Front matter (continued 2)

Ja palatessa oli puteli taskussa.

Niin, surullista se oli.

Jos olisivat olleet edes uskovaisia, niin silloin ei olisi ollut siinä niinkään sanomista. Paremmin olisi vain osannut katua lankeemustaan ja nousta jälleen.

Mutta silkkoja suruttomia olivat pojat, vaikka isä oli koettanut heille puhua. Naureksivat vain, syöttiläät, ja sanoivat ehtivänsä vanhanakin uskoa harjoittaa.

Tyttäret olivat äitiinsä. Semmoinen heilakka se oli ollut Loviisakin nuorena. Ison talon tyttärenä sai olla omia aikojaan ja tuli semmoinen, mikäpähän lienee tullut. Tuli otetuksi, kun oli rikas. Ja siinähän tuo on mennyt. Taloutta katsoo niinkuin ainakin omaansa.

Ja sitten tuli tämä uusi aika. Mitä on koonnut, se hajoitetaan. Ei muuta kun katsoo vain, miten maita ja metsiä pirstotaan.

Hän oli ollut aamupäivällä metsässä ja vastustanut mittaria, joka ajoi linjansa melkein talon parhaimman heinäpellon poikki niin, että nurkkaa lohkesi mökkiläiselle.

— Se on talon peltoa, ei sitä saa pirstota, sanoo hän ja vaatii tekemään mutkaa linjaan.

Ja kun se hyväkäs ei usko, menee hän ja heittää kepit menemään.

Silloinkos tämä heittiö suuttuu ja käskee hänen mennä hiiteen.

— Omalla maallani minä seison, sanoo hän.

— Ei se ole enää omaasi, joka torpparille lohkaistaan. Viekää miehet tämä äijä kotiin reuhaamasta.

Hän poistui, mutta ei kiusallakaan heti ja sen käskystä. Läksi omia aikojaan.

Aatami käveli huoneesta huoneeseen. Uusi aika harrastuksineen ja puuhilleen painosti häntä.

Parasta olisi jättää koko hoito pojille, mutta luonto panee vastaan. Eläkevaariksi ei tee mieli jättäytyä. Loviisa sitä vaatii, ja kun ei saa taipumaan, niin heittäytyy hävyttömäksi. Nytkin syöttää ja juottaa lautakunnan miehiä kuin parhaita pitovieraita. —»Kanna ristisi», sitten vielä ilkkuu tämä tynnyri.

* * * * *

Miehet ovat palanneet metsästä, ja emäntä saa yksin laittaa ruokaa heille. Tyttäret ovat menneet iltamatoimikunnan kokoukseen, ja Loviisa saa siitä aiheen sanoksia taas tyttäristään yhtä ja toista, joka hyvätuulista insinööriä kovin huvittaa. Hän vielä terästelee emännän nousevaa luontoa.

— Somapa on, kun jättävät vanhan ihmisen yksinään.

— No mitä ne siitä välittävät, hitsiläiset. Kunhan päästään poikien kanssa pitkin kylän raittia hönttiämään. Laitetaan iltamia, että saadaan nähtäviksi uusia poikia, joista sitten puhutaan, niinkuin ei olisi tässä maailmassa muutakin puhumista kuin poikakyösiköistä… Lihavia ovat tyttäret meillä, mutta laiskoja. Kyllä jaksettaisiin työtäkin tehdä semmoisilla ruumiilla.

Emäntä istuu insinöörin viereen karsinapenkille ja kuiskaa korvaan:

— Ovat häikköläiset poikien mieleisiä nämä meidän tyttäret. Tietää sen kun ovat pulskia ja sitten semmoisia, että ei muuta kuin kaulaan kiinni, jos kuka vähän kuihkasee. Olinhan tuota minäkin mikä lienen ollut nuorempana, mutta annoin minä poikien ensin houkutella. Saisin ne naitetuksi kunnialla, niin kiitteleisinpä kauppojani.

— Entäpä, jos minä tässä rupeankin heitä katselemaan niinkuin sillä silmällä, sanoi mittari naureksien.

— Pyh! Semmoisista herroille! Kyllähän katsoa saa ja koetellakin, mutta sen olen sanonut, että ei niitä kukaan kunnon mies nai. Jos heidät saisi miehelään, kun koreita nallikoita ovat ja rikkautta on höystönä, niin hyvä olisi.

Emäntä meni askareilleen, ja insinööri nauroi makeasti.

— Onpa emäntä tässä talossa! Hauska olisi hänen kanssaan juttuja laatia. Mitä sanonee tästä palstoituksesta?

— Kehoittelee antamaan runsaasti maata mökkiläisille, sanoivat miehet. — Isäntää kuranssaa joka päivä siitä, että tämä koettaa kynsin hampain pysyä kiinni jokaisessa maatilkussaan.

— Ja köyhille antaa aina ilmaiseksi milloin mitäkin.

— Hyvä emäntä, työmiesten ruuasta pitää yhtä hyvää huolta kuin omastaankin.

— Sen emännän mahdilla tämä talo on noussutkin, sanoi vielä joku miehistä.

Pojat eivät olleet väenpirtissä, ja insinööri kyseli, mitä emäntä pojistaan sanoo.

— Samaa kuin tyttäristäänkin, vaikka ei niin usein.

— Mutta pojathan näyttävät olevan kunnon miehiä, sanoi insinööri. — Eivät ole valittaneet vielä mistään virantoimituksessakaan.

— Hyviä miehiä, ei luulisi Aatamin pojiksikaan, sanoi joku työmiehistä.

Aatami tuli tupaan, ja insinööri meni hänen viereensä istumaan.

— Vieläkös vaari vain suree maitaan? kysyi.

Aatami ei virkkanut mitään. Johan nyt olisi viitsinyt, semmoiselle veijarille.

— Kyllä isännälle vielä maata jää, jos alustalaisetkin saavat osansa. Ainakin kolmesataaviisikymmentä hehtaaria jää taloon, ja se on mielestäni suuri ala.

— Onhan siinä, murahti Aatami jo hieman lauhtuneemmin. — Menee vain hyviä metsiä mökkiläisille.

— Mutta eiväthän he metsättä voi taloa pitää. Ja parhaat metsät jäävät vielä taloon. Poikanne sanoo, että talon metsiin jää ainakin satatuhatta runkoa tukkipuita. Se on jo kaunis summa.

— Pojat puhuvat mitä sattuu, sanoi Aatami. — Ei niiden puheisiin ole uskomista.

— Vai semmoisia poikia isännällä on.

— Semmoisia. Ei niitä pidä uskoa.

Miehet myhäilivät. Siinä oli vanha ja uusi aika vastakkain. Toisella penkin kulmalla istuivat lautakunnan miehet ja insinööri, toisella Aatami vakavana ja harvasanaisena. Uuden ajan miehet tiesivät rakentavansa yhteiskuntaa, Aatami uskoi sitä taas hajoitettavan. Hänen tyytymättömyytensä ei sitä voinut estää, sen hän tiesi itsekin. Oli tuuminut äsken kamarissa istuessaan, että koettaa olla ajattelematta koko asiaa, niin ehkä pääsee helpommalla. Ehkäpä hänen ajakseen jää vielä maallistakin tavaraa. Akka vain saisi olla hänellä sovinnollisempi eikä aina riitapuheita haastaa.

20.

Savuniemen maasta on lohkaistu palstat Aapolle ja muille mökkiläisille. Aapo on saanut takamaalta metsää ja lihavamultaisen lehdon peltomaaksi.

Hentu oli vastustellut taaskin lautakuntaa toimituksessaan, mutta mittari tukki pian hänen suunsa. Lautakunnan miehetkin sanailivat Hentulle:

— Parasta on, kun et enää nokkaasi roputa. Vai et sinä antaisi Aapolle muuta kuin aukeita kivikkoahoja. Pitäisi näköjään sinun saada Aapo aivan puille paljaille.

— Nyt annetaan Aapolle maata mistä halutaan, eikä ole nyt sinulla tilaisuutta valittamaan.

— Ei täällä isäntää tarvita, menkää vain kotiinne, sanoi mittarikin.

Hentun täytyi vaieta.

Samoin oli toistenkin palstojen laita. Maata meni enemmän kuin hän oli edeltäpäin suunnitellut. Tämä mittarin pahuskin tuntui olevan mökkiläisten puolella. Ei tiedä, vaikka olisi antanut liikaa maata. Helvetti!

Hentun sisuksia karvasteli. Ei saanut rauhaa. Piti lähteä edes Aatamin puheille Arvolaan. Aatami ymmärtäisi parhaiten hänen suruaan.

* * * * *

Aatami keinahteli verkalleen kiikkutuolissa, ja Hentu istui sängyn laidalla. Ensimmäiset kahvikupit oli jo ryypätty. Puhuttiin mökkiläisistä ja heidän maa-asioistaan. Mistäpä muusta kuin siitä, joka oli sydämellä.

Niistä oli heille kumpaisellekin vastuksen heittänyt. Ei kehdannut mielialojaan jokaiselle huutaa, mutta kun sattui näin kaksi kohtalotoveria, niin olipa mukavaa puhua. Se lievitti karvastelevaa mieltä.

Tuotiin toiset kupit kahvia. Piikatyttö sitä kantoi ja oikein herrastapaan tarjosi.

— Laskehan tuohon pöydälle, käski Aatami.

Johtui mieleen, että olihan putelissa vielä tilkka korven voimaa, jota voisi näin ystävälle tarjota. Oli poikien viinakassan tullut taas keksineeksi ja lääkittyään itseään jättänyt pulloon vielä hiukkasen.

Tyttö laski tarjottimen pöydälle ja jäi odottamaan.

Pulskapa oli piika siinä, mietti Hentu. Voi pakana kun oli punakka ja muhkealanteinen. Tuommoinen melkein oli Leenakin ollut tyttönä ollessaan, mutta nyt oli jo alkanut hieman rapistua, vaikk'ei vielä vanhuus haitannut. Ei se enää kaikistellen jaksanut mieltä puoleensa vetää.

— No menehän… joutaa kupit olla täällä, sanoi Aatami piialle, ja tämä poistui nauraa virnotellen.

Aatami toi putelin. Jopa herahti vesi Hentun kielelle.

— Onhan naapurilla vielä kassoja tallella, sanoi hän ja siirtyi pyytämättä pöydän ääreen.

— Satuin poikien varastoista löytämään… pistähän sokerit sulamaan… herjakaiset ovat senkin paheen orjia. Otin tietysti lääkkeeksi, ja tässä on vielä jälellä.

— Hyvää se on lääkkeenä, eikä siitä syntiä tule, jos lääkkeenä käyttää.

Maisteltiin. Hentu maiskutteli suutaan. Ihmeen hieno maku siinä olikin, vaikka oli kotivalmistetta.

