Front matter (continued 2)

Tuosta surkuttelee viinapannua, muka viinan äitiä, kun sikiönsä pahain töiden tähden on vankeuteen pantu ja saanut kruunun tämppelin poskeensa. — Runosta "Saimaan kanavasta" on hän matkalaisen puheesta Matin talonpojan kanssa ilmottanut Savolaisten toivoja siitä vehkeestä. Runossa "Ukkosesta", jossa pelkääväisille lapsilleen selittää tämän ilmiön syntyä, on kaunis luonnon-kuvaus.

Semmoisissa runoissa, joissa itse ainekin on runollisempi, ilmottaikse Makkosen runolahja vielä sulavammin. Niin esim. runoissa: "Suomen kielestä" ja "Ei oo yksin elänyttä"; samate laulussa "Suomen kielestä" ja runossa "Punkaharjusta", jos se nimittäin olisi hänen eikä Kymäläisen tekemä.

Kolmas Helsingissä kävijöistä oli Antti Puhakkaa [katso: H:fors Morgonblad 1845]. Omaa arveluansa myöten pitäisi hänen olla Ruotsalaista aatelissukua, joka IX:nen Kaarlen vihaa muka olis pitänyt paeta Pielisjärven autioille rannoille. Sieltä olisi sitten Puhakoita haara levinnyt Kontiolahdellekin.

Siellä syntyi Antti v. 1819. Isänsä oli toimellinen, totinen ja ankara mies, jonka vähintä silmän-iskuakin lapset tottelivat. Hän ei laiskuutta ja joutilaisuutta millään muotoa suvainnut. Ennenkuin Antti vielä työhön kykenikään, otti hänen isä mukaansa metsään ja siellä työtä tehdessään pani pojan likitienoilla edestakasin astumaan, ettei hetkeäkään saisi loikkua ja vetkehtiä. Työssä oli isä kaiken ikänsä viettänyt; työssä, kirves kädessä, kuolikin.

Antti peri Heinävaaran vasta aletun uudistalon, vanhan talon oli isä jo eläessään antanut vanhemman poikansa haltuun. Nyt alkoi aika, joka Antin voimia koetti. Melkein lasna, 15-16-vuotiasna, oli nyt tullut ala-ikäisten veljeinsä holhoojaksi, ja isännäksi taloon, joka äsken oli Tapiolta vallotettu.

Mitenkä hänen piti tulla toimeen? Kykeneisikö kantamaan kaikkia niitä vaivoja, jotka hänen edessä oli? Näissä miettein käveli synkässä salossa, kolkossa korvessa ja tuska painoi hänen sydäntänsä. Mutta yhtäkkiä tuntui kuin olis jää hänen rinnassaan puhkennut ja siitä kumpusi runo, josta tähän panen kappaleen.

Entisiä muistellessa.

Näitä laulan laulunani, Wierettelen virsinäni, Kasvinaikoja katalan. Isä heitti itkemähän, Äiti tänne ärjymähän, Weikko laittoi vieremähän Maalle muulle mustemmalle, Pellolle peripahalle, Tuolle kallion karille, Kivikolle, kunnahalle, Joss' ennen metsän petoset, Möröt louhessa möräsi, Karhut kiljui kankahalla. Noissa mustissa metsissä, Haikeoilla halmemailla Peurat juoksi joukoissansa, Porot poikia tekivät. Läksi sinne, läksi tänne, Mustat puut mukana kulki, Hongat huojui kumppalina: Rimmit suuret liikkumatta Korvet kylmät kuokkimatta j.n.e.

Se oli Puhakan runolähteen synty. Lohtuneena, mykistyneenä hän palausi kotiin. Siinä tarttui työhön sillä innolla ja voimalla, jota ei mikään este voi tieltä käännyttää. Pienenä poikana oli aikamiesten keralla työtä tehnyt; se tottumus hänelle nyt oli hyödyksi. Muutamia vuosia raadettua sai kontunsa kuntoon.

