MAAEMON LAPSIA (continued 2)

Tämän jälkeen kääntyivät kaikki hänestä pois, epätietoisina mitä olisi tehtävä, kun näin häikäilemättömiä sanoja kuului.

Kaksi vävyä seisoi ovensuussa. Ne puhuivat:

—Mikä omituinen sekotus sivistyksestä ja raakuudesta!

Ja rupesivat luettelemaan hänen sukulaisiansa, mutta eivät hänen vanhempiensa kummaltakaan puolelta löytäneet muuta kuin pelkkää ylhäisöä, joka oli heitä itseänsä korkeammalla arvoasteella.

Martta, kalpeana ja värisevänä, istui kahden sisarensa välissä. Nämät olivat Edvardin sanojen tähden vimmoissaan ja tuon tuostakin kumartuivat Martan editse keskenänsä kiihkeästi neuvottelemaan. Toinen heistä kuiskasi Martan korvaan sen hirmuisen arvelun, että Edvard ei aikonut puheillaan vähempää kuin julkisesti purkaa kihlauksen. Martta itse oli sanaton mielenkuohusta, sillä hän oli melkein varma siitä, että Edvard todella tarkotti juuri heidän välisiä suhteitaan.

Sisaret olivat äärimmäisesti loukkaantuneet Martan puolesta. Toinen sanoi:

—Minä sinun sijassasi nousisin nyt heti paikalla ja sanoisin kaikkien kuullen: olet vapaa minun puolestani!

—Ei, ei, ei,—sanoi Martta, lujasti puristaen hänen kättään ja katsoi jännittyneenä koko ajan Edvardiin.

Vihdoin toinenkin sisarista, joka ensin oli ollut kahden vaiheilla, kalpeni ja sanoi:

—Se on selvä. Hän tahtoo tehdä skandaalin. Sinun täytyy ehtiä ennen häntä. Tee niinkuin Lilli sanoi: nouse ja paiskaa hansikas vasten hänen kasvojansa!

Nyt tuli niiden kahden vävyn viereen vielä kaksi muuta vävyä ja alkoivat sanoa:

—Hänet pitäisi saada nukkumaan.

Toinen sanoi:

—Hänet pitäisi ajaa ulos. Toimittakaa ensin Martta pois täältä, ettei hän näe.

Ja vävyt rupesivat lähestymään joka puolelta Edvardia, joka yhä jatkoi raivokasta pahettansa.

Silloin yksi vävyistä tuli Martan luo ja kutsuen sormella sanoi:

—Tuleppas tänne!

Martta nyt huomasi mitä heillä oli tekeillä ja nousi hätäisenä kysellen: missä on Vendell?—Ja kiirehti saliin yhä kysellen ja hakien häntä. Ja hakiessaan kuuli kuinka Edvardin ääni siirtyy toiseen huoneeseen ja muuttuu raivoisaksi ja yhtyy epämääräiseen temmellykseen ja huonekalujen kolinaan. Martta tuskin pysyi jaloillansa.

Missä on herra Vendell?

Ja kaikki ihmiset sanoivat: mikä onneton syntymäpäivä! Missä, missä on herra Vendell?

6.

Herra Vendell.

Herra Vendell oli jo kohta Rauhalahteen palattuansa mennyt rantaan veneveistämölle, missä pehtori viimeisteli rakentamaansa haapaista soutuvenettä.

Sirona se lepäsi höylänlastujen keskellä teloillaan, vaskihankoinensa, ruskeaksi vernissattuna, kokka koholla. Ja herra Vendell löi etulaitaan pronssipäisiä nupia, joista oli jo muodostunut M.A.R.T..

Semmoista venettä kuin tämä pehtorin rakentama ei olisi ammattimieskään tullut rakentaneeksi;—ei olisi oksattomampia lautoja löytänyt, ei tarkemmalla huolella niitä toisiinsa liittänyt eikä suuremmalla hartaudella kaaria sovittanut tai nauloja päättänyt. Ukolla oli suuret, pyöreät silmälasit päässä, kun hän mittaili ja merkkaili.

Venetekeleensä hän oli jo alkanut varhaisimmasta keväästä, mutta oli sitten yltynyt yhä suurempaan tarkkuuteen, joka oli vienyt aikaa. Vielä oli syy viipymiseen sekin, että silmälasit rupesivat näyttämään ainoastaan kauvempaa katsoen, joten piti päätään taakse työntämällä löytää se oikea välimatka näkemiselle. Sitten oli vielä siinä tuumastukissa, jonka herra oli hänelle lahjottanut, kolmet erilaiset mitat, nimittäin enkelskamitat, vanhat ruotsalaiset ja uudet sentit. Senvuoksi oli mittapuu joka kerta vietävä näkömatkan päähän, josta mittain kirjotus oli ääneen tavattava. Tämäkin vei aikaa. Mutta pehtori nautti työstään ja tarkkuudestaan.

Koko tämä pitkällinen veneenteko oli saanut alkunsa siitä, että Martta neiti oli kerran pehtorin kuullen sanonut: »voi-voi, kuinka minua haluttaisi saada oma, ihan oma vene!»

Ne sanat olivat painautuneet pehtorin sydämmelle, sillä hän rakasti tätä neitiä enemmän kuin ketään muuta kartanon lukuisista asukkaista. Oli nähnyt hänen kasvavan sylilapsesta aikuiseksi. Pienenä tyttönä se oli usein tullut hänen veistoksilleen, juoksennellut piilu tukkia myöten ja toisinaan istahtanut hänen viereensä kyselemään. Eikä vielä aikuisenakaan ollut luopunut lapsuuden tavasta kulkea pehtorin kanssa pidellen hänen hihastaan. Ei neiti aavistanut kuinka se vanhaa pehtoria lämmitti.

Herra Vendell ja pehtori eivät olleet kolmeen tuntiin vaihtaneet sanaakaan keskenänsä, sen jälkeen kuin Vendell oli tullessaan vaan sanonut tuoneensa kartanoon Martta neidin sulhasen. Herra Vendell oli pahalla tuulella.

Hän oli Martan syntymäpäiväksi harjottanut säveltämänsä elämänkaihoa kuvaavan pianofantasian, jonka oli aikonut soittaa aamulla, heti kun Martta nousee ylös. Martta oli kuitenkin ollut niin levoton ja kiihkoissaan siitä kysymyksestä ilmestyykö Edvard Rauhalahteen vai ei, ettei soitosta tullut mitään, vaan oli Vendellin suinpäin täytynyt lähteä Vaanikkalaan.

Mutta jotenkin kolmen tunnin kuluttua pehtori nosti lasit otsalleen, ja katsahtaen työstään sanoi:

—Mikähän virka sillä oikein on?

Herra Vendell heräsi ajatuksistaan, katsoi kelloonsa ja vastasi:

—Eihän sillä mitään virkaa vielä olekaan.

Jonkun ajan kuluttua pehtori taas sanoi:

—Ihmiset vaan tahtovat puhua siitä herrasta kaikenlaista.

—Mitä ne puhuvat? kysyi herra Vendell äkkiä elähtyen.

Mutta ennenkuin toinen rupesi vastaamaan hän taas raukesi ja sanoi huokaisten:

—Paljonhan sitä puhutaan.

—No niin, niin on,—pani pehtori—paljon puhutaan. Hän huokasi samalla lailla kuin herra Vendell.

Ja vaikenivat taas tuntikausiksi.

Mutta kun jo rupesi olemaan niin pimeä, että tuskin näki työtä tehdä, nousi pehtori polviltaan veneen alta, katsahti vielä kerran pitkin sen kumpaakin laitaa, kallisti ikäänkuin suuntaa tähdäten pari kertaa päätänsä eri puolille ja sanoi painavasti:

—Nyt se on valmis.

Joutuipa vene siis sittenkin valmiiksi Martta neidin syntymäpäivänä. Ja nyt he rupesivat kohta puuhaamaan sen vesille laskemista. Pehtori meni valjastamaan hevosta reen eteen, jolla he olisivat vieneet veneen rannalle. Herra Vendellin taas oli määrä toimittaa niin, että neiti pääsisi hetkeksi irtautumaan vieraista ja tulemaan rantaan venettänsä katsomaan.

Mutta juuri kun pehtori oli mennyt pois ja herra Vendell lähteäkseen vaan vielä puisteli vaatteistaan höylän lastuja, aukesi veistämön ovi ja Martta juoksi hätääntyneenä sisään.

—Olen hakenut sinua kuin hullu. Tule pian minun kanssani, tule viipymättä!

—Mikä on tapahtunut?

—Elä kysy, saat itse nähdä—he tahtovat sitoa hänet ja viedä pois—oh, hän on niin päihtynyt, ettei pysy jaloillansa. Tämä on hirveätä!

Vendellin suun ympärillä värähti hetkeksi taas sama elähtymisen väre. Hetkeksi hän ei kuunnellut mitä Martta sanoi ja harasi molemmin käsin harvan tukkansa läpi. Sitten vasta rupesi todella tiedustamaan mitä oli tapahtunut, ja vähän ajan perästä hän oli jälleen valmis tekemään kaikki mitä Martta vaati. Tarmokkaasti hän juoksi ylös kartanolle, jättäen Martan jälkeensä.

Ja kun Martta mielenliikutuksesta ja tuskasta väsyneenä hiljaa astuen tuli sinne, oli Vendell Edvardin kanssa jo ajanut Rauhalahdesta.

Vieraat rupesivat kohta sen perästä lähtemään.

Jääkylmänä Martta otti vastaan heidän enemmän tai vähemmän avonaiset surkuttelunsa, joten ne loppuivat hyvin lyhyeen. Sanatonna hän myös kulki kotiväen ohi ja tuskin kuuluvasti sanoi hyvää yötä vanhemmillensa. Niin että kihlauksen rikkoutuminen, josta Rauhalahti jo oli varma, jäi kaikille sittenkin arvotukseksi.

Vasta omaan huoneeseen päästyänsä Martta antautui itkemään. Mutta se itku ei nytkään ollut surua sen johdosta mitä oli tapahtunut, vaan ainoastaan helpotuksen itkua ja rajatonta kiitollisuutta Vendelliä kohtaan, joka oli ottanut tämänkin tehdäksensä ja tehnyt sen niin taitavasti, niin melutta, niin hienosti. Semmoista ystävää ei varmaan ollut kellään koko maailmassa. Ja lisäksi hän tiesi yhtä varmaan kuin 2 kertaa 2 on 4, että Vendell, hänen mielentilaansa ajatellen, vielä tänä iltana saapuu Vaanikkalasta takaisin kertomaan hänelle kuinka kaikki oli käynyt, kuinka Edvard oli rauhottunut ja nukkunut vuoteeseensa, kuinka kaikki oli jälleen hyvin. Tiesi ja odotti turvallisena.

