MEIDÄN HERRAMME PETTÄJÄ

Seitsemän viikkoa oli Mary Rogers luovaillut 500:lla etel. Atlantin ja Tyynen meren välillä, mikä merkitsee, että se oli seitsemän viikkoa ponnistellut Kap Hornin kiertämisessä. Seitsemän viikkoa sillä oli ollut joko erittäin kova tuuli tai ainakin kova tuuli, joka oli kiikuttanut sen peloittavan Terra Del Fuego-rannikon suojanpuolelle; mahtavat mainingit äkillisen tyyneyden keskellä olivat olleet vähällä ajaa sen maihin. Seitsemän viikkoa se oli kamppaillut Kap Hornin aallokkoa vastaan ja saanut siltä erinäisiä korvapuusteja ja lyöntejä. Se oli puualus; alituinen keikkuminen oli avannut sen saumat, niin että pumppumiehiä piti vaihtaa kahdesti päivässä.

Mary Rogers oli rasittunut, miehistö oli rasittunut, ja pitkä Dan Cullen, kapteeni, oli myöskin rasittunut. Hän oli ehkä kaikkein rasittunein, sillä hänen hartioillaan oli tämän jättiläiskamppailun vastuu. Hän nukkui enimmäkseen vaatteet päällään, mutta hän nukkui hyvin harvoin. Hän harhaili pitkin kantta öisin, pitkänä, rotevana, tuikeana aaveena, kolmenkymmenen vuoden merielämän mustaksi ahavoittamana ja karvaisena kuin simpanssi. Häntä vainosi alituinen ajatus, Kap Hornin purjehdussääntö: "Teittepä mitä tahansa, niin kaikin mokomin pitäkää läntinen kurssi!" Se oli hänen päähänpinttymänsä. Hän ei ajatellut muuta, paitsi joskus pilkatessaan Meidän Herraamme, joka oli antanut tällaisen sikamaisen sään.

Läntinen kurssi! Hän kamppaili Kap Hornin kanssa ja oli jo parikymmentä kertaa ollut suotuisassa asemassa kahdenkymmenen mailin päässä koillisesta tai pohjoiskoillisesta kärjestä. Mutta joka kerta iankaikkinen länsituuli viskasi hänet takaisin ajelehtimaan itäänpäin. Myrsky toisensa jälkeen ajoi hänet aina 640:lle etel., antarktisen ajojään eteen, ja hän lupasi pimeyden valloille kuolemattoman sielunsa pikku tippasesta läntistä kurssia, tuulenhenkäyksestä, mikä auttaisi hänet kiertämään niemenkärjen. Mutta hänen täytyi pitää itäistä kurssia. Epätoivoissaan hän oli koettanut päästä pienen Le Maire-salmen läpi. Kun hän oli puolivälissä, muuttui tuuli pohjoisluoteeseen, ilmapuntari laski 28,88:aan, ja hän kääntyi ajautuen mielettömästi raivoavan myrskyn edellä, eikä puuttunut kuin hiuksenverta, jotta hän olisi toimittanut Mary Rogersin mustahampaisille luodoille. Kaksi kertaa hän oli ohjannut läntistä kurssia Diego Ramirez-kallioille, ja toisella kerralla hän pelastui kahden lumituiskun välillä, mutta silloin hän oli jo melkein hipaissut kareja, jotka olivat aiheuttaneet niin monen laivan turmion.

Tuulta! Kapteeni Dan Cullen kävi mielessään läpi kaikki kolmekymmentä merimiesvuottaan todistaakseen, ettei milloinkaan ennen ollut sillä lailla tuullut. Hänen väittäessään tätä itsekseen Mary Rogers nousi tuuleen, ja vahvistukseksi se kallistui aina laivaluukkuihin asti, ennenkuin puolta tuntia oli kulunut. Sen uusi isomärssypurje ja upo-uusi kahvelikeulapurje lensivät pois kuin silkkipaperipalat, ja viisi purjetta, kaksinkertaisesti nuoritettua, lähti irti ja repeytyi. Ja ennenkuin päivä koitti, Mary Rogers kallistui vielä kaksi kertaa; partaisiin täytyi lyödä reikiä, jotta merivesi ei rasittaisi kantta liikaa.