Silloin juohtui hänelle mieleen että talossa tarvittaisiin emäntä. Hänen mietteensä kääntyivät varakkaan talonpojan tyttäreen. Kosiessa ilmottihe Puhakan jäykkä luonto, joka ei huolinut mukaantua muiden turhia luuloja myöten, vaan ennen hiihti uutta omaa latua. Niillä seuduin asui eräs mainio puhemies nimeltä Forsberg, jonka avutta ei kukaan tohtinut mennä kosimaan. Puhakka uhkallaan otti sen sijaan tuhman talonpojan ja onnistui yhtähyvin, josta Forsberg-paran kuulu ijäks päiväksi hupeni. Muissakin tiloissa Puhakka mielellään taisteli joutavia luuloja ja epäuskoa vastaan. Niin esim. kerran sairaana ollessa, tuotti luokseen mainion tietäjän, sillä nimellä että häntä parantaisi, mutta oikeastaan tullaksensa poppamiesten temppujen perille ja ilmi saattaaksensa niiden turhuutta ja joutavuutta. — Tällä tautivuoteella, kun ei ulkotöihin kyennyt, luki läpi koko raamatun.

Jo pienestä pojasta oli hänellä ollut erinomainen tietohalu. Kirjottamaan oppi lukkarilta, vaikka häntä seurakunnan pappi niin muka joutavasta työstä epäsi. Kirjotuksensa on nyt selvä ja jotenkin korea. Kun sitten ylioppilas Cajanderilta sai kirjoja, niin oppi myös oikein kirjottamaan. Niistä kirjoista sai myös ohjeita runonrakennukselle, joista hänelle oli suuri hyöty. Itsestäänkin oli hän jo kotitienoillaan ruvennut vanhoja runoja keräämään ja sanomaton oli hänen ihastuksensa, kun Cajanderilta sai Kalevalan sekä Kantelettaren.

Puhakan runoissa ei saa hakea totista runo-henkeä; hän ei Kymäläisen tavalla osaa luonnon ihanuutta kuvaella, eikä niinkuin Makkonen kannistella runojaan kuvilla ja vertauksilla. Hän esittää asiat aivan semmoisina kuin todesta ovat, mutta hän ne osaa niin eläväksi kuvata, kirjotustapansa on niin leikillinen, pilkkansa niin sarvipäinen, että monta niistä kyllä mielellään lukee. Pilkkarunoissa onkin hän mestarina. Niillä on hän varsinkin kuulusaksi tullut; niiden tähden häntä kovasti pelätään. Paha vaan ett'ei nykyinen aika siedä pahoja tapoja niin paljaanaan näytettäväksi, kuin Puhakka usein tekee. Abraham a Santa Claran, Fischart'in ja Rabelais'n aikoina olisivat ne naurattaneet sivistyneimpiäkin seuroja. Nytpä ei niin roskaisia asioita saa olla tietävinäänkään. Pilkkarunoissaan hän ei vaan talonpoikien pahoja tapoja ruoski, rohkeneepa ryhtyä herrojenkin, virkamiesten vikoihin. Sillä kuuluu hän paljon hyvää tehneen, josko välistä onkin syyttömiä soimannut. Yksi on mieliaine, josta vartavasten on monta runoa kirjottanut ja josta muissakin runoissaan, milloin vähänkin aihetta saapi, mielellään virkkaa pari sanaa; tämä aine on Suomen kielen polettu tila. Hän yhä uudestaan kuvaelee mikä haitta siitä on rahvaalle, että virkakielenä on vieras kieli; hän oikein vihanvimmassa parjaelee, soimaelee noita nurkkaherroja, jotka tästä saavat tilaisuuden rahvaan varoista lihota. Paras ja yleisin tuttu runonsa tästä aineesta on:

Tuhman Jussin Juttureissu.