Tyyni oli järvi yöllä, kun lyhdyt jo olivat sammuneet kartanon pihalla,—kun päiväinen tohina ja sen myrsky oli jo vaijennut ja kentät seisoivat tyhjinä, pihan koivut hyljättyinä, lehvät riipuksissa, kenttien tyhjyyttä ihmetellen.

Tyyni oli lahden pinta ja äänetön oli yö. Sorsat vaan mulskahteli kahilikkojen hämärässä. Lahden keskustassa väreili vielä auringon jättämän yötaivaan himmeä heijastus, ja siihen liukui hiljaa venhe,— seisahtui vähitellen, kun perässä istuja oli nostanut melan vedestä. Kokkapuolella pohjassa istui valkopukuinen neiti, otsa nojautuneena vasten käsivartta ja veneenlaitaa. Eivät puhuneet sanaakaan,—olivat juuri lopettaneet puhumasta.

Perässä olija oli herra Vendell—kokassa oli Martta. Ja vene oli se pehtorin rakentama.

Nyt nostaa Martta vähän päätänsä ja sanoo:

—Että sinäkin voit noin puhua—sitä en olisi ikinä odottanut—ja tulet vielä kertomaan minulle tuollaisia!

—Martta, sinun parastasihan minä—

—Olet aivan samallainen kuin kaikki muut—

Ja Martta pyyhki kyyneleitään nenäliinan ainoalla vähän kuivemmalla paikalla. Sitten, kun oli itkulta mahdollista, jatkoi:

—Sinulla on olevinaan niin syvät käsitykset kaikesta,—avioliitostakin sanoit—kuinka se taas olikaan—että korkein on olla ihan vapaa,—mutta mitä siitä, kun et kumminkaan voi toisia auttaa,—etkä sinä ole kertaakaan hänelle sitä puhunut!—sinä olet yhtä väliäpitämätön kuin kaikki muut,—tai ehkä vielä tahdotkin, ettei siitä mitään tulisi, niinkuin ne toiset.

—Unohdat, että minä hain hänet tänne.

—Sen sinä teit siksi että minä pyysin,—et ollenkaan hänen tähtensä.

—Tunnustan suoraan, että olin luullut sinun jättävän hänet, kun kerran saat nähdä millainen hän on,—minä sitäpaitsi en ole vielä kaikkea kertonut.

—Ja vaikka kertoisit vielä kymmenen kertaa pahempaa, se ei mitään vaikuta.

—Semmoista rakkautta minä en ymmärrä.

—Sinä et ymmärrä, sillä sinä yleensä et ymmärrä semmoista—et ole ehkä koskaan ollut rakastunut.

Vendellin ääni värähti, kun hän sanoi:

—Sitä et sinä voi tietää.

—Minä sanoin ehkä.

Vendell sanoi vielä väräjävämmällä äänellä:

—Olen ollut ja olen nytkin.

Mutta Martta ei kuullut näitä sanoja, sillä hän itse sanoi yhtaikaa:

—En huoli mistään muusta,—enkä välitä kestään, joka ei välitä hänestä,—vaikka hän,—niin, vaikka varastaisi, tai vaikka tappaisi kenen tahansa, vaikka oman isäni,—en sittenkään luopuisi hänestä.

Sitten Martta yhtäkkiä oikasi itsensä ja sanoi silmät leimuavina:

—Minä sanon sinulle, että hän oli oikeassa!—ensin siinä mitä sanoi maasta ja sitten vielä siitä kihlauksesta. Mitä ihmettä meidän täytyy odottaa, jos me kerran rakastamme toisiamme ja vielä hänen paranemisensa on kysymyksessä! Luuletko sinä, että minä sitten olen niin erittäin hyvä! En ollenkaan. Tiedä, että voin koska tahansa heittää tämän kaiken, ja menen elämään niinkuin hänkin, rupean vaikka »semmoiseksi naiseksi.»

—Martta!

—Niin juuri! Minulla on sellaisia hetkiä, etten ollenkaan tiedä olisiko siinä mitään pahaa,—ainakaan ei olisi hänen vuoksensa.

Kun Vendell kokonaan vaikeni, purskahti Martta hetken kuluttua uudestaan itkuun.

Kauan, kauan he olivat ääneti.

Niin liukui vene lahden keskeltä jälleen rannan hämäryyteen.

Kun he sitten kulkivat hiekkarannasta ylöspäin ja menivät ruohikolla olevan rantaladon ohi, risahti siellä jokin, jonka vuoksi he kumpikin katsahtivat taakseen. Mutta kaikki oli jälleen hiljaa eikä myös mitään erinomaista näkynyt. Se olikin vaan vanha Vilanteri, pehtori; hän oli asettunut ladon nurkan taa kuullakseen mitä he puhuvat hänen venheestään, jota hän oli koko kesän rakentanut. Mutta vaikka ukko olisi kuinkakin korviaan höristänyt, ei hän kuullut odotettua ylistelyä. Raskain askelin he sanaakaan sanomatta astuivat hitaasti kartanolle päin, toisistaan sylenmatkan päässä.

Ja pian senjälkeen näkyi Vendellin kamarissa syttyvän yksinäinen kynttilänliekki.

Hän oli jättänyt hyvästi Martalle, sillä jo kauvan sitten oli ollut päätetty, että hän matkustaa heti syntymäpäivän jälkeen. Aamuksi oli jo hevonen käsketty.

Huokaillen ja puhkuen hän nyt viimeistä yötä kulki edestakasin pienessä kesähuoneessaan, istahti toisinaan tuolille; kumartui avatun matkalaukkunsa eteen, heitti sinne jonkun kirjan, vaipui mietteihinsä, asetti kirjan viereen mansettinsa, kauluksensa, taas vaipui mietteihin. Vastahakoiselta ja tuskaiselta näyttivät nämä hänen lähtövalmistuksensa. Sillä todella hän oli ollut ja oli yhä rakastunut. Ja kehen muuhun hän oli ollut ja oli yhä rakastunut, ellei juuri Marttaan!

Herra Vendellin silmäterät olivat suurentuneet ja kiihkoisina paloivat kuopissansa.

Ei hän voinut suostua siihen ajatukseen, etteivät he enää Martan kanssa toisiansa tapaisi. Ei voinut myöskään ymmärtää omaa äskeistä itseänsä.

Mistä vaikuttimesta hän oikeastaan oli katsonut tarpeelliseksi vaieta ja olla kertomatta kaikkea mitä tiesi Edvardista? Ettei Martta muka luulisi, että hän vaan siksi tahtoo puhua pahaa Edvardista, että itse on Marttaan rakastunut! Ettei hän luulisi, että minä luulen, että hän luulee…! Mikä ikuinen vaikutinten seulominen! Sepä onkin minun elämäni jäytävä onnettomuus! Niin juuri, onnettomuus, turmio, se oli hyvä sana, en ota sitä takasin!

Mitä on rakkaus?!—Jos minä todella rakastan Marttaa, niin kuinka voin sallia, että sama Martta syöksyy suinpäin onnettomuuteen!

Kun sydäntäni komisti ja huuleni vapisivat, ajattelin: se on merkki etten saa kertoa. Mutta minä olin raukka, minä en voittanut turhaa vavistusta, minun olisi pitänyt huutaa julki! Hänen onneansa minä etsin. Tietysti, tietysti, tietysti! Nyt minä sen vielä teen! Jätän tähän pöydälle kirjeen, maalaan sen miehen semmoiseksi kuin hän on, ei yhtään paremmaksi, ei hituistakaan!

Ja herra Vendell kulki pitkin askelin edestakasin, silmät säkenöivinä, koko kasvot hehkuksissa.

Maalaan hänet inhottavaksi raukaksi. Saastaiseksi roistoksi! Mustaksi kuin korppi, ihan mustaksi!

Vihdoin hän pui molemmin käsin nyrkkiä päänsä päällä ikäänkuin olisi tehnyt kauan kypsytetyn valan. Sinisen selvinä näkyivät tällöin hänen käsiensä voimakkaasti pullistuneiden suonien keskellä kirjaimet S. V. Semmoinen olisi varmaan Vendell ollut katsella, ellei hän olisi milloinkaan saanut Marttaa nähdä eikä olisi siten saanut lujaa uskoansa sivistykseen, vaan jäänyt mastoihin kiipeilemään.

Tässä raivon tilassa hän istui pöydän ääreen kirjottamaan kirjettä.

Kuitenkaan ei Vendell enää edes raivon tilassa voinut olla välinpitämätön siitä, mimmoinen se kynä ja mimmoinen se paperi oli, jolle hänen oli kirjottaminen. Myös oli hänen aivan mahdoton istua tomuisen pöydän ääreen ja kirjottaa siinä tunnossa, että takin hihat tahraantuvat.

Kun siis pöytä siitä edestä oli puhtaaksi pyyhitty, kun postipaperiarkki oli sovitettu asianomaiseen vinoon kirjotusasentoon, kun läkkipullo oli avattu ja kun oli valoa vasten tarkastettu ettei teräskynässä ollut karvoja, silloin vasta Vendell oli valmis alkamaan. Hän nosti sentään vielä kynän ylös poikittain pitkin otsaa päättääkseen vaan aivan ensimäisistä alkusanoista.

Silloin alkoi nenä hänen isojen sieramiensa kohdalla värähdellä ja silmät täyttyivät kyynelillä. Hän tarttui kynään oikealla tavalla, ja kirjotti:

»Otan takasin kaikki mitä tänä iltana Edvardista puhuin. Erittäin kadun mitä sinulle kerroin siitä Helsingissä niin paljon pahennusta herättäneestä teosta, kun hän kolmen aikaan päivällä käveli maalatun naisen kanssa esplanaadilla; annoin asialle toisen värin kuin millaisena olen sitä itse pitänyt ja yhä pidän. Ja hänen teostansa ajattelin jo silloin, kuin siitä puhuttiin,—että se oikeastaan ei sisällä muuta kuin pilkkaa ja uhmaa sitä porvarillista kaksinaisuutta vastaan, jossa tuo hieno, esplanaadilla kello 3 liikkuva säätyläisluokkamme elää. Minä näen siinä teossa jotain miehekästä, jotain miellyttävää luonteen leveyttä, jotain, joka on paljon enempää kuin tavalliset kulttuurikukkamme. Jos kerran sellaisia naisia tarvitaan, niin tässä ne ovat ja tulkoot esille!—Tosin tekee Edvard näitä tekoja juovuksissa, mutta en minä edes hänen juoppoudessaan näe muuta kuin semmoista joka todistaa hänen edukseen. Hänellä on paljon hienompi omatunto kuin muilla, ja senvuoksi hän juo. Hän tuntee liian itsetietoisesti sivistyselämämme valheellisuuden, voidakseen elää siinä selväpäisenä. Hänelle ei riitä tarmoa irtaantuakseen peritystä valhe-elämästä, mutta hän ei myös voi saada mitään elämänhalua siitä, ja tuon haluttomuutensa hän korvaa juomisella. Kuinka paljon, paljon edempänä hän on niitä porvarillisia puolikykyjä, jotka selväpäisinä ja tyytyväisinä kulkevat samoja valherappusia ylöspäin, mitään onttoutta allamme aavistamatta!

