Front matter (continued 2)

Waan nyt se linna on Turun läänin "vesi-koppi".

Klaus Götrikkinen katui palaamistansa kaupungista. Hän päätti siis ratsastaa sinne uudestansa ja olikin pian valmis täyttämään päätöksensä ilman kenellekkään asiasta virkkaamatta, paitsi hevois-palvelialle, joka viivyttelemättä satuloitsi hänen hyvän hevosensa.

Tässä on asia vähä jutella siitä nuorukaisesta, jonka olemme tulleet tuntemaan nimellä Klaus Götrikkinen.

Hän ei ollut mikään muu kuin talonpoika, vaan Suomen talonpoika oli silloin arvoisampi kuin nyt.

Silloin ei löytynyt vielä eroitusta neljän säädyn välillä.

Sopinee sanoa talonpojan säädyssä löytyneen kaikki säädyt yhdistettyinä.

Erinäistä aatelistoa ei kumminkaan löytynyt; talonpoika oli vapasukuinen ja hänellä oli oikeus vapauttaa maansa kaikista veroista, jos hän teki sotapalvelusta hevosella ja miehellä. Hänestäpä siis vapasukuiset ovat saaneetkin alkunsa, sillä ensimäiset aateliset olivat ne maamiehet, joiden talot mainitulla sota-palveluksella tulivat veroista vapaiksi.

Tosin on talonpoika nytkin yhtä vapaa, ehkei hänen talonsa vapauttaminen kaikista veroista enää käy päinsä sota-palveluksella. Mutta hänen rinnallensa ja ylä-puolellensa oli ajan mittaan noussut kolme muuta säätyä.

Klaus Götrikkinen oli vapaa talonpoika. Hän oli vanhin veljeksistä ja oli ehtinyt siihen ikään, että hän lain jälkeen sai mennä talonsa edestä kuninkaan palvelukseen.

Se oli syy hänen Turkuun tulemiseensa, ja syy miten hän oli asuntonsa ottanut linnassa, oli se, että hän oli sukua linna-herran kanssa.

S:t Nikolaus-veljekset s.o. saksan kauppamiehet pitivät kestiä keskenänsä, saman päivän iltana, josta nyt on puhe ollut.

He olivat kokoontuneet Heinrich Rathsmannin majataloon, sen kauppiaan, jonka näimme Kokemäellä kaupanteossa.

Hänen ei ollut Turussa asuntonsa, vaan Saksanmaalla, Kölnin kaupungissa, joka kuului siihen mahtavaan kauppa-liittoon, jota Hansa-seuraksi kutsuttiin.

Nyt hän oli tullut Suomeen, liittolaistensa asioille, vaikka hän samassa ajoi omia asioitansakin, nimittäin kaupan-tekoa.

Hänen seurassansa oli nuori neiti, se Klaus Götrikkisen tuttava.

Heinrich Rathsmannin huone oli yltäkylläisesti varustettu kaikkinaisella ravinnolla, jota S:t Nikolaus-veljekset nauttivat syöden ja juoden.

Waan jos luulemme heidän keskustelleen paljaista kaupan-asioista, niin erehdymme suuresti; he puhuivat enemmän valtio-asioista, nimittäin niistä, jotka koskivat Hansa-seuran hyötyä, ja heillä näkyi olevan yhtä elävä "kansallisuuden tunto" kuin ikänä nykyisen ajan valtio-sankareilla. He tiesivät nimittäin mikä heidän seurallensa kaupallensa oli tuova suurimmat edut.

He tiesivät miten se pitkällinen sota Ruotsin ja Wenäjän välillä oli heidän kaupallensa suureksi häiriöksi, niinkuin myös senaikainen kahden keisarin sota Saksanmaalla oli heidän seurallensa vahingollinen. Näistä kahdesta asiasta he puhuivat keskenänsä.

Päivä oli jo alentumassa linna-lahden taka, kun Klaus ratsasti kaupunkiin. Ehtoo-kello soi luostarissa. Hän ajoi sinne päin, vaan päätti seisahtaa vartiovuoren juurelle, johon hän jätti hevosensa, ja astui itse kukkulalle.

Joka nykyisiin aikoin tahtoo nähdä täyden kuvan Turun ulko-muodosta, astukoon samalle kukkulalle. Sieltä se näkyy kokonansa molemmin puolin Aura-jokea, vaan olkoon kunkin vallassa sanoa sen kauniiksi tai ei.

Silloin se myös näkyi sinne, vaan itse kaupunki ei miltään näyttänyt. Sitä vastaan kultasi laskeva aurinko linnan tornit ja huiput kiiltävillä paineilla.

Kansan-liike pitkin joki rantaa kuului ikäänkuin kaukaisten meren-aaltoin humina, vaan toisaalta kuului silloin tällöin luostari-kellon kumahdukset.

Ehtoo näytti Klauselle pyhimmältä, kuin päivän juhla oli ollutkaan. Hän oli aikonut ajaa asioita kaupungissa, vaan hän oli jo ratsastanut sen läpitse eikä hänen enää tehnytkään sinne mielensä. Erinomaiset pyhyyden tunteet, semmoiset jotka meissä ihmis-lapsissa eivät peräti sammu mailman turhissa menoissakaan, johdatti hänen askeleitansa sinne käsin, josta kello kuului. Klaus olikin vielä nuoruuden, melkein viattomuuden ijässä, ja hän oli äskein sanonut jäähyväiset kodollensa. Ei siis ihme ollutkaan jos hänen sydäntänsä paisutti.

Luostari-rakennukseen kuului myös vähäinen kappeli eli kirkko, johon kuka hyvänsä sai mennä rukoustansa tekemään. Se seisoi aina avoinna.

Klaus astui sisälle. Useita vaha-kynttilöitä paloi täälläkin alttarilla juhlan tähden; ne valaisivat kaunista neitsy Marian kuvaa, joka oli tauluun maalattuna alttarin ylä-puolella. Tännekin oli suitsutettu pyhää savua, ehkä kirkko ensi-katsannossa näytti ihan tyhjältä, ja tyhjä se olikin, paitsi että alttarin edessä nojausi polvillansa vaimonen henki.

Agnes Lichtenau.

Klaus seisahti ovelle, havaitessansa rukoilian alttarin juurella. Hänen ei sopinut nähdä sen kasvoja, ne kun olivat käännetyt neitseen kuvaa kohden, vaan kaikki aavistukset sanoivat hänelle, että se oli sama ilmestys, jonka hän kahdesti eläessänsä oli kohdannut ja joka hänen mieleensä oli tuonut niin erinomaisia liikunnoita.

Hänen ensimäinen päätöksensä oli käydä neidon luokse ja yhtyä hänen kanssansa anomaan pyhän äidin suosiota heille molemmille. Waan jalompi ajatus käski hänen jättämään rukoilevan neidon häiritsemättä. Ja sen hän olis tehnytkin ellei jotakin outoa olisi tapahtunut kirkossa, joka pakotti hänen seisahtamaan.

Hänen mielestänsä näkyi alttari-kuva peittyvän; kynttilät sen edessä sammuivat yksi toisensa perään; ainoastansa etäämmälle jäi niistä muutama vielä palamaan, ja niiden valo, yhdistyneenä sen vähän päivän valon kanssa, joka tunki maalattuin klasien läpitse voipi tuskin himmeästi näyttää mitä kirkossa tapahtui.

Neito näkyi peljästyvän, mutta ei hän kuitenkaan nousnut rukous-asemiltansa, vaan painoi kasvonsa alttaria vasten, joten hänen irtaimet hius-kihermänsä jättivät hänen kaulansa paljaaksi.

Se oli valkea, niinkuin — valkeus.

"O carissima filia", lausui syvä ääni, "sinä olet unhoittanut pyhän Marian; hän ei tahdo sinua kuulla."

Neito vavahti.

"Sinä olet paennut kotoas", jatkoi sama ääni, "ja, antaessas itses matkalle outoon maahan, olet sinä menettänyt omaisuutes ja vapasukuiset oikeutes."

Neiti nousi rukoilevalta asemaltansa.

"Pyhä Maria on lukenut sen sinulle synniksi", lisäsi se salassa oleva puhuja.

"Minä olen paennut väkivaltaa", sanoi tyttö, "minä olen orpo, vaan Heinrich Rathsmann on isäni ystävä, ja kun eivät ne minua suojelleet, joiden velvollisuutena se oli, niin minun täytyi paeta hänen kanssansa, varjellakseni vapauteni, jos kohta omaisuuteni sillä menetinkin."

"Mutta sinä olet vihoittanut sen mahtavan ritari Eberkopfin, joka on meidän pyhän kristi-kirkon paras ystävä, ja hän on saanut toimeen sen, että sinua pidetään väärä-uskoisena ja oikian kirkon helmasta langenneena."

Kun muistamme että tätä puhetta pidettiin Domenico-veljesten luostari-kappelissa, heidän, jotka niinä vuosi-satoina olivat rajumpia väärä-uskoisten hätyyttäjiä kaikissa Europan maissa, jotka kuuluivat paavin alle, ja joiden vallassa ne hirmuiset tutkimo-oikeudet olivat, niin tämmöinen julistus kuului varalliselta sille, jota se koski.

"Pyhä Maria kantaa samaa mieltä sinua kohtaan, kuin hänen kirkkonsakin", sanoi se outo puhuja; "hän sammuttaa valonsa sinulta."

Ja ikäänkuin tuntumatoin tuuli olisi lennähtänyt kirkon läpitse, niin kaikki kynttilät sammui, ja syvä hämärä jäi siaan.

Mutta neidon silmissä muuttui kaikki synkeäksi; hän oli isätöin ja äiditöin, ja vainottuna pahain ihmisten ahneudelta ja himoilta, oli hänen täytynyt jättää suloisen kotonsa ja matkustaa kolkkiin maihin, joissa hän kuitenkin oli toivonut saavansa elää rauhassa, vaan häntä seurasi sama vaino, minne hän ikänä joutui, ja kun itse pyhä neitsykin hänen kielsi, niin hän tunsi olevansa oikein hyljätty. Hänen silmänsä pimenivät ja hän olis vaipunut siihen paikkaan, ellei joku outo, voimallinen käsivarsi olis häntä pidellyt ja vienyt hänen pois…

Hän tunsi lempeän ilta-tuulen virvoittavan kasvojansa; kukkasten löyhky tuli häntä vastaan. Hän avasi silmänsä, ja kirkkaasti laskeuva kesä-aurinko häikäsi niitä. Hänen edessänsä oli avara laakso, jonka pohjassa joki juoksi; pitkin laaksoa oli huoneita, se oli Turku.

Hän istui kukkas-saran reunalla, Dominico-luostarin yrtti-maassa, Wartio-vuorella. Sama voimallinen käsi oli vielä hänen tukenansa; hän ei uskaltanut katsoa kenen. Mutta sen omistaja kuiskasi hänelle lohduttavia sanoja ja vannoi lupauksia ja uhkasi olla hänen kostajansa, ja se ääni oli hänelle tuttu; eikä hän voinut sulkea korviansa sen ääneltä, eikä riistää itseänsä sen kädestä.

Ne kaksi nuorta tekivät lupauksia toinen toisellensa, niinkuin usein tapahtuu. Jos semmoiset lupaukset aina täyttyisivät, niin eipä mitään puuttuisi ihmisten onnellisuudesta mailmassa, vaan niitä löytyy kohtauksia ja tapauksia ja kovaa onnea ja rikoksia. Niinpä muuttuupi usein ne ihanimmat tulevaisuuden kuvat, joita nuoruudessa maalataan, kärsimisen ja onnettomuuden tauluiksi eli raukeavat sumuun, ilmaan.

Neiti josta tässä on juteltu, oli Agnes Lichtenau. Hänen isänsä oli ollut vapasukuinen ritari ja oli kuollessansa jättänyt tavaransa ja ainoan tyttärensä erään ritarin huoleen, joka tahtoi yhdistää Agnesen, vastoin sen omaa tahtoa erään toisen ritarin kanssa, nimeltä Eberkopf. Agnes, jolla ei ollut ketään huolen-pitäjää, olis tietysti väkisin vaadittu myöntymään, vaan hän otti pakonsa Hansa-kauppiaan, Heinrich Rathsmannin tykö, joka muinaan hänen isänsä eläissä oli siltä saanut suojelusta, ja joka kiitollisuuden tunnosta taas otti vuorostansa suojellakseen hyväntekiänsä tytärtä, sillä tavoin että Agnes seurasi tyttären nimellä häntä matkoillansa.

Niihin aikoin pidettiin ahkerasti tutkinnoita niiden kanssa, joita luultiin vääräuskoisiksi, ja siinä oli jo kyllä syytä tuomioon, että joku tuli kanteen alaiseksi; ei häntä enää juuri mikään auttanut. Dominico-veljekset olivat paavilta saaneet kaiken tuomio-vallan näissä asioissa ja moni ihminen pääsi hengestänsä, vaan kirkko rikastui, sillä tuomittuin omaisuus tuli kirkon omaksi.

Merellä.

Klaus Götrikkinen oli aikomuksessa tarjota itsensä kuninkaan sota-palvelukseen, ja oli sentähden jättänyt kotonsa. Sotaa käytiinkin Itä-suomessa Novgorodia vastaan ja oli käyty jo monia kymmeniä vuosia. Hänen oli nyt valita josko hän tahtoi lähteä Karjalaan tai jäädä Turun varustus-väkeen. Mutta hän kamoksui sitä urostöiden puutetta, joka häntä kukaties kohtaisi Turussa, jota viholliset harvoin tulivat hätyyttämään. Hän toivoi saada ansaita kunniaa ja kuuluisaa nimeä, jota kaikki nuorukaiset toivovat, erinomattain sotaisina aikoina. Sentähden hänen teki mielensä Karjalaan, jossa hänen oli tilaisuus sotia ritarien tavalla ulkona, tappo-kedolla, eikä tarvinnut kätkeytyä muurien taka, niinkuin olis asia ollut Turussa. Hänen mieli-tekoonsa sinne oli vielä toinenkin syy. Nykyistä sotaa Karjalassa pidettiin oikeana pyhä-retkenä; Ruotsalaisissa oli herännyt into kääntämään Rooman uskoon ei ainoastaan Karjalaisia, vaan itse Wenäläisiäkin, jotka tunnustivat greikan oppia. Sepä into lähettikin pari kolme kymmentä vuotta sen jälkeen kuningas Maunon Neva-joelle, menettämään laivoja ja ihmisiä.

Klaus oli tehnyt päätöksensä jo ennen Turkuun tultuansa, ja hänen oli täällä ainoastaan toimittaminen itsellensä pääsy Karjalaan niillä aluksilla, joita usein lähetettiin Itä-suomeen, viemään väkeä ja sotatarpeita.

Ei sen päätöksen syy ollut siis se tieto, että Heinrich Rathsmann myös aikoi purjehtia itään käsin, jonka tiedon Klaus sai Agnesta puhutellessansa.

Päivää jälkeen tässä ennen juteltua tapausta kävi Klaus Götrikkinen S:t Nikolaus-veljesten taloon, jossa Saksan kauppiaat ja Heinrich Rathsmann pitivät majaansa. Hän aikoi puhutella viime-mainittua ja sopia hänen kanssansa matkasta samalla kauppalaivalla, koska ei kuninkaan aluksia löytynyt, itäänpäin kohdakkoon purjehtivia.

