ENSIMÄINEN OSA. (continued 2)

Ihastuin huomatessani hänellä olevan tämän mielipiteen minusta. Päätin vahvistaa sitä menettelyllä, joka täydellisesti saattoi häntä tyydyttää, varma kun olin siitä, että tämä oli paras keino lyhentää vankila-aikaani. Pyysin häneltä kirjoja. Hän jätti minulle vapaan valintaoikeuden ja ihmetteli, että minä valitsin muutamia vakavia kirjailijoita. Olin mitä innokkaimmin harrastavinani näiden kirjojen tutkimista ja annoin hänelle täten joka tilaisuudessa todisteita siitä mielenmuutoksesta, jota hän toivoi.

Tämä mielenmuutos oli kuitenkin ainoastaan ulkonainen. Häpeäkseni on minun tunnustaminen, että Saint-Lazaressa näyttelin ulkokullatun osaa. Yksin ollessani en lukenut, vaan kulutin aikaani huokailemalla kohtaloni kovuutta. Kirosin vankilaani ja sitä hirmuvaltaa, joka minua siinä pidätti. Tuskin olin hiukan tointunut siitä alakuloisuudesta, jonka valtaan ensi yllätys oli minut saattanut, kun uudelleen vajosin rakkauden tuottamiin tuskiin. Ero Manonista, epätietoisuus hänen kohtalostaan, pelko, etten koskaan enää häntä näkisi, olivat surullisen mietiskelyni ainoana esineenä. Kuvittelin häntä herra de G.M:n sylissä, sillä tämä ajatus oli ensiksi iskenyt mieleeni. Kaukana siitä, että olisin olettanut hänen kohdelleen Manonia samoin kuin minua, luulin päinvastoin varmasti, että hän oli syrjäyttänyt minut ainoastaan häiriintymättä omistaakseen Manonin.

Täten vietin päiviä ja öitä, jotka tuntuivat minusta loppumattoman pitkiltä. En perustanut toivoani mihinkään muuhun, kuin ulkokultaisuuteeni. Tarkastelin huolellisesti luostarinjohtajan kasvoja, saadakseni varmuutta siitä, mitä hän minusta ajatteli, ja tutkin tapoja miellyttää häntä, kuin kohtaloni määrääjää ainakin. Minun oli helppo huomata, että täydelleen olin voittanut hänen suosionsa, enkä epäillyt, että hän auliisti oli minua tukeva.

Eräänä päivänä sain rohkeuden kysyä häneltä, riippuiko vapaaksi pääsemiseni hänestä. Hän vastasi, ettei se kokonaan riippunut hänestä, mutta sanoi toivovansa, että herra de G.M., jonka kehoituksesta poliisipäällikkö oli teljettänyt minut vankilaan, oli suostuva vapautukseeni.

— Rohkenenko toivoa — näin kysyin nöyränä — että kärsimäni kahden kuukauden vankeus on tuntuva hänestä riittävältä hyvitykseltä?

Hän lupasi puhua tuon herran kanssa, jos sitä halusin. Hartaasti pyysin häntä tekemään minulle tuon palveluksen.

Pari päivää myöhemmin hän kertoi minulle herra de G.M:n siihen määrin heltyneen siitä hyvästä, mitä oli minusta kuullut, ettei hän ainoastaan näyttänyt myöntyväiseltä päästämään minua vapaaksi, vaan että lisäksi tuntui suuresti haluavan oppia lähemmin tuntemaan minua ja sentähden aikovan käydä luonani vankilassa. Vaikka hänen tulonsa ei ollut minulle mieluisa, katsoin sitä askeleeksi vapauttani kohti.

Hän tuli todella Saint-Lazareen. Mielestäni hän oli vakavampi ja vähemmin naurettava kuin Manonin asunnossa. Hän puhui järkevästi huonoista elintavoistani. Ilmeisesti puolustaakseen omaa irstailuaan, hän lisäsi, että oli sallittu heikon ihmisen hankkia itselleen eräitä luonnon vaatimia huvituksia, mutta että koirankujeet ja häpeälliset petkutukset ansaitsivat rangaistusta. Kuuntelin hänen puhettaan alistuvaisen näköisenä, mikä näytti häntä tyydyttävän. En edes loukkautunut siitä, että hän pilkkasi sisaruussuhdettani Lescaut'hon ja Manoniin ja niitä pikku kappeleita, joita oletti minun kosolta valmistaneen Saint-Lazaressa, minua kun muka tällainen hurskas ajanviete niin suuresti huvitti. Mutta onnettomasti kyllä minulle ja hänelle tuli hän maininneeksi, että Manonkin epäilemättä oli tehnyt sangen sieviä kappeleita sairaala-vankilassa. Huolimatta väristyksestä, jonka tämän sanan mainitseminen minussa synnytti, saatoin sentään hillitä itseäni sen verran, että sävyisästi pyysin häntä lähemmin selittämään, mitä tarkoitti.

— Hm! — hän virkkoi — Manon on jo kaksi kuukautta harjaantunut siveyteen julkisessa sairaala-vankilassa, ja toivon, että hän siitä on hyötynyt yhtä paljon kuin te Saint-Lazaressa.

Vaikka olisin edessäni nähnyt elinkautisen vankeuden tai itse kuoleman, en olisi voinut hillitä raivoani tätä kuullessani. Hyökkäsin hänen kimppuunsa niin hurjan rajusti, että puolet voimistani siitä ponnistuksesta meni hukkaan. Niitä riitti minulle kuitenkin sen verran, että tartuin hänen kurkkuunsa. Olin kuristamaisillani hänet kuoliaaksi, kun hänen kaatumisestaan aiheutunut töminä ja muutamat korvia vihlovat huudot, jotka hän huomaamattani sai päästetyksi, kutsuivat luostarinjohtajan ja useita munkkeja huoneeseeni. Nämä vapauttivat hänet minun käsistäni.

Olin itse melkein kokonaan uupunut ja hengästynyt.

— Oi, Jumalani! — huudahdin huoahdellen. Vanhurskas taivas, voinko elää hetkeäkään kauempaa sellaisen hävyttömyyden jälkeen!

Tahdoin uudelleen hyökätä tuon raakalaisen kimppuun, joka oli iskenyt minuun kuolettavan haavan. Minut pysäytettiin. On mahdotonta kuvitellakaan epätoivoani, huutojani ja kyyneleitäni. Käyttäydyin niin kummallisesti, että kaikki läsnäolijat, jotka eivät tienneet, mistä se aiheutui, katselivat toisiaan pelästyneinä ja hämmästyneinä.

Herra de G.M. kohenteli sillä aikaa tekotukkaansa ja kaulahuiviansa, ja suutuksissaan siitä, että häntä näin oli kohdeltu, hän käski luostarinjohtajan pitää minua entistä ankarammassa vankeudessa ja määrätä minulle kaikki ne rangaistukset, jotka ovat käytännössä Saint-Lazaressa.

— Ei, herraseni — virkkoi luostarinjohtaja — me emme saata sillä tavoin kohdella henkilöä, joka on niin ylhäistä sukua kuin ritari de Grieux. Sitäpaitsi hän on niin hiljainen ja säädyllinen, etten saata uskoa hänen ilman painavia syitä eksyneen tällaiseen äärimäisyyteen.

Tämä vastaus sai herra de G.M:n suunniltaan. Hän läksi tiehensä sanoen, että hän kyllä oli keksivä keinon lannistaakseen sekä luostarinjohtajan että minut ja kaikki ne, jotka rohkenivat häntä vastustaa.

Käskettyään luostariveljien saattaa hänet ulos, johtaja jäi yksin luokseni. Hän vannotti minua viipymättä ilmaisemaan raivokkaan tekoni syyn.

— Arvoisa isä! — sanoin hänelle, yhä itkien kuin lapsi, kuvitelkaa kaikkein kauheinta julmuutta, ajatelkaa inhoittavinta raakuutta — tällaisen teon on tuo heittiö G.M. raukkamaisesti tehnyt. Hän on lävistänyt sydämeni. Minä en tästä koskaan tule tointumaan. Kerron teille kaikki — lisäsin nyyhkyttäen. — Te olette hyvä, te tulette minua säälimään.

Tein lyhyesti selkoa pitkäaikaisesta ja voittamattomasta rakkaudestani Manoniin, kukoistavasta taloudellisesta asemasta, joka meillä oli ollut, ennenkuin omat palvelijamme olivat ryöstäneet rahamme, niistä tarjouksista, jotka G.M. oli tehnyt lemmitylleni, heidän välillään tehdystä sopimuksesta ja tavasta, millä se oli rikottu. Totta puhuakseni, esitin hänelle asiat meille mitä edullisimmassa valossa.

— Tästä huomaatte — jatkoin minä — mistä on johtunut herra G.M:n harrastus minun parantumiseeni. Hän on ollut kyllin mahtava vangituttamaan minut pelkästä kostonhimosta. Tämän annan hänelle anteeksi. Mutta, arvoisa isä, siinä ei vielä ole kaikki: hän on halpamaisesti teljetyttänyt Manonin sairaala-vankilaan, ja tämän kaiken hän julkeasti kyllä tänään itse on minulle ilmoittanut. Vankilassa, arvoisa isä! Oi taivas! ihana lemmittyni, rakastettu kuningattareni sairaala-vankilassa, aivan kuin kaikkein halpamaisin olento! Miten jaksanenkaan kestää tätä menehtymättä suruun ja häpeään!

Kelpo munkki koetti minua lohduttaa, nähdessään tämän ylenmääräisen suruni. Hän sanoi minulle, ettei ollut käsittänyt seikkailuani siinä valossa, kuin missä minä sen nyt esitin. Tosin hän oli tietänyt, että minä olin viettänyt hillitöntä elämää. Mutta hän oli kuvitellut herra de G.M:n sekaantuneen asiaan sen vuoksi, että joku kunnioituksen ja ystävyyden side muka oli liittänyt hänet perheeseeni. Muuta syytä ei tuo herra ollut hänelle esittänyt. Se, minkä nyt kerroin hänelle, oli — näin hän huomautti — melkoisesti muuttava asemaani, eikä hän epäillyt, että se totuudenmukainen esitys, jonka hän aikoi tehdä poliisipäällikölle, oli edistävä vapautustani.

