XXXIV.

Se oli — milloinkas se olikaan? Kolme päivää, sitten. Mutta tänään on kaikki toisin. En ole puhunut Rosseherren enkä Yannin kanssa; kenties minun kuitenkin olisi pitänyt se tehdä.

Jo eilen se alkoi, mutta minä en ymmärtänyt. Kukapa olisi osannut sellaista ajatella?

Eilen lähdin Noelin luokse, keskustellakseni hänen kanssansa eräästä veneestä, jota hän oli tarjonnut ostettavakseni. Kuljin Jean Louisin majan ohitse. Menenköhän sisään, ajattelin. Miksi? Onhan sinulla aikaa toistekin. Enkä minä mennyt sisään.

"Olette siis täällä La belle femmen takia?" sanoi punainen Noel ja pani eteeni tapansa mukaisesti ryyppylasisoittokuntansa. "Heh, Françoise, Antoinette — Poupoulille on annettava syötävää! Teidän koiranne syö luumusäkistä, haha, ei haittaa. Kaunis vene, La belle femme! Olette siis tehnyt päätöksenne?"

"Niin, olen tehnyt päätökseni."

"Tahdotte siis tehdä niinkuin toisetkin?"

"Miksipä ei?"

"No, tiedätte, että olen kalakauppias, sitoudun ostamaan kaikki kalanne."

"Hyvä."

"Heh, Antoinette, Maria — satamassa oleva vaja on avattava!"

Olin jonkun aikaa Noelin luona, enhän myöhästynyt mistään. Hupsu Gaston tuli koukkuisine polvineen sisään purjehtien ja kutsui minut juomaan lasin viiniä. Sen kanssa söimme juustoa, ja sitä tarjosin minä. Sitten tuli kylän rääsymekko.

"Herra", sanoi hän, "antakaa minulle yksi frangi, niin saatte minulta erittäin tärkeän tiedon!"

"Mene tiehesi!" sanoin minä. "Selkääsi saat, jos tahdot!" Rääsymekko irvisti ja pakeni.

Menimme venevajaan katsomaan La belle femmea.

Kenelläkään muulla ei ollut venevajaa kuin Noelilla. Paljaitten paalujen alla kahloi poikia, käännellen kiviä. Pieniin rapuihin, jotka tahtoivat paeta pois, he kävivät kiinni kynsistä, ja ankeriailta, jotka he pyydystivät, he heti leikkasivat kurkun poikki.

Tarkastelin ja koputtelin La belle femmen. Se oli leveärakenteinen.

"Se on saaren nopein vene!" sanoi Noel.

Yann ja Kedril olivat jo ennen sanoneet minulle, että La belle femme on erinomainen vene. Se miellytti minua. Ylähankaan oli pantava uusi vannas, muutoin oli kaikki kunnossa.

Sovimme hinnasta, hetkisen jankkailtuamme. Tarjosin niin hävyttömän paljon vähemmän kuin Noel vaati, että hän oli vähällä saada halvauksen. No, enpä heitäkään louisdorejani sinun kitaasi, saaren kuningas!

Eräällä kujalla tapasin taas rääsymekon. Hän oli vaaninut minua.

"Herra!" kuiskasi hän salaperäisesti. "Antakaahan toki minulle yksi frangi, niin saatte tärkeän tiedon." Minä nauroin. Niin hävyttömältä, risaiselta ja likaiselta hän näytti.

"Varo itseäsi, likakinttu!" huusin minä ja kohotin käsivarttani. Rääsymekko otti lakin käteensä ja juoksi pois minkä jaksoi.

Kotona kaipasin Poupoulia. Vasta nyt johtui mieleeni, etten ollut nähnyt sitä senjälkeen kuin olin lähtenyt Noelin myymälästä.