Vielä sanon sinulle, koska luulen voivani sillä edes johonkin määrin lohduttaa sinua, että erityisen sattuman kautta, juuri tänä aamuna Vaanikkalassa käydessäni, olen saanut vihiä hänen sisällisimmistä sielunliikkeistään—tosin hänen tietämättään,—ja että luullakseni hän tarvitsee ainoastaan apua ja tukea, niin kaikki vielä voi muuttua. Erittäin tärkeätä on myös, ettei hän huomaa, että häneen tahdotaan vaikuttaa. Tietysti minä koetan parastani, enkä ainoastaan sinun tähtesi, vaan hänen itsensä tähden,—ja ehkä enin kaikesta oman itsekkään uteliaisuuteni tähden, sillä olen aina ollut hyvin huvitettu hänestä.

Nyt hyvästi, Martta. Kun sinä tätä luet, olen minä jo kaukana. On hyvin luultavaa, että matkastani Atlantin yli tulee tosi.»

Entinen tyyni herra Vendell nousi kirjeen lopetettuansa pöydän äärestä,—sama liikkeissään hillitty ja kohtuullinen, puvussaan ja käytöksessään säntillinen ja huolellinen Vendell, jota ei koskaan kukaan muullaisena nähnyt. S. V. oli vetäytynyt taas tuskin näkyvään sineensä, kasvoilla lepäsi rauhallinen ja tasainen punaruskeus, viiksien karkeus oli taas vaan hienoutta hänen lumivalkean pysty-kauluksensa rinnalla.

Yksinäinen kynttilä sammui ja hänen uutimettoman, pienen kesähuoneensa pimeys tuli välittömään yhteyteen tähdistä väräjävän taivaan kanssa.

7.

Maanalaiset voimat.

Oletteko nähnyt maan raukeamaa, kuusia, honkia, kiviä, katajia—yhteen ruhjoutuneina, juuret ilmassa, tyvet maata kohden? Se on jylhä hävityksen näky.

Maanalaiset vedet ovat hiekkapenkereen alle syöneet salaisen onttouden Vuosisatain aikana on se penger, onttoutta aavistamatta, tehnyt nurmettumista ja sammaloitumista, kanerva kukkiansa kasvattanut, kataja hakenut ravintonsa sorakivien koloista, petäjä latvaansa laajennellut. Niin kuusi kuin kataja ja honka ovat juuriansa kuulematta vuosisatain kuluessa humisseet toistensa korvaan uskon, että he kalliopohjalla kasvavat, joka ei ilmoisna ikänä sorru.

Mutta tulee päivä, jona penger ei enää lisäpainoa kestä. Ensin vierähtää vaan joku kivi, joka tuki toista kiveä. Se oli ensimäinen merkki. Silloin yhdessä silmänräpäyksessä vyöryy alas kaikki, minkä vuosisadat ovat kasvattaneet, vyöryy ja hirmupauhussa ruhjoutuen raukeaa syvyyteen, petäjät ja kuuset mullin mallin, mustat juuret maalle.

Mutta oletteko nähnyt samallaisen hävityksen tapahtuvan ihmismaailmassa?

Ei niin, että häviää joku mäentöyräälle satunnaisesti kyhätty ja suullisen lupauksen varaan perustettu torppa,—että vallesmannit ja polisit tulevat matalaan tupaan, istuvat penkeille ja vasarakaupalla myyvät pienen kodin vähäiset irtaimistot, hevosen, kaksi lehmää ja kolme lammasta, ei niin että jotkin paljaskinttulapset hajotetaan ympäri maailmaa ja isä ja äiti vanhoilla päivillään joutuvat vaivaistaloon.

Vaan niin, että sortuu kartano itse, jonka alla ei mitään onttoutta epäilty, jonka lupakirjat olivat selvillä papereilla, joka oli peruslaeilla sidottu ja ikivaloilla vakuutettu, jota yhtä tuhannet käsnäiset työmiehen kädet olivat vuosisatain kuluessa rakennelleet ja levitelleet, jota yhtä myös sadat torpparit, omat hökkelinsä unohtaen, olivat tilkinneet ja vuorailleet, jonka ojia ojennelleet, jonka peltoja perkailleet. Missä onni kukoisti ja eli taiteen henki, missä huilut soivat, missä nuoret lauloivat ja tanssi, ja vanhat levon siunausta nautti, se pyhä koti raukesi kuin pettäväinen penger, maanalaiseen onttouteen luhistuen.

Niin kävi Rauhalahden kartanon.

Aavistamatta, kohtalon kauheana yllätyksenä!

Sillä niinkuin aina ennenkin, syksyhämärän laskeutuessa maahan, metsäin kadotessa sumuiseen usvaan, pihan pimetessä,—niinkuin aina ennenkin oli rauhallinen lamppu syttynyt maanviljelysneuvoksen pehmytmattoisessa työhuoneessa ja erottanut huoneen pihan kosteitten sumujen keskellä lämpimäksi kotirauhaksi. Niinkuin aina ennenkin oli maanviljelysneuvos asettanut lampunlasin sytytetyn sydämmen päälle ja pujottanut lasin ylitse varjostimen, jonka viheriä valo tutusti heijastui hänen tyytyväisyydestä pyöristyneihin poskipäihinsä ja leppeäryppyisten silmäkulmain alle. Niinkuin aina ennenkin hän oli istahtanut keinutuoliinsa, siihen vanhaan punapuiseen, jossa hänen esi-isänsäkin olivat istuneet, ja luisen paperiveitsen osottamalta kohti avasi nahkakantisen kirjan, jossa oli selvää tekstiä ja leveät reunat. Niinkuin aina ennen myös hänen rouvansa, vietettyään hämärähetken miehensä työhuoneessa, kun lamppu syttyi, nousi sohvalta, jossa he olivat istuneet, ja meni nurkkahyllyn ääreen täyttämään sitä suurta merenvahapiippua, jota eräs maanviljelysneuvoksen esi-isistä, eräs Suomen sodan sankareista, oli tässä samassa huoneessa aikoinaan polttanut,—täytti ja oli juuri asettanut pöydälle, ja itse, rauhasta ja onnesta hymyillen suudellut miestään ja sanonut hänelle hyvästit illalliseen asti. Juuri sinä hetkenä kuului palvelustytön askeleet salista, ja rouva otti vastaan avonaisen paperin työhuoneen kynnyksellä.

—Tämä on sinulle, Rafael,—sanoi rouva ja saamatta selkoa mitä siinä seisoi toi sen miehellensä.

Maanviljelysneuvos oli tuskin ottanut paperin käsiinsä ja tuskin aukaissut sen kuin hänen silmäteränsä mustuivat ja kamala kalpeus jyrkästi piirtäytyi suupieliin.

Tämän nähtyään rouvan sydän sykähti kipeästi, mutta hän sanoi vaan rauhallisesti:

—Mitä se on, Rafael?

Maanviljelysneuvos nousi ylös ja kääntyi vähän poispäin. Nytkin sama kotilampun viheriä valaisi hänen kasvojansa. Mutta kaikki veri oli niistä paennut, ja kun hän koetti naurahtaa, rauhottaakseen vaimoansa, eivät huulet taipuneet, ja naurahdus ilmaisi enemmän kuin salasi. Nyt rouva näki, että paperi tärisee miehen vakavassa kädessä.

—Mitä se on, Rafael?—hän huusi, itsekin jo kalveten.

Palvelustyttö juoksi samassa työhuoneeseen ja sanoi hätääntyneenä:

—Niitä tuli kaksi sisälle, muut jäi ulos.

—Keitä niitä?—kysyi rouva hämmästyneenä.

—Rouva, siellä on miehiä ja vallesmanni ja polisi, yksi on upseeri—se tuli sisälle—ja sotamiehiä.

—Rafael,—huusi rouva,—tämä on kotitarkastus!—Ja hän taisi tuskin pysyä pystyssä sydämen kouristuksen vuoksi.

—Siltä näyttää, sanoi maanviljelysneuvos, koettaen kerta toisensa perästä oikaista itseään ja tulla mielensä herraksi. Sillä pitkällinen elämä keinutuolissa, kotikahvien höyryissä ja piippu tupakin savuissa oli hänet veltostuttanut, ja vaikka hänen vanha aatelismielensä heti heräsi, ei ruumis jaksanutkaan niin äkkiä valveutua. Hän rupesi juomaan, mutta puolet vedestä läikkyi tärisevästä lasista maahan. Eikä hän juotuaankaan saanut voimaa jalkoihinsa, vaan rupesi jälleen istumaan ja peitti kasvot käsiinsä.

—Missä sinulla on »Vapaat Sanat»?

—Ne jääkööt paikoillensa. Jumalan nimessä, elä ilmaise kellekään, että minä—että minä olen näin voimaton—kirotut jalkani!

Hän ponnisti viimeiset voimansa, nousi käsin itseänsä sohvan selkään tukien ja tavotteli seinältä revolveria.

—Minä ammun heidät joka miehen!

—Rauhotu Rafael, jumalan nimessä, Rafael, sinä voit pahoin, istu tähän—

—Heidän täytyy tietää kenen luo ovat tulleet. Minä ammun—!

—Sinä et ajattele—Rafael! Rafael!—tule järkiisi! Sinä olet sairas, minä kutsun pehtorin.

Ja nähtyään että miehensä, voimatta tavottaa revolveria, jälleen vaipui sohvalle, rouva uskalsi jättää hänet ja juosta apua hakemaan.

Hän suuntautui salin ja eteisen väliselle ovelle, joka kylmän aikaan pidettiin suljettuna. Mutta kun hän työnsi sen auki, seisoi pimeässä eteisessä ulko-oven edessä santarmi, pitkä vaskihelapää miekka kupeella, ja torjui mykällä kädenliikkeellä rouvan ulosmeno-aikeen. Siitä ei saanut mennä.

Rouva ei ensin tiennyt mitä ajatella.

—Ne eivät päästä minua ulos, Rafael,—huusi hän hämmästyneenä, loukkaantumisesta vapisevin huulin miehensä työhuoneeseen.

—Mitä tämä on, herra nimismies?—kääntyi hän virkapukuisen, kultanappisen nimismiehen puoleen, joka, tullen kyökin ja ruokasalin kautta, astui nyt arvokkaana Rauhalahden isoon saliin.

Nimismies kohautti vastaukseksi olkapäitänsä, niinkuin olisi tahtonut sanoa: ikävä velvollisuus! Mutta ei sanonut mitään. Ei myös voinut tässä ikävässään salata hienoa tyytyväisyyttään siihen, että hän nyt niin paljon merkitsevänä asteli siinä samassa salissa, jossa hän vasta jokunen kuukausi sitten, ilman minkäänlaista virkapukua, ujona, jonkinlaisena vallesmanni pahasena, maanviljelysneuvoksen käskyläisenä istui muiden vieraiden takana ovensuussa ja ujoudesta vavisten ratkaisi kysymystä, onko soveliasta asettaa teeleipiä polvelle siksi aikaa kuin kaataa kuumaa nestettä vadille jäähtymään.

