LAPSUUDENTOVERIT. (continued 2)

— Ei kukaan tähän asti puheenvuoroa käyttäneistä ole tietänyt mitään asiallista. — Se saattaa johtua siitä ett'eivät ole tahtoneet tietää. Mutta minä tiedän ja minä katson velvollisuudekseni puhua, sillä minä kuten pastorskakin pidän leväperäisyyttä tällaisessa asiassa sekä tunnottomana että turmiollisena.

— Lokakuun puolivälissä kun me, Hilma Heponen ja minä, olimme menossa neiti Vaarantauksen luo, näimme verhottomien ikkunoiden läpi kauniin, nuoren miehen neiti Vaarantauksen huoneessa. Mutta kun astuimme sisään, ei miestä näkynyt missään. Hän oli nähtävästi piiloutunut. Ilmeisesti koetti neiti Vaarantaus itsekin uskotella meille että nuori herra oli lähtenyt. Miksi, se oli käsittämätöntä.

Tällä kohdalla keskeytti pastorska. Hän pyysi anteeksi. Mutta totuuden ja oikeuden nimessä pyysi hän saada tietää, oliko neiti Vaarantaus suoraan sanonut että vieras oli lähtenyt.

Sitä ei rouva Holppa aivan varmasti muistanut, eikä Hilma Heponenkaan, mutta kyllä he kuitenkin luulivat. Lisäksi he olivat vakuutetut siitä, että vieras oli viettänyt yönsä kansakoululla. Hilma oli seuraavan päivän aamuna nähnyt hänet kansakoulun pihalla.

Tehtyään tämän ensimäisen hämmästyttävän ja asianomaiselle raskauttavan huomion oli Sandra Holppa monelta taholta, sekä miehiltä että naisilta kuullut kaikenmoisia vähemmän edullisia asioita neiti Vaarantauksen entisyydestä. Miesten lelu ja onkeensa pyydystäjä hän oli ollut jo seminaarissa. Ja samaa oli kertonut Sandralle rouva, jonka lasten kanssa opettaja kesällä oli lukenut. Silloinkin hän oli ollut niin halukas miesseuralle että laiminlöi opettajatoimensa, joten hänen oppilaansa eivät saaneetkaan ehtojaan suoritetuksi. Kerran luuli rouva Holppa itsekin nähneensä hänet iltamyöhäisellä kävelemässä erään vieraan herran kanssa. Hänen sekä mielistelevä että keikaileva käytöksensä oli myöskin pistänyt monen silmään. Se olisi varmaankin huomattavasti esiintynyt Metsämaan Siirin häissäkin, ellei siellä eräs hyvää tarkoittava henkilö, — jonka nimeä Sandra ei tahtonut mainita, — olisi sanonut hänelle vakavia varoituksen sanoja. Sentähden hän oli siellä niin arka, ett'ei paljo näyttäytynytkään muuta kuin johtaessaan laulua. Siksi monet olivat jo paheksuneet hänen käytöstään, että siitä varmaan aikaisemminkin olisi valitettu, ell'ei opettaja mielistelyllään olisi päässyt paikkakunnan johtavien henkilöiden, Suvisuojan neidin ynnä muiden suosioon, niin ett'ei kuka tahansa uskaltanutkaan avata suutaan häntä vastaan. Mutta nyt kun johtokuntaan oli saatu virkaansa pystyvä mies, joka kykeni ylläpitämään järjestystä, saattoi toivoa tämänkin kohdan korjautumista.

— Lopuksi, — Sandra Holppa päätti, — pyytäisin, niin ensikertalainen kuin olenkin, kysyä eikö sekin ole sopimatonta ja loukkaavaa, että nuori opettajatar joko aina itse on kylässä tai pitää vieraita luonaan. Minä en ymmärrä paljon, mutta luulisi että koulutyö kärsii siitä ja että tässäkin siksi on kysymys, joka koskee hyviä tapoja ja kasvatusta.

Sandra istuutui. Syntyi syvä, syyttävä äänettömyys. Pastori pureksi ajatuksiin painuneena kynänpäätä.

— Tässä on todella raskas ja vaikea tehtävä, hän huomautti. — Mutta jos raukkamaisessa arkuudessa muitta mutkitta sysäisin sen syrjään, pettäisin teidän minulle osoittamaanne luottamusta.

— Niin, hyvä pastori, juuri niin. — Sandra niisti liikutettuna nenäänsä. Hän tunsi itsekin, että oli raskasta olla siveyden suojelijana.

— Siinä mitä on esiintuotu, pastori viimein päätti, on yhtä ja toista, joka — joskin on ikävänpuoleista, on siksi epämääräistä, ett'ei siihen voida kajota. Kieltämätöntä on kuitenkin, että neiti Vaarantauksella on ollut vieras, jota hän on tahtonut piiloitella, sekä että hän liian paljon kyläillen, kuten muutenkin käytöksensä kautta on ollut pahennukseksi. Siksi on mielestäni parasta, että opettajaa rakkauden hengessä, mutta vakavasti varoitetaan käyttäytymään seurustelussaan sekä mies- että naistuttaviensa kanssa niin, ett'ei se loukkaa toisten tunnetta eikä ole haitaksi hänen työlleen opettajana.

— Herra pastori!

Kaikkien katseet kääntyivät sinne päin missä Yli-kylän Riikka istui. Riikka oli noussut seisomaan. Hän oli kookas ihminen. Kun hän nyt oikaisihe suoraksi yksinkertaisessa herännäispuvussaan, näytti hän kerrassaan kunnioitusta herättävältä.

— Herra pastori! — Hänen äänensä oli levollinen ja tyyni. — Minä olen hidas ajatuksillani, ja vielä vaikeampaa on saada ajatus selvästi sanotuksi. Mutta kun minulle nyt on selvinnyt mistä tässä oikeastaan on puhe, vaatii tuntoni minua puhumaan. — Tässä ollaan lähimmäistä syyttämässä. Ja mistä? Hänellä on ollut mies luonaan vieraana eikä ole tahtonut sitä ilmoittaa toisille vierailleen. — — En minä opettajan asioita tunne, mutta sana sanoo ett'ei rakkaus pahaa ajattele. Ja Lutherus käskee kaikki asiat parhain päin kääntämään.

— Totuuden suola on siltä tarpeen, pastori huomautti syrjästä.

— Eikö voinut se nuori mies olla hänen sulhasensa, Riikka arveli vähääkään joutumatta tolalta.

— Siitäkin on sanottu, että opettaja liian paljon kyläilee, on liian paljon yhdessä Suvisuojan neidin, pappilalaisten ja muidenkin kanssa. — Kun en tiedä, niin kysyn, että saako johtokunta määrätä siitäkin asiasta, kenen kanssa opettaja seurustelee ja miten paljon?

— Emäntä käsittää väärin, pastori taas yritti, mutta emäntä ei antanut keskeyttää itseään. Kuunnellessaan oli hänelle selvinnyt mitä oli sanottava ja sen hän sanoi. — Siitäkin mainittiin, että seminaarin aikuiset toverit eivät puhu hyvää opettajasta. Sellaista sattuu. Saattaa joku minullekin sanoa, että pastori on tiukka mies ja että opettaja Heponen ärjyy lapsille.

— Syrjäviittaukset eivät kuulu asiaan! — Pastori napautti terävästi kynällään pöytään.

— Johon minä vastaan — Riikka jatkoi silmää räpäyttämättä, — että pastori tahtoo pitää järjestystä ja siihen toiseen että kenellepä meistä ei erhettä satu. — Kun tunto käskee puolustamaan, täytyy totella. Sen tähden minä nytkin puolustan.

Hän istuutui.

Hetken syvää äänettömyyttä seurasi tavaton liikahteleminen. Tuoleja siirrettiin paikoiltaan. Lahtelan isännän kengät narahtivat pahasti. Pastori nousi levottomasti ja Sandra Holppa viskasi vihaisen katseen Yli-kylän emännälle.

— Emme siis voi tulla yksimieliseen päätökseen?

— Ei, Riikka sanoi nurkastaan.

— Raukeaako siis varoituksen anto?

— Ei, viskasi Sandra Holppa vastaan.

— Enemmistön äänet ratkaisevat asian, pastori selitti. — Kuka vastustaa varoituksen antamista?

— Minä, tuli taas Riikan puoleisesta nurkasta. Mutta kun hän oli sanonut sen, painui hän nurkkaansa itkemään. Hän muisti rovastin sanoja: jää puhumaan toisten lasten puolesta. Ja hän muisti Mari-tyttöään, joka oli kaukana kodista vieraiden ihmisten keskellä.

