MAAHENGEN SALAISUUS (continued 2)
Reading edition
"Niin minä aionkin tehdä", hän lausui vakuuttavasti.
Rouva Malmfelt — täti Malmfelt! — nyt astui sisään ja pyysi herroja ystävällisesti tulemaan salin puolelle. Signe loi minuun pikaisen katseen ja lensi tulipunaiseksi.
Huomasin salissa täytetyt vaaleanvihreät maljakot, joissa samppanja helmeili. Ymmärsin heti kaikki. Menin poikki salin morsioni luo. Hän seisoi valkoisessa puvussa kainona, katseet alas luotuina.
Setä Malmfelt kohotti lasinsa juhlallisen näköisenä:
"Hyvät herrat! Vaimollani ja minulla on kunnia lähimmille ystävillemme ilmoittaa iloisen perhetapahtuman, tyttäremme Signen ja tohtori Viktor Pohjamon kihlauksen. — Nuorten malja!"
Salaman isku selkeältä taivaalta! — Asia oli vieraille täysi yllätys. — Pian lasit kilisivät, ja onnitteluista ei tahtonut tulla loppuakaan.
Vähän myöhemmin herra Wallenberg hymyillen lausui minulle ilonsa siitä, että henkilö, joka maalaisasioissa oli tehnyt hänestä pietin, nyt itse oli liittynyt heidän, maalaisten likeisimpään piiriin. "Te olette sentään, tohtori, näinä päivinä tutkinut maalaishenkeä koskevia seikkoja paljon syvemmältä ja käytännöllisemmältä kannalta, kuin minä, vanha miesparka!"
* * * * *
Olimme häämatkalla, Norjan tuntureilla, nuori vaimoni ja minä. Postissa sain ristisidelähetyksenä Wallenbergin uuden kirjan. Tarmokkaalla käsialallaan hän oli kirjoittanut kansilehdelle nimeni sekä omistuksen, "muistoksi maahengen salaisuuden paljastamisesta". Selaillessani kirjaa, huomasin, että Wallenbergin jatkuvat kokeet ja toimenpiteet olivat toteuttaneet hänen parhaita toiveitaan.
Vaimonikin tuli siihen ja vaati nyt minua kirjoittamaan, kuinka silloin kävi, kun otin selkoa Wallenbergin "maahengestä", ja kun Lankinsuon riita loppui, ja kaikesta muusta, "sillä vaikka se on tosi, niin se on kuin ihmeellinen romaani!"
Sota riehui Euroopassa. Meillä oli täällä tunturilla oma maailmamme. Wallenbergin kirjan ilmestyttyä, en ollut estetty täyttämästä vaimoni pyyntöä. — Ja häämatkalla! — voisinko kieltää häneltä mitään? —
Kirjoitellessani nyt vihkoni viimeistä sivua, Signe kurkistaa olkani ylitse ja käskee minun kirjoittaa, että se oli Wallenbergin "maahenki", joka sai minut kiintymään maaelämään, johon hän itse on kovin ihastunut. Hän tahtoo aina asua maalla, vaikka hän kyllä lupaa professorin lukukausien aikana olla hänen kanssansa Helsingissä.