»Ikävä velvollisuus», puhui hänen rypistynyt silmäinvälyksensä, mutta nenävartta myöten kävi hieno, näkymätön kutku, joka oli vielä suloisempi kuin se nautinto, minkä nuuska hänen nenällensä tuotti.

—Minun mieheni voi pahoin,—minun täytyy tavata pehtoria. Käskekää tuon miehen heti avata minulle ovi!—sanoi rouva.

Sama olkapäiden kohautus oli vallesmannin vastaus, ja hän meni kohtaamaan tuntematonta, vierasta, sinipunervatakkista upseeria, jolle se eteisessä oleva santarmi oli avannut salin oven.

Upseeri sekä vielä kaksi tuntematonta sivilipukuista miestä menivät maanviljelysneuvoksen työhuoneeseen. Vallesmanni osotti heille tietä.

Silloin rouva juoksee telefonille ruokasaliin.

Hän soittaa.

Ei vastausta.

Soittaa uudelleen. Hallo! Halloo!

Ei mitään vastausta.

Kaksi santarmisotamiestä, jotka olivat jääneet vahdeiksi kyökkiin menevälle ovelle nauravat hänelle ja koettavat vieraalla kielellä jotakin selittää.

Mutta rouva ei heitä ymmärrä.

—Eeh baarina! sanoo kättänsä heiskauttaen toinen santarmeista, ruskeasilmäinen, mustaverinen aromaan asukas, ja koettaa kädenliikkeillä tehdä itsensä ymmärretyksi. Hänen on nähtävästi tullut surku rouvaa. Molemmin käsin hän on murtavinaan kahtia jotakin ja viskaavinaan pois. »Da, da» hokee hän tällöin, ja taas murtaa ja taas viskaa.

Kun rouva jälleen soittaa, juoksee palvelustyttö hänen luoksensa ja sanoo nähneensä kyökin ikkunasta kuinka langat katkaistiin.

Silloin rouva viskaa telefoonitorven luotaan kuin käärmeen. Vieläkään uskomatta, että kaikki ovet ovat häneltä teljetyt, hän, ikäänkuin tulipalossa apua hakevainen, suuntautuu milloin salin eteiseen päin milloin takasin kyökin ovelle.

Sitten hän ottaa äkkiä itseään molemmin käsin ohimoista ja juoksee saliin, mennäkseen miehensä työhuoneeseen. Mutta ovella on vallesmanni, joka taas kohauttaa olkaansa ja selittää, että häntä on pyydetty valvomaan, että toimitus saisi tapahtua häiritsemättä.

—Enkö minä ole omassa kodissani? Millä oikeudella te suljette minulta ovet? Millä oikeudella te tulette sisälle minun tietämättäni?—huusi rouva lyöden rintaansa. Ja melkein raivostuneena hän jatkoi:

—Ymmärrättekö, tämä on minun, minun kotini, ja te kiellätte minua omassa kodissani!—Mikä te luulette olevanne—te, Pekka Hentunen?

—Minä olen virkamies.

—Niin, virkamies! Mutta kuka on sinut kuskipojasta kouluun auttanut? Ja minkä maan kouluissa sinä olet käynyt? Vastaa! Et vastaa! Siksi että häpeät, raukka? Häpeä itsesi maan alle!—Ovi auki!

Nimismies säpsähti tätä ojennetuin käsin annettua käskyä, kääntyi, ja niin hiljaa kuin mahdollista raotti oven maanviljelysneuvoksen työhuoneeseen, sitten avasi sen kokonaan, kieltäen kuitenkin menemästä sisälle.

Tärisyttävä näky kohtasi rouvaa.

Kirjotuspöydän kaikki laatikot olivat vedetyt ulos ja niiden sisällys levitetty mullin mallin pitkin permantoa. Kaappeja ja niiden laatikoita paraikaa availtiin, myöskin se laatikko, jossa säilytettiin Rauhalahden esi-isien historiallisia kirjeitä. Makuusohva oli leikattu auki. Korkeitten, koko seinän peittävien kirjahyllyjen ääressä, astinpalleilla, seisoi kaksi miestä, heitellen alas nidoksia, joita oli korkea läjä lattialla, historiallisia teoksia, mietintöjä irtolaisuudesta ja maataloudesta, kaikki sekasin. Muutamia kirjoja he antoivat alas lyhytkasvuiselle upseerille, joka, silmälasit päässä, kirjapakkojen ympäröimänä, rauhallisena ja toimeensa perehtyneenä selaili kirjoja, lyhytnäköisesti kulettaen nenäänsä riviltä riville.

Mutta tämän hävityksen keskellä seisoo Rauhalahden vanha, harmaantunut herra, kalpeana ja liikkumattomana kuin marmoripatsas, kädellään pöytäänsä nojaten.

Kun nimismies huomasi, että rouva liiallisen mielen jännityksen raukaisemana oli vaipunut sohvalle ja, osottamatta enää mitään halua tottelemattomuuteen, sanattomana vaan tuijotti työhuoneeseen, lähestyi hän sohvaa ja päätti antautua vähän tuttavallisempiin selityksiin.

—Ymmärtäkäähän toki minua:—olenhan minä tehnyt virkavalan; mitä voin minä?

Rouva ei liikahtanut eikä kääntänyt päätänsä.

Nimismies jatkoi:

—Rouva sanoo siihen: ottakaa ero virasta,—mutta se on helppo sanoa. Minä olen perheellinen mies, minulla on vaimo ja lapset. Mistä minä leivän otan?

Ja kun rouva ei sittenkään liikahtanut, sanoi nimismies:

—Uskokaa minua, tämä toimitus on minulle yhtä epämiellyttävä kuin teille. Enkä minä ole sitä alkuun pannut. Maanviljelysneuvoksen viholliset ovat hänen ympärillänsä, paljon lähempänä kuin luulettekaan.

—Mitä Hentunen tarkottaa?—kavahti rouva.

—Te olette ilmiannetut. Teidän omat torpparinne.

—Se on valhe! huusi rouva kohottautuen, mutta heti hän taas vaipui entiseen hervottomaan asentoonsa.

—Omat torpparinne, arvoisa rouva. He ovat antaneet ilmi ja todistaneet, että maanviljelysneuvos on uhannut sanoa irti ne torpparit, joiden pojat noudattavat kutsuntaa. Semmoisia ne on, kyllä minä ne konnat tunnen.

—Se on valhe, se on hirmuinen herjaus! He eivät ole sitä tehneet. Mieheni on kyllä ollut ankara alustalaisillensa, vaan vääryyttä hän ei ole koskaan tehnyt. Heistä ei olisi kukaan pystynyt tähän konnantyöhön!

—Luvalla sanoen, rouva, te ette tunne talonpoikia. He eivät tarvitse mitään syytä. Puhe käy heidän keskellänsä, että he saavat maan omakseen, sittenkuin herrat karkotetaan. Siinä kaikki, Lupaa talonpojalle maata, hän pettää kenen hyvänsä. Semmoisia ne ovat, kyllä minä tunnen. Kurjan leipäkannikan vuoksi!

—Rafael, Rafael,—huusi rouva käsi sydämmellä työhuoneeseen päin aivan kuin olisi apua huutanut.

Maanviljelysneuvos katsoi silloin ympärilleen, huomasi vaimonsa ja ojennetuin käsin riensi hänen luoksensa.

—Rafael, hän sanoo, että meidän torpparimme ovat ilmiantaneet.

Maanviljelysneuvos nyykäytti päätänsä ja samalla hänen päänsä painui toivottomasti alas.

—Valitettavasti siinä taitaa olla perää, samaa sanoi tuokin tuolla,— hän puhuu saksaa.

—Oo, Rafael, mitä tästä tulee! He karkottavat sinut maasta. Rafael, Rafael, kaikki on lopussa!

—Karkottavat maasta, karkottakoot, mutta että minun torpparini—sitä en olisi aavistanut, omat mieheni—se on kamalinta kaikesta! Minä tulen hulluksi.

Rouva veti hänet sohvalle viereensä, unohti oman kauhunsa ja hellästi lohdutellen pujotti kätensä vanhuksen kaulan ympärille.

Nimismies oli tyhmän uteliaana jäänyt suu auki tuijottamaan Rauhalahden kukistuvaan herraan, voimatta ymmärtää miksi juuri tuo asia saattoi tässä olla »kamalinta kaikesta». Hän heräsi vasta kun maanviljelysneuvos, odottaen hänen poistumistaan, katsahti häneen tuuheitten kulmiensa alta. Silloin hän tahtomattaan hätkähti, ja huomattuaan arvolleen sopimattoman hätkähdyksensä, pian kokosi ryhtinsä viimeiset jäännökset, kääntyi, ja niin mahtavana kuin mahdollista siirtyi kynnyksen yli työhuoneeseen.

Kului neljää pitkää tuntia ennenkuin työhuoneen kirjasto oli maahan hajotettu. Sitten alkoi ison kirjaston tarkastus.

Ja kynttilät olivat jo melkein loppuun palaneet, ja aamu jo sarasteli, kun toimitus vihdoin päättyi. Kaikissa huoneissa oli hävitys käynyt, kaikki oli alasviskattu, avattu, auki oli murrettu yksin sekin mahonkinen rasia, joka sisälsi rouvan kirjekokoelman hänen tyttö- ja morsius-ajoiltansa. Riutuvasti läpättivät kynttiläinliekit valkenevien avattujen huoneiden ristivedossa.

Ennen lähtöänsä Rauhalahden kotitarkastajat kokoontuivat saliin ja upseeri alkoi huonolla saksallaan tehdä jonkinlaista hyvästijättöä maanviljelysneuvokselle ja rouvalle, jotka seisoivat vierekkäin. Hän sanoi löytäneensä tosin paljon semmoista, mikä saattoi raskauttavasti vaikuttaa ja olla lisätodistuksena ilmiannettuihin tosiasioihin, jotka sisälsivät valtiorikoksen ja joihin nähden maastakarkotuksen rangaistus oli pidettävä miltei armahduksena. Personallisena arvelunaan hän kuitenkin lausui, että asia voisi tulla myöskin kokonaan unohdetuksi, jos maanviljelysneuvos esimerkiksi tahtoisi asianomaiseen paikkaan antaa vakuutuksen siitä, että kutsunnat vastedes tällä paikkakunnalla tulevat tapahtumaan häiriöttä. Semmoinen asian käänne olisi hänen nähdäkseen molemmilta puolin suotavin, ja tarjosi hän sen tähden siinä suhteessa personallisesti palvelustaan.

