VIIMEINEN LUKU.

Oli kylmä huhtikuun päivä. Sade valui virtana kaduilla, joilla myrsky riehui, käänsi nurin sateenvarjot ja pieksi akkunoita sekä tuiverteliihe vinkuen ilmassa, yhtä nopeasti palataksensa, ja missä se vaan reutoeli, syntyi uusia vaurioita sekä meuruamista.

Eräässä Etelämalmin lähellä olevan kadun varrelle rakennetussa asumuksessa seisoi hyvästi sisustetussa huoneessa muuan solakkavartaloinen nainen, mustiin puettuna; hänen hienot kätensä peittivät hänen kasvojansa, ja siinä asemassa, johon hän oli hieman kumartanut päänsä, oli ikäänkuin kuvapatsaan liikkumattomuutta. Hänen lähellänsä istui sohvalla Itägötlannin herttua, joka sääliväisyydellä silmäili tuota heiveröistä naista, lausuen puoliääneensä:

— Olen pahoillani, että minun tervehtimässä käyntini näin on häirinnyt teitä, neiti Rudenschöld.

— Minä olen niin tottumatoin näkemään entisiä ystäviäni, — vastasi hiukka huoahtaen neiti Rudenschöld, joka nyt kääntyi Fredrik-ruhtinaasen: — Niin, minä olen ollut yhteiskunnan hylkäämällä, ja yhteiskunta ei tule koskaan tätä unohtamaan yhtä vähän kuin itsekään voin unohtaa kärsimyksiäni! Olen saanut hyvitystä (75) kuten sanotaan, mutta voiko mitään hyvitystä olla moiselle häväistykselle kuin minun? Suokaatte anteeksi sanani, teidän korkeutenne, mutta minun mielessäni on ikuisen murheen aihe, ja jokainen muistutus entisyydestä herättää minussa yhä uutta tuskaa!

— Minun sääliväisyyttäni, neiti Rudenschöld eivät voi mitkään katkerat sanat ehkäistä. Olen tullut tänne puhumaan teille nykyisyydestä; olen tullut tuomaan teille mieluisen uutisen.

— Mieluisen uutisen! — kertoi neiti Rudenschöld. Hänen kalpeille kasvoillensa ilmestyi ilon vilahdus, hymyily, aukaisi hänen huulensa ja loi suurempaa kirkkautta hänen silmiinsä. Mielen muutteella, joka antoi vilkkautta ja suloa hänen jokaiselle eljeellensä, lisäsi hän: — Jos sallitte, teidän kuninkaallinen korkeutenne tulee tämä uutinen olemaan ikäänkuin jälkiruokaa meidän puheellemme, ja tämä saattaa olla tarpeellinenkin. Minä arvaan ja aavistan tärkeitä syitä teidän kuninkaallisen korkeutenne tänne tulemiseen.

— Kentiesi, — vastasi ruhtinas, leikitellen hämillänsä sohvan ripsuilla. — Toivon teidän käsittävänne minun suurta ystävyyttäni, — lisäsi hän, — käsittävänne sitä suurta suosiota, jota teitä kohtaan tunnen! Noh, niin, te voitte siis päättää, kuinka suurta suuttumusta tunnen, huomatessani, että teiltä tahdotaan riistää sitä yleistä sääliväisyyttä, jonka teidän onnettomuutenne on herättänyt.

— Teidän korkeutenne tarkoittaa minulle hyvää… puhelkaamme siis tyynesti! Nämät sanat lensivät Magdalenan huulilta, hän hengitti lyhyeen, ja hänen sinisissä silmissänsä oli kimaltava loisto. Hetken vaijettuansa lisäsi hän: — Millä tavoin tahdotaan minulta siis riistää tuota yleistä sääliväisyyttä?

— Teistä kuiskaellaan… sanalla sanoen… teistä kuiskaellaan, että… että te ette olekaan katuvainen Magdalena.

Tuo nuori nainen säpsähti; loistavin silmin ja heleä puna poskillansa silmäili hän ruhtinasta hetkisen.

Siis kohtaa minua häväistys toisensa perään! — huudahti hän puristaen ristiinpantuja käsiänsä kovasti toisiinsa ja hän jatkoi kiivaudella: — Luulinpa olevani, kärsittyäni rangaistuksen valtiollisista rikoksistani, kyllin rangaistu. Luulinpa lempeni, rikoksellisen, mielettömän lempeni näyttäneen siksi uskolliselta, ett'ei kukaan kunniallinen ihminen olisi uskonut noita turhia juoruja, joita ilkeys vielä huviksensa minusta levittelee. Luulinpa jo hairahduksenikin suojelevan minua niin kauheasta epäluulosta.