Keskimäärin kerran viikossa kapteeni Dan Cullen näki välähdyksen auringosta. Kerran aurinko paistoi kymmenen minuuttia päivällisen aikaan, ja kymmenen minuuttia sen jälkeen puhkesi uusi hirmumyrsky, molemmat vahdit vähensivät purjeita, ja kaikki hautautui ruoskivan lumituiskun pimeyteen. Kerran kapteeni Dan Cullen ei neljääntoista päivään voinut mitata keskipäiväkorkeutta. Harvoin hän saattoi tietää asemaansa edes puolen asteen tarkkuudella, paitsi milloin maa oli näkyvissä, sillä aurinko ja tähdet olivat aina pilvien takana, ja oli niin pimeätä, että parhaimmillaankin ollen oli melkein mahdotonta tehdä tarkkoja havaintoja. Maailma oli kiedottu harmaaseen huntuun. Pilvet olivat harmaita, suuret, keinuvat laineet olivat lyijynharmaita, pärskehtivät aallonharjat olivat harmaata vaahtoa, vieläpä harvalukuiset albatrossitkin olivat harmaita, eivätkä lumihiutaleetkaan olleet taivaan tumman holvin alla valkoisia, vaan harmaita.

Elämä Mary Rogersilla. oli harmaata — harmaata ja synkkää. Merimiesten kasvot olivat siniharmaat; merivesi aiheutti niihin ihohaavoja ja paiseita, jotka kiduttivat heitä kamalasti. He olivat kuin varjoja. Seitsemän viikon aikana heillä ei keulasopessa eikä kannella ollut ollut kuivaa langanpätkääkään päällään. He olivat unohtaneet, miltä tuntui nukkua kokonainen vahdin aika, ja kaikissa muutoissa kuului komento: "Kaikki miehet kannelle!" He varastivat silloin tällöin pienen levottoman uinahduksen, ja he nukkuivat öljyvaatteissaan aina valmiina heräämään. He olivat väsyneitä ja lopenkuluneita tehdäkseen kahden vahdin aikana enempää kuin yhden vahdin työn. Siksi molemmat vahdit olivat niin usein kannella. Eivätkä nämä ihmisvarjot voineet laiskoitella; vain jalan katkeaminen saattoi vapauttaa miehen työstä, ja ennestään oli jo kaksi, joiden luita kannen yli lyövät aallot olivat särkeneet.

Eräs, joka myöskin oli vain ihmisen varjo, oli George Dorety. Hän oli laivan ainoa matkustaja, liikkeen ystävä, joka oli päättänyt tehdä matkan terveytensä takia. Mutta seitsemän viikkoa Kap Hornia ei ollut parantanut hänen terveyttään. Hän huohotti ja valitteli hytissään pitkät, keinuvat yöt umpeensa, ja kannella ollessaan hän oli kylmyyden takia niin kääritty, että muistutti liikkuvaa pukuvarastoa. Päivällisillä kajuuttapöydän ääressä, missä oli niin pimeätä, että kattolamput paloivat alituisesti, hän näytti yhtä siniharmaalta kuin sairain, kurjin keulasopen mies. Eikä kapteeni Dan Cullenin katseleminen pöydän yli ollut omiaan tekemään hänen mieltään lainkaan iloisemmaksi. Kapteeni Cullen pureksi ja mulkoili mykkänä. Mulkoilut tarkoittivat Meidän Herraamme, ja joka puraisulla hän kertasi ainoata ajatusta, mikä hänen päässään oli: pidä läntistä kurssia! Hän oli suuri, karvainen elukka, eikä hänen näkemisensä ollut omiaan kiihoittamaan toisten ruokahalua. Hän piti George Doretya onnettomuutta tuottavana Joonaana, ja sen hän sanoi toiselle kerran jokaisen aterian aikana, tasaten villit muljauksensa Meidän Herramme ja matkustajansa kesken.

