, jota en samalla tarkalleen todista, ja etten siis ole voinut aineen järjestämisessä noudattaa muuta sääntöä kuin mitä suuretieteilijät yleensä käyttävät, nimittäin että ensin esitän kaikki ne lausekkeet, joista tutkimuksen alainen väitelmä riippuu, ja vasta sitten käyn tekemään johtopäätöksiä itse väitelmästä. Tulee huomata että tietoon sielun kuolemattomuudesta tarvitaan ennen kaikkea mahdollisimman selvä ja ruumiiseen kohdistuvista mietteistä vapaa käsitys sielun olemuksesta, ja tämä onkin nyt puheena olevassa mietelmässä saavutettu. Mutta sitäpaitsi tarvitsee meidän samaa tarkoitusta varten tietää, että kaikki mitä me selvästi ja täsmälleen tajuamme, todella on juuri sitä ja sellaista miksi me sen siten tajuamme. Tätä viimemainittua seikkaa taas ei ole käynyt todistaminen ennenkuin neljännessä mietelmässä. Edelleen on aineen olemus tarkalleen selvitettävä, mikä tapahtuu osittain toisessa, osittain viidennessä ja kuudennessa mietelmässä. Näistä seikoista vuorostaan johtuu, että kaikki ne oliot, jotka äsken mainitulla tavalla tajutaan erinäisiksi substanseiksi, niinkuin sielu ja ruumis, todella ovatkin oleellisesti toisistaan eriäviä substanseja, mikä johtopäätös on tehtynä kuudennessa mietelmässä. Mutta viimeksimainittu lauseke tulee vielä samassa kuudennessa mietelmässä vahvistetuksi sillä, ettemme voi käsittää mitään aineellista kappaletta muuksi kuin jakautuvaksi emmekä päinvastoin henkeä muuksi kuin jakautumattomaksi, sillä emmehän saata ajatella esim. keskikohtaa jossakin henkioliossa, mikä kyllä käy päinsä aineelliseen kappaleesen nähden, olkoonpa se kuinka pieni hyvänsä. Näkyy siis että henki ja aineellinen kappale eivät ole ainoastaan oleellisesti toisistaan eriäväisiä, vaan vielä tavallansa toisilleen vastakkaisiakin. Pitemmälle ei asian esitys tässä kirjassa ulotu, sillä yhdeltä puolen riittää se, mihin ylempänä on viitattu, osottamaan ettei ruumiin kuolemasta suinkaan seuraa sielun kuolema, ja siis valmistamaan ihmisille toisen elämän toivoa, ja toiselta puolen ovat ne edellytykset, joista sielun kuolemattomuus voidaan johtaa, yhteydessä koko fysiikin esityksen kanssa. Täytyy näet ensiksikin tietää, että kaikki substansit ylipäänsä, eli siis ne oliot, joiden olemassa olo edellyttää välitöntä luomistointa Jumalan puolelta, ovat luonnostaan häviämättömät eivätkä koskaan lakkaa olemasta, ellei sama Jumala kiellä niiltä myötävaikutustaan ja tee niitä jälleen tyhjäksi. Edelleen on huomattava että näin ollen myöskin aine kaikkein aineellisten kappalten yleinen emäs ja alusta, on substansi, eikä siis koskaan häviä, mutta että ihmisen ruumis, siinä määrin kuin se eriää muista kappaleista, on kokoonpantu ainoastaan vissillä tapaa muodostuneista ja asentonsa puolesta toisiinsa suhteutuvista jäsenistä ynnä muista satunnaismääreistä eli aksidenseistä. Ihmishenki sitävastoin ei ole tuolla tavalla kokoon pantu mistään satunnaismääreistä, vaan on se olemukseltaan puhdas substansi. Sillä jos hengen satunnaismääreitä, niinkuin käsittämistä, tahtomista, havaitsemista, muutetaan, niin ei siitä seuraa että itse henki olemukseltaan muuttuisi joksikin toiseksi. Mutta ihmisruumis muuttuu oleellisesti toiseksi, jos vaan muutamienkin jäsenten muotoa muutetaan. Tästä taas seuraa että ruumis kuoleman kautta vallan helposti häviää ja lakkaa olemasta, mutta että sielu oman luontonsa mukaan on kuolematon.