Mutta tultuansa majataloon, sai hän kuulla sen ikävän ja kumman sanoman, että Heinrich Rathsmann tyttäreneen oli tiessänsä.

Dominicoveljesten uhkaukset, joita Heinrich Rathsmannikin oli saanut kuulla, oli hänehen tuottanut sen aatoksen, että heidän oli Turusta joutumiseen purjehtiminen pois. Waan minne? Sitä ei kukaan Saksalaisista ilmoittanut hänelle, jota eivät tunteneet. Mutta heillä oli toinen alus valmiina piakkoon lähtemään Wiipuria kohden, ja he tarjosivat hänelle siinä tilaa, josta Klaus myöskin paikalla sopi heidän kanssansa.

Palattuansa linnaan, näki Klaus sen tornista laivan purjehtivan kaukana luotoin takana.

Se oli se, jossa Agnes ja hänen suojeliansa pakenivat Turusta.

Se joutui yhä etäämmälle ja etäämmälle, kunnes se viimein katosi näkyvistä.

Kolmen päivän perästä teki Klaus itse aluksella matkaa pois Turusta.

Se oli aamulla varhain siihen aikaan vuodesta, jolloin päivä on pisin ja yö lyhin.

Aurinko oli äskein noussut ja sen kanssa hento itätuuli, joka täytti purjeet ja saatti laivan vähitellen linnan sivutse ja Ruissalon sivutse ja niiden muiden luotoin, jotka ovat sioitettuina molemmin puolin Turun kulku-vettä.

Meren luonnossa on jotain viettelevää, ja suloista, sillekkin joka sitä alati kulkee, saati sille, jota sen aallot ensi kerran hyväilevät.

Hupaista on arvata, miten ihmiset ensin alkoivat merta kulkea. Mies vaelsi vuorimaita, aromaita, metsämaita. Kaikki oli hänelle tuttua, yhtäläistä. Ei hän mitään peljännyt, sillä hän voi taistella vihamiehen kanssa ja erämaan petoin kanssa, hän oli opettanut itse jalopeuran häntä pelkäämään.

Hän vaelsi ja vaelsi, ja etsi uusia, outoja, ennen ei nähtyjä esineitä.

Niin metsä viimein aukeni, ja hänen edessänsä oli taivas — ei taivas, vaan meri, ihana, avara meri, sininen kuin taivas.

Miestä vapistutti, ei pelko vaan joku outo tunto.

Hänen edessänsä leveni se lempeä, se kaunis, se liehakoitseva, se pettävä alku-aine, jonka pinta toisinaan on sileä ja tyven niinkuin ikuinen rauha, ja taas toisinaan vahtoava ja jyryävä hirmuisessa vihassa, uhaten niellä sen onnettoman, joka on rohjennut luottaa hänen kauniisen muotoonsa.

Sen vihaa ja uhkauksia ei mies kuitenkaan ikänä ole peljännyt. Mutta kun sen kansi on sileä ja kuvastaa taivaan tähdet, silloin se tuottaa mieleen kaikkein oudommat tunteet.

Waan ihmiset ovat sittekin uskaltaneet ruveta matkustelemaan sen aaltoilevalla selällä.

He alkoivat kulkunsa purtiloilla ja ruuhilla pitkin rantoja, nyt he ovat rakentaneet Leviathanin.

Klaus Götrikkinen oli ensi kerran meren kannella. Sen muoto ei nyt ollut erin vihainen eikä erin lempeä.

Wähäiset laineet kimaltelivat aamu-auringon säteissä, vaan nuorukaiselle se kuitenkin oli outoa ja ihmeellistä, se aava avaruus.

Ei se kuitenkaan yhdellä erällä ollut hänelle kokonaan avoinna. Matka kävi salmien läpitse ja luotoin sivutse, joissa tammet, jalavat ja pihlajat lehotti. Aluksen tie oli vähän sen luontoinen kuin tavallisella Suomen järvellä. Wasta etäämmällä näky-ala aukeni.

Klaus nojausi laivan partaalle, katsellen laineitten leikkiä. Hänen omat ajatuksensa lentelivät tuulen kanssa teitä tietämättömiä.

Waan pian hän heräsi unelmistansa, kun aluksen toisella puolen nousi tora ja kähinä. Siellä oli laivamiehet erään juutalais-raukan kimpussa, joka kauppalaukkunensa myös oli matkalla Turusta. Niihin aikoin luuli kuka hyvään saavansa kiduttaa sen onnettoman kansan hajonneita jäseniä, jotka kaupanteollansa eleskelivät joka maassa; ja joiden kukkaroissa oli maiden ja valtakuntain rahat silloin, niinkuin ne nytkin ovat.

"Sinä Judas Iskariot", pauhasi yksi merimies, "pidät hirmuisen parran, eikä sitä ole otettukaan lukuun, silloin kun sinulta makso määrättiin kulustas tässä laivassa. Maksa nyt senkin edestä."

Ja hän nypisti ukon partaa.

"Jos myrsky nousee tällä matkalla", lausui toinen, "niin aallot sen täyttävät, ja se painaa meidän jokaisen upposalle."

"Se on siis tervattava", huusi kolmas, "ettei hän läpäse."

Ja mies tarttui tahrimeen, tervataksensa ukon parran.

"Oh Abrahamin Jumala", huokasi ukko tuskissansa, "katso Israelia, hän asuu pakanain seassa, ja ei löydä lepoa, kaikki hänen vihollisensa pahasti menevät hänen kanssansa."

"Hän sanoo meitä pakanoiksi, se kirottu roikale", huusivat merimiehet, "annetaan hänelle kelpo kuritus."

He aikoivat käydä Israelin lapseen, mutta Klaus jouduttihe väliin. Laivuri oli yön valvottua mennyt kastariin levolle, ja epäiltävä oli miten hän koko riitaan olis sekaunut.

"Mitä teidän on hänestä?" kysyi Klaus, hiljaisesti, asettuen ukon eteen; "jättäkää hän rauhaan."

"Oh, Daniel!" huokasi vanha Simeon.

"Kuka se meidän maitosuu käskiämme on?" kysyi häjympi merimiehistä.

"Ei se koske sinua kuka minä olen", sanoi Klaus; "minä käsken ja sinä tottelet."

Miehet seisahtivat katselemaan näiden kahden riitaa. Heidän ei mielestänsä sopinut kaikin käydä yhden päälle joka uskalsi puolustaa itseänsä. Niin eriskummaiset ovat miesten tuumat kunnia-asioissa. Sitä he kaikin hätyyttivät, joka ei ollenkaan voinut itseänsä puolustaa, vaan sen päälle, joka uskalsi vastustaa heitä, eivät he yhtäaikaa kaikin kehdanneet käydä.

"Wai sinä käsket ja minä tottelen", ärjäsi se vihaisin merimiehistä, ja hän tavoitti nuorukaista suurella nyrkillään, vaan havaitsi itsensä aivan samassa hetkessä, yhdellä lyömällä, makaavan pitkänänsä laivan kannella.

"Oh David!" huokasi Israelitaa.

Luultava oli että merimiehen toverit nyt olisivat käyneet kostoon hänen puolestansa, mutta raakoja kuin he olivat, niin heillä kuitenkin oli sen verran jaloutta, että he katsoivat sen voitetun merimiehen yksinään syypääksi ja Klausen syyttömäksi. Heitä pakoitti myös nuorukaisen urhollisuus pitämään häntä kunniassa, joten he katsoivat toverinsa kovan onnen ansaituksi. Se taas puolestansa oli saanut tuntea Klausen käden, eikä häntä enää maittanut sen kovuutta toistamiseen koetella. Sovinto siis pian tehtiin sotivain välillä, ja vaikka merimiehet olisivat mielellänsä antaneet vanhan Simeonin maksaa heille sotakulunkia, niin eivät he enää kehdanneet, eivätkä juuri uskaltaneetkaan häntä kiusotella.

Rauha oli niinmuodon yleinen laivan kannella.

Ja rauhassa hyppeli itse laivakin myötä-hankatuulella laineitten yli, ja oli jo vähitellen kääntänyt keula-riukunsa lännestä etelää kohden.

Ilma oli ollut lämmin, ja aurinko oli jo useat viikot näyttänyt kasvattavan ja elähyttävän voimansa.

Mutta täällä pohjolassa tapahtuu usein, että kun aurinko luulee pääsneensä parhaalle voitolle, ja aikoo palata maan etelä-puoliskoa lämmittämään, niin silloinpa tulee Pimentolasta se kylmä, kuolettava hengen-veto, joka saattaa meren aaltoilemaan ja jähdyttää auringon säteet ja tekee hallan-panolla nuorista hedelmöitsevistä tähkäpäistä lopun.

Nytkin tuli päivän seisahduksen aikana se jäinen henkäys pohjaisesta, ja peitti taivaan ja auringon synkeillä rae-vaaruilla.

Myrsky nousi ja meri rupesi ankarasti kuohumaan.

Sen aallot nousivat nousemistaan ja virtailivat ensinnä vähempinä valko-päinä haahden perä-keulaa ja laitoja vastaan; mutta pian ne kohosivat monta vertaa korkeammalle laitoja ja nostivat aluksen toisinaan ylös harjallensa, ja taas toisinaan he sen paiskasivat syvään syvyyteen.

Rakeitten sade pimenti koko lakeuden ja peitti näky-alan. Purjeet oli riistettävät, ettei laiva uppoisi. Tuuli vinkui nuorissa ja purje-pielissä, jotka notkistuivat ja tärisivät myrskyssä.

Matkasta ei enää ollut lukuakaan, kun vaan päästäisiin raju-ilman edellä pakoon, ettei hukuttaisi.

Siihen aikaan ei vielä yleisesti käytetty kompassia, vaikka se jo oli tunnettu, eikä siis laivamies tiennyt minne oli kulkua pitää, jos niin tapahtui, että sumu eli sade peitti näky-alan, taikka jos oltiin aavalla merellä, jossa ei muuta näkynyt kuin vesi ja taivas.

Selkeällä säällä otti perämies osviitan yöllä tähdeistä ja päivällä auringosta; mutta kun ne olivat näkymättömissä, puuttui häneltä kaikki ohjeet.

Nyt siis oli haahden kulkeminen silmissä-sokein Itämerellä, ilman tiestä vähääkän tietämättä, ollen joka hetki vaarassa nieltää aalloilta.

Siihen aikaan oli merimies paljoa enemmän kuin nyt ilman ja aaltoin vallassa; ei silloin vielä käyty valtamerta Indiassa eikä Amerikassa. Nyt voi purjehtiva jotenkin vastustaa vaaroja täydellisemmästi rakennetuilla aluksillansa, syvemmällä purjehdus-taidollansa, meri-kartoilla, aika-mittareilla, näkö-putkilla, kompasseilla, höyry-voimalla j.n.e.

Tässä mainittuin purjehtijain oli asia laskeuta tuulen vietäväksi, kunnes se vähän asettuisi. Waan ei se asettunut moneen vuorokauteen, joten laiva kulki yhä täydellä vauhdilla etelää käsin, päin vastoin aivottua matkaa, joka olisi ollut Wiipuria kohden. Perämies oli aikonut välttää Suomen vaarallisia saaristoja, mutta sillä tavoin hän viimein lähestyi Saksan maan hietaisia rantoja, joilla vaara oli yhtä suuri. Loppu tästä matkasta tulikin se, että alus joutui haaksirikkoon, ja että harvat sen päällä kulkevista pääsivät maalle hengissä, vaan niiden harvain seassa oli kuitenkin Klaus Götrikkinen. Emme huoli kertoa sen haaksirikon erinäisiä tapauksia; mainitsemme vaan että tämän jutun pää-asiat tulevat tästedes tapahtumaan Suomesta ulkona, elikkä Saksanmaalla, jossa ensiksi tapaamme Klaus Götrikkisen haaksirikosta pelastettuna, vaan kuitenkin aivan neuvotoinna miettivän ikävää tilaansa. Hän oli erinäisen luonnon kohtauksen tähden joutunut tänne, eikä hänelle ollut muuta jäänyt jälille kuin miekka sivullensa. Tosin oli se hyvä vapauden merkki kyllä, ja niihin aikoin paras asian-ajaja; mutta vaikka hän siihen pani suurimman luottamuksensa, niinkuin tavallisesti jokainen mies-puoli silloin, niin ei hän kuitenkaan voinut poistaa tällä hetkellä tyköänsä sitä aatosta, että hän oli varsin yksinänsä, viskattuna kauvas meren taa kotomaastansa.

Näin alakuloisena ollessansa, tunsi Klaus jonkun laskevan kätensä hänen olkapäällensä. Käännähtyen sen puoleen, havaitsi Klaus vanhan Simeonin, jonka hän luuli hukkuneen haaksirikossa, aivan elävänä luonansa.

"Katso sinä nuorukainen", lausui ukko, "sinä teit minulle hyvän työn, semmoisen, jonka harvat sinun kaltaises tahtoisivat osoittaa meidän vainotulle suvulle. Nyt minulla on tilaisuus sen sinulle palkita."

"Jos se olis palkinnon tähden tehty", vastasi Klaus, epäillen, "niin millä sinä sen palkitsisit?"

"Milläs vaan tahdot", sanoi Simeon, "minulla on suuri valta."

Klaus luuli havaitsevansa vanhuksen olevan mielen viassa, johon hän kaiketi oli tullut äskeisessä henkensä vaarassa.

Klaus ei tiennyt, että semmoinen kerskaus niihin aikoin voi olla hyvinkin totta. Sentähden hän sanoi puoleksi leikillä, puoleksi todella:

"Jos sinulla on niin suuri valta kuins sanot, niin toimita minä kotiin."

"Sitä valtaa ei minulla ole nyt, vaan ehkä kukaties pian kyllä. Ano jotain muuta."

"Noh, toimita minulle hyvin ratsastettu hevonen", sanoi Klaus.

"Sen pitää saamasi", vakuutti Simeon, ja kutsui nuorukaista seuraamaan häntä, jonka Klaus Götrikkinen myös teki, koska ei hänellä muutakaan ollut työksi ottaa, eikä hän ymmärtänyt kantaa sitä vihaa juutalaisia kohtaan, jolla kaikki sen aikaiset kohtelivat heitä.

He matkustivat niitä kolkkia ja sumuisia alankomaita Itämeren eteläisellä rannalla, jossa asujamet taistelevat meren kanssa vallasta maan yli, vaan jossa samat asujamet yhä ovat leikanneet satoisia laihoja ja niittäneet voimakasta heinää.

Simeonin rahoilla saatiin hevoset, ja nyt he molemmin riensivät sitä kaupunkia kohden, joka niinä vuosisatoina hallitsi Itämeren aaltoja, ja jonka porvarit säätivät lakia Ruotsin ja Wenäjän valtioille.

He tulivat Lübeckin mahtavaan kaupunkiin.

Tappo-kedolla.