Hän kysyi minulta sitten, miksi en ollut ryhtynyt antamaan tietoja itsestäni omaisilleni, he kun eivät olleet ottaneet osaa vangitsemiseeni.

Tähän huomautukseen vastasin viittaamalla suruun, jota olin pelännyt tuottavani isälleni, ja häpeään, jota itse olisin tuntenut. Lopuksi hän lupasi suoraa päätä mennä poliisipäällikön luo — jos ei muun vuoksi — tämän hän lisäsi — niin ainakin ehkäistäkseni ikävämpiä toimenpiteitä herra de G.M:n puolelta, joka läksi täältä ylen tyytymättömänä ja joka on tarpeeksi vaikutusvaltainen herättääkseen pelkoa.

Odotin luostarinjohtajan paluuta, tuntien sisälläni kaikkea sen poloisen tuskaa, joka odottaa tuomiohetkeään. Minulle tuotti suunnatonta kidutusta kuvitella Manonia sairaala-vankilassa. Jo itse tämä paikka oli häpeällinen, enkä tietänyt, miten häntä siellä kohdeltiin, mutta eräiden erityisseikkojen muisteleminen, jotka minulle oli kerrottu tästä kauhun talosta, antoivat joka hetki uutta yllykettä epätoivoni purkauksille. Olin niin lujasti päättänyt auttaa Manonia mistä hinnasta ja millä keinoin tahansa, että olisin ollut valmis pistämään tuleen Saint-Lazare-luostarin, jos minun olisi ollut mahdoton päästä pois sieltä muulla tavoin.

Tuumiskelin sentähden niitä keinoja, joihin minun oli ryhtyminen, jos poliisipäällikkö yhä edelleen olisi pidättänyt minua siellä. Ponnistin kekseliäisyyttäni äärimäisiin, punnitsin kaikkia mahdollisuuksia. Mutta en keksinyt mitään, mikä varmasti olisi taannut vapaaksi pääsemiseni, ja pelkäsin vielä kovempaa vankeutta, jos olisin tehnyt epäonnistuneen yrityksen. Mieleeni muistuivat muutamien ystävieni nimet, joilta saatoin toivoa apua, mutta millä keinoin saada tilani heidän tietoonsa? Viimein luulin suunnitelleeni niin taitavan tuuman, että sillä näytti olevan onnistumisen mahdollisuus, mutta siirsin sen lopullisen järjestelyn luostarinjohtajan paluuseen sen varalta, että hänen mahdollisesti tehottomaksi jäävä toimenpiteensä oli tekevä tämän askeleeni välttämättömäksi.

Hän palasi ennen pitkää. En huomannut hänen kasvoillaan niitä ilon merkkejä, jotka ilmaisevat hyvää sanomaa.

— Olen puhunut poliisipäällikön kanssa — hän sanoi — mutta tein sen liian myöhään. Herra de G.M. meni hänen luokseen suoraa päätä täältä ja on siihen määrin yllyttänyt häntä teitä vastaan, että hän juuri oli lähettämäisillään minulle uusia määräyksiä pitää teitä entistä ankarammassa vankeudessa. Mutta kun olin hänelle selittänyt asianne oikean laidan, hän kuitenkin näytti melkoisesti lauhtuvan. Hän hiukan nauroi vanhan herra G.M:n kevytmielisyydelle, mutta arveli, että oli tarpeellista pitää teitä täällä vielä puoli vuotta, jotta tuo herra saisi hyvitystä ja varsinkin, kun tämä olinpaikka epäilemättä on teille hyödyllinen. Hän kehoitti minua kohtelemaan teitä hyvin, ja minä takaan, ettei teillä tule olemaan syytä valittaa menettelyäni.

Tämä kunnon luostarinjohtajan selitys oli siksi pitkä, että ehdin antautua asianhaarojen mukaiseen pohdintaan. Oivalsin, että panin alttiiksi tuumieni onnistumisen, jos hänelle paljastin liiaksi vapautumis-intoani. Päinvastoin vakuutin hänelle, että niin raskaalta kuin jäämiseni tuntuikin, minulle kuitenkin oli suloinen lohdutus, että jossakin määrin nautin hänen kunnioitustaan. Pyysin häneltä sitten peittelemättä yhtä suosiota, joka toisille ei merkinnyt mitään, mutta joka oli omansa minua suuresti rauhoittamaan, nimittäin että hän lähettäisi sanan eräälle ystävälleni, Saint-Sulpicessä asuvalle, hengelliseen säätyyn kuuluvalle miehelle, ilmoittaen, että minä oleskelin Saint-Lazaressa, ja että hän sallisi minun joskus nähdä häntä vieraanani. Tämä suosio myönnettiin minulle empimättä.

Tarkoitin ystävääni Tibergeä. En tosin häneltä toivonut tarpeellista apua vapautumiseeni, mutta aioin käyttää häntä hänen tietämättään välikappaleena. Tuumani oli lyhyesti sanottuna seuraava: Päätin kirjoittaa Lescaut'lle ja antaa hänelle sekä yhteisille ystävillemme toimeksi vapauttaa minut. Ensimäinen vaikeus oli siinä, miten saada kirjeeni perille. Tämä oli jäävä Tibergen tehtäväksi. Mutta kun hän tiesi Lescaut'n lemmittyni veljeksi, pelkäsin, ettei hän tulisi siihen suostumaan. Päätin sentähden sulkea Lescaut'lle kirjoittamani kirjeen toiseen kirjeeseen, jonka aioin osoittaa eräälle rehelliselle tuttavalleni, pyytäen tätä viipymättä toimittamaan tuon toisen kirjeen perille. Ja kun minun oli tärkeätä tavata Lescaut'ta sopiakseni menettelystämme, oli aikomukseni pyytää häntä tulemaan Saint-Lazareen ja pyrkimään minun puheilleni ilmoittaumalla vanhemmaksi veljekseni, joka vartavasten oli tullut Parisiin ottamaan selkoa asioistani. Hänen kanssaan aioin neuvoitella tehoisimmista ja varmimmista keinoista.

Luostarinjohtaja lähetti Tibergelle sanan, että minä halusin häntä tavata. Minä en ollut niin täydellisesti kadonnut tämän uskollisen ystäväni näkyvistä, että seikkailuni olisi ollut hänelle tuntematon. Hän tiesi, että olinpaikkani oli Saint-Lazare, ja ehkä oli hänelle mieleenkin, että minua oli kohdannut tämä vastoinkäyminen, jonka luuli olevan omansa palauttamaan minut velvollisuuteeni. Hän riensi viipymättä huoneeseeni.

Meidän keskustelumme uhkui mitä herttaisinta ystävyyttä. Hän tahtoi saada selville minun mielentilani. Empimättä minä avasin hänelle sydämeni, lukuunottamatta pakotuumiani.

— Sinun silmissäsi, rakas ystävä — sanoin hänelle — en totisesti tahdo näyttää toisenlaiselta kuin mikä olen. Jos olet luullut löytäväsi täällä järkevän ja pyyteissään pidättyväisen ystävän, taivaan rangaistusten herättämän irstailijan, sanalla sanoen sydämen, joka on irtaantunut rakkauden pauloista ja vapautunut Manoninsa lumouksesta, niin olet arvostellut minua liian suopeasti. Sinä näet minut jälleen samanlaisena kuin jätit minut neljä kuukautta sitten: yhä edelleen hellien tunteiden kietomana ja yhä edelleen onnettomana tuon surkean intohimon tähden, josta en väsy etsimästä onneani.

Hän vastasi etten minä tekemäni tunnustuksen jälkeen ollut puolustettavissa. Näkihän usein synnintekijöitä, jotka huumautuivat paheen petollisesta onnesta siihen määrin, että avoimesti asettivat sen hyveen tuottaman onnen edelle. Mutta nämä ainakin tavoittelivat jotakin, jota luulivat onneksi, he kun olivat näennäisyyden pettämiä. Mutta siinä, että minä tunnustin kiintymykseni esineen saattavan itseni rikolliseksi ja onnettomaksi, ja että kuitenkin edelleen tahallisesti syöksyin onnettomuuteen ja rikokseen, oli olemassa ristiriitaisuus vakaumuksen ja teon välillä, mikä ei tuottanut kunniaa järjelleni.

— Tiberge — virkoin minä — kuinka helppoa on voittaa, kun aseet eivät kohtaa vastustusta. Anna nyt minun vuorostani järkeillä. Voitko todenteolla väittää, että se mitä sinä sanot hyveen onneksi, on vapaa kärsimyksistä, vastoinkäymisistä ja huolista? Minkä nimen annat vankilalle, ristille, kidutuksille ja tyrannien vainolle? Sanotko sinä, kuten mystikot, että se, mikä kiduttaa ruumista, on onni sielulle? Sitä sinä et rohkene väittää, sillä se olisi järjettömyyttä. Tuohon onneen, jota sinä niin suuresti ylistät, on siis sekoitettu tuhannet tuskat, tai oikeammin sanoen, se ei ole muuta kuin onnettomuuksien muodostama kudos, joiden läpi ponnistellaan onnellisuutta kohti. Jos nyt siis mielikuvituksen voima panee löytämään mielihyvää itse näistä kärsimyksistä, ne kun voivat johtaa toivottuun onnelliseen päätökseen, niin miksi sanot ristiriitaiseksi ja mielettömäksi vallan samanlaista pyrkimystä minun menettelyssäni? Minä rakastan Manonia — tuhansien surujen kautta pyrin elämään onnessa ja rauhassa hänen rinnallansa. Se tie, jota kuljen, on ohdakkeinen, mutta toivo saavuttaa päämääräni levittää sille aina suloisuutta, ja katson yhtä hetkeä, jonka saan viettää hänen seurassaan, ylenmääräiseksi palkaksi kaikesta siitä mielihaikeudesta, mitä saan kestää ennen kuin sellaisen hetken saavutan. Kaikki seikat sinun ja minun puolellani tuntuvat siis yhdenlaisilta, tai jos on eroa, niin sekin on minulle edullisempi. Sillä se onni, jota minä toivon, on läheinen, toinen on kaukainen. Minun onneni on luonteeltaan tuskallinen, se on ruumiissa tuntuva, ja tuo toinen on luonteeltaan tuntematon, yksistään uskon varassa.