Tämä laulu on laitettuna Tuhman Jussin juttuteistä; Kuin on Suomi sotkettuna, Kovin peitossa pidetty Wanhan kielen vallan alla, Ruotsin kielen kahlehissa. Kun me kirjan kirjotamme Savon selvillä sanoilla, Kohta kirja kiskaistahan, Siihen venska viskatahan, Äkäisesti ärjytähän, Wihapäässä viskotahan: "Mistäs tullut tuhma Jussi. Kuka konna kirjan tehnyt, Kun on Suomeksi soaissut, Savon kieltä kirjottana?" Jussi huono huokaiseksen, Painuvi pahoille mielin, Tuohon verkaksi vetävi Äänen kainun kansselissa: "Tuolta tullut Karjalasta, Samonnut Savon rajoilta; Luulin Suomeni sopivan, Kartan kanssa kelpoavan!" Sitten pannahan paperit, Ulos viedähän ovesta, Pois pihalle potkitahan, La'aistaan alas rapuista, Sylki päälle sytkätähän, Jussille julistetahan: "Käy nyt karttakammarihin, Ota sieltä uusi kartta, Elä Suomeksi sokaise, Hae Ruotsiksi lukija, Wenskan kielen kirjottaja!" Jussi juoksi joutusasti, Haihatti hajalla hapsin Kaupungin katua myöten Kartanmyöjän kammarihin; Lantit taskusta lapatti, Waskikullat kukkarossa. Tuli kauppa kartan kanssa, Rahan maksu ränttärissä; Rahat loppui lakkarista, Waskikullat kukkarosta, Uupui kartan kauppiaalle, Tengan verta jäi velaksi. Jussi puittavi pihalle, Pani kartan kainaloonsa, Alkoi astua katua. Painuipa pahoille mielin, Katseli kivikatua, Kuin rahat rakosta loppui, Waskikullat kukkarosta. Tuli vanha virkaheitto, Kelmi kapsutti katua, Harjustakki hartioilla, Suolillansa vyö sorea, Napit vaskesta valettu, Hopealla holvattuna, Saappahat soman näköiset, Kuultokengät kelvolliset. Alkoi Jussille jutella, Suomen miestä surkutella: "Mitä oot pahoilla mielin, Katselet katua pitkin?" Jussi huono huokaiseksen, Murehella muistelevi: "Siitä oon pahoilla mielin, Katselen katua pitkin, Kun ei kirja kelvannunna, Waikk' ol' Suomi suorin pantu, Savon selvillä sanoilla; Pois pihalle potkittihin, Sylki päälle sytkättihin". Tuohon virkki virkaheitto, Wenskan veijari vetäisi: "Kuules ukko kuin sanelen Jutustasi Suomen Jussi! Käypäs karttakamarihin, Osta sieltä uusi kartta, Minä venskaksi vetäisen, Ruotsin kieltä kirjottelen". Jussi päästävi paperit, Kaivoi kartan kainalosta; Heitto karttaa katselevi, Kohta Jussille julisti: "Käy nyt tänne kamarihin, Pannahan paperin päälle, Saapi Ruotsiksi lukea Kaikki herrat kansselissa. Kohta kirjat korjatahan. Juttusi julistetahan". Jussi ei julennut sanoa Kartan kaupasta mitänä! Jo rahat rakosta loppui, Waskikullat kukkarosta. Luuli Luojan laittanehen Etehensä enkelinsä Köyhille varaksi varsin, Huonon kansan hoitajaksi, Jok' ei kultia kysele, Hopeasta huolta kanna. Kunpa oli kirjottanut, Wirkaheitto valmihiksi, Sitten Jussille julisti: "Nyt on kirja kirjotettu, Saapi Ruotsiksi lukea