Hetken oli maanviljelysneuvos vaiti, ja menneet onnen vuodet kulkivat hänen näkönsä editse.

Hetken painoi myös rouva kädellään sydänalaansa vasten, ja katse harhaili autiossa kodissa, huoneesta huoneeseen, ja pysähtyi viimeiseen, jossa marmori-kristus häämöitti, levittäen käsiään hajalleen työnnetyn, alasraastetun kaksoisvuoteen ylitse.

Hetken aikaa heissä molemmissa liikahti ajatus: äänetön myöntymyksen nyykäys odottavalle muukalaiselle—ja kaikki palautuu entiselleen, Rauhalahden lukemattomat nopeat kädet nostavat paikoilleen kaiken mikä on alas kukistettu, nostavat ja jälleen järjestävät, eikä kotilehmusten takaa kohoava aurinko ole yön sekasorrosta vähintäkään jälkeä havaitseva, havahtuu koko Rauhalahti entiseen elämäänsä, rikkoutuneen kotirauhan repivä haava menee umpeen—paranee——

—Rafael!—vavahti rouvan ääni hänen painautuessa miehensä käsivartta vastaan.

Mutta maanviljelysneuvoksen ruumis oli jo aikaa sitten päässyt hänen henkensä tasalle. Ei vavissut hänen äänensä, ei sorahdellut hänen puheensa, ei rävähtänyt silmänsä, vaan horjumattomana, vankkana, kuin ikuinen tammi hän seisoi muukalaisen edessä, ja rauhallisena virtana tulivat ne muutamat sanat, joilla hän vastasi:

—En tiedä onko teidän maassanne aatelia. Meidän maassamme on. Se ei ole vielä koskaan vääryydelle selkäänsä notkistanut.

Ja hän nosti vaimonsa pään nähdäkseen hänen silmiinsä ja luki niiden kirkkaasti kimeltävien kyynelten takaa: niin, Rafael, juuri niin!

—Nu da, nu da,—pani muukalainen, ikäänkuin sanoakseen, että jotakin sellaista hän oli odottanutkin, ja lyhyeen kumartaen poistui.

Muut eivät ymmärtäneet saksankieltä. Niin paljon he kuitenkin ymmärsivät, ettei tässä oltu tehty mitään sopimusta leipäkannikasta. Noloina, toisiansa ovensuussa töykkien he kiirehtivät päällikkönsä jälkeen, ja katosivat pian ulos aamuhämärään.

Kahden päivän kuluttua saapui karkotuskäsky.

Rauhalahti oli täyttynyt sähkösanomista ja osanottavista sukulaisista. Hirmuinen hälinä ja kiire oli noussut, kaikki oli mennyt sekasin.

Mitä enemmän aikaa kului ja mitä lähemmäksi lähtöpäivä tuli, sitä suurempia vaikeuksia alkoi esiintyä talon hoitoon ja asiain järjestämiseen nähden.

Maanviljelysneuvos valvoi yöt silmiä ummistamatta, ja tulevaisuus hänen mielestään synkkeni synkkenemistään. Vaikka hän tuolla ratkaisevalla hetkellä olikin niin täydellisesti osannut päästä ruumiinsa herraksi, ja vaikka vielä jälestäkin päin, kun karkotuskäsky jo oli tullut, hän ihmisten edessä oli onnistunut säilyttämään ylpeän ryhtinsä, ei hän kuitenkaan aina voinut itseänsä hillitä, vaan antoi vallan mielensä masennukselle. Ollessaan kahden kesken vaimonsa kanssa, kun ei ollut ihmisten tähden välttämätöntä teeskennellä, hänet joskus kohtasi miltei mielenhäiriötä lähestyvä hermotäristys, niin että hän kulki huoneessaan ja löi tuskissaan päätänsä seinään.

Semmoinen on ihminen, joka kodistansa karkotetaan. Kaikki horjahtaa, kaikki käsitykset pimenevät, ei hän enää näe minkään alkua eikä minkään loppua, ja olevaisen päivän paiste on hänelle järjettömyyttä. Nurkumatta voi hän ummistaa silmänsä viimeiseen uneen, tietäen ettei hän niitä ikinä enää aukase omaa kotiansa näkemään; mutta tulla elävänä temmatuksi irti omalta maaperältänsä, niiltä poluilta, joita on lapsuudessa astunut, niiltä vainioilta, jotka ovat hänen silmäinsä alla kukoistaneet, se on enemmän kuin ihminen voi murtumatta kestää. Se on hänelle kaiken sortuminen, niinkuin jos ikihonka, maanalaisten voimain vaikutuksesta temmaistaisiin irti, latva löisi maahan, ja mustat, vuosisatain kasvattamat juuret ilmaa kohden viskautuisi.

8.

Enkelien töitä.

Missä ovat enkelit silloin kuin kaikki kukistuu, kun kaikki hajoaa ja liitoksistaan irtaantuu?

Eivätkö enkelit ole niitä entisyyden jumalia, jotka ikiluojalta saivat käskyn kahtia hajonneen kansan jälleen yhdeksi yhdistää?

Missä ovat siis jumalat hajaannuksen ja hädän hetkellä?

Vai ovatko he itse tämän hajaannuksen ja hädän synnyttäneet, että he näin ihmiset yhteen pakottaisi?

Voi etteivät he saaneet aseita maailmaa muuttaaksensa! Voi että heidän äänensä on hiljainen kuin aamutuuli, joka vaan ihmisten tunnoissa soipi!

Suuret ja meluisat ovat ihmisten kaupungit, ei enkelien ääni siellä kuulu, ja erotakseen ihmiset sinne kokoontuvat, ei yhtyäkseen. Siellä vallottajat vaunuilla ajelevat, mutta vallotetut kuormia kantavat; siellä vallottajat palatseissa asuvat, vallotetut kellareissa; siellä ihmiset samankaan katon alla asuvina eivät tunnusta toisiansa yhdeksi sukuperäksi, eivät yhden pöydän ääreen istu, eivät kädenannolla lähesty, vaikka toinen joka päivä toisen vuodetta laittaa, kaikki hänen alusensa ja liinasensa, sukkansa ja paitansa pesee ja silittelee, aamusta iltaan hänen ympärillään siivoo, lakasee, raastaa, hänen kertaakaan mieleensä juolahtamatta, kuka on se ihmislapsi hänen vieressänsä? minkä äidin tuudittama? minkä kodin kasvattama? minkä kohtalon alainen? Tietää vainen etunimen, jolla jakaa käskyjänsä. Eikö siis missään koko maan piirillä eikä kaikella kaupungin alalla enkelit ole saaneet vallottajia ja vallotettuja yhteen?

On harmaan vihertävä talo kaupungin laidassa, jota kaikki ihmiset häpeävät. Rappeutuneena se seisoo hiukan erillään muista rakennuksista, ja kadun säädetystä suorasta suunnastakin se poikkeaa. Arveluttavan maineensa tähden on se lähimpien naapurien hartaasta pyynnöstä, yleisön toivomuksesta, järjestysvallan suostumuksella ja vihdoin kaupunginisien omasta päätöksestä jo aikaa sitten tuomittu maahan hajotettavaksi. Mutta arentisopimus on ikuiseksi laadittu, eikä asukkaiden häätämiseen viisaimmat lakimiehetkään ole pykäliä löytäneet. Se ei ole toki mikään torpan kontrahti! Niinkauan kuin kaupunki seisoo ja vallottajat vaunuissa ajavat ja palatseissa asuvat, ja niinkauan kuin vallotetut kellareissa asuvat, ja rääsyissä käyvät, niinkauan on tämä talokin kukistumatta seisova. Ja vaikka ihmiset sen maahan tasottaisivat, nousisi se raunioista jälleen arentioikeutensa lujalle perustalle seisomaan.

Mutta jos ihmiset sitä taloa häpeävät, mitä tekevät enkelit?

Katso, kuinka talvisen pakkasaamun kirkastuessa, kun öinen taivaanranta jo kellastuu ja näkymätön koitar viskaa valkoset säteensä korkealle taivaan laelle, Tapion sinipiiat ja ilman immet, jätettyään metsät ja pilvien pihat, sen kaupunkilaisen talon ympärillä leikkiä lyövät!

Sillä tämä on koko maan piirillä ja kaikella kaupungin alalla ainoa paikka, missä vallottajain ja vallotettujen lapset ovat yhdenarvoisina yhtyneet.

Se talo ei ole vallottajan palatsi, ei myös vallotetun hökkeli. Se on hökkeli, joka on korulla ja komeudella täytetty ja matkii palatsia. Tekosilkkiä ovat sen verhot ja varjostimet, tekosamettia sen kukkaiset tuolit. Valekulta kiiltää sen korkean kaksoisvuoteen kulmapalloista. Valheväri punertaa myös sen nuoren ihmisen poskilla, joka vuoteessa nukkuu, eikä se väri voi aamuvalon tähden enää niiden kalpeutta peittää.

Olipa aika jolloin näillä poskilla oma puna punersi, kun hän pienenä torpan tyttönä noilla samoilla kätösillään ahomarjoja poimi ja jumalat hänen viattomiin silmiinsä mättäiltä tirkistelivät. Tuli aika ettei torppa enää häntä elättänyt, tuli maailmalle lähtö alaikäiselle. Eron hetkellä kävi äitiin kiinni, eikä saatu päästämään. Isä itki, mutta rupesi kuitenkin repimään irti. Kun isä jo oli saamassa irti, silloin tyttö äkkiä päästi äidin, mutta tarttui isän kaulaan vielä lujemmin. Vasta yksissä voimin isä ja äiti saivat irtaantumaan ja veivät väkisin rekeen. Ensin tuotiin leipurille palvelukseen, sitten sai paikan kaupungissa, ja siellä unohti ahomarjat ja jumalat.

Mutta kuka toinen on, joka hänen olkaansa vasten on juopuneena nukkunut? Hienot ovat hänen kasvonsa, jalomuotoiset kaikki hänen jäsenensä, palatsin kaunein valiolapsi hän on, enkelien eksyttämä torpan tyttären poluille. Olipa aika, jolloin jumalat hänenkin silmiinsä katsoivat, kun hän auringonpaahteisena päivänä istui kirjotuspöytänsä ääressä kynänvartta pureskellen ja ajatuksissaan koko maailman muutti ja myllersi, hävitti kaikki raja-aidat, vapautti kansan ja kaikki korvet viljelykselle avasi. Silloin istui enkeli nurmikolla, pitkiä horsmia lystiksensä heilutellen, ja näki navetan kautta, sen vastakkain sattuvien ikkunain läpi, puutarhan ylitse, suoraan hänen silmiinsä. Ja olisi antanut hänen mieleensä käärmeen viisauden ja hänen sydämmeensä kyyhkysen laupeuden, niinkuin kaikille, jotka jumalien ääntä kuuntelevat.