Aatami kuulosteli, miten neste alkoi kiertää suonissa, ja sanoi sitten harvakseen:

— Syntiä on monenlaista. Mutta jos ei olisi syntiä, niin ei olisi myöskään anteeksiantoa. Tätä asiata minä en oikein syntinä pidä, jos joskus lääkkeeksi valmistaisikin, kun kerran ei ahteikkitippojakaan saa.

— Ei saa, ei saa, ja jos saakin, niin maksaa. Ja sitten tämä nykyinen maailma se on niin kehittynyttä, että jos ryyppäät vettä väkevämpää, niin ei muuta kuin sakko. Jos joskus omista viljoistasi laittaisit lääketipan, niin saat sydän vapisten miettiä, miten säilyisit sakosta.

— Semmoista on, vahvisti Aatamikin.

— Maat viedään väkipakolla ja vapaus riistetään kaikin tavoin. Kaipa meille pian laitetaan karsinat ja sanotaan, että pysy siellä.

— Terästähän kuppiasi. Pistetään ovi lukkoon, ettei pääse sivullisia, sanoi Aatami. — On niitä vihamiehiä meillä kumpaisellakin, niin että sakko pois, jos tietää saavat.

— On vihamiehiä, mutta mitäpä saavat, kun omistamme eletään. Ei sitä vielä olla köyhiä, vaikka maita riistettiin.

Jopa naurattikin. Ei oltu kipeitä eikä köyhiä. Jopa olisi käskenyt, kun oli käsissä talot ja tavarat ja joskus sai näin maistaakseen näitä kuusen kyyneleitä.

— Valuta vain siitä putelista, kehoitteli Aatami. — Ei tässä ole säästelemistä.

— Ja saahan sitä toista, jos loppuu. Pitäisihän tätä saada joulukseen.

Vaiettiin. Oli mukavaa kuunnella, miten veri suonissa rupesi soutamaan ja mieli nousi pahoista painajaisista.

Ja kun aloitettiin tarinat jälleen, niin turistiin kaikenlaista. Hentu lohdutteli Aatamia maittensa menetyksestä ja Aatami samoin Hentua.

Eikähän se surulla muuttunut. Tehkööt nyt maailman mieleisekseen. Katsotaan sitten miten kauan se pystyssä pysyy, kun entiset rengit rupeavat isänniksi.

Onhan sitä mukava katsoa. Ei ole tietävinäänkään, kun rupeavat nurin menemään. Apua ne vielä tulevat pyytämään, vaikka nyt ovat niin helvetin komeita, että pois tieltä. Ei pidä sitten olla tietävinäänkään.

Puhuttiin jo akoistakin. Oli kumpaisellekin sattunut semmoiset joutavanpuoleiset. Nuristiin päiväkaudet tyhjistä ja pupatettiin pienimmistäkin asioista.

Aatamin korvallisia kuumensi ja päässä humisi mukavasti. Kun sattui hyvä ystävä siinä ole maan, niin tuli puhuneeksi salaisimpiakin asioitaan. Heltyi ja supatteli Hentulle:

— On tämäkin Loviisa paisunut semmoiseksi tynnyriksi. Ei siinä sekään ruumiillinen puoli oikein tahdo viehättää. En näes ole minäkään vielä niin vanha veriltäni, ettei joskus sekin johtuisi mieleen. Sinulla se on eukko vielä nuorteassa kunnossa.

— Onhan tuo… myönsi Hentu. — Sattuu sitä silti väliin eksymään oman karsinansa ulkopuolelle.

— No minkä sille saa, kun liha on heikko, sanoi Aatami. — Tahto meillä olisi hyvään, mutta kun lankeemus tulee, niin tulee. Ja katumallahan siitä pääsee.

Aatami kävi pyytämässä lisää kahvia, ja piikatyttö toi koko pannun. Emäntä oli pistäytynyt naapuriin, ja miehet saivat olla rauhassa.

— On naapurilla korea piika, sanoi Hentu tytön mentyä. — Meillä ovat semmoisia sontasääriä ja laihanpuoleisia.

— Näkyvät meillä aina lihovan.

Mikäs oli lihoessa, kun sai pistäytyä ruokakonttoriin silloin kun halusi. Ja mukava oli katsella semmoisia pyöreitä pallukoita.

— Tuohan Iita sokeria, luikkasi Aatami keittiöön, jossa tyttö kuului askartelevan. Toiset talon naiset olivat lampaita keritsemässä.

Iita tuli ja pyöritteli taas siinä niitä lanteitaan, mokoma, ihan miesten nenän alla.

Hentulle tuli ihan paha olo.

Tyttö ei näyttänyt arkailevan isäntäänsä.

Otti kupit ja kaatoi kahvia itselleen.

Aatami sanoi pistäytyvänsä ulkona katsomassa tunkionpohjien laittoa, kun pojat olivat menneet takamaalle. Pyyteli Hentua vielä istumaan ja odottamaan, kunnes hän palaisi.

— Joutaahan tässä Iita puhetoveriksi, naurahti ovella mennessään.

Mikäpä kiire Hentulla. Kyllä sitä Leenan turinaa ehtisi vielä kuunnella. Mukavahan oli Iitan kanssa keskustella, kun näin sattui ja isäntäkin kehoitteli.

Eikä ollut kiire Iitallakaan. Vasta kun isännän askelet kuuluivat porstuasta, poistui hän kamarista.

21.

Rinteen Otto ei ole halunnut ottaa mitättömän vähäistä maatilkkua, varsinkin, kun se olisi tullut hänelle puutonta kivikkoahoa.

Ensi alussa ei isäntä olisi antanutkaan. Selitti Oton olevan loisena mökissään. Mittari kumosi isännän väitteet, mutta kun Otto itse ei halunnut palstaa, sai hän jäädä talonkin puolelta silleen.

Aatami oli aikonutkin käskeä Ottoa pois mökistä, mutta se oli vielä jäänyt tekemättä. Otto ei jaksanut tehdä riittävästi työtä talossa ja oli saanut jäädä omiin hoteisiinsa. Jotenkuten sattui Otto pääsemään valtion työhön, ja niin mentiin salomökissä viikosta viikkoon eteenpäin.

Nyt oli Aatami päättänyt käskeä Ottoa muuttamaan pois mökistä. Talossa ei ollut enää verotyöläisiä, ja se muutos tuntui yhtäkkiä ikävältä. Miehiä tarvittiin talon töissä, ja nyt olisi tarjolla taas yksi perheellinen mies, kun saisi hänelle vain asunnon.

Rinteen mökki kyllä joutaa Otolta, päätteli isäntä. Korjailee sitä, niin siitä saa uusi viikkomies asunnon.

Puuhastaan hän ei katsonut olevan syytä puhua pojille eikä emännälle mitään.

Olisivat taas siinä silmillä räkyttelemässä. Ja kai hän nyt edes jonkun asian sai itsekin päättää.

Aatami oli puuhannut lautamiehen ja meni hänen kanssaan Rinteen mökille.

— Eipä tällaisille asioille kehtaisi lähteä, oli lautamies sanonut. — Ajamaan talven selkään semmoista joukkoa.

— Kyllä valtio saa laittaa asunnot työmiehilleen, sanoi siihen Aatami. — Huono ja hatara se on Rinteen mökki lapselliselle perheelle. Ruunun kämpät ovat lämpimämpiä.

— Olisi pitänyt laittaa mökki syksyllä asuttavaan kuntoon, sanoi toinen.

— Hitsikö sitä toisen työmiehelle laittamaan; ja kun ei vielä suostunut palstaakaan ottamaan. Ja eikä ollut vielä syksyllä tietoa uudesta asukkaasta. Kaipa sinäkin omille työmiehillesi etupäässä asunnon laitat.

— Onhan se niinkin, myönsi toinen.

* * * * *

Otto oli juuri palannut töistä, kun miehet menivät mökkiin.

Otto hieman hämmästyi lautamiehen ja Aatamin tulosta.

Mitähän sillä nyt on isännällä mielessä, kun lautamiesten kanssa kuljeksii? Eihän tässä ole varastettu eikä muutakaan pahaa tehty. Ei ole edes velkaakaan Aatamille.

— Otolla se on pitkä matka kulkea työmaalla, sanoi isäntä. — Käy vaikeaksi vanhalle miehelle.

— Niinhän tuo… mitäpä niistä tämmöisen ikälopun luukonin vaivoista…

— Pitäisi asua valtion kasarmeissa. Niissähän on lämmintä enemmän kuin tällaisissa tuvissa, arveli Aatami.

— … rupea asumaan. Täitäkin siellä harmajana paikat vilajaa. Eihän ole häävi tämäkään, mutta onhan omansa. Laittaisit akka porovettä isännille, kehoitteli Otto eukkoaan.

Riikka nakkasi niskojaan. Vai kahvia tässä mokomille pössiköille. Juokoot vaan omista pannuistaan, läskinaamat.

— Semmoinen meillä oli asia, että kehoittaa Ottoa muuttamaan niihin valtion suojiin Tapanilta, sanoi Aatami. — Kun kerran on työmaa siellä, niin vaikea sitä on kulkea pitkää matkaa.

— Vai semmoisilla asioilla ja oikein lautamiesten kanssa, sanoi Otto hetken kuluttua.

Niin se kävi kuin oli sitä monta kertaa päässään punonut. Vanhoilla päivillään joutuu kulkusalle ja viimein köyhäintaloon. Oli niin jo pökelöitynyt, ettei kovin surettanutkaan poiskäsky. Tuntui vain jotenkin pahalta.

— Olisinhan minä tehnyt töitä taloonkin, mutta en enää kelvannut, sanoo Otto. — Kyllä minä vielä olisin nuoremmille työssä riittänyt, vaikka isäntä luuli, etten saisi enää työtä toimeen.

— Niinhän tuo sattui… ne pojatkin niin tahtoivat, virkkoi Aatami.

— Älä sinä ukko haasta valhetta, kuohahti Otto. — Poikiasi syytät, vaikka ovat kunnon miehiä ja antavat köyhällekin arvonsa.

Aatami kävi hämilleen. Ei oikein osannut suuttuakaan Ottoon, kun tuntui siltä, että teki hieman väärin laittaessaan vanhan työmiehensä kulkuriksi asunnostaan.

Sillä voi painaa paremman tuntonsa ääntä, että »onko tämä mikään asunto perheelliselle. Lapseton joukko tässä menettelee, ei Oton suuri perhe.»

— Kyllä kai se Otto sitten muuttaa Tapanin jälkeen, ettei tarvitse enää toistamiseen käydä, sanoi Aatami.