Perämieskään ei voinut piristää kituvaa ruokahalua. Hänen nimensä oli Joshua Higgins; hän oli merimies ammatiltaan ja ulkonäkönsä puolesta, mutta roisto luonteeltaan, selkärangaton, luihu olento, sydämetön, itsekäs ja arka, sielua vailla, pelkäsi silmittömästi Dan Cullenia, mutta esiintyi suurena pöpönä miehistölle, joka tiesi, että perämiehen takana oli kapteeni Cullen, lainsäätäjä ja isäntä, hoputtaja ja rankaisi ja kylliksi kykenevä vastaamaan tusinallista kopeita perämiehiä. Tässä inhoittavassa säässä täällä maailman eteläpäässä oli Joshua Higgins heittänyt peseytymisen. Hänen likaiset kasvonsa riistivät George Doretylta tavallisesti senkin vähäisen ruokahalun, mikä hänen oli onnistunut koota. Säännöllisissä oloissa nämä rikokset puhtauden lakeja vastaan olisivat herättäneet kapteeni Cullenin huomiota ja päästäneet auki hänen ruman sanavarastonsa, mutta nykyään hän ajatteli vain läntistä kurssia, eikä häntä liikuttanut mikään muu. Perämiehen kasvojen puhtaudella tai likaisuudella ei ollut mitään vaikutusta läntiseen kurssiin. Myöhemmin, kun he tulisivat 500:lle etel. Tyynelle valtamerelle, Joshua Higgins heti pesisi kasvonsa. Siihen asti George Dorety istui kajuuttapöydän ääressä, missä hämärä ja lampunvalo vaihtelivat, kun lamppuja täytettiin; hän istui näiden molempien miesten välissä, tiikerin ja hyeenan, ja ihmetteli, miksi Meidän Herramme on luonut heidät. Toinen perämies, Matthew Turner, oli oikea merimies ja sitäpaitsi myöskin oikea mies, mutta George Dorety ei saanut nauttia hänen seurastaan, sillä hän söi yksinään toisten lopetettua.

Lauantaiaamuna, heinäkuun 24 päivänä George Dorety heräsi elämän ja kiihkeän vauhdin tunteeseen. Kannelle noustuaan hän näki Mary Rogersin ryntäävän eteenpäin ulvovan kaakkoistuulen kiidättämänä. Vain alempi latvapurje ja haruskeulapurje olivat ylhäällä. Töin tuskin laiva kesti edes nekin, mutta siitä huolimatta teki neljätoista solmua, niinkuin Turner huusi Doretyn korvaan. Ja nyt pidettiin läntistä kurssia. Viimeinkin päästäisiin Kap Hornin ohi… jos tuulta piisaisi. Turner näytti onnelliselta. Taistelun loppu oli näkyvissä. Mutta kapteeni Cullen ei näyttänyt onnelliselta. Hän muljautti Doretyyn ohikulkiessaan. Kapteeni Cullen ei tahtonut antaa Meidän Herramme tietää, että hän oli tyytyväinen tuuleen. Hänellä oli varmat kuvitelmat ilkeästä Jumalasta, ja sydämensä syvyydessä hän uskoi, että jos Jumala tietäisi tuulen olevan suotuisan, niin Hän heti tekisi siitä lopun ja lähettäisi puuskan lännestä päin. Siksi hän lähestyi varovaisesti Meidän Herraamme, piilotti ilonsa mulkoilevien silmäysten ja murisevien kirousten taakse; sillä tavoin hän kyllä pettäisi Meidän Herramme, sillä Meidän Herramme oli ainoa, jota Dan Cullen pelkäsi.