Muutamme lukian ja itsemme keisarilliseen leiriin. Waan niitä löytyi silloin kaksi leiriä, niinkuin kaksi keisariakin. Yhdessä hallitsi Ludovik, Bayerin suvusta, toisessa Fredrik, Itävallan tai Habsburin. He kävivät keskenänsä sotaa, joka oli hävittänyt suurta Rooman keisarikuntaa jo kahdeksan vuotta; vaan mailma ei tiennyt kumpi näistä kahdesta oli keisarina pidettävä. Koko Saksanmaa oli se keisarillinen leiri, jaettu kahteen osaan. Nyt nämät taisteliat olivat kuitenkin lähimpänä toinen toistansa miten milloinkaan. Inn-joki ainoastaan oli heidän välillänsä.

Jos luomme silmäyksen näihin kumpaankin leirin osaan, niin näemme siinä parhaan kuvan mitä nähdä taitaan sen ajan sivistyksen mitasta ja elämän laaduista. Tuolla Habsburin leirissä eletään hauskasti ja irstaasti, jokainen lahko-kunta tapansa jälkeen. Hevois-syöpäläiset Ungarit ja koiran-syöpäläiset Kumanit leikkelevät nuotio-valkeilla liha-ruokiansa; toiset koettelevat joutseinsa jäntevyyttä, silmäinsä ja kättensä tarkkuutta. Tuolla ratsastaa jalo ritarien joukko, rautavaatteissa. Ensimäinen heistä on kaikkein jaloimpi ulkoa nähden.

Hänen sotisopansa kiilti kullasta ja hänen kypärillänsä välkkyi kotkan kuva, joka oli valtakunnan vaakuna. Kypärin-silmikko kun oli avoinna, niin miehen kasvot olivat näkyvissä, sen ajan kauniimman miehen kasvot. Hänen silmänsä iskivät tulta, niinkuin jostain erinomaisesta kiivaudesta, ja hän seisahdutti uljaan sota-oriinsa, joka oli ennättänyt pari askelta niiden kahden ritarin edelle, jotka hänen rinnallansa ratsastivat.

Sitäkin näytti kyllästyttävän se yleinen hitaisuus ja se kampitteli ja teijasi rajusti herransa alla, joka sen kuitenkin osasi taitavasti pidellä. Ritarit seisahtuivat vähäiselle mäelle Inn-jokea lähellä, josta heillä oli avara näky-ala toiseen leiriin.

"Minä sanon sinulle, veljeni Heinrich, ja sinulle von Pilichdorf", lausui se kaunis ritari niille kahdelle hänen rinnallansa, joista toinen oli vanhahko mies ja toinen nuorukainen, "minä sanon teille molemmille, että meidän on paikalla käyminen tappeluun Ludovikin kanssa, ilman veljeäni Leopoldia odottamatta; minä pelkään muuten että tuo kavala Ludovik pakenee ennenkuin Leopoldi tuleekaan."

"Parempi on", vastasi se vanhempi ritari, joka ratsasti hänen oikealla kädellään, "parempi on, että me hänen likistämme kahden sota-joukon väliin ja teemme hänestä sillä tavoin lopun, kuin että heittäisimme nykyjään saadut etumme onnen kaupaksi. — Jos vaan herttua Leopoldi on tulossa…"

"Siitäkään emmä ole aivan vakuutettu", sanoi se kaunis ritari, "ja minä olen tämän keisari-kruunun tähden saattanut jo niin monta leskeksi ja orpolapseksi ja tehnyt niin paljo vääryyttä kristityille että minulla jo on syytä toivoa tästä sodasta loppua. Mitä siitä luulet, Heinrich?"

"Minä —", vastasi nuorukainen, "— minä toivon pääseväni tappeluun huomenna."

"Tapahtukoon siis huomenna sinulle toivos jälkeen — ja minulle."

"Joska se huomispäivä jo koittaisi!"

Aurinko oli laskemassa ja heitti viimeiset säteensä leirien ylitse ja sotaväen ylitse ja lakeuden ylitse.

Huominen aurinko oli tuova myötänsä verisen sodan samalle lakeudelle.

Waan toisessa leirissä ei liikunto ollut vähempi. Siellä oli ikään monenlaista kansaa, koottuna yli koko Saksanmaan, ja vielä ulkoakin, ne lahkot, joita Bohemian kuningas Johannes oli tuonut Ludovikin avuksi. Täälläkin löytyi vasallia ja palkka-väkeä, ritaria ja joutsi-miehiä, ratsumiehiä ja jalka-väkeä. Ajat olivat muuttuneet entisestä. Saksanmaa, niinkuin muutkin maat, joissa sotia käytiin, oli täynnä palkka-väkeä, ja yksin ritaritkin taistelivat palkan edestä, mikä ennen ei ollut tavallista, silloin kun vasallit seuraavat lääni-herroja ainoastaan kukin maansa puolesta. Nyt olivat sodat muuttuneet miesten parhaaksi elatus-keinoksi, kun alati sotia käytiin ruhtinasten välillä ja ritarien välillä ja kaupunkein välillä. Moni heistä oli kuitenkin unohtanut omat riitansa näiden kahden tähden ja asettunut toisen taikka toisen puolelle.

Keisari Ludovik ei ollut hetikään niin pulskea mies kun hänen vastustajansa Fredrik, eikä hänen käytöksessänsäkkään ollut sama sotaisa jalous. Hänen muotonsa oli jotenkin tavallinen, ja hänen ikänsä oli yksi ja kolmekymmentä vuotta. Hänellä oli tummat kiherät hiukset, vaan niin ohkaiset, että pää oli laelta ja otsalta vähän paljas. Hänen nenänsä oli jotenkin leveä ja latuskainen, niin ettei sitä sopinut kehua kauniiksi, mutta hänen silmänsä olivat suuret ja kirkkaat ja hänen otsansa ilmoitti että sen alla eli ajatuksia, mietteitä ja keinoja. Hänen mittansa oli tavallisen miehen mitta, hänen hartiansa ja rintansa tukevat ja voimalliset. Yleensä oli hänen muotonsa semmoisen miehen, joka tavallisesti onnistuu yrityksissänsä, jota vastaan hänen vihamiehensä kauneus ilmoitti sitä ylevyyttä ja jaloutta, joka saattaa omistajansa häviöön.

Ludovikin oli puku alhaisempi kuin Habsburgin herttuan; ainoastaan sininen haljakka valkosilla ristillä oli hänen yllänsä.

Hän käveli edes-takasin leiri-majassaan, ja puhutteli vanhaa herras-miestä tavallisessa sotapukumessa.

"Niin, mitäs luulet, Seifrid", kysyi keisari Ludovik, "onko meillä voiton toivoa, jos käymme otteloon Habsburien kanssa?"

"Woitto on Herran kädessä", vastasi hurskas Seifrid, "mutta, päättäen minun köyhällä järjelläni, ei olis voitosta epäileminen, ellei meitä puserreta kahdelta puolen."

"Niin minäkin luulen, kaiketi sentähden että minulla on halu saada lopun tälle kiistalle; vaan sinun, hyvä Schweppermann, minä annan johdattaa sotajoukkoni huomenna, jos tästä tappeluun mennään."

"Armollinen herra", vastasi Seifrid Schweppermann, "minä olen alhaisesta säädystä, ehkä olenkin ritari, mahtanevatko teidän suuri-sukuiset minua totella?"

"Totella?"

Tässä Ludovikin silmät säkenöivät, vaan ainoasti yhden räpäyksen; pian ne taas saivat entisen levollisen katsantonsa, ja hän sanoi:

"Minun velvollisuuteni on toimittaa niin että jokainen noudattaa minun sanani; katso siinä vaan, että sotaväki tulee siihen järjestykseen että meillä on toivo voitosta."

Tässä heidän keskustelonsa katkaistiin. Ulkona leirissä kuului outo rähinä ja nauru, joka läheni keisarin sotamajaa. Molemmat kävivät ulos majasta katsomaan, mikä ilo leirissä oli. Ja syytäpä siellä olikin nauruun, sillä yksi munkki, joka nähtävästi ei eläissänsä ennen ollut ratsastustaitoa koetellut, tuli nyt toussuttaen hevosen selässä, jonka juoksua sotamiehet jouduttivat miten taisivat lyömällä ja ruoskimalla, kunnes se tottumaton ja horjuva ratsastajaparka vihdoin putosi hevosesta kentälle, aivan keisarin eteen.

Ällistyneenä ei munkki ensin tiennyt mitä tehdä, vaan kun hän vähän tointui, niin hän sai kauhtanansa hiasta kirjoituksen, jonka hän kurotti keisarille.

Munkki, joka sen kirjoituksen kurotti keisarille, oli Fürstenfeldin luostarista. Weljekset mainitussa luostarissa olivat nimittäin ryöstäneet airuen, jonka herttua Leopold oli lähettänyt veljellensä Fredrikille kirjoituksella, joka ilmoitti että hän, Leopoldi, joukkonensa teki rientämällä tuloa, päästäksensä yhtymään veljensä kanssa. Luostarilaiset päättivät lähettää tämän sanoman, ei Fredrikille, jolle se oli aivottu, vaan Ludovikille, ja niin oli tämä munkki-parka tullut leiriin suureksi iloksi ja huviksi joutilaille miehille, jotka ihastuksella pitivät huolta siitä että hänen hevosensa pysyi täydessä juoksussa, kunnes hän viimein päästyänsä tuskalla ja vaivalla määränsä päähän, horjahti hevosestaan keisarin jalkain juureen.

Ludovik voi tuskin pitää vakaisen katsannon, nähdessään kaapu-miehen edessänsä pitkänään ja hengästyneenä. Waan hetken silmäiltyänsä kirjoitusta jonka munkki hänelle oli tarjonnut, muuttui hänen muotonsa kylläkin vakaiseksi, ja kääntyen Seifridin puoleen lausui hän:

"Arpa on heitetty, Leopold on tulossa; mutta ennenkuin hän ehtii, niin tällä kentällä on tappo tapahtunut; olkoon sitte sota-joukkoin Jumalan kädessä kenelle voitto, kenelle häviö. Ja nyt, Seifrid, riennä sinä järjestämään ja valmistamaan huomista juhlaa!"

Seifrid Schweppermann kumarti keisarille ja kävi täyttämään tärkeätä käskyä. Ludovik astui majaansa.

Klaus Götrikkinen oli myös äskein ilmestynyt tähän Ludovikin leiriin. Hän kuului Trierin arkkipispa Balduinin väestöön, jossa löytyi uljas ritarijoukko pohjais-Saksasta ja Rheini-joen tienoilta. Klaus oli yhtynyt näiden kanssa palkan edestä, niinkuin kaikki sekä ritarit että muutkin.

Se oli Syyskuun 28 päivää vastaan yöllä v. 1322.

Klaus mietti ensi kerran yötä tappo-päivän edellä. Tosin hän jo monesti oli saanut koetella miehuuttansa sekä kotona että muualla. Hän oli Satakunnan saloilla kaatanut metsän kultasen kuninkaan, ja matkansa täällä ulkona ei myöskään ollut niin rauhallinen että hän olis pääsnyt rohkeuttansa koettamatta. Waan kuitenkin oli semmoinen, kuin huomispäivä lupasi olla, hänelle aivan outo ja tuntematon. Hänen tapasikin puoli-yö hereellä; ei kuitenkaan miettivänä huomisen tapauksia, niinkuin olis sopinut luulla, vaan muisteleva nykyisin elettyjä aikoja.

Niitä olikin hänellä vasta nyt monesta ajasta loma miettiä yön äänettömyydessä.

Syys-tähdet pilkottivat taivaalla ja kuu vaelsi punaisena sen reunalla, väliäkuin puuttuisi häneltä voimia nousta korkeammalle katselemaan niitä lepääviä, joista tuhansia kenties tulevana yönä oli nukkunut ikuiseen uneen.

Klaus rötkötti tanterella, niinkuin kaikki hänen kumppaninsakin, täydessä sotapuvussa; hevosensa oli hän liekanut käsivarteensa. Se söi apettansa pääkontista samoin kuin toisetkin hevoset, ja heidän hammastensa karskutus kuului pitkin leiriä yön hiljaisuudessa, paitsi majain tykönä, joissa syömärien ja juomarien rähinä oli ylinnä.

Klaus katseli appavaa hevostansa, jonka hän oli saanut juutalaisen avulla. Hän muisti kuinka ukko kiitollisuudesta oli tarjonnut hänelle hevosen hinnan lahjaksi, vaan miten hän jouduttuansa ansiolle oli maksanut ne rahat takaisin, syystä ettei hän tahtonut ottaa mitään lahjaksi juutalaiselta.

Hänen johtui mieleensä käynti Lübeckissä ja miten Hansa-kauppiaat siellä olivat häntä suositelleet. Hän oli kohdannut Rathsmannin, joka niin ikään tuulen ja veden ajamana oli tullut sinne, ja hän katsahti taivasta kohden — siellä pilkottivat tähdet kirkkaammin hänen mielestänsä ja iskivät hänelle silmää — hän muisti Hansa-kauppiasten pidot, heidän verkavaatteiset huoneensa, heidän silkillä ja sametilla katetut istuimensa, heidän kultaiset maljansa ja hopeiset pöytäastiansa. Waan hänen oikea valveilla pitävä muisteensa oli neidon kuva, sen Agnes Lichtenau'n jonka hän taas oli tavannut Lübeckissä ja jolta hän oli saanut muisto-merkin, niinkuin silloin tapa oli nuorukaisten ja neitoin välillä, niiden jotka olivat luvanneet uskollisuuden toinen toisellensa.

Hänen mieleensä johtui sitte, kuinka hän taas oli erinnyt neidosta, ja miten sen oli ollut suru silmissä ja sydämessä, niinkuin hänenkin.

Ja nyt hän kulki aatoksissaan pitkin Rheini-jokea, ja hänen silmäinsä ohitse käyskeli viina-mäet ja hedelmäpihat, linnat ja kaupungit, sekä asutut että hävinneet. Monta juttua ja satua, niistä linnoista, joita hän oli kuullut kerrottavan, juoksi taas hänen muistonsa läpi.

Sitte hän otti uudestaan ollaksensa leikki-sodassa, torneri-kedolla, jossa ritarit ja vapasukuiset olivat pirstoneet keihäitänsä, ja syöksennelleet toisiansa hevosesta, ja jossa toverit olivat rikkoneet toverinsa raajoja.

Hän muisti niiden taisteliain joukossa yhden julman ritarin, jota hän kuuli nimitettävän Eberkopf.

Hän olis mielellään syösnyt sen miehen hevosesta ja vaikka halkaisnut siltä pään; mutta pahaksi onneksi häneltä vielä puuttui täysi ritarin arvo, jottei hän pääsnyt sen kanssa miekkasille. Tosin oli hänelle jo miehuutensa tähden tarjottu kultaisia kannuksia; vaan hän oli päättänyt odottaa kunnes hän ne ansaitsisi oikialla sota-kedolla, jotta hän niitä julkiaisi näyttää kotomaassansakin, johon hän usein tunsi kovan ikävän.

Ei hän kuitenkaan voinut jättää Eberkopfia vähän muistuttamatta, vaan lennähytti hevosessaan hänen rinnallensa ja näyttäin kädellänsä punaista nauha-ruusua, joka oli kiedottuna hänen kypärinsä sulkain tyveen, lausui hän; "Agnes Lichtenau!"