— Te olette kehoittaneet meitä juttelemaan tyynesti… noh, neiti Rudenschöld, koettakaamme niin tehdä! Ei ole epäilemistäkään, ett'eivät teidän vainoojanne, joiden kostonhimo vielä ei ole tyydytetty, ole tätä huhua levittäneet.

— Niin, niin, siten se on, — lausui Magdalena, — niin se mahtanee olla!

— Olen kauan epäillyt, tulisiko minun puhua teille tästä arasta asiasta, vai ei… Surujen ja murheiden matkaansaattaminen on minusta vastenmielistä. Mutta ystävyyteeni sekä niihin tunteisin, joita minulla muinoin oli teitä kohtaan, soveltuu, että koetan pelastaa teidän kunnianne niistä ilkeistä hyökkäyksistä, joita, salavihkaan tehtyinä, kerrotaan ja… ja…

— Uskotaan, — lisäsi Magdalena katkerasti.

Sitte tuli vaitiolo, tuskallinen vaitiolo, jonka muutamaa silmänräpäyksen kuluttua Fredrik-ruhtinas keskeytti:

— Matkustakaa täältä pois, neiti Rudenschöld, — lausui hän. — Olen kerta sanonut naisten, jotka eivät ole arvolliset irroittamaan teidän kengännauhojannekaan, huvitteleiksevan teitä tuomitsemalla, ja he eivät pidä teitä semsemmoisena kuin te olette, vaan semmoisena, kuin he luulevat teidän olevanne. Ei mitkään vastaväitteet, ei ritarillisinkaan puolustus voi kumota sellaista hylkäämistuomiota; niin puolustus tulisi ennemmin vahingoittamaan kuin hyödyttämään teidän asiaanne. Teidän avonaista luonnettanne eivät teeskennellyt virnakot tule koskaan käsittämään: sitä tulee jokainen naurettava keikailija pitämään kehoituksena hänen rohkeimpiinkin aikeisinsa. Suokaatte anteeksi, että puhun teille näin peittelemättä ja että vielä kerran sanon teille: matkustakaa täältä pois, neiti Rudenschöld!… Lähtekäätte asumaan esim. Parisiin; minä olen kirjeenvaihdossa erään siellä asuvan ystävätärenne kanssa ja minä tulen kirjoittamaan tästä asiasta hänelle, hän saattaisi tulla teille hyödylliseksi… Se on nuori nainen, kylläksi jalo teitä käsittämään, minä tarkoitan tuota nerokasta rouva Staël'ia… Hänen mieheltänsä olen saanut tiedon siitä suosiosta, jota hän onnettomuutenne johdosta teitä kohtaan tuntee.

— Ei, ei, teidän korkeutenne, minä en voi matkustaa pois, en voi temmata itseäni irti täältä!

Tietäkäätte, ett'en voi lähteä, ennenkuin olen sopinut äitini kanssa. Hän ei tahdo minua nähdä eikä ole minua nähnyt näinä pitkinä viitenä vuotena, jotka ovat kuluneet, sittekun… tuo kauhea, jonka muistatte, tapahtui!… Miksi luulette minun palanneeni tänne Gotlannista? Minä olen häntä etsinyt ja hänen edessänsä itseäni nöyryyttänyt… mutta hän ei voi suoda anteeksi, hän ei voi leppyä, ja onhan hänellä syytä ollakin ankara! Minun Armfelt'ille kirjoittamieni kirjeiden julkaiseminen on häpeä, jota hän ei koskaan voi unohtaa.

— Mutta hänen päätökseensä olla teitä näkemättä sanotaan olevan tykkänänsä toisellaiset syyt… Niin, neiti Rudenschöld, olenpa omilla silmilläni lukenut erään kälyni kirjoittaman kirjeen veljelleni, jossa hän sanoo uusien hairahduksien laajentaneen teidän ja teidän äitinne välillä olevaa juopaa.

— Södermanlannin herttuatarko… tankkasi Magdalena masennettuna — herttuatar… ja tämä…

— Charlottan kertomuksiin ei ole aina luottamista, sillä hänen vilkas luonteensa eksyttää häntä niin helposti; nämät sanat vastasin veljelleni ja lisäsin: Mitä tähän uutiseen tulee, tiedän varmuudella sen johtuvan erehdyksestä, sillä neiti Rudenschöld'in ja hänen äitinsä väli on mitä parahin.

