KOLMAS NÄYTÖS.

Huone Heron tornissa.

Taka-alan oikealla puolen leveässä rintavarustuksessa korkealla kaari-ikkuna, jolle johtavat leveät portaat. Vieressä lampunjalustin. Taustan vasemmalla puolen pääkäytävän kapea ovi. Toinen verhojen peittämä ovi keskustasta oikealle. Samalla puolen, edessä, pöytä, ja sen vieressä matalalla selkänojalla varustettu tuoli.

Esiripun noustua tulee näyttämölle palvelija kantaen korkealla lamppua, jonka hän asettaa jalustalle, minkä tehtyään hän poistuu. Välittömästi hänen jälessään tulevat Ylipappi ja Hero. Jälkimäisellä on päällysviitta hartioillaan samalla tapaa kuin ensimäisen näytöksen lopussa.

PAPPI. On pyhä velvollisuus täytetty ja ilta laskee maille. Uutehen käy sisään asuntoosi, papitar.

HERO (katsoen ympärilleen). Siis tänne.

PAPPI. Niin. Ja kuni tämä torni miss' on sun asumukses, yksinään täss' seisoo rantamalla, käytäväin vain kautta yhdistetty taloomme — niin olet seisova sa tästälähin niin yksinäsi, eristettynä: tää torni juurtuu meren kallioon ja seiniä sen hyökyaallot huuhtoo, mut otsansa se nostaa pilviin päin ja katsoo kauas yli meren, maan. Niin, liitoss' ihmisten ja jumalain, sa olet oma herras sekä muitten, sa valittu. Sa onnelliseks olet tääll' itses tunteva. Siis täällä, täällä! Ma nään, he ovat tänne tuonehet jo tavarasi. Tääll' on kääröt, jotka on viisain sanoin täyteen kirjoitetut. Ja täss' on taulu kynineen — jos tahdot sa mietteitäsi muistiin merkitä. Kas tuossa soitin isäs sisaren ja minun: papitar kuin sinäkin. Ei kukkiakaan puutu. Tuossa on se seppel, jota tänään kannoit. Kaiken sa täältä löydät, joka korottaa voi mielen, kaiken, joka haluja ei herätä, mut sentään tyydyttää. Näin jumalien kaltaiseksi kohoot. (Osoittaen sivuovea.) On tuossa huonehessa vuotehes, se sama, jossa monta vuotta sitten oot ensi kerran maannut. Nähnyt on se sun kasvavan ja varttuvan ja viisaaks, ja huiskaaks tulevan. Se sama vuode on nähnyt autuaassa unessa sun haaveilevan onnesta, mi tänään on sulle tapahtunut. — Nytkin sa taas unelmoit?

HERO. Ma kuulen, rakas setä.

PAPPI. Jos suoraan tunnustan, niin kuvittelin sun iloisemmaks tänä iltana, kun toiveemme on toteen käynyt. Mitä me oomme halanneet ja pyrkineet sa olet nyt. Mut äännettömältä ja kylmält' tunnut.

HERO. Setä, mielialat ne tulee, menevät ja haihtuvat — ne ilman alkujuurta voivat olla. Voi korkeinkin ja kaunein peloittaa ja yllättää kuin kaikki, mik' on suurta. Mut lepo yhden yön sa mulle suo mun miettiä ja virkistyä — kohta mun entiselläni oot löytävä. On seutu hiljainen, ei tuulenhenki tääll' edes tunnu, täällä tasaantuvat kaikk' ajatusten aallokot ja täällä ma koota voin taas ehjäks itseni.

PAPPI. Sa sanoit koota, lapsi. Sattumako tuon sanan toi sun huulillesi, taikka sa sisällyksen tunnetko tuon sanan, mun korvieni ilon? Maininnut sa olet maailmoiden vivun, joka voi sen tuhatkerroin nostaa, mi on suurta, ja maasta pienimmänkin kohottaa. Niin sankarteko, runoilijan laulu kuin jumalainen näky tietäjän vain kokoomista kysynyt on. Vain mik' itse hajallaan on, voi sen kieltää. Jos noin sun sisässäsi puhuu, onnittelen sua, lapsi. Silloin pyhänä käyt täällä ja tomun pyyteet karttaa sydäntäs. Ja kuni mies, ken hämärissä tähyy päin taivonkantta, näkee harmauden ja muut' ei mitään, tyhjän harmauden, mut tarkemmin jo katsoessaan löytää hän tähden, toisen, kolmannen ja niin pian tähtein loputtoman lauman: mieleen sen miehen hiipii rikas aavistus yön jumalaisen, kirkkaan — hurmaantunein hän silmin ylös katsoo; sumut väistyy ja olemassaolon salaisuus saa taustan ja jumal'äänet kuulee hän osaks ilmastansa, ylhäält' osaks —

HERO. Sa tiedät, setäni, niin suureen lentoon ei nouse henkeni; sa liiaks toivot. Mut mitä velvollisuus multa vaatii sen aion kunnolla ma täyttää.