Voi ettei enkeleille annettu aseita! Voi että heidän äänensä on hiljainen kuin aamutuuli, joka vaan ihmisten tunnoissa soipi!

Mutta katso! Jo tulee se, joka on viisas kuin käärme ja laupeas kuin kyyhkynen. Jo enkelit iloitsevat.

9.

Viisas kuin käärme ja laupeas kuin kyyhkynen.

—Täältäkö minä sinut löydän, Edvard, keskellä päivää naisten ja pullojen seasta!

—Kuka sinä olet?

—Vai niin! Vaikeampi pitäisi olla minun sinua tuntea: silmät muljottavat, tukka sekasin, vaatteet tuhkaan ryvettyneet! Kuinka mones vuorokausi onkaan jo menossa?

—Sinä o-olet Vendell!

—Ja minkä äänenkin olet jo saavuttanut! Mestarillista!

—Kuule sinä Vendell, sinä olet hyvä mies, mutta älä rupea minua parantamaan. Katsos, piispat ja arkkipiispat ovat sitä turhaan koettaneet; mitä sinä luuletkaan olevasi?

—Ei taitaisi parannus sinua juuri pilatakaan, mutta valitettavasti minä en nyt semmoiseen jouda. Minulla on muuta asiaa. Terveydeksesi!

—Siinä tapauksessa hae itsellesi tuhkaton istumapaikka. Jaha, sinä et uskalla asettaa silinteriäsi edes pianolle,—pidä vaan päässäsi. Kuule, Vendell, sinun näkyy olevan vaikea keksiä sopiva alkulause; annas kun minä alotan sinun puolestasi: Edvard, sinä tiedät, että Rauhalahti on nyt isännätön talo ja että—

—Hyvä, hyvä,—erehdyit kuitenkin. Etkö todellakaan ole tähän päivään asti huomannut, että minä itse olen Marttaan rakastunut? No, muuttuiko nyt naamasi! Ymmärrätkö nyt, etten ole koskaan erityisesti tahtonut että sinä parantuisit. Ja olenpa suoraan sanoen nytkin siitä jotenkin välinpitämätön. Niin että nyt sen tiedät.

—Vendell, rakas, sinäkö rakastunut Maittaan! Ja minä kun en semmoista olisi aavistanutkaan,—sinä raukka—

—Kun kaikki suhteet sinun ja hänen välillä tietysti täytyy pitää rikkoutuneina—ainakin sinun puoleltasi, eikö niin?—

—Vendell, elä viitsi puhua siitä asiasta—

—No niin, kun kaikki on teidän välillänne lopussa—ja kun Rauhalahti todella välttämättömästi kaipaa miespuolista hoitajaa,—ymmärräthän itse ettei Martta yksin voi ajan pitkään suurta hovia hallita, vaikka hän sitä väittäisikin—

—Väittääkö hän sitä?

—Kyllä hän sitä väittää: antakaa minun koettaa, sanoo hän,—edes yksi vuosi vielä eteenpäin!—Mutta elä sekota minua. Niin,—ja kun nyt koko sukukin kehottaa minua siihen,—ei ainakaan kellään ole sitä vastaan,— olen minä aikonut kosia häntä.

—Jaha—

—Mitä? Se taisi kummastuttaa sinua?

—Ei, ei, minä vannon, että Martta ei voisi saada parempaa miestä—

—No niin, se ilahuttaa minua. Minä aijon siis kosia häntä. Mutta, siinä on eräs suuri »mutta». Katsos, jos minun on ottaminen vastaan Rauhalahti, tulee asemani kömpelöksi sen puolesta, että täytyy hakea suuria kiinnityslainoja, joilla lunastan vävyt—

—Minä autan sinua, sinä saat kaikki minulta etkä tarvitse ollenkaan kiinnittää.

—No kas niin, tunnustaakseni se olikin salainen toivoni. Kätesi tänne ja kiitos!

—Vai niin Vendell, että sinusta siis tulee Rauhalahden isäntä, ja rupeat polttamaan piippua ja istumaan keinutuolissa, niinkuin setä ennen!

—Rauhalahden herra minusta tulee, jos vaan kaikki käy niinkuin ajattelen. Mutta nyt on niin, että asialla olisi kiire, sillä tärkeätä on juuri se, ettei Martta saisi omin päin hallita kartanoa vielä yhtä vuotta, kuten hän tahtoisi. Hän tekee siitä talosta lopun. Ajattele sitä tyttöä: se on saanut päähänsä, että koko maatila on vähitellen luovutettava pieninä palstatiloina sen omille torppareille ja muille maattomille!

—Vai niin?

—Niin, oletko moista kuullut! Keltä se on tuon saanut, vai liekö itse jostain lukenut, en ole päässyt selville. Maan omistaminen—? sanoo hän—on hirveätä vääryyttä—

—Kuinka—kuinka se oli, sanos vielä kerran.

—Maan omistaminen on nyt yhtäkkiä tullut hirveäksi vääryydeksi muka.

—Sinä et ymmärrä: hän tarkottaa suuren maan omistamista, jota ostetut voimat viljelevät—sitä hän tarkottaa.

—No eikö se ole hassua! Mutta hän vaan hokee: »maa on sen, joka sitä viljelee»,—»me, olemme parasiitteja, kansan kuristajia»,—»kansa on vapautettava»—Sanalla sanoen, tyttö on aivan suunniltaan ja valmis mihin hurjuuksiin hyvänsä, jos hänelle vaan annetaan valtaa ja aikaa,— ja sedän hän kirjeillään kietoo sormensa ympäri missä asiassa tahansa, kuten hyvin tiedät. Tahdotko nähdä mitä setä kirjottaa hänelle Norjasta? Saat itse kuulla:—»Viihdymme erinomaisesti täällä vapaassa» —jaha tuo alku ei kuulu asiaan.—

—Lue kaikki—

—»Viihdymme erinomaisesti täällä vapaassa ja vilposessa Norjassa,— niinkin hyvin, että jos minulle nyt sanottaisiin: saat tulla takasin, minä jäisin kahden vaiheille. Ei niin, että olisin jo unohtanut armaan synnyinmaani, vaan niin, että personallista kotia ei minulla siellä enää löydy. Mitä silloin meni rikki, sitä en saa tunteissani enään ehjäksi. Mutta minä olen siihen jo asettunut, eikä se minua enää murra.—Mitä tulee sitten sinun aatteihisi Rauhalahden tulevaisuuteen nähden, niin tietysti kaikki riippuu siitä, rakas lapseni, onko todennäköistä, että sinä myymällä kartanosta palstatiloja köyhälle väelle ja pitkällä maksuajalla voit lunastaa muut osakkaat. En tahdo kuitenkaan mieltäsi masentaa, vaan toivon sydämmestäni, että joitakin mahdollisuuksia vielä ilmaantuu sinun niin hartaan halusi toteutumiseksi. Katsonhan muuten minäkin maailmaa jo toisilla silmillä kuin ennen. En tuntenut ennen sitä onttoutta, jonka päällä me kaikki elimme. Nyt sen tunnen. Paljon pitäisi olla toisin,—koko pohja pitäisi olla toinen, sen minä myönnän, mutta en vaan enää pysty ajattelemaan itseäni toteuttajaksi. Minä olen siihen liian vanha.—Mutta sinä, nuori täyteen tarmoosi heräävä tyttöni—ja sinun tuleva miehesi, jota en voi lakata sinulle toivomasta—»—Etkö luule, Edvard, hänen tarkottavan minua? No niin:—»sinä ja sinun miehesi jota»—ja niin edespäin— »toteuttakaa te mitä hyväksi ja jaloksi ymmärrätte,—siihen toivoo teille voimia ja pitkää ikää teidän»—Hä? Mitä sanot? Tyttö hupakon tyhmyydet ovat kuin ovatkin tarttuneet ukkoon.

—Aasi! Sinä olet täydellinen aasi, Vendell!

—Mitä nyt?

—Se, mikä ihmisessä on viisainta, sitä sinä sanot tyhmyydeksi! Minä kysyn sinulta: mitä maailma siitä paranee, että sinä nyt vuorostasi rupeat istumaan Rauhalahden keinutuolissa ja polttelemaan piippuja? Emmekö ole sinun kanssasi satoja kertoja puhuneet, että elämä—niinkuin se nyt on, on nurin päin,—että taide ei ole taidetta eikä sivistys ole sivistystä? Ja nyt tulee ihmisiä, jotka juuri sitä tuntevat ja tahtovat vapauttaa kansan, että maailmasta vihdoin jotain tulisi,—ja sinä sanot: se on tyhmyyttä! Sinussa taitaa sittenkin olla joku määrä nousukkaan verta, Vendell parka!

—Anna tulla vaan, kyllä kestetään.

—Mutta se Martta, huomaan minä, onkin sellainen tyttö, ettei teistä vävyistä kukaan tule viisaudessa hänen rinnalleen.

—Vai niin sinä nyt ajattelet!

—Tukea teidän pitäisi häntä ja kannattaa kaikin tavoin hänen aikeitansa,—kaikissa tapauksissa iloita, että on yksikin valoisa pää teidän joukossanne.

—Jos hän todella on niin viisas, niin hän varmaani on jumalatar, sillä viisaus ei ole sittenkään hänen etevin ominaisuutensa. Lienetkö koskaan toden teolla katsahtanut hänen silmiinsä?

—Sinä poloinen taidat puhua hänen ulkonäöstään. Ei Vendell,—kauniita ja siveellisiä on joka askeleella, myös on joka paikassa rikkaiden kartanoiden tyttäriä, mutta että joku sellainen sanoo: me olemme parasiitteja,—kas se on todella jotain. Vuorena seisoo hän teidän keskellänne, Vendell, niin lapsi kuin onkin. Minä sanon sinulle, että se tyttö on timantti tavallisten rapakivien seassa, niin, juuri se sama Martta, jossa sinä näet vaan ulkonaista kauneutta, juuri se Martta, sanon minä, se sama Martta——

—Älä viitsi huutaa hänen nimeänsä tämmöisessä paikassa.

—Mimmoisessa paikassa?

—Tämmöisessä. Et muista missä olemme. Katso ympärillesi. No, no, Edvard, enhän minä niin pahaa tarkottanut. Mikä sinun nyt tuli? Miksi noin luhistuit? Seis, mihin sinä juokset? Älä toki ilman päällysvaatteita!—Edvard, kuule minua! Edvard! Minä tulen mukaasi!

Mutta. Edvard oli jo mennyt.

Tarkkaavasti ja punnitsevasti herra Vendell jäi siihen pitkäksi aikaa kuuntelemaan ja katselemaan Edvardin jälkeen,—kuunteli ja katseli niinkuin kelloseppä, joka pysähtyneen koneen on saanut jälleen käymään.

Sitten katsahti ympärilleen ja kun ei ketään ollut huoneessa, istui hattu päässä pianon ääreen.

Diskantti oli aivan epäsoinnussa.