Koko lauantain ja seuraavan yön Mary Rogers kiisi länteen. Se piti yhä edelleen neljätoista solmuaan ja sunnuntaiaamuun mennessä oli edennyt kolmesataaviisikymmentä mailia. Jos tuulta piisaisi, se kyllä pääsisi niemen ohi. Jos se epäonnistuisi ja puuska tulisi miltä suunnalta tahansa pohjoisen ja lounaan väliltä, niin Mary Rogers sinkoutuisi takaisin ja olisi yhtä pahassa asemassa kuin seitsemän viikkoa sitten. Ja sunnuntaiaamuna tuuli tosiaankin tyyntyi. Suuret laineet asettuivat, ja meri silisi. Molemmat vahdit olivat kannella ja nostivat purjetta, niin paljon kuin laiva vain sieti. Ja nyt kapteeni Cullen taas röyhistäyti Meidän Herramme edessä, poltti isoa sikaria, hymyili riemuiten, aivan kuin olisi ollut suunnattoman ihastunut tuulen tyyntymiseen; sisimmässään hän raivosi Meidän Herraamme vastaan siunatun tuulen tappamisesta. Pitäkää läntinen kurssi! Kyllä hän pitäisi, jos vain Meidän Herramme antaisi hänen olla rauhassa. Hiljaisuudessa hän lupautui taas Pimeyden valtojen ikiomaksi, jos ne antaisivat hänen pitää läntistä kurssia. Hänen oli niin helppo lupautua, sillä hän ei uskonut Pimeyden valtoihin. Tosiasiallisesti hän uskoi vain Jumalaan, vaikkakin itse tietämättään. Ja hänen takaperoisessa teologiassaan Jumala oli tosiaankin Pimeyden ylimmäinen. Kapteeni Cullen oli perkeleenpalvelija, mutta hän antoi perkeleelle toisen nimen, siinä kaikki. Päivällisaikaan, kun oli lyöty neljä lasia, kapteeni Cullen käski nostamaan vielä lisäksi yläprammipurjeen. Miehet kävivät työhön käsiksi liukkaammin kuin moneen viikkoon. Heitä ei reipastuttanut ainoastaan läntinen kurssi, vaan myöskin hyvää tekevä aurinko, joka loisti vetryttäen jäykkiä jäseniä. George Dorety seisoi perässä kapteeni Cullenin vieressä vähemmän pyntättynä kuin tavallisesti ja imi lämmintä katsellessaan miesten touhua. Tapaus sattui aivan odottamatta. Yläprammipurjeen raa'alta kuului huuto: "Mies yli laidan!" Joku heitti pelastusrenkaan partaan yli, ja samassa kuului toisen perämiehen ääni kovana ja komentavana: "Ruori alihankaan!" Peräsimessä seisova mies ei kääntänyt tapinkaan vertaa. Hän tiesi paremmin, sillä kapteeni Dan Cullen seisoi hänen vieressään. Hän tahtoi kääntää, kääntää vaikka ympäri koko rattaan toverinsa tähden, joka juuri oli hukkumaisillaan. Hän katsoi kapteeni Dan Culleniin, mutta kapteeni Dan Cullenin kasvot eivät värähtäneetkään.

"Alihankaan! Lujasti alihankaan!" jyrisi toinen perämies rynnäten peräpuolelle.

Mutta hän lakkasi juoksemasta ja huutamasta ja seisahtui paikalleen nähdessään Dan Cullenin peräsimen luona. Ja pitkä Dan Cullen pöllähytteli sikaria sanomatta sanaakaan. Vanavedessä saattoi nähdä merimiehen pitenemistään pitenevän välimatkan päässä. Hän oli saanut kiinni pelastusrenkaasta ja piteli siitä lujasti. Kukaan ei sanonut mitään. Kukaan ei liikahtanut paikaltaan. Mastoissa istuvat merimiehet takertuivat lujasti raakapuihin tuijottaen kasvot kauhusta kalpeina. Ja Mary Rogers lensi edelleen läntistä kurssiaan. Kului pitkä, ahdistava minuutti. "Kuka se oli?" kapteeni Cullen kysyi. "Mopsi, sir", vastasi ruorimies innokkaasti.