Magdalenan silmäykset kiintyivät kysyväisinä ruhtinaan kalpeihin kasvoihin, joita nyt elähytti lempeä hymyily, ja hän lausui vitkallisesti:

— Siis on teidän korkeutenne minua hyödyttääksensä…

— Lausunut ainoastansa totuuden, — keskeytti ruhtinas. — Magdalena, teidän äitinne ikävöi teitä nähdäksensä… ja minä olen kylliksi onnellinen saadessani sitä teille ilmoittaa.

— Teidän korkeutenne! — Magdalena oli tarttunut ruhtinaan kumpaankin käteen, hänen huulensa värisi, ja heikko puna nousi hänen poskillensa. Tämän on siis teidän korkeutenne tehnyt minulle, — jatkoi hän, — ei, minun ei sovi valittaa, sillä niin katkerat kuin elämäni kokemukset ovat olleetkin, olen kuitenkin löytänyt todellisen ystävän!

— Meidän tiemme menevät nyt eri suunnille — jatkoi herttua hetken vaijettuansa. — Ja matkustattehan te todellakin pois, Magdalena? Kaukana täältä ja toissijaisissa oloissa sekä toisissa seuroissa tulette te saavuttamaan rauhan… ei, älkää pudistelko päätänne teidän on etsiminen ja te tulette saavuttamaan rauhan… suokaatte minun kuitenkin niin arvella! Riehakkaat huvitukset eivät enään ole teitä varten, vaan hiljainen, huomaamatoin elämä tulee antamaan teille sitä levollisuutta, jota te niin hyvin tarvitsette.

— Niin, teidän korkeutenne, yksin oleminen on tarpeellinen minun rauhalleni, se ainoastansa voi pysyttää mieltäni tasapainossa. Ei kukaan, joka tuntee minut sekä minun kohtaloni, voinee ihmetellä, että olen oppinut inhoamaan seuraelämän turhia huveja, joissa minun täytyy näyttää tuota ulkonaista iloisuutta, joka nyt jo on niin vieras minun sydämelleni.

Magdalena vaikeni, ja puoliääneensä jatkoi ruhtinas:

— Muistatteko erästä päivää Hagan linnassa, Magdalena? Bellman oli istuutunut nurmikolle laulamaan, jolloin te ihastuneena häntä kuultelitte. Te olitte eräässä vihriässä notkelmassa, ja päänne päällä oli taivas laki, jossa kaikki suli yhteen loistavaksi valoksi. Sitä kuvaa, jonka silloin nä'in edessäni en tule milloinkaan unohtamaan, teidän kuvaanne, jolloin te vaaleassa puvussanne lepäisitte nurmella, teidän keveään päähineenne oli runsaasti kiinnitetty väräjäviä ruusunnuppuja ja teidän silmänne katselivat kauaksi poispäin. Minä seisoin huomaamattanne teitä ihailemassa ja ajattelin: näyttäköön maailma hänestä aina yhtä kauniilta, olkoon hänen elämänsä aina yhtä suloinen, ja sallittakoon minun tullakseni kerta ystävyydellä häntä muistelemaan! Ja minä lemmin teitä, Magdalena: — te työnsitte minut pois luotanne, mutta minun ystävyyteni seurasi teitä yhä. Ei mitkään olosuhteet ole voineet tukahuttaa tätä tunnetta minun sielustani. Suokaatte minulle joskus ystävällinen ajatus!

— Teidän korkeuttanne muisteleminen tulee olemaan valokohta minun elämässäni… tässä tulen riippumaan kiinni! Ottakaatte vastaan, teidän korkeutenne, minun sydämelliset jäähyväiseni sekä kiitokseni!

ENSIMÄINEN KOHTAUS.

— Anteeksi, äitini!…

— Tule lepäämään rinnoilleni!

— Salli minun suudella tätä otsaa, jonka matkaansaattamani murhe on uurtanut! Salli minun suudella näitä rypistyneitä poskia, joilla kyyneleitä minun tähteni on valunut! Salli minun suudella näitä kalpeita, väräjäviä huulia, jotka ahdistuksella ovat lausuneet minun nimeäni!