Sensijaan olivat matalat äänet mahdollisia, ja ei Vendell diskanttia nyt tarvinnutkaan, sillä se elämänsurua kuvaava pianofantasia, jonka hän oli Martan syntymäpäivää varten harjottanut, kulki kokonaan vaan matalissa äänissä, ja sitäpä hän nyt rupesikin soittamaan. Eikä hän soittanut ainoastaan yhtä suurella innolla kuin olisi soittanut silloin siellä, vaan vielä paljon innostuneemmin ja voimakkaammin. Eivät myös hänen sormensa olleet milloinkaan ennen niin hyvin tehtäväänsä tehneet. Sävelvirrat erkanivat, yhtyivät, toinen juoksi toiseen semmoisella vauhdilla ja voimalla, että hänen omaakin selkäänsä alkoi karmia. Hän oli tällä soitolla jättävinään ikihyvästit Martalle. Suruahan se oli, synkkää surua, niinkuin oli alunpitäin aijottukin,—mutta sittenkin joku merkillinen, surua korkeamman innostuksen väre rupesi—erittäinkin oikean käden voimakkaasta kosketuksesta—tuntumaan pohjalta, kehittyi kehittymistään, kunnes lopulla muutti koko sävellyksen kahleista vapautuneen sielun nousuksi ylimpiin korkeuksiin.

Vendell heräsi haltioistaan vasta sitten kuin huoneeseen oli tullut siivooja, avannut ikkunan tuoreelle pakkas-ilmalle ja ruvennut lattialta lasinsirpaleita lakasemaan. Silloin Vendell nousi pianon äärestä, pyyhki hihalla silinterinsä ympäri, pudisti tuhkaa vaatteistaan, nyki takkinsa suoraksi, ojensi kauluksensa ja läksi kotia valmistelemaan matkaansa Atlantin yli.

Hänen tehtävänsä vanhassa maailmassa oli suoritettu loppuun.

10.

Kinturin kuolema.

Jo ovat palanneet pakolaiset, jo ovat kotimaan satamat karkotetuille jälleen avautuneet, jo ovat kotimaan rannat olleet valkosina tervetulon huiskutuksista, jo ovat kotiportit olleet köynnöksiin kukitettuina ja kotikatot liputettuina.

Saivat takasin maansa, jotka mailtansa karkotettiin,—mutta Kinturit eivät vaan vielä ole maitansa takasin saaneet.

Mitä erityisesti Kinturin Janneen tulee, niin—takasinpalaamisesta puhumattakaan—eipä enää ollut edes olemassakaan sitä mökkiä, jonka hänen esi-isänsä olivat kiviaidoilla aidottaneet, jossa hän itse oli syntynyt, jossa kasvanut, johon nuoren vaimonsa tuonut, jossa kuunnellut lapsiensa pilpatusta. Kinturien kuokkimat pellot ovat Vaanikkalan muihin viljelyksiin yhdistetyt. Kiviaidat ovat vielä paikallaan, polutkaan eivät ole vielä kaikin paikoin umpeen kasvaneet, sama vääräoksainen honkakin on jäänyt entisen portin kohdalle humisemaan, mutta itse mökki on poissa, sen paikka on auralla käännetty. Vanhan tuvanpuolen polttivat riihipuina, kamarin tukkeja olivat vieneet sikoläätiksi Vaanikkalan ison navetan viereen.

Vaanikkalan isäntä oli kuin olikin päässyt valtiopäiville, jossa hänkin mitä innokkaimmin oli vaatinut karkotettujen takasinkutsumista ja laillisten olojen palauttamista. Hän oli lihonnut niin kovasti, että— keinutuoleista puhumattakaan—ei yksikään lehti leveimmilleen levitettynä hänen leveyttään enää voinut peittää. Ja mitä enemmän lihosi, sitä sitkeämmin vakaantui uudessa käsityksessään että on olemassa suuri erotus maan omistajan ja maan viljelijän välillä, sillä maan omistaja on se, joka ei viljele maata, mutta maan viljelijä on se, joka ei omista maata. Ja saada häntä enää tästä vakaumuksesta olisi ollut yhtä vaikea kuin saada häntä laihtumaan. Kinturi ei voinut enää ollenkaan nähdä häntä silmiensä edessä, vaan oli muuttanut toiseen kylään, vanhaan, tienvarrella olevaan mäkitupaan Marinsa kanssa asumaan. Ja vasta sieltä käsin, kun samallaisia isäntiä näkyi yhtälailla kaikkialla muuallakin, alkoi hänen erikoisvihansa Vaanikkalan isäntää kohtaan antaa myöden, jopa niinkin, että hän saattoi joskus tarjoutua sinne ansiotöihinkin. Sitäpaitsi alkoi kuulua että isäntä oli joutunut omien neitityttäriensä armottoman kurin alaiseksi ja vielä ruvennut pahoin juomaan, erittäinkin valtiopäiviltä palattuaan. Kinturin tuli isäntäpahaa surku. Hän ajatteli: se katuu tekojaan!

Kinturi kävi töissä milloin missäkin,—teki kaikellaista pientä naperrusta kelle hyvänsä, joka palkan maksoi, sillä ken työnsä kauppaamisella elää, ei hänen auta isäntiä valikoida. Joutuipa hän sillä tavalla kerran Rauhalahteenkin töihin, sinne vanhan vasikkaläävän kivijalkaa ulkopuolelta rappaamaan. Siinä hän, muulle väelle tuntemattomana ukkona, paikkaili kivijalan rakosia, seisahtui tapansa mukaan tuontuostakin työssään ja tuijotti eteensä; välistä puheli murahdellen itsekseen. Kun sitten kuuli askelten kopinaa, heräsi ajatuksistaan ja ryhtyi jälleen toimeliaasti työhön, ettei luultaisi laiskaksi.

Rappaus ei ollut vielä loppuunsuoritettu, kun hän käskettiin kartanon puutarhaan. Siellä hän sai tehtäväkseen penkoa puhtaaksi hyötymansikkamaata ja riipsiä irti syksystä jääneitä lonkeroita.

Täällä hänet tapasi ja tunsi se Vaanikkalassa asunut nuoriherra, jonka nyt sanottiin lunastavan kartanon haltuunsa. Silmät innosta säihkyvinä nuoriherra kuvaili Kinturille kuinka maaolot tulevat kohta perinpohjin muuttumaan; selitti, että kaikki verot maan muokkauksista ja parannuksista kokonaan poistetaan, ja veroja ruvetaan yleisiin tarpeisiin ottamaan ainoastaan sellaisesta maaperästä, joka asemansa tai viljavuutensa vuoksi on muita maita edukkaampi. Silloin suurten maiden omistajat tulevat pakotetuiksi luovuttamaan viljelemättömät maansa halukkaille viljelijöille, koska maita ei enää kannata viljelemättöminä pitää ja heidän entiset työvoimansa siirtyvät omaa maata muokkaamaan.—Kinturi ei voinut tätä puhetta aivan ymmärtää, ehkä sen vuoksi, ettei osannut uskoa kuulevansa mokomalta herrasmieheltä juuri sellaista, mitä oli kaiken ikänsä omissa luissaan tuntenut; tai ehkä senkin vuoksi, että Edvard puhui liian nopeasti. Liian nopeasti puhui Edvard taas sen vuoksi että oli itsekin vasta äskettäin lukenut asiasta suuren ajattelijan Henry Georgen kirjoissa, ja että tämä kysymys koski hänen sisimpiä sydänasioitansa, joka yksin, niin kummalta kuin se kuuluukin, oli antanut hänelle siveellisen nousemisen voimaa.

Moiset puheet herättivät Kinturissa kuitenkin luottamusta Edvardiin.

Kohteliaisuudesta nuorta herrasväkeä kohtaan hän aina näiden läsnäollessa koetti näyttää iloselta ja reippaalta, läskipä joskus pientä pilaakin, sekä nauroi, molemmin käsin kuivaten vuotavia silmiään. Mutta nuori herrasväki taisi sittenkin huomata, ettei Kinturin ollut hyvä olla.

—Eikö Kinturin tule ikävä lapsia?—kysyi Martta kerran häneltä.

Nämät sanat kuultuaan Kinturi yhtäkkiä käännähti poispäin ja hänen tuli hyvin tärkeäksi kumartua katsomaan mistä mansikan-juuresta muutamat lonkerot tulivat. Mutta poskensivu, joka sittenkin näkyi Martalle, oli tullut ruskean tiilen karvaiseksi. Erotus hänen suhteissaan herrasväkeen yleensä ja nyt erikoisesti tähän kartanon nuoreen herrasväkeen oli siinä, ettei hän viimemainittujen edessä tekeytynyt tyhmäksi ja ymmärtämättömäksi, jommoiseksi hän ennen aina ja iankaikkisesti oli herrasväen edessä tekeytynyt. Mutta että hän olisi tunteitansa ilmaissut, se ei toki tullut nuoreenkaan herrasväkeen nähden kysymykseen. Että hän ei ollut voinut lastensa kotia säilyttää, saati heille jotain perintöä jättää, vaan alaikäisetkin heistä olivat maailmalla, se oli hänen elämänsä kipeä haava. Sille kohtaa astuminen oli niinkuin astuminen madon päälle: koko mato monin kerroin kiertyy tuskasta; tai vielä niinkuin kynttilän syttyminen öisen varkaan silmien edessä: varkaan sydän sätkähtää eivätkä jalat auta pakoon. »Suuttuikohan se, kun ei mitään vastaa?» ajatteli Martta itsekseen.

Mutta samassa Kinturi olikin jo päässyt selville mihin mansikkaan lonkerot kuuluivat. Ja sai tunteensa peitetyiksi.

—Joutaako niitä ikävä olla!—sanoi hän, kääntyen tavallisella ketterällä toimellisuudellaan, ja vilkutti pyöreitä silmiään, valmiina pilapuheisiin.—Jaakko pojankin taitaa käydä hyvin.

—Vai niin—sanoi Martta ja häpesi itsekseen sitä ettei ollenkaan tiennyt mikä Kinturin lapsista oli Jaakko.

Kinturi kertoi hänelle, että Jaakko oli otettu puotipojaksi kauppiaalle, ja kysyi eikö neiti ollut sitä siellä huomannut. »Niin se menee siellä kuin viskattu kerä ikään makasiinista puotiin ja taas puodista makasiiniin. Meidän Jaakkohan se on.»

Ja hän kertoi vielä muista lapsistaan, järjestään jokaisesta, yhä höystäen puhettaan leikkisillä sanasutkauksilla.

Yhtä leikkisästi hän torjui nuoren herrasväen tarjouksen, että hän saisi itselleen valita sopivan maapalan mistä vaan halusi Rauhalahden maalta. Eivätkä he voineet keksiä miten auttaa häntä vielä muulla tavalla kuin vaan maksamalla hänelle sen palkan, minkä hän oli työpäivistään saapa. Näkyi selvästi ettei Kinturi tunnusta olevansa minkään aineellisen avun taipeessa, ja sydämmeensä hän ei päästänyt.