PAPPI. Tee se. Vaikk' ei oo hyvä eikä oikein, että noin uran alussa jo alahalle oot maalis pannut, toistaiseksi olkoon jo siinä. Mutta muista mitä päivät ne tuonevatkin, ensi vaikutusta sa aina pelkää. Hän ken työssä syöksyy päin elämätä, missä taiston kuohut käy ylimmillään, paljastetuin miekoin hän vaaraa etsiköön; jos kovempi on taisto, suurempi on voitto myös; mut sisäänpäin ken pyrkii, sieluhun, mi kysyy kokonaisuutta, hän olkoon ain taiston pauhinasta poissa, sillä voi kauan vanhat arvet kirveliä. — Kas virta, jonka määrä matkallaan on venemiestä kantaa, pellot kastaa, se kallioin ja vuorten halki tiensä saa raivata, ja sekaantua mutaan, mi rannoilt' irtau; saman asian se rauhaisna ja kuohupäisnä ajaa. Mut lähteensilmä, jota janoten mies lähestyy, se olkoon aina kirkas ja kuun ja tähtein kuvaa kantava. Myös papittaren mieli myrskylöiltä ain säilyköön — jos kuohua se alkaa se myöskin pimittyy. Ja nuku nyt. Jos neuvon tarpeess' olet, puoleheni sa käänny, toisen isäs; ystävän jos neuvoista et huoli, tiedä myös sa että edessäsi miehen näet, jok' kernaast suonistansa veren antais, (ojentaa kätensä) jos siinä pisarankin keksisi hän mi luvatonta, väärää suosisi.

(Poistuu keskiovesta.)

HERO (hetken vaitiolon jälkeen). Ma huomaan, kohtaus muukalaisten kanssa on hänet närkästyttänyt. Ja totta hän ompi oikeassa. Jollen ois ma Hero, papitar, tuo pienempi, tuo ruskotukka nuorukainen ehkä mua miellyttäis. Kenties. Mut pois se nyt! Nyi tiedän, mitä taipumus on, jota he ovat karttamahan neuvoneet ja sitä tahdon välttää. Jumalat! kuin paljon yhden päivän kääntehessä voi oppia — kuin ennen vuosikausiin. Mut hän on kaukana, en elämässä hänt' ehkä enää näe. Lopussa on kaikki. (Ottaa päällysviitan päältään.) Tuossa lepää. Aamulla kuin toisin mielin puin sun ylleni. Ma nyt sun lasken pois. On elämä sun laskoksihis kätketty. Sa salaa mit' tiedät, itse mukanasi lasken ne mielestäni. — Mutta mitä tehdä? En nukkua voi. (Nostaa lampun ja pitää sitä kädessään ylhäällä.) Tarkastaapa tahdon ma tätä seutua. Niin avara, niin laaja, tyhjä. Monet pitkät vuodet sua kyllikseni saan ma tarkastella. Ma mielelläni tulevaiseen aikaan sun katsomises säästän. — Kuule! — Mitään ei ollutkaan se. — Yksin! Yksin! Yksin! (On asettanut lampun syrjittäin ikkunalle ja seisoo sen luona.) Niin rauhallinen yö. Nyt Hellespontto suo laineiden kuin lasten leikkiä. Vain hiljallensa meri hengittää. Niin pimeätä, lampunvalo heittää vain valoviirun pimeyteen. Sa tuossa luo valoasi kulkijalle meren ja kerro yhdenkin ees valvovan yön keskellä, sa johtotähti yön.

Mut nukkumaan jo lullos, ystäviini sa kalpein valoines. (On ottanut lampun käteensä.) Ja niinkuin sun ma vielä sammutan, niin sammukoon myös palo povessani, älköhönkä se uuteen iltaan enää syttykö… (On asettanut lampun pöydälle.) Näin varhain hereillä? — Ah äiti, pyydän Nyt nukkumahan lapsi, nopeasti!

(Ottaa hiuksistaan soljen ja laulaa sitä tehdessään puoliääneen.)

Ja Leda silitti untuvia.