Kuvernyöri kansselista Eikä potkita pihalle; Kuvernyöri kuulu herra Lyöpi riitasi lopulle". Jussi heikko henkäisekse, Murehella muistutteli, Alas laski lattialle Polosille polvillehen, Kädet väänti vastatusten, Koprat yhtehen kokosi, Sitten silmänsä ylenti, Kohti taivasta kohotti, Lausui aivan rakkahasti, Sanoi hellillä sanoilla: "Nyt on julkinen Jumala Edes tuonut enkelinsä, Köyhille varaksi varsin, Huonon kansan hoitajaksi; Antavi asiat juosta, Jutut kaikki kansselissa, Waikk' on kullatkin kuluna, Hopeatkin huovennunna!" Sitten nousi notkaltahan, Pois kohosi polviltahan, Wielä virkaheittiöä, Nälkäkurkea kumarti: "Milläpä minä poloinen Teillen atrian asetan, Kun on kultani kuluna, Rahat loppuna rakosta?" Jopa tähän virkaheitto Mutkan muisti, keinon keksi, Palkkansa paraten otti, Keinon Jussille julisti: "Muuta laukkusi rahaksi, Rupiloiksi rukkasesi; Sitten alttariin asetan Tämän uhrin tyyrihimmän Suurten syntien edestä, Anon armoa isältä Suomen kansan suosioksi!" Jussi juoksi laukun kanssa. Puitti pussinsa keralla Kaupungin katuja myöten, Huusi hullu juostestansa: "Onko laukusta rahoa Rupiloita rukkasista?" Jopa sattui laukun saksa, Pussin kauppias kadulla, Joka ostoa osasi, Tehdä kaupan laukun kanssa; Sai rupilan rukkasista, Kaksi leipälaukustansa. Kun sai laukkunsa rahaksi, Rupiloiksi rukkasensa, Pian juoksi, jotta joutui, Luokse enkelin ehätti; Sitten rientäsi rupilat. Kuin tuo kelmi ketrotteli, Pani Jussin paljahaksi, Antoi kirjan arkustansa, Käski käydä kansselihin. Jussi juoksi joutusasti, Jätti karttansa katsella, Heitti herroille etehen. Kuvernyöri kuulu herra Katsoi kirjan kanselissa, Kohta Jussille julisti: "Tämä on kelmin kirjottama! Oisit saatava sakolle, Weettävä rahaverolle!" Sitten viskasi vihassa, Laittoi kirjan kansselista, Sanoi selvillä sanoilla: "Ulos astu kansselista, Käy kotihin kiirehesti Eläkä eneä etsi Kelmilöitä kaupungista". Jussi huono huokaisekse, Mies parka pahoilla mielin Alkoi astua kotihin. Nälkä sylkytti sydäntä, Saattoi vahvan vatsan tuskan; Eväslaukku enkelillä, Rahat kartankauppiaalla; Wielä auki kartan kauppa, Tengan verta jäi velaksi. Täytyi Jussin tallustella, Kulkea talo talolta, Atriaksensa anoa, Palasia pakkoella, Tuli kerjäten kotihin: "Warjele vakainen Luoja, estä niistä enkelistä Niistä seikoista selitä, Kelmi herroista keritä!" Warjele vakainen Luoja Suomen suuren ruhtinaita, Kaiken kansan haltijoita, Että voisit voimallansa Nämät seikat selvitellä, Päästeä Savon sanoille, Sitehistä Suomen kielen, Että soisi Suomen kieli Kaupungissa kulkiessa; Että me poloiset pojat, Kurjat raukat Karjalaiset Suomen saisimme sanoa, Suomen kirjat kirjotella Suomen oikeustuvissa, Kanselissa kaunihissa.

