MERIMIEHEN MATKAMUISTELMIA I (continued 2)

Ensimmäiset päivät menivät jotenkin hyvin toivoessamme purjehtijoita tahi maata tapaavamme. Olin varma siitä, että määräämääni suuntaa kulkien joutuisimme St. Juan Fernandes saaristoon. Kompassia ei meillä tosin ollut muuta, kuin kuu, aurinko ja tähdet; mutta nehän merimiehellä usein paremmissakin oloissa ohjaajina ovat.

Minä olin kuitenkin laskuissani erehtynyt matkan ja ajan pituuden suhteen niin paljon, ett'emme saavuttaneetkaan maita niin pian kuin olin luullut. Päivät ja yöt vaihtuivat toinen toisensa jälkeen, ja samalla aina toivommekin masentui, kunnes se vihdoin rupesi kokonaan loppumaan.

Epätoivon silmäyksillä tarkastimme taivaan rantaa kahdeksannen vuorokauden valjetessa veneessä ollessamme. Mutta ei muuta näkynyt kuin sininen taivas päällämme ja ääretön meri, minne ikään katsoimmekin. Tämän lisäksi täytyi minun ilmoittaa, että vaikka olinkin kenenkään huomaamatta aina vähentänyt ruoka- ja vesi-annoksia, niin ei niistä kuitenkaan nyt enää mitään huomiseksi säästynyt. Se oli kauhea tieto monelle jo ennestään nälkiintyneelle onnettomuuteni toverille. Mutta mitä tehdä! Ei ollut muuta odotettavana, kuin kauhea janon ja nälän vaiva sekä viimein niiden tuottama kuolema.

Yhdeksäs päivä koitti, eikä pienintäkään toivonkipinää ilmestynyt. Nälkä ja jano alkoivat kauheasti vaivata ja kiduttaa meitä, ja epätoivon tuska rupesi samassa määrässä rintaamme ahdistamaan.

Kaksi seuraavaa vuorokautta olivat aina surkeammat. Janon ja nälän tuska rupesi jo muutamissa muuttumaan kauheaksi kuumeentapaiseksi houreeksi. Omien tuskien lisäksi oli nyt tullut niille, jotka vielä olivat täydellä järjellä, kamala pelko ja vartioiminen, etteivät hourailevat toverit surmaisi itseänsä tahi toisiansa.

Kahdestoista vuorokausi valkeni, aina yhtä kurjana ja toivottomana kuin edellisetkin. Janon ja nälän tuskat alkoivat vaan yhä kauheampia seurauksia tuottaa. Päivä oli paahtavan kuuma ja ilma tyyni. Tuntui kuin sammumaton tuli olisi sisuksia kärvennellyt. Kieli rupesi suussa kuivuudesta kangistumaan. Tuskin sain enää sanaa suustani. Ja tovereillani näkyivät olevan vielä kauheammat tuskat. Muutamat makasivat veneen pohjalla melkein tiedottomina, houreissaan huutaen: "vettä, vettä!" Vieläpä tapahtui muutamasti niinkin, että kuumeen houreissa miehet iskivät veitsillä milloin itseänsä, milloin tovereitaan ja imivät kuin petoeläimet haavasta juoksevaa verta, joka näkyi heille antavan tuskien lievitystä. Sen jälkeen he vaipuivat unen horroksiin. Silloin kokivat ne, jotka sattuivat olemaan paremmissa voimissa, tukkia onnettomain haavoja ja sitoa heidän käsiänsä ja jalkojaan, etteivät hourupäissään pääsneet mereen syöksymään tahi toisiansa vallan surmaamaan.

Noin puoleen päivään asti olin minäkin näin hoidellut onnettomia tovereitani. Mutta silloin nälän ja janon tuskat voittivat uupuneet voimani, niin että jouduin itsekin houreisin, ja tietämättäni käytin samaa keinoa, josta juuri olin muita kokenut estellä. Minä tunsin, miten toverini veri virkistävänä nesteenä kostutti tulikuumaa suutani ja valui kuin lievittävä voide kurkkuuni. Mutta siihen se loppui, sillä samassa sain iskun päähäni; minä vaivuin kykenemätönnä veneen pohjalle, ja entinen polttava kuivuus tuntui taas suussani. Mutta tuolla, tuolla juuri edessämme, vallan lähellä, niin kaukana vaan, etten sinne mitenkään päässyt, väikkyi ihanasti viheriöivä saari ja siellä paljaan taivaan alla mitä ylellisimmin katetuita pöytiä toinen toisensa vieressä monenlaisine virkistystä tarjoavine juomineen. Minä huusin ja komensin miehiä henkensä takaa soutamaan saareen ja syömään; mutta he eivät minua totelleet. Tahdoin hypätä mereen ja uida yksinäni noita herkkuja ja juomia ahmimaan, koska toiset olivat muka niin tuhmia, etteivät ymmärtäneet osallisiksi tulla.

Toverini kykenivät vielä kuitenki käsittämään, että tuo kaikki oli vaan nälän ja janon tuskia kärsivän tavallisia harhanäkyjä. He ottivat minut kiini, ja muutamissa silmänräpäyksissä olin kuin veneen pohjaan naulattu, niin ett'en voinut jäsentäni järkähdyttää. Kuta hurjemmin riehuin ja soimasin tovereitani jumalattomiksi, kun varmaan luulin heidän aikovan minua surmata, sitä tuimemmin koski ranteisiini ja nilkkoihini, juuri kuin niitä olisi tulikuumalla raudalla katkaistu.

Minä virkosin raivoamistani seuranneesta horrostilastani vasta yöllä neljännentoista vuorokauden alkaessa eli Tammikuun 31 päivänä. Tunsin itseni perin voimattomaksi; ajatusjuoksuni oli sangen hidas; tuskin kykenin mitään käsittämään. Pääni tuntui vallan ontolta ja koko ruumiini voimattomalta, niin tyhjältä ja kevyeltä, että ihmettelin, miksi ei tuuli minua mukanansa ilmaan vienyt.

Hitaat ajatukseni pysähtyivät alinomaa siihen, että nyt olisi parasta päästä tästä surkeasta elämästä. Mutta mereen en kyennyt pääsemään eikä käsi veistä semmoiseen tekoon käyttämään, eikä tovereistakaan siihen apua ollut.

Minä tarkastelin tovereitani. He näyttivät olevan yhtä auttamattomassa tilassa, hekin, useimmat loikoen veneen pohjalla silmät veripunaisina tuijottaen syvissä kuopissaan, suut ammollaan, ja kasvot tumman vehreinä, kalman leimalla merkittyinä. Huh, vielä oli sen verran voimaa ruumiissani, että siinä kauhun värähdyksiä tunsin!

Mutta päivän valjetessa rupesi, Jumalalle kiitos, hienosti vettä tihkuilemaan. Tosiaankin, se oli vettä! Oi, miten suloiselta nuo hienot vesipisarat tuntuivat. Ne suurenivat ja tihenivät ja muuttuivat viimein rankkasateeksi. Oli kuin aavistamaton elonhengähdys olisi veneesemme puhaltanut. Yksi toisensa jälkeen kohotti kasvonsa taivasta kohden ja koki mahdollisimman leveälle avata leukojansa, ikään kuin joka ainoata putoavaa vesipisaraa suuhunsa odottaen. Ja tämäpä se olikin tällä kerralla meidän pelastuksemme; sillä jos tämä päivä olisi yhtä kuiva ja kuuma tullut kuin edellisetkin, niin olisi se meidätkin mennessänsä ikuiseen matkaan vienyt.

Mutta nyt me olimme kuin vallan virkeät miehet edelliseen tilaamme nähden. Eikä siinä ollut kylliksi, että olimme tulikuumat suumme saaneet jäähdytetyiksi; vaan me kokosimme hatuillamme, purjeilla ja laivaämpäreillä tuota alas valuvaa elonnestettä vastaisuudenkin varaksi, niin että meillä sitä muutamassa tunnissa oli jo useita kannuja, ei tosin aivan puhdasta eikä suolatonta, sillä merivesi oli koko veneemme ja kalustomme niin läpeensä liotellut, että siitä suolanmakua sadeveteenkin tuli; mutta arvaamattoman kallista oli tämä meille sittenkin.

Sade rupesi pian taukoamaan. Mutta meidät oli jo kumminkin sadevesi niin virkistänyt, että jaksoimme puhua, liikkua ja ajatella, vaikka tosin paljoa hitaammin kuin ennen.

Luulimme jo kaukaa silmiimme häämöittävän maata. Ilon ja riemun huudahdus pääsi jokaiselta mieheltä. Purjeet levitettiin kiireesti ja airot lykättiin ulos. Minä irroitin peräsimen, ja uusin voimin, joita ei olisi voinut aavistaakaan enää olevan niin nälkiintyneillä miehillä, kiidimme eteenpäin huomattua maata kohden. Iloisia naurun äännähdyksiäkin kuului joukossamme. Kaikki olimme virkeitä ja elokkaita; sillä toivo vielä kerta tavata omaisiamme liehtoi ihmeteltävällä tavalla meihin uutta elämänhalua.

Me sousimme ja pyrimme eteenpäin. Mutta kauhuksemme keksimme, että koko maa oli yht'äkkiä hävinnyt nähtävistämme. Se oli vaan kangastusta, jommoista merellä välistä näkee, vaikka on satoja penikulmia maihin. Helposti voi käsittää, minkälaista katkeruutta tuo meissä synnytti; jopa kuului julkisia vihanpurkauksiakin kärsimyksiin nääntymäisillään olevain merimiesten suusta. Me vaivuimme jälleen synkkään toivottomuuteen, ja entistä varmemmin taas uskoimme, että me olimme kaikki tuomitut sittenkin nälkään nääntymään.

Näitä alakuloisina miettiessämme soutamatta istuskellen, keksimme taasen purjelaivan täyttä vauhtia kulkevan edellämme. Taasen innostuimme ja toivo heräsi uudelleen sydämissämme. Mutta pian huomasimme senkin vaan kangastukseksi, meidän haaksirikkoisten härnääjäksi.