"Agnes Lichtenau", sanoi Eberkopf, ja nähden nauha-ruusun, ymmärsi hän kohta mikä nuorukaisen mielessä oli. Hän sieppasi heti miekkansa.

"Teidän on odottaminen", sanoi Klaus, "ellette tahdo näiden kanssa kilvan ratsastaa."

Hän näytti kannuksiansa, jotka hohtivat paljon enemmän hopialta kuin kullalta.

"Liemen-parta!" ärisi ritari ja heitti sota-sormikkaansa nuorukaiselle vihan-merkiksi.

Klaus teki samoin ja huusi:

"Me kohtaamme piakkoon toinen toisemme!"

"Tapahtukoon niin", vastasi ritari, "mutta se on sinun viimeinen päiväs."

Kaikki tämä muistui nyt hänen mieleensä yön hämärässä; hän koetti kädellänsä poveensa, ja otti sieltä sen sota-sormikkaan, jonka hän oli saanut vihan merkiksi; vaan hänen täytyi sen uudestaan kätkeä entiseen talteensa, kun hänen kannuksensa ei vieläkään olleet kullasta.

Sitte hänen aatoksensa viivähteli monessa muussa tapauksessa, vaan ne kaikki olivat hänen mielestänsä vähemmän arvoisia.

Tähtein valo kävi aina himmeämmäksi, kunnes ne viimein tykkänään sammuivat; uni oli, näet, painanut hänen silmänsä kiini. Hevosen karskutus kuului vielä hetken aikaa hänen korvissansa, mutta sekin taukosi, ja pian ilmoitti tasainen hengen-veto, että nuorukainen oli unien hienoissa helmoissa unhottanut sekä eiliset että huomiset päivät.

Joka ajallansa on ollut eri tapansa sodan käynnissäkin. Tosin on sodan päätarkoituksena aina ollut tappaa miehiä jota enemmän sitä parempi; vaan tappamisen keinot ja välikappaleet ovat olleet vaihettelevaiset. Nyt annetaan kanuunain ja kiväärien lakaista etäältä lakeus puhtaaksi; 14:a vuosisadalla täytyi miehen kajota mieheensä. Silloin vaadittiin jokaiselta erityiseltä voimaa ja miehuutta; nyt voi heikkokin ja pelkuri tehdä työnsä, jos hän osaa virittää ja laukaista tuli-putkensa. Mutta silloin löytyi kuitenkin pelkuria yhtä hyvin kuin nyt saattaa löytyä urhollisia sotamiehiä. Waan täydellistä urhollisuuden puutetta ei milloinkaan nähdä kansain historiassa paitsi silloin kun he ovat riutumassa ja häviämässä, niinkuin muinainen Rooma viimeis ajoillansa.

Syyskuun 28 päivä koitti idässä. Sumu peitti lakeuden, jossa monet tuhannet olivat viettäneet yötä, odottain riidan ratkaistusta, kunniaa tai kuolemaa tänä päivänä.

Aurinko ei ollut vielä täydellisesti ylhäällä kun mies-tappo jo raivosi pitkin laveata Ampfingin ketoa, Inn-joen varrella.

Keisari Ludovik, pelvostako vai muusta syystä, ei käynyt itse otteloon. Hän pysyi sivummalla yhdentoista ritarin kanssa, ja oli antanut valtio-lipun sotaherra Schweppermannille. Seifrid Schweppermann oli määrännyt missä järjestyksessä kunkin joukon oli sotia.

Fredrikin puolella oli yhtä varhain päästy liikkeelle. Sieltä tuli nyt rautaan ja teräkseen puettua ritaria ja 30 tuhatta miestä, neljässä joukossa. Fredrik itse johdatti valta-lippua, hänen veljensä Heinrich ja sotaherra Pilichdorf Itävallan väestön, ja Walseen veljekset Ungarien ja Kumanien sekä Salzburgin pispan joukot.

Itse tappelu alkoi siten että se sotaisa Bohemian kuningas, väkensä etu-miehenä, täydellä vauhdilla karkasi Salzburgilaisiin, joista satoja miehiä ensi-hyökkäyksessä keihästettiin taikka syöstiin ratsuilta ja tallattiin hevoisten jaloissa. Loput hajosivat ja pakenivat oikealle ja vasemmalle puolelle.

Bohemian kuningas riensi nyt voiton kiivaudessa edelleen ja lähestyi Unkarilaista, jotka hiiskahtamatta häntä odottivat tiveässä rivissä.

Hän valmistihe jo keihäällänsä syöksemään miestänsä; samoin jokainen hänen seuraajistansa. Heittokeihään mitta olikin enää hänen etu-rivinsä ja vihollisten välillä; muutama karku-askel vielä… ja yhdessä silmän-räpäyksessä synkistyi koko ilma heidän edessänsä, rauta-paidat kalahtivat ja viisi-sataa miestä Bohemian joukosta makasi hevosineen päivineen sotakentällä.

Ungarit olivat varronneet heidän tuloansa jännitetyillä joutsilla.

Koko Europassa ei siihen aikaan löytynyt parempia joutsi-miehiä kuin Unkarissa ja Englannissa ja ehkä Suomessa.

He tähtäsivät miehiä rautapaidan katkoksiin ja hevosta. Rayta-pukuinen mies kaatuneella hevosella oli vihollisen oma, jos hän pudottuansa oli henkiin jäänytkin.

Tässä nyt kaatui elävänä ja kuolleena viisi sataa miestä ja niiden seassa, kuitenkin elävänä, itse Bohemian kuningas.

Hän olis joutunut vankiluteen, niinkuin kaikki muutkin, ellei Ungarit olisi tässä käyttäneet vanhaa omituista sotatapaansa. Ammuttuansa nuolensa ja vasamansa he aina kohta käänsivät hevosensa pakoon päin, antamatta Hillensä aikaa katsoa joutseinsa vaikutusta. Niin he nytkin ratsastivat muutaman kymmenen askelen pois päin, ja kääntyivät sitte vasta takaisin tekemään vankia.

Ne, jotka olivat tulleet Bohemian kuninkaan jälissä, olivat joutuneet epäjärjestykseen, nähdessään semmoisen joukon miehiä kaatuvan edessänsä; heidän oli pakeneminen.

Yksi ainoa eturivin miehistä oli jäänyt hevosenaan pystyyn; hänen verinen keihäänsä näytti hänen ensimäisessä hyökkäyksessä uskollisesti täyttäneen miekkansa työtä, ja nyt hän näki sankarikuninkaan, jonka rinnalla hän oli taistellut, olevan auttamattomasti vihollisten käsiin joutumassa. Palaava Ungarin liuma ei vielä ollut paikalla. Hän astui hevosestansa, autti kuninkaan heti jaloilleen ja hevosen selkään.

"Kuka sinä olet?" kysyi kuningas, joka ei nähnyt hänen kasvojansa silmikon läpi.

"Minä olen Suomalainen; mutta paetkaa nyt, hyvä herra."

"Suomalainen! ilmankos siinä olet lumonnut hevoses ja itses. Lumo nyt itses Unkarilaisiltakin, minun apuni ei auta."

Näin lausuen astui Johannes tarjotulle ratsulle ja lennättihe pakoon.

Unkarilaiset tulivat, ja ne viisi sataa miestä jäivät heidän omiksensa ja niiden joukossa se Suomalainen, — Klaus Götrikkinen.

Sota-kedon toisella sivulla oltiin yhtä tuimassa työssä.

Kuninkaallisessa puvussa, loistavalla miehuudella taisteli siellä sankari Fredrik; hän etsi orpanaansa Ludovikiä; vaan se oli karttanut vihollisten joutsi-miehiä, ja ratsastanut koko sotatanterelta pois Zangbergin linnaan.

Kauvan kesti tappelu, kauvan oli voitto epätiedossa.

Fredrik mursi kaikki-voittavalla urhollisuudellansa Bayerin pää-joukon; hän sai heidän lippunsa voiton merkiksi. Jalka-väki pakeni hänen edellänsä, vaan mäellä oli vielä voittamaton hevosväki, ja siihen oli yhtynyt Bohemian kuninkaan miehet, jotka Ungarilaisten taposta olivat paenneet, sekä itse kuningas Johannes. Sepä joukko nyt pysäytti pakenevan jalkaväen; he järjestyivät uudestaan, ja voimakkaammin kuin milloinkaan tunkeusivat he kaikin edelleen. Miestä kaatui taas vahvasti molemmin puolin, ja samassa lähestyi uutta hevosväkeä Itävallan lipuilla Fredrikin puoluetta kohden, sivulta. Luultiin Leopoldin tulevan, ja ilo-ääni nousi Fredrikin väessä. Mutta he petettiin kauheasti.

Seifrid Schweppermann, se Ludovikin sodan-päämies, oli lähettänyt erilleen, sala-paikkaan, Nürnbergin linna-kreivin, neljällä sadalla miehellä ja käskenyt hänen otollisella ajalla rientämään tappo-kedolle ja lyömään joukkoon.

Näimme Klaus Götrikkisen olleen aamu-puolella tämän päivän työssä. Hän oli toivonut voittavansa ritari-miekan ja oli alkanut päivä-työnsä hyvällä mielellä.

Mutta, niinkuin jo tiedämme, oli hänen, pelastaaksensa kuninkaan, jonka rivissä hän taisteli, täytynyt antaa hevosensa hänelle ja jäädä itse vankiuteen. Se oli tiettyä että olo hänelle nyt tuntui tukalalta, eikä aikaakaan ennenkuin hän löysi tilaisuuden tässä yleisessä sodan jyryssä saattaa itsensä vapauteen ja ryöstää itsellensä ratsun.

Siis oli hän taas valmis keihästämään miehiä samassa kuin Nürnbergin linna-kreivi tuli petingollansa levittämään kauhistusta Habsburgien joukkoon.

Mies-tappo yltyi nyt hirmuiseksi.

Siinä oli kiini toinen toisessaan Saksalaiset Rheini-joelta, Bayerista, Salzburgista, Kärnthenistä; siinä Bohemian miehet, siinä Ungarit ja Kumanit.

Klaus Götrikkinen lennättihe yhtä ritaria vastaan. Se koetti suojella itseänsä kilvellä, mutta Klausen keihäs murti kilven ja sen kärki sieppasi mieheltä kypärin päästä. Hihnat katkesivat ja ritari lensi ratsusta kentälle — se oli Eberkopf.

"Makaa siinä toistaseksi!" huusi Klaus.

Hän olis voinut lopettaa vihamiehensä paikalla, mutta hän häpesi sitä tehdä, kun Eberkopf oli saamatoin ja heidän kahdenkeskinen riitansa ei kuulunut tämän päivän asiaan. Hän ei edes huolinut tehdä Eberkopfia vangiksi, vaan jätti senkin kunnian toisille ja riensi edemmäksi sotaan. Tuolla johdatti nuori Heinrich Itävallan lippua ja toi joukkoansa ankarampaan tappeluun. Klaus ratsasti sitä vastaan; hän päätti anastaa sen lipun, vaan monta ritaria asettui sen eteen. Hän murtihe niiden läpitse ja — voitti lipun. Se osasto hajosi, sillä Klausea seurasi monta Bayerin ritaria, jotka yhtä suurella innolla halusivat samaa lippua. Itse nuori Heinrich ja sodan päämies Pilichdorf joutuivat vankiuteen. Tuolla pakeni yksi lauma Inn-jokea kohden ja hukkui virtaan.

Mutta vielä taisteli jalo Fredrik. Hänen ympärillänsä oli koolta kaatuneita; vaan pistettynä keihäällä kaatui hänen hevosensa ja Fredrikin täytyi antaa miekkansa. Woitto oli Ludovikin.

"Ilo mielellä sanon sinulle; terve tultuas, orpana", lausui Ludovik vangitulle Fredrikille; mutta historia ei kerro Fredrikin siihen tervehdykseen mitään vastanneen.

Herrat ja ruhtinaat kokountuivat sitte keisarin ympärille toivottamaan hänelle onnea; ja nyt oli keisarin vuoro kiitellä ja palkita uskollisia sotilaitansa.

Niiden seassa oli Klaus Götrikkinen, joka kaikkien todistuksesta oli ansainnut tänä päivänä suuren kunnian urhollisuudestansa.

"Teidän luvallanne, armollinen herra", lausui nyt Bohemian kuningas, kumartain keisarille, "minun on sana sanottava tuolle nuorukaiselle."

Hän paljasti miekkansa.

"Lain ja tavan jälkeen", sanoi hän, "olis minun kysyä sinulta, oletkos vapaa syntyisin, ja tiedätkös ritarin velvollisuudet? mutta sinun käytökses tänä päivänä todistavat siitä kaikkea. Laskeu polvilles!"

Klaus Götrikkinen lankesi polvillensa.

"Keisarin nähden ja kaikkein näiden jaloin herrain ja ruhtinain nähden", jatkoi kuningas, "ja tämän voitollisen sota-joukon nähden, teen minä sinun ritariksi."

Ja hän löi lappealla miekalla kolme kertaa nuorukaista olkapäälle, lukein tavalliset sanat.

Klaus Götrikkinen oli nyt ritari.

Luostari-neito.

Jääköön nyt meiltä Klaus Götrikkinen vähäksi aikoja ihastelemaan uutta arvoansa.

Joku aika ennen näitä viimeksi kerrotuita tapauksia kulki muutamia matkustajia pitkin sitä maantietä, joka Saksanmaalla silloin vei Brehmin äveriäästä hansakaupungista Rheini-jokea kohden.

Mainittu joki oli siihen aikaan, niinkuin se nytkin on, niiden maakuntien paras tie, joiden läpi se kulki, ja sen reunoille päättyi maanteitä joka haaralta.

Mutta Rheini-joki oli yhtä vähän luotettava, kuin maantietkään, joilla alinomainen rauhattomuus tähän aikaan vallitsi. Mainitun joen rannalla näkee matkustaja vielä nytkin hävinneitä linnoja, joissa niihin aikoin oleskeli kopeita asujamia, jotka eivät tosin ryövänneet kulkevaista, vaan salleivat niiden maksaa hyvät rahat siitä verrattomasta kunniasta, että saivat matkustaa heidän kuuluisain kotoinsa ohitse. Erittäin oli kauppamiehillä tämä armoisa etu, ja jos eivät tahtoneet hyvällä maksaa, niin heiltä pian otettiin väkisin, ja he lisäksi pääsivät koko tavarastansa.

Waan siitäpä nousi se viha kuolemaan asti kauppamiesten ja linnan asujanten välillä, joka ei sammunut ennenkuin moni linnoista oli autiona; sillä raha kukistaa kalliotkin.

Ne matkustajat joista alussa lausuimme olivat kauppamiehiä; heitä oli iso joukko, ja he olivat itse aseilla varustetut, ehkä heidän seurassansa matkusti sotilaitakin.

Heidän joukossansa ratsasti myös yksi vaimo.

Kulkeissansa Westfalin metsän sivua, nousi yht'äkkiä riita kauppamiesten ja sotilain kanssa. Tässä häiriössä tarttui yksi sotamiehistä siihen hevoseen, jolla neito ratsasti; toinen mies asettui sen toiselle puolelle ja nyt he ratsastivat tiehensä; se tapahtui niin äkkiä ja huomaamatta että ryövärit jo olivat pois näkyvistä metsässä, ennenkuin heitä ehdittiin takaa ajamaan.