— Yksi vastustaa, toiset puolustavat, puheenjohtaja julisti. — Nyt olisi valittava sopivat henkilöt viemään varoitusta perille.

— Eikös puheenjohtaja, Lahtelan isäntä tiedusteli. — Tämähän on papille kuuluvaa.

— Minusta olisi hienotunteisempaa, jos valitseisimme naisia.

— Pastorska sitten! — Lahtelan isäntä nousi. Hänen saappaansa ulvahtivat taas niin pahasti, että pastorska hermostuneesti nosti kädet korvilleen.

— Ja rouva Siivonen toiseksi, — pastori ehdotti.

— Kannatetaan, sanoi Sandra Holppa lujasti kuin koko joukon puolesta.

Silloin nousi Riikka Yli-kylä. — Ja te suostutte? — Hän katsoi pitkään ja surullisesti Marttaan, — te meidän vanhimman opettajan vaimo ja kolmen tyttären äiti?

Hän pyyhkäsi huivin päähänsä ja poistui hiljaa huoneesta.

Korkea oikeus oli päättänyt istuntonsa.

Viimeinen pisara.

Kyllikin oppilaat olivat välitunnilla. Pojat rakentelivat lumilinnaa, tytöt kävelivät leikkikentän toisella puolella kiihtyneesti jutellen keskenään.

— Opettaja on kipeä, vakuutti eräs kolmasluokkalainen. — Näkeehän sen miten toisenlaiseksi hän on käynyt.

— Minä luulen, että joku on ollut paha hänelle. — Pieni toisluokkalainen puhui kuiskaamalla. — Kaarlo Ruusurinta viskasi suuren lumipaakin opettajan seinään ja sanoi: senkin mamseli, onpas niitä, jotka hänellekin sanovat!

— Mitäs Kaarlosta! — Kolmasluokkalainen kohautti olkapäitään. — Tietäähän sen mitä hän sanoo nyt kun jäi laiskaan. Hän oli niin vihainen, että karvat nousivat pystyyn.

— Niin, mutta Kaarlo sanoi, ettei kukaan enää käy täällä.

— Ja Anni on kertonut, jatkoi kuiskaamalla toinen pikku tyttö, että rouva Siivonen ja pastorska kerran tulivat koululle kovasti vihaisen näköisinä. He olivat kauvan opettajan puheilla, eikä opettaja sinä iltana syönyt ei pienintä leivänmurentakaan. Yöllä kuuli Anni niin kummallista ääntä opettajan huoneesta. Hän nousi ja meni oven taakse. Ja silloin opettaja itki, itki niin että sydän oli haljeta.

— Sh, sh, varoitti eräs suuremmista tytöistä — puhukaa hiljaa.

— Opettaja on ikkunassa ja katselee meitä, toinen ilmoitti.

Joukko hajaantui ja kukin koetti näyttää niin huolettomalta kuin mahdollista.

Kyllikkikin vetäytyi pois ikkunasta. Hän oli huomannut lasten katseet eikä tahtonut olla tarkastamassa enemmän kuin tarkastettavanakaan.

Hän päätti vastoin tapaansa kiehauttaa itselleen kahvia. Se oli piristyttävää kuin piiskan sivallus väsyneelle hevoselle. Ja hän tarvitsi piiskaa päästäksensä mäen päälle.

Matkalla keittiöön hän tuli nähneeksi kuvansa peilistä. Hän pysähtyi. Viime aikoina hän monesti oli muistanut seinällä näkemäänsä mustaa varjoa. Hän oli muodostumassa näkemänsä kuvan mukaiseksi. Hän oli laihtunut. Silmät olivat syvällä ja tummien varjojen ympäröimät. Kai hän myöskin kulki kumarassa. Hän ei tietänyt sitä. Mutta sen hän tiesi, että hän kantoi raskasta taakkaa, jonka toiset olivat sälyttäneet hänen hartioilleen ja joka oli saanut sammutetuksi hänessä sykähtelevän elämänilon.

Hetkittäin oli hänestä tuntunut siltä, että hän sittenkin jaksaa voittaa surunsa. Joka syyttömänä kärsii, hänellä on sisimmässään kimmoisuutta, joka auttaa eteenpäin. Hän tietää, että nyt on tuuli vastainen, nyt kasaantuu vaikeuksia, mutta tuleehan toisenlainen päivä kerran. Totuus tulee ilmi. Eikä sillä ole hätää, jonka ei tarvitse totuutta peljätä.

Kerran kun hän oli ajatellut tätä oli hän tullut niin iloiseksi, että hän jaksoi laulaakin.

Olihan hänellä Erkki ja Erkin rakkaus! Kuinka uskalsi hän nurista? Ja kevätkin teki tuloaan. Siitäkin oli apua.

Mutta samana päivänä toi posti hänelle nimettömän syytöskirjeen.

Kaikki ne suojavarustukset, jotka hän oli rakentanut itselleen, revittiin armottomasti alas. Hän värjötti suojattomana kuin aseeton ja alastomaksi riisuttu taistelussa.

Hänet oli työnnetty takaisin tuskan ja epätoivon suohon niin syvälle, ettei hän enää jaksanut yrittääkään nousemaan.

Kyllikki kääntyi poispäin peilistä. Sillä ei ollut hänelle mitään rohkaisevaa sanottavaa. Se muistutti vain turhista ja tuloksettomista ponnistuksista.

Mutta entä hänen taulunsa?

Hänen katseensa kääntyi tauluun, jonka hän oli saanut Aunelta. Se kuvasi Jairuksen tyttären herättämistä. Nuori tyttö makasi siinä elottomana kuin taittunut kukka. Posken pyöreys, vasta umpeenpainuneet silmät ja käsi, joka oli kuin luotu hyväiltäväksi ja hyväilemään, näyttivät rukoilevan: anna meille elämä, me olemme luodut elämään. — Ja kylmäksi kangistuneen vieressä seisoi elämän antaja katse säteilevänä lempeyttä ja ylhäistä voimaa.

Nähdessään tämän taulun ensi kertaa oli Kyllikki ajatellut itseään. Siinä oli hänen oman elämänsä tarina. Siinä makasi lapsi, joka ei saanut elää vaikka oli elämään tullut ja häneen katsomassa seisoi lempeäkatseinen auttaja, joka nosti jo kylmäksi kangistuneen takaisin elämään.

Kuinka Kyllikki oli rakastanut tätä taulua! Onnensa suurimmillaan ollessa hän oli katsellut sitä sydän täynnä kiitosta siitä armahtavasta rakkaudesta, joka oli nostanut hänetkin takaisin elämään, kohti päivää, onnea ja kirkkautta.

Ja nyt näinä vaikeina aikoina hän oli koettanut sanoa itselleen, että vaikka kaikki muu petti, ei tuo taulu voinut pettää. Se lapsi, joka kuolleista herätettiin eloon, ei saanut elämäänsä takaisin tyhjän tähden. Hänellä täytyi olla tehtävänsä. Suuren Mestarin teko ei voinut olla tarkoituksetonta. Siksi ei mikään ihmisilkeys pääsisi tuhoamaan elämän onnea, joka oli lahjaksi annettu.

Tästä puhui taulu hänelle nytkin. Hän arveli hetken, päätti sitten jättää kahvinkeittämisen sikseen ja mennä ulos lasten luokse. Hänellä oli ollut tapana välitunnilla olla leikkimässä heidän kanssaan. Mutta viime aikoina oli se usein jäänyt tekemättä. Nyt hän meni.

Lapset eivät huomanneet häntä hänen tullessaan. Tytöt leikkivät matkan päässä. Kyllikki yhtyi poikiin, jotka olivat lähempänä.

Kaarlo Ruusurinta seisoi selin portaisiin Kyllikin tullessa. — Pyh, miesten perään juoksija niinkuin kaikki tytöt! — Hän puristi lunta paakiksi ja kääntyi viskatakseen koulun seinään. Silloin näki hän Kyllikin. Hän lennähti tulipunaiseksi, teki joko säikähdyksestä tai tahallaan kuperkeikan ja kapusi sitten nolona pystyyn.

Kyllikki jatkoi matkaa tyttöjen luo. Hän kulki kuin unessa. Ja tuntikin annettiin kuin unessa. Kun se oli loppunut, meni hän huoneeseensa ja sulki oven. — Se on lopussa, sanoi hän ääneen ja vakuuttavasti. — Minä en voi olla opettajana enää, en ainakaan täällä.

Silloin hänestä tuntui siltä, että taulu sittenkin oli valehdellut. Sille lapselle, joka ei saanut kuolla, hänelle ei ollut tilaa elämässäkään. Hänet herätettiin vain hetken suurta, rikasta riemua maksamaan katkerilla kärsimyksillä.