Kun nälän vaivat yhä ankarammin alkoivat meitä kouristella, eikä sadevesikään enää voinut meitä virkistää, vaan yhä kamalammat päivät näyttivät edessämme olevan, katosivat meistä niin ihmiselliset tunteemme, että jouduimme vallan petoeläinten kannalle. Oli mielestämme tärkeätä, että ainakin joidenkuiden piti säilyä maailmalle kohtaloamme ilmoittamaan, jos ei muuten, niin toverinsa syöden. Teimme semmoisen kauhistuttavan, petomaisen sopimuksen, että arvan oli määrääminen, kenen vuoronsa mukaan oli toisten ruoaksi käyminen.

Ei ollut malttia eikä aikaa pitkältä tuumia sopimuksemme kohtuullisuutta, sillä nälän kouristukset ja sen tuottama raakuus tuskin tapaavat vertaisiansa.

Arpa heitettiin. Se tuli minun osakseni.

Veri tuntui seisahtuvan suonissani. Minä olin ehdotuksen ilmilausujana tarttunut omaan paulaani. Ei siis muuta kuin rohkeutta muutama silmänräpäys, ja kaikki olisi lopussa. Kentiesi olin sittenkin parhaan osan saanut!

Pyysin vähäsen aikaa valmistautuakseni kauheaan kuolemaani. Minä vaivuin melkein tunnotonna veneen pohjalle. Tuskin tiesin, mitä ympärilläni tapahtui. Ajatukseni työskentelivät ainoastaan kuolemanvalmistuksissa. Koko edellinen elämäni levisi eteeni uhkaavana kuvana; sieluni pelastuskin näytti mahdottomalta. Oi, miten on kauheata, kun täytyy näin nuorena kuolla, ja vielä tällä tavalla! huokasin itsekseni. Huh! Koko ruumiini vapisi; en hirvennyt ajatellakaan, mitä tapahtuva oli! Mutta ajatellessani kauheata tilaamme, tuntui minusta helpommalta itse käydä uhriksi, kuin ryhtyä tuohon kauhistavaan hätäkeinoon.

Hartaasti rukoiltuani sain vihdoin lohdutusta sielulleni ja luulin voivani tyytyä kohtalooni. Minä otin povestani tikarin ja annoin sen lähinnä istuvalle; sillä minä olin eräänä yönä toverieni nukkuessa salaa viskonut heidän veitsensä mereen, ett'eivät olisi voineet toisiansa tahi itseänsä niillä vahingoittaa. Neuvoin myös häntä tähtäämään iskunsa niin, että se heti hengen veisi. Mutta ei kukaan näkynyt rohkenevan työhön ryhtyä. Odotin, mutta turhaan. Silloin ehdotin arvalla määrättäväksi, kenen oli se tehtävä.

Suomalainen toverini Wilson sai työn. Vakuutin olevani valmis ja mieluinen eroamaan kurjasta elämästäni. Koin vieläkin rukoilla ja rauhoittua, sillä kohtaloni minua kumminkin kauhistutti. Mutta kuinka iskua varrotessani kohosi kauhistukseni niin, etten lopulta enää maailmasta mitään tiennyt, sillä heikot voimani eivät semmoista mielenjännitystä sietäneet. Olin tuntevinani piston ruumiissani, korvani humisivat, ja sitten tuntui kuin olisin kuollut eli olemattomiin kadonnut.

En tiedä, kauvanko vallan tunnotonna olin; mutta sitten aloin vähitellen hyvin hämärästi tuntea elämää ympärilläni. Uskoin varmaan olevani kuollut, ja tuntiessani soudun jyskytystä ruumiissani, luulin sen ruumiskirstun naulaamista tahi jotakin muuta semmoista olevan. Tunsin myös, että liikuimme eteenpäin ja että liikkeemme päättyi äkkinäiseen sysäykseen. Epäselviä ääniä kuului myös, mutta puhujien lauseita en selvälleen käsittänyt; sen verran vaan ymmärsin, että minusta itsestäni puhuttiin, että olin katala pelosta kuollut ja että minua mereen aiottiin viskata. Joku kosketteli käsirannettani, ja taasen luulin kuulleeni vakuutuksia, että olin kuollut. Puhuttiin myös jotakin maasta ja hautaamisesta, mutta minulla vaan ei ollut voimaa eikä tarmoa jäsentäni järkähdyttää, ei ääntä suustani saada eikä myöskään kuulemistani sanoista minkäänlaista selvää ajatusta kokoon tuoda.

Sysäyksen jäljestä oli hetken aikaa kaikki hiljaista. Sitten kuulin taas ääniä. Yht'äkkiä temmattiin minut ylös. Tunsin itseäni kannettavan ja viimein maahan pudotettavan. Minä kuulin puhuttavan kuopasta ja vainajasta.

Herra, armahda minua! ajattelin itsekseni ja koin ponnistella ajatusvoimiani käsittääkseni, olinko kuollut vai eläväkö; sillä siitä en selvillä vieläkään ollut, vaikka ymmärrykseni alkoi jo vähin valjeta. Aloin jo siksi selvitä, että ymmärsin pelätä elävänä haudatuksi tulevani. Wilson oli juuri ollut ryhtymäisillään työhön, johon arpa hänet oli määrännyt. Mutta silloin olivat toverit todellakin selvään huomanneet maata edessämme. He jättivät tuon kauhean hätäkeinon sikseen ja alkoivat kaikin voimin soutaa maata kohden, ja luulivat minun kuolleen pelosta ja kauhistuksesta. Ruumiini aikoivat he venettä keventääksensä heti mereen viskata, mutta koska Wilson epäili minun vaan valekuolleen tilaan menehtyneen, antoivat he minun jäädä veneesen ja päättivät maalle haudata.

Ensimmäiset virvoituksensa maalla saatuansa palasivat toverini minua hautaamaan. Mutta maahan pudotessani tunsin minä ruumiissani äkkinäisen, kylmän värähdyksen, juuri kuin sähkökipinä olisi jääkylmänä kiireestä kantapäähäni valahtanut, ja minä olin kuin unesta herännyt.

Toverieni hämmästykseksi yritin nousta istualleni ja ilmaisin viittauksillani ankaraa janontuskaa suussani, sillä kieleni tuntui olevan kuin kiinnikasvaneena ja kuivaneena kitalakeeni, niin etten voinut ääntä suustani saada. Wilson toi kokospähkinän, jonka maitoa hän hiljalleen valutti polttavaan suuhuni. Toinen toverini toi raikasta lähdevettä, jota join, niin että luulin halkeavani.

Tämä virkisti minua niin paljon, että voin seurata tovereitani; sillä nyt olimme todellakin päässeet maalle, vaikka emme vielä tarkoin tienneet, mikä maa tämä oli. Sen kuitenkin pian huomasimme, että tämä oli saari ja laskujemme mukaan arvatenkin St. Juan Fernandes saariryhmään kuuluva.

Vähän levähdettyämme ja saaren runsailla hedelmillä itseämme virkistettyämme lähdimme joukossa kulkemaan pitkin rantoja nähdäksemme, olisiko saari asuttu ja sattuisiko purjehtijaa näkyviin tulemaan.

Olimme kulkeneet noin tunnin ajan minkäänlaisia ihmisasumuksen merkkiä huomaamatta. Saari näytti olevan vallan asumaton.

Me palasimme aluksemme luokse, vedimme sen suurella vaivalla kuivalle maalle, ja virkistettyämme taas itseämme hedelmillä, kokospähkinän maidolla ja raittiilla lähdevedellä, jota vallan läheltämme löydettiin, paneuduimme kaikin levolle veneesemme, jonka ylitse purjeet levitimme suojaksemme aurinkoa ja kentiesi sattuvaa sadetta vastaan.

Herättyämme paistoi aamuaurinko kirkkaasti, ja me tunsimme olevamme jotenkin virkistyneitä. Taas ravitsimme itsemme hedelmillä ja lähdimme uudelleen tarkastelemaan maata, johon kohtalomme meidät oli saattanut.

Tutkimuksemme osoitti, että saari oli, kuten olimme jo arvelleet, ainakin nyt vallan asumaton. Eläimiä täällä näkyi olevan. Arviomme mukaan oli se noin Suomen peninkulman pituinen ja 8 virstan levyinen. Se oli enimmäkseen metsäistä ja hedelmällistä maata, jossa kasvoi kokospalmuja, bananapuita ja erästä puulajia nimeltä Johanneksen leipäpuu, taadelipuita, ja ihmeeksemme näimme siellä täällä muutamia perunoitakin villeinä kasvavan. Löysimme myös muutamia omenapuita, joissa suuret, mehukkaat omenat killuivat ja ikäänkuin tervehtivät meitä nauttijoiksensa.

Purjehtijoita emme missään huomanneet, vaikka miten olisimme merta tarkastelleet.

Väsyneinä palasimme illalla taas aluksemme luokse neuvottelemaan, mitä tekisimme. Muutamat tovereista ehdoittivat, että täyttäisimme vesileilit ja sangot vedellä, kokoisimme hedelmiä kaikenmoisia, mitä saaresta löytäisimme, ja lähtisimme taas purjehtimaan eteen päin, kentiesi päästäksemme mannermaalle tahi tavataksemme jonkun purjehtijan, joka meidät pelastaisi. Muutamat rohkeimmat tähän suostuivatkin; mutta minä puolestani olin jo saanut tarpeeksi vene-elämästä valtamerellä. Lupasin siis jäädä vaikka yksinäni saareen ja elää täällä kuin Robinpoika Krusoe. En kieltänyt ketään lähtemästä onneaan koettamaan, mutta lausuin toivovani, etteivät hekään niin tekisi, vaan että kaikki jäisimme saareen. Tähän vihdoin kaikki suostuivat.