Neito joka ryövättiin oli Agnes Lichtenau.

Hänen isänsä taikka se, joka isänsä nimeä kantoi, oli aikonut matkustaa koto-kaupunkiinsa Kölniin, josta hänellä oli paras turva kasvate-tyttärelleen odotettava arkkipispalta, joka nyt eli kauppa-liittoin kanssa hyvässä sovussa, sittekuin hän oli tullut sovintoon keisari Ludovikin kanssa.

Niinpä Heinrich Rathsmann oli lähtenyt ensinnä Lübeckistä ja poikennut joidenkuiden asiainsa tähden Brehmin kaupunkiin. Sieltä lähdettyä toisten kauppiasten parissa, oli heidän seuraan yhtynyt kaksi sotamiestä, rauhallisella käytöksellä; vähänpäästä taas yksi, joka näille kahdelle näytti tuntemattomalta; sitte kaksi, ja niin edespäin, kunnes heitä jo oli useampia.

Kun nyt oli tultu metsän kohdalle, niin tapahtui se, minkä jo kerroimme.

* * * * *

Siihen aikaan oli Lippe-joen varrella nais-luostari. Semmoisia kyllä löytyi joka paikasta, mutta tämä oli erinomattain merkittävä rauhallisuutensa suhteen. Tosin elivät luostari-sisarukset jokapaikassakin kaukana mailman viekotuksista ja riettaudesta; mutta täällä he näyttivät olevansa niin syvässä erinäisyydessä, ettei mailman menoista edes pienintäkään mainetta olis luullut joutuvan saastuttamaan sisarten pyhiä korvia.

Waan jos olikin sisarten laita semmoinen, niin ei kuitenkaan valtias-eukkoa eli abbedissaa ollut takaaminen.

Vesper-kello soi luostarissa; metsä kaikui sen ääntä vastaan. Ilta oli tulemassa, ja yrttimaasta riensi nyt kauniita ja rumia luostari-neitoa ehtoo-rukoukselle ja sitte yksinäisille lepo-sioilleen.

He luulivat kumminkin täytyvänsä mennä kammioihinsa, vaikka moni heistä olis mielellään jäänyt unelmoimaan ihanan elokuun valossa, ja katselemaan Lippe-joen pieniä laineita, miten ne ääneti johdattavat toinen toistansa virtaa allespäin; taikka kuultelemaan sata-kielisen viehättäviä sävellöksiä illan hämärässä; eli tuntemaan omain sydämensä tuimaa lyöntiä; sillä moni näistä tyttö raukoista ei vielä ollut saattanunna hautaan niitä tunteita, jotka tekevät tämän maallisen elämän vaikeaksi tai autuaaksi. Moni heistä oli tosin sorretulla sydämellä erinnyt mailmasta ja sinne jättänyt ijäksi kaikki himot; vaan monen oli myös väkisin täytynyt jättää sinne kaikki ilot, ja elää täällä elinkautisessa vankeudessa toisten julmuuden uhrina. Monen nuori veri ilmoittihe vielä punottavilla poskilla ja säkenöitsevillä silmillä, ehkä monen kalvea katsanto julisti sen omistajan jättäneen hyvästi kaikki maailman menot.

He kokountuivat rukous-saliin, josta helevä moniääninen messu alkoi. Abbedissa luki sitte ne tavalliset rukoukset, joihin Ave Maria ja pater noster kudottiin monin kerroin.

Nyt jakoi abbedissa laumansa kahteen osaan, rusottavain ja kalveitten. Edelliset lähetettiin tavallisilla siunauksilla ja manauksilla kukin kammioihinsa; ne toiset taas, joiden himot olivat erinneet mailman menoista, käskettiin viivähtämään.

Yleinen äänettömyys vallitsi tässä pyhässä joukossa. Ne hurskaat neidot odottivat mitä oli tuleva.

Nyt tuotiin esille tyttö, jonka silmät olivat peitetyt linnikolla. Häntä puhutteli abbedissa:

"Tyttäreni, sinä olet unhoittanut pyhän äidin, kirkon, ja sinä olisit ansainnut rangaistuksen, mutta kirkko on laupias ja hän tahtoo sinulle suoda anteeksi, jos katuvaisella mielellä lähestyt häntä."

Hän jota puhuteltiin, ei siihen mitään vastannut.

Abbedissa jatkoi;

"Waikka tämä meidän kotomme on pyhä ja saastuttamatoin, niin emme kuitenkaan tahdo kieltää suojaamme erehtyneiltä mailman lapsilta. Pyhän kirkon tulee sinun nuoruuttas surkein."

Neito paljasti kasvonsa. Se oli yksi niitä, joiden nuoruus kajosti silmissä. Se oli Agnes Lichtenau.

"Miksi minua vainotaan?" kysyi hän; "mitä minä olen pahoin tehnyt?"

"Sinä olet paennut niiden tyköä, joiden hoidon alla sinun olis pitänyt elää. Sinä olet matkustellut pakanallisiin maihin, ja olet nähty yhden nuorukaisen seurassa, joka ei vielä ole oikea kristittykään."

Agnes peitti kasvonsa.

"Korkean arkkipispan käskystä, joka on pyhän isän siainen", abbedissa teki ristin merkin, "olet sinä pidettävä täällä minun ja näiden hurskasten sisarten parissa, kunnes opit lannistamaan mieles. Ja ellet vuoden perästä tahdo mennä täältä ulos, määrättyyn naimisees, niin sinun on tänne jääminen ijäkses; sittekin saat kiittää onneas ja korkean arkkipispan ja kirkon laupeutta, ettei sinua ole laskettu pyhän tuomion alle."

Tähän päätti se valtainen akka puheensa. Kaikki ne mailman turhuudesta erinneet neidot myöntyivät nöyryydellä hänen mieli-alaansa. Hän lähetti nyt heidän jokaisen hurskaalla siunauksella tyköänsä ja antoi palvelus-sisarille käskyn viedä Agnesen määrättyyn huoneesen, alottamaan uutta pyhää elämää luostarisääntöin jälkeen.

Mutta ulkona luostari-puistossa lauloi sata-kielinen taas ilo-virttänsä; kuu vaelsi loistavassa muodossaan syys-taivaalla; joki juoksutti virtaansa ja nuorten luostari sisarten unissa leikitteli heidän lapsuutensa ilot ja nuoruutensa ystävät ja monet oudot lemmen tunteet, joiden ei ollut lupa ilmestyä ajatuksiin heidän valveilla ollessansa.

Tähtien tutkia.

Keisari Ludovik oli saanut täydellisen voiton. Waan ei hän kuitenkaan viipynyt kolmea päivää Mühldorfin eli Ampfingin kedolla, niinkuin voittajan tapa oli.

Hänen ei tehnyt mieli uuteen sotaan Leopoldin kanssa, joka tietysti teki tuloa veljeänsä auttamaan, ja jonka yli voitto oli epäiltävää. — Leopoldi oli tunnettu rajummaksi vaikk'ei urhollisemmaksi kuin veljensä Fredrik.

Ludovik siis meni matkaansa, vaan Leopold ei myöskään tullut, kun hän sai kuulla veljensä olevan voitettuna.

Keisarilla ei ollut varoja pitää joukkojansa koossa ja hänen oli lähettäminen apu-väestöt kotiinsa kunkin. Klaus Götrikkisen olis hän mielellään pitänyt omassa seurassansa, vaan sillä oli monet syyt palata Rheini-joen tienoille, uuden arvonsa nojalla hakemaan oikeutta ja taistelemaan sen puolesta, jolle hän oli uskollisuuden valan tehnyt — Agnes Lichtenaun.

Hän toivoi ettei kukaan uskaltaisi halveksia hänen miekkaansa nyt enää, kun se oli ritarin miekka; ja siihen aikaan oli ritarin-miekka vielä melkein kaikkien laki-solmuin ratkaisia.

Hän oli tavannut Eberkopfin taistellesssansa Ampfingin kedolla, ja hän oli sen työntänyt keihäällänsä hevosesta. Waan sinne hän sen oli jättänyt, eikä sitä enää löytty kuolleitten eikä vankien joukosta.

Klaus Götrikkisen oli syytä peljätä siltä vihamieheltä kaikkea pahaa, ja hän päätti rientää Kölnin kaupunkia kohden, johon hän toivoi Heinrich Rathsmannin pääsneen kasvate tyttärensä kanssa.

Meidän on hänen nyt kuitenkin jättäminen ja edellä rientäminen Kölnin kaupunkiin. Se oli, niinkuin se vielä nytkin on, uljaasti rakennettu Rheinin rannalle. Waan sen kauppa ja keinot ja uutteruus eivät enää kestä vertausta niiden aikain kanssa. Sen entinen vireä elämänjuoksu on seisahtunut tai hyytynyt, ja paras kuva siitä hyytymisestä on sen jalo kirkko, joka silloin yleni ylenemistään taivasta kohden, vaan nyt on lakannut uousemasta, vaikka se ylhäältä on jäänyt puoli-valmiiksi. Tän aikaiset linnun-kotolaisvehkeet eivät sitä liion voi valmiiksi saada. Ainoastaan silloin, kun usko oli ylevä, voitiin aatella semmoisen rakennuksen mahdollisuutta.

Se oli pyhäin-miesten yö; maa oli pimeä, vaan taivaalla pilkotti tähtiä.

Kaupunki oli sikeän unen vallassa, ja ainoastaan alukset virralla, jotka yöksi olivat kiinnitetyt rantavalkamoihin, näyttivät yhden joukostansa olevan valveilla, tahi oikeimmin sanottu, yhdellä aluksella näkyi joku matkan tekiä valvovan; sillä me näemme hänen lähtevän aluksestaan valkamalle, ja ottavan tiensä kaupunkia kohden.

Mies oli vaatetettu pitkään kaapuun, jotta hänen olis luullut munkiksi.

Hän alkoi käydä sitä kohden, jossa äskein mainittu kirkko pimitti pimeätä taivasta; sillä muiden huoneitten suhteen se rakennus oli niinkuin jättiläinen kääpiöin rinnalla, ja näkyi kauvas yölläkin.

Kaapu-mies astui varovasti, katsahtain väliin ympärillensä, niinkuin se joka pelkää näkyviä ja näkymättömiä viha-miehiä. Hänellä oli paha omatunto.

Hän kävi kirkon ohitse, niin kaukaa ettei sen koron mitta olis hänehen ulottunut, jos sen olis tullut mieleen kaatua hänen päällensä. Hän johdatti askeleensa pientä valkiata kohden, joka vähän matkan päässä näkyi pilkottavan eräästä ikkunasta.

Waan se ikkuna oli ylimmäisessä kerrassa ja sinne oli kiivettävä monen mutkaisia astimia myöden. Wiimein hän kuitenkin pääsi perille ja nyt hän kolkutti ovea, ensin ilman järjestystä, odottain väliin avaamista elikkä vastausta sisältä. Mutta kun ei sieltä mitään kuulunut, napahutti hän kolme kertaa järjestänsä hiljaa keskusormen rystöllä, sitte kaksi kertaa etusormen ja vielä vähänpäästä kerran.

"Kuka siellä?" kuului nyt ääni sisältä.

"Seulanen ja kointähti", vastasi kolkuttaja.

Ovi aukeni, ja vieras astui vähäiseen kammioon, jossa vanhahko mies askaroitsi keittimillä, valin-kauhoilla ja sulin-maljoilla, lietensä ohessa.

"Täällä ollaan kullan teossa", lausui vieras ja heitti kaapun yltänsä; Hän oli Eberkopf.

"Sinä vanha taikuri", jatkoi hän, "jätä sinä kullan keittäminen ja leikkele sitä miekalla, niinkuin miehet tekevät. Sinun työs on kumminkin turhaa ja sinun veres hyytyy tulen edessä."

"Kumpi meistä on enemmän miekkaa käyttänyt, sinä vai minä?" vastasi alkymisti, "ja kumpi on enemmän kultaakin leikellyt? Waan minä olen havainnut juuri miekan käytännön olevankin turhaa. Nyt olen päättänyt lopun ikääni tutkia luonnon salaisuuksia. Waan minun täytyy tunnustaa vielä olevani aivan opin alussa. Tämä alkymia vaatii paljon viisautta…"

"Jättäkäämme nyt nämät turhat jaaritukset", sanoi Eberkopf, "ja vastaa minulle, sinä rikkiviisas, missä meidän pakolaisemme tällä haavaa ovat."

"Molemmatko?"

"Sano edes toisen olo-paikka!"

"Kumpasen?"

"Mene h—n pitkillä kysymyksilläs! Minä kysyn missä Agnes Lichtenau on?"

"Jaa, Agnes — sitä on tähdistä katsottava."

"Luuletkos minun tässä ijäti kärsivän sinun pilkkaas?" sanoi Eberkopf, ja tarttui tähtien tutkian kaulaan.

"Sano paikalla missä hän on, Agnes Lichtenau."

"Hiljaa, hiljaa", sanoi taikuri, "et sinä sen enempää tietoa saa, missä neito on, jos mun kuristatkin, enkä minä sitä sano ilman ehtoja."

"Noh, tänne ne ehtos!" ärähti Eberkopf.

"Sinä tiedät", jutteli se tietäjä, "minun ottaneeni Agnes Lichtenaun ja hänen omaisuutensa hoitaakseni. Ja vaikka sinä tapasit minun kullan teossa, niin minä olen kuluttanut puolet hänen omaisuudestansa, eikä haittaisi vaikka olisin kuluttanut kaikkikin, jos ei muut tietäisi sen määrästä kuin minä; mutta nyt on noilla palanoilla, nimittäin Kölnin kauppamiehillä, jotka ensituleva pyrstötähti käväisköön maan päältä! kirjallinen luettelo siitä omaisuudesta — enkä tässä huoli ilmoittaa mitenkä se luettelo heidän käsiinsä tuli, vaan heillä se on."

"Noh, mitä sitte?"

"Mitäs muuta kuin sitä, etten minä tahtoisi neitoa kenellekään muulle kuin sille, joka tytyy hänen nykyjään jälellä olevaan perintöönsä."

"Josta kenties ei enää ole mitään jälellä."

"On mar, hyväkin osa; ja kyllä minä tiedän sen, joka hänen ottaa omaksensa perintönensä päivinensä."

"Kuka?"

"Armas kirkkomme, jolle minä olen neidon jo puoleksi lahjoittanutkin."

"Sinä petturien petturi!"

"Älä nyt kiivastu; minä olen kirkollekin pannut sen ehdon että neito on pidettävä alkavain joukossa tavallisen vuoden; jos ei hän sillä välin suostu sinuun, niin hän jää luostariin — ja hänen omaisuutensa."

"Mihin luostariin?"

"Siihen, jossa hän tällä aikaa on katumassa sitä syntiänsä, että hän pakeni minun hoidostani. Minä olen katsellut ja tutkinut hänen onnensa tähtiä ja sinun, miten niillä olis taipumusta sopia yhteen, vaan siinä on joku kolmas, jolla näyttää olevan voitto."

"Hoo! mitäs sanot, kolmas?"

"Niin, kolmas tähti, joka ei ainakaan merkitse kirkkoa."