Riikka räjähti niinkuin raketti:

— Kyllä, kyllä, hyvä isäntä! Hennoo tämän harakanpesän jättää paremmille asukkaille. Olen minä aina Otolle sanonut, että milloinkahan se pössikkä tulee pois ajamaan, mutta tämä ukko ei ole sitä uskonut. Nyt sen näet, eivätkö rikkaat aja kuutamelle, kun ei jaksa enää heidän töitään raataa.

Miehet katselevat ovensuuhun poislähdön aikeissa, ja Otto iskee silmää Riikalle, että sano vain suusi puhtaaksi. Hän itse ei ilkeäisikään.

Ja kyllähän Riikka sanookin. Mikä on sanoessa, kun uskaltaa. Eiväthän hääviä linnaan vie, jos hänet vievät.

— … että kyllä pitää ihmisen olla jumalaton, vaikka on jumalinen olevinaan, kun ajaa toiset talvipakkaseen. Varmaankin sille piika-Iitalle tähän asuntoa laitetaan, koskapa kuuluu maha täysi olevan.

— No, no, Riikka, koettaa Otto sovittaa. — Elä semmoisista asioista…

—… Ollaan olevinaan uskovaisia, ja kuitenkin sisässä pitää pahahenki peliään.

Miehet suoriutuivat kiireesti ulos. Eihän semmoista meteliä jaksanut kauan kuunnella.

— Onpa suuta silläkin akalla, sanoi lautamies.

— Milloinkapa heillä ei sitä liene, arveli Aatami.

— On siitä kokemuksia. Ei niiden suuta tukkea mikään, kun oikeaan elementtiinsä pääsevät.

Miehet taivalsivat äänettöminä pimeällä metsätiellä. Aatami oli koettanut aloittaa keskustelua, mutta toinen oli sanonut poikkipuolisia sanoja Oton häätämisestä ja Aatami siitä kyllästynyt.

Niinkuin ei hänellä olisi oikeus omansa kanssa tehdä mitä halusi, vaikka sata semmoista herraa kuin lautamiestä olisi vastaan sanomassa.

22.

Osasipa laittaa jouluksi sopivan ilman. Pyrytti lunta ja tuuli vonkui ja ujelsi nurkissa.

Harjamaan Aapo riisui jo ennen päivällistä hevosensa ja tehtyään välttämättömät ulkotehtävät vetäytyi suojiin joulusaunaa, odottamaan.

Tuntui muutenkin painostavalta ja ilma sitä vielä lisäsi. Joulutunnelmiin ei päässyt, vaikka vanha äiti laittoi kaikki jouluksi niinkuin ennenkin. Olihan tämä viimeinen joulu vanhassa kodissa, jossa muisti joulujen vieton varhaisesta lapsuudesta asti.

— Ei kai äiti tahdo joulukirkkoon tällaisella ilmalla? kysyi Aapo äidiltään.

— Tuskinpa haluaisin, vaikka olisi ilmakin. Tämän viimeisen joulun kotona jaksaa viettää kirkottakin.

Äitiä siis painosti niinkuin häntäkin. Isä ei siitä mitään ilmaissut, kun oli muutenkin vaitelias ja vähäkuuloinen eikä ottanut osaa puheisiin.

Aapo oli aina ennen lapsuusjouluja muistellen laittanut kuusen. Nytkin oli hän tuonut sen metsästä, mutta se oli jäänyt pirtin porrasten pieleen. Kynttilöitäkin oli hän varannut vanhaan tapaan. Äiti oli pistänyt niistä muutamia vanhaan kolmihaaraiseen messinkijalkaan ja asettanut sen Aapon pöydälle.

Ei puhuttu mitään saunasta palattua. Äiti tarjosi kahvia, ja Aapo sytytti kynttilät. Peittääkseen apeata mieltään koetti kumpainenkin syventyä lehtiinsä, joita Aapo oli varannut.

Minkälaista lienee ensi jouluna kodissa, jonka hän takamaalle rakentaa? Se kysymys vei aina Aapon ajatukset. Sitä samaa kai mietti äitikin, koskapa vain selaili joululehteään, syventymättä siihen.

Portaissa kuului askeleita. Kukahan mahtoi näin myöhällä liikkua ja vielä tällaisella ilmalla, jouluiltana?

Ovesta astui sisään Liina, lumisena ja arkailevana.

— Hyvää jouluiltaa!

Aapo samoin kuin hänen äitinsäkin hämmästyi sanattomaksi.

Tyttö kopisteli lunta vaatteistaan. Poskilla oli raikas puna, ja vaikka silmäkulmassa pilkahteli veitikka, ei se kyennyt peittämään hänen hämilläoloaan.

— Liina! Tällaisella ilmalla!

Tyttö nauroi.

— Siellä on lunta polvea myöten metsäteilläkin… lähdin kävelemään, kun oli kotonakin ikävää.

Painostava mieli hävisi pirtistä. Äiti kiirehti kahvia, tyttö esteli, hän muka vain hieman lämmittelee ja sitten lähtee kotiin, pistäytyi vain katsomaan, oliko kuusi laitettu.

Äidin ja Aapon olisi pitänyt tietää, ettei tyttö olisi lähtenyt niin vain, ennenkuin olisi lepytellyt pojan, jonka oli luullut itselleen vihoittelevan.

— Eihän niin kiirettä… Aapo saa sitten viedä hevosella myöhemmin, puheli äiti hyvillään.

Aapo toi kuusen tupaan ja sulatettuaan siitä lumet vei sen kamariin.

Tyttökin tuli sinne. Poika kiinnitteli kuusta jalkaan, ja tyttö mietti, että miten tässä aloittaisi. Olipa pitänyt hänen kovin nöyrtyä, kun pojan jäärä ei ottanut lähenevää askelta.

— Aapo, vieläkö sinä olet vihainen minulle?

Tyttö seisoi siinä Aapon edessä verevänä ja viehättävänä. Silmissä oli se sama kirkas loiste kuin ennenkin. Sillä oli vielä lunta vaatteissaan.

— Enhän minä ole vihoitellut, sanoi Aapo. — En uskaltanut tulla luoksesi enää, kun semmoisen ilveesi pidit. Sinulla on vielä lunta vaatteissasi, annas kun kopistelen…

Tyttö hymyili. Ole sinä vain lunta kopistelevinasi, arkajussi.

Lunta oli auenneissa hiuksissakin ja sitä karistellessa jäivätkin pojan kädet tytön ympärille.

— Minä sain sinut sittenkin… enkä päästäkään enää karkuun.

— Enhän minä pyrikään… sinä sitävastoin…

Tytön vartalo oli jäntevä, mutta silti siinä oli hivelevää pehmeyttä. Suu oli tuores ja punainen. Kelpasipa pojan sitä suudella. Siinä työssä tunsi Aapo unohtavansa kaikki ikävät asiat. Ei mitään väliä, vaikka olisi muuttanut Lappiin, kun Liina vain oli mukana.

— Ja nyt me laitamme kuusen yhdessä, sanoi Aapo. — Tästä tuli joulu sittenkin meille.

* * * * *

Kuusessa paloi enää vain muutama kynttilä, ja huoneessa oli lämmin, pehmoinen hämärä. Aapo seisoi tyttönsä kanssa ikkunassa ulos katsellen. Siellä oli pyry jo lakannut, ja puolikuu valaisi sinertäviä hankia.

Oli puhuttu tulevaisuudesta. Keväällä Aapo rakentaa takalistolle talon ja Liina tulee heti, kun tupa on valmis. Aapo raivaa koko kesän peltoa, ja syksyllä saadaan jo ruista kylvöön uudismaahan. Koetetaan olla Marjamaata muistamatta.

— Minun pitäisi lähteä kotiin, sanoi Liina.

— Jos jäisitkin minun luokseni, ehdotteli Aapo. — Aamulla kyytisin sinut Puromäkeen.

— Ja mitä äitisi siitä sanoisi, jos tänne jäisin?

— Mitä se siitä… ei se pahaa ajattele.

Tyttö näytti miettivän. Ei oikein kävisi jääminenkään, mutta ei hennoisi lähteäkään.

— Jos jään, niin äiti saattaa olla vihainen.

Tytön poskilla hymykuopat kupertuivat ja silmissä välähteli veitikka.

Poika ei vaatinut, odotti vain.

Jos jään, niin nukun vaatteissani sinun vieressäsi. Suostutko siihen?

— Toki minä suostun, kun vain jäät. Mutta sukkasi ja kenkäsi minä riisun, kun ovat varmaankin kastuneet. Saanko?

Tyttö istui sängyn laidalla, ja poika päästeli hänen sukkiaan. Kylläpä ne olivatkin märät.

Onpa sinulla iho kuin samettia.

— Älä nyt!

Liinan ääni helähti hellänä ja pehmoisena. Oli somaa nähdä pojan siinä puuhailevan reippaana ja iloisena. Olipa hyvä, että hän sai voitetuksi ylpeytensä ja tuli Aapon luokse. Nyt ei saisi enää tulla mitään sellaista heidän väliinsä.

Tyttö oli väsynyt umpihankea kahlatessaan ja nukkui heti nuoreen onneensa, pää pojan käsivarrella.

Aapo valvoi. Hän kuuli sydämensä lyönnit tasaisena ja rauhallisena, eivätkä mitkään ajatukset häntä vaivanneet. Hänellä nyt kuitenkin oli omaa maata, ja tyttö tuossa oli myöskin hänen, ja jäsenissä tuntui olevan voimia kaksinverroin rakentamaan uutta sen sijalle, joka kohtalon oikusta oli tuomittu häviämään.

Huoneessa oli sammutetun kynttilän ja kuusen tuoksua, ja kuu paistoi sisään ikkunasta. Sen valoläikkä siirtyi permannolta vuoteeseen ja valaisi jo tytön kasvoja. Valkoinen hammasrivi loisteli punaisten huulien raosta, ja kihara oli valahtanut kasvolle.

Kohta kuului huoneesta vain kahden nukkuvan luonnonlapsen tasainen hengitys. Kuun valoläikkä siirtyi verkalleen kuusen oksille. Oli jouluyö.

23.

Rinteen Otto valmisteli perheineen muuttoa mökistä, joka nyt oli jätettävä toiselle. Raskaalta tuntui jättää koti, joka jo vuosikymmeniä oli ollut kuin oma. Jokainen seinänrakokin sisälsi muistoja menneiltä päiviltä, ja vaikka niissä oli suurin osa karvaita, ei niitä olisi hennonut heittää vieraan tallattaviksi ja kulutettaviksi.

Mutta se oli maattoman tuomio. Kun asui toisen maalla, oli niinkuin lehti tuulessa.

Niin, muutettava on Otonkin eukkoineen. Riikka istuu ryysyläjällä ja koettaa laitella vaatteita lasten ympärille, kantaakseen heidät kelkkaan, jolla Otto heidät kiskoo kämpälle.