Puhakkaa Karjalan rahvas pitää suuressa arvossa. Pait runoillaan on hän muutenkin paljon vaikuttanut rahvaan herättämiseksi. Milloin sen maakunnan hyödyksi jotain on puuhattu, on hän terävällä älyllään ja väkevällä innollaan aina ollut ensimäisissä. Toiselle puolellekin Suomen rajaa on vaikutuksensa ulottunut, sillä Wenäen puolelta Kontiolahden kautta suurin joukoin kulkevissa Karjalaisissa kuuluu hän paljon vahvistaneen kansalaisuuden tuntoa.

Tietty on että pilkkarunonsa hänelle ovat paljon vihamiehiä nostaneet. Walitettavasti on hän niille antanut moitteeen sijaa sillä, että viime vuosina paljon on asiamiehenä kulkenut keräjissä, jossa välistä kuuluu poikenneen oikeuden suoralta tieltä.

Wartaloltaan on hän pienenläntä, musta tukalta ja silmiltään; luonteeltansa hilpeä, innokas; puheessa leikillinen ja rikas lystistä sananmutkista ja parsista.

Muita Karjalan runoniekkoja esim. Karjalais- ja Kettus-vainajia, toinen Liperissä, toinen Ilomantsissa, Mähästä Tohmajärvellä, Hirvosta Rääkkylässä j.m. en voi muuten kuin sivumennessä mainita. Samaten Pohjanmaan runoseppiä: Kalakukkorunon tekijää Wäänäis-vainajaa Oulussa, Elias Tuorinientä, joka oli seppänä pyhäjoella ja vielä elävää ruotusotamiestä ja sotalauluin tekijää Juhana Rännäriä.

Mutta vähän laveamman maineen ansaitsee Wiipurilainen Pietari Mansikka. Hän on syntynyt v. 1825 Kelkkalan kylässä Wiipurin pitäjää, jossa isällänsä oli tila. Hänessä heräsi jo pienenä lasna halu kouluun päästäkseen, vaan vanhempain varat ei sitä kannattaneet. Kuitenkin oppi vanhemmalta veljeltään, joka muutamia vuosia silloista Wiipurin piirikoulua oli käynyt, kirjotusta, luvunlaskua, vähän maantiedettä ja historiaa. Talonpoikaiseen elämään tyytymätönnä läksi Mansikka 19-vuotiasna Käkisalmeen siltavoudiksi ja rupesi sitten paremmin Ruotsin kieltä oppiaksensa puhtaaksikirjottajana seuraamaan tuomaria. Käkisalmessa ollessaan oli ahkerasti lukenut kaikellaisia kirjoja. W. 1848 muutti Wiipuriin palovartiakapraaliksi, mutta otti kivuloisuuden tähden siitä virasta eron v. 1857. Palkinnoksi toimestaan sai maistraatilta ravintola-oikeuden, jota on arennille pannut. Itsellä on työtä puhtaaksikirjottamisessa ja asianajamisessa. Mansikka on näöltään pulska, käytöksessään rehellinen ja totinen. Se vaan on viaksi luvettava, että niinkuin moni muu runoveljistään on viinaan menevä. — Waimonsa lapsineen ovat kaikki kuolleet.

Wirsipätkiä sepitteli jo lasna ja sitten taas Käkisalmessa, jossa rakkaus taisi panna runolähdettä lirisemään. Mutta näitä runojansa hän ei minkään arvoisena pitänyt, sanoo ne "metsässä käydessä, etulatinkina ampuneen jänesten jälkeen ja pyitten perään". Kolmannen kerran heräsi runo-intonsa v. 1856, koska Sanalennätin rupesi ulostulemaan. Mansikka siihen lähetti runon uudelle vuodelle ja sai toimittajalta kehotuksen enemmän kirjottamaan. Sitä onkin ahkerasti tehnyt. Hänen runojaan on Sananlennättimessä paljon.