Tiberge näytti kauhistuvan tästä järkeilystä. Hän peräytyi pari askelta ja sanoi ylen vakavan näköisenä, että minun äskeinen puheeni ei ainoastaan sotinut selvää järkeä vastaan, vaan että se lisäksi oli onneton, jumalaton ja epäuskoa uhkuva verukepäätelmä.

— Sillä tämä sinun kärsimystesi päämäärän vertaaminen uskonnon asettamaan tarkoitusperään on mitä herjaavin ja järjettömin ajatus — näin hän jatkoi.

— Myönnän — vastasin minä, ettei se ole oikea. Mutta huomaa, etteivät päätelmäni perustu siihen. Tarkoitukseni oli selittää sitä, mitä sinä pidät ristiriitaisena onnettoman rakkauden itsepintaisuudessa. Ja luulen riittävästi todistaneeni, että jos sellainen esiintyy, et sinä voi sen vallasta vapautua enempää kuin minäkään. Ainoastaan tältä kannalta katsoen olen käsitellyt molempia seikkoja yhdenlaisina, ja väitän vieläkin, että ne ovat yhdenlaiset. Sinä vastaat kenties, että hyveen päämäärä on arvaamattomasti korkeampi kuin rakkauden. Kuka sitä kieltäisi? Mutta siitäköhän on kysymys? Eiköhän pikemmin ole kysymys siitä voimasta, millä kumpikin auttaa meitä kestämään kärsimyksiä? Tehkäämme johtopäätöksemme niiden vaikutuksien nojalla: kuinka monta luopiota onkaan hyveestä, ja kuinka harvoja rakkaudesta. Sinä kenties lisäksi vastaat, että jos hyvän toteuttaminen aiheuttaa kärsimystä, ei tämä kärsimys ole välttämätön, ettei enää ole tyranneja ja ristinpuita ja että näkee monen hyveisen henkilön viettävän miellyttävää ja rauhallista elämää. Siinä tapauksessa minä sanon, että on olemassa levon ja onnen suosimia rakkaussuhteitakin. Lisäksi on huomioon otettava ero, joka erinomaisesti puolustaa minun kantaani, nimittäin se, että rakkaus, vaikkakin se sangen usein pettää, ei ainakaan lupaa muuta kuin tyydytystä ja iloa, kun sitävastoin uskonto vaatii valmistautumaan elämään, joka on täynnä surkeutta.

— Älä tuskaannu — jatkoin minä, huomatessani hänen myötätuntoisen harrastuksensa olevan muuttumaisillaan närkästykseksi. Ainoa johtopäätös, jonka tänä hetkenä tahdon tehdä, on se, ettei voi menetellä kömpelömmin taivuttaakseen ihmissydäntä vieromaan rakkautta, kuin parjaamalla sen ihanuutta ja lupaamalla sille suurempaa onnea hyveen harjoittamisesta. Sellaisina kuin miksi nyt kerran olemme luodut, on varmaa, että onnemme olemus on mielihyvä, ja rohkenen väittää, ettei siitä kellään voi olla toista käsitystä. Eikä sydämemme tarvitse pitkään pohtia huomatakseen, että kaikista mielihyvän tunteista rakkaus on kaikkein suloisin. Se huomaa pian, että sitä petetään, kun sille luvataan suloisempia tunteita toisaalla, ja tämä petos saattaa sen epäluuloiseksi kaikkein luotettavimpiakin lupauksia kohtaan. Te saarnaajat, jotka tahdotte palauttaa minut hyveeseen, sanokaa, että se on ehdottomasti välttämätön; mutta älkää koettako minulta salata, että se on ankara ja vaivalloinen. Todistakaa vaan, että rakkauden sulous on haihtuvaa laatua, että se on kielletty, että sitä seuraavat iankaikkiset tuskat ja — mikä kenties on tekevä vielä syvemmän vaikutuksen minuun, että kuta ihanampi ja lupaavampi se on, sitä runsaammin taivas on palkitseva niin suuren uhrauksen — mutta myöntäkää, että sellaiset kuin sydämemme täällä maan päällä nyt kerran ovat, rakkaus tuottaa meille täällä maan päällä meidän täydellisimmän onnemme.

Tämä puheeni loppu palautti Tibergen ystävällisen mielialan. Hän myönsi, että väitteissäni oli jotain järkevää. Ainoa hänen vastaväitteensä oli se, että hän kysyi, miksi minä en siis noudattanut omia periaatteitani uhraamalla rakkauttani tuolle palkinnon toivolle, josta minulla oli niin korkea luulo.

— Rakas ystäväni — vastasin minä — tässä kohden täytyy minun tunnustaa kurjuuteni ja heikkouteni. Todella on velvollisuuteni toimia järkeni mukaisesti, mutta onko vapaa toiminta minun vallassani? Mitä tukea tarvitsisinkaan unhoittaakseni Manonin lumousvoiman!

— Suokoon Herra minulle anteeksi — virkkoi Tiberge — luulenpa, että sinäkin olet jansenilainen!

— En tiedä, mikä olen — sanoin minä — enkä oikein selvästi näe, millainen minun pitäisi olla. Mutta täysin tajuan, että heidän puheensa on totta.

Tästä keskustelusta oli ainakin se hyöty, että se palautti ystäväni myötätuntoisuuden. Hän käsitti, että elintapojeni säännöttömyydessä piili enemmän heikkoutta kuin pahuutta. Tämä ystävä oli senjälkeen taipuvampi minua tukemaan avullansa, jota vailla ollen ehdottomasti olisin menehtynyt hätääni. En kuitenkaan ilmaissut hänelle sanaakaan aikeestani karata Saint-Lazaresta. Pyysin häntä ainoastaan toimittamaan perille kirjeeni, jonka olin kirjoittanut valmiiksi ennen hänen tuloaan, ja toin esiin tarpeeksi verukkeita teroittaakseni hänelle tämän kirjeen tärkeyttä. Tunnollisesti hän veikin sen perille, ja vielä ennen sen päivän iltaa Lescaut sai hänelle tulevan kirjeen.

Hän tuli luokseni seuraavana päivänä ja esiintyi huomiota herättämättä veljeni nimellä. Iloitsin äärettömästi nähdessäni hänet huoneessani, jonka oven huolellisesti suljin.

— Älkäämme hukatko ainoatakaan hetkeä — sanoin hänelle; — mutta kerro minulle ensin, miten on Manonin laita, ja anna minulle sitten hyvä neuvo, millä tavoin voin murtaa kahleeni.

Hän vakuutti minulle, ettei ollut nähnyt sisartaan minun vangitsemiseni edellisen päivän jälkeen, että oli saanut tietää hänen ja minun kohtaloni vasta huolellisten tutkistelujen jälkeen ja että hänet pari kolme kertaa, jolloin oli käynyt sairaala-vankilassa, oli kielletty puhumasta sisarensa kanssa.

— Sinä onneton G.M. — huudahdin minä — tämän saat sinä kalliisti maksaa!

— Mitä tulee sinun vapauttamiseesi — näin jatkoi Lescaut — on se vaikeampi yritys, kuin mitä näyt luulevan. Eilisiltana pari ystävääni ja minä kävimme tarkastamassa tätä taloa joka taholta ulkoapäin ja teimme sen johtopäätöksen, että olisi hyvin vaikeata vapauttaa sinut siitä, kun sinun huoneesi ikkunat ovat, kuten olet ilmoittanut, rakennuksien ympäröimälle pihalle päin. Sitäpaitsi sinä asut kolmannessa kerroksessa, emmekä me voi tuoda tänne köysiä emmekä tikapuita. En siis huomaa mitään mahdollisuutta auttaa sinua ulkoapäin. Itse talon sisällä täytyy keksiä joku juoni.

— Ei — vastasin minä — olen tutkinut kaikki, varsinkin sittenkuin vankinaoloni on käynyt vähän helpommaksi johtajan lempeyden vuoksi. Huoneeni ovea ei enää lukita: minun on lupa kävellä munkkien käytävissä. Mutta kaikkia portaita sulkevat vankat ovet, jotka tarkoin pidetään teljettyinä yöt ja päivät, joten minun on mahdoton pelastua pelkällä taitavuudella.

— Kuulehan — sanoin hetken mietittyäni äkillistä päähänpistoa, joka minusta tuntui oivalliselta — voisitko hankkia minulle pistoolin?

— Helposti — vastasi Lescaut — mutta aiotko tappaa jonkun?

Vakuutin hänelle niin vähän ajattelevani sellaista, ettei tuon pistoolin edes tarvinnut olla ladattu.

— Tuo se tänne huomenna — lisäsin minä — ja tule kaikin mokomin huomisiltana kello yksitoista parin tai kolmen ystävämme seurassa ja asetu vastapäätä tämän talon porttia. Toivon siellä voivani liittyä teihin.

Turhaan hän kehoittamalla kehoitti minua ilmaisemaan enempää aikeistani. Sanoin hänelle, että yritys sellainen, jota minä haudoin mielessäni, ei saattanut tuntua järkevältä, ennenkuin se oli onnistunut. Pyysin häntä lyhentämään käyntinsä aikaa, jotta hänen seuraavana päivänä olisi helpompi jälleen käydä minua katsomassa. Tultuaan hän pääsi luokseni yhtä helposti kuin ensi kerralla. Hän näytti vakavalta, ei kukaan saattanut pitää häntä muuna kuin kunnon miehenä.

Niin pian kuin minulla oli hallussani vapautukseni väline, en enää juuri ollenkaan epäillyt tuumani menestymistä. Se oli eriskummainen ja rohkea. Mutta mihin en olisi kyennyt sellaisten vaikuttimien minua innostaessa?