Riikan sormet sotkeutuvat yhtämittaa, eikä pukeminen edisty. Sydän tuntuu niin kovin herkältä, se on kuin haavan lehti. Kyynelkin kihoaa silmäkulmaan.

— Ke, ka, mitä sinä nyt tyhjää… koettaa Otto tyynnyttää.

— Minkä minä sille, että pahalta tuntuu… tässä on oltu nuoresta asti… puutteet yhdessä kärsitty ja lapset tehty… Ei se ihme, jos välistä köyhänkin akan sydän kummasti kiertyy.

— Eipä ei. Kiertää se minunkin sisuksiani, niinkuin vuolimella vetelisi, sanoo Otto. — Olisi kuitenkin pitänyt se maapala ottaa, niin olisi saanut olla paikoillaan.

— Ja joutua vielä suurempaan ahdinkoon, virkkaa Riikka. — Katuvan ne jo kuuluvat muutkin Arvolan mäkitupalaiset kauppojaan, kun lehmän laidun kielletään ja polttopuita ei saa ostamallakaan.

— Sehän se minuakin peloitti.

Otto tuntee vähäistä mielihyvää, ettei ole edes siihen ahdinkoon joutunut kuin toiset mökinmiehet. On hän siten osoittanut ikäänkuin etevämmyyttään toisille.

— No, ei itketä, Riikka… piru häntä suremaan… vielä se elämä muuttuu, kun jaksetaan odottaa. Jos häntä jo ensi kesänä sattuisi saamaan omituisen olinpaikan.

Otto koettaa teristyä ja liikkua reippaasti, mutta huomaa miten jalkoja painaa kuin suohon ja kurkussa kuroo katkeruus. Tahtoisi mielellään kuohahdella vihaa, mutta se ei jaksa nousta. Olisi paljon parempi, kun saisi purra hammasta ja kirota… kirota niin, että lahoisen mökin seinät leviäisivät siihen paikoilleen. Ei jaksa.

— Mihin minä nämä ryysyt saan sopimaan? Ja miten sinä jaksat noita penskoja vetää? kysyy Riikka.

— Pane nyyttiin, minä kannan selässäni, sanoo Otto.

— Höh… vaikka polvesi lokattavat kuin vanhan hevosen. Jaksaisivat nuo pennut juosta jälessä, edes alkumatkan.

Mitään vastaamatta menee Otto ulos, seisahtaa pihamaalle. Niin, mitä hänen pitikään? Jaa, Riikka käski äsken housuja saunasta hakemaan, repaleina riippuvia. Siihen se nyt jää saunakin, ainoa ilo, kyyhöttämään yksinäisenä ja hylättynä. Kohta särkyy ovi, eikä kestä kauan kiuaskaan. Tottapa se uusi asukas korjaa.

Otto nostaa lavojen pönkän paikoilleen, heittää kiukaalle pari maahan pudonnutta kiuaskiveä ja pönkittää sitten oven huolellisesti. Katkera tunne kasvoi sitä tehdessä, kiersi jo kuin kairalla sydänalaa.

Tuuli lennätteli lumihiuteita, ja pakkanen vihloi kipeitä niveliä. — Paleltuu ne lapsiparatkin tällaisella vinkalla… ka, navetan ovi on auki.

Siihen jäi navettakin, pieni ja matala. Lehmä oli pitänyt antaa pois, kun ei siellä kämpällä suvaittu, eikä ollut pitopaikkojakaan. Eläkelehmäpä se vain oli, kun oma oli tullut syödyksi sota-aikana.

— Siin' on housut, vedä omiesi lisäksi jalkaasi, ettei reitesi palellu, kehoittaa Otto ja heittää repaleiset sarkahousut Riikan eteen.

— Pane itse ryysysi, kivahtaa Riikka. Hän on tullut pahalle päälle kesken lähtöä, kun on huomannut, että kahvipurkki on tyhjä ja lähtökahvi jää saamatta.

— Ka, enhän minä kun hyvällä… näitä housuja… ne on vielä hyvät housut, kun vähän paikkaa, toimittaa Otto ja vasten tahtoaankin naurahtaa.

Riikan muoto ennustaa rajuilmaa, ja Otto istuu penkille odottamaan. Pitäähän toki Riikan saada lähtörippi pitää.

— … tuo paljon sureta, vaikka tällaisesta pöksästä lähteekin. Kun ma otan ja kyöhäytän kokosen tuohon pöydälle, tuliaisiksi uudelle… pistää niin helvetisti vihaksi, kun ukko on tuommoinen kötys.

— No, no, elähän nyt, Riikka-kulta…

— Vai kulta… sanoisit: piru. Vai semmoisilla minua muka hyvittelet. Olisit aikoinasi torpan laittanut, niin ei tarttisi nyt kuin mustalaisten lähteä. Eikä edes kahvia saa tämä kuvatus akalleen riittämään.

Lapset katselevat ääneti vuoroin isään ja äitiin. Ovat kuin vahanukkia siinä ryysyissään. Oton käy sääliksi heitä, ja nytpä jo kuohahtaa viha hänessä, kun akka ilkeää haukkua kahvista, vaikka lapsille ei riitä edes kunnolliseen ravintoon.

— Kissan… sanonkoma mitä… kuonoosi.

Oton silmät kiiluvat kuin vihaisen eläimen. Riikka hölmistyy ja jää ihmeissään katsomaan, mistä se semmoisen miinauksen sai, Otto…

— Mitä se tuo nyt on?

— Sitä, että ei lapsilla särvintä… eikä vaatteita… niin tämä kahvista. Ala joutua siitä!

Vähitellen selviävät Rinteen mökin asukkaat taipaleelle. Lapset tiirottavat kuin viluiset oravanpojat vakassa, ja Otto vetää selkä koukussa kelkkaa lumisella metsätiellä. Riikka hynttää jälessä, olallaan nyytit, joissa on koko perheen talousvarastot. Sänkyrenkkana ja pöytä on saanut jäädä mökkiin, kun kämpällä on valtion sängyt ja vehkeet.

Iltapimeällä päästään kämpälle. Otto on väsynyt ja märkä kuin uitettu koira. Kämpän lavitsoilla loikoo miehiä, joiden joukossa Otto tuntee muutamia mökkiläisiä, samoin häädettyjä kuin hänkin. Joku heistä alkaa hänellekin härnäillä:

— No et jäänyt mökkiisi ja ruvennut talolliseksi. Sehän komiata olisi ollut, perr-setti.

Otto ei puhu sille viisastelijalle mitään. Lähentelee mestaria, jolle olisi perheen majoituksesta puhuttava.

— Noita lapsia on kovin paljon Otolla, sanoo mestari. — Mihinkä ne kaikki saa sopimaan?

Oton herkäksi käynyt mieli ärsyttyy nyt vähemmästäkin, saati siitä, että lapsien paljoudesta sanotaan.

— Kaipa heitä pitää nuijia vähemmäksi, kun ovat liikoja joka paikassa, ärähtää Otto.

— No, no, eihän niin… enhän minä nyt sitäkään… pitää sovitella.

* * * * *

Otto saa pienen putkan, syltämittaisen asunnokseen. Ahdasta siinä on lapsien kanssa. Eipä Riikkakaan näyttänyt kotiutuvan.

— Täällä käy semmoinen melu kuin markkinoilla.

Ulkona olivat työt käynnissä. Vintturit ja ranat vinkuivat ja kivivaunut rämisivät raiteillaan. Kuului huutoja ja kirouksia. Isot lamput valaisivat työmaata, mutta öinen korpi kohisi oudosti ympärillä.

Otto katseli kämpän ovella työmaata. Riikkakin tuli siihen. Näytti aralta kuin metsän otus.

— Miltäs tuntuu? kysyi Otto.

— Niinkuin oltaisiin jo likempänä helvetin portteja, sanoo Riikka. — Ihan henkeä ahdistaa.

— Kyllä siihen tottuu. Ja onhan täällä paljon muitakin.

— Kodittomia niinkuin mekin, sanoo Riikka ja poistuu. Otto jää siihen tylsästi tuijottamaan ranojen ja vaunujen ympärillä liikkuvia miehiä. Sysipimeältä taivaalta tuprusi lumia valoisaan aukioon, ja lumen seassa näyttivät miehet kuin aaveilta. Korpi huokaili raskaasti. Siihen tunsi Ottokin haikean mielensä sulavan.

24.

Talvi meni ja ilmat keikahtivat keväisiksi, kun päästiin maaliskuuhun. Mikäpä oli talven mennessä, kun oli kaikenlaista puuhaamista jokaisella. Uusien pikkutilojen isännät rehkivät työmaillaan, ja tunkioita ilmestyi heidän peltotilkuilleen kilvan suurtalojen kanssa. Hyvä oli yrittää omalla turpeella, kun ei ollut verotyökään vastuksina.

Elettiinhän sitä suurissakin taloissa niinkuin ennenkin. Mikä oli eläessä, kun rahaa oli kaapissa ja hinkaloihin eivät viljat mahtuneet.

— Jopahan nyt on jumalanviljaa, kun ei laareihin mahdu, tuumailivat isännät. — Loppuu se elon nuusa, kun nämäkin pikkuisännät puskevat jo kuin turilaat maan kimpussa.

Ei harmittanut enää kovin suuresti maan menetys niitäkään isäntiä, jotka olivat kitisseet ja vastaan harikoineet vielä syystalvella. Taisihan tuota päästä eteenpäin, vaikka oli vähemmänkin maata.

Eikä ollut puutetta työmiehistäkään. Oli monellekin tullut maatyö mieleiseksi, kun olivat maailman turulla nälkiintyneet sotavuosina.

Ne maattomat, jotka eivät olleet vielä päässeet omaan turpeeseen käsiksi, odottivat. Toiset kiukkuaan pursutellen, toiset hiljaisina päivätyöläisinä mietiskellen, milloin tulisi heidän vuoronsa. Puuttomat ahot ja lihavamultaiset suot odottivat heitä, ja ehkäpä ne joskus vapautuisivat heidän viljeltävikseen.

Vapautuisivatko?

Ei lain avulla, ehei sitä muutettaisi. Ja ihmisyyden apua ei kannattanut odottaa siellä, missä se ei tähänkään asti ollut tuottanut mitään näkyvää.

* * * * *

Savuniemen pirtin sängyssä makaili Hentu isäntä niinkuin ennenkin. Oli koettanut karistaa pois mielestään semmoiset kuin maa-asiat. Olipa tuota vielä maata siksi, että toimeen tuli. Viljaa oli aitoissa, monessakin, ja Leena lihotteli sikoja, että sai silavaa suoliinsa. Uni ei menettänyt myöskään viehätystään, kävi herja vain joka päivä makeammaksi.

Leena oli muuttanut palvelijoita. Se muuttikin niitä aina. Torasi heille ja suututti ja sai sitten pestailla keskellä vuotta uusia.