Kinturi sai kovan yskän, ja rapattuaan hätimmiten läävän kivijalan päähän asti poistui Rauhalahdesta.

Parin viikon kuluttua tuli Rauhalahteen vaimoihminen hakemaan Kinturia. Se oli Mari.

Ei kukaan tiennyt hänelle neuvoa minne päin Kinturi oli täältä lähtenyt, sen kuin että oli sanonut menevänsä töitä hakemaan.

Silloin vaimo sanoi pahaa aavistavansa, sillä ei Kinturin ollut milloinkaan tapana näin kauan viipyä poissa, vaan aina hän oli käynyt kotona katsomassa ja raha-ansioitaan tuomassa. Ja vaimo läksi häntä hakemaan. Kulki kylästä kylään, paikasta paikkaan, juoksi ympäri koko pitäjän, kunnes löysi hänet tuntemattomasta kylästä, erään pienen mökin matalasta kamarista, jonka joku armelias muonamies oli hänelle sairastamista varten luovuttanut. Siinä oli Kinturi jo viikon maannut ilman hoitoa. Oli niin huonona, ettei hänestä ollut enää pois vietäväksi, ja niin kankeana, että Mari tuskin sai hänen yllensä puhtaan paidan, jonka oli onneksi tuonut mukanaan. Mutta sai hän sen kuitenkin. Hankki myös puhtaamman peitteen, käänsi Kinturin makaamaan selälleen ja ojensi hänen molemmat kätensä peitteen päälle kupeita myöten. Sitten hän kolusi nurkista pois hämähäkin verkot, pyyhki permannon märällä rievulla ja toi katajaista. Tämän tehtyään hän istui ja tottumuksesta haki silmillään rukkia tai jotain muuta työtä aikansa kuluksi, mutta silmät eivät löytäneet mitään tuttua esinettä tästä umpivieraasta huoneesta. Ei ollut siinä tuttua muuta kuin hänen Kinturinsa piirteet. Laihtuneihin kasvoihin ei hän niiden kärsivän ilmeen vuoksi raskinut kauan katsoa, mutta peitteen päälle ojennettuja käsiä hän katseli kauan. Valkosten paidanhihojen altakin hän tunsi Kinturin tanakat, tutunsuuntaiset, ikäänkuin johonkin tarttumaan aina valmiit käsivarret. Sitten katsoi käsiä ja ihmetteli ettei koskaan ennen ollut niitä näin tarkkaan katsellut. Semmoiset mahtavat suonetkin kun niissä olivat! Kyllä oli moni, moni työ niiden alla valmistunut, moni kuokka oli tyngälle kulunut, moni varsi lahonnut. Käden selkä oli tummanruskea, käsnäinen ja karkea, kämmen ja sormien alukset paksunahkaiset, mutta kiiltävän sileiksi ja vaaleanpunasiksi kuluneet. Koukistuneet olivat hänen sormensa aina, niinkuin olisivat olleet sahran kurkeen luodut. Ja juuri sitä koukistusta katsoessa Mari nyt ensikertaa noiden käsien mukana häpesi kaikkea sitä tyhjää naperrusta, mitä maailma oli niiden tehtäväksi viime vuosina pannut, ja vaan niiden käsien katselemisesta myös ensi kertaa ymmärsi kaiken hänen jäykän, vuosikausia kestäneen vaitiolemisensa ja vieraantumisensa—ymmärsi, ja hiljaa itseänsä vuoteen ääressä keinutellen itki.

Kinturi ei saanut yskältä ja kuumeelta sanotuksi muuta kuin että loppu lähestyy, osotti kukkaroansa, josta Mari löysi pienen avaimen ja 3 mk 16 penniä. Avain kuului Kinturin nurkkakaappiin, jossa Kinturi nyt ilmotti olevan vähän säästöjä Marin varalle. Nämät asiat vaivoin selitettyänsä hän tahtoi Maria keittämään kahvit.

Aivan hyvin Mari tiesi, ettei Kinturille noin kovassa kuumeessa kahvi maita ja että tarkotus oli vaan saada Mari itse juomaan. Se oli sitä Kinturin vanhaa kahviylpeyttä. Jos olisi ollut jostain ottaa vehnäset, olisi Kinturi niitäkin vaatinut. Mari siis keitti kahvin, ja haikeasti itkien joi hänen nähtensä neljä kuppia. Kinturi tällöin raotteli tuon tuostakin silmäluomiansa katsoakseen täyttikö Mari hänen viimeistä tahtoansa. Mutta sittenkuin Mari oli nämä juhlakahvit juonut, ei Kinturi sen enempää silmiänsä enää avannutkaan.

Hänen hengityksensä kävi epätasaisesti, milloin pitkään ja harvakseltaan, milloin taas nopeasti, ikäänkuin olisi enempää ilmaa tavottanut. Yskä antoi vähitellen myöden, kuume pakeni ruumiista ja kalpeus nousi kasvoille. Nyt Mari ymmärsi, että kuolema todella tekee tuloaan. Lääkäriin turvautumisen ajatuksesta oli Mari jo aikoja sitten tottunut pois. Kaksi oli hänen lapsistaan kuollut: toinen oli kuollut matkalla lääkärille, toinen—kun ei ollut varoja lääkäriä kotiin tuoda. Muut olivat Marin omista keitoksista saaneet lievennystä. Kun hänellä ei ollut täällä mitään niitä keitoksia, joita oli kotona ennen juottanut vilustuneille lapsilleen ja kun hän kuitenkin toivoi, että ruumiinlämmön palautuminen vielä voisi pelastaa Kinturin, ei hän muuta keinoa tiennyt kuin lukitsi oven, riisui kaikki vaatteensa, meni peitteen alle Kinturin luo ja painautui hänen kainaloonsa. Tässä hänet tapasi itku. Sillä kun hän lämmittäen sivusi kädellään pitkin Kinturin kylkeä, tunsi hän kaikki ruumiinmuodot niiltä ajoilta, jolloin he eivät vielä olleet toisistaan vierottuneet. Erittäinkin itketti häntä se suuri kuoppa, joka oli muodostunut kohta kylkiluiden alle. Itketti myöskin kuunnella sydämmen tykkimistä, kun hän painoi korvansa Kinturin rinnalle.

Vaikkei Kinturi enää jaksanutkaan herätä ja avata silmiänsä, jaksoi hän kuitenkin—Marin lämmityksistä elähtyneenä—vielä nähdä unia. Hän näki koko ajan unia taivaasta. Ja näki niinkuin takasin maan pinnalle.

Niinkuin usein ennen, niin nytkin taivas hänen suureksi ilokseen ei esiinny minään paljoväkisenä juhlasalina, jonne tultua pitäisi ujostella parempia ihmisiä, niinkuin herrasväkeä ja sillä tavalla. Vaan milloin hänen kulkiessa taivaan esipihoilla ovi sattuu raolleen, hän näkee siellä puhtainta luonnon luontoa, näkee mehevän nurmen, jossa vasikat käyvät ja päivänen korkealta paistaa heidän selkäviivansa kirkkaiksi; toisen kerran hän oli tulevinaan etummaisena lastensa jonossa osottamaan heille viljelysmaita, ja silloinkin oli kaikki selvää, ei pienintäkään paperiarkkia tarvittu mihinkään kontrahtiin.— Oh, kuinka hänen sydämmensä riemuitsi ja kiitollisuudesta paisui! Nyt hän jälleen kokoo hajonneen lapsilaumansa, näkee Iitan voimakkaat rakkaat liikkeet, saa taas tunnustella Jaakko pojan hienoja käsiranteita. Ja hän antaa lapsilleen suuren, hyötyisän maan, ja sanoo: kaikki on teidän mitä te itse viljelette. Ja he kasvavat, menevät naimisiin, lisääntyvät sukukunnasta sukukuntaan. Itse hän vaan ylhäältä heitä näkee ja johtaa, ja on vielä lähempänä heitä kuin ennen kotimäellä.

Mutta yhä uudestaan vaihtuvat unet, yhä uusia näkyjä kulkee hänen editsensä.

Vihdoin tapahtuu näin:

Kun hän taas seisoo taivaan esipihoilla, katso Jumalan ääni kysyy enkeleiltä:

—Onko Kinturi kelvollinen taivaaseen otettaa?

Enkelit vastaavat: hän on kelvollinen, sillä hän on eläessään oppinut luopumaan pellostaan ja karjastaan ja kodistaan ja lapsistaan, ja vieläpä on oppinut omien kättensä työllä palvelemaan niitä, jotka ovat kaiken tämän häneltä riistäneet.

Kinturi itkee ja antaa sydämmestään viimeistenkin herrasvihain mennä.

Mutta vielä hän kerran siitäkin unesta heräsi tuskalliseen hengästykseensä.

Viimeinen uni alkoi taas tämän maailman kärsimyksistä. Hän oli kuulevinaan kuinka hiiren hampaat purivat rautalankaan. Hän näki hiiren silmät rautaverkon läpi. Taas nuo liikkumattomat mustat silmät täynnä kammoa tuijottivat satimesta. »Kaikki on hukassa—en enää milloinkaan näe poikasiani!» ajatteli Kinturi, sillä houreissaan hän luuli itse olevansa se hiiri, ajatteli kaikki hiiren ajatukset ja ominaan tunsi satimen hirmuhetket. Kinturi lakkasi hengittämästä, avasi silmänsä, katseli tajuttomana ympärilleen ja hieno vapistus kävi yli koko hänen ruumiinsa.

Silloin kuului hänelle ystävän ääni:

—Ole huoletta, viimeisellä hetkellä aukasen Minä satimen suun ja päästän sinut vapauteen.

Voi sitä kevennyksen ihanaa tointumusta! Olipa sittenkin olento, joka vihdoin ymmärsi ettei häntä mitkään muruset auta, vaan ainoastaan päästäminen vapauteen!

Ja todella: nyt hän jo astuu satimesta. Jo humahtaa vapauden tuuli, jo aukeavat taivaan siniset portit… Ja Kinturi näkee allansa maaemon ja kaikki sen lapset sellaisessa valossa, jota ei yksikään eläväinen vielä ole nähnyt. Taivaan porttien kynnyksellä hänet kuitenkin tapaa ihana raukeemus niinkuin pitkän päivätyön perästä, ja hän sanoo:

—Kohta tulen teidän luoksenne, mutta jos on sallittu levähtää, niin levähtäisin ensin—

—Antakaa Kinturin levähtää!—kajahtaa taivaan portilta ääni korkean kirkas.

Ja autuas hymy huulilla hän huokaa syvään ja ummistaa silmänsä——

Mari odottaa milloin hän taas herää hengittämään. Mutta mitään hengähdystä ei tule. Ei myös sydän tykähdä. Eikä Marin ruumiinlämpö voi enää estää Kinturin kylmenemistä.