Siitä alkaen kuin minulle oli annettu lupa poistua huoneestani ja kävellä luostarikäytävissä, olin pannut merkille, että ovenvartija joka ilta toi kaikkien ovien avaimet johtajalle ja että senjälkeen vallitsi syvä hiljaisuus talossa, mikä tiesi, että kaikki olivat vetäytyneet levolle. Esteettömästi minä saatoin yhdistävän käytävän kautta mennä omasta huoneestani luostarinjohtajan huoneeseen. Tarkoitukseni oli ottaa häneltä avaimet peloittamalla häntä pistoolillani, jos hän kieltäytyisi niitä antamasta, ja niiden avulla päästä ulos kadulle.

Odotin kärsimättömänä sopivaa aikaa. Ovenvartija tuli tavalliseen aikaan, nimittäin vähää vaille kello yhdeksän. Annoin vielä tunnin kulua, ollakseni varma siitä, että kaikki luostariveljet ja palvelijat olivat vaipuneet uneen. Lähdin sitten liikkeelle, mukanani aseeni ja sytytetty kynttilä. Kolkutin ensin hiljaa johtajan ovelle, herättääkseni hänet melutta. Hän kuuli toisen naputukseni, ja epäilemättä ajatellen, että se oli joku munkki, joka oli sairastunut ja tarvitsi apua, hän nousi vuoteesta avaamaan. Kuitenkin hän varovaisuuden vuoksi ovenraosta kysyi, kuka se oli ja mitä hänestä tahdottiin. Minun oli mainitseminen nimeni, mutta puhuin valittavalla äänellä, uskotellakseni hänelle, että voin pahoin.

— Tekö siinä olette, ystäväni, hän virkkoi minulle avatessaan oven. Mitä asiaa on teillä tänne näin myöhään?

Menin sisälle, ja vietyäni hänet vastapäätä ovea olevalle puolelle huonetta selitin hänelle, että minun oli mahdotonta kauempaa viipyä Saint-Lazaressa, että yö oli sopiva aika poistua huomaamatta ja että odotin, hänen ystävyyteensä vedoten, suostumusta avaamaan minulle ovet tai lainaamaan minulle avaimensa, jotta itse saattaisin ne avata.

Tämä puhe ilmeisesti häntä hämmästytti. Kotvan hän ällisteli minua mitään vastaamatta. Kun ei minulla ollut aikaa hukattavissa, puhkesin taas puhumaan sanoen, että hänen minua kohtaan osoittamansa suopeus minua syvästi liikutti, mutta että vapaus oli arvokkainta kaikesta varsinkin minulle, jolta se vääryydellä oli riistetty, ja että sentähden olin päättänyt vielä sinä yönä hankkia itselleni sen mistä hinnasta tahansa. Ja peläten, että häntä haluttaisi kohottaa äänensä apua huutaakseen, osoitin ihotakkini alle piiloitettua riittävää kehoitusta vaikenemiseen.

— Pistooli! — sanoi hän. — Kuinka, ystäväni! tahdotteko riistää minulta hengen kiitokseksi siitä suopeudesta, jota olen teitä kohtaan osoittanut?

— Herra minua siitä varjelkoon! — minä vastasin. Te olette liiaksi älykäs ja järkevä pakoittaaksenne minua sellaiseen hätäkeinoon. Mutta tahdon tulla vapaaksi ja olen niin järkähtämättä päättänyt sen tehdä, että te olette ehdottomasti hukassa, jos tuumani raukeaa teidän tähtenne.

— Mutta, rakas ystäväni — hän jatkoi kalpeana ja pelästyneenä — mitä minä olen teille tehnyt, mikä syy on teillä riistää minulta henkeni?

— Erehdytte — virkoin minä kärsimättömästi — aikomukseni ei ole tappaa teitä. Jos tahdotte jäädä eloon, aukaiskaa minulle ovi, ja minä olen paras ystävänne!

Huomasin hänen pöydällään olevat avaimet, otin ne ja pyysin häntä seuraamaan minua niin hiljaa kuin suinkin oli mahdollista.

Hänen oli pakko mukautua tilanteeseen. Mikäli kuljimme edelleen ja joka kerta kuin hän avasi oven, hän toisti huoaten:

— Oi, ystäväni, oi, kuka olisi voinut tällaista aavistaa?

— Ei mitään melua! — minä puolestani toistin joka hetki. Viimein saavuimme jonkunmoisen aitauksen eteen, joka sijaitsee kadunpuoleisen ison portin edessä. Luulin jo olevani vapaa seisoessani siinä munkin takana, kynttilä toisessa ja pistooli toisessa kädessä.

Hänen hääriessään avaamishommassa, muuan palvelija, joka nukkui läheisessä pienessä huoneessa, kuuli lukon salpojen kitinää, nousi ja pisti ulos päänsä ovesta. Kelpo munkki nähtävästi luuli hänen kykenevän minua pidättämään ja pyysi häntä, varomattomasti kyllä, avukseen. Se oli vahva pukari, joka epäröimättä karkasi kimppuuni. Minä en kursaillut: ammuin häntä keskelle rintaa.

— Tähän olette te syypää, arvoisa isä — sanoin minä jotenkin uhmaillen oppaalleni. Mutta älköön tämä estäkö teitä täyttämästä tehtäväänne — lisäsin minä työntäen häntä viimeiselle portille.

Hän ei rohjennut kieltäytyä avaamasta. Pääsin onnellisesti kadulle ja tapasin muutaman askeleen päässä Lescaut'n, joka lupauksensa mukaan odotti minua kahden ystävän seurassa.

Poistuimme siitä. Lescaut kysyi minulta, oliko kuullut oikein, että pistooli oli laukaistu.

— Se oli sinun syysi — sanoin hänelle. — Miksi toit sen minulle ladattuna?

Kiitin häntä kuitenkin tästä varokeinosta, sillä ilman sitä varmaan olisin pitkiksi ajoiksi jäänyt Saint-Lazareen.

Päätimme viettää sen yön ravintolassa, missä jossakin määrin korvasin vahinkoni sen huonon ruoan jälkeen, jolla olin elänyt lähes kolme kuukautta. En siellä kuitenkaan voinut antautua siitä nauttimaan, minä kun kärsin kuolettavia tuskia Manonin tähden.

— Meidän täytyy vapauttaa hänet — sanoin kolmelle ystävälleni. Ainoastaan tätä varten olen halunnut omaa vapauttani. Pyydän, että kekseliäisyydellänne minua tuette. Mitä minuun tulee, panen alttiiksi vaikka henkeni.

Lescaut, joka ei ollut vailla älyä ja varovaisuutta, selitti minulle, että oli menetteleminen hillitysti. Pakoni Saint-Lazaresta ja minulle lähtöhetkelläni sattunut onneton vahinko oli ehdottomasti nostava hälinää, poliisipäällikkö oli lähettävä urkkimaan olinpaikkaani, ja hänellä oli pitkät käsivarret. Sanalla sanoen, jos en tahtonut joutua vielä pahempiin ikävyyksiin, kuin mitä Saint-Lazare oli tuottanut, menettelin parhaiten, jos pysyin piilossa huoneeseen sulkeutuneena muutaman päivän, antaakseni vihamiesteni innon ensi hehkun jäähtyä. Hänen neuvonsa oli viisaasti ajateltu. Mutta samoin olisi minun pitänyt menetellä sitä seuratakseni. Mutta niin suuri velttous ja varovaisuus ei ollut sopusoinnussa intohimoni kanssa.

Koko myöntyväisyyteni supistui lupaukseen jäädä nukkumaan yli seuraavan päivän. Hän lukitsi huoneensa oven, ja siellä minä viivyin iltaan asti.

Osan tästä ajasta käytin keksiäkseni tuumia ja keinoja Manonin vapauttamiseksi. Olin vallan varma, että hänen vankilastansa oli vielä vaikeampi päästä kuin minun vankilastani oli ollut. Ei voinut olla kysymystäkään voimasta ja väkivallasta — viekkautta siinä tarvittiin. Mutta eipä edes kekseliäisyyden jumalatar olisi voinut tästä pulmasta suoriutua. Minä puolestani näin niin vähän johtavaa valonvälkettä tässä pimeydessä, että päätin lähemmin pohtia asemaa vasta silloin, kun olin saava tarkempia tietoja sairaala-vankilan sisäisestä järjestelystä.

Heti kun pimeän tulo oli jälleen päästänyt minut vapaaksi, pyysin Lescaut'ta saattamaan minut sinne. Perille tultuamme yhdyimme puheeseen erään portinvartijan kanssa, joka tuntui älykkäältä mieheltä. Minä näyttelin muukalaista, joka oli kuullut ylen kiittävästi puhuttavan yleisestä sairaala-vankilasta ja siinä vallitsevasta järjestyksestä. Tiedustelin häneltä pienimpiäkin yksityisseikkoja, ja lopulta johduimme puhumaan laitoksen hallintomiehistä, joiden nimet ja luonteenominaisuudet pyysin häntä minulle ilmaisemaan. Ne vastaukset, jotka hän minulle jälkimäisessä suhteessa antoi, johtivat mieleeni tuuman, jota pidin sangen onnistuneena ja jonka ennen pitkää panin täytäntöön. Kysyin häneltä tuumalleni perin tärkeänä seikkana, oliko noilla herroilta lapsia. Hän vastasi, ettei sitä tarkalleen tietänyt, mutta herra de T:stä, joka oli esimiehiä, hän tiesi että tällä oli naimaiässä oleva poika, joka isänsä seurassa usein oli käynyt sairaalavankilassa. Tämä tieto riitti minulle.

Keskeytin melkein heti keskustelumme, ja palatessamme Lescaut'n asuntoon ilmaisin hänelle suunnittelemani tuuman.

— Kuvittelen — sanoin hänelle — että nuorempi herroista de T., joka on rikas ja arvossapidettyä sukua, useiden ikäistensä nuorukaisten tavoin pitää huvituksista. Hän ei suinkaan ole mikään naistenvihaaja eikä niin naurettava, että kieltäisi minulta apunsa rakkausseikkailussa. Olen aikonut saada hänet innostumaan Manonin vapauttamis-yritykseen. Jos hän on kunnon mies ja mieleltään tunteellinen, hän varmaankin jalomielisyydestä suo meille apunsa. Jos tämä vaikutin ei voi häntä taivuttaa, hän ainakin tahtonee tehdä jotain miellyttävän nuoren naisen hyväksi, vaikkapa vaan toivoen tulevansa osalliseksi hänen suosiostaan. Kohtaamistani hänen kanssaan en tahdo siirtää huomista tuonnemmaksi. Tämä tuuma tuottaa minulle niin suurta lohdutusta, että pidän sitä hyvänä enteenä.