Wilsonin ehdotuksen mukaan rakennettiin asunto suuren palmupuun alle. Me kaivoimme sen juurelle syvänteen, käyttäen kuokkinamme liuskakiviä, joita saaressa näkyi runsaasti olevan ja jotka olivat niin kovia, että ne soveltuivat hyvin meille työaseiksi. Vedimme sitten aluksemme sinne, kumosimme sen kuopan päälle ja tukimme sen molemmilta puolin kivillä ja mullalla. Ainoastaan rannan puolelle jätimme niin suuren aukon, että mies helposti voi siitä ryömiä ulos ja sisään. Siihen toimme oveksi suuren kiven, jolla sisäpuolelta aukon suljimme, ettei nukkuessamme mitään vastenmielisiä vieraita seuraamme saapuisi. Viimein peitimme koko aluksemme mullalla, kivillä ja hiekalla, saadaksemme huoneemme vähän lämmintä pitäväksi ja myös estääksemme alustamme ravistumasta. Sitten asetuimme levollisina ja tyytyväisinä asumaan uuteen kotiimme, toivoen piakkoin jonkun purjehtijan ohitse kulkeissaan huomaavan meidät ja pelastavan ihmisten seuraan.

Vähitellen pystytimme saaren joka kulmalle hätämerkiksi monijatkoisia, lujilla juurilla yhteen sidottuja riukuja, joiden päihin panimme paitojamme liehumaan, niin että ne keksityiksi tulisivat, miltä puolelta purjehtijat kulkisivatkin. Sen lisäksi osasi eräs meistä, Jim Darkley niminen merimies, joka oli joskus öljytehtaassa työskennellyt, valmistaa kokospähkinöistä öljyä, jota sitten panimme koviin pähkinänkuoriin palamaan, ja vaatteidemme repaleet saivat olla sydäminä näissä lampuissamme.

Asetimme yön ajoiksi tämmöisiä lamppuja korkeiden puiden latvoihin lähelle rantoja ja kävimme vuoromme mukaan niitä sytyttelemässä ja täyttämässä. Koimme myös aina yöt ja päivät pitää palamassa suuren nuotion, johon aina kokoilimme kaatuneita puita, koska tulitikkuja ei ollut; sillä ne tikut, mitä meillä mukanamme sattuivat olemaan, olivat niin lävitse lionneet, että suurella vaivalla niillä ensin saimme tulen. Kerta sattui kuitenkin sitten myöhemmin niin kurjasti, että ankara sade oli yöllä kaikki tulemme sammuttanut.

Ei ollut muuta keinoa kuin ryhtyä kihnaamaan kahta puukalikkaa toistansa vastaan. Kalikat kulkivat mieheltä miehelle, ja kukin koitti voimiansa, kunnes ne vihdoin tulivat Wilsonin käsiin, ja hetken kiivaasti niitä käytellen, sai hän tulen kytemään. Kuivien lehtien ja risujen avulla leimusi sitten kirkas nuotio taas, emmekä sitä enää päästäneet sammumaan.

Ensimmäinen viikkokausi saarella ollessamme kului hyvinkin hupaisesti. Mutta seitsemän jälkimmäistä alkoi käydä jo sangen ikäväksi, vaikka kyllä koimme parhaimman mukaan oloamme rattoisaksi tehdä.

James Bullard, vanhin koko joukosta, ehdoitti eräänä päivänä määrättäväksi jokaiselle erityinen tehtävänsä, sillä hän luuli sillä tavalla paremmin pelastuvamme vaipumasta tylsämielisyyteen ja pysyvämme paremmin virkeinä ja voimissamme.

Ehdotukseen suostuttiin ja arvalla määrättiin, mikä tehtävä kullekin oli tuleva. Päälliköksi määräsi arpa Bullardin, joka oli englantilainen ja laivassa merimiesten vanhuksena palvellut. Jim Darkley, samoin englantilainen, valittiin ilman arpaa öljyn valmistajaksi, ja hänen apulaisikseen joutuivat englantilainen koneenkäyttäjä Lowy Kane ja skotlantilainen Camell. Minä jouduin rantatulien virittäjäksi, ja hätämerkkein kunnossapidon saivat toimekseen ruotsalainen Pehrson, skotlantilaiset Wily Galecher ja Dawy Ross, laivan purjemestari. Hedelmien kokoojiksi tulivat skotlantilaiset John Higgins ja Tom Convey, englantilainen Bill Dalton ja irlantilainen Sam Pordy.

Myöhemmin ehdotti sama Bullard, että valittaisiin vielä hartaushetkien johtaja; "sillä," lausui hän, "olemme saaneet tällä matkalla kokea niin armollista Jumalan johtoa, ja tulemme vieläkin ken tiesi kokemaan, että on tarpeellista asettaa joku vakinainen henkilö toimittamaan aamu- ja iltarukouksia ynnä muita toimia, mitä saarnamiehen tehtäviin kuuluu. Minä en kykene siihen toimeen," lisäsi hän; "mutta jos jollakulla on halua ja taipumusta siihen ryhtyä, ilmoittakoon itsensä!"

Ei kukaan näkynyt olevan halukas, vaikka asian tarpeellisuudesta olimme kaikki yksimieliset. Kukin luuli vaan siihen olevansa kykenemätön. Arpa tuli taas kysymykseen, ja se määräsi vastoin tahtoani minut "saarnamieheksi." Wilson tuli minun apulaisekseni.

Nyt oli kullakin oma tehtävänsä. Tätä paitsi oli tulensytyttäjillä velvollisuutena pitää hirsinuotiot päivillä kytemässä. Yöt oli pari miestä aina tulia vartioimassa ja pitämässä silmällä, sattuisiko purjehtijoita kulkemaan saaren ohitse. Päivillä oli vielä tulensytyttäjäin velvollisuutena hedelmäin kokoojain kanssa vuoroa, neljän miehen kerrallaan, pitää samaa tointa.

Hedelmien kerääjien oli myös varustaminen asuntomme tarpeen mukaan tuoreilla lehdillä, joita käytimme makuuvaatteinamme. Ateriamme söimme aina kauniilla säällä luolamme takana olevan tuuhean kokospähkinäpuun alla; ainoastaan sateisina päivinä "salissa", joksi välin leikillämme luolaamme nimitimme.

Ensimmäiset viikot kävi kaikki toimet säännöllisesti. Päivän valjetessa tarkastimme aina ikävöiden taivaanrantaa pelastajia odotellen; mutta tuloksena oli aina sama epätoivo ja masentuva mieli.

Aamu- ja iltahartauksia pidimme joka päivä. Bill Daltonilla sattui olemaan pieni virsikirja, johon myös oli uusi testamentti yhdistetty. Tämän kirjan hän aina piti mukanansa, sillä hän oli sen saanut kuolevalta äidiltään, joka oli varoittanut, ettei hän sitä koskaan hyljäisi. "Tämä on ainoa perintö rakkaalta ja hurskaalta äidiltäni," sanoi hän aina, kun kirja tuli puheeksi, ja silloin näkyi myös usein kyynel kimaltelevan hänen silmissään.

Rukouksia lukiessani sain häneltä sen aina lainaksi; mutta lopetettuani täytyi hänen se saada takaisin, sillä hän piti sitä ikään kuin varjeluksena kaikkea pahaa ja onnettomuutta vastaan.

Eräänä päivänä, ensimmäisen viikon 6:tena, saarella ollessamme kävelin metsässä ikävissäni. Kun juuri olin poimimassa hedelmiä vasuuni, jonka olin pehmeistä juurista palmikoinut, kuulin risahduksen takanani. Luullen sen toveriksi kehoitin häntä kanssani hedelmiä poimimaan taakseni katsomatta. Mutta ajatelkaas hämmästystäni, kun vastaukseksi tunsin hengityksen ja samassa jotain kosteata ja lämmintä niskaani! Säikähtyneenä hypähdin pystyyn, käännyin päin ja näin karvaisen eläimen edessäni. Heti tartuin vyölläni riippuvaan kivikirveeseni ja iskin eläintä päähän ennen kuin se kerkisi pakenemaan. Siitä se pyörtyneenä alkoi pyöriä ympärinsä, ikään kuin etsien sopivaa pakotietä. Minä huusin tovereitani, joita muutamia hengästyneinä pian saapuikin paikalle. Huomattuaan taistelevani eläintä vastaan, ryhtyivät he heti avukseni, ja pian oli vastustajamme kaadettu kivikirveillämme, sillä Wily Galecher oli tehnyt meille jokaiselle kovasta kivestä kirveen tapaisia aseita, jotka olivat varustetut kyynärän pituisilla varsilla, mihin terät olivat juurisiteellä kiinnitetyt. Näitä aseita pidimme aina mukanamme, koska olimme heti huomanneet metsässä eläimiä olevan.

Pordy, joka oli eräästä putki-kasvista edellisenä päivänä tehnyt itselleen torven, koitteli nyt sen käytännöllisyyttä, törähyttäen sillä muutamia kertoja, niin että metsä kajahti, kutsuakseen muitakin tovereitamme saalista asunnollemme kantamaan.

Pian tulivatkin kaikki toverit yksi toisensa jäljestä juoksujalkaa taistelutantereelle ihmetellen, mitä merkillistä meillä oli edessämme.

Lyhyesti asian selitettyämme lähdettiin yhdessä iloisten merimieslaulujen kaikuessa juhlakulussa saalista kantaen asuntoamme kohden kulkemaan.

Viivyttelemättä raastoimme nahan ja sisälmykset pois. Sitten kaivoimme matalan kuopan, jonka pohjan peitimme lehdillä ja panimme suolaisella merivedellä täytetyn eläimen niille. Sitten seurasi taas kerros lehtiä ja viimein multaa ja pieniä kiviä. Päällimmäiseksi sytytettiin siihen aimo nuotio.

Vähän ajan kuluttua alkoi nuotiosta nousta niin herkullinen haju, että tuskin voimme vartoa, kunnes juhlapaisti olisi kypsynyt.