Nyt olikin uudet piiat hyvinvoipia, iloisia ja muutenkin mukavia. Siinä pirtin sängyssä loikoessa olikin mukava heitä tiirailla, kun lattiata laastessaan ja astioita huuhtoessaan kuuristelivat ja näyttelivät paljaita kinttujaan.

Muuten oli Leenalla ne entiset tapansa. Pörisi aina kuin sontiainen siinä korvan juuressa ja vei väliin unirauhankin Hentulta.

Mitäpä siitä. Kun veti hattureuhkanan korvilleen ja sitten kallistui sänkyyn, ei tietänyt mitään Leenan törinästä.

* * * * *

Ei surrut enää kovin suuresti Arvolainenkaan maallisen tavaran katoamista. Eipä kannattanut päätään vaivata tämän nykyisen maailman tautta. Eläkööt ja rehkikööt miten haluttaa. Jos olisi vastaan kangertanut, ei se olisi auttanut kuitenkaan. Pojillakin oli jo niin jäykkä niska, ettei sitä saanut taipumaan. Tekivät kaikessa omin päinsä ja määräilivät talossa kuin isännät ainakin.

Ja jos olisi ryhtynyt entiseen tapaansa isännöimään, olisi akkakin alkanut suulastaa vastaan, kun oli aina niiden poikien puolesta. Olihan niin hyvä katsoakin heidän meininkiään ja olla syrjässä kaikesta. Söi ja joi ja kellotti kamarin sängyssä ja käveli väliin huvikseen, silloin kun ei sanaa harjoittanut.

Ja olihan sitä aina kaikenlaista muutakin mukavaa, josta ei hiiskunut muille, vaan piti omina lystinään ja tietoinaan. Mitäpä niistä, olisivat vain suutaan soittaneet kylillä.

Loviisa emäntä oli väsynyt yhtämittaiseen temmestämiseen pirtin ja keittiön välillä. Tyttäret Eeva ja Liisa, olivat ryhtyneet emännöimään. Koville siinä oli pitänyt emännän heidät panna, mutta kun sai heidät alkuun, niin ripeästi sujuivat tehtävät. — Kyllä niistä emäntiä tulee, vaikka isompaankin taloon, sai jo emäntä kehaista.

Pojat olivat pyytäneet entistä Rinteen Ottoa takaisin mökkiinsä, kun isännän puuhaama asukas ei siihen tullutkaan, mutta Otto ei sanonut enää tulevansa. Olisi ehkä suostunut poikien pyyntöön, jos olisivat luvanneet töitä talosta. Pojat vaikenivat, kun hän tunnusteli, vieläkö olisi kelvannut päiväläiseksi Arvolaan. Mitäpä ne enää hänestä, vanhasta ja vaivaisesta.

Ja sitten Riikkakin ärhenteli:

— Vai jo nyt mökki joutaisi meille, kun ei siihen muita saatu… harakanpesään! Antaa vain ponssarien pitää mökkinsä ja tehdä itse työnsä. Pian se tulee semmoinen aika, että köyhä kansa saa mökit ja maat ilmaiseksi. Roletaarit ei herkeä huutamasta, ennenkuin uusi vallankumous tasaa rikkailta tavarat.

Riikka oli valtion kämpässä saanut valistusta toisilta työmiesten muijilta, ja nyt hän huusi julki mielipiteensä niinkuin toisetkin muijat.

— Vai pitäisi tässä heidän armopaloilleen… lihapössien… Pannaan vain vuosia pari kolme ja kyllä se vielä köyhänkin akan maha ihroittuu ja keikahtaa yhtä pystyyn kuin nykyisten emäntienkin. Se on vissi! Sitä ennen ei kumarreta rikkaita eikä kaivata heidän kannikoitaan. Ei täältä, kun ei sieltäkään. Ei tipu!

Jopa Ottokin jauhaa samaa kuin toisetkin miehet:

— Venään malliin se on laitettava täälläkin, ei siitä muuten selvää tule. Pois porvaliloilta talot ja tavarat yhteiskunnalle. Mikä se on, että toiset saa paasata lihapatojen ääressä, kun toisten suolet joka rupeaman väli nälkää huutaa… niillä sitten mukamas uudet torpparilait ja muut… sekin laki yhtä mutkikas kuin esivallan peräsuoli. Ei siitä köyhä kostu ei niin pennin vertaa.

— On se tuo Otto…

— On se. Tässä työlästyy, kun on ikänsä odottanut maata kuin lehmä kesää, eikä sitä saa kuitenkaan.

25.

Aapo oli purkanut Harjamaassa kaikki rakennukset ja ajeli hirsiä takamaalle, uudelle palstalleen. Kelit olivatkin jo lopussa, ja vähällä piti, ettei loppuja hirsiä saisi ajaa sulassa maassa.

Ei ollut enää mitään taloutta Harjamaassa. Lehmätkin oli kuljetettu Jänkän uudistaloon ja siellä olivat vanhukset niitä hoitelemassa.

Oli sanottu, että Aapo saisi muuttaa kiirettä pitämättä ja siirtää rakennuksensa syyspuolella ja vaikkapa vielä seuraavana talvena, mutta Aapo ei halunnut olla enää päivääkään entisessä kodissaan, kun se kerran oli häneltä riistetty.

— Sulassa maassako minä syyspuolella hirsiä ajan, ja seuraavana talvena minulla on yhtä täysi talous kuin Rentullakin.

Vaikka toiselta puolen paloikin rakennushalu ja oma maa viehätti jo monella tavalla, tuntui silti haikealta vanhan kodin hävitys.

Liina oli kaikessa hyvänä apuna ja toverina. Pistäytyi vähän väliä, kun hän oli rakennuksia purkamassa, Harjamaassa ja puhui tulevaisuudesta niin, että unohtui haikea mieli.

Nytkin tuli tyttö tiellä häntä vastaan ja hyppäsi reippaasti kuormalle.

— Soo, ruuna, koetappas kiirehtiä, että päästäisiin oman tuvan tekoon. Mitä luimistelet? Osalliseksi minäkin aion tulla.

Oli pitkä myötäle ja tie tiheässä kuusikossa kantavaa. Aapokin nousi kuormalle Liinan viereen.

— Tulekin katsomaan talon paikkaa, pyysi Aapo.

— Saatan minä tulla, vaikka en joutaisi niin kauan viipymään. Kiire on minullakin.

— Mitäpä siitä kiireestä… tuskin juhannukseen saan tuvan valmiiksi ja pitäisi saada kaikki kuntoon, ennenkuin sinä tulet.

Hänellä ei ollut varaa palkata kalliita miehiä, ja yksin ei kovin paljon kerkiäisi. Muuttokustannuksista tosin kuului saavan korvausta vähäisen osan, mutta se oli sitten vasta, kun sitä sai. Velkaakaan ei voisi tehdä.

— Mutta niinhän me suunniteltiin, että sinä tekisit koko kesän peltoja ja ottaisit miehiä rakennukselle, sanoi Liina.

— Ei ole rahaa, nauroi Aapo.

Tyttö nojasi häneen.

— Kuulehan, minä tiedän neuvoa mistä saat lainan. Ja korkojakaan ei tarvitse maksaa, eikä liioin pääomallakaan ole kiirettä.

— No missä se semmoinen rahamies on? kysyi Aapo arvaamatta tytön ajatusta. — Enkä minä kehtaisi velkaa pyytää.

— Jos nyt pyytäisit kuitenkin, naureksi tyttö.

— Voisinhan minä järjestää koko asian.

— Sinä! — Aapo katseli tyttöä. Osasi se olla veikeä ja aina semmoinen, että toinen tuli hyvälle tuulelle, vaikka olisi ollut alakuloinenkin.

— Niin, niin. Etkö ottaisi minulta, kun oikein kauniisti pyytäisin. Onhan sinun kuitenkin kerran otettava, ja meillä olisi nyt kotona rahojakin useita tuhansia, puheli tyttö. Ja kun Aapo näytti, aikovan estellä, pisti hän kätensä pojan suun eteen ja jatkoi silmät loistavina:

— Ajattele, miten mukavaa olisi, kun saisimme juhannukseen kaikki valmiiksi. Isäkin sanoo, että turha sinun on muualta velkaa ottaa, kun kerran meillä on rahaa. Hän näes luulee, että sinä aiot valmistaa kaikki yhtä menoa.

— Niinkö hän sanoo?

— Niin, ja kyllä se minustakin olisi siten sopivinta.

Aapo näytti miettivän asiaa.

— Jos sitten pitänee sinulta lainata, sanoi hän. — Mieluimmin minä raivaisinkin korpea kuin rakennuksella näpertelisin. Saisihan noille näyttää, miten uudismaahan peltoa anotaan.

Tultiin rakennusten paikalle. Sopivasti oli Aapo lautakunnan miesten kanssa kartanon paikan valinnut. Länteen viettävä sileä rinne ulottui järven rantaan, ja pohjoispuolella oli suojaava, kaunis metsä. Paikalla oli joskus ollut ihmisasunto, koskapa siinä kasvoi vahvarunkoisia pihlajia ja nurmettunut kiviraunio, uunin pohja, oli aukeaman keskellä.

— Mitäs sanot? kysyi Aapo tytöltään, joka siinä tarkasteli ympärilleen.

— Tämä on kaunis paikka, en osaa muuta sanoa.

— Ja sinä tyydyt tällaiseen?

— Vaikka mihin sinun kanssasi. Vai pelkäätkö, että vielä oikuttelisin sinulle? Opinhan sitä kai minäkin jotain elämästä, naurahti tyttö.

Tätä tunnustusta oli Aapo odottanutkin.

* * * * *

Palattuaan myöhemmin Karjamaahan tapasi Aapo äitinsä siellä. Pihamaa oli jo melkein sula, ja äiti penkoi jotain aitassa, joka oli vielä purkamatta.

Aapo riisui hevosen ja kytki sen pihapihlajaan appeelle.

Tuli mieleen kesä ja Harjamaan kukkivat pihlajat. Niiden varjossa oli hän leikkinyt lapsena ja levännyt miehenä. Nyt ne jäävät siihen.

Aapo istui pihakivelle ja tunsi ikävän kuristavan kurkkuaan. Vanha koti ei kai niin vähällä unohtuisikaan kuin hän jo oli ollut valmis uskomaan.

Äiti tuli aitasta ja kulki hänen ohitseen. Näki Aapon surulliset kasvot.

— Voi poika poloinen… koettaisit jättää ikävät mietteesi.

— Niin minä jätänkin, sanoi Aapo ja tekeytyen reippaaksi nousi korjailemaan valjaita.

— Ei se suremalla muutu, sanoi vielä äiti.