Tuo laulu, pahus, taas mun huulillani! Ei enää jumalat käy päällä maan, ei joutsenet tuo enää lohdutusta, on yksinäisyys lievennystä vailla. (On istuutunut.) He tänne lyyryn ovat jättäneet, sill' oppinut en koskaan soittamahan, ma toivoisin ett' osaisin ma. Mulla soi mielessäni sadat ajatukset. Ois parhain säveliksi pukea ne.

Sa kaunis nuorukainen, hiljainen, sua tällä hetkellä ma muistelen niin tyynin mielin, ettei rikosta oo tunteessani. Hyvää kaikkea ma sulle toivon, siitä iloitsen, ett' olet etäällä, mut kuitenkin ma sulle täältä huudan: hyvää yötä.

Leander ilmestyy ulkoa ikkunaan.

LEANDER. Hyv' yötä!

HERO. Ah, se mitä oli? Kaiku näin yksinäisyyttäni etsiikö? Sa ole tervehditty, nymphi!

LEANDER. Nymphi, sa ole tervehditty!

HERO. Kaikua ei ole tuo. Haa, pää! — Kaks kättä! Mies ikkunassa! Kohoo, koht' on täällä! takaisin! Sa olet surman oma, jos huudan.

LEANDER. Silmänräpäys vain suo. Jo murenevat kivet jalkain alla. Jos salli et mun tulla, syöksyn alas. Mut hetki vain, niin lähden mielelläni.

(Kapuaa huoneeseen.)

HERO. Sa paikoillasi seiso onneton! Ken tänne vei sun ties?

LEANDER (jääden taustalle seisomaan, oven läheisyyteen). Sun lamppusi näin loistavan ma halki yön, ylt'ympär kaikk' oli öistä, sankkaa, pimeätä, vain täältä tuikki valo.

HERO. Auttajas ken ollut on, ken sulle tikapuita on pitänyt?

LEANDER. Ei kenkään. Kiven rakoon ma jalan pistin, muratista kiinni sain käsilläni. Siten tänne tulin.

HERO. Mut liukunut jos oisit, alas syössyt —

LEANDER. Ei mitään merkinnyt se oisi.

HERO. Mutta jos sa oisit keksityksi tullut?

LEANDER. Kukaan ei mua nähdä voinut.

HERO. Vartija tään tornin käy tähän aikaan toimehensa. Sua on kielletty jo palaamasta tänne. Ma enkö itse pyytänyt sua kotiis taas lähtemään?

LEANDER. Ma olin kotona, mut mitään lepoa en saanut, Silloin ma mereen heittäydyin ja tänne uin.

HERO. Abydon rannoilt' asti; josta tullen kaks soutumiestä matkalla jo väsyy.

LEANDER. Sa näät, oon jaksanut ja kuollutkin jos öisin ensi aaltoon, vaaksan verran sua lähempänä ollut oisin silloin.

HERO. On märät tukkasi ja vaattehes, sa vapiset.

LEANDER. En vilust', tulesta.

(Aikoo edelleen taustalla seisten heittäytyä polvilleen.)

HERO. Noin ällös! Hetki lepäjä ja sitten sun täytyy poistua. Jos valoni sun tänne johdatti, niin toiseks kertaa sen tarkkaan osaan sulta salata.

LEANDER. Sit' älä tee sa — enää en ma tule, jos et sa tahdo, mutta lampun tuon sa valoa mult' ällös, ällös kiellä! kun unetonna nousin vuoteeltani ma viime yönä, majastani astuin yön pimeyteen, näin edessäni meren ma tummana kuin pikimusta vaippa, yön suruun, ikävään verhottuna. Yön synkkään mielialaan vaivuin, silloin näin pienen tähden näköpiirissä kuin viime toivon. Kultasätein loisti se pimeähän maailmaan. Sun lamppus. Löi valtavasti silloin sydämeni, ei enää pysyä se tahtonut mun rinnassani, ja ma syöksyin rantaan ja mereen, oppaanani tähti tuo. Niin tulin tänne, tälle rantamalle. Jos sua se loukkaa, tule en ma enää, mut toivon tähteäni älä peitä, tuon valon lohdutusta.

HERO. Nuorukainen mua älä kovana sa pidä, jos en toivomustas täyttää voi, ma oon jo sulle sanonut: oon sitoutunut ma ankarahan elämähän, täällä ei suoda lemmentuntehelle sijaa. Kun näin sun ensi kerran, olin vapaa. On myöhä jo. Sa mene — palaamatta.

LEANDER. Sun kansas lempeäksi mainitaan, se rangaistuksinko sua uhkailee?