Lescaut tunnusti puolestaan, että tuumani tuntui mahdolliselta ja että meillä täten menetellen saattoi olla onnistumisen toiveita. Tämän johdosta vietin yöni rohkaistuneempana.

Aamun tultua pukeuduin niin huolellisesti kuin puutteenalaisessa tilassani suinkin voin ja ajoin pika-ajurin vaunuissa herra de T:n asuntoon. Hän hämmästyi tätä tuntemattoman käyntiä. Hänen kasvonsa ja kohtelias käytöstapansa tekivät minuun edullisen vaikutuksen. Selitin hänelle asiani peittelemättä, ja lietsoakseni hänen luontaisia tunteitaan, puhuin intohimostani ja lemmittyni avuista kuin kahdesta seikasta, joita ei voinut verrata muuhun kuin toisiinsa. Hän sanoi, ettei tosin koskaan ollut nähnyt Manonia, mutta että oli kuullut puhuttavan hänestä, jos oli kyseessä vanhan herra G.M:n rakastajatar. Olin varma siitä, että hän tunsi minun osani tässä seikkailussa, ja voittaakseni hänet yhä enemmän puolelleni osoittamalla hänelle luottamustani, kerroin hänelle yksityiskohtaisesti kaiken, mitä oli tapahtunut minun ja Manonin välillä.

— Te näette, hyvä herra — näin jatkoin — että elämäni ja sydämeni kohtalo nyt on teidän käsissänne. Kumpikin ovat minulle yhtä rakkaat. En peittele teiltä mitään, sillä olen kuullut puhuttavan jalomielisyydestänne, ja yhdenikäisyytenne panee minut toivomaan, että taipumuksissammekin on yhdenlaisuutta.

Tämä avomielisyyden ja suoruuden ilmaus näytti tekevän häneen voimakkaan vaikutuksen. Hänen vastauksensa todisti käyttäytymistaitoa ja tunteiden hienoutta, joita seuraelämässä ei aina saavuteta, vaan jotka se usein tukehuttaa. Hän sanoi lukevansa minun käyntini elämänsä onnellisiin sattumiin, katsovansa minun ystävyyttäni mitä arvokkaimmaksi voitokseen ja toivovansa, että oli sen ansaitseva väsymättömällä avuliaisuudellaan.

Hän tosin ei luvannut antaa minulle takaisin Manonia, sillä hänen vaikutusvaltansa oli, kuten hän itse mainitsi, keskinkertainen ja epävarma. Mutta hän lupautui hankkimaan minulle ilon jälleen nähdä Manonia ja tekemään kaiken voitavansa palauttaakseen hänet minun syliini. Minua tyydytti enemmän tämä hänen epäilyksensä vaikutusvaltaansa nähden, kuin mitä ehdoton lupaus täyttää kaikki toiveeni olisi tehnyt. Näin hänen tarjouksensa vaatimattomuudessa vilpittömyyden todisteen, joka minua suuresti ilahutti. Sanalla sanoen, minä odotin kaikkea hänen välityksestään. Yksistään lupaus hankkia minulle tilaisuus nähdä Manonia olisi saattanut minut yrittämään mitä tahansa tuon nuoren miehen hyväksi. Tulkitsin hänelle hieman näitä tunteitani tavalla, joka samalla osoitti hänelle, etten ollut mikään halpaluonteinen henkilö. Syleilimme toisiamme hellästi, ja meistä tuli ystävät pelkästä sydäntemme hyvyydestä ja tuosta luontaisesta taipumuksesta, mikä saa tunteellisen ja jalosukuisen miehen pitämään toisesta, joka on hänen kaltaisensa.

Kunnioituksensa osoittamisessa hän meni vielä pitemmälle, sillä soviteltuaan ajatuksissaan yhteen minun seikkailuni ja tehtyään sen johtopäätöksen, etteivät raha-asiani pakoni jälkeen Saint-Lazaresta saattaneet olla hyvällä kannalla, tarjosi hän minulle raha-apua ja kehoitti minua kehoittamalla vastaanottamaan sitä.

Minä en sitä ottanut, vaan sanoin:

— Se on liikaa, hyvä herraseni. Jos näin paljon hyvyyden ja ystävällisyyden ohella hankitte minulle tilaisuuden jälleen nähdä rakas Manonini, olen kaikeksi elinajakseni kiintynyt teihin. Jos te kokonaan hankitte minulle takaisin sen kalliin olennon, en katso maksaneeni velkaani, vaikkapa vuodattaisin viimeisen veripisarani teidän palveluksessanne.

Erosimme vasta sovittuamme missä ja milloin uudelleen kohtaisimme toisemme, ja hän oli niin kohtelias, ettei siirtänyt tuota kohtaamista saman päivän iltapäivää pitemmälle.

Odotin häntä eräässä kahvilassa, minne hän neljän aikaan tuli minua tapaamaan, ja sitten suuntasimme yhdessä kulkumme sairaala-vankilaan. Polveni vapisivat astuessamme pihan poikki.

— Oi, te lemmenvoimat! — ajattelin itsekseni — nyt siis saan jälleen nähdä sydämeni epäjumalan, niin runsaiden kyynelten ja huolien esineen! Taivas! suo minulle vielä niin pitkältä elinaikaa, että ehdin hänen luoksensa, ja menettele sitten mielesi mukaan kohtaloni ja eloni suhteen. En enää pyydä sinulta muuta armoa.

Herra de T. puhui muutamien laitoksen ovenvartijain kanssa, jotka auliisti lupautuivat kaikessa, mikä heistä riippui, olemaan hänelle avullisina. Hän pyysi opastamaan meitä siihen osastoon, missä Manonilla oli koppinsa, ja vartija johdatti meitä sinne, otettuaan käteensä suunnattoman suuren avaimen, jolla hänen lukkoansa avattiin. Kysyin vartijalta, joka meitä opasti ja jolla oli toimena Manonin palveleminen, miten tämä oli viettänyt aikaansa tässä olinpaikassaan. Vartija vastasi, että hän oli osoittanut enkelinkaltaista lempeyttä, koskaan lausumatta vartijalleen pahaa sanaa. Kuusi ensimäistä viikkoa tulonsa jälkeen hän lakkaamatta oli vuodattanut kyyneliä, mutta jo jonkun aikaa hän oli näyttänyt kestävän onnettomuuttaan kärsivällisemmin ja ompeli aamusta iltaan, lukuunottamatta muutamia tunteja, jotka hän käytti lukemiseen. Kysyin häneltä edelleen, oliko häntä hoidettu hyvin, ja hän vastasi, ettei häneltä koskaan ollut puuttunut ainakaan välttämättömintä.

Lähestyimme ovea. Sydämeni sykki rajusti. Sanoin herra de T:lle:

— Menkää te yksin sisälle ja valmistakaa häntä käyntiini, sillä pelkään, että hän joutuu liian voimakkaan mielenliikutuksen valtoihin, jos äkkiarvaamatta näkee minut.

Ovi avattiin. Minä jäin käytävään. Saatoin kuitenkin kuulla heidän puheensa. Herra de T. sanoi tuovansa hänelle vähän lohdutusta, olevansa minun ystäviäni ja hartaasti toivovansa onneamme. Manon kysyi häneltä mitä innokkaimmin, saiko häneltä tietää, mikä kohtalo oli tullut minun osakseni. Hän lupasi tuoda minut hänen jalkojensa juureen niin hellänä ja uskollisena kuin hän suinkin saattoi toivoa.

— Milloinka? — kysyi Manon.

— Jo tänään — vastasi toinen. Tätä onnellista hetkeä ei teidän tarvitse pitkään odottaa. Se on jo tullut.

Silloin Manon oivalsi, että minä olin ulkopuolella, ja minä astuin sisään samassa kuin hän syöksyi ovelle. Me syleilimme toisiamme tuntien sellaista kuohuilevaa hellyyttä ja tunteiden viehkeyttä, joka on vallan luonnollinen, kun täydellisesti toisiaan rakastavat henkilöt jälleen tapaavat toisensa kolmen kuukauden eron jälkeen. Meidän huokauksistamme, katkonaisista huudahduksistamme, monen monituisista hyväilysanoistamme, joita kumpikin kaihomielisenä toisteli, syntyi neljännestunnin kohtaus, joka sai herra de T:n kokonaan heltymään.

— Kadehdin teitä — sanoi hän minulle, pyytäessään meitä istumaan — ei ole yhtään ainoata niin kunniakasta onnenosaa, jota en hylkäisi niin kauniin ja intohimoisen rakastajattaren tähden.

— Minäpä hylkäisinkin kaikki maailman valtakunnat — vastasin hänelle — varmasti omistaakseni hänen rakkautensa.

Tämän niin palavasti kaihotun keskustelun loppupuoli muodostui luonnollisesti äärettömän helläsävyiseksi. Manon parka kertoi minulle seikkailunsa, ja minä selostin hänelle vaiheeni. Vuodatimme katkeroita kyyneliä pohtiessamme sitä tilaa, missä hän paraikaa oli, ja sitä, josta minä juuri olin vapautunut. Herra de T. lohdutti meitä toistamiseen lupaamalla ponnistella mitä innokkaimmin tehdäkseen lopun kurjuudestamme. Hän neuvoi, ettemme venyttäisi tätä ensi kohtaustamme liian pitkäksi, jotta hänen olisi helpompi hankkia meille tilaisuutta useampiin. Hänelle tuotti paljon vaivaa saada meidät noudattamaan tätä neuvoa. Varsinkaan Manon ei hennonut päästää minua menemään. Moneen kertaan hän sai minut takaisin istumaan tuolille. Hän pidätti minua tarttuen kiinni vaatteisiini ja käsiini.

— Voi, millaiseen paikkaan jätetään minut? — hän sanoi. — Kuka takaa minulle, että saan jälleen nähdä sinut?

Herra de T. lupasi hänelle usein tulla häntä tervehtimään minun seurassani.