Kun se sitten syötäväksi otettiin, niin voinpa vakuuttaa, etten milloinkaan, en ennen enkä jälkeenpäin ole niin maukasta paistia nauttinut, ja luulen tovereini olleen samaa mieltä. Huomista päivää ei sitä ateriata syödessä jouduttu muistamaan, ja tuskin neljännestäkään siitä jäi seuraavaksi kerraksi. Omituista oli, ettemme sen erän jäljestä onnistuneet muuta otusta saamaan; elukat näyttivät meitä kovin sen jälkeen kammovan.

Eläin, jonka saimme, oli kooltaan ja ruumiinrakennukseltaan pienen peuran kaltainen, mutta sarviton. Sillä olivat suuret, punertavan ruskeat silmät, muhevan ruskeat korvat ja saman karvainen pää ja lyhyt kaula, jota se piti hyvin pystyssä; muu osa ruumista oli ruskean ja mustan täplikäs. Kaviot olivat samannäköiset kuin pienen varsan; jalat muuten peuran jalkojen kaltaiset, mutta mustan ruskeat ja yksiväriset. Häntä oli jotenkin pitkä, ruunin ja mustan täplikäs ja tupsupäinen. Otuksen nimestä ja lajista emme selvää saaneet.

Tämän jälkeen ei taas moneen aikaan tapahtunut mitään mainittavaa. Päivä päivän jälkeen koitti; mutta jokainen näytti meille, että olimme tuomitut saareen jäämään, kentiesi ainaiseksi. Saari oli kait niin kovin kaukana purjehdusväylästä, että aniharvoin, tuskin milloinkaan lienee purjehtija liikkunut sen ohitse, paitsi semmoisilla retkillä kuin mekin.

Olimme olleet saaressa jo viisi viikkoa, kun seuraava surullinen tapaus kohtasi meitä. Yksi tovereistamme, skotlantilainen John Higgins, poikkesi lamppujamme tarkastamasta tullessaan metsään hedelmiä syömään. Siellä kävellessään sattui hän astumaan pensastossa jonkun pehmeän, liukkaan esineen päälle, josta hän livahti nurin. Kauhukseen huomasi hän herättäneensä unesta suuren käärmeen, joka sihisten näytti hänelle terävillä hampailla varustettua veripunaista kitaansa.

Mutta Higgins ei ollut mies, joka vaaran uhatessa olisi pakoon pötkinyt Hän sivalsi ilkiötä kirveellään päähän silmäin väliin ja tähtäsi niin mainiosti, että hän sillä olisi vaarasta eheänä päässyt. Hirviö vääntelehti tuskissaan ja kiskaisi maasta irralleen muutaman kyynärän korkean puun, jonka ympärille se oli pyrstönsä kiertänyt.

Huomattuaan käärmeen kauhean voiman, törähytti Higgins Pordytorveansa, joiksi edellä mainittuja torvia keksijänsä mukaan nimitimme. Se oli meillä sovittuna merkkinä, että jokaisen oli sen äänen kuultuansa paikalle rientäminen. Kaikki kiirehdimme ääntä kohden. Siellä kohtasi meitä kauhea näky. Suuri kuusikyynäräinen käärme riehui hurjistuneena, kokoillen ruumistaan kiemuroille hyökätäkseen ahdistajaansa musertamaan. Mutta Higgins oli varoillaan. Vikkelästi kuin kärppä hypähti hän aina syrjään, samassa iskien kivikirveellään hirviötä, niin että veri ulos purskahti. Siitä käärme vaan näytti hurjistuvan kauheammin, kuta useampia iskuja se sai.

Saavuttuamme voimme tuskin paikalta liikahtaa, sillä niin meitä tuo näky kauhistutti. Mutta nähtyämme toverimme vaaran, rohkasimme itsemme, ja pian sai hirviö kahdestatoista kirveestä yhä uudistettuja iskuja, jotka panivat sen värisemään. Kauheasti suhisten kohosi se puoleksi pystyyn, jännitti ruumiinsa ja iski keskellemme kuin ilmasta lennätetty nuoli. Siinä sai se äkkiä kierrokseensa Tom Conveyn, ja silmänräpäyksessä oli onneton toverimme rutistunut hengettömäksi käärmeen kauheassa kuolonsyleilyssä. Samassa osasin minä hirviötä oikeaan silmään, joka iskuni sen taasen herätti uuteen raivoon. Se kyllä hellitti Conveyn, mutta hän raukka oli jo hengetön; rinta ja kylkiluut olivat musertuneet, ja veri purskui onnettoman suusta ja sieramista, eikä ollut pienintäkään toivoa hänen toipumisestaan. Mutta käärme oli nyt kumminkin kostoksi tapettava.

Se kait tunsi verenvuodosta liiaksi heikontuneensa, ja nyt se vetäytyi kokoon oikein äkäisesti suhisten, aikoen paeta pensastoon. Mutta silloin onnistui Higgins iskemään sitä sivulta päin vasempaan silmään, joten se tuli vallan sokeaksi.

Nyt ei ollut meillä enään mitään vaaraa, kun ei vastustajamme meitä nähnyt. Pian oli sen pää hakattu murskaksi ja sen koko ruumis haavoja täynnä. Mutta kauvan aikaa sen ruumis vielä sittenkin vääntelehti.

Saatuamme käärmeen täydellisesti voitetuksi, nostimme onnettoman Conveyn ruumiin risuista tehdyille paareille ja kannoimme asunnollemme. Puhdistettuamme itsemme taisteluverestä ja tultuamme vakuutetuiksi, että onneton toverimme oli todellakin kuollut, kaivoimme haudan pienelle aukealle paikalle metsän keskelle, laskimme vainajan siihen, ja minä virkani puolesta siunasin ruumiin hautaansa niin kuin kristillinen tapa vaatii. Aluksi ja lopuksi veisasimme muutaman värsyn Daltonin virsikirjasta, ja niin oli surullinen toimituksemme päätetty. Lopuksi pystytimme kiven hänen haudalleen, ja hakkasimme siihen hänen nimensä ynnä muutamia sanoja hänen sukuperästään ja kohtalostaan.

Taasen kului viikkokausi ilman mitään erinomaista; samaa toivotonta tilaa kesti vaan yhäti. Muutamat oli ikävyys ja heikko ravinto niin laihduttanut, että he tuskin enää liikkua jaksoivat tahi viitsivät; makasivat vaan syömättä, ainoastaan raikasta vettä juoden.

Kuudennen viikon keskipalkoilla oli Bill Dalton eräänä päivänä metsässä hedelmiä etsimässä. Siellä löysi hän Mac Camellin makaavan kuin kuolleen, vieressään suuri kasa juurikasvia, joita emme olleet vielä ennen nähneet. Ne olivat valkoisia kelta- ja sinijuovaisia, sormen paksuisia ja hyvänhajuisia. Ne olivat Daltonille maistuneet erinomaisen hienoilta ja hyvänmakuisilta, mutta hetken kuluttua oli häntä ruvennut raskaasti unettamaan.

Saatuaan Mac Camellin luolallemme, nukkui Daltonkin ja heräsi vasta muutaman tunnin kuluttua hyvin heikkona. Hänen selityksensä mukaan huomasimme siis juurissa olevan sangen väkevää unettavaa myrkkyä, jonka tähden ne heitettiin tuleen, ettei niitä kukaan enää nauttisi.

Mutta Mac Camell ei enää herännyt. Seuraavana päivänä veti hän viimeiset henkäyksensä ja kuoli 23 vuoden vanhana. Ennen kuin ennätimme hänen ruumiinsa hautaan saada, oli meillä toinenkin haudattava. Sam Pordy kuoli pian hänen jälkeensä heikkouteensa, ikävyyteen ja ehkä nälkäänkin 38 vuoden ikäisenä. Hän oli kuivettunut kuin luuranko kuollessaan.

Hautasimme heidät molemmat samana päivänä ja pystytimme heidänkin haudoillensa kivet, joihin hakkasimme heidän nimensä, ikänsä, kotipaikkansa ja kuolemapäivänsä.

Nämä tapaukset alkoivat yhä enemmän masentaa mieliämme, ja kaikki elon virkeys näytti kadonneen meistä hilpeämielisen Pordyn kuoltua. Alakuloisuus ja epätoivo olivat vallanneet meidät niin, ett'emme enään muuta varronneetkaan kuin kuolemaa pelastajaksemme.

Seitsemännellä viikolla muuttivat taas Bill Dalton ja Mich. Pehrson seurastamme ja tämän maailman myrskyiseltä mereltä rauhan satamaan, jossa eivät rajuilmat enää ahdista. Paria tuntia ennen viimeistä hengenvetoansa tahtoi Dalton, että me kaikki kahdeksan jälkeen jäävää kokoontuisimme heidän ympärilleen, saadakseen meidät hyvästijättää ja puhua jotakin, mikä meidän jokaisen oli kuultava. Bill Dalton oli myös kehoittanut minua antamaan heille Herran ehtoollista. Kalkkina käski hän käyttää kokospähkinä-maitoa ja leipänä Johanneksen leipäpuun hedelmiä. Se oli juhlallinen hetki, hetki, joka liikutti meidän kaikkien sydämiämme. Minä en voinut jättää hänen pyyntöänsä täyttämättä. Hänen virsikirjastansa luin sanat ja vielä muutamia kohtia uudesta testamentista.

Sitten kehotti Dalton meitä kaikkia lankeemaan polvillemme ja rukoilemaan hänen kanssaan vielä viimeisen kerran. Me tottelimme, ja Dalton aloitti heikolla, vapisevalla äänellä hartaan rukouksen, jossa hän kiitti Jumalaa, joka hänen niin ihmeellisesti oli äkkinäisestä haaksirikko-kuolemasta pelastanut ja suonut levossa sulkea silmänsä onnellisena siinä uskossa, että oli pääsevä rauhan majoihin Vapahtajansa luokse, joka häntä oli niin äärettömästi rakastanut, että oli kuolemallaan pyyhkinyt pois hänen ja koko maailman syntivelan. Paljon muutakin rukoili hän ja puhui elämänsä merkillisistä vaiheista.