Kolmannessa mietelmässä olen esittänyt omintakeisen todistuksen Jumalan olemisesta ja selvittänyt sen mielestäni riittävän laveasti. Mutta kun tarkoitukseni oli saada lukijan ajatusta niin paljon kuin mahdollista pysytetyksi vapaana aistien vaikutuksista enkä sen vuoksi ole tässä kohden käyttänyt mitään aistillisesta maailmasta lainattuja vertauskuvia esityksen valaisemiseksi, niin voi kyllä olla, että monikin paikka on jäänyt liian himmeäksi ja vaikeaksi käsittää. Kuitenkin toivon että nuo vaikeudet tuonnempana saadaan poistetuksi, nimittäin vastauksissani edellä mainittuihin vastaväitteisiin. Tämä koskee m. m. etenkin todistelmaani siitä että meissä oleva ehdottomasti täydellisen olennon mielle sisältää niin paljon ajateltua todellisuutta (realitas objectiva),[1] että sen alkusyyn myös täytyy olla ehdottomasti täydellisen. Tätä seikkaa valaistaan mainituissa vastauksissa vertauksella taitehikkaasti tehtyyn koneeseen, jonka mielle on jonkun taitoniekan ajatuksissa. Sillä niinkuin tässä mielteessä ilmenevällä ajatellulla koneella täytyy olla joku alkusyynsä, nimittäin taitoniekan tieto, joko se sitten on alkuperin hänen omansa taikka jonkun toisen hänelle antama, samoin täytyy meissä olevan jumalanmielteen alkusyynä olla itse Jumala.

[1] Skolastisesta filosofiasta periytynyt käsite "realitas obiectiva" tarkoittaa todellisuutta (esim. jotakin oliota) semmoisena kuin se on ajattelevan henkiolennon tajunnassa. Sen vastakohta on "realitas formalis sive actualis" = todellisuus semmoisena kuin se on. Edellinen on tässä kirjassa käännetty sanoilla "ajateltu todellisuus", jälkimmäinen sanoilla "tosiasiallinen todellisuus." Sopisi ehkä myös sanoa yleislaatuinen (obiectiva) ja ominaislaatuinen (formalis) todellisuus, katsoen siihen että olio käsitteessä on ainoastaan eräiden enemmän tai vähemmän yleisten tuntomerkkiensä edustamana; empiirisessä todellisuudessa se sitä vastoin esiintyy kaikkine ominaisine tuntomerkkeineen. *Suomentaja*.

Neljännessä, mietelmässä todistetaan että kaikki, minkä selvään ja täsmälleen tajuamme, on totta, ja samalla osotetaan ajatustemme epätotuuden syy. Nämä seikat ovatkin tarpeelliset tietää yhtä hyvin edellä saavutettujen tulosten varmistamiseksi kuin seuraavan esityksen ymmärtämiseen. Tässä on kuitenkin huomattava ettei nyt puheena olevassa mietelmässä lainkaan ole kysymystä synnistä eli erhetyksestä hyvän ja pahan noudattamisessa, vaan ainoastaan erhetyksestä johon joudumme toden ja epätoden erottamisessa toisistaan arvostelmain avulla. Eikä tässä liioin tarkoiteta uskon eikä siveellisen elämän asioita, vaan ainoastaan puhtaasti spekulatiivisia, pelkän luonnollisen järjen avulla tutkittavia totuuksia.

Viidennessä mietelmässä, jossa m. m. annetaan yleispiirteinen selitys aineellisesta luonnosta, esitetään sitäpaitsi uusi todistus Jumalan olemisesta. Tämänkin suhteen saattaa ilmestyä joitakuita vaikeuksia, jotka saavat ratkaisunsa vastauksissa vastaväitteisiin. Edelleen osotetaan todeksi että itse mittausopillisten todistelmainkin varmuus riippuu siitä, että meillä on tietoa Jumalasta.

Kuudennessa mietelmässä esitetään järjen eli ajatuskyvyn (intellectio) eriäväisyys mielikuvituksesta; selitellään tätä eriäväisyyttä osottavat tuntomerkit; todistetaan hengen oleellinen eriäväisyys ruumiista; mutta osotetaan samalla että nämä kaksi kuitenkin ovat niin kiinteässä yhteydessä keskenään, että ne tavallaan muodostavat yhden kokonaisuuden. Edelleen tarkastellaan niitä erhetyksiä, joita aistien vaikutuksesta tavallisesti syntyy, ja esitetään keinoja niiden välttämiseksi. Lopuksi tehdään selkoa kaikista niistä perusteista yleensä joista voidaan päättää että aineellisia kappaleita on olemassa. Todistuksina itse siihen asiaan, jonka todenperäisyydestä on kysymys, nimittäin että ulkoinen maailma todellakin on olemassa, että ihmisellä on ruumis j. n. e., ei näillä perusteluilla tosin ole suurta merkitystä, näitä asioita kun ei kukaan järjellinen ihminen ole koskaan todenteolla epäillyt. Mutta lähempi tarkastus osottaa, että nämä todistelmat varmuudessa ja selvyydessä eivät vedä vertoja niille, joiden avulla vastaavat tiedot omasta hengestämme ja Jumalasta ovat saavutetut, niin että juuri viimeksimainitut todistukset ovat varmimmat ja selkeimmät kaikista, mitä ihmisnero ylipäänsä kykenee käsittämään. Ja tämän seikan todistaminen se on ollutkin näiden mietelmieni varsinaisena silmämääränä. Ne muut kysymykset, joita esityksessä tilapäisesti kosketellaan, eivät siis tässä kaipaa erityistä selontekoa.