"Kuules mitä mä tahdon kertoa sinulle, sinä viisasten taluttaja; kolmas onkin, niinkuin sanot, tässä joukossa, ja se on kahdesti ollut minun tielläni."

"Mutta kolmannella kertaa", lisäsi tietäjä pilkaten, "sinä katkaset hänen elämänsä langan."

"Jospa niin olis", vastasi Eberkopf, uupuneena syviin aatoksiin; "mutta se mies ollee peikon poika jostain kylmästä maasta."

"Sinä olet hänen nähnyt?" kysyi tietäjä.

"Nähnyt ja kuullut jo tuntenut."

"Olipa se hyväkin, nythän sopii uudestaan tutkia ja tarkastella sitä kolmatta tähteä, kun mä tiedän sen merkitsevän jotain elävää henkeä."

Ja se entinen miekan käyttäjä alkoi järjestellä ja asettaa tntkima-koneitansa ja näkö-putkiansa.

Eberkopf oli ääneti aatoksissaan; häntä miellytti kukaties nämät taika-vehkeet, häntä oli itseä taika-usko kohdannut.

Tähdet säkenöitsivät taivaalla. Se vanha tietäjä ojensi niitä kohden näkö-putkensa. Hetken aikaa tarkasteltua hän lausui:

"Otava on kääntynyt pohjan-tähteä kohden; se on hyvän merkki. Linnun radasta on teidän elämänne vaiheet katsottavat."

"Noh, mitäs havaitset?" kysyi Eberkopf.

"Minä näen", jutteli tähtien tutkia, "valoisan pilkun — tähden mukaisen, — eriävän linnun radasta pohjaseen päin… Minun oppini sanoo sen merkitsevän Agnesta… Häntä seuraa vähän matkan päässä toinen tähden pilkku, joka ei ole hetkiin niin valoisa."

"Ketä se merkitsee?"

"Sinua! — Se seuraa kiirehtien sitä valoisaa tähteä ja on lähellä sen saavuttaa, vaan…"

"Waan?"

"Waan kolmas kirkas tähti, sama kolmas, jonka minä jo ennen olen nähnyt sinun tielläs, käypi nytkin viistäen heidän välillensä."

"Eikös muuta?"

"Näkyy mar' vielä vähän muutakin."

"Mitä?" — Eberkopf tarttui tähtien tutkian käsivarteen.

"Älä hätäile", sanoi viisas, "muuten jääpi kaikki tietämättömyyteen."

Eberkopf lannisti luontonsa.

"Nyt he lähenevät toinen toistansa", jatkoi tähtien tutkia vähän päästä, "nimittäin se kolmas outo tähti ja sinun tähtes… Se raukee sumuun."

"Mikä?"

"Sinun tähtes."

"Sinä valhettelet!"

"Jos tähdet valhettelevat, niin minä valhettelen."

Molemmat olivat hetken aikaa ääneti ja tähtien tutkia herkesi työstänsä. Wihdoin lausui Eberkopf:

"Taidatkos sanoa, sinä kaikkitietävä mies, mistä hän on löydettävä, se minun vihamieheni?"

"Jokos nyt tahdot etsiä loppuas? Muuten sinun itse pitäisi tietämän hänen olopaikkansa, koskas hänen itse olet tavannutkin; minä en häntä ole ikänä nähnyt."

"Mutta sen luostarin sinä kumminkin tietänet, johon olet aikonut uhrata neidon ja hänen omaisuutensa. Minä en pelkää mitään vihamiestä niin paljo kuin sitä luostaria ja minun luulleni on neito sieltä pois otettava hyvällä tai pahalla."

"Koeta hän ottaa, vaan katso ettes lyö päätäs luostarimuuriin."

Wielä vähän aikaa he keskustelivat, ja sitte he erisivät niinkuin kaksi vihamiestä, jotka ainoastaan sentähden voivat kärsiä toinen toistansa että he toinen toistansa tietävät tarvitsevansa.

Uskallamme luoda silmäyksen luostari-kammiohin, siihen jossa Agnes oleskeli nöyryyttä opettelemassa abbedissan käskyille. Neidon oli suru mielessä, ja syytä hänen olikin murehtia; ylen paksut muurit telkesivät hänen kauniista mailmasta.

Oliko hänen ijäkseen jääminen niiden kolkkoin muurien taa? Hänen mieleensä johtui se julma Eberkopf — ja tuhannen kertaa ennen hän olisi sallinut itsensä haudattaa luostarin yksinäisyyteen, kuin päästä vapaaksi ja joutua sen miehen tielle. Mutta nuorukainen, se jalo, voimakas nuorukainen, jonka hän oli tavannut kaukana kylmässä maassa, siellä jossa puut olivat täynnä kalliita kiviä ja helmiä tammikuun päivä-paisteessa; siellä jossa järvien reunat viheriöitsivät kesäkuussa yhtä ihanalla muodolla kuin ikänä Rheini-joen rannat; siellä jossa tosin satakielisen ääni harvoin kuullaan, vaan jossa laulu-rastas voipi jutuillansa elähyttää kesäisen yön; missähän oli se nuorukainen, johon hän oli luottanut, jonka hän muisti Dominico-veljesten yrttimaasta Turussa, ja Kokemäen joen jäältä? Woineeko se häntä pelastaa näistä kieteistä, ja miten? Tulleekko hän joukolla ja kukistaa nämät muurit? Se ajatus peljästytti neitoa. Sotija voi kaataa linnat ja lyödä sota-joukot, sitä ei pidetty syntinä. Hänen oli lupa murhata niin monta vihamiestä kuin hänen mielensä teki, eikä sitä pidetty minään pahuutena. Mutta koskea kovalla kädellä kirkkoa, tai mitä kirkon omaa oli, se pidettiin anteeksi antamattomana rikoksena. Ja hyödyllistäpä lienee ollutkin se yleinen usko, että niiden aikoin tapojen raakuutta olis tuskin mikään hillinnyt, ellei kansoissa olisi pidetty elävänä tämmöinen nöyryys kirkkoa ja kirkon käskyjä kohtaan.

Neito peljästyi tätä ajatusta; hän olis monta kertaa enemmin sallinut ikänsä pidettää luostarissa, kuin pelastettaa sieltä luvattomalla tavalla, ja vetää pelastajansa hengen yli tuomion.

Mutta hänen oli työläs nähdä muuta keinoa pelastamiseensa; erittäin jos se olisi tapahtunut Klaus Götrikkisen toimesta, hänen, jonka ainoa välikappale oli miekka. Agnes ei hetkeäkään epäillyt nuorukaisen olevan paraillaan häntä etsimässä, ja vapauttamisen toimissa, sentähden että hän toivoi sitä vapauttamista nuorukaisen kautta; ja se toivo olis hänelle tuottanut onnen mieleensä, ellei se samassa olisi häntä peljästyttänyt.

Hänen raukan mielensä oli arka, sitä oli säälimättä hätyytetty.

Toivo jäädä vapauttamatta näkyi siis hänelle melkein paremmalta tällä hetkellä, kuin mikään muu toivo.

Mutta se oli katkera toivo, ja hän itki.

Pyhän neitseen kuva oli hänen kammiossansa. Hän ei enää sen tapauksen perästä siellä Turun luostari-kirkossa ollut uskaltanunna lähestyä niitä Marian kuvia, joita kirkossa löytyi; vaan rukoillessansa hänellä oli pyhän ristin merkki, jonka hän aina kantoi tykönänsä.

Nyt hän kuitenkin vuodatti kyyneleitä neitseen kuvan edessä, hänen kammiossansa.

Käytävässä kuului vähän jymyä; kammion ovi aukeni, ja Agnes näki himmeän lampun valossa rautaan puetun sotilaan.

Hän arvasi sen olevan Klaus Götrikkisen.

"Mitäs teit, onnetoin", sanoi hän, "kuns otit tunkeakses tänne…"

Se rautamies ei vastannut hänen puheesensa, vaan sanaakaan ääntämättä hän astui esille, sieppasi neidon ja vei hänen mennessään.

Wasta vähän hetken perästä alkoi jyry nousta. Luostarilaiset heräsivät, ja koko heidän hurskas valtakuntansa joutui epä-järjestykseen. Nyt tutkittiin ja katseltiin ja tuumailtiin, jonka perästä hurskas abbedissa luuli voivansa lausua sen päätöksen että sisar portin-vartia oli pettänyt koko luostarin, ja nähtävästi karannut mieltä-mielin. Sisar Agneta, joksi Agnesta täällä kutsuttiin, oli niinikään kadonnut, vaan jos hän oli viety väkisin tai itse hankkinut pakonsa, ei luostarllaiset tietäneet varmaan sanoa; me tiedämme kuitenkin hänen viedyn väkisin; mutta kuka hänen vei saamme vast'edes nähdä.

Yö-matka.

Klaus Götrikkinen teki matkansa Kölnin kaupunkiin ja vasta siellä hän sai havaita mitä oli tapahtunut ja miten Agnes Lichtenau oli viety teille tuntemattomille. Ei kukaan tietänyt antaa hänelle vähääkään neuvoa eli osviittaa minne neito oli joutunut. Heinrich Rathsmann oli kyllä koettanut seurata tytön jälkiä, vaan kaikki hänen etsimisensä olivat olleet turhaa eikä hän enää muuta luullut kuin ijäksi kadottaneensa neidon.

Klaus Götrikkisellä ei siis ollut mitään tehtävää siellä, hän kun ei tietänyt mistä löytää sen näkymättömän vihollisen, joka oli Agnesta uhannut jo Turun luostarissa, ja joka epäilemättä oli tämänkin työn tehnyt.

Hän siis vaelsi matkoihinsa, — oikia kulku-ritari — ja kulku-ritarien tavalla hän teki lupauksen ei heretä ennen, kuin hän oli saavuttanut tämän pahan työn ja rangaisnut pahan tekiät.

Hän oli päättänyt uudestansa käydä etsimään niille teille, jossa Agnes oli kadonnut seuraajainsa joukosta, ehkä hänelle onnistuisi löytäminen paremmin kuin muille, ja mitäs hänellä muuta oli tehtävää. Hänen etsintänsä johdatti hänen vähitellen sitä luostaria kohden, jossa Agnes oli, ja kuulustelemisillansa oli hän saanut tietää niin paljo että hän melkein oli vakuutettu neidon olevan siinä luostarissa.

Samana yönä, josta äskein kerrottiin ja jona Agnes vietiin luostarista, kulki vene, usean miehen soutamana Lippe-jokea allespäin. Se yö oli pimeä, niinkuin tavallinen syys-yö, vaan kuitenkin tuuletoin ja sateetoin; ainoastaan harvasta kohden loisti enää valkeita asuntoin ikkunoista. Wähitellen nekin sammuivat, ja nyt oli kaikki nukkuneena, ihmiset ja luonto.

Wene joudutti matkaansa, ja sen soutajilla näkyi olevan erinäinen salainen tarkoitus, sillä heidän aironsa eivät pitäneet vähääkän läiskettä liikutettaissa.

Työläs sitä oli nähdäkkin, koko venettä, yön pimeydessä rannalta, keskellä jokea, kun se kulki.

Se meni niinkuin musta aave, kiirehtien kylmää virran pintaa myöden.

Waan nytpä pistihe ranta-varjosta toinen, yhden miehen soutama vene, joelle.

Se oli seurannut tätä isompaa venettä hyvät aikoja ilman sen näkemättä, äänettömällä airoin liikunnolla sekin, vaan nyt se työnsihe keskelle jokea ja lähestyi viistämällä tätä isoa venettä.

Pian se oli asettaunut hanka hankaan sen toisen kanssa, jonka soutajat seisahtivat työssänsä, sillä pelko ja vapistus kohtaisi heitä, nähdessänsä millä erinomaisella rohkeudella se vähäinen alus tarttui heidän alukseensa kiini.

"Noh?" kuului isomman veneen perästä.

"Huhuu!" vastasi joku vähän matkaa maalta.

Se oli huhkaja, joka tapansa jälkeen huijaili valitusvirttä yksinänsä metsässä.

"Noh?" kysyi uudestansa miehen ääni veneen perästä, vaan ei se ääni ollut yhtä jämeä kuin ensikerralla.

"Eberkopf!" kuului nyt lausunta vähästä veneestä. — "Eberkopf, sinä olet tehnyt itses vikapääksi rikokseen, joka on Westfalin salaisen tuomio-istuimen rangaistava…"

"Huhuu!" sanoi taas huhkajan ääni metsästä.

"Minä haastan sinun", jatkoi puhuja, "tästä yöstä kahden viikon ta'a juuri tuonne metsään, jossa huhkajan ääni kuuluu, vastaamaan niihin kanteisin, joita sinun päälles tehdään. Sin'et uskalla jäädä tulematta, sillä jos sinä sen teet, niin sinun pitää kuoleman."

Taas kuului valitus-ääni metsästä.

Ja niinkuin näkymättömillä käsillä talutettu, erkani se vähäinen vene isommasta, ja riensi rantaa kohden. Mutta se isompi alus piti entistä matkaansa jokea allespäin, ehkä paljoa epätasaisemmalla soudulla.

Ne "Westfalin salaiset tuomio-istuimet", joihin Eberkopf haastettiin, olivat jotain omituista niihin aikoin. Kaikki lain käynti, erittäin Saksamaalla, oli peräti mitätöintä. Hallituksella ei ollut voimaa pitää lakia arvossa. Jokainen eli omin päinsä ja ratkaisi muiden ja omat riitansa miekan terällä.

Kaikki valtiolliset siteet olivat kehinneet, niinkuin ei ne koko keskuaikana olleet aivan vahvat milloinkaan. Kirkko ja ritaristo oli kuitenkin alun voinut puolustaa siveyttä ja säädyllisyyttä; vaan molemmat nämätkin laitokset olivat nyt parhaillaan häviämässä, ja yleinen rauhattomuus ja epäjärjestys vallitsi maassa. Senpätähden täytyikin yksityisten ottaa asiain järjestämisen huoleensa, kun ei valtiota löytynyt ja hallitus oli voimatoin.

Sentähden näemme esim. että kun kaupalla ei ollut mitään turvaa laissa eikä valtakunnassa, niin kaupungit tekivät liittoja keskensä, suojellaksensa yhteistä liikettä.

Samoin näemme tieteitten ja taiteitten yhtyvän liittokuntiin, ja kun lailla ei ollut turvaa maan hallituksesta, niin sekin päätti itsensä yllä pitää joinkin neuvoin, ja niin ilmestyi vähitellen ne laitokset joita kutsutaan salaisiksi tuomio-istuimiksi, "Behmgerichte." Ne alkovat siinä Westfalin maakunnassa, jossa nämät viimeksi kerrotut asiat ovat tapahtuneet, ja niitä lienee jo löytynyt aikasin samassa maakunnassa, vaikka ne sittemmin levenivät yli koko Saksanmaan ja muuttuivat vähitellen luonnossaan.

Tietty on että "Behmgerichte" keskuajan loppupuolella oli ainoa tuomio-istuin, jota kaikki pelkäsivät. Se uskalsi haastauttaa eteensä lain-rikkojan mistä arvosta ja säädystä hyvänsä, ja sen tuomiot olivat pitäviä, eikä niiden täyttämisestä ollut epäiltävä, sillä, täyttäjäin luku sanotaan olleen sata tuhatta yli koko maan, ja heillä oli salaiset tunnus-merkit.