Hetken äänetönnä levättyään, jatkoi hän taas: "Vielä tahdon teille ilmoittaa salaisuuden, jonka todistajana tässä pian kuoleva Mich. Pehrson on. Luvatkaa kuitenkin, ett'ette ilmaisemani salaisuuden johdosta kuolleen nimeä ja mainetta tahraa, sillä Jumala on hänen tekonsa kostanut." Kääntyen Pehrsonin puoleen, lausui hän hänelle: "Rakas Pehrson, kerro sinä salaisuutemme. Minä tunnen voimaini loppuvan, loppuni lähenevän. Mitä hän haaksirikosta ja kapteenista kertoo, on totta," vakuutteli hän vielä meille tuskin kuultavalla äänellä.

Luulimme hänen jo kuolleen, ja olimme juuri kehoittamaisillamme Pehrsonia kertomaan salaisuutta, peläten että hänenkin voimansa uupuisivat ennen kuin saisimme kovin kiihtyneen uteliaisuutemme tyydytetyksi. Mutta kerran hän vielä avasi silmänsä, jätteli uudestaan meidät armollisen Jumalan haltuun ja nukkui autuaalliseen kuolon uneen, jättäen sielunsa Vapahtajan armolliseen huomaan.

Me kokoilimme vehreitä lehtiä ja peitimme niillä kuolleen toverin kelmeät, mutta onnellisuutta kuvastavat kasvot ja istahdimme Pehrsonin ympärille, kuullaksemme hänen salaisuutensa.

"Viime Tammikuun 16 päivän iltana," alkoi hän, "eli päivää ennen kuin jätimme laivan, hiivin minä kenenkään huomaamatta pääkokin luokse ruokavarastoon ja pyysin häneltä ryyppyä tahi paria, virkistääkseni itseäni. Hän antoikin kieltämättä ja vielä lisäksi kaksi pulloa konjakkia, että saisin toisillekin salaa tarjota. Hetken siellä oltuani syöden, mitä edessäni näin, aioin lähteä; mutta oven avattuani tuli kapteeni kajuttaan, jonka tähden pelosta, että hän ehkä huomaisi minut, lymyin siihen, jotta kapteenin poistuttua hänen huomaamattansa olisin päässyt pois. Pian hän poistuikin, ja minä kiiruhdin ulos. Mutta tullessani huomasin kajutan permannolla kirjeen. Otin sen ja näin sen osoitetuksi perämies Tonylle. Käsiala oli kapteenin. Aioin laskea sen pöydälle; mutta samassa kuulin jonkun koskevan oven ripaa, jonka tähden minä kiiruhdin vastaisesta ovesta kirjeineni. Se jäi siis minulle. Sen antaminen viipyi viipymistään, ja mitä kauvemmin se viipyi, sitä vaikeammaksi alkoi minusta tuntua sen antaminen, kun ei olisi ollut mitään syytä mainittavana, miksi sitä olin salaillut. Se oli myöskin niin pilautunut paitani povitaskussa, etten sitä enää luullut voivani omistajalleen antaakaan. Mutta täällä saarella ollessamme tulin siitä maininneeksi Daltonille, joka kehoitti minua kirjettä sittenkin omistajalleen antamaan. Kun tuota tuhrautunutta ja kulunutta kirjettä sitten yhdessä katselimme ja levittelimme, kiihdytti se meidän uteliaisuuttamme, niin että yhdessä sitä luimme, koska se jo oli avonaiseksi kihnautunut. Suurella vaivalla voimme sen palaset niin kokoon asetella, että siitä osan selväksi saimme; mutta siinä se olikin koko kirjeen loppu, sillä sen repaleisista palasista ei enää ollut kenellekään annettavaa."

Pehrsonin kertomuksen mukaan oli kirjeen pääsisällys semmoinen, että kapteeni Dawyson siinä, aavistaen loppunsa tuossa kauheassa haaksirikossa saavansa, ilmoitti minulle, että hän juuri oli vehkeillyt laivamme upottamiseksi, niin kuin olin häntä epäillytkin. Tunnonvaivoissa hän siinä tunnusti tehneensä laivan pohjaan tuon aukon, josta jo olen kertonut, ja aikoneensa sitten Juan Fernandes saaristossa tahi muualla sopivalla hetkellä sen lopullisesti aukaista, kuitenkin sillä tavalla, ettei ihmishenkiä hukkuisi. Hänellä oli joku osa laivaa omanaan ja lastia myös; mutta viimeksi mainittu oli arvotonta tavaraa, vaikka petollisesti ilmoitettu, ja laiva lastineen kaikkineen hyvin korkeasta summasta vakuutettu. Vielä hän pyysi, että jos hän, niin kuin itse varmaan uskoi, saisi surmansa kostoksi kauheista hankkeistaan, minä sitten pitäisin huolta hänen perheestänsä enkä ilmoittaisi hänen rikostansa hänen perheensä kunnian tähden. Lopuksi hän vakuutti yksin olevansa syyllinen kamalaan tekoonsa; ei kukaan muu, ei kauppaneuvoskaan siitä mitään ollut tiennyt. Tarkempia selvityksiä viittasi hän vielä löydettävän tuossa jo ennen mainitussa salkussa, jossa myös olivat hänen rahansa ja asiapaperinsa.

Tämmöinen oli kuolevan Pehrsonin kertomus, jonka totuutta ei meillä ollut syytä epäillä. Selvää on sanomattakin, että se synnytti meissä katkeruutta sitä vastaan, jonka tähden niin suuri osa tovereitamme oli saanut ennenaikaisen hautansa ja me jäljelle jääneet viettäneet niin kauheita päiviä, ja tuskin kukaan meistä enää ihmisten seuraan pelastuisi.

Yksi asia minua kumminkin ihastutti, se nimittäin, ett'ei kauppaneuvos ollut osallinen tuohon vehkeesen. Kovin katkeroitti sitä vastaan mieltäni se, etten tuota kapteenin salaperäistä salkkua kerinnyt pelastamaan.

Pehrsonin kertomuksen kuultuamme erosimme kukin toimillemme tuota kapteenin kauheata tekoa ja sen seurauksia miettien. Seuraavana aamuna menin Pehrsonin lehtivuoteen ääreen. Siinä hän virui kurjana ja kuivettuneena, ja minä näin, ettei hänellä ollut enää monta hetkeä jäljellä. Huomattuaan minut, viittasi hän minua lähestymään. Kallistettuani korvani lähelle, kertoi hän kuiskien, että hänen kotonsa on Ruotsissa Hudiksvallin kaupungissa. New-Yorkin pankissa kertoi hän itsellään olevan säästössä 950 dollaria. Vastakirja oli Ruotsin konsulin hallussa. Hän pyysi minua, jos saaresta hengissä pääsisin, toimittamaan rahat hänen äidillensä. Vastakirjan mukana oli hänen testamenttinsa, jonka hän oli tehnyt jo toista vuotta takaperin eräälle merimatkalle lähtiessään. Vielä pyysi hän, että, jos kotimaahani palaisin, poikkeisin myös viemään hänen viimeiset terveisensä hänen äidillensä. Sitä paitsi uskoi hän minulle, että hänellä kotikaupungissaan oli kihlattu morsian, lapsuuden toveri, jolle hän toivoi minun niin ikään hänen terveisensä vieväni ja ilmoittavani, että hän uskollisena sulhona oli kihlasormuksensa hautaansa vienyt. "Todista, että olet itse nähnyt sen!" lisäsi hän ja näytti minulle laihtunutta vasenta kättänsä, jonka nimettömässä sormessa sormus huljui, sillä niin oli hänkin nälkiintyneenä laihtunut. Ja pian tämän jälkeen oli kunnon Pehrsonkin meidän joukostamme eronnut.

Vielä saman päivän iltana, auringon luodessa viimeisiä säteitään välkkyvälle meren pinnalle, teimme heille, nimittäin Daltonille ja Pehrsonille, viimeisen palveluksemme, haudaten heidät toveriensa viereen ja pystyttäen yhteisen kiven heidän haudalleen. Siihenkin hakkasimme heidän muistoksensa kirjoituksen samaan tapaan kuin edellistenkin vainajain.

Näitä kunnon tovereitamme surimme syvästi; sillä he olivat molemmat kaikin puolin kunnon miehiä ja vielä päälliseksi niin kristillismielisiä, että heiltä, erittäinkin Daltonilta, saimme tämän erakko-elämämme aikana kuulla monta lohduttavaa ja mieltä ylentävää puhetta ja kehoitusta luottamaan kaikissa vaiheissamme taivaalliseen Isäämme, joka on aina valmis vastaan ottamaan tuhlaajapoikina palaavia lapsiansa, kun he vaan nöyrin ja katuvaisin sydämin häntä lähestyvät.

Päivä päivältä tuli tilamme yhä kurjemmaksi. Me makasimme multavuoteillamme melkein alasti; sillä vaatteemme olivat jo melkein kaikki kuluneet hätämerkeiksi ja lamppujemme sydämiksi, emmekä enää viitsineet koota lehtiäkään asuntoomme, vielä vähemmin puhdistaa itseämme. Kuka loikoili nuotion ääressä, porossa ja noessa, mikä missäkin. Viimeisetkin pelastuksen toiveet olivat kadonneet. Kukin oleskeli missä halusi, toisistaan välittämättä. Vartosimme vaan jonkunlaista loppua.

Huhtikuun 27 päivänä tuli Bullard luokseni, lykkäsi minua kylkeen ja sanoi keksineensä pelastuskeinon. Minä nousin ja seurasin häntä horjuvin askelin ymmärtämättä, mitä hän tarkoitti.

Kun hän oli vihdoin vaivalla saanut kaikki toverit kokoon, vei hän meidät asuntoomme.