Vihelsin ja katsoin yli ahon. Mutta missään ei sattunut silmiini tuo reipas, tumma käärö. Poupoul lakkoili. Koko iltapäivänä se ei tullut, vasta myöhään illalla se haukuskeli oven takana. Haha, vanha kulkuri! Kurjassa tilassa palasi Poupoul seikkailuistaan. Se nilkutti, ja verta vuoti monesta paikasta yhtaikaa. Sen kuono oli halki, ja oikeassa takajalassa sillä oli kauhea ammottava haava. Mutta kaulassa riippui poikkipurtu nuoranpätkä.

"Hoho, Poupou, mitä sinulle on tehty? Ovatko sitoneet sinut kiinni, ja oletko paennut ikkunan lävitse?"

Poupoul vikisi ja katsoi minuun häpeissään. Niin huonosti ei sen ollut vielä koskaan ennen käynyt.

Pesin sen haavat, sidoin ne, ja nyt makasi Poupoul vasemmalla kyljellään, käpälät ojennettuina, ja vapisi koko ruumiiltaan. Toisena aamuna se yritti nousta. Mutta se painui vikisten takaisin. Kannoin sen rakennuksen eteen päivänpaisteeseen ja panin vettä sen saataviin.

"Huomenna on kaikki taas hyvin, Poupoul, jää koreasti makaamaan, hyvästi!"

Poupoul koputti hännällään, asetti päänsä maata vastaan ja valmistautui kärsivällisesti odottamaan pitkän aikaa.

Puhuin kylässä puusepän kanssa, sitten menin saaren ylitse Stiffiin ja työskentelin koko iltapäivän herra Boucherin kanssa. Kun palasin takaisin, oli auringonlaskun aika.

Löysin Poupoulin oven edestä; se oli aivan samassa asennossa kuin lähtiessäni.

"Hoi, Poupoul!"

Mutta se ei liikkunut. Se makasi, kääreissä olevat jalat ojennettuina, ja tuuli leikki sen turkissa. Kumarruin alaspäin, ja pari kärpästä lähti siitä suristen lentoon. Kosketin Poupoulia — se oli jäykkä ja kova. Poupoul oli kuollut.

"Oletko kuollut, koirani, enkä minä ole ollut luonasi?" kysyin hiljaa.

"Oletko kuollut, koirani!" huusin.

Niin, Poupoul oli kuollut.

Nousin ja katsoin meren yli.

Kentiesi olisin voinut pelastaa sen, jos olisin ollut saapuvilla? Miten merkillistä, se oli kuollut noihin mitättömiin haavoihin.

Kuljin pari askelta, tuskastani päästäkseni, sitten palasin takaisin. Istuin kivelle oven eteen ja katsoin Poupoulia. Tuuli vinkui ja valitti korkealla ilmassa. Meri läikkyi kuin tuli. Mahtavan, eespäin kiitävän mustan ja hohtavan kuonan välitse leiskuivat kirkkaat tulenkielet esiin. Meri paloi pohjaa myöten. Leveä purppurainen leimu vyöryi taivaanrannalta yli meren, taivas oli kajastuksen punaaman höyryn peitossa ja kuvasti aavemaisesti alhaalla riehuvaa tulipaloa. Palavan meren pinnalla kulki suuri Itä-Aasiaan menevä höyrylaiva ja suli. Sen kannet vuotivat pois, mastot ja raakapuut tippuivat alas, ja sen paksun savupiipun nieli sitä ympäröivä tuli. Sakea, pikimusta savupilvi nousi siitä —

Istuin ja katselin Poupoulia. Silmäni kuivuivat kuopissaan.

"Poupoul, toverini!" sanoin ja polvistuin ja suutelin sitä silmien väliin.

Silloin tein sen huomion, että sen kaulan ympärillä oli ohut lanka, ja käteni herpautuivat tykkänään. Se oli sellainen lanka, jota käytetään kalastettaessa, se oli silmukka —

Poupoul oli murhattu!

Minä nousin ja vapisin tuskasta ja raivosta.