Kyllikki painoi päänsä käsiinsä ja nyyhkytti rajusti.

— Erkki, Erkki, pääsi häneltä viimein kuin hätähuuto.

Tämä oma koti, josta hän niin suuresti oli iloinnut, oli tarjonnut hänelle vain kärsimystä ja surua. Täällä hän oli turvaton orpo, jota jokapuolelta hätyytettiin kuin pientä lintuparkaa. Siinä kodissa, jonka Erkki hänelle rakentaisi, ei kukaan saisi tehdä hänelle pahaa. Siellä Erkki olisi häntä suojelemassa.

Hän kavahti pystyyn, katsoi kelloaan ja näki että välitunti oli loppumaisillaan. Etehisestä kuuluikin jo lasten jalkojen töminää.

Hän pistäytyi keittiöön huuhtoakseen silmiään raittiilla vedellä.

Pöydällä hän näki vasta saapuneen postin. Sanomalehti oli päällimmäisenä. Kirjettä ei siis ollut.

Hän huokasi. Hän ei tietänyt itsekään, oliko se helpoituksesta vai pettymyksestä. Hän oli oppinut pelkäämään kaikkea — yksin postiakin. Ja kuitenkin se oli toivottu. Olisi tehnyt hyvää saada jotain Erkiltä. Muutama sana vain. Siinä olisi sittenkin ollut sana täynnä rakkautta, luottamusta ja tulevaisuudentoivoa. Ja sitä hän tarvitsi.

Mutta mitäpä Erkki kirjoittaisi, kun ei hänkään! Hän oli itse alunpitäen koettanut estää kirjeenvaihtoa tulemasta hyvin vilkkaaksi. Hän oli pitänyt tätä varovaisuutta tarpeellisena kihlauksen salassa pitämiseksi. Ja nyt ikävyyksien tultua oli tämä tullut hänelle hyvään tarpeeseen. Hän ei voinut kirjoittaa Erkille kaikesta siitä rumasta ja likaisesta, joka häntä ympäröi. Yhtä vähän hän kykeni teeskentelemään. Sentähden hän ei kirjoittanut ensinkään.

Mutta voi jos siltä olisi saanut kirjeitä!

Hän kuivasi kiireisesti silmänsä, otti lehden pöydältä ja aikoi mennessään koulusaliin pistää sen huoneeseensa.

Silloin putosi sanomalehden sisältä kirje. Hän tarttui jännityksestä vapisevin käsin siihen. Mutta käsiala olikin outo, sisällys — edeltäkäsin tietty.

Muutamissa minuuteissa oli kirje luettu. Sitten se palasiksi revittynä viskattiin keittiön uuniin.

Kohta senjälkeen seisoi Kyllikki luokan edessä. Oli tekstin selitystä. Kirjat otettiin esille ja avattiin. Luettavana oli osa kärsimyshistoriasta.

Kyllikki ei tietänyt, saivatko lapset mitään tunnista. Hän ei jaksanut ajatella heitä. Mutta hän itse näki kaiken kuin omin silmin. Hän tunsi sen sisimmässään. Hän eli siinä. — Oma oppilas petti. Ystävät pakenivat. Mestariaan rakastava Pietari kielsi, vannoi. — Hän näki orjantappurakruunun, kuuli huudot ja häväistykset, ja verisin kirjaimin hän kaiken tämän yläpuolella näki sanat: syytön, syytön, syytön.

"Kuka teistä nuhtelee minua synnistä?"

Näin hän, Kyllikki, ei voinut sanoa. Ja kuitenkin oli niin katkeran katkeraa kärsiä syyttömästi.

Kello löi. Kyllikki havahtui ajatuksistaan, lopetti tuntinsa ja laski lapset kotiin.

Hän oli keittiössä koettaen pakottaa itseään syömään edes vähäsen, kun hän odottamatta kuuli kolinaa eteisestä.

Hän nousi katsomaan, oliko ehkä joku pojista vielä koulussa. Kun hän avasi oven etehiseen, ripusti mies paraikaa takkiaan naulaan. Se oli Erkki. Kyllikkiä huimasi. Ilo oli iskenyt häneen kuin salama. Hän tapaili ovenpieltä. — Erkki, sanoi hän, Erkki! — Hänen huulensa olivat valkeat ja hän vapisi.

— Näinkö, — tällaisenako sinä Kyllikki otat vastaan? — Erkin otsa oli pilvessä. Hänen katseensa oli synkkä ja syyttävä.

— Erkki, sammalsi Kyllikki uudelleen.

— Niin, Erkki minä olen, juuri se Erkki, jota et odottanut etkä toivonutkaan tulevaksi. Ja tahdotko tietää miksi olen täällä? Äitini on hyvin sairas, minä matkustan kotiin. Mutta minun täytyi tehdä tämä mutka. Sinä et ole kirjoittanut paljon, Kyllikki, ja kun olet kirjoittanut et ole kertonut olostasi ja elämästäsi täällä. Siitä puhui minulle eräs maanmittari täältäpäin. Sinä olit johtanut laulua hänen häissään. Sen hän ensimmäiseksi kertoi. Ja siitä innostuin kysymään enemmänkin. — Mittari nauroi. Ihastuneita olivat kaikki. Helkkarin nätti tyttö olikin. Mutta aika lintu. Siihen johtopäätökseen olivat paikkakuntalaiset tulleet. — Minä lupasin nujertaa häneltä niskat, mutta hän vain nauroi ja sanoi ymmärtävänsä, että olin yksi onkeen tarttuneista.

— Erkki, sinä olit valmis uskomaan, — sinäkin! Ja heti? — Se sanottiin vaivalla.

— En heti. Mutta tapasin toisenkin, joka puhui samaa. Hän ei ollut kotoisin täältäpäin, mutta hän oli käynyt täällä kerran. Ja hän tunsi sinut myöskin entuudesta. Ehkä sinä tiedät hänen nimensä?

— Oliko se Kyösti Korkela? — Kyllikki puristi ovenpieltä niin että sormenpäät valkenivat.

— Kyllikki, hyvästi! — Erkki viskasi takin päälleen. Mutta kynnyksellä hän vielä pysähtyi.

— Voitko sanoa että hän valehteli, ettei siinä ollut perää, ettet leikkinyt? Sano voitko? — Se tuli kuin hätähuuto.

Kyllikki ei saanut vastatuksi. Silloin pääsi Erkiltä nauru. Se oli kuin mielettömän naurua.

— Sinulla ei siis ole mitään sanottavaa minulle, ei mitään?

— Ei mitään. — Kyllikki kuuli oman äänensä, mutta hänestä tuntui siltä kuin toinen olisi sanonut sanat. Sitten hän kääntyi ja meni huoneeseensa. Siellä hän asettui ikkunaan katsomaan Erkin lähtöä.

Hevonen ja kyytimies odottivat portilla. Erkki viskautui rekeen. — Kyllikki odotti, että Erkki vielä katsoisi taakseen. Ehkä hän silloin näkisi epätoivoa, joka olisi pysäyttänyt hänet. Mutta Erkki ei katsonut.

Reki liukui tienkäänteessä näkyvistä ja Kyllikki kääntyi pois ikkunasta. Mutta silloin musteni maailma hänen silmissään. Yö oli hänen ympärillään, yö hänen sisimmässään.

Taakka nostetaan pois.

Kun korkea oikeus oli päättänyt istuntonsa, pantiin tuomio toimeen. Pastorska ja Martta Siivonen toimittivat heille annetun tehtävän. Sandra Holppa ja Amalia Ruusurinta toimittivat asiasta tietoa pitkin pitäjätä. Tieto toimitettiin kullekin siinä muodossa kuin parhaimmaksi nähtiin. Toisille huomautettiin, että Vaaramäen opettajalla oli heikkoutensa kuten kaikilla. Sentähden oli paras, etteivät lapset ottaneet kovin paljon esimerkkiä hänestä, niin etevä kuin hän olikin. Toisille valitettiin että esikuvaksi velvoittavaan virkaan oli valittu henkilö, jonka syntyperäkin viittasi epäilyttäviin taipumuksiin, jotka jo olivat pistäneet esiin.

Pappilalaisten ja Suvisuojan neidin suhteen oli asia pulmallinen. Se olisi oikeastaan ollut heiltä salattava. Mutta sekään ei käynyt päinsä. Tietoon se kuitenkin tuli. Siksi oli tieto taidolla toimitettava perille.