— Mitä tulee kohtaamispaikkaan — näin hän kohteliaasti lisäsi — ei sitä enää tästälähin tulla sanomaan sairaala-vankilaksi, vaan Versailles'iksi, nyt kun siinä asuu henkilö, joka ansaitsee olla kaikkien sydänten valtijatar.

Poistuessani annoin Manonia palvelevalle vartijalle juomarahaa, kiihdyttääkseni hänen auliuttaan. Tämä mies ei ollut niin raaka ja kovasydäminen kuin muut toverinsa. Hän oli ollut läsnä kohtauksessamme, ja tämän hellyyden näkeminen oli liikuttanut hänen mieltänsä. Kymmenen frangin kultaraha, jonka hänelle lahjoitin, saattoi hänet kokonaan minun puolelleni. Mennessämme alas pihalle hän vei minut syrjään ja virkkoi:

— Herraseni, jos tahdotte ottaa minut palvelukseenne tai antaa minulle kohtuullisen korvauksen nykyisen toimeni menettämisestä, luulen helposti voivani vapauttaa neiti Manonin.

Vastaanotin mielihyvällä tämän tarjouksen. Ja vaikka olin puilla paljailla, lupasin hänelle paljon enemmän kuin mitä hän pyysi, minä kun arvelin, että aina helposti saatoin palkita hänen kaltaisensa miehen vaivat.

— Ole varma siitä, ystäväni, — sanoin hänelle — että olen valmis sinun hyväksesi tekemään kaiken voitavani ja että sinun tulevaisuutesi on yhtä taattu kuin minunkin.

Tahdoin sitten tietää, mitä keinoja hän aikoi käyttää.

— Aivan yksinkertaisesti — hän vastasi — sitä, että jonakin iltana avaan hänen huoneensa oven ja vien hänet kadunpuoleiselle portille, missä teidän tulee olla valmiina häntä vastaanottamaan.

Kysyin, eikö ollut pelättävissä, että Manon tunnettaisiin kulkiessaan käytävissä ja pihan poikki. Hän myönsi että jonkunmoinen vaara oli olemassa, mutta oli sitä mieltä, että jotain täytyi uskaltaa.

Joskohta suuresti iloitsin siitä, että hän oli niin lujapäätöksinen, kutsuin herra T:tä ilmaistakseni hänelle tämän tuuman ja sen ainoan näkökohdan, joka näytti voivan tehdä sen arveluttavaksi. Hän huomasi yritykseen liittyvän enemmän vaikeuksia kuin minä. Tosin hän myönsi, että Manon tällä tavoin estämättä saattoi päästä pakenemaan.

— Mutta jos hänet tunnetaan — hän jatkoi — ja jos hänet matkalla estetään pakenemasta, hän on kenties ainaiseksi hukassa. — Muuten teidän täytyisi viipymättä lähteä Parisista, sillä ette koskaan olisi tarpeeksi turvatut haeskelulta. Haettaisiin entistä innokkaammin sekä teitä että häntä. Mies pääsee helposti pujahtamaan pakoon, kun hän on yksin. Mutta on melkein mahdotonta pysyä huomaamattomana, kun on kauniin naisen seurassa.

Vaikka tämä huomautus tuntuikin minusta pätevältä, se ei voinut syrjäyttää mielestäni tuota niin houkuttelevaa toivoa pian voida vapauttaa Manon. Tämän tunnustin herra de T:lle ja pyysin häntä antamaan rakastuneelle anteeksi, että hän oli hiukan varomaton ja uhkarohkea. Sanoin lisäksi, että todella aioin lähteä Parisista asettuakseni, kuten kerran ennen, johonkin lähellä olevaan kylään.

Sovimme siis vartijan kanssa panna tuumamme täytäntöön jo seuraavana päivänä. Ja saattaaksemme sen onnistumisen niin varmaksi kuin voimamme suinkin sallivat, päätimme ottaa mukaan miehen vaatteet, helpoittaaksemme pakenemistamme. Ei ollut helppo huomiota herättämättä tuoda niitä sisälle, mutta minulta ei siihen puuttunut kekseliäisyyttä. Pyysin vaan herra de T:tä seuraavana päivänä pukemaan ylleen kahdet liivit, toiset toisten päälle, ja itse lupauduin huolehtimaan kaikesta muusta.

Seuraavana päivänä palasimme sairaala-vankilaan. Minä toin Manonille liinavaatteita, sukat y.m., ja ihotakkini yllä oli minulla päällystakki, joka täydelleen peitti pulleat taskuni. Viivyimme vaan lyhyen hetken Manonin kopissa. Herra de T. antoi hänelle toiset liiveistään. Minä annoin hänelle ihotakkini, päällystakkini kun riitti minulle poistuessani. Manonin valepuvusta ei puuttunut mitään muuta kuin polvihousut, jotka pahaksi onneksi olin unhoittanut.

Tämän tärkeän vaatekappaleen unhoittaminen olisi epäilemättä pannut meidät nauramaan, jos ei se pula, johon se meidät saattoi, olisi ollut niin vakavaa laatua. Olin epätoivoissani siitä, että moinen mitätön seikka oli omiaan tuumaamme ehkäisemään. Mutta hätä keinon keksii, ja minä päätin itse poistua ilman housuja. Annoin omat housuni Manonille. Olihan päällystakkini pitkä ja muutaman nuppineulan avulla järjestin pukuni niin, että säädyllisesti saatoin astua ulos portista.

Sen päivän loppupuoli tuntui minusta sietämättömän pitkältä. Vihdoinkin, yön tultua, läksimme katetuissa vaunuissa matkaan ja pysähdyimme hiukan alapuolelle sairaala-vankilan porttia. Meidän ei tarvinnut siinä odottaa kauan, ennenkuin näimme Manonin ilmestyvän vartijansa seurassa. Vaunujemme ovi oli auki, ja he nousivat vitkastelematta ajoneuvoihin. Suljin syliini rakkaan mielitiettyni, joka vapisi kuin lehti. Ajuri kysyi, minne piti ajaa.

— Aja maailman ääriin — sanoin hänelle — ja vie minut jonnekin, missä minua ei koskaan voida eroittaa Manonista!

Tämä tunteenpurkaus, josta en voinut pidättäytyä, oli vähällä aiheuttaa minulle ikävän selkkauksen. Ajuri kiinnitti huomiota sanoihini, ja kun sitten sanoin hänelle sen kadun nimen, jonne aioimme, hän vastasi pelkäävänsä, että minä syöksin hänet vaaralliseen seikkailuun, että hän hyvin huomasi tuon Manoniksi mainitun nuoren miehen olevan nuoren naisen, jonka minä ryöstin sairaala-vankilasta ja ettei häntä haluttanut suistua turmioon myötätuntoisuudesta minua kohtaan.

Tuon veijarin tunnollisuus ei ollut muuta kuin halua kiristää minulta suurempaa maksua ajosta. Olimme liian lähellä sairaala-vankilaa nostaaksemme riitaa.

— Ole vaiti — sanoin hänelle — sinulla on tilaisuus ansaita kultaraha.

Tämän jälkeen hän olisi ollut valmis vaikka auttamaan minua polttamaan poroksi sairaala-vankilan.

Saavuimme Lescaut'n asunnolle. Kun jo oli myöhäinen hetki, herra de T. erosi meistä, luvaten käydä meitä tervehtimässä seuraavana päivänä. Ainoastaan vanginvartija jäi seuraamme.

Pidin Manonia niin lujasti käsivarsiini kiedottuna, ettemme täyttäneet enempää kuin yhden henkilön paikan vaunuissa. Hän itki ilosta, ja minä tunsin hänen kyyneltensä kastelevan kasvojani.

Mutta astuessamme alas ajoneuvoista, mennäksemme Lescaut'n asuntoon, syntyi ajurin kanssa uusi riita, jonka seuraukset olivat onnettomat. Kaduin, että olin luvannut hänelle kultarahan, sekä siitä syystä, että tämä rahamäärä oli ylen suuri, että siitä syystä, joka oli paljoa painavampi, nimittäin että en kyennyt sitä maksamaan. Kutsutin paikalle Lescaut'n. Hän läksi huoneestaan ja tuli portille. Minä kuiskasin hänen korvaansa, mihin pulaan olin joutunut. Hän kun oli kiivasluontoinen eikä suinkaan ollut tottunut kursailemaan ajurin kanssa, vastasi minulle, että laskin leikkiä.

— Kultarahan! — hän virkahti. — Parikymmentä raipaniskua tuolle lurjukselle!

Turhaan minä matalalla äänellä huomautin hänelle, että hän oli syöksemäisillään meidät turmioon. Hän tempasi minulta sauvani, ilmeisesti sillä piestäkseen ajuria. Tämä, joka mahdollisesti joskus oli joutunut jonkun henkivartijan tai muskettisoturin käsiin, läksi vaunuineen päivineen pakoon, huutaen, että minä olin hänet pettänyt, mutta että olin saava kuulla hänestä. Turhaan minä moneen kertaan kehoitin häntä pysähtymään. Hänen pakonsa saattoi minut mitä suurimpaan levottomuuteen, sillä olin varma siitä, että hän antaisi asian ilmi poliisille.

— Sinä syökset minut onnettomuuteen — sanoin Lescaut'lle. Sinun asunnossasi en olisi turvassa; meidän on heti paikalla poistuminen.

Tarjosin käsivarteni Manonille, ja me läksimme viipymättä tältä vaaralliselta kadulta. Lescaut liittyi seuraamme.

On jotain ihmeellistä siinä tavassa, millä Kaitselmus liittää toisiinsa tapahtumia. Tuskin olimme astuneet viisi tai kuusi minuuttia, kun eräs mies, jonka kasvonpiirteitä en eroittanut, tunsi Lescaut'n. Ilmeisesti hän haeskeli Lescaut'ta hänen asuntonsa tienoilla, mielessään se paha aikomus, jonka nyt pani täytäntöön.

— Tuossa on Lescaut — näin hän sanoi ja ampui häntä pistoolilla; — tänä iltana hän tulee syömään illallista enkelien seurassa.