Jos nyt näiden arvoa tarkastelemme, niin täytyy sanoa, että Mansikkakin enemmän älyllä niitä sepittelee kuin tunnolla ja mielikuvailolla. Harvassa heistä ilmottaikse oikeata runo-intoa. Paljon näkyy luonnonperäistä runolahjaansa pilanneen Juteinin runoelmien lukeminen, joiden jokapäiväisiä ajatuksia ja kuivanlaista lausemuotoa hän liian usein on mukaellut. Mansikka on runoon pannut monta ainetta pipliähistoriasta, samate katkismuksenkin; nämät kokeet ei juuri ole runollisia, vaan sietäisivät kuitenkin tulla painetuksi; sillä lapsille olisi niissä hupasaa lukemista. Monta laulua ja runoa (Juteinin tapaan on hän sepittänyt riimirunojakin) on hän tehnyt tärkeistä tapauksista esim. viime sodasta, vaan ne ovat aivan vähänpätöisiä. Löytyypä kuitenkin joitakuita runoja, joissa lämpimempi tunto puhkeaa ilmi ja mieli asioita elävästi kuvaelee. Paraita ovat vertausrunonsa, joissa usein on syvä ajatus pohjassa. Semmoinen on esim.

Oravan valitus.

Kuulin kerran kuusikosta, Mäen päällä männikössä, Miten oksalla orava, Ruikutteli rekkohäntä; Mihin lie minun sukuni, Kuhun lapsi-kultaiseni Erillensä eksynynnä, Hajallensa haihtununna? Yks' on Turjan tuntureilla, Toinen Aunuksen ahoilla; Kolmas on kovin etäällä Aina Aasian perillä. Siell' on kettu siepannunna, Orjaksensa ottanunna Poloset mun poikaseni, Katalat mun kantamani. Tuota huolin tuon ikäni, Panen pakkopäiviäni, Itken aina itsekseni, Walittelen vaimoneni, Miks' ei mulla niinkuin muilla Suku oo omilla mailla, Lapset laulele kotona Yhden kielen kiskomalla? Wielä luulen viimeiseltä, Toivonpa toden perästä Purevamme yhtä puuta, Yhtä kääntävän käpyä. Sitten laitan laadullisen, Wirren paljoa paremman, Jota laulan lapsineni, Kuikuttelen kultaneni!

Pait runoja on Mansikka myöskin kirjottanut suorasanaisenkin kertoelman, vieläpä yrittänyt näytelmänkin tekoon. Tämä kyhäys kyllä on vaillinainen ja siinä tapahtunu mahdottomiakin esim. että käsi taitetaan ja hetkessä taas saadaan paratuksi, mutta se on kuitenkin elävä ja uskollinen kuvaus porvari-elämästä Suomen kaupungeissa, ja kokkapuheita siinä on viljalta.

* * * * *

Ma olen syksyn-ajaksi sanonut nykyistä Suomen kansarunon aikakautta; ma olen yleisölle katseheksi tuottanut niitä kukkia, joita ei kylmä vielä ole kerinnyt kuihduttaa. Heidänkin on kohta kuihtuminen, kuoleminen, vaan peittyneekö Suomen kansalaulu sittenkään ijäksi päiväksi kinosten alle? — En sitä usko! — Runollisuus on Suomen rahvaan luonteesen ja mieleen niin juurtunut, ett'ei sitä siitä milloinkaan saa poistetuksi. Muinaiset miettehet ja tunteet, joita runot kuvaelivat, pakenevat uusia. Niinkuin nyt Saimaan umpivedet Suomen sydämessä ovat mereksi auvenneet, niin on Suomen rahvaanki tähän asti syrjässä asuva sivistys tuhannen kanavan kautta tullut yhteyteen maailman sivistyksen äärettömän ulapan kanssa. Suomen talonpojankin näkö-ala aukenee; ylevämpiä, avarampia ajatuksia hänenkin mielessä heräjää ja panee sydämen aallot korkeammalle läikkymään. Nämät uudet tunteet, uudet mietteet eivät vielä ole runoksi puhenneet; mutta kerran tulee laulu jälleen kaikumaan Suomenniemellä heleämmin, sulosemmin, runsahammin kuin milloinkaan ennen!