— Eipä ei… ja hyvähän on sielläkin, kun pääsee oikein asettumaan. Onhan meillä nyt kuitenkin omaa maata.

26.

Kevät jo kulkee mailla. Lehti on eräänä lämpimänä yönä puhjennut puihin, ja ahorinteillä loistavat esikot upeassa väriloistossaan.

Rinteen Otto on ihmetellyt tänä lauantaina, miksi hän on odottanut niin kiihkeästi iltakellon sointia työpaikalla. Se selviää hänelle, kun kello on vihdoinkin soinut ja miesjono vaeltaa kivikkopolkua kotiinsa.

Niin ne olivat menneet muinakin lauantaina, kukin kotiinsa, ne, joilla sellainen oli. Hänen oli vain pitänyt jäädä kämpän kolkkoon ahtauteen, kuulemaan kirouksia ja näkemään huonoa elämää.

Hän kaipasi entiselle mökilleen, joka vieläkin oli siellä autiona.

Mikä sen ikävän nyt niin polttavana toikin tänä lauantaina? Hän on joka lauantai miettinyt elämäänsä ja usein viikollakin muistanut entistä mökkiään, kaivannut saunaa ja lauantaitunnelmaa, johon ei täällä päässyt milloinkaan, mutta nyt poltti ikävä kuin tulella. Hän taisi olla sairaskin, koskapa ei ollut ruoka mennyt oikein alas koko viikolla ja jalatkin tuntuivat aina niin kovin raskailta.

Mutta ilma oli niin kaunis ja tuuli lämmin, että piti lähteä entisiä olinpaikkoja katsomaan. Riikka sitä panee vastaan, lähtöä, mutta hän nyt lähtee vaan. Sattuu sairauskin tulemaan, niin sitten jää käynnit käymättä.

Ei jouda Otto syömäänkään, niin on kiire lähtöön. Haukkaa vähän mennessään ja sanoo Riikalle:

— Elähän odota illalla kotiin, jos sattuu niinkuin väsyttämään ja pitää johonkin kylään yöpyä.

Jalka nouseekin kankaan kivikkopolulla keveämmin kuin moneen aikaan. Ei tunnu väsyttävänkään, vaikka päivällä oli pitänyt istua työpaikalla moneen kertaan, milloin mestarin silmä sattui välttämään.

Se olikin nyt jo kevät ja se se virvoitti vanhaakin. Siellä entisillä olinpaikoilla, naapureissa, pääsevät miehet jo kynnökselle. On hupaisaa aikaa, kun saavat siementä sirotella omaan maahan.

Sitä ajatellessa vääntää kitkerä kipu sydänalaa. Olisi hänkin ollut torppari, niin olisi nyt saanut perkata omilla peltosaroillaan kauniin kevään tultua.

Jos häntä enää jaksaisi omaa maata viljellä, kun voimat tuntuivat joka päivä vain vähenevän. Mutta ne olivatkin häneltä menneet tässä yhtämittaisessa renttuamisessa, vieraan työssä ja puutteita kärsiessä.

Ja pojat jo auttaisivatkin häntä. Nyt olivat siellä missä isäkin, kiertolaisen koulussa kaikkea pahuutta oppimassa. Pelaavat jo korttia ja reuhaavat kuin toisetkin isommat maankiertäjät.

Sitäkin ajatellessa koski kipeästi. Hänenkin pojistaan tuli sellaisia, vaikka ennen kuvitteli, että kun saa omaa maata, niin opettaa pojat kunnon työmiehiksi ja ihmisiksi.

Väsyttipä se kävely, vaikka alussa tuntui kepeältä askeleet. Piti istua lepäämään.

Kylläpä tuuli oli nyt lauhkeaa. Lehtikin kasvoi näkösilmässä, ja mätäs työnsi nuorta heinää. Kohta saisi laskea lehmän laitumelle, jos olisi oma mökki ja lehmä.

Rinteen mökki läheni, ja sitä mukaa kuin maat tulivat tutummiksi, heltyi Otto vanhoihin muistoihin.

Tuota polkua sitä taivallettiin, kun kesäaamuina mentiin taloon työhön. Silloin ei vanhuus jalkoja painanutkaan, ja kevyesti kääntyi raskas aura aina vaon päässä. Isäntä kehuikin, että tehkääpä niinkuin näette Oton tekevän. Sen käsissä liikkuu työkalu eri tavalla.

Siitähän sitä hyvästyikin ja koetti yhä enemmän saada näkyvää. Ja kun isäntä lupaili vielä torpanmaita, kun ensin muutaman vuoden talon peltoja aurailisi.

Jäi saamatta torpat ja muut.

Olipahan entisen kotiahon rinteellä lehti isompaa kuin muualla. Niin se oli aina ennenkin. Noista koivuista sai Riikka aina ensimmäiset uudet saunavastat.

Siinä oli entinen mökki. Pihapolku näytti ottavan nurmea, ja saraheinää kasvoi tuvan kynnyksen alla. Saunan ovi oli pudonnut saranoiltaan ja kiuas särkynyt.

Jopahan pihatuomet tekivät kukkanuppuja ja pihlaja kasvatteli lehtisilmujaan. Perunamaa oli siinä syksylliseltään.

Tuuli tyyntyy ja lampi kuvastelee rantojaan. Otto muistaa, että lammessa on haukia ja mustapintaisia ahvenia, joita on muina kesinä onkinut autereisina iltoina työstä päästyään. Nyt on venhe jo lahonnut ja tapin reiästä kasvaa heinää. Se jäi jo viime syksynä siihen huonouttaan.

Kovinpa nyt heikottaakin. Jaksaneeko kylään kävellä yöpymään. Jalat ovat lyijynraskaat, ja koko ruumiissa on outo raukeus.

Jos jäisikin vielä kerran kotiin yöksi?

Otto laskeutuu pihanurmelle lepäämään. Siinä on hyvä muistella menneitä ja kuunnella rastaan laulua.

Kovinpa se nyt…

Otto aikoo nousta, mutta voimat ovat häneltä tyyten lopussa. Taisi tulla hänelle majanmuutto keskellä keväistä iltaa. Ja eipä sillä väliäkään. Parasta kun vain jäisi tähän entisille piharikoilleen.

Otto tuntee, miten sydän harventaa lyöntejään. Siihen ei ole montakaan hetkeä, kun se lakkaa kokonaan lyömästä, ja silloin sitä pääsee kaikesta eroon.

Riikka jää köyhäinhoitoon, mutta ehkäpä lapsensakin auttavat. Olisi saanut Riikkakin tulla samaan matkaan tänä suvisena lauantaiehtoona.

Jää tässä vihamiehet sovittamatta ja ehtoolliset saamatta… tällaisen ehtoollisesta taida olla niin väliäkään… maattoman… Ja kun hän ei ole viime aikoina enää vihannut ketään, niin eipä ole anteeksi pyytämistäkään. Riikalta olisi, kun niin monta puutteen päivää sai hänen tähtensä kärsiä. Eihän sekään hänen syynsä… jos olisi ollut torpanmies, niin… saisivat nyt edes pojat omaa maata.

Samenevilla silmillään Otto näkee saunan mustan oviaukon ja oven, joka on pudonnut saranoiltaan. Ajatukset ovat sekaisin kuin sotkuinen vyyhti hänen päässään, ja hän ihmettelee, miksi Riikka ei laita saunaa lämpiämään, vaikka on lauantai.

Hän onkin jo pikku talon mies ja laskeutunut siihen omalle pihalleen lepäämään. Pojat ovat kynnöksellä ja Riikka tyttärien kanssa hakee lehmiä laitumelta. Ne lypsetään tarhassa, ja lehmisavu kiiriskelee kartanon ja pihamaan yllä ja painuu hienoisena pilvenä lammelle. Onkin jo heinäaika, ja hän palaa poikien kanssa niittämästä. Laaja ruispelto lainehtii siinä ja poikien kanssa ihaillaan sen rehevyyttä. Pihaan tullessa puhuu hän pojille, miten silloin elettiin, kun he olivat vielä pieniä ja hänen piti käydä valtion työssä, eikä talo tahtonut antaa omaa maata. Hän neuvoo poikia, miten maata pitää rakastaa ja kunnioittaa ja säästää jokaista puutakin metsässä. Viikatteet lasketaan porraspuulle, ja lämminnyt sauna ja puhdas, laaja pirtti odottavat raatajia.

* * * * *

Laskeva päivä punasi lammen pintaa ja rastas viserteli pihakuusessa. Otto ei noussut enää siitä entiseltä pihanurmeltaan.

27.

Korpeen avatun aukion laidassa heilui Aapo hurstisissaan, väännellen kangella tervaskantoa, joka itsepäisesti aikoi pysyä paikoillaan. »No se nyt on ihme, ettet sinä…» Kannon käkkyräkourat rutisivat, ja mies kellahti kankineen kumoon. Mutta jopa kaatui kantokin.

Aapo heitti kangen juuriläjää vasten ja pyyhkäisi paitansa hihalla kasvojaan. Saa nyt jäädä. Onkin juhannusaatto, ja päivä kiertää jo pohjoiselle. Pihasta kuuluu karjan kotiinhuuto. Liina siellä huhusi hoidokkejaan ja laitteli saunaa lämpiämään.

Aukio korven laidassa oli vasta alussa. Uuden kodin rakennus oli vienyt Aapolta aikaa, vaikka rakentamassa olikin kokonaan vierasta voimaa. Nyt se oli jo siellä metsän rinnassa valmiina, ja hän saisi kokonaan antautua pellon raivaukseen.

Aapo katseli valmiita peltosarkoja. Maa oli lihavaa, savipohjaista. Kyllä se raivaajansa vaivat maksaa, kun sen ensin saisi kasvukuntoon. Vaikeata se oli, äärettömiä ponnistuksia kysyvää, ja illoin hän olikin niin väsynyt, palattuaan raiviolta, että ei jaksanut montakaan sanaa vaihtaa nuoren vaimonsa kanssa.

Hän näki, että Liina kärsi siitä. Mutta olihan pelto raivattava, elämä saatava alkuun.

Moni joutuikin tässä uudessa palstajärjestelyssä näin raivaamaan tiluksensa koskemattomaan metsään, kuinka moni sen sitten jaksaisi tehdä lopullisesti, velkahuolien painamana.

Eihän käynyt kieltäminen, että monelle tuli velkataakka, jonka painavuutta ei ollut osannut edeltäpäin kuvitellakaan. Ja velka oli aina velkaa, varsinkin kun korkomenot yht'äkkiä nousivat moninkertaisiksi.

Voimakkaat jaksaisivat siinä taistelussa, mutta miten kävisi heikommille? Vikkikin oli sanonut pian jättävänsä koko hoidon silleen.