Pastori otti asian puheeksi pappilassa. Veljellisesti keskustellessaan rovastin kanssa hän kertoi, että hänen ikäväkseen oli täytynyt varoittaa neiti Vaarantausta. Tämä otti opettajatoimensa hyvin kevyesti, kyläili suorastaan sopimattoman usein eikä muutenkaan käyttäytynyt kuten opettajan sopi.

Rovastin otsa meni ryppyyn. Hän tahtoi tietää montako tuntia neiti Vaarantaus kyläilyjensä tähden oli laiminlyönyt. Ja kun ei pastori sitä tietänyt, ei rovasti vanhana johtokunnan esimiehenä ymmärtänyt mitä oikeutta johtokunnalla oli puuttua siihen miten opettaja käytti loma-aikansa.

— Eikö silloinkaan vaikka hän käyttäisi sitä loukkaavalla ja sopimattomalla tavalla?

— Onko jotain sopimatonta tapahtunut?

Pastori tapaili sanoja. Sopimattomuudessakin oli eri asteita. Pastori puolestaan piti kuria parempana kasvattajana kuin leväperäisyyttä.

Rovasti astuskeli kiivaasti lattiata pitkin. Sitten hän vetäisi muutamia pitkiä haikuja piipustaan ja puraisi imuketta. Se tiesi sitä, että hän oli harmistunut.

— Tänään me lähdemme kansakoululle, hän sanoi vaimolleen samassa kun pastorin reki pyörähti pihasta.

— Sitäkö varten, että se lapsi raukka saisi entistä enemmän harmia meistä. Kateus on kaiken tämän juurena. Ei anneta sille yllykettä.

— Nuori ihminen, — ihanko hänet jätetään nääntymään yksinäisyyteen? Minun käy häntä kovin sääli.

— Ettäkö ei minun käy?

Rovastille tuli asiamies, ja keskustelu katkesi siihen. Vierailu kansakoululla jäi tekemättä sekä sinä että seuraavina päivinä.

Suvisuojan neidille ei kukaan vienyt tietoa korkean oikeuden päätöksestä. Mutta hän sai sittenkin vähin erin ja kautta rantain vihiä siitä.

Samana päivänä, jolloin hän kuuli asiasta, läksi hän kyläilemään kansakoululle. Hän aikoi tästä puoleen käydä siellä joka päivä. Hän tahtoi osoittaa minkäverran arvoa hän antoi moisille päätöksille.

Etehisen ovella Kyllikki tuli häntä vastaan. Suvisuojan neiti peräytyi muutaman askeleen. Hän ei voinut uskoa, että se Kyllikki Vaarantaus, jonka hän nyt näki, oli sama, joka kauniina elokuun iltana oli muuttanut paikkakunnalle ja pian sen jälkeen ihastuttanut häntä iloa raikuvalla laulullaan.

Kuinka hän oli laihtunut! Silmät olivat painuneet syviin kuoppiin ja tummat varjot niitten ympärillä tekivät pelottavan vaikutuksen. Ne olivat surun mustareunaisia tiedonantajia.

— Onko — onko laululintumme sairastellut? — Neiti Alm tunsi ettei äänensävy ollut luonnollista, mutta hän jatkoi siltä. — Minä jo rupesin pelkäämään, kun ei ole näkynyt eikä kuulunut.

— Ei sitä aina jaksa laulaa, — ei aina seurustellakaan.

— Tulin ehkä sopimattomasti?

— Minulla sattuu olemaan pari laiskanläksyläistä. — Kyllikin ääni värähti. Sitä väräytti pelko, että neiti Alm ehkä jää hänen luokseen. Lasten kanssa kulkee tieto siitä koteihin, ja kodeista kierii se eteenpäin. Vanhat syytökset saavat uutta sytykettä, uudet syntyvät.

— Jollei nyt sovellu —? Neiti Alm laski kätensä ovenripaan.

— Kiitoksia, minä en voi pyytää sisälle.

Suvisuojan neiti ei uudistanut käyntiään. Noiden syvälle painuneiden silmien tuskallisen säikkyvä katse pidätti häntä. Ja sekin, että hän oli oppinut tuntemaan yksinäisyyttä ihmeitä tekevänä lääkärinä.

Pitäjäläisiä Suvisuojan neiti tästä puoleen kohteli kuten ennenkin. Hän oli vieraanvarainen kaikille, ajellutti hevosellaan hevosettomia ja oli valmis auttamaan sekä neuvoin että töin. Mutta jokaiseen, jonka kanssa hän oli tekemisessä, kohdistui hänen terävän tutkiva katseensa kysyen: oletko sinäkin pärjääjien joukossa? — Ja sisimmässään hän ajatteli sitä hyvää, jota hän oli tahtonut tehdä nuorelle naapurilleen, ja pahaa miksi se oli käännetty.

Vaaramäen kansakoulun ovia eivät tämän jälkeen avanneet muut kuin sen opettaja ja sen oppilaat. Kyllikki ei enää itsekään käynyt muualla kuin oppilaitten kodeissa. Ja sekin piiri pieneni pienenemistään. Häntä ei enää otettu vastaan samalla hyväntahtoisuudella ja luottamuksella kuin alussa. Oltiin kohteliaita, mutta kohteliaisuuden alta huokui kylmyyttä ja epäluuloa.

Ainoa paikka, jonne Kyllikki pelotta ja ilolla läksi, oli pikku Annin koti. Hänen sairaalle sydämelleen teki hyvää nähdä miten Siljan katse kirkastui kohta, kun tuvan ovi aukeni ja "opettaja" astui sisään. Eikä hän missään niin kokonaan voinut unohtaa omia surujaan kuin Siljan vuoteen vieressä.

Anninkin kasvot kirkastuivat samassa, kun opettaja ilmoitti olevansa lähdössä Siljan luo. Jo ennenkuin Kyllikki ennätti saada päällysvaatteet päälleen oli Anni portilla odottamassa. Ja pitkin matkaa riitti hänellä iloista puhetta, — enimmäkseen Siljasta ja niistä lahjoista, joita tämä oli saanut "opettajalta". Silja oli niin kovin ihastunut niihin. Se suuri kirja, jossa oli ne kauniit raamatulliset kuvat, oli hänellä aina luonaan silloinkin, kun hän ei sitä katsellut. Ja sitä kaunista, vaaleanharmaata nuttua, jonka opettaja itse oli kutonut, piti hän myöskin aina vieressään. Hän puhutteli sitä välistä "kissaksi", kun se oli pehmeä kuin kissan selkä, toiste hyväili ja nimitti "Annin opettajaksi".

Kerran tullessaan Siljan luokse huomasi Kyllikki, että Siljan äiti tarkasti häntä pitkään ja tutkivasti. Saattaessaan vierastaan luvasta pihalle emäntä yhtäkkiä sanoi: — Ai, ai miten huonoksi opettaja on mennyt, — melkein yhtä läpikuultavan valkoiseksi kuin meidän Siljamme.

Kyllikki tunsi sanoissa jotain siitä äidin hellyydestä, jota hän viime aikoina niin haikeasti oli ikävöinyt. Kyyneleet kihosivat silmiin, mutta lujalla tahdon ponnistuksella hän sai ne takaisin painetuksi. Sitten hän käänsi puheen Siljaan. Silja oli hänestä mennyt entistäkin heikommaksi. Mahtoiko ruokakaan enään maistua hänelle? Tai tekikö ehkä mieli jotain erityistä?

— Ei tunnu tekevän. Koettaahan hän niistä opettajan lähettämistä aina saada jotain painumaan, — teille ja minulle mieliksi, — mutta vaivaloista se on.

— Hyvä että kuitenkin koettaa, Kyllikki arveli.

— Kyllä taitaa lähtö pian tulla. — Äiti pyyhki silmiään. — Pääsiäisestä tulee ehkä hänenkin pääsinpäivänsä.

Niin Pääsiäinen oli tulossa! Kyllikki ajatteli sitä illalla, kun unettomana kääntelihe vuoteellaan. Se oli harvinaisen myöhään tänä vuonna. Hänestä oli monesti tuntunut siltä, kuin ei sitä tänä talvena tulisikaan, — ehkä siitä syystä, että hänen voimansa olivat niin lopussa ja lupa oli niin toivottu.

Aune Kanerva oli kirjoittanut ja pyytänyt häntä pääsiäiseksi luokseen. Mutta eihän hän voinut ajatella lähtöä. Pitkä matka tuli kalliiksi eikä velalla opiskelleen sopinut tuhlata varoja huvimatkoihin. Hän oli sitäpaitse käynyt kumman araksi. Ei tehnyt mieli ihmisjoukkoon, missä epäluuloiset katseet vaanivat ja viatonkin asia havaittiin pahaksi.