Tämän jälkeen hän heti katosi. Lescaut kaatui, ilman vähintäkään elonmerkkiä. Minä kiirehdin Manonia pakenemaan, kun meidän asiaan puuttumisemme ei voinut hyödyttää kuollutta, ja minä pelkäsin että yövartija, joka ei saattanut olla kaukana, voisi ottaa meidät kiinni. Manon oli niin uupunut, että ainoastaan vaivoin jaksoin pysytellä häntä pystyssä. Lopulta huomasin ajurin kadun päässä. Nousimme vaunuihin. Mutta kun ajuri kysyi minulta, minne hänen piti ajaa, en tietänyt, mitä vastata.

Minulla ei ollut mitään turvapaikkaa eikä yhtään ystävää, johon olisin voinut vedota. Rahoistakin oli minulla puute; kukkarossani oli tuskin enempää kuin puoli pistolia. Pelästys ja väsymys olivat siihen määrään rasittaneet Manonia, että hän istui puoleksi pyörtyneenä vieressäni. Lisäksi Lescaut'n murha täytti mielikuvitukseni, enkä vielä tuntenut olevani turvassa yövartijalta. Mitä siis tehdä? Onneksi muistui mieleeni Chaillot'n majatalo, missä olin viettänyt muutaman päivän Manonin kanssa, mentyämme tähän kylään sinne asettuaksemme. Toivoin siellä löytäväni turvallisen olinpaikan ja lisäksi voivani elää siellä jonkun aikaa, tarvitsematta heti kohta maksaa.

— Ajakaa meidät Chaillot'hon — sanoin ajurille.

Pistolia vähemmästä maksusta hän kieltäytyi lähtemästä sinne niin myöhään: siinä uusi vaikeus. Lopulta sovimme kuudesta frangista. Se oli koko rahamäärä, joka oli jälellä kukkarossani.

Matkalla lohduttelin Manonia. Mutta oikeastaan vallitsi omassa sydämessäni epätoivo. Olisin tehnyt itsestäni lopun, ellei sylissäni olisi ollut ainoa aarre, joka kiinnitti minua elämään. Tämä ainoa seikka rohkaisi mieltäni.

— Ainakin hän on minun omani — ajattelin itsekseni: hän rakastaa minua, hän on minun. Puhukoon Tiberge mitä tahansa; tämä ei ole mikään onnen varjokuva. Vaikka koko maailman kaikkeus häviäisi, en minä siitä huolehtisi. Minkätähden? Sentähden, etten enää välitä mistään muusta.

Tämä tunne oli todellinen. Mutta kuitenkin tunsin, että vaikka niin vähän panin arvoa tämän maailman tavaraan, olisin sentään tarvinnut siitä ainakin pienen osan, jotta vielä täydellisemmin olisin voinut ylenkatsoa kaikkea muuta. Rakkaus on voimakkaampi kuin yltäkylläisyys, voimakkaampi kuin aarteet ja rikkaudet. Mutta se tarvitsee niiden tukea, eikä mikään ole toivottomampaa herkkätunteiselle rakastajalle kuin se, että hän ollen varojen puutteessa vastoin tahtoaan vaipuu raakuuden tilaan, joka saattaa hänet kaikkein alhaisinten olentojen kaltaiseksi.

Kello oli yksitoista, kun saavuimme Chaillot'hon. Meidät vastaanotettiin majatalossa kuin tutut henkilöt ainakin. Manonin esiintyminen miehen puvussa ei herättänyt huomiota, sillä Parisissa ja sen ympäristöissä on totuttu näkemään naisia mitä erimuotoisimmissa puvuissa. Minä tilasin Manonille yhtä hienoa ruokaa kuin jos olisin ollut mitä parhaissa oloissa. Hän ei tietänyt, että minä olin rahapulassa, ja minä varoin visusti sitä hänelle sanomasta, sillä olin päättänyt seuraavana päivänä yksin palata Parisiin hakeakseni parannusta tälle ikävänlaiselle taudille.

Illallispöydässä Manon näytti minusta kalpealta ja laihtuneelta. Sitä en ollenkaan ollut huomannut sairaalavankilassa, sillä se koppi, jossa olin hänet tavannut, ei ollut erittäin valoisa. Kysyin häneltä, eikö tämä vielä ollut seuraus siitä pelästyksestä, jota hän oli tuntenut nähdessään veljeään murhattavan. Hän vakuutti minulle, että vaikka tämä onneton tapaus olikin häntä suuresti järkyttänyt, hänen kalpeutensa johtui yksinomaan siitä, että hänen kolmen kuukauden aikana oli täytynyt olla erossa minusta.

— Sinä siis rakastat minua äärettömästi? kysyin minä.

— Tuhat kertaa enemmän kuin mitä voin sanoa — vastasi hän.

— Etkö siis enää koskaan hylkää minua? — jatkoin minä.

— En koskaan — hän virkkoi, ja tätä vakuutusta vahvistivat niin monet hyväilyt ja valat, että minusta tuntui mahdottomalta, että hän koskaan voisi niitä unhoittaa.

Vakaumukseni on aina ollut se, että hän oli vilpitön; mitä syytä hänellä olisi ollut siihen määrin teeskennellä? Mutta hän oli vielä suuremmassa määrin hetkellinen, tai pikemmin hän ei ollut enää mitään tai ei tuntenut itseään nähdessään edessään naisia, jotka elivät ylellisyydessä, silloin kun hän itse eli köyhyydessä ja puutteessa. Minä olin pian saava siitä viimeisen todisteen, joka voitti kaikki edelliset ja joka aiheutti kaikkein eriskummaisimman seikkailun, mikä koskaan on sattunut minun säätyiselleni henkilölle.

Minä kun tunsin tämän hänen luonteenominaisuutensa, tein seuraavana päivänä kiireisesti lähtöä Parisiin. Hänen veljensä kuolema ja tarve hankkia liina- ja muita vaatteita olivat niin päteviä syitä, ettei minun tarvinnut turvautua verukkeisiin. Lähtiessäni majatalosta sanoin Manonille ja isännälleni aikomukseni olevan ottaa ajuri; mutta tämä oli kerskailua. Hätä pakoitti minut lähtemään jalan, ja minä astuin nopeasti Cours-la-Reineen asti, missä päätin levätä. Tarvitsin hyvin hetken yksinäisyyttä ja lepoa kootakseni ajatuksiani ja päättääkseni, mitä minun oli tekeminen Parisissa.

Istuuduin ruohistoon. Vaivuin syvään mietiskelyyn, mikä vähitellen kohdistui kolmeen pääseikkaan. Olin kiireellisen avun tarpeessa poistaakseni lukemattomia nykyhetken puutteita. Minun tuli keksiä joku keino, joka ainakin saattoi turvata tulevaisuutemme, ja vallan yhtä tärkeätä oli ryhtyä tutkisteluihin ja toimenpiteisiin Manonin ja minun turvallisuutta varten. Tyhjennettyäni kekseliäisyyteni näitä kolmea seikkaa pohtiessani, pidin sopivana syrjäyttää molemmat jälkimäiset. Olimmehan koko hyvässä turvassa tuossa Chaillot'n huoneessamme ja arvelin, että tulevat tarpeet ehdittäisiin tyydyttää, kun nykyhetken vaatimukset ensin oli täytetty.

Kysymys oli siis pikimmiten saada rahoja. Herra de T. oli tosin tarjonnut minulle kukkaroansa, mutta tunsin ääretöntä vastenmielisyyttä itse muistuttaa hänelle sitä. Millaista osaa olisinkaan näytellyt menemällä paljastamaan hätääni vieraalle ihmiselle ja pyytämällä häntä jakamaan meille varojaan! Ainoastaan alhainen sielu kykenee sellaiseen, se kun halpamielisyydessään ei huomaa sellaisen teon häpeällisyyttä, tai nöyrä kristitty, jonka ylimääräinen mielenjalous kohottaa hänet yläpuolelle tätä häpeäntunnetta. Minä en ollut alhainen sielu, enkä hyvä kristitty, ja olisin vuodattanut puolet verestäni välttääkseni tätä nöyryytystä.

— Tiberge — näin ajattelin — tuo hyvä Tiberge ei voine kieltää minulta sitä, mikä häneltä liikenee antaa minulle. Epäilemättä hän heltyy hädästäni, mutta hän tulee musertamaan minut rippisaarnoillaan. Minun täytyy kestää hänen nuhteensa, kehoituksensa ja uhkauksensa; hän on myyvä apunsa niin kalliista hinnasta, että vielä uhraisin osan verestäni pikemmin kuin alistuisin kiusalliseen kohtaukseen, joka jättäisi jälkeensä levottomuutta ja tunnontuskia. Hyvä! minun täytyy siis luopua kaikesta toivosta, kun ei minulla ole tarjona muuta keinoa, ja kun niin vähän ajattelen näitä molempia keinoja, että ennemmin vuodattaisin puolet verestäni, kuin turvautuisin toiseen niistä, ja kaiken vereni ennemmin kuin käyttäisin niitä molempia. Niin, kaiken vereni — lisäsin hetken mietittyäni; sen epäilemättä kernaammin uhraisin kuin nöyrtyisin halpamaiseen almun kerjäämiseen. Mutta onko tässä kysymys minun verestäni! Tässä on kyseessä Manonin elämä ja ylläpito, hänen rakkautensa ja uskollisuutensa. Mitä minä voin panna vastapainoksi Manonille. Tähän saakka ei minulla ole ollut mitään. Hän korvaa minulle maineen, onnen ja menestyksen. Tosin on olemassa paljo sellaista, josta antaisin henkeni voidakseni sen saavuttaa tai sitä välttää. Mutta se, että on jotakin, jota pidän arvokkaampana henkeäni, ei vielä ole minulle mikään syy arvostellakseni sitä Manonin vertaiseksi.

Näin tuumittuani ei kestänyt kauan, ennenkuin tein päätökseni. Jatkoin matkaani aikoen ensin mennä Tibergen ja sieltä herra de T:n luo.

