KOTI.

Sijan tieän, kussa synnyin, en tieä sitä sijoa. kussa kuolo kohtajavi. Kanteletar.

ISÄN KUOLLESSA.

(1890.)

I.

Nosti kevät vaaramaille marjat, kylvi laaksoloille kukkiaan, vapautti aallot vaahtoharjat, velloi luonnon vedet pursumaan, sydämissä elpyi toivesarjat, rinnat kaikki uhkui riemujaan.

Mutta kevät, riemunaika, multa murti toiveheni kultaiset, sytti sydämeeni tuskan tulta, hersymään sai kyynelhettehet: kevähällä kuoli taatto kulta, siitä mulle murhe, kyynelet.

II.

Yksin istun rantamalla kauniin kotilahdelman, siinä istun murhemiellä alla tuomen tuoksuvan.

Rinta aaltoo, aate raivoo, kuohuu kyynellähtehet: »Taattoamme, taivon Herra, meiltä sentään viene et!

Vuota vielä vuosi, kaksi, jotta kasvaa siskot saa, viel' ei jaksa viljon veljet kurkihirttä kannattaa.»

Oli kuin ois aallot mulle säälitellen laulelleet, rukoelleet hongat, raidat, rannan paadet heltyneet.

Mut viikon päästä mä taattokullan jo saatoin oudolle retkelleen ja silloin saatoin ma alle mullan myös lapsenuskoni toiveineen.

*

Näin sitten mä haihtuvan siskosein kuin kuplaset maailmalle, näin sortuvan viljon veljyein niin nuorina taakan alle.

Näin voimien riutuvan äidiltäin, hänen horjuvan hautaan varmaan, ja sortuvan kallihin kotini näin, työn murtuvan taattoni armaan.

Ja silloin armasta taattoain ma muistelin murhemielin ja silloin lietoa kanneltain ma kaiutin kaihokielin.

Ja lauloin onnea lapsuuden, sen uskoa, uinailuita— kuin syksyn siirtyvä leivonen suvilempeä, laulupuita.

III.

Kylmä on hangen kiiltävä pinta, kylmempi saiturin jäätynyt rinta, kolkko on lehdetön syksyn lehto, kylmempi onneton orvon kehto— kylmempi, kolkompi vielä on varmaan patsas haudalla taattoni armaan.

RIKKARUOHOJA.

Noin noukit rikkaruohoja, oi äiti, taimitarhastas ja kohta kaikk' on puhdasta sun pienoisessa puistossas.

Mut kohta sydän lapseskin jo versoo rikkaruohoja— kun sielläi, äiti armahin, sa saisit yhtä puhdasta!

SALAISUUTENI.

Varkaan lailla hiivin hiljaa, ihmisiä karttelen, kuljen seinän vierustoita, keskitietä tohdi en.

Kädessäni käärön kannan, sitä hellin povellain, ett'ei multa aarrettani viedä vieras saisi vain.

Kaupungista päästyäni metsätielle poikkean; sama mulle, minne kuljen— alle hongan istahdan.

Siinä vasta murhevirrat, itkut ilmi pulppuaa; kädessäni kannan koito äidin kuolonsanomaa.

1896.

MENNYT KOTI.

Äsken koito kotimailla kuljin taasen surussain, kun on mennyt koti multa, poissa poikamaailmain.

Poissa tuolta tuomilehto, jossa kertun laulu soi, poissa kuuset kukkalatvat, jotka lasna huminoi.

Karja käypi laitumella minun leikkilehdossain, kodin kuuset tukkipuina uivat kotilahdellain.

Pirtin peräseinämältä honka myöskin kaadettiin: uutistorppaan notkon päässä saatiin seinähirsi niin.

Honka oli turvanamme tuiskiessa tuulispään, sepä pohjan jäiset viimat aina väisti lehvillään.

Uusi aika lehdot murti, kuuset kumos, hongat kaas, mutta kodin kaunisteeksi noussee uudet taimet taas.

1892.