Se isompi vene kulki tietänsä joella. Nyt taisi olla puoli yön aika.

Siinä veneessä oli, paitsi Eberkopf, kaksi eli kolme souto-miestä, ja se luostarista ryövätty Agnes Lichtenau.

Uhkaus ja haasto, jonka Eberkopf oli kuullut teki hänen alakuloiseksi. Hän tiesi varmaan, ettei Behmgerichten tuomiosta päässyt yksikään syyn-alainen, ja hän tunsi itsensä syyn-alaiseksi.

Hän ei pitänyt tarkkuudella perää ja laski veneen lähemmälle rantaa kuin aikomus olikaan. Se kulki ranta-puiden synkeässä varjossa. Nyt sen keula yht'äkkiä kääntyi maata kohden. Eberkopf sen havaitessa ponnisti kyllä vastaan, mutta ei se enää auttanut; sitä vedettiin maalta heitetyllä koukulla joki-äyrästä kohden, ja pian se oli äyräässä kiini.

Agnes oli koko ajan istunut ääneti; hän tiesi joutuneensa vihamiehen valtaan, eikä hänellä ollut suurta toivoa. Häntä ei suuresti liikuttanut mikään tapaus, ja hän oli melkein toissa-mielin kuulellut niitä uhkauksia, joita Behmgerichten jäsen oli lausunut. Ei hän nytkään pitänyt suurta lukua siitä että vene kääntyi rannalle vastoin perämiehen tahtoa.

Mutta hän kuuli jonkun äänen rannalta lausuvan hänen nimensä, ja se ääni oli hänelle tuttu ja se tuotti uuden lyönnin hänen sydämeensä ja uuden kirkkauden hänen silmiinsä.

Behmgerichte.

Klaus Götrikkinen oli etsiessänsä neitoa, tullut luostarin tienoille, aivan silloin kun neito sieltä oli kadonnut. Hän joutui jälille ja seurasi veneen kulkua jokea allespäin, kunnes hän pääsi sen perille, niinkuin tässä jo on mainittu. Eberkopf oli niinkuin halvattu, kuultuansa Behmgerichten haaston, ja niin oli myös hänen soutajansa. Senpätähden ei kenkään nousnut vastusta tekemään, kun Klaus Götrikkinen ilmestyi veneesen, sieppasi neidon ja vei hänen mennessään.

Oli sumuinen syys-päivä. Kaukana yön kerrottuin tapausten paikalta, näemme talonpoikaisen huoneen, semmoisen kuin siihen aikaan oli tavallinen. Se oli jaettu moneen eri kammiohon. Yhdessä niistä on tyttö nukkuneena, istuen vuoteen ääressä. Wäsymys pitkän matkan, monien kyyneleitten ja suruin perästä, oli hänen saavuttanut. Hän oli suloinen näköönsä, siinä kun hän unessa nojausi vuoteesen. Hänen tummat hius-kihermänsä peittivät osaksi hänen kasvonsa, joiden kukoistus viimeisten tapausten huolista oli valjennut, ei kuitenkaan niin, ettei se olisi voinut uudestansa viritä. Sen se näkyi hänen unessansa tekevänkin, sillä jokainen hengen veto näytti tuovan hänen poskillensa uutta eloisuutta. Sepä ihastutti nuorukaista, joka hiiskahtamatta katseli neidon lepoa. Hän oli tullut huoneesen aikomuksessa puhutella tyttöä, vaan nähtyänsä sen nukkuneena, oli hän seisahtanut sitä katselemaan lumotuilla silmillä.

Hymy kävi makaavan neidon huulille; kasvot saivat hetkeksi korkeamman paineen. Joku soma uni elähytti ainakin häntä. Waan samassa aukenivat hänen silmänsä ja loivat kirkkaan katsantonsa nuorukaiseen.

Nuorukainen pyysi anteeksi, kun hän oli tullut hävittämään neidon lepoa, vaan heitä käski välttämätöin sallimus pakenemaan edemmäksi, kunnes he ennättäisivät rauhallisempiin paikka-kuntiin. Hän oli suonut neidolle ainoastaan tämän hetken levätä. Heidän oli rientäminen sinne, missä hän luuli tietävänsä soveliaan suojeluspaikan, siksi kuin kirkko oli suostutettu, jonka he molemmat olivat havainneet voimallisimmaksi kaikista, ja jota siis oli vaarallinen pitää vihamiehenä.

Neito puolestansa osoitti kiitollisuutta nuorukaiselle, joka hänen oli temmannut niin suuresta vaarasta, ja sanoi olevansa tytyväinen siihen mitä se asiassa päätti. He riensivät matkaansa.

Käymme nyt Westfalin metsään, sinne, jossa nykyisten Saksalaisten esi-isät muinoin taistelivat vapautensa puolesta ja saivat kuuluisan voiton Roomalaisten yli, jolla voitolla he kaikille ajoille ja kaikille kansoille ovat näyttäneet ikuisen jalon esikuvan, miten väkivalta on poistettava.

Nyt oli pimeä aika vuorokaudesta. Se paikka, josta Drusus kerran kokoili kolmen legion luut, oli valaistu tuli-soitoilla.

Metsässä oli vähäinen aukea; siinä istui piirissä miehiä salakasvoilla tuli-soittoin valossa.

Heidän edessänsä seisoi mies, jonka käytös näytti kanteen alaiselta, niinkuin jokainen myös olisi voinut sanoa ne piirissä istujat tuomareiksi.

Se näistä tuomareista, jonka vuoro oli olla päällekantajana, luki kaikki kanteet ja syyt kirjoitetusta pergamentin kappaleesta.

Hän alkoi lukemisensa tämän oikeus-istuimen ylistämällä ja päätti sen sillä, että hän vaatei tuomiota, kovaa, armahtamatointa tuomiota sen ylitse, joka oli uskaltanut rikkoa maan lait, ja käynyt sortamassa kirkkoin ja luostarien vapauksia.

Wiimeinen kanne oli se että tämä rikos-alainen oli käynyt pyhän Ursulan luostarissa ja sieltä viekotellut eli väkisin vienyt nuoren ja hurskaan luostari-neidon.

"Mitäs tiedät sanoa puolustuksekses?" kysyi päätuomari.

Eberkopf — hän oli se kanteen alainen — tiesi kyllä ettei tässä auttanut ne mutkat, joita tavallisesti sopii käyttää oikeuden edessä, ja joilla syyn-alainenkin usein saattaa pelastaa itsensä. Tässä ei kysytty vieraita miehiä, eikä pidetty suurta lukua oikeuden ulkomuodosta. Asia oli ennen tuomittu ja tutkittu; ainoastaan tavan vuoksi otettiin se näin päätettää, jotta rikoksen-alainen saisi koettaa vastata puolestansa.

"Tiedän kyllä", alkoi Eberkopf, "tämän oikeus-istuimen, jonka edessä mä seison, tuomitsevan ja tutkivan kaikki, ilman kenenkään puolta pitämättä, vaan ennenkuin minä käyn vastaamaan siihen kanteesen että minä olisin ryövännyt neidon luostarista, tulee minun kysyä, mitä korkia oikeus ajattelee mainitun neidon luostariin telkeemisestä?"

"Se mies", vastasi tuomari, "joka sen toimitti väärillä kanteillansa, on tällä haavaa korkeimman tuomarin edessä; hän kuoli höyryyn, keittäissänsä kultaa."

Tämä sanoma näytti hämmästyttävän syynalaista.

"Jos neidon luostariin sulkemus oli väärin?" alkoi hän kysyä.

"Niin oli yhtä suuri vääryys hänen sieltä ryövätä!" vastattiin.

"Waan minä voin näyttää toteen, etten olekkaan ryövännyt neitoa luostarista", uskalsi Eberkopf nyt jyrkästi lausua; "yksi muukalais-nuorukainen, joka usein on kohdannut minua tielläni, on sen tehnyt, ja minä vaadin tässä sitä oikeutta, että saan miekkaillen hänen kanssansa näyttää viattomuuteni!"

Hän tiesi kyllä olevansa syypää ja ettei häntä enää mikään auttanut, jouduttuansa Behmgerichten käsiin, vaan että hänen olis itseänsä piakkoon hakeminen jostain puun latvasta, johon hän oli kaulasta ripustettu. Mutta se anomus, jonka hän nyt teki, voi hänen pelastaa kumminkin ajaksi ja kenties kokonaan, jos hän miekkasilla joutuisi voitolle. Semmoista asian-ratkaistusta pidettiin Jumalan tuomiona, ja itse Behmgerichte ei uskaltanut päättää eikä tehdä semmoista tuomiota vastaan.

Eberkopf ei siis tarvinnut peljätä joutuvansa rippumaan jonkun puun latvaan.

Jumalan tuomio.

Muutamia peninkulmia Kölnistä länteen on Aachen niminen kaupunki, merkittävä Saksan historiassa sen tähden että Kaarle suuri, sen valtakunnan alkuperustaja, asuskeli mielellään siinä kaupungissa, erittäin niiden lämminten lähteitten tähden, joita sen ympäristöllä löytyy kallioissa.

Hänen oli tapansa uiskennella niiden lähteitten vesissä, niinkuin ihmiset nytkin käyvät terveydeksensä sitä vettä juomassa ja siinä uimassa.

Sama Kaarle on myös haudattu mainitun kaupungin komian kirkon alle, jonka hän itse oli rakentanut. Sittemmin sitä kaupunkia pidettiin suuressa arvossa koko keskuaikana, ja keisarit kruunattiin siellä tavallisesti Saksanmaan kuninkaiksi, eikä sitä keisaria pidetty juuri hyvänä, joka ei sieltä ollut täyynnä tuomassa kruunuansa.

Keisari Ludovik, joka äskein oli saanut voiton riitaveljensä yli, oli tullut Aachenin kaupunkiin vieraisille. Hänen kunniaksensa vietettiin siellä nyt suuria juhla-pitoja. Mutta harva juhla siihen aikaan meni ilman tornerikilvoituksia tahi leikki-sotaa. Niinpä nytkin oli aivottu pitää semmoisia kilvoituksia, ja ne oikein suuria. Sentähden tänne oli kokountunut, paitsi keisarin seura, melkein lukemattomat joukot kaikista säädyistä, näiltä seuduilta, katselemaan iloa ja itse olemaan ilossa. Sillä jos ylhäisempäin kävi itsiänsä huvitteleminen keisarin parissa, niin pidettiinpä alhainenkin väki hyvissä mielin suunavauksella, jota itse pää-päivänä heille oli tarjona ilman maksotta.

Emme tässä ota jutellaksemme kaikkia näiden pitoin vaiheita, kun eivät koske tämän kertomuksen juoksua: ainoastaan pää-päivän tapaukset, jona torneri-leikkiä pidettiin, ovat tässä kysymyksenä.

Niinkuin mainittiin, oli kaupunkiin kokountunut suuri joukko ritaria ja muita jalo-sukuisia vaimoineen ja tyttärineen.

Leikki-sotaa varten oli tehty piiri, jonka yhdellä sivulla oli lehterit suuri-sukuisille katselioille: toisilla sivuilla oli aitaus, jottei asiaan kuulumatoin rahvas pääsisi työntäymään taistelo-asemalle.

Päivä oli lyhyt, ja torneri-leikki oli aljettava varhain, jotta ehdittäisiin se päättää ennen päivän loppua.

Rahvas kokountui siis paikalle jo aamu-hämärässä, ja sen pauhina, nauru, ja pilkka-puheet y.m. olivat valmiina jo ennen täydellistä päivän valkenemista.

Julistajat ratsastelivat aitauksen sisä-puolella, tekemässä tarpeellisia järjestystöitä torneri-lakien jälkeen.

Noin kello 9 ja 10 välillä alkoi lehterit täytyä katselioilla sekä miehen että vaimon puolisilla. Onneksi sattui päivä olemaan kirkas ja taivas selkeä, jotta ritarien ja naisten puvut, jotka loistivat kullalta, hopialta ja teräkseltä, päästivät hyvään näköön.

Siellä saatiin nyt nähdä kaikki Rheini-seudun kukoistus, nuoressa jalo-sukuisessa väessä, miehissä ja vaimoissa.

Niiden luvussa oli useita nuorukaisia, jotka tänään aikoivat koetella voimaansa ja miehuuttansa armastensa nähden, joilta he toivoivat rakkauden silmäystä kehoitukseksi taistelossansa.

Siellä oli moni vapasukuinen neito, joka oli lahjaksi antanut sydämensä urhoolliselle ritarille, jolle hän nyt toivoi voittoa.

Olipa näissä moni semmoinenkin kukka-suu, jonka sydän vielä oli vapaa, ehkä se löi kahta vikkelämmin nähdessänsä jonkun nuorukaisen palavat silmät, joiden puhe oli kyllä selkeää, vaikk'ei suu ollut sanaakaan virkkanut.

Nyt tuli keisari Ludovik, ratsastaen uljaalla hevosella, ja seurattuna jalolta ritari-joukolta. Hänen pukunsa oli paljoa loistavampi kuin Mühldorfin tappelussa, ja itse hänen muotonsakin oli ylevämpi kuin silloin; hän oli pitkällisen kiistan perästä pääsnyt voitolle.

Keisari astui hevosesta ja nousi astimia myöden häntä varten valmistetulle lehterille, johon edellä oli tullut hänen omaisiansa ja lähempiä ystäviänsä. Hän kumarsi tervehdystä yhdelle korkia-sukuiselle neidolle ihanalla muodolla. Se oli Hollandin kreivi Wilhelmin tytär, Margaretha, jonka kasvot nyt punehtuivat keisarin tervehtäissä. Hän istui isänsä, kreivi Wilhelmin rinnalla, ja hänen toisella puolellansa oli kaksi lasta, nimittäin keisarin kahdeksan vuotias poika, Ludovik, ja sen muutamia vuosia vanhempi sisar Mechtild, jonka viimeksi mainitun toisella sivulla taas istui Thüringin mark-kreivi Fredrik, jolle keisari oli luvannut tyttärensä puolisoksi. Fredrik koetti huvitella kihlattua morsiantansa kaikenlaisilla leikkipuheille, joita Mechtild kuulteli lapsekkaalla ujoudella, ja joihin se joskus naurahtain vastaeli.

Pikku Ludovikin kirkkaat silmät lentelivät rahvaan yli ja katselivat väliin torneri-ketoa, miten siinä kaikki jo olis valmiina leikki-sotaan. Hänellä oli käsissä pideltävänä vähäinen miekka.

Keisari seisahti puhuttelemaan Margarethaa, vaan nyt kuului julistajain ääni aitaukselta, ilmoittavan kaikki olevan kiistaan valmiina, ja lukevan ne säännöt, joihin koko mailman ritaristo oli suostunut, tämmöisissä kiistoissa vaarin otettaviksi. Muun ohessa julistettiin, että ritarien oli taistella tylsillä elikkä terättömillä puukeihäillä, eikä kenenkään ollut lupa pitkittää kiistaansa, sittekuin toinen elikkä toinen kahdesta taisteliasta oli saanut keihäänsä pirstotuksi tahi tullut syöstyksi ratsulta.