"Ystävät ja onnettomuuteni toverit!" alkoi hän. "Ehdotukseni on tällä kertaa lyhyt. Niin kuin näette, kasvaa kurjuus päivä päivältä, eikä pelastuksen toivetta näytä meillä enää olevan. Viisi parasta toveriamme on säälimätön kuolema seurastamme temmannut. Sama kohtalo odottaa meitäkin, kentiesi vielä julmempi. Katsokaa, ystäväni, toisianne, olemmeko enää ihmisten näköisiäkään!"

Ja tottapa hän puhuikin. Sillä meitä oli siinä kahdeksan nälkiintynyttä, monissa kärsimisissä vaivaantunutta miespoloista multaisessa lehtikasassa melkein alastomina istumassa. Ihoamme ei voinut sanoa valkoiseksi eikä mustaksi. Se oli vetäytynyt ryppyihin lihattomien jäsenten päällä, ja melkein koko ruumiimme oli kuivana rupena, yltä yleensä ilettäviä halkeamahaavoja täynnä. Silmämme olivat painuneet niin syviin kuoppiinsa, että ainoastaan niiden tuijottava terä sieltä kiilui. Lyhyesti sanoen olimme kaikki kuin kauhistavia luurankoja, se vaan eroa, että vielä vähän liikuimme ja puhuimme. Kummalliset päähineemme, jotka olivat bananas- ja pähkinäpuun lehdistä palmikoidut, niin että paljaat lehtien varret törröttivät ylöspäin, eivät suinkaan meitä kaunistaneet. Joillakuilla oli samoja lehtiä ruumiinsakin verhoiksi sideltyinä.

Kun olimme hetken aikaa äänettöminä toisiamme tarkastelleet, jatkoi Bullard: "Toverit! Tässä on samallaisia juuria, joita syötyään Mac Camell viimeiseen uneensa levollisesti nukkui. Ehdotukseni on semmoinen, että syömme näitä maukkaita juuria viimeiseksi ateriaksemme ja sitten laskeumme rauhassa levolle viimeisen kerran. Rukoilkaamme Luojaa antamaan tämä tekomme anteeksi. Monta päivää ei meillä kuitenkaan enää jäljellä ole. Mitä sanotte toverit?"

"Hyvä on, hyvä on," kuului joka miehen suusta yht'aikaa, ja yksi joukosta vielä lisäsi: "Mitäpä olisi elämästämme täällä; pelkkää tuskaa, vaivaa, nälkää, ja lopuksi välttämätön kuolema kumminkin!"

Bullardin kehoituksesta vieritimme kiven aukon eteen. Sitte kehoitti hän minua Dalton vainajalta peritystä kirjasta lukemaan hautaussiunauksen itsellemme, ett'emme siunaamattomina muuttuisi muumioiksi.

Minä tein niinkuin kehoitettu oli. Mutta viimeisiä sanoja lukiessani sortui ääneni mielenliikutuksesta, ja yhtä liikutettuja näkyivät toisetkin olevan. Hetken kuluttua nousi Wilson ja sanoi: "Tätä en voi enää kestää. Lopettakaamme nyt pian tämä viimeinen surullinen näytelmä! Suokaa minun nyt sanoa viimeinen siunaus, ja sitten ryhtykäämme ateriaan!"

Hän ojensi kätensä meidän puoleemme ja kehoitti meitä kaikkia seuraamaan häntä. Laskeusimme kaikki polvillemme ja rukoilimme sana sanalta hänen jäljessään, kyynelvirrat valuen jokaisen kuivuneita poskipäitä alas. Isä meidän ja Herran siunauksen luettuamme nousimme ylös ja kättelimme toisiamme, toivoen vielä tuolla Tuonelan satamassa tapaavamme toisemme.

"Oletteko valmiit nyt, toverit? Istautukaa tähän!" kuului Bullardin syvä ääni joukosta.

Istahdimme kehoitusta totellen, ja nyt jaettiin melkoinen määrä nukuttavia juuria kullekin. Yht'aikaa haukkasimme niitä suun täydeltä.

"Mutta mikäs se oli?" huudahdin minä, ja kavahdin pystyyn, sylkäisten suuni tyhjäksi. "Kuulkaa, taas! Totisesti, jos ei kuuloni petä, jos en houri, niin ovat paukaukset pyssyn laukauksia!"

"Totta totisesti!" huudahti nyt Wilsonkin, "on Jumala kuullut rukouksemme. Korkeimmalle olkoon kiitos! Mitä seisotte, toverit, siinä ja töllistelette; sylkäiskää kadotuksen palat suustanne! Ettekö ymmärrä, että pelastus on tullut, meitä etsitään! Joutuin, miehet, ulos täältä haudastamme!"

Kuin raivohenget ryntäsimme luolastamme ulvoen ja huutaen ilosta, sillä todellakin kuului pyssyn laukauksia ja ihmisääniäkin, kun pääsimme ulos. Juoksimme ääniä ja laukauksia kohti. Entiset voimamme näkyivät palanneen; ei heikkoutta eikä väsymystä nyt tunnettu.

"Tuolla!" huusin minä, "ovat pelastajamme," ja osoitin kädelläni miesjoukkoa, joka näkyi nostavan jotain otusta maasta pois kantaakseen. Verrattomalla ilon ja riemun kiljunalla kiiruhdimme askeleitamme pelastajiamme lähestyen.

Jo huomasivat he meidät. Mutta he pakenivat, ikään kuin joukko villipetoja olisi heidän kintereillään, huutaen täyttä kurkkua: "Jumala, auta ja pelasta meitä; saari on täynnä kummituksia ja pahoja henkiä!" Vieläpä muutamat houkkiot laukasivat pyssynsä meitä onnettomia kohden. Mutta onneksi olivat he niin pelon ja kauhistuksen valtaamat, ett'eivät osanneet tähdätä. Muutamia kuulia meni vinkuen korviemme ohitse, muuta vahinkoa vaikuttamatta, kuin että kolme miestä kaatui peljästyksestä, luullen itsensä haavoitetuksi.

Huomattuani, että oli mahdoton heitä pysähdyttää ja rauhoittaa, pyysin tovereitani istumaan ruohostoon, kunnes menisin yksin heille vakuuttamaan olevamme haaksirikkoon joutuneita, joita pelastamaan he varmaankin olivat tulleet. Käveltyäni vähän matkaa sinne päin, missä heidän veneensä oli, tapasin heidän johtajansa, laivan perämiehen, joka juoksi metsästä, kuultuaan väkensä huudot kummituksista. Huomattuaan minut, pysähtyi hän kuin kiinni naulattu, hämmästynyt katseensa kiinnitettynä minuun. Ennen kuin kerkisin hänelle mitään sanoa, huudahti hän: "Pyhän Jumalan nimessä, kuka olet?"

"Kukako olen?" vastasin. "Minä olen haaksirikkoon joutuneen Martha Brokerin perämies, nälkiintynyt, haudan reunalla horjuva merimies raukka. Tulitteko meitä tänne surmaamaan, koska miehesi laukasivat pyssynsä meitä vastaan, vai pelastamaanko? Ettekö näe, että olemme ihmisiä niin kuin te itsekin, vaikka olemme kurjuuteen ja epätoivoon vaipuneina tämmöiseen tilaan joutuneet."

Kerroin sitten lyhyesti onnettomuutemme pääpiirteet ja kuinka lähellä olimme olleet tästä maailmasta erota.

Hän seisoi aina edelleen kuin patsas, tarkasti seuraten kertomustani. Lopetettuani lausui hän silmiään hetkeksikään minusta kääntämättä: "Jos se on totta, mitä kerrot, niin sano, vieläkö Mathew Wilson, joka oli Martha Brokerissa, elää, vai onko hänkin muuttunut kaltaiseksesi?

"Tunnetko Mathew Wilsonin?" huudahdin. "Hänet olet pian kohtaava. Saanko siis kutsua tänne toverini, jotka vähän matkan päässä täältä odottavat apuanne?"

Hän näytti vieläkin epäilevän, tarttui käsivarteeni, koettaakseen olinko henki vai maallinen olento. Vihdoin näkyi hän tulleen vakuutetuksi erhetyksestään, ja käytöstään häveten pyysi hän kohteluansa anteeksi, vieläkin ihmetellen, kuinka kurjan näköiseksi elävä ihminen voi tulla.

Menimme sitten toveriemme luo, ja perämies kutsui miehensä kokoon vihellyspillillään. Pian olivat asiat meidän kesken selvillä, ja mikä vielä oli kummallisempaa tässä pelastuskohtauksessa, oli se, että M. Wilsom ja tämä höyrylaivan perämies olivat veljekset. Sanomattakin on selvää, että heidän aavistamaton kohtauksensa oli liikuttava.

Tunnin kuluttua olimme matkalla höyrylaivaan, josta pelastusmiehistö oli lähetetty. Se oli St. Franciskosta Philadelphiaan menevä matkustajahöyrylaiva "White Eagle," johon me pelastuimme. Kapteeni oli aamupäivällä laivan kulkiessa jotenkin etäällä saarestamme huomannut, näköputkella merta tarkastellessaan, oudonlaisia hätämerkkiämme pitkien tankojen huipuissa. Hän oli heti kääntänyt kulun saareen päin, tullen sitä niin lähelle kuin uskalsi. Hän oli luullut saaressa asuvan villejä, ja joitakuita sivistyneitä joutuneen heidän valtaansa ja olevan nyt jonkun avun tarpeessa. Siksi varusti hän 15 miestä aseilla mahdollista tarvetta varten ja lähetti heidät perämies Wilsonin johtamina pelastamaan, jos joitakuita vielä olisi pelastettavina.