Mopsi näkyi erään laineen harjalla ja katosi taas aaltolaaksoon. Suuri aalto se oli, mutta ei pahimpia. Pieni vene saattoi helposti selviytyä sellaisessa aallokossa, ja sellaisessa aallokossa saattoi Mary Rogers helposti päästä avuksi. Mutta se ei voinut mennä apuun ja pitää läntistä kurssia samalla kertaa.

Ensimmäisen kerran elämässään George Dorety näki todellisen näytelmän elämästä ja kuolemasta — häpeällisen, pienen näytelmän, jossa muuan tuntematon, Mopsiksi nimitetty merimies oli toisessa vaakakupissa, toisessa taas muutamia maileja pituusastetta. Aluksi hän oli tuijottanut hukkuvaan, mutta nyt hän tarkasteli pitkää Dan Cullenia, karvaista mustaa elämän ja kuoleman herraa, joka poltteli sikaria.

Kapteeni Dan Cullen poltti vielä kauan ja vaiti. Sitten hän otti sikarin suustaan. Hän katsoi ylös Mary Rogersin raakapuihin ja sitten partaan yli merelle.

"Tiukentakaa yläprammipurjetta!" huusi hän.

Neljännestuntia myöhemmin he istuivat kajuuttapöydässä aterioimassa. George Doretyn toisella puolen istui Dan Cullen, tiikeri, toisella Joshua Higgins, hyeena. Kukaan ei virkkanut mitään. Kannella miehistö tiukensi latvapurjetta. George Dorety kuuli heidän huutonsa, mutta samalla häntä lakkaamatta vaivasi näky: muuan Mopsi-niminen mies, joka vielä on täysissä voimissaan, takertuneena pelastusrenkaaseen autiolla merellä, muutamien mailien päässä laivan perästä. Hän katsoi kapteeni Culleniin, ja häntä kuvotti, sillä mies söi ilmeisen halukkaasti, hän melkein heitti ruoan sisäänsä.

"Kapteeni Cullen", virkkoi Dorety, "te olette tämän laivan komentaja, eikä minun asiani ole arvostella teidän tekojanne. Mutta haluanpa sanoa jotakin. Tämän jälkeen tapahtuu vielä jotakin, ja silloin paikat käyvät teille kuumiksi."

Kapteeni Cullen ei edes mulkoillut. Ääni kaikui valittavana hänen sanoessaan:

"Oli kova myrsky. Miehen pelastaminen aivan mahdotonta."

"Hän putosi yläprammipurjeen raa'alta", Dorety kiivastui. "Te nostitte prammipurjeen silloin. Neljännestä myöhemmin te nostitte vielä latvapurjeen."

"Kova myrsky, eikö ollut, hra Higgins?" kysyi kapteeni Cullen.

"Jos olisimme kääntyneet, niin mastot poikki", vastasi perämies. "Teitte aivan oikein, kapteeni Cullen. Miestä ei olisi millään voinut pelastaa."

George Dorety ei vastannut eikä sanonut enää sanaakaan koko aterian aikana. Siitä lähtien hän antoi tuoda ruoan hyttiinsä. Kapteeni Cullen ei enää mulkoillut häneen, mutta he eivät myöskään vaihtaneet sanaakaan Mary Rogersin kiitäessä kohti pohjoista, lämpimämmille leveysasteille. Viikon lopulla Dan Cullen hääti Doretyn erääseen kannen nurkkaukseen.

"Mitä te aiotte tehdä, kun päästään Friscoon?" kysyi hän karskisti.

"Aion antaa pidättää teidät", Dorety vastasi rauhallisesti. "Aion syyttää teitä murhasta ja haluan nähdä teidät hirsipuussa."

"Te olette harvinaisen varma asiastanne", hymähti kapteeni Cullen kääntyen kantapäällään.