Se oli surullista, että asiat olivat näin, kun vasta oltiin uudistusten alussa. Kaikki eivät edes olleet ehtineet saada palstojaan erotetuksi.

Mutta vaikka oli näin, ei silti pitäisi heittäytyä rennoksi, vaan iskeä kyntensä yhä lujemmin maahan. Aikahan voi kaikki puutteellisuudet korjata, mutta hukkaan menetettyä työaikaa ei mikään.

— Hei, Aapo. Tule jo pian sieltä! huusi Liina pihasta.

Aapo olikin jo kävellyt puolitiehen peltoa, mutta jäänyt vielä tarkastamaan perunan taimistoa, joka näytti uudismaassa lupaavalta. Peltopalan hän oli raivannut aikaiseen keväällä ja kuokkinut valoisina öinäkin, rakennusmiesten nukkuessa.

Aapon kasvoilla kuvasteli tyytyväisyys. Ensi kesänä lainehtii jo ruislaiho korpiaukeamassa, ja uusia sarkoja ilmestyy yhä lisää peltoaitaukseen.

Pihapolulla tuli Liina häntä vastaan. Mielihyvällä katseli Aapo hänen nuorekasta olentoaan. Avojaloin, lyhyessä hameessaan tepasteli Liina siinä tanssiaskelin ja pyysi häntä hakemaan koivuja ja pihlajia tupaan.

— Onhan nyt juhannus, sinä työmyyrä, ja pitäähän meidän hieman koristella uutta kotiamme. Minä tuon lehdosta kieloja. No, mene nyt.

Mutta Aapo ei sanonut lähtevänsä, ennenkuin saisi tytöltään, joksi häntä nimitti, yhden pikkuisen. Nuorikko olikin kovin viekoitteleva siinä pihakivellä seistessään.

— Saat vaikka viisi, mutta tuokin sitten oikein paljon pihlajankukkia.

Työmyyrä hullautui nuorikkoonsa, niin että tämän piti riistäytyä irti ja juosta karkuun, kuitenkin vain muutaman askelen päähän. Aapon apumies, vanha Joel, näkee kohtauksen ja hyvätuulisesti jurahtaa:

— Kovinpa sitä nyt pussataan, ihan mieltä rupeaa kääntämään… nuoleminen.

Liina nauraa niin, että pihamaa kajahtaa.

— Eikö sitten Joel ole nuorena eukkoaan suudellut? kysyy hän.

— Tuskinpahan… ei ollut meidän huulet oikein yhtä paria eukon kanssa… semmoinen suurisuinen… toista se onkin napsutella tuommoista mansikkasuuta.

Joel myhähteli ja katseli kirvestä lastukasasta pihamaalta.

— Mutta Joelhan taisi olla nätti nuorena, virkkoi vielä Liina leikittelyä jatkaakseen, ja hänen iloinen naurunsa huvitti toisia.

— Olipa niinkin… älä sinä naura siinä… ei se suu ollut silloin mällivesissä. No, Aapo, mennäänpä sitten koivuja noutamaan.

Miehet hävisivät karjapolulle pellon aidan taakse. Metsää katsellen ja sen hoitamisesta keskustellen he painuivat korven kohtuun. Tuoksui suopursuilta ja kämmeköiltä, ja hyttyset pelasivat häätanssiaan. Tynnyrilintu lensi puulta puulle miesten edellä ja tiputteli yksitoikkoista säveltään.

— Tilt, talt, talt, tilt, matki Joel lintua ja ruiskautti pitkän mällisyljen tien viereen. — Eipä täällä näy juhannuskoivuja, pitkävartisia roikaleita kaikki. Siellä sun entisellä kotipaikallasi niitä ei tarvinnut haeskella.

Aapo tunsi kuin kosketuksen sisimmässään. Mies oli maininnut entisestä kodista, ja nyt tuli Harjamaa kesäisessä komeudessaan siihen hänen silmiensä eteen. Siellä humisivat suuret pihakoivut asumusten raunioilla, ja peltorinne oli kirjavanaan kurjenpolvia ja leinikköjä. Pihlajien oksat nuokkuivat raskaina kukkien painosta.

Aapo ei ollut käynyt koko keväänä kuin kerran Karjamaassa, ikäviä mietteitä peläten. Nyt veti kiihkeä kaipuu häntä sinne.

— Vaikka eipä sillä, ettei täällä olisi kaikkea, mitä tarvitsee, jatkoi Joel äskeistä puhettaan kuin katuen sitä, että tuli turhanpäiten toisessa herättäneeksi ehkä katkeriakin muistoja. — Harvoin tällaista asuinpaikkaa saakaan. Ja mikäpä on aloittaessa, kun maan hinnan saat kerta kaikkiaan maksetuksi.

Taisipahan Joelkin miettiä maakysymystä ja kaivata omaa maata, vaikka mäkitupalaisena oli kieltäytynyt ottamasta pientä maapalaa itselleen. Miks'eipä ne voisi hänenkin ajatuksensa askarrella oman maan saannissa, vaikka tilaisuutta siihen ei näyttänyt olevan hänellä.

— No Joel se ei ottanut mäkitupatilkkua omakseen, sanoi Aapo tunnustellakseen miehen mielialoja.

Joel ruiskautti tupakkasyljen äkäisesti tiepuoleen.

— Piruako mä semmoisella tilkulla… kun ajavat pois tönöstä, niin ajakoot. Tulee se kerran vielä sellainenkin laki, että kaikki halulliset saavat maata riittävästi, kun siitä kuitenkaan ei ole puutetta. Jos siihen mennessä tulen itse jo vanhaksi, niin onhan poika… Sillä tuntuukin olevan halu maahan.

— Niinkö Joel luulee?

— Niin. Muuten ei tule hyvää tästä yhteiskunnasta.

Miehet seisahtivat, Ilmassa tuntui väkevää tervassavua. Aapo katsahti kysyvästi Joeliin, ja tämä naurahti, tunnustellen, mistäpäin savu tuli tielle.

— Mennäänpä katsomaan, joko tuolla olisi valmista, sanoi Joel ja lähti menemään metsään.

— Ettäkö olisi juhannusviinat siellä tulossa?

— Ka, tulehan perässä, mutta hiljaa.

Eikös ollutkin siellä pata kuusen juurella, hiljainen tervastuli alla. Laitos oli äsken pantu käyntiin, mutta valmistaja oli livahtanut tiehensä. Täysinäinen rankkiamme oli toisen puun juurella, ja Joel hämmenteli sitä muhoillen.

— Tulehan pois kokki sieltä! hoilasi Joel metsään, jossa tiesi keittäjän varmasti piilottelevan. — Annat hieman tihuntia meillekin, niin ei puhuta mitään.

— Kenen luulet olevan tämän laitoksen? kysyi Aapo melkein hämillään. Olihan se hänen maallaan. Kuka vietävä oli ollut niin rohkea, että uskalsi tulla hänen alueelleen?

— Tunnen minä tämän tiinun, ei se kaukaisia ole, naurahteli Joel. — Tulehan katsomaan.

Joel osoitteli kirveensä varrella nimimerkkiä tiinun laidassa. Mitä? Eikö hän ollut tuota samaa astiaa nähnyt joskus Savuniemessä?

— Hentun laitoksia tämä on, vahvisti Joel.

— Ja että se piru uskalsi tulla!

Aapo löi vanteet poikki kirveellään, ja tahmea neste levisi maahan.

— Älä hitossa! Sehän olisi pitänyt antaa lehmille… jumalan viljaa… voi turkanen!

Vihan vimmassa silpoi Aapo laudatkin kappaleiksi ja potkaisi padan kumoon. Kirkas neste oli jo alkanut valua torvesta.

— Ka… nyt teit tyhmyyden. Olisi viety pata ja sammio Hentulle itselleen, sanoi Joel. — Se olisi ollut sille kova paikka.

— Siitä se vähät olisi välittänyt.

Aapo kolhi vielä padankin pieniksi kappaleiksi kirvespohjalla.

Miehet poistuivat, Aapolla kainalossaan lauta, jossa oli Hentun nimimerkki. Siinä se oli. Irtolaisia ja yhteiskunnan hylkiöitä syytettiin tästäkin paheesta, ja kuitenkin olivat viljojen kasvattajat ja parempiosaiset pääsyyllisiä. Aapo tuli tästä sanoneeksi Joelillekin.

— Kukapa heistä, hylkymiehistä, tehtävään rupeaisi, jos sillä ei olisi isoisten kannatusta, virkkoi hänkin. — Irtolaisten syynä se on saanut mennä tähän asti, vaikka tietensä ovat viljat antaneet ja tuotteet käyttäneet. Siinäkin on yksi vikasolmu tässä yhteiskunnassa. Kunhan tulee vielä toinen aika…

Joel keskeytti ja jäi miettimään.

— Niin mitä? kysyi Aapo.

— Sitä vain tässä, että kyllä se tuokin konsti niiltä loppuu, kun maat tulevat tiheämmin asutuiksi. Kukapa sitä sitten enää antaa maallaan valmistaa.

— Taidat olla oikeassa, myönsi Aapokin. — Mutta siihen on vielä aikaa.

Miehet kävelivät metsässä ääneti. Äsken näkemänsä oli vienyt Aapon mielen tasapainosta, johon hän oli jo tuntenut pääsevänsä. Vasta kun hän pääsi kotipihalleen koivukuormineen ja näki vaimonsa iloisena häärivän tuvan ja aittojen välillä, kykeni hän karistamaan pois painavat mietteensä.

Mitäpä auttoi mietiskellä epäkohtia. Kaikesta huolimatta oli kuitenkin yhteiskunta kulkemassa valoisampaa tulevaisuutta kohti.

— Missä pihlajankukat? kysäisi Liina heidän pihaan tultuaan.

— Eihän niitä täällä… jos mentäisiin illallisen jälkeen Harjamaasta noutamaan?

Aapo katsoi kysyvästi vaimoonsa, joka näytti miettivän.

— Niin, en tiedä, mutta voimmehan mennäkin, sanoi Liina hieman epäröiden ja pyörähti tupaan illallista valmistamaan. Miehet kävivät saunaan.

Takaliston uudistalossa on juhannusaaton ehtoo erilainen kuin talossa, jossa ympäristö ja viljelykset ovat vuosikymmenien, jopa satojenkin ajalla rehevöittyneet. Aapo tunsi sen, istuessaan saunan jälkeen puhtoisissaan pihamaan kivellä. Talon ympärillä metsissä ja pellon pientareilla olivat metsän villit kukat auenneet ja täyttivät huumaavalla tuoksullaan pihamaan. Korvesta tuli monenlaista ääntä, jota turhaan sai odottaa kuulevansa vanhan talon pihamaalle. Siellä soitteli satakieli, ja rastaan laulu tuli monista pienistä suista yhtenä sävelhurmina. — Kahdella eri haaralla kukahteli käki. Silloin tällöin vihelteli kuovi rämeessä.