Woittajain oli odottaa palkkansa kauniista käsistä: Margarethan ja Mechtildin; ja nyt kuului sanoma että torneri-leikki sai alkaa.

Kedolle, aitauksen sisäpuolelle, ratsasti rinnatusten kaksi ritaria. He ajoivat siihen päähän aitausta missä lehteri oli, ja tervehtivät siellä olevia naisia ja keisaria.

He saivat kumpikin terättömän keihään, ja nyt he ratsastivat erilleen toinen toisestansa kumpaankin päähän aitausta. Merkin saatua julistajilta he sitte karkasivat toinen toistansa vastaan oijastuilla keihäillä, ja terähyttivät yhteen, jotta tomu maasta tuoksahti. Molemmat he pysyivät ratsussa, mutta toisen keihäs katkesi. Se otti uuden seipään ja he ratsastivat erilleen vielä toisen kerran ja taas yhteen niin tuimasti, ettei kumpikaan sen tärähdyksen perästä voinut pysyä hevosessa, vaan putoilivat molemmat ketoon. Heidän taistelonsa oli siis loppunut, ilman kumpasenkaan voittoa. Heidän ei ollut edes pakko avata kypärinsä silmikkoa ja siten ilmoittaa kutka he olivat.

Toisia tuli siaan, ja nyt taisteli usiampia yht'aikaa samoin kuin ne kaksi ensimäistä, kuitenkin sillä eroituksella että näistä muutamat jäivät hevoseen kun toiset luiskahtivat kentälle.

Se oli hupaista katsella sekä rahvaalle että ylhäisille, ja molemmista kuului mielen lausunnoita; rahvaan lausunnot olivat paksuja ja törkeitä, niinkuin niiden tapa on; herrasväen puheet taas olivat siistimpiä. Eikä itse leikistä tullut sen suurempaa vahinkoa, kuin että muutamilta lähti marraskesi kupeesta, toisilta nilkahtui sääri, muutamilta katkesi kylkiluu, toisilta meni niskat nurin.

Woittajat ratsastivat nyt lehterin puolelle, tervehtäin keisaria, ja sieltä nousi se kreivinna Margaretha, jota pidettiin keisarin morsiamena: keisarin puoliso Beatrix oli vuoden ajan ollut kuollunna. Margaretha jakaili nyt kulta-käädyjä ja ranne-renkaita y.m. voittajille palkinnoksi.

Waan sill'aikaa oli mark-kreivi Fredrik jättänyt asemensa prinsessa Mechtildin rinnalta, jossa hän uskolla oli istunut koko ajan. Nyt hän nähtiin ajavan kiiltävässä teräs-puvussa komialla hevosella aitauksen sisä-puolelle, kehoittain sillä jokaista, kuka vaan tahtoi, käymään hänen kanssansa kiistalle. Hänen ei ollutkaan syytä hävetä muotoansa siinä kun hän lennätteli irstasta unkarilaista hevostansa; ja hän voitti samanlaisessa leikissä viisi ritaria peräksyten.

Sitte hän meni Mechtildin eteen, joka astui ales lehteriltä tuomaan omalle sankarillensa palkkaa. Mark-kreivi laskihe polvillensa, ja se ihana lapsi istutti hänen kypäriinsä soman koristuksen struthio-linnun sulista, joihin oli palmikoittu helmiä ja kalliita kiviä.

Waan nyt muuttui leikki-sodan muoto. Kedolle ratsasti outo julistaja, ja häntä seurasi outo ritari, silmikko ummessa. Se kantoi terävää keihästä ja oli muutenkin täydessä sota-asussa.

"Mitä nyt?" kysyi keisari kummastellen, ja torneri-julistajat piirittivät tämän uuden virka-veljensä, sill'aikaa kuin se outo ritari laski hevosensa karailemaan ympäri ketoa. Waan julistajan lausuttua sana niille toisille, he nöyryydellä vetäysivät hänestä.

"Pyhän Behmgerichten nimessä", huusi se outo julistaja, jonka kasvot niinikään olivat peitetyt, "ilmoitan minä, että korkian Rooman keisarin ja valtakunnan ruhtinain sekä kaiken tämän jalon yleisön edessä kaksi ritaria tulee taistelemalla näyttämään, kummanko heistä Jumala pitää viattomana. Ja pyydän minä, saman istuimen nimessä, koko tätä jaloa katsoja-kuntaa tarkalla vaarilla pitämään, että heidän taistelonsa käypi ritari-sääntöin jälkeen."

Tämän huudettua hän siirtyi sivulle ja muutaman hetken perästä ratsasti toinen outo ritari, ikään varustettuna täyteen hengen kauppaan, torneri-kedolle.

Molemmat ritarit olivat yhtäläisessä teräs-vaatteessa ainoastaan sillä eroituksella, että viimeksi tulleella oli nauharuusu kypärin sulassa. Hänen hevosensa oli pulska, rautio, bohemilainen; ensin tulleen hevonen oli musta. He lähestyivät toinen toistansa tervehtäin keihään kärjen painamalla. Waan pian heidän aikomuksensa tuli näkyviin, kun se ruusu-ritari heitti toiselle ritarille sota-kintaan ja sai siltä toisen vastaan, ja nyt oli molemmilla yhtäläinen kinnas oikeassa kuin vasemmassakin kädessä.

"Agnes Lichtenau!" lausui ruusu-ritari, kuitenkin niin alhaisella äänellä ettei se kuulunut katselioille.

"Agnes Lichtenau!" vastasi toinen ritari samoin. He erisivät toinen toisestansa, ja nyt vallitsi yleinen äänettömyys katselioissa; itse rahvaskin piti suunsa kiini.

Ritarit olivat kummassakin päässä aitausta ja odottivat julistajan merkkiä; se annettiin, ja nyt he laskettivat täyttä karkua toinen toiseensa.

Se oli hirmuinen tömähdys; hevoset lensivät kintuilleen; keihäät katkesivat, kilvet halkesivat, mutta harniskat pitivät, ja molemmat miehet istuivat yhtä jämeästi satuloissansa.

Uusi koetos samanlainen ei tullut kysymykseenkään; he tarttuivat kumpikin sotakirveesensä.

Se ensin tullut ritari tavoitti julman tähtäyksen ruusu-ritarin päätä vasten, mutta se havaitsi vaaransa ja sai oman kirveensä eteen; hänen vihamiehensä kirves meni pirstaksi, ja nyt olisi ruusu-ritarin ollut aika maksaa vihamiehensä kirves-lyönnin samanlaisella, vaan hän paiskasi kirveensä ketoon ja sieppasi miekkansa.

Nyt ei taistelo kestänyt enää kauvan. Ruusu-ritari työnsi miekkansa läpi vihamiehensä kaulan; mies kaatui kuoliaana kedolle.

"Jumala on tuominnut", huusi julistaja; ja se sanoma kaikui yli katseliain joukon.

Keisari Ludovik ja hänen seuransa olivat suurella tarkkuudella silmänneet tätä taisteloa. Woittaja ajoi nyt lehteriä kohden, aukasi silmikkonsa ja kumartihe keisarille.

"Ah, Klaus Götrikkinen!" sanoi keisari ystävällisellä äänellä, "sinäkö se olitkin? terve tultuas ja onnea voitolles."

Pääte.

Pyhäjärveen laskeuu Tampere, Pyhäjärvestä laskeuu Nokia. Se on vähäinen soma järvi, se Pyhäjärvi, noin viittä, kuutta virstaa pitkä, päästä päähän soutain. Joka sitä ottaa silmäilläkseen esim. Pyynikin vuorelta, lähellä Tamperetta, oppii sen someutta pian ihailemaan. Sen rannat ovat melkein ylisten ympäri vihantelevina peltomaina, mutta vähän etäämmällä näkyy hakometsiä ja lehtoja, kukkuloita ja laaksoja taivaan reunaa vastaan. Siellä ja täällä on peltoin sivuilla kyliä ja useita somasti rakennettuja kartanoita molemmin puolin järveä; Hatanpää ja Sankila, Wiiki ja Maatiala, Rahola ja Walkila y.m.

Koko sen näkyalan luonto on niin eriomaisen kodokasta, että siihen kuka katselia hyvänsä, tylsä-tuntoinenkin, pian mieltyy. Järvelle on viskelty useita viheriöitseviä luotoja, joiden lehtipuut päivän-laskussa heittävät lavean varjonsa veteen. Suurin ja vihantavin kaikista on Wiikin saari, jossa kaupunkilaiset Tamperetta pyhäiltasina käyvät lystäilemässä. Muinoin he sinne kulkivat kaksihankasissa veneissä, — isompaa kun ei ollut — vaan nyt käy Pyhäjärveä edestakasin vähäinen höyry-vene, jolla pyhäpäivinä on tapa kanniskella käsi-työläisiä ja tehdasten työntekiöitä huvimatkoilla, ja hävittää luonnon hiljaisuuden pyöräinsä kohinalla, ja henkiä pistävää savuansa ihanalta tuntuvaan kasvi-löyhkyyn. Waan niinpä on ihmisenkin tapa, jonka rehkinästä siinä nähdään kuvaus. Hän tulee aina touhullansa ja kohinallansa sekoittamaan ja muuttamaan luonnon työ-alaa.

Joku vuosi tässä kerrottuin tapausten jälkeen, nähtiin kesä-iltana vene kulkevan Pyhäjärvellä. Siinä veneessä oli kaksi nuorta henkeä, mies ja vaimo. Molemmat olivat puvusta ja muodosta katsoin ylhäisempää säätyä, kuin näillä tienoilla muuten silloin asui. Waimon vaatteet olivat sitä kallista vaaleata kangasta, jota siihen aikaan kudottiin Brabantissa. Mies taas oli ritarien tavallisessa koto- eli rauhapuvussa. Hän souti venettä, ehk'ei heidän matkallansa näkynyt olevan mitään erinomaista tarkoitusta. He olivat kukaties katselemassa seudun kauneutta, joka silloin vielä oli jotenkin luonnon vallassa, paitsi että järven läntisessä päässä, Nokian puolella, oli uusi huone kehällä. Se oli tavallisia huoneita isompi ja tehty aivan outoon rakennus-parteen.

Ne kaksi siinä veneessä näkyivät nyt ottavan silmäilläksensä tätä huonetta, millinen sen muoto olisi sinne kauvas järvelle. Molempain katsannossa kuvasti tytyväisyys, — ja erittäin sen nuoren naisen.

"Ah, ah, Klaus", sanoi hän, "minkä ihanan asunnon sinä rakennat meille!"

"Ei se kuitenkaan ole verrattava kotomaas uljaisiin hoviin", vastasi Klaus Götrikkinen, "mutta — ne hovit eivätpä aina sisällä onnellisuutta, eivätkä myös voi jakaa sitä ympärillensä, sen olet sinä, Agnes armahani, saanut kyllä havaita, jos minäkin. Ei mikään olis minua estänyt varustamasta tuota huonetta linnan tavalla, sillä tämä seutu on minun, vaan en minä tahdo sitä tehdä jälkeisilleni, ett'eivät nousisi kansan sortajiksi, sen jalon kansan, joka ei milloinkaan ole ansainnut orjuutta. Tuon huoneen he saavat polttaa tuhaksi, kun joku sen asujamista tulee röykkiäksi. Waan jos vihamies sitä piirittää, niin he kaikki, tämän kunnan miehet, tulevat sen apuin."

"Tämä maa kun on niin kaunis, miten eikö sen kansa olisi jaloa", sanoi Agnes, joka täll'aikaa oli jättänyt istuimensa perä-tuhdolla ja tullut Klausen rinnalle, "ja olethan sinä itsekkin samasta kansasta", lisäsi hän, ja lymytti kasvonsa ritaria vasten.

Juttelimme miten Klaus Götrikkinen oli voittanut Eberkopfin Aachenin torneri-kiistassa, ja sitte lähestynyt keisari Ludovikiä, joka häntä ilomielin tervehti, ja jolle hän asiat kertoi alusta loppuun. Tässä ei lienee tarve pitkillä puheilla enää lauseskella miten seikat selvenivät, kun niihin ryhtyi sekä keisari että arkkipispat. Agnes Lichtenau pääsi nyt kerrankin vainojistansa, sekä maallisista että kirkollisista, ehkä suuri osa hänen perinnöstänsä oli mennyt hukkaan. Hän suostui jättämään kotonsa ja kotomaansa ja seuraamaan Klausea Suomehen, jossa hän oli ennen käynyt, ja jonka kylmyyttä hän ei peljännyt.

Heinrich Rathsmann jäi Kölniin, kauppaansa käyttämään, vaan hän lupasi vielä joskus käydä Turussa ja sillä tiellä poiketa Klausea ja Agnesta tervehtämässä. Historia ei puhu miten hän täytti tämän lupauksensa.

Simeon, se vanha Juutalainen, oli saattanut Eberkopfin Behmgerichten käsiin, siten että hän oli ilmoittanut kaikki Eberkopfin ja "tähtien tutkian" vehkeet yhdelle, jonka hän tiesi mainitun sota-oikeuden jäseneksi. Asiat tutkittiin, "tähtien tutkia" haastettiin oikeuden eteen, mutta hän vältti tuomionsa myrkkyä nielemällä vaikka hänen luultiin häkään kuolleen. Eberkopfia, joka pidettiin syyn-alaisena, seurattiin joka askel, hänen tietämättänsä, erinomaisella tarkkuudella; siitä se tuli, että hän haastettiin oikeuden eteen juuri neidon luostarista ryövättyänsä.

Tiedämme jo miten hänen asiansa päättyi. Hän toivoi saavansa kuolla ritarin tavalla, eikä hirressä, jonka tähden hän pyysi Jumalan tuomiota. Siinä hän kuolisi ilman häpeää — taikka kukaties voittaisi ja pääsisi kaikesta kanteesta. Sentähden hän taistelikin oikein mielensä perään, vaan tiedämme jo että Klaus Götrikkinen hänen voitti.

Niin oli kulunut vuotta kaksi. Suomenmaa oli tullut täydellisesti Ruotsin valtaan, sillä Novgorodilaiset olivat äskein tehdyssä Pähkinälinnan rauhassa suostuneet jättämään heille puolen Karjalasta.

Ja olemme nyt saattaneet nämä kaksi nuorta kaikista vastahakoisuuksista siihen hetkeen, jona Agnes lymytti suloiset kasvonsa Klausea vasten. Eikä nyt enää ollut kukaan heidän onneansa häiritsemässä.

Päivä oli laskeumallansa; ei ainoatakaan tuulen värähdystä näkynyt vedessä, eikä kuulunut luotoin lehdissä. Se oli siihen aikaan vuodesta, jolloin pihlajat kukoistavat, ja jolloin laulu-rastas säveltää kaikkein pidemmät nuottinsa. Ilma oli kukka-löyhkyä ja linnun-laulua täynnä. Maassa oli rauha — ja luonnossa — ja ihmisissä. Niitä löytyy hetkiä toisinaan semmoisia, jona kaikki pitävät juhlaa, kansat ja erityiset ja luonto. Ne hetket ovat kuitenkin harvoja, sillä ihmisten arkipäivät ovat useimpia kuin juhlat, ja taisteloin ajat kansoissa pidemmät kuin rauha. Ei Suomen kansankaan rauha-juhlat ole olleet pitkällisiä.