Saavuttuani Parisiin, otin ajurin, vaikka minulla ei ollut ropoakaan sitä maksaakseni; luotin siihen avustukseen, jota aioin anoa. Käskin ajaa Luxembourgiin, mistä lähetin Tibergelle sanan, että odotin häntä. Hän ei pannut kärsimättömyyttäni koetukselle, vaan tuli viipymättä. Kiertelemättä ilmaisin hänelle äärimäisen pulani. Hän kysyi riittivätkö ne sata pistolia, jotka olin maksanut hänelle takaisin, ja ollenkaan estelemättä hän heti meni noutamaan minulle nämä rahat, kasvoissa sellaista avomielisyyttä ja auliutta kuvastava ilme, jota ainoastaan lähimmäisen rakkaus ja oikea ystävyys voi heijastaa. Vaikka en vähääkään ollut epäillyt pyyntöni onnistumista, hämmästyin että se oli toteutunut niin helpolla, nimittäin ilman nuhteluja katumattomuudestani. Mutta erehdyin luullessani kokonaan välttäväni hänen soimauksensa; sillä laskettuaan minulle rahat ja minun hankkiessani lähtöä, hän pyysi minua kävelemään kanssaan puutarha-kujilla.

Minä en ollut maininnut hänelle sanaakaan Manonista, eikä hän tietänyt, että hän oli vapaa. Näin ollen hänen nuhdesaarnansa kosketteli yksinomaan uhkarohkeaa pakoani Saint-Lazaresta ja hänen pelkoaan, että minä, sen sijaan että olisin hyväkseni käyttänyt siellä saamaani opetusta, jälleen syöksyisin säännöttömään elämääni.

Hän kertoi pakoni jälkeisenä päivänä tulleensa minua tervehtimään Saint-Lazareen ja silloin sanomattomasti tyrmistyneensä kuullessaan, millä tavalla minä olin sieltä päässyt pois. Senjälkeen hän oli keskustellut luostarinjohtajan kanssa, eikä tuo kelpo munkki vielä silloin ollut tointunut pelästyksestään, mutta hän oli kuitenkin ollut niin jalomielinen, että poliisipäälliköltä oli salannut lähtöni yhteydessä olevat asianhaarat ja oli estänyt tiedon portinvartijan kuolemasta leviämästä ulkopuolelle luostaria. Siltä taholta ei minulla siis ollut syytä levottomuuteen. Mutta jos minulla oli jäljellä hiukkanenkin järkeä — noin hän arveli — tuli minun käyttää hyväkseni sitä onnellista käännettä, jonka taivas oli suonut kohtalolleni, ja aluksi kirjoittaa isälleni, tehdäkseni sovinnon hänen kanssaan. Ja jos kerrankin tahdoin seurata hänen neuvoaan, hän kehoitti minua lähtemään Parisista ja palaamaan perheeni turviin.

Kuuntelin hänen puhettaan loppuun asti. Siinä oli paljo sellaista, minkä hyväksyin. Ensiksikin olin kovin iloissani siitä, ettei minulla Saint-Lazaren taholta ollut mitään pelättävissä. Parisin kadut muuttuivat minulle uudelleen vapaaksi liikunta-alueeksi. Toiseksi onnittelin itseäni sen johdosta, ettei Tiberge aavistanutkaan Manonin vapauttamista ja hänen palaamistaan minun luokseni. Paninpa lisäksi merkille, että hän oli välttänyt Manonin mainitsemista, ilmeisesti luullen, etten enää ollut häneen niin kiintynyt, minä kun näytin olevan niin tyyni häneen nähden. En tosin päättänyt suorastaan palata kotiani, mutta aikeeni oli ainakin kirjoittaa isälleni, kuten Tiberge oli neuvonut, ja vakuuttaa, että olin halukas palaamaan velvollisuuksiini ja alistumaan isäni tahdon alle. Toivoin taivuttavani isäni lähettämään minulle rahoja, vetäen verukkeeksi opintojen harjoittamisen akatemiassa, sillä minun olisi ollut vaikea saada häntä uskomaan, että muka olisin halunnut palata hengelliseen säätyyn. Ja oikeastaan en tuntenut vastenmielisyyttä siihen, mitä hänelle lupasin. Päinvastoin iloitsin siitä, että saatoin antautua johonkin kunnialliseen ja järkevään harrastukseen, mikäli tämä tuuma oli yhdistettävissä rakkauteeni. Suunnittelin elämää rakastajattareni kanssa ja samalla opintojeni harjoittamista. Tämä mielestäni hyvin soveltui yhteen. Olin niin tyytyväinen kaikkiin näihin aikeisiin, että lupasin Tibergelle vielä samana päivänä lähettää kirjeen isälleni. Erottuani hänestä meninkin todella julkiseen kirjoitustoimistoon ja kirjoitin niin hellän ja nöyrän kirjeen, että lukiessani sen läpi varmasti toivoin voittavani jotain isänsydämeltä.

Vaikka minulla nyt lähdettyäni Tibergen luota oli tilaisuus ottaa ja maksaa ajuri, oli minusta hauska ylpeästi kulkea jalan, herra de T:n luo. Minulle tuotti iloa tämä nauttiminen vapaudestani, jonka suhteen minulla Tibergen vakuutuksien mukaan ei ollut mitään pelättävää. Kuitenkin äkkiä juolahti mieleeni, että hänen vakuutuksensa koskivat yksinomaan Saint-Lazarea, ja että minulla sitäpaitsi oli niskoillani sairaala-vankilajuttu ja Lescaut'n kuolema, johon ainakin todistajana olin sekaantunut. Tämän muistaessani pelästyin niin, että vetäydyin lähimpään puistokujaan, mistä kutsuin ajurin. Ajoin suoraa päätä herra de T:n luo; pelästykseni sai hänet nauramaan. Minustakin se tuntui naurettavalta kuultuani häneltä, ettei minulla ollut mitään pelättävää sairaala-vankilan eikä Lescaut'n vuoksi. Hän kertoi minulle ajatellessaan voivansa joutua epäluulonalaiseksi osallisuudesta Manonin vapautukseen, sinä aamuna menneensä sairaala-vankilaan ja pyytäneensä saada tavata häntä, teeskennellen tietämättömyyttä siitä, mitä oli tapahtunut. Mutta kaukana siitä, että meitä kumpaakaan siellä olisi syytetty, oli päinvastoin tuo tapaus heti kerrottu hänelle merkillisenä uutisena, ja oli ihmetelty, että niin kaunis nainen kuin Manon oli lähtenyt pakoon vanginvartijan seurassa. Herra T. oli vaan välinpitämättömästi huomauttanut, ettei sellainen häntä ihmetyttänyt, sillä tekeehän ihminen mitä tahansa vapautensa vuoksi. Hän kertoi edelleen sieltä lähteneensä Lescaut'n asuntoon, toivoen siellä tapaavansa minut ja ihastuttavan rakastajattareni. Mutta talonisäntä, joka oli vaununtekijä, oli vakuuttanut, ettei ollut nähnyt Manonia eikä minua, mutta ettei ollut ihmeellistä, ettemme olleet tavanneet Lescaut'ta, jos nimittäin olimme tulleet häntä hakemaan, sillä epäilemättä olimme kuulleet, että hänet jotenkin samaan aikaan oli murhattu. Tämän jälkeen hän ei ollut kieltäytynyt tekemästä selkoa siitä, mitä tiesi tämän murhan syistä ja siihen liittyneistä asianhaaroista. Noin paria tuntia aikaisemmin oli eräs Lescaut'n tuttava henkivartija tullut hänen luokseen ja ehdoittanut, että ruvettaisiin pelaamaan. — Lescaut oli voittanut niin nopeasti, että tuo toinen oli tunnissa hävinnyt sata écu'ta, nimittäin kaikki rahansa.

Tuo poloinen, jonka kukkaro oli jäänyt typö-tyhjäksi, oli pyytänyt Lescaut'ta lainaamaan hänelle puolet siitä rahamäärästä, jonka hän oli hävinnyt, ja tässä tilaisuudessa syntyneen erimielisyyden johdosta heidän välillään oli noussut mitä kiukkuisin riita. Lescaut oli kieltäytynyt lähtemästä kaupungille ratkaisemaan asiaa miekka kädessä, ja tuo toinen oli lähtiessään vannonut ampuvansa hänet kuoliaaksi, minkä uhkauksen samana iltana panikin täytäntöön.

Herra de T. lisäsi, ystävällisesti kyllä, olleensa kovin levoton meidän tähtemme ja edelleen tarjoavansa minulle apuansa. Epäröimättä ilmaisin hänelle tyyssijamme. Hän pyysi minua suostumaan siihen, että hän tuli luoksemme illalliselle.

Kun ei minulla ollut muuta toimitettavaa, kuin hankkia alus- ja muita vaatteita Manonille, sanoin, että saatoimme heti lähteä matkaan, jos hän malttoi hetkeksi poiketa kanssani muutamiin myymälöihin.

En tiedä, luuliko hän minun ehdoittaneeni tätä aikeessa vedota hänen anteliaisuuteensa, vai oliko se vaan jalon sydämen ilmausta, mutta hän suostui heti lähtemään matkaan ja vei minut niiden kauppiaiden liikkeisiin, jotka olivat hänen perheensä tavaranhankkijoita. Siellä hän pani minut valitsemaan kaikenlaisia kankaita, jotka olivat paljoa kalliimmat, kuin mitä minä olin tarkoittanut. Ja kun minä tahdoin maksaa, hän kielsi ehdottomasti kauppiaita vastaanottamasta minulta ropoakaan. Tämä hänen kohteliaisuutensa esiintyi niin rakastettavassa muodossa, että katsoin häpeämättä voivani hyväkseni käyttää sitä. Sitten läksimme ajamaan Chaillot'ta kohti, jonne minä saavuin vähemmän levottomana kuin mitä olin ollut lähtiessäni.

Kun ritari des Grieux oli kertonut tätä yhtämittaa yli tunnin, pyysin häntä vähän levähtämään ja ottamaan osaa illalliseemme. Huomaavaisuutemme todisti hänelle, että mielihyvällä olimme häntä kuunnelleet. Hän vakuutti, että hänen tarinansa jatko oli tarjoava meille vielä suurempaa mielenkiintoa. Ja illallisen jälkeen hän jatkoi seuraavaan tapaan.