Saareen päästyänsä alkoivat miehet sitä varovasti tutkia, peläten minkä pensaan takaa hyvänsä villiparven heidän kimppuunsa ryntäävän. Kun he olivat siten siellä ja täällä kierrelleet, olivat he huomanneet kivet toveriemme hautakummuilla ja saaneet niistä tietää, mistä laivasta haaksirikkoon joutuneet olivat. He eivät, merkillistä kyllä, olleet huomanneet meidän asuntoamme; sillä sen yli oli ruohoa kasvanut niinkuin muuallekin. Hautakivet tarkoin tutkittuansa rupesivat he yhä tarkemmin etsimään jälkeenjääneitä, joita heidän mielestään täytyi olla, koska olivat toverinsa haudanneet. Mutta kun etsimiset olivat turhia, me kun olimme melkein maanalaisessa kuopassamme, ryhtyivät he metsästykseen, edes jotakin laivaan viedäkseen. Siksi olikin heidän hämmästyksensä sitä suurempi, kun me niin äkkiarvaamatta syöksyimme heidän näkyviinsä, melkein alastomina, kummastuttavan näköisinä omituisissa lehtipuvuissamme.

En voi kuvata iloamme ja rajatonta onnellisuuttamme, jota tunsimme, kun niin monen vaaran, tuskan ja kärsimyksen jälkeen, kun kaiken toivon jo luulimme turhan olevan, näin pelastetuiksi tulimme. Tuskin voimme todeksi uskoa, että nyt todellakin kiidimme kohti höyrylaivaa, joka tuloamme vartoi. Kolmen sadan ihmisen silmät katsoa töllistelivät tuloamme, ihmetellen mitä olentoja olimmekaan, kuin niin kummallisilta ja kurjilta näytimme.

Nyt olisivatkin vihdoin kaikki vaivamme olleet lopussa, ja me kaikki muutamissa päivissä virkistyneet, jos ei tietämättömyys tai ajattelemattomuus olisi saattanut White Eaglen perämiehen hyväntahtoisuudessaan syöksemään meitä uusiin kärsimisiin ja vaivoihin.

Hän oli, nimittäin, saatuansa meidät veneesensä ja huomattuaan, miten heikkoja ja viheliäisiä olimme, tarjonnut meille mukanaan olevasta pullostaan virkistykseksi konjakkiryypyt. Kukin otti sitä makunsa ja halunsa mukaan, niin suuren kulauksen kuin halutti. Mutta tästä oli se selvä seuraus, ett'ei nälästä heikontunut veremme sitä kestänyt, vaan me jouduimme kovin humalaan.

Saavuttuamme White Eaglen sivulle, nousimme rohkeasti huimapäisinä kuin villit laivaan, ilman mitään kainostelua.

Kun matkustajat, jotka olivat kokoontuneet kannelle tulokkaita katsomaan, näkivät meidän tulevan köysiportaita ylös, kuului joukosta hämmästyksen huuto toisensa jäljestä. Mutta kun ennätimme kannelle ja minä seitsemän toverini kera lähestyin takakannella seisovaa kapteenia, väistyi joukko tieltämme, ikään kuin ruttotautisia paeten. Kun laivan lääkäri, joka seisoi kapteenin vieressä, näki meidät lähempää, huusi hän perämies Wilsonille: "Mitä, Jumalan nimessä, olette ajatelleet, kun tuollaisille olennoille olette väkeviä juomia antaneet? Kuka voi sanoa, vieläkö nuo onnettomat tuosta eloon selvenevät!"

Laiva alkoi jälleen liikkua, ja meidät vietiin istumaan takakannelle, jossa meille ensin annettiin lusikallinen säilytettyä karmaa ja lasillisen vettä, joka oli jollakin muulla aineella maustettua. Sitten kehoitti kapteeni meitä kertomaan onnettomuutemme tapaukset. Saatuansa tietää, että olin uponneen laivan perämies, käski hän minua kertomaan surullisen historiamme. Siitä annoinkin niin tarkan selityksen, kuin mielenliikutukselta voin tehdä. Kertomukseni ajalla olivat kaikki takakannen matkustajat tunkeuneet ympärillemme ja suurimmalla tarkkuudella seuranneet kertoelmaani. Ei yhdenkään silmä kuivalta kuultanut; sääliväisyyden kyynel kostutti jokaisen poskipäitä.

Me saimme haalean merivesi-kylvyn, ja kuivettuneet, rohtuneet ihomme huolellisesti hierottiin öljyllä. Sitten saimme taasen lasillisen maidon sekaista juomaa, ja sen jälkeen meidät toimitettiin laivan lasareettiin levolle.

Toisen päivän iltapuolella herättyämme olimme kaikin niin voimattomat, ettemme kyenneet päätämme kohottamaan, ja tuon kaiken oli yksi konjakkiryyppy vaikuttanut. Ja jos emme olisi saaneet niin erinomaista hoitoa, josta kiitos tulee White Eaglen kapteenille James Lewisille ja laivan lääkärille W. Rogerhillille, niin olisimme kentiesi kaikin kuolleet. Nyt olimme kahden viikon kuluttua niin voimissamme, että jaksoimme liikkua laivan kannella raitista ilmaa nauttimassa, paitse Dawy Ross ja John Higgins, jotka jo toisena päivänä laivaan tultuamme heittivät henkensä, lääkärin ilmoituksen mukaan "alkohoolin vaikutuksesta."

Meitä oli siis neljästäkymmenestä viidestä jäljellä ainoastaan kuusi miestä, jotka olimme kestäneet kaikki vaivat ja kärsimiset.

Nämä uroot olivat, paitsi minua: James Bullard, kotoisin Liverpoolista Englannista, 48 v. vanha; Wily Galecher Grenokista Skotlannista, 30 v. vanha; Jim Darkley Dublinista Irlannista, 25 v. vanha; Lowy Kane Glascowista Skotlannista, 23 v. vanha, ja Mathew Wilson Porista Suomesta, 22 v. vanha.

Neljä viikkoa oltuamme White Eaglessa, saavuimme terveinä ja jotenkin voimistuneina Philadelphiaan, suureen merikaupunkiin Amerikan Yhdysvaltain itärannikolla. Laivassa kaikki kohtelivat meitä hellimmällä lempeydellä, erittäinkin naiset. Olimme kaikinpuolin kuin maksavat matkustajat. Me saimme matkustajilta kaikenlaisia vaatteita, ja vähää ennen kuin saavuimme Philadelphiaan, annettiin minulle matkustavaisten kesken kootut 200 dollaria; toiset miehet saivat jaettavakseen 250 dollaria. Sitäpaitse oli minulle kokoontunut tavallisen suuri merimiehen kirstu hyviä vaatteita, joita voi minkälainen herrasmies tahansa käyttää. Muutamat nuoret naiset olivat osallisina meidän hoitamisessamme niin kauvan, kun sairaina makasimme. He myös panivat toimeen rahankeräyksen, josta oli yllämainittu mainio tulos ja josta pääasiallisesti saimme kiittää Miss Fany Ward'ia, Nelly Burckea ja Mary Cromvellia. Jumala heidän hyväsydämisyytensä palkitkoon!

Philadelphiaan tultuamme menin Englannin konsulin luo, jossa ilmoitin Martha Brokerin haaksirikon ja annoin sähkösanomalla siitä Glascowiin laivan omistajalle tiedon, luetellen eloonjääneitten miesten nimet ja luvaten heti lähettää täydellisen merivahingon selityksen.

Yksi tovereistani, Mathew Wilson, oli löytänyt itselleen oman armaan White Eaglessa, erään farmarin tyttären, jonka kanssa hän vietti häänsä 5 engl. penik. päässä Philadelphian kaupungista. Niissä viimeisen kerran me kuusi olimme koossa, eroten sieltä kukin omille teilleen. Wilson puolestaan oli päättänyt, ettei enään milloinkaan menisi merelle. Hänen tulevaisuutensa olikin varmaksi turvattu, sillä hän sai vaimokseen varakkaan farmarin ainoan perillisen. Bullard sanoi myös saaneensa tarpeensa merielämästä. Hänellä oli säästössä rahoja, joilla hän lupasi ostaa Chicagon läheisyydessä teurastuslaitoksen, kutsua perheensä Liverpoolista ja elää siellä lopun ikäänsä. Kolme muuta toveriamme, Galecher, Kane ja Darkley, aikoivat jatkaa vieläkin merielämän vaihtelevaisuuksia.

New-Yorkiin tultuani toimitin ensimmäiseksi Pehrsonin rahat ja testamentin Hudiksvalliin hänen vanhemmilleen sekä kirjoitin hänen morsiamelleen, lähettäen hänelle uskollisen sulhonsa viimeiset terveiset ja lyhyesti kertoen hänen kohtalonsa.

Viikon päivät kaupungissa viivyttyäni päätin lähteä yli Atlannin Glascowiin eräässä tähtilinjan höyrylaivassa. Lähdin siis astelemaan laivakonttooria kohden ostaakseni lipun, sitten seuraavana päivänä alkaakseni matkan. Ohitse mennessäni pistäydyin Suomen ja Venäjän konsulin luokse kuulustelemaan, olisiko minulle kirjeitä tullut. Ja kuvatkaapas ihastustani, kun sain paksun kirjeen, jossa oli Englannin, St. Franciskon, Philadelphian ja New-Yorkin postileimat! Päällekirjoituksen tunsin oman armaan Maryni käsialaksi.

Lensin kuin nuolena konsulin luota ja juoksin kuin vainottava ensimmäiseen ravintolaan, jossa tilasin pullon viiniä ja eri huoneen. Siellä revin kirjeen auki. Tuskin voin lukea ja ymmärtää, mitä se sisälsi. Eikä se ihme ollutkaan, sillä oma armas Maryni kertoi siinä, että hänen isänsä oli suostunut liittoomme ja että häät vietettäisiin niin pian, kuin Martha Broker saapuisi Glascowiin.

Enempää en voinut lukea. Minä join viinin, heitin dollarin pöydälle ja ryntäsin ulos kuin mielipuoli, odottamatta takaisin tulevaa rahaani.

Sitten ajoin hevosella asuntooni, suljin huoneeni ja aloin nyt vähän tyyntyneenä uudestaan lukea Maryn kirjettä.