"Sellaisia te olette! Sellaisia te olette!" huusin ja heilutin nyrkkejäni kylää kohti. Silloin kalpenin.

"Yann! Yann!"

Miksi olet tehnyt sen minulle, Yann! Siksi että Poupoul hiljakkoin paljasti aikeesi, sinä maantierosvo? Siksikö? Yann, miksi et heittänyt silmukkaa minun kaulaani, minä olisin voinut puolustautua, mutta tämä —

Poupoul oli varmaankin nuollut kättä, joka pani silmukan sen kaulaan, oli haukkunut ja heiluttanut häntäänsä iloissaan, kun joku tuli sen luokse, sen ollessa niin yksin.

Menin kylään. Missä sinut tapaankaan, Yann, käyn kiinni olkapäihisi ja viskaan sinut maahan, tartun kurkkuusi ja hakkaan nyrkilläni kasvosi mäsäksi, siksi kunnes olet hiljaa, varo itseäsi, minä tulen!

"Onko Yann laivalla?" kysyin, jäykkänä ja kalpeana.

"Ei, Yann on maissa."

"Missä hän on?"

He nauroivat. Kuinkapa he tietäisivät, missä hän oli. "Jean Louis, hyvää iltaa, eikö Yann ole sinun luonasi?"

"Yann, hihi — ei, ystäväni."

"Chikel, oletko nähnyt Yannia?"

"En."

Yann, Yann, missä piileksit? Käy esiin!

Tuli pimeä. Kylä lepäsi niin rauhallisena vähine valoineen. Creachin valokeila viuhui esiin, ja kattojen varjokuvat erottuivat siitä selvästi mustina, sitten vaipui kaikki häivään ja sumuun, talot, valot, ja valoisku sattui minuun ja häikäisi minut. Ja taas lepäsi tumma kylä rauhallisena vilkkuvina valoineen.

Palasin takaisin Myrskylään. Kärpäset surisivat Poupoulin ruumiin ympärillä. Otin sen käsivarsilleni ja kannoin sen meren rantaan. "Sinähän olet aina elänyt merellä, Poupoul", sanoin. Poupoul oli jäykkä kuin olisi sen nahka ollut täytetty. "Jää hyvästi, toverini!"

Poupoul ajelehti. Se ui hitaasti poispäin, mutta sitten se joutui pyörteeseen ja katosi. Aalto syöksyi esiin, ja kun sen vaahto oli hajonnut, oli Poupoul taas edessäni.

"Hyvästi nyt, Poupoul, senhän täytyy kuitenkin tapahtua!"

Ihmeellistä! Koetin kolmessa, neljässä paikassa, aina tuli Poupoul takaisin luokseni.

Silloin otin sen jälleen käsivarsilleni, niin likomärkä kuin se olikin, ja kannoin sen saaren toiselle puolen. Se oli raskas, ja minä huohotin.

Idässä olivat meri ja taivas sinisenmustat, lännessä kuparinpunaiset. Pieni ruskea kuunsirppi oli saaren yläpuolella, ja tuuli suhisi.

Missä kalliot luotisuorasti laskeutuivat mereen, sinne heitin Poupoulin. Näin, kuinka se putosi, kuulin sen. Nyt se ei voinut enää tulla takaisin. Se vieri pitkin kallioita, sitten virta kävi siihen kiinni ja se katosi.

Seurasin sitä sen matkalla siksi kunnes tulin Marconi-asemalle. Sinne menin sisään.

"Istukaa", sanoi herra Boucher ystävällisesti, "minkä näköinen olettekaan!"

"Ei kiitos", vastasin minä, "minä tahdon seisoa, minun koirani on kuollut".

"Vai niin, koiranne on kuollut?"

"Niin!"

Lähdin taas. Istuuduin kivelle ja katsoin yli meren. Pikimustana se oli mustan-sinivihreän taivaan alla, kauhean tyhjänä ja autiona. Siellä kaukana kulki Poupoul ja aallot leikkivät sillä.