HERO. Modealaiset, baktrit tappavat sen päivän papittaren, nuorukaiseen ken luopi silmänsä; mun kansani niin verenjanoinen ei ole, hengen se säästää rikkoneelta, mutta hänet se joukostansa halveksien työntää ja koko sukunsa. Niin Heron ei saa käydä. Siksi mene, murhees kestä!

LEANDER. Mun mennä täytyy siis

HERO. Niin lähde, mutta et samaa tietä palata voi, liian se vaarallinen on, tuon portin kautta sa mene — käytävät — (Keskeyttää puheensa ja kuuntelee jännitetyn tarkkaavasti.) Mutta kuule! Ken siellä? Jumalat te! Käytävästä ma askelia kuulen. Tänne tulee nyt joku. Hetki onneton! Mit' tehdä?

LEANDER. Tääll' eikö paikkaa, jonne piiloutua? Haa, tuonne! (Menee sivuovea kohti.) Makuuhuoneesehen? Tänne sa jää. Jos löytävät sun, kuole. Itse ma sinne käyn. He lähestyvät.

HERO (osoittaen sivuovea). Tänne sa sentään mene. Lamppu mukahas sa ota. Täällä olkoon pimeätä. Nyt kuuletko? Sa mene! Mutta ällös sa tunge eteenpäin, jää oven luo! Nyt nopeaan!

LEANDER. Mut sinä?

HERO. Hiljaa, poistu! (Leander on ottanut lampun ja poistuu sivuovesta. Huone jää pimeäksi.) Ah, jumalat, nyt armonne te suokaa!

(Vajoaa tuoliin, puoleksi istuen, niin että vasen riipuksissa oleva polvi melkein koskettaa lattiaa, kasvot käsien peitossa, ja otsa pöytää vasten painettuna.)

Temppelivartijan ääni kuuluu ulkoa.

VARTIJA. Tääll' onko joku valveillaan?

Ianthen ääni myöskin ulkopuolelta.

IANTHE. Sa nääthän, on kaikki pimeää.

(Ovi avautuu puoleksi.)

VARTIJA. Mut kuitenkin ma valoa näin.

IANTHE. Erehdyit. Sa tiedät, tääll' asuu papitar.

VARTIJA. Mut selvään näin enk' usko, että erehdyin. (Ovi sulkeutuu.) Kun päivä taas koittaa, saadaan nähdä —

(Sanojen kaiku kuolee, askeleet etääntyvät.)

HERO. Häpeää ah tätä!

Leander astuu esiin sivuovesta.

LEANDER. Poissa ovat siis he. Missä sa piileksit? Tääll' oletko sa vielä?

(Koskettaa ympäri haparoidessaan Heroa olkaan.)

HERO (karaten pystyyn). Miss' ompi' valo? Lamppu? Tänne tuo se! (Leander menee hakemaan lamppua.) Ma mitä, onneton, saan kokea!

LEANDER (tulee takaisin lamppua kantaen). Täss' on sun valos. (Asettaa lampun pöydälle.) Jumalia kiitä!

HERO. Sa sanot: kiitä? Mistä? Että elät? Sa onneton, sa kurja, miksi tulit sa tänne itseäs vaan ajatellen ja rikoit rauhallisten päiväin levon? Ah, meri jos sun niellyt oiskin, kun ens aaltohon sa alas laskeuduit, tai kivi murennut, kun tornihin sa ylös kapusit ja sinä — ah — Leander! murskaantunut — kauheata!

LEANDER. Sa mua moitit?

HERO. Ah, Leander, kuule, sa älä samaa tietä enää palaa, jot' olet tullut. Vaarallinen on se tie. Mut ihmeellistä! Mikä voi niin vieraaks itsellensä ihmisen ja sokeaksi tehdä — jos he nyt mun löytäisivät, näkisivät — niin ma vapisisin itseni en tähden — mut hulluutta! Vain hänen tähtensä!

LEANDER. Sit' uskoako voin?

HERO. Vain minuun ällös sa koske! — Hyvää olla ei se voi, mi tuolla tavoin luontehemme kääntää ja tukahduttaa jumalaisen valon, jok' oisi oppaaksemme luotu kuin on tähti laivurille.

LEANDER. Huonoksi sa sitä nimität? Muut kaikki kilvan sit' ylistävät taivaasehen asti. He lemmeks kutsuvat sen.

HERO. Nuorukainen, siis sinun luokseskin on sana tuo jo hiipinyt? Sa onnelliseksko nyt tunnet itses? (Koskettaa hänen päätään.) Kuitenkinhan sun on meren halki uida täytynyt miss' uhkas surma joka hetki, täällä taas vainoo vakoojat ja murhamiehet —

(Heittää katseen taaksepäin, lyyhistyy kokoon.)