Aapo istuu yhä paikallaan kukkasmeren ja luonnonäänien ympäröimänä, hengittäen voimakkaita tuoksuja. Joel kähmii aittansa ovella ja menee sitten pirttiin ja sanoo jotakin Aapolle mennessään. Liina menee saunaan äsken taittamansa vasta kainalossa.

— Miks'et mene syömään? Vai odotatko minua… minäkään en ole vielä syönyt, sanoo hän Aapolle mennessään.

— Minä odotan tässä sinua.

Liina alkaa riisuutua saunan edessä sileällä nurmella. Aapo on hyvillään, että saunan edessä on niin sileä kaunis nurmi, jossa on nuoren naisen hyvä riisua vaatteensa. Koivu on vielä saunan nurkalla, ja sen riippuvat lehvät melkein hipovat Liinan hiuksia.

Liina heittää hameensa reippaalla liikkeellä menemään. Paidan olkanapit aukenevat, ja pyöreät olkapäät paljastuvat. Niitä muistaa Aapo joskus suudelleensa pyhän riemun vallassa. Paita putoaa kokonaan nurmelle, ja Liina seisoo siinä nuoressa kauneudessaan. Kuulakka valo väreilee hänen punertavalla ihollaan, ja Aapo tuntee, ettei sillä hetkellä voisi häneen kädelläänkään koskea. Täällä korvessa on kaikki samaa luontoa. Riisutaan pihamaalla ja juostaan saunaan alasti. Kun Liina tekee sen, on siinä kuin jotain pyhää, sykäyttävää riemua, ja tuntee miten suuri voima kohottaa rintaa.

— Siinähän sinä vielä istut. Tule nyt pian aterialle, sitten mennään Harjamaahan.

Liinan posket ja täyteläiset käsivarret ovat tulleet saunassa vielä kauniimmin punertaviksi, ja Aapo sivelee kädellään hänen kimmoista ihoaan.

— Sinä olet… niin…

Aapo koettaa etsiä sanoja, mutta ei löydä. Liina vain hymyilee kaunista hymyään.

* * * * *

Pienissä tuvissa tien varrella jo nukuttiin, kun Aapo vaimonsa kanssa vaelteli Harjamaahan.

Siinä oli Tiensivu, jossa oli kuusihenkisen perheen isänä vanha päivätyöläinen kylästä. Hän oli ottanut mäkituvan palstan, kivikkorinnettä, johon oli koetettu kuokkia peltoa pieniä kaistaleita. Talo ei kuitenkaan antanut puumetsää eikä laidunta, ja nyt katui mies niin, että arveltiin hänen päänsä pettävän. Pojat varastelivat puita toisten talojen mailta ja omansakin, ja eukko kantoi lehmälle heinää, jota riipi talojen niityistä.

Ja tuossa asusti Sumpun Eero. Tuvan vieressä oli kamarin salvos, joka joskus oli tullut siihen rakennetuksi isännän hyvän tahdon puuskan kannustamana, mutta jäänyt keskeneräiseksi. Eerollakin oli suuri perhe, ja uloskäsky odotti häntä, kun ei suostunut maapalaa ottamaan. Miestä sanottiin polsevikiksi, ja yhteiskunta teki hänenkin suhteensa uutta rakennustyötä. Hänenkin varalleen saataisiin varata kunnan köyhäinhoitolaan yksi koppi.

— Ja tuossa, osoitti Aapo sormellaan. — Kyllähän sinä Liina tiedät tuonkin perheen historian. Sekin on liian surullinen ajateltavaksi juhannusyönä.

— Kyllä. Vein sinne monta kertaa leipää, kun ei heillä riittänyt.

— Ja katsohan tuota laajaa ahoa tuossa. Siinä on maata yhteensä kolme hehtaaria. Mitattiin kerta huvin vuoksi se pala mökin miehen kanssa. Mies on himoinnut sitä ikänsä peltomaakseen, mutta se on siinä vain. Ei kasva puuta eikä heinää, kun karja tallaa sitä joka päivä. Multa siinä on kuin kahvijauhoa, ja se elättäisi suuremmankin perheen.

— Poiketaan tuolle metsätielle, pyysi Liina. — Minä en jaksa enää katsella tällä kertaa noiden mökkitönöjen surkeutta.

— Mennäänpä Jänkän kautta. Nähdään, mitä Simo on siellä puuhannut.

Kuljettiin ahojen ja lepikkölehtojen poikki. Karjan kellot kalahtelivat, ja jostakin kaukaa kuului harmonikan säveliä. Siellä tanssittiin. Järveltä, joka oli metsän takana, kuului airojen loisketta.

— Katsohan sinä näitä ahoja ja väkevämultaisia lepikoita, sanoi Aapo Liinalle. — Näihin voisi vielä entisten tupien lisäksi rakentaa uusia, ja kaikille olisi maata riittävästi. Nyt ne ovat muka karjan laitumena, ja kuitenkaan ei niistä karja mitään hyödy.

— Mutta minäpä luulen, että nämä ahot saavat vielä kerran asukkaansa, sanoi Liina.

— Se on varma se. Silloin uhoo viljavuutta tämä karu maa, ja metsät ovat kuin hyvin hoidettuja puistoja.

Jänkän uudistalon aita tuli näkyviin. Aitaan nojaten katselivat he viljelyksiä, jotka olivat kuin hyvin hoidettua puutarhaa. Ruislaiho, joka oli lähinnä aitaa, kohotti jo tähkiään aidan tasalle, ja suvitouko oli niin täyteläistä, ettei yhtään aukkoa huomannut saroilla.

— Kas kun Simo on ehtinyt jo rakentaa uuden aittarivinkin muiden töittensä ohella. Sanoppa, Liina, mistä luulet hänen sellaista työintoa saaneen, että aivan ihmeitä saa aikaan?

— Oma maa kai sitä on hänelle antanut.

— Niin, ja kun se on saatu kohtuullisella hinnalla, ettei velka vie omistajan tarmoa.

Kun he lähenivät Harjamaan pellon aitaa, hävisi Aapon reipas tuuli. Mitä? Eikö hänen kätensä vapissut porttia avatessa?

Siinä se oli siis entinen koti raunioina. Pihapuut olivat lehdittyneet tuuheiksi niinkuin aina ennenkin, ja koko tienoo tuoksui pihlajankukilta.

Aapo istui ääneti pihakivelle. Häneltä ei nyt riittänyt huomiota edes rakastamalleen vaimolle. Liina vaistosi tulleensa syrjäytetyksi ja antoi Aapon olla rauhassa. Kadutti, että oli luvannut lähteä tänne, jossa Aapolla oli kaikki Huoruutensa muistot.

Aapo käveli hitaasti rantatielle ja katseli rikkaruohon peittämiä peltosarkoja. Hän ei ollut tahtonut niitä enää kylvää, kun kerran ne oli häneltä riistetty, ja Hentu ei ollut myöskään niihin kajonnut. Heinäpelto näytti lupaavalta. Jättäisikö hän kauniin kukkivan apilan siihen korjaamatta? Ehkäpä Hentu jo katseli sitä ahnain silmin.

Sydäntä katkeroi niin sanomattomasti kaikkea katsellessa.

Jääköön siihen heinäpeltokin, kun on jäänyt kaikki muukin. Hän ei kajoa enää sormellaankaan. Korjatkoon korkea oikeus Hentun kanssa heinät ja muut. Hän kyllä voi elää korvessaan, johon on ajettu. Tälle kiihtyneelle mielelleen hän tiesi saavansa Liinalta kannatusta. Liina tulikin häntä vastaan rantatiellä ja katsoi arasti silmiin.

— Et usko, miltä minusta tuntuu, kun katselen kaikkea tätä häviötä, sanoi Aapo tarttuen vaimonsa käteen, kuin voimaa hakien.

— Kyllä minä sen hyvin ymmärrän… niin kaunista kuin täällä aina oli.

— Ja on vieläkin. Katsohan noita pihapuita ja pihlajia. Näyttää niinkuin nekin surisivat. Katso tuota haapaa, jonka lehtiä yön henki liikuttaa.

Liinakin näytti kärsivän miehensä kärsimyksistä.

— Eikö mennä jo kotiin? virkkoi hän.

— Kotonahan minä olenkin, sanoi Aapo kolkosti. — Voi mennä pitkä aika, ennenkuin tunnen sinne korpeen kotiutuvani. Niin, minunhan piti kysyä sinulta, mitä tehdään näille Harjamaan heinävainioille. Annetaanko Hentulle ja hänen korkeille apulaisineen vaivojensa palkkioksi?

Hän tunsi herjaavansa, mutta se teki hyvää hänen kipeälle mielelleen.

Liinan silmiin syttyi uhman ilme, ja pieni pää nousi jäykästi pystyyn.

— Antaa heidän pitää vain kaikki, sanoi hän.— Kyllä me tulemme omillamme toimeen. Mitä emme saa vielä uudismaasta, sitä on kyllä meille riittävästi Puromäessä. Luulen isänkin pitävän siitä, ettei oteta korttakaan.

Vaikealta tuntui Aaposta lähtö paluumatkalle, mutta Liina veti häntä kädestä, kainalossaan kimppu pihlajan kukkivia oksia.

— Minunkin pitäisi ottaa niitä.

Hellävaroen taitteli Aapo muutamia oksia pihlajista ja painoi sitten päättävästi hatun silmilleen.

— Tule, mennään. Kohta nousee aurinko ja minä ajattelin olla sen nousua katsomassa sen korpiasunnon rannalla sinun kanssasi.

— Älä sano asunnon, vaan kodin, sillä se siitä täytyy tulla meille varmasti, sanoi Liina.

— Niin, sinun avullasi, ei muuten.

Kun he pääsivät kotipihaansa, nousi aurinko.

— Nyt emme ennättäneetkään rannalle, sanoi Aapo.

— Kaunistahan on tässäkin, katso vain ympärillesi.

Tuhansien lintujen viserrys helisi heidän ympärillään. Aapo tunsi povestaan häviävän kaiken jäykän ja jäätävän. Liinan avulla hän todellakin tahtoi tehdä tästä kukoistavan kodin. Olihan se vielä kerran niin monen muun tehtävä koskemattomaan metsään, kun maat vapautuisivat viljelykselle.

Liina hymyili jo siinä pihlajankukkiensa ympäröimänä ja kurotti huulensa suudeltaviksi. Aapo kiersi kätensä hänen ympärilleen ja tunsi surujensa haihtuvan nuoren onnensa täyteläisyyteen.

* * * * *

Suvituuli heräsi lehdossa ja lähti kulkemaan yli soiden ja asumattomain ahojen, jotka odottivat vapauttajiaan.