Kului vielä viikko, ja eräänä aamuna George Dorety seisoi keulaan johtavilla hyttiportailla katsellen ympärilleen. Mary Rogers luovi kovassa tuulessa täysin purjein. Kaikki purjeet aina haruspurjeita myöten olivat nostetut. Kapteeni Cullen teki luovin. Hän kulki hitaasti, matkustajaansa vilkuillen. Dorety katseli toiselle suunnalle; hän seisoi niin, että pää ja hartiat olivat porrasaukon ulkopuolella, ja vain takaraivo oli näkyvissä. Kapteeni Cullen laski nopein katsein pään ja suurharuspurjeen pylpyrän välisen matkan. Hän vilkaisi ympärilleen. Kukaan ei katsellut. Perässä Joshua Higgins kulki edestakaisin ja äsken juuri tehtyään käännöksen marssi nyt poispäin. Kapteeni Cullen kumartui äkkiä eteenpäin ja kiskaisi haruspurjejaluksen irti sakarasta. Raskas pylpyrä lensi halki ilman, murskasi Roretyn pään kuin munankuoren ja heilahteli sitten edestakaisin haruspurjeen lepattaessa kovasti paukahdellen. Joshua Higgins kääntyi katsomaan, mikä oli joutunut epäkuntoon, ja sai kasvoilleen kapteeni Cullenin karkeimmat kiroukset.

"Minä kiinnitin jaluksen itse", vikisi perämies saatuaan äänensä kuuluville, "ylimääräisellä solmulla varmuuden vuoksi. Muistan aivan selvästi sen."

"Kiinnititte", karjui kapteeni, jotta miehistö, joka ponnisteli lepattavan purjeen kiinni ottamisessa, myöskin kuulisi. "Kyllä piruja te niin teitte, mokomakin mätä koira. Jos te kiinnititte ylimääräisellä solmulla, niin miksi helvetissä se ei pysynyt kiinni? Sen minä tahtoisin tietää. Miksi kaikkien pirujen nimessä se ei pysynyt kiinni?"

Perämies vastasi valittavalla äänellä jotakin.

"Tukkikaa turpanne!" oli kapteeni Cullenin viimeinen neuvo.

Puolta tuntia myöhemmin hän oli yhtä yllättynyt kuin muutkin, kun George Doretyn ruumis löydettiin lattialta portaiden edestä. Iltapäivällä, istuessaan yksin hytissään hän mietti, mitä kirjoittaisi laivapäiväkirjaan.

"Merimies Karl Bruer", kirjoitti hän, "putosi yläprammipurjeen radalta yli laidan hirmumyrskyssä. Meillä oli silloin kova vauhti, emmekä laivan turvallisuuden vuoksi uskaltaneet kääntää tuuleen. Ei myöskään pelastusvene olisi voinut selviytyä niin kovassa aallokossa."

Eräälle toiselle sivulle hän kirjoitti: "Olin usein varoittanut hra Doretya siitä vaarasta, mihin hän antautui liikkuessaan huolettomasti kannella. Sanoin hänelle kerran, että hän vielä joskus saisi pylpyrästä päähänsä. Hutiloiden kiinnitetty suurpurje aiheutti onnettomuuden, mikä on syvästi valitettava, koska me kaikki pidimme hra Doretysta hyvin paljon."

Kapteeni Dan Cullen luki ihaillen läpi nämä kirjalliset kokeilunsa, käytti imupaperia ja sulki kirjan. Hän sytytti sikarin ja tirkisteli eteensä. Hän tunsi, miten Mary Rogers nousi aallonharjalle, kallistui ja kiisi hyvää vauhtia, ja hän tiesi, että se teki yhdeksän solmua. Tyytyväinen hymy levisi vähitellen hänen mustanpuhuvalle, karvaiselle naamalleen. Niin, hän oli joka tapauksessa pitänyt läntistä kurssia ja petkuttanut Meidän Herramme.