Charlylta oli myös kirje, joka huokui lämmintä veljellistä rakkautta. Hän ilmoitti, että ei isä ollut voinut Maryn rakkautta moittia ja oli heti, nähtyään estelyt turhiksi, suostunut liittoomme. Saatuansa kuulla meidän kihloissa olevan, oli musta pilvi laskeutunut hänen otsalleen; mutta kun äiti puolusti meitä ja sanoi suostuneensa siihen, oli hän rauhoittunut ja nähtävästi kovin liikutettuna sanonut: "Siunatkoon teitä sitten Jumala! Koska tuo jalo nuorukainen sinut, rakas tyttäreni, minulle lahjoitti, pelastaen sinut oman henkensä uhalla, niin on kait minun velvollisuuteni nyt sinut hänelle takaisin lahjoittaa."

Vielä oli siinä kauppaneuvoksen rouvaltakin kirje. "Rakas poikani!" alkoi se. "Avaran valtameren ylitse lähetämme siunauksemme sinulle, armas poikamme, rakkaan Marymme tulevalle miehelle. Kaikki esteet ovat nyt poistetut. Riennä vaan kiireesti kotiin. Kaikin vartoomme täällä sinua. Jumala poistakoon kaikki vaarat tieltäsi ja johdattakoon sinut onnellisesti tänne!"

Hetken kuluttua lähdin jälleen ulos varustautuakseni huomiselle matkalleni. Mutta ylen onnelliseksi itseni tuntiessani en voinut olla pistäymättä erääsen hienoon ravintolaan, jossa onneni harjakaisiksi tilaisin hienon illallisen sampanjoineen.

Siinä onneani nauttien istuessani kuulin läheisestä huoneesta tuttavan äänen. Siellä oli vanha laivatoverini Teodor Kruse. Me tunsimme heti toisemme, ja minä pyysin häntä illallistoverikseni.

Syötyämme ja juotuamme rupesimme sitten kertoelemaan retkiämme sen jälkeen, kun olimme eronneet. Siinä heti aluksi kuultuani hänen juuri Glascowista tulevan, en malttanut olla urkkimatta häneltä kuulumisia sieltä. Hän kysyi minulta, olinko kuullut mitään kauppaneuvos S:stä, Ardmoare-laivan omistajasta, ja hänen perheestänsä.

Olin hypähtää ylös, kuultuani nimen, mutta sain mieleni maltetuksi. "Minä tunnen hänet!" huudahdin; mutta samassa johtui mieleeni, että paras olisi olla varovainen, ehken saisikaan tietää kaikkia, jos ilmaisen asian oikean laidan. "Mitä hänestä tiedät?" kysyin sitten tyynemmin. "Onpa hauskaa kuulla, mitä vanhassa maailmassa on tapahtunut."

"No," alkoi hän, "sanopas, Harryson [minä, niin kuin usein muutkin merimiehet, olin kulkenut toisella nimellä; olin nimittänyt itseäni Harrysoniksi ollessani hänen kanssansa samassa laivassa], tunnetko erästä suomalaista H. nimistä merimiestä, vai olitko itse viime vuonna Glascowissa?"

Minä kielsin, saadakseni kuulla enemmän, ja sydämeni alkoi rajusti sykkiä, kuultuani että minusta oli kysymys. "Vai niin," jatkoi hän. "No sitten saat kuulla oikein merkillisen kertomuksen samasta miehestä."

Sitten kertoi hän oman historiani, vaikka vähän toisenlaisena, ja viimein seurasi tieto, jota en ollut vielä kuullut ja joka oli tehdä minut mielipuoleksi. Hän kertoi nimittäin paria päivää ennen Ardmoaren lähtöä Glascowiin saapuneen sähkösanoman, että saman kauppaneuvoksen toinen laiva Martha Broker oli joutunut surkeaan haaksirikkoon ja siinä oli sama suomalainenkin, laivan ensimmäinen perämies, hukkunut.

"Hukkunutko?" huudahdin kavahtaen seisoalleni, sillä en voinut enää hillitä itseäni. "Sinä valhettelet, katala!" huusin, tartuin häneen rintapielistä ja pudistin häntä raivostuneena. "Tässä olen elävänä edessäsi; onko Martha Brokerin perämies merenpohjassa silloin, kun hän tässä seisoo edessäsi sinua ravistellen?" Ensi hämmästyksessään ei Kruse voinut sanaakaan suustaan saada, sitä vähemmin tehdä vastarintaa. Mutta pian oli hän siitä selvinnyt, irroittanut itsensä minusta ja painanut minut tuolilleni, jossa hän piteli minua kuin pientä poika nalikkaa.

"Tyynnyhän nyt, veliseni!" puhuskeli hän. "Jos olisin tiennyt sinun samaksi mieheksi, olisin toki varovammin asiasta puhunut. Oma syysi se oli, itse olet valhetellut; minä puhuin totta, sillä minä olen sen omin silmini sanomalehdistä nähnyt. Glascowissa vielä ollessani luin, näet, ilmoituksen Martha Brokerin haaksirikosta, ja siinä oli myös lueteltuna kaikki ne, jotka siitä pelastuivat, eikä siinä ollut mainitun H:n nimeä. Se oli, lehden omia sanoja myöten, kauppaneuvokselle Philadelphiasta lähetetyn sähkösanoman mukaan kerrottu. Ja vieläpä tiedän senkin, että kauppaneuvoksen tytär, joka tuon omituisen perämiehen kanssa kihloissa oli, ei nyt enää milloinkaan elävin silmin sulhoansa katsele; sillä miten lienee ollutkaan, lieneekö tuo onneton sanoma häneen niin koskenut vai muutenko lienee hänen aikansa tullut, mutta kuoli hän kuitenkin ennen kuin minä kaupungista lähdin. Kukapa sitä niin tietää, miten ja minkä tähden tuollaiset ylhäiset ja hienot ihmiset milloinkin kuolevat"

Maailma musteni minun silmissäni; huone alkoi pyöriä kuin tuulimylly, ja samassa minä kaaduin laattialle.

Pitkän ajan kuluttua jälleen virottuani tuntui kuin olisi sydän ollut pakahtumaisillaan rinnassani. Ajatukseni olivat pysähtyneet, niin että tuskin voin ajatella muuta kuin kuolon kalpeata morsiantani. Minä kirosin sananlennättäjiä, jotka varmaan olivat sähkösanomassani nimeni väärin kirjoittaneet, sillä muuten ei olisi ollut mahdollinen tuollainen erehdys, jota täydellä syyllä pidin Maryni surmaajana. Olisin muuten miten monta kertaa tahansa uudestaan kärsinyt haaksirikon kaikki tuskat ja kauhut, kuin tämän, mikä nyt sydäntäni ahdisti ja mikä oli minut tehdä mielipuoleksi.

Epätoivon vimmassa käskin Krusen tilaamaan itselleni grogia ja muita väkijuomia katkeran tuskani lieventämiseksi. Ja siitä hetkestä alkaen join, join yöt ja päivät taukoomata kaksi viikkoa, kunnes viimeinenkin centi oli mennyt, kunnes liiat vaatteenikin olivat samaa tietä menneet.

Tuosta kamalasta ajasta en juuri mitään muista. Täydelle järjelle selvitessäni löysin itseni samasta Ardmoare laivasta, jolla Kruse oli New-Yorkiin tullut. Luultavasti oli hän minut siihen toimittanut, sillä mitenpä muuten olisin siihen päässyt.

Laiva oli matkalla Liverpooliin Englantiin, niin minulle sanottiin. Mutta tuosta matkasta en minä paljoa mitään tietänyt. Sillä selvittyäni olivat minun voimain kokonaan lopussa. Levolle kerran päästyäni en enää koko matkan ajalla voinut ylös nousta enkä nauttia muuta kuin vähän kahvia ja teetä.

Liverpooliin päästyämme vietiin minut Royal hospitaaliin, jossa makasin kaksi kuukautta, ensimmäiset kaksi viikkoa alinomaisessa kuolon taistelussa. Jokaisen uuden päivän koittaessa luulin varmaan sen olevan viimeiseni, sillä eloon palajaminen tuntui itsestänikin vallan mahdottomalta, ja toivottomilta näyttivät lääkärien ja hoitajienikin katseet. "Parantumaton," oli kirjoitus lipussa vuoteeni yläpuolella. Suurella vaivalla voin kuulla niitä viimeisiä lohdutuksen sanoja, joita sairashuoneen saarnaaja korvaani huusi, ja viimeisen kerran luulin nauttineeni Herran pyhää ehtoollista varmaa loppua odotellessani.

Vihdoin nukuin syvään uneen, mutta en kuoleman, vaan virkistävään, eloa tuottavaan uneen. Siitä herättyäni tunsin itseni paljoa virkeämmäksi, ja siitä hetkestä alkaen rupesin hitaasti, mutta varmasti parantumaan, kunnes vihdoin kahdeksan viikon kuluttua näin vuoteeni yläpuolella lipun: "Terve; vapaa lähtemään."

Tähän loppukoon surullinen kertomukseni, sillä minulla ei ole siihen enään mitään tärkeätä lisättävänä. Jos olisin tällä voinut saada jonkunkaan nuorukaisen, joka kevytmielisesti jättää isänmaansa, ajelehtaaksensa sinne ja tänne avarassa maailmassa muka mainetta ja rikkautta tahi vaan pelkkää huvia etsien, ja sitten eksyy turmion poluille, joilta harva takaisin palajaa, — jos voisin jonkunkaan nuorukaisen saada ajattelemaan ja punnitsemaan asiata todelliselta kannalta, niin olisin tarkoitukseni saavuttanut. Muuten olkoon tämä totuuden mukaisena todistuksenani siitä, miten armollinen Jumalani ei minua ole suurimmassakaan hädässäni hyljännyt eikä ole tässäkään jumalattoman kuolemaa tahtonut, vaan uskollisesti käynyt jäljessäni ja lukemattomat kerrat vetänyt minut kuin kekäleen tulesta, vaikka minä aina jälleen silmittömänä syöksyin milloin yhteen, milloin toiseen synnin lokaan ja kadotuksen kuiluun. Tästä hänen uskollisuudestaan ja armahtavaisesta rakkaudestaan olkoon hänelle ikuinen kiitos!