Tulin vasta myöhään kotiin. Pari tuntia olin odottanut Yannia Pouponin kuilun luona. Hän ei ollut tullut.

Majassani oli yksinäistä. Sade rapisi katolla ja pisaroita tippui raoista, ja minä ajattelin Poupoulia.

"Muistatko, ystäväni, miten opimme tuntemaan toisemme? Se oli siellä kaukana mantereen rannikolla. Sinä pidit terävillä hampaillasi kiinni jalastani, purematta. Se miellytti minua! Muistatko, miten koettelin uskollisuuttasi ja olin uidessani olevinani hukkumaisillani — mutta sinä et vitkastellut, vaan heittäydyit samassa silmänräpäyksessä yhden kerroksen korkeudelta mereen auttaaksesi minua."

Tip — tiptip — sade valui ja sähkötti sekavia, järjettömiä sanoja, joiden takana näytti vaanivan kauhea merkitys. Tuuli suhisi ulkona — ja kuuntele: eikö koira haukkunut aholla? Nousin. Huutoja kaikui ulkona, murhahimon huutoja, ja piinattujen koleaa naurua. Veri hyytyi suonissani ja kokonaiset ruumiinosani olivat kuin turtuneet.

Ei, täällä minun ei ollut hyvä olla. Menin ulos ja laskeuduin maata erään kallion kupeelle.

XXXV.

Tuli pari kurjaa päivää.

Tuuli vinkui vinkumistaan. Se tuli luoteessa olevasta pilvenreiästä ja kiiti eteenpäin, jäätävän kylmänä, aivan maata myöten.

En viihtynyt kotona. Kuljeskelin kylässä, sähkötin herra Boucherin kanssa, olin kaikkialla. En voinut sulattaa tätä kuulumatonta kataluutta! Olihan Yann sydämensä syvyydessä hyvä poika, sen minä tiesin. Mutta kuinka hän oli saattanut noin tehdä? Sano, Yann! Mutta kaiken päätteeksi — mitä merkitsi koira hänen naiville raakuudelleen?

Tuuli kiiti kylmänä ja ulvoen eteenpäin, eikä saari ollut mitään muuta kuin autio sieluton soraläjä, jonka kimppuun meri hyökkäsi kaikilta tahoin kirvein ja kangin, poistaakseen sen tieltään. Minua vilutti.

Katsoin yli meren. Se viittoi ja viekotteli, niin että melkein henkeni salpautui. Mitä tahdot? Mitä tahdot minusta —?

Kaukana kulki kolmimasto märin, raskain purjein. Katselin sen menoa. Päiväntasaajan aurinko on paahtava heitä ja heidän hiuksensa tarttuvat kiinni laivankannen pikeen, kun he nukkuvat. Troopillinen sade valuu ja he saavat kahlata polviaan myöten haaleassa vedessä. He takertuvat tyveneen ja etsivät katseillaan tuhannesti päivässä taivaanrantaa. He kulkevat laulaen piirissä ja nostavat raskaat purjeet ylös ja lentävät myrskyssä. He pyytävät koukuilla albatrosseja, ja tuo suuri, kömpelö lintu seisoo kannella avuttomana heidän nauravien ruskeiden kasvojensa edessä —

Nousin seisomaan.

Äkkiä oli kaukainen kolmimasto liekkien vallassa. Mutta todellisuudessa ei palanut se, vaan sydämeni oli syttynyt tuleen ja lingonnut liekit silmiini. Tunsin sellaista tuskaa kuin rintani olisi repeytynyt kahtia. Tiedätkö, mitä se on?! Se oli kaipausta sinne kauas!

Lähtekäämme! Lähtekäämme metsiin, joilla ei loppua ole ja jotka humisevat, lähtekäämme pohjolan lumikentille, missä ei aurinko paista — yhtäkaikki, helvettiin, jos niin tahdot — mutta lähtekäämme uusiin oloihin!