LEANDER. Sa mitä kuuntelet?

HERO. Soi joku ääni — kuin vartijoiden askel.

LEANDER. Hero! Hero!

HERO. Sa ällös koske minuun! Sinun täytyy nyt lähteä. Ma itse sua saatan; he jos sun tiellä kohtaisivat —

(Pitäen kiinni tuolin selkämyksestä.)

LEANDER (hetken vaitiolon jälkeen). Ma saanko, neito, tulla takaisin?

HERO. Sa?

LEANDER. Niin. Sa kiellät? Konsanaanko en? Tuon sanan merkityksen tunnetko? Sa sanoit pelkääväsi puolestani; mun täytyy meren halki takaisin — sa etkö pelkää, että hukkunut ma olen, jollen palaa?

HERO. Viesti mulle sa lähetä.

LEANDER. Ei muuta viestiä oo mulla kuin ma itse.

HERO. Sittenpä. sa, rakas viesti, palaa kohta, palaa! Mut älä tänne, täällä uhkaa surma. On rannall' lakealla hiekkasärkkä, mi mereen pistää, sinne tule sa ja pensaihin sa piilottau. Kun kuljen ma ohitse, niin kuulen mitä puhut.

LEANDER. Mut lampun suo sa loistaa tielleni, mun onnentielleni. Mut, neito, milloin saan tänne palata? Sa puhu, puhu!

HERO. Ens juhlain aikaan.

LEANDER. Lasket leikkiä. Sa lausu, milloin?

HERO. Koska ensi kerran on uusi kuu.

LEANDER. Ah, kymmenkunta siihen on pitkää päivää. Niinkö kauan kantaa voit epätietoisuutta? Minä en! Ma pelkäisin, ett' täälläoloni ois keksityksi tullut, kuolleeksi mun luulisi! ja syyllä! Sillä jollei mua meri surmaa, tappaa suru mun. Sa sano: ylihuomenna saan tulla tai kolmen päivän päästä taikka ehkä ens viikolla.

HERO. Sa huomenna jo tule.

LEANDER. Ah autuutta ja onnea!

HERO. Kun palaat, Leander, meren halki, säilytä sa muistossas tää pää ja tämä suu ja nämä silmäni. Sa kuuletko? Se mulle lupaa! (Kun Leander tahtoo häneen kajota, syrjään väistyen.) Ei, mua seuraa nyt! Ma tietä näytän.

(Menee pöydän luo noutamaan lampun.)

LEANDER. Nainen ihana!

HERO. Sa miks et tule?

LEANDER. Poistuako täytyy mun täältä ilman ainoata armon ja myötätunnon merkkiä, mi vois mun kaipuutani keventää, kun lähden?

HERO. Sa mitä tarkoitat?

LEANDER. Ees kätesi sa mulle suo'os! — Huuli vasten huulta on tapa kuiskailla, mit' ilmoille ei uskoa voi. Suuni olkoon suuna ja sinun korvana. Siis korvahas suo sydämeni kieltä kuiskailla.

HERO. Ei niin.

LEANDER. Mun yksin kaikki uskaltaa vain täytyy, sinä epäröitset aina. (Lapsellisella uhkamielellä.) Ma uppoan, jos murhemielin palaan.

HERO. Mua älä peloita.

LEANDER. Sa suostut!

HERO. Jos sa sitten menet?

LEANDER. Menen.

HERO. Äläkä sa väitä, että liian keveästi ma poskeasi kosketan, vaan yhä sa kohtalohos alistu.

LEANDER. Sa yhä vain epäröit?

HERO. Sa käsivarret pane nyt selkäs taakse, sinä lemmen vanki, mun vankini.

LEANDER. Se tehty on jo.

HERO (asettaen lampun lattialle). Lamppu ei nähdä saa.

LEANDER. Sa ethän tule!

HERO. Niinkö sa olet kärsimätön! Siispä et — mut jos se ilahduttaa sua, niin siis ota, anna. (Suutelee häntä nopeasti.) Nyt sun lähteä jo täytyy.

LEANDER. Hero! Hero!

HERO. Ällös, ällös!

(Rientää ovelle.)

LEANDER. Mut jos sua rukoilen. Ah kirottu ja kateellinen onni! (Kuuntelee ovea kohti.) Askelia ma kuulen, teikäläisten, ovea ne hiljaa lähestyvät — Jumalat!