— Mutta jotka nyt lausuvat siunausta ylitsesi. Herra suojelkoon sinua kädellänsä, tyttäreni! Kovin olet sinä rikkonut; mutta minä näen sinun silmissäsi katumusta. Pahuus tuo surua ja koettelemuksia muassansa; lapseni, lapsiraukkani, oi, että murheen katkeruus olisi puhdistanut sinun sydämesi!

— Äitini, äitini, kuinka olenkaan jo vuosikausia sinua ikävöinyt!

Mutta minä olen kieltänyt sinua tulemasta, olen lykännyt syyllisyyden taakan ainoastansa sinun hartioillesi; minä olen ummistanut silmäni omilta suurilta hairahduksiltani, mutta nyt, nyt näen minä selvään. Minäpä, sinun onnetoin äitisi, päästin sinut ajattelemattomasti elämän viettelyksiin. Taivaan Jumala, enpä opettanut sinua koskaan, kuten minun olisi pitänyt, eroittaman hyvää pahasta. Haluaisinpa huutaa ääneeni turhamielisille, ajattelemattomille äideille: ottakaa varoittava esimerkki minusta!… Onnetoin on se äiti, jonka täytyy sanoa itsellensä: syy on minun!

— Älä sano niin!

— Herra armahtakoon meitä kumpaakin!

Illan varjot vaipuivat yhä alhaammalle, ja äiti sekä tytär syleilivät yhä hellemmin toisiansa.

TOINEN KOHTAUS.

— Viimeisen kerran, Magdalena!

Tämä seisoi eräällä Brunkeberg'in korkeimmalla kukkulalla, silmäillen sitä ihanaa näköalaa, joka hänen ympärillänsä avautui; hän katseli tuota isoa kaupunkia, joiden tornit ja kupulaet kohosivat huoneiden yli; hän katseli noita välkkyviä vesiä, joiden pinnalla kultainen auringonpaiste yhtyi hataraan usvapeitteesen.

Ja tämän kaupungin, tämän seudun, tämän rakkaan isänmaan aikoi hän nyt jättää.

— Viimeisen kerran, Magdalena!

Olivatko nämät sanat kajahdus hänen omista ajatuksistansa, vai olivatko ne ihmishuulten lausumat? Oliko tuo hänen rinnallansa seisova, korkeavartaloinen henkilö, jonka Magdalena huomasi häntä katselevan syvillä, kummallisilla silmäyksillä hänen oman sielunsa kangastama ilmiö?

— Niin, viimeisen kerran, Kustaa Mauritz!

Näin väräilivät sanat hänen huulillansa. Vuoroin hän punastui ja vuoroin taas kalpeni; vuoroin loistivat hänen silmänsä, vuoroin ne taas himmenivät, ja hänen huulensa värisivät vuoroin ihastuksesta, vuoroin surullisesta hymyilystä.

— Sinä olet jälleen täällä, — kuiskasi hän; — Kustaa Aadolf on sinulle sangen suosiollinen. Onni ja riemu hymyilevät taas uudestansa sinulle… sinun menestyksesi ennen kaikkea! Niin, niin, tätä olen aina harrastanut, tätä olen aina toivonut.

— Oi, sua uskollista!

— Riemulla olisin voinut mennä kuolemaan edestäsi…

— Magdalena, voitko suoda minulle anteeksi?…

— Sen voin tehdä… sen olenkin tehnyt… Oi, jospa olisin saanut kuolla ennen sitä päivää, jona vankeudessa luin kirjeesi, jossa sinä loukkaavasti puhuit minusta ja ivasit minun lempeäni!

— Niin totta minua Jumala auttakoon, sitä kirjettä en ole milloinkaan kirjoittanut.

— Sinun valasi rauhoittaa mieltäni… minä uskon sinua, uskon sinua niin mielelläni!

Vähäinen hymyily viipyi Magdalenan huulilla, ja hän jatkoi:

— Kuinka kaikki nyt tuntuukin toisellaiselta!… Enpä enään halaja tulla suljetuksi syliisi, eikä minulla ole mitään toivomuksia tällä suloisen kohtauksen hetkellä… kohtauksen, joka on jäähyväiset elinajaksemme.

— Niin, niin, viimeisen kerran, Magdalena!

Ja Magdalena käänsi kasvonsa hänestä ainiaaksi. Aamun usvat hälveni, aurinko säteili valovirtojaan vesille, vuorille, torneille sekä kukkuloille, ja Magdalenan sydämeen tuli sanomatoin rauha — rakkaudesta anteeksiantavaisuuden synnyttämä rauha.