Ja minä päästin huudon, joka kuului kauas merelle.

"Kuulkaa, Noel, minä tahtoisin purkaa La belle femmen kaupan."

"Ettekö tahdo ottaa La belle femmea?"

"En, minä matkustan pois."

"Matkustatteko?"

"Matkustan. Olen mielelläni valmis maksamaan, teille vahingonkorvausta."

"Oh, niin välttämättömästi en tarvitse rahaa, vai? Jos kerran matkustatte, niin niin mitäpä tekisitte La belle femmella, eikö niin?"

Mutta minä en matkustanut tänään enkä huomennakaan. Yann ei saanut luulla, että minä häntä peläten lähdin saarelta. Oh, ei! Mehän olimme nyt molemminpuolisesti toisillemme paljon velkaa, ja minä pidän selvistä tileistä.

Neljä yötä pysyttelin Pouponin kuilun lähellä ja odotin Yannia. Istuin siellä ja olin viluissani. Tuuli humisi, Creachin valosalamat lensivät ylitseni. Poltin piippua ja pidin kättäni sen pesän päällä, jottei tuuli voisi viedä siitä pois tupakkaa. Sillä tavoin lämmittelinkin:

Enkö ole sinulle vannonut, että olen täällä joka yö, Yann? Missä viivyt niin kauan, käy esiin, Yann — täällä minä olen —

Tunnit kuluivat. Hou-huu-ho — ulvoi tuuli, ja joku ääni kaikui korkeuteen: hiihii —. Toisinaan vonkui kallion halkeama. Kaukana merellä kulki postihöyrylaiva, satulinnalta se näytti monine valoineen. Istuin ja odotin.

Mutta heti kun jotakin narisi tai kopisi aholla, nousivat hiukset pystyyn huokosissani. Tuulessa oli uhkaavia ääniä, ja minä kuuntelin henkeäni pidättäen. Äkkiä karkasi kamala valkea aave laukaten päälleni. Vannon, että tällä hetkellä pullistutin itseni kuin piikkisika ja puhkaisin katseillani valkean aaveen. Se oli paperipalanen, eikä se minua sen enempää vahingoittanut.

Toisinaan paukkui ja kaikui allani. Kuilu haisi kuin vanha kaivo, ummehtuneelta ja mädänneeltä, siellä alhaalla litisi ja kahisi niinkuin raskas, märkä esine olisi liikkunut edestakaisin. Kylmä puistatus värisytti minua — siinä oli hän! Se oli Poupon, murhaaja, hän veti jaloistani, tukki sormensa oikean kenkäni reikään ja huohotti. Sitten hän jälleen lotisten liukui alas.

Vaikkakin siirryin yhdestä jännityksestä toiseen ja ihoni kävi kananlihalle, jäin levollisesti paikalleni istumaan. Enpä liikahtaisi heti sittenkään kun Yann tulisi. Olisin kuuromykkä, hän löytäisi täältä kuuromykän piipunpolttajan, joka olisi vaipunut ajattelemaan viisaustieteen ongelmoita Pouponin kuilun partaalla. Yann saisi tilaisuuden periä saatavansa. Mutta sitten — niin, sitten tulisi minun vuoroni!

Toisinaan otin pienen huiluni taskustani ja soitin laulun tai lurituksen.

Yann? Etkö kuule, Yann?

Kerran nukahdinkin. Mutta silloin minut herätti tykinlaukaus. Piippu oli pudonnut maahan. No, minä en ole sellainen mies, jolla on vain yksi piippu, minulla on piippuja jokaisessa taskussa. Sytytin siis toisen piipun.

Yann?

Odotin aina neljä, viisi tuntia. Riittääkö se pelastamaan kunniani, en tiedä. Minulle se riitti.

Mutta Yann ei tullut.