Kyllikin katse kiintyi yht'äkkiä Aunen antamaan tauluun. Oli kirkas kuutamoinen yö ja kuu sattui paistamaan suoraan tauluun.

Se oli sittenkin valehdellut hänelle. Elämä ei ollutkaan häntä varten, vaikka hän kerran oli tullut siihen takaisin nostetuksi, sen lempeän, auttavan katseen kautta, joka — —

Kyllikin silmät täyttyivät kyynelillä. Miksi, miksi hänet oli herätetty elämään, kun kaikki petti ja pakeni: Erkki, onni ja odottava elämäntyö!

— Minä en jaksa elää, hän sanoi hiljaa katse kiinnitettynä tauluun. — Kaikki ovat jättäneet minut.

— Eivätkö omani jättäneet minut! kysyi auttajan katse.

— Minä olen koettanut parastani, mutta kaikki uskovat minusta pahaa.

— Millä palkitsivat minun hyvät työni? Mitä uskoivat minun rakkaudestani?

— Minä olen niin kelvoton, niin murtunut. En kelpaa tähän elämään ja vielä vähemmin parempaan.

— Minä annan sen elämän lahjana.

Kyllikistä tuntui siltä kuin Vapahtajan kuva yhtäkkiä olisi saanut muotoa, irtautunut kehyksestä ja lähestynyt häntä. Hän makasi hievahtamatta, tuskin uskaltaen hengittää. Vähitellen rupesivat hänen kyyneleensäkin kuivumaan. Hellyys, suurempi kuin äidin, ympäröi häntä, ja tuntien suloista ennen aavistamatonta rauhaa vaipui hän levolliseen uneen.

Virkistynein voimin hän kävi työhönsä seuraavana päivänä, ja iltapäivällä hän läksi Siljaa katsomaan. Hänen sieltä palatessaan juoksi Anni hengästyneenä häntä vastaan.

— Opettaja, opettaja, meille on tullut vieras.

— Kuka? — Kyllikki koetti puhua niin tyynesti kuin mahdollista.

— Sellainen hyvä, ystävällinen neiti, — kaukaa tullut.

Hyvä ystävällinen neiti! Ja kaukaa tullut. — Kyllikki nousi pitkin harppauksin koulun portaita. Iloinen aavistus oli herännyt.

Kun hän ojensi kätensä avatakseen oven, vetäistiin se sisältäpäin äkkiä auki. Häneltä pääsi ilonhuudahdus. Sitten purkautuivat kuukausien kuluessa kerääntyneet kyyneleet ystävän sylissä.

* * * * *

Aune Kanerva askarteli yksin iltahämärissä Kyllikin keittiössä. Oli pääsiäispäivän aatto. Ystävät olivat aikaisemmin iloinneet illasta, jonka hiljaisuudessa saisivat viettää yhdessä, mutta heidän syödessään päivällistä oli pikku Anni hengästyneenä ja silmät itkusta turvonneena tullut juosten kotoaan. Hän tuli opettajaa hakemaan. Silja teki lähtöä.

Häthätää viskasi Kyllikki takin päälleen, pyysi Aunea pitämään huolta kodista ja lähti sitten juoksujalkaa Annin matkassa. Mutta siitä oli jo neljättä tuntia eikä Kyllikkiä vielä kuulunut kotiin.

Aune haki puita keittiöstä ja teki valkeata kamarin uuniin. Oltiin huhtikuun puolivälissä ja maa oli jo paikoittain sulana, mutta ilmat olivat olleet kylmiä ja jäädyttävä viima puhalteli.

Kunpa vain Kyllikki ei vilustuisi! Hän oli niin kovin heikko nykyään, ja kiireessä hän oli ottanut vain vähän vaatetta päälleen.

Ja kunpa Erkki pian joko tulisi tai kirjoittaisi! Kyllikin ja hänen välinsä olivat ensin saatavat selviksi, sitten totuus tulisi ilmi muissakin asioissa. Ja pian kai tuo tärkein kohta selviäisikin. Aune oli vakuutettu siitä, sillä jo ensimmäisenä päivänä Vaaramäellä hän oli kirjoittanut Erkille. Aune vilkaisi uudelleen pihalle nähdäkseen, eikö Kyllikkiä jo kuulunut. Silloin hän huomasi hienon vieraan neidin astuvan portista sisään. — Suvisuojan neiti — iski Aunen mieleen.

Hän kiiruhti etehiseen, kertoi missä Kyllikki oli ja tiedusteli oliko vieraalla asiaa, jota hän, Kyllikin ystävä, voisi toimittaa.

Suvisuojan neiti ihastui. Hän puristi kaksin käsin Aunen kättä. Oli todella aika ystävän tulla tähän taloon. Täällä sellaista tarvittiin.

— Eikö neiti käy sisään? — Aune kääntyi kutsuvasti vierashuoneeseen päin. Mutta Suvisuojan neiti pudisti päätään. Hän oli vain tullut tuomaan pientä pääsiäiskakkua, jonka hän itse oli leiponut. Ja sitten hän tahtoi saada sanotuksi Kyllikille, että kyllä tällä oli ystäviä, joskin he pysyttelivät poissa juuri siksi että olivat ystäviä. Sydän entistä keveämpänä Aune saattoi vieraansa portille. Sitten hän itse kääntyi sinne päin, mistä odotti Kyllikkiä tulevaksi.

Kyllikki kulki sillävälin hitain askelin kotiinpäin. Hän palasi kuolinvuoteen äärestä, ja koko hänen olemuksensa oli sen pyhyystunteen läpitunkema, joka valtaa ihmisen, ajallisuuden verhon kohotessa ja sielun siirtyessä rajan toiselle puolelle.

Hän oli vain kerran ennen nähnyt kuolemaa läheltä. Ja se kerta oli jättänyt kammottavan muiston. Siinä kuoleva vanhus tarrautui elämään kuin hukkuva pelastusköyteen, ja kun kuolema kaikesta huolimatta lähestyi, taisteli hän vastaan kuin teuraaksi vietävä eläin.

Mutta nyt, miten suloiselta olikaan kuolema näyttänyt — Niin on meidän tupamme kuin taivaan enkeleitä täynnä, sanoi äiti, vaikka kyyneleet valuivat poskille ja käsi kuivasi tuskan hikeä Siljan otsalta.

Siljan tuskat olivat suuret. Henkeä ahdisti ja kyssä tuntui tukehduttavan raskaalta. Mutta kesken tuskien hänen läpikuultavat kasvonsa loistivat kuin korkeamman valon kirkastamina. — Suuret kauniit enkelit nostavat Siljan syliinsä, hän riemuitsi. Ja kun hengenahdistus kävi vaikeaksi, painuivat kädet ristiin ja Kyllikki kuuli hänen hiljaa kuiskaavan: rakas Jeesus ota pois tämä kyssä!

Kyllikin sisin värähti. Hänestä tuntui kuin Silja ja hän olisivat olleet samassa asemassa. Hänelläkin oli oma kyssänsä, taakka, joka syntymästä saakka kuului hänelle ja josta oli mahdoton päästä eroon.

Mutta kun pääsisi noin kuin Silja! Kun sydän täynnä lapsellista iloa eloon siirtymisestä tulisi korjatuksi täältä taakkojen maasta!

Hänen kätensä painuivat ristiin, katse kohosi illan kelmeälle taivaalle ja melkein tietämättä mitä hän teki hän painui tien varrelle sulana olevalle mättäälle.

— Kyllikki, Kyllikki mitä sinä ajattelet! — Aune tuli tienmutkassa näkyviin.

Kyllikki kavahti säikähtyneenä pystyyn ja koetti puolustaa itseään sillä, ett'ei hän kauan ollut istunut siinä, oli vain painunut siihen hetkeksi, kun niin väsytti.

Aune kiidätti häntä puolijuoksua kotiin, kertoi Suvisuojan neidin käynnistä ja koetti jouduttaa Kyllikkiä vuoteeseen.

Hän oli iloinen nähdessään Kyllikin nukkuvan tavallista nopeammin. Mutta yöllä hän äkkiä heräsi. Hänen pelkonsa oli toteutunut. Kyllikki oli sairastunut. Kuume kohosi pitkin päivää, ja iltapuolella rupesi Kyllikki hourailemaan. Hän tahtoi väkipakolla nousta vuoteesta ja mennä sanomaan Martta Siivoselle, että hän aina oli pitänyt heistä kaikista, opettajasta, tädistä ja Eemelistäkin. Hän ei ollut tahtonut eikä tarkoittanut mitään pahaa.

— Ole rauhallinen, Kyllikki! — Aune koetti väkipakolla pitää ystäväänsä vuoteessa. — Minä kerron heille kaikki. Kyllä asiat vielä selviävät.

— Ei, ei, Kyllikki valitteli huitoen tuskaisesti käsiään. — Erkki ei usko minua. Sandra Holppa vei hänet. — Mutta oma syyni, kun pistin hänet pimeään arestiin!

Saatuaan Kyllikin rauhoittumaan ja nähdessään, että hän hetkeksi oli vaipunut unen horrokseen, pistäytyi Aune Suvisuojaan. Suvisuojan hevosella tuotiin lääkäri seuraavana päivänä taloon. Kuume oli silloin laskenut ja lääkäri piti tautia lievänä. Sairaan suuri yleinen heikkous ja huono sydämen toiminta oli hänestä kuitenkin huolestuttava. Mutta nuoruus ja elämän halu merkitsivät tällaisissa tapauksissa paljon.

— Nuoruus ja elämän halu! — Aune hymähti katkerasti. Jos taudin meno riippui niistä, ei ollut paljonkaan toiveita. Ennen aikaansa olivat kumpikin loppuneet.

Ja mistä syystä? Omien erheittensä tähdenkö nuori elämä katkeisi? Tai siksikö, että häntä oli kohdannut suuri, lohduton suru?

Eikö tässä paremmin ollut häijyn, panettelevan kielen kaatama uhri?

— Aune, — Kyllikki raotti väsyneesti silmiään, — luuletko että voisit toimittaa sanan pappilaan? Tahtoisin saada puhutella rovastia.

— Luuletko jaksavasi? Eikö sopisi paremmin sitten kun olet voimistunut?

— Silloin se voi olla myöhäistä, älä estele nyt.

Suvisuojan hevosella tuotiin rovastikin kansakoululle. Mieli täynnä osanottoa, mutta myöskin täynnä syytöksiä sekä itseään että muita kohtaan hän lähti matkalle. Jumala oli totisesti vaativa tämän nuoren elämän heidän, Suopohjalaisten käsistä. Ja mitä voisivat he sanoa puolustuksekseen? Miksi hänkin juuri tämän vuoden alussa oli luopunut esimiehyydestään kansakoulun johtokunnassa? Oliko vanhuuden väsymys todella pakottanut häntä siihen? Vai oliko ehkä ollut vaikuttamassa sekin, että hän mielellään vetäytyi syrjään, kun tunsi nuoremman virkaveljen moittivaa arvostelua ja kiihkeätä halua päästä ohjaksiin käsiksi?

Itsesyytös sydämessä rovasti astui sairasvuoteen ääreen.

Hän hätkähti nähdessään Kyllikin. Oliko kuolema todella painanut leimansa häneen? Tai erehdyttikö rovastia se pelottava muutos mikä viime aikoina oli tapahtunut Kyllikissä?

— Hyvä rovasti! — Pieni laihtunut käsi tarttui rovastin käteen. — Kuinka iloinen olenkaan siitä että tulitte! Te olitte aina niin hyvä minulle.

— Lapsi raukka, huonoa on meidän hyvyytemme ollut, niin minun kuin muiden. — Rovastin käsi vapisi.

Kyllikki yritti istumaan, ja Aune kiiruhti auttamaan häntä. Sitten hän aikoi poistua. Mutta Kyllikki pysäytti hänet. Hän tahtoi Aunen kuullen sanoa sanottavansa.

Kuumeen polttava puna kävi entistäänkin polttavammaksi Kyllikin kasvoilla. Hän hengitti hetken raskaasti ja vaivalla.

— Kai rovasti tietää, että johtokunta antoi minulle muistutuksen sopimattomasta käytöksestä? — Se sanottiin vaivalla. — Yksityisesti on minua syytetty sellaisesta, etten siitä voi puhuakaan. — Kuolevaahan uskotaan, eikö niin?

Rovasti nyökkäsi. Hän olisi tahtonut vastata, vaan sana ei syntynyt.

— Kuolema silmäini edessä tahdon sanoa, että olen syytön siihen mistä minua on syytetty. Mutta minä olen nähnyt, että minulla siltä on paljon syytä. Hän sanoi sen minulle. — Kyllikki nyökkäsi katse kiinnitettynä tauluunsa. — Sentähden minä en enää ole katkeralla mielellä. Sanokaa se heille.

— Ehkä saatte itse puhua siitä. — Rovasti laski isällisen hellästi kätensä sairaan pään päälle. — Soisin sitä oppilaittennekin tähden.

Se sana täytti maljan liian täydeksi. Se oli kaikkein kipeimmän haavan uudelleen auki repimistä. Erkin suhteen saattoi Kyllikki toivoa asioiden selviämistä. Panettelua oli hän omasta puolestaan valmis kantamaan. Mutta hänen työnsä oli tuhottu, hänen kaunis elämäntyönsä.

Kyllikki itki, itki niin, että koko ruumis vapisi. Rovasti nousi hätääntyneenä, otti vesilasin pöydältä ja koetti tarjota Kyllikille. Mutta Aunen kiiruhtaessa apuun hiipi rovasti hiljaa koulusaliin. Täällä hän kiivaasti alkoi kulkea edestakaisin lattiata pitkin. Hänen otsansa oli rypyssä, ja sisimmässään piti hän ankaran nuhdesaarnan seurakuntansa juoruaville suunsoittajille. Salamurhaajia he olivat, totisesti salamurhaajia.

Mutta kesken nuhdesaarnan nousi rovastin käsi tuontuostakin silmille. Hän ajatteli kaunista, kesken katkeavaa elämäntyötä, jota iloisin toivein ja hyvällä tahdolla oli alotettu. Hän ajatteli orpoa, joka yksin oli kärsinyt ja taistellut. Kyllikin ijässä rovastin oma tytär oli korjattu täältä. Mutta hän kuoli äidin syliin, käsivarsi isän kaulalla. Täällä makasi isätön, äiditön nuori tyttö, jolta armottomasti oli tuhottu elämä ja onni.

Rovasti näki samassa Aune Kanervan välihuoneen läpi pistäytyvän keittiöön. Hän päätti siitä Kyllikin rauhoittuneen ja aikoi palata sairaan luokse. Mutta hänen astuessaan kynnykselle hän näki Hilma Heposen raottavan huoneen toisella puolella olevaa ovea. Ja Kyllikki, joka makasi selin rovastiin, viittasi Hilmaa luokseen.

— Anna anteeksi, hän sanoi hiljaa.

— Sinä Kyllikki pyydät minulta anteeksi!

— Niin, — Kyllikki korottihe puoleksi istualleen ja tumma puna lehahti ponnistuksesta hänen poskilleen. — En minä pyydä anteeksi sitä entistä. Ei toisen sydän ole toisen vallassa. Mutta minä olen ollut katkera sinulle, ja sitä minä kadun. — Ja sitte minä leikittelin, — silloin seminaarissa. Minä en ajatellut muuta kuin hetken hauskuutta. — Se on nyt kiertynyt eteen itselleni.

— Kyllikki, Kyllikki, älä puhu niin paljon, Aune hätäili. — Mielenliikutus ja puhuminen rasittavat sinua.

Mutta Aunen varoitukset olivat turhat. Kyllikin täytyi kerrankin saada puhua. Tietoisuus siitä, missä hän oli rikkonut, oli raskaasti painanut häntä. Hän olisi tahtonut saada sanotuksi kaikille nuorille, kuinka raskaasti pienetkin erheet kostautuvat elämässä. Eikä sitäpaitsi voinut sanoa pieneksi sitä, että leikitteli sen tunteen kanssa, joka oli elämän suurin ja pyhin.

Kyllikin puhuessa seisoi Aune vuoteen jalkapuolessa tarkkaavana seuraten joka värettä hänen kasvoillaan. Kyllikki näytti niin virkeältä. Ja hän puhui aivan ihmeellisellä voimalla. Oliko taudin käänne ehkä sittenkin onnellisesti sivuutettu?

— Älä puhu niin paljon, älä, rukoili Hilma kalpeana pidellen Kyllikin kättä omassaan. — Jos sinä kuolet, syytän minä ikäni itseäni siitä.

— Älä sano niin, Hilma! Ajattele sitä suurta, kaunista työtä mikä sinulla on. Minä rakastin sitä koko sydämestäni. Mutta minulta se nyt jää. Vaan tee sinä sitä monien toisten kanssa. Jumala siunaa sitä työtä. Minä tiedän sen. Ja sitten tulevat kaikki Suomen lapset hyviksi ja onnellisiksi. Se on niin kaunista, niin suurta se työ!

Hilma itki kokoonlyyhistyneenä Kyllikin vieressä. Aune katsoi kysyvästi toisesta toiseen. Hän ei tietänyt näkikö hän palaavan vai pakenevan elämän merkkiä, hourailiko Kyllikki vai puhuiko hän pyhän innostuksen valtaamana.

— Älä anna meidän tehdä työtäsi tyhjäksi, — sai Hilma nyyhkytystensä keskeltä sanotuksi.

— Ei, ei, — älä itke! Surujen vaot ovat kipeät, mutta niistä nousee elämä.

Kävi kuin vavahdus Kyllikin ruumiin läpi. Hän kohottautui äkkiä, koetti saada ilmaa hengittääkseen. Kurkussa kuului lyhyt, omituinen korahdus. Se oli kuin kesken katkennut hätähuuto.

Sydän oli lakannut sykkimästä.

* * * * *

Aune toipui ensimmäisenä vuoteen ympärillä seisovista. Hän rupesi tekemään viime rakkauden palvelusta ystävälleen. Hän oikoi kokoonpainunutta vartaloa, ummisti silmät ja laski kädet ristiin rinnalle.

— Lapsi, lapsi, kauniin muiston jätit sinä jälkeesi, mutta mitä me sanomme? — Vanhan rovastin ääni vapisi.

Siltalan Miina ja pikku Anni itkivät ääneen ovensuussa.

Silloin kuului portaista hätäisesti kiiruhtavia askeleita. Aune tunsi ne miehen askeliksi. Hän aavisti, että odotettu vieras vihdoinkin oli saapunut.

Hän oli jo ovella mennäkseen vastaan, kun ovi ulkopuolelta äkkiä temmattiin auki.

— Myöhään, myöhään! — Sydäntä vihlova huuto kaikui läpi huoneen samassa, kun Erkki painui polvilleen Kyllikin viereen. — Hän ei nähnyt eikä kuullut mitään. Hänelle oli olemassa vain hänen oma, pohjaton surunsa.

Hiljaa vetäytyivät muut huoneesta. Mutta ennenkuin rovasti läksi kansakoululta meni hän vielä kuollutta katsomaan. Silloin tapasi hän Erkin samassa asennossa, johon he olivat jättäneet hänet.

— Nuori mies, nouse! Älä sure niinkuin ne, joilla ei toivoa ole.

Erkki tunsi miten isällinen käsi lempeän päättävästi tarttui hänen omaansa nostaen hänet koholle.

— Minä, minä olen surmannut hänet! — Erkki vaikeroi kuin lapsi.

— Monet meistä kantavat syyllisyyden taakkaa sinun kanssasi.

— Minä en luottanut häneen. Minä olin mustasukkainen, liian pikainen päätöksissäni, ja kun kaduin esti ylpeys minua kirjoittamasta. Kun ei hän, en minäkään.

— Pikku raukka, hän oli niin murtunut, ettei jaksanut edes puolustaa itseään silloin, kun olisi pitänyt.

— Ja minä saatoin menetellä näin, minä itsekäs, raukkamainen mies!

Hän lyyhistyi uudelleen kokoon, vavisten itkusta. Mutta vanhan rovastin käsi laskeutui kuin siunaten hänen päälaelleen.

— Sure, mutta sure niinkuin hän! —

Vanhuksen silmä kostui ja ääni värisi. — Katso rauhan ilmettä hänen kasvoillaan! Kyllikki Vaarantaus, — sinun Kyllikkisi on Vaaramäeltä korjattu kaikkien vaarojen tuolle puolen.

He toivat kukkia.

Suopohjan pitäjässä olivat mielet kiihdyksissä. Kuolema oli tuttu vieras, mutta tällä kertaa oli sen käynti järkyttänyt kaikkien mieliä. Nuori elämä oli taittunut äkkiä ja odottamatta. Elämäntyöhönsä vasta astunut oli siitä temmattu pois kuin nuori puu, joka ensi hedelmiään kantavana myrsky-yönä suistuu maahan.

Monessa köyhässä ja pienessä kodissa kaivattiin Kyllikkiä. Suuremmissa ruvettiin hommaamaan pitäjän arvon mukaisia hautajaisia. Kaikki olivat yksimieliset siitä että he alunpitäen olivat pitäneet nuoresta opettajasta.

Sandra Holppa pysytteli näihin aikoihin paljon kotonaan. Vain silloin tällöin pistäytyi hän Linnalaan keventelemään mieltään Amalia Ruusurinnalle. Siellä päätettiin myöskin ruveta hommaamaan yhteistä seppelettä vainajalle. Sandra, joka oli ketterä jaloistaan, otti asian huolekseen.

Hän olisi mielellään alkanut kiertomatkansa Vaaramäeltä saadakseen Hilmankin mukaan, mutta hän ei uskaltanut. Hilma oli Kyllikin kuoleman jälkeen suuresti muuttunut. Hän seurusteli melkein yksinomaan Aune Kanervan kanssa ja kuului viettävän pitkät ajat kuolleen luona, aivan kuin he olisivat olleet läheisimpiä sydän-ystäviä.

Kun Sandra seppelehommissaan pyyhkäsi Peltolan syrjätielle, näki hän Hilman astumassa kirkonkylän kansakoululle.

Sandran sydänalaa rupesi kutkuttamaan. Hänen olisi välttämättä pitänyt päästä mukaan kansakoululle. Mutta nyt se oli myöhäistä, sillä hänet oli nähty Peltolan ikkunasta ja emäntä kiiruhti pihan poikki vastaan.

Hilman askeleet vetäytyivät sitä hitaammiksi kuta lähemmäksi hän tuli kansakoulun porttia. Raskas se oli avata, ja raskasta raskaampi oli koko tämä matka.

Martta Siivonen istui ikkunan vieressä ompelemassa Hilman astuessa huoneeseen. Hän loi pikaisen, tutkivan katseen Hilmaan. Katseessa oli arka kysymys, mitä asia koski. Sitten Martta jatkoi työtään.

— Täti, — Kyllikki on kuollut.

— Minä tiedän sen.

— Minä olen asialla, joka on raskas ja vaikea toimittaa. Mutta se on toimitettava. — Täti, minä tein väärin Kyllikkiä kohtaan. Se mies, jota minä kerran rakastin, rakasti häntä. Siitä vihani. — Eikä Kyllikki muutenkaan ollut sellainen kuin sanoin. Kaikki seminaarissa pitivät hänestä, sekä opettajat että toverit.

Martta keskeytti hetkeksi työnsä ja jäi eteensä tuijottamaan. Veri hänen kasvoillaan nousi ja laski.

— Ei se laulu-asiakaan ollut sellainen miksi me sen teimme. Sandra Holppa oli suuttunut Kyllikkiin, ja kumpikin olimme kateellisia. Sentähden tahdoimme saada hänet syrjään. — Ennenkuin Kyllikki suostui johtamaan laulua tahtoi hän tulla puhumaan asiasta teidän kanssanne, mutta Sandra esti häntä siitä. Senkin jälkeen, kun välit jo olivat rikkoutuneet, kuulin Kyllikin monesti puhuvan hyvää sekä Eemelistä että teistä kaikista.

— Teidänkö syytänne tämä kaikki oli, — tämä joka niin on repinyt ja raadellut!

Martta Siivonen viskasi ompeluksen luotaan. Häntä puistatti mielenliikutuksesta ja puhe oli änkyttävää.

— Täti, vielä yksi vaikea asia! — Minä tulin pyytämään laulua Kyllikille. Sandra Holppa ja Amalia Ruusurinta hommaavat seppeleltä haudalle.

Silloin Martan nyrkki jysähti pöytään senlaisella voimalla, että Hilma säikähtyneenä hypähti pystyyn.

— Siihen seppeleeseen en pane penniäkään!

— Ei, ei, enhän minä sitä, Hilma hätäili. Hänen oli vaikea puhua. Itku salpasi äänen ja sanat kangertelivat kielellä. — Enhän sitä aikonut pyytääkään. En itsekään ole aikonut ottaa osaa seppeleeseen. Minulla on omia kasvattamiani kukkivia kukkia, sekä ruusuja että muita. Ne minä annan Kyllikille. Mutta Kyllikki piti laulusta. Se oli hänen parhaita ilojaan. Eikö olisi kaunis ja sopiva sovitusuhri, jos nyt täti ja Eemeli hommaisivat laulua haudalla?

— Ei täti voisi kantaa kaunaa, jos täti olisi nähnyt miten huonoksi hän oli mennyt, ja jos täti tietäisi miten yksin hän oli. Moninkertaisesti hän sai maksaa sen, missä hän itse oli erehtynyt.

Silloin Martta Siivosen sydän murtui niinkuin vain äidin sydän murtuu.

— Minä olisin rakastanut häntä kuin omaa lastani, — ja rakastinkin jo, hän nyyhkytti. —

Hän painoi käden pöydän reunaan ja itki siinä, itki nuorta, tuhottua elämää, itki omaa katkeruuttaan ja Eemeliään, joka ei saanut osakseen sitä rakkautta, jota hän niin hyvin olisi ansainnut.

Pappilassa oli hautajaisten edellisellä viikolla tavallistakin hiljaisempaa. Kaikki tiesivät, että rovastilaiset olivat pitäneet paljon Kyllikistä. Ja tiedettiin myöskin, että rovasti katkerasti syytti sekä seurakuntalaisia että itseään nuoren opettajan ennenaikaisesta kuolemasta. Siksi saivat pappilalaiset kaikessa hiljaisuudessa valmistautua surujuhlaan.

Rovastinna riisui kauneimmat sypressinsä ja tuijansa alastomiksi. Hän sitoi niistä haudalle pystytettävän ristin. Ja ristin juurelle hän kiinnitti suuria, valkeita liljoja.

Rovasti kulki tapansa mukaan kädet selän takana huoneesta toiseen ja mietti. Hän ajatteli kaikkea sitä, mitä hän tahtoi sanoa seurakuntalaisilleen haudalla, jonka ääressä he kaikki seisoivat syyllisinä.

Iltasin, kun alkoi hämärtää, kääntyi sekä rovastin että rovastinnnan katse useasti Vaaramäelle johtavalle tielle. He odottivat Erkkiä. Hän asui kuolintapauksesta asti pappilassa, aikoen viipyä siksi kun sai kaikki Kyllikin asiat järjestetyksi. Hän tahtoi ostaa Kyllikin irtaimiston ja sillä maksaa kaikki hänen velkansa. Hän uskoi, että Kyllikki olisi pitänyt siitä. Ja jokainen toivomus, mikä Kyllikillä mahdollisesti oli ollut, oli hänelle pyhä ja kallis perintö.

Muutamia päiviä ennen hautajaisia kutsui Santeri Saha johtokunnan koolle. Hän oli kuullut, että sekä pitäjäläiset että lapset aikoivat laskea seppeleensä Kyllikki Vaarantauksen haudalle. Hänestä johtokunnallakin oli syytä muistaa nuorta, innokasta opettajaa. Lisäksi sopi nyt osoittaa, että kaikki mitä aikaisemmin oli tapahtunut, oli tehty oikeuden ja hyvän järjestyksen nimessä eikä katkerassa ja halpamaisessa mielessä.

Pastori ei kuitenkaan kannattanut rahan tuhlausta kuihtuviin kukkasiin. Opettaja Vaarantauksen elämäntyö oli inhimillisesti nähden katkennut kesken. Sentähden pastori oli sitä mieltä, että johtokunta jatkaisi tätä työtä muistamalla Vaaramäen koulun köyhiä oppilaita. Hän ehdotti heidän hyväkseen perustettavaa muistorahastoa.

— Se on opettajan henkeen tehty ehdotus, Yli-kylän Riikka sanoi ja pyyhki silmiään.

— Kannatetaan, vahvistivat pastorska ja Lahtelan isäntä.

Silloin Martta Siivonen pyysi puheenvuoroa. Hänen suora selkänsä oli painunut kumaraan ja huulet vavahtivat hänen puhuessaan. Hän kannatti ehdotusta, mutta pani vastalauseensa siihen, mitä pastori aikaisemmin oli sanonut.

— En tee tiliä toisten puolesta. Katsokoon kukin itseään. Mutta omasta puolestani sanon suoraan: Katkeruutta minulla oli mielessä eikä rakkautta. Muussa tapauksessa olisin sekä naisena että äitinä pannut vastalauseen. Miestä ei koskaan olisi kohdeltu sillä tavalla.

Pastorskalle tuli kova kiire hätistää ovesta kurkistelevat lapset takaisin lastenkamariin. Pastorin ajatukset luiskahtivat hetkeksi johonkin toisille tuntemattomaan asiaan. Vasta hetken kuluttua hän muisti puheenjohtajantoimensa, napautti kynänpäällä pöytään ja kysyi, oliko muistorahaston perustaminen päätetty.

— Päätetty, vahvistivat muut. Yli-kylän Riikka yksin ei saanut itkultaan mitään sanotuksi. Sininen huivi vedettynä silmille hän itki, ei vain surusta ja kaipauksesta, vaan ilonkin kyyneleitä Jumalan suurista töistä ihmisten sydämissä.

Kyllikin hautaus oli määrätty vapunpäiväksi, jolloin kaikilla kouluilla oli lupa.

Vaikka Vaaramäeltä oli toista penikulmaa kirkolle, oli jo sinnekin kokoontunut lukuisa saattajien joukko. Muutamat tulivat "katsomaan kaunista kuollutta," toiset saattamaan opettajaa "kunnialla hautaan". Toiset tulivat kaipuunsa pakottamina.

Kansakoulun pihamaalla ei näkynyt mitään tavanmukaista kuusiaitausta. Koulurakennus ei muutenkaan näyttänyt kuolintalolta. Kaikki oli vain kaunistettua kuin suureksi juhlaksi. Viime päivien lämmin auringonpaiste oli tehnyt ihmeitä. Lasten lakaisemalla pihamaalla oli se nostanut vaaleanvihertävää nurmea. Koivutkin olivat saaneet pienen pieniä hiirenkorvia ja tuulenhengessä kepeästi keinuvia, kellahtavan vihreitä kukkia. Kuusivanhuskin työnteli ilmoille vaaleita, mehevänvihreitä neulasia.

Kuusen alla seisovassa aitassa oli Kyllikille valmistettu leposija. Erkin ollessa noutamassa arkkua lähimmältä asemalta olivat Aune, Anni ja Annin äiti pukeneet aitan. Ulkoapäin oli se nuorten havupuitten peittämä. Sisäpuoleiset seinät olivat kokonaan kuustenoksien ja niitten väliin pistettyjen valkoisten kukkien peitossa. Sisäänkäytävän yläpuolelle oli Aune viheriällä värillä valkealle pohjalle maalannut sanat: "Hän elää."

Kyllikin maja oli pyhäkkö, jossa arkiset ajatukset riisuttiin mielestä. Kävijä toisensa jälkeen poistui sieltä painunein päin ja hartaus sydämessä. Lasten laulaessa kannettiin arkku rattaille. Sekä hevosella ajavat että jalan kulkijat järjestyivät, ja sitten lähdettiin matkalle.

Aune ja Erkki ajoivat lähinnä arkkua. He istuivat vaieten toistensa rinnalla. Ainoastaan kerran, kun auringonsäteet aivan kuin hyväillen karkeloivat arkun kannella, kuiskasi Aune hiljaa: — Katso kuinka kauniisti hänen valkea arkkunsa loistaa.

Mutta ne sanat iskivät keskelle verisintä haavaa.

— Se on se morsiuspuku, jonka minä hänelle hankin.

Sanat purkautuivat epätoivoisen surun voimalla, ja nyyhkytys toinen toistaan ankarampi vapisutti Erkkiä.

Aunekaan ei aluksi saanut mitään sanotuksi. Sitten hän puristaen Erkin kättä kuiskasi: Hän elää.

Aune, Erkki, opettaja Siivonen ja Eemeli sekä neljä Kyllikin kookkaimmista oppilaista kantoivat kukitetun arkun hautaan. Lähinnä arkkua kulkivat Vaaramäen koululapset ja kohta heidän jälessään Sandra Holppa ja Amalia Ruusurinta. He kantoivat yhdessä suurta, komeata seppelettä "rakastavilta ja kiitollisilta Suopohjalaisilta."

Kaarlo Ruusurinta kantoi lasten seppeltä. Hilma oli ehdottanut, että Kyllikin pikku Anni saisi laskea sen. Mutta kun toiset pitivät tätä Suopohjalaisten arvolle sopimattomana, annettiin tehtävä Kaarlolle.

Ruumiinsiunaus kesti tavallista kauemmin. Lasten nyyhkytykset ja rovastin oman äänen värinä hidastutti toimitusta. Rovastilla oli sitäpaitsi paljon sanottavaa seurakuntalaisilleen. Ja se oli raskasta sanottavaa. Mutta siinä oli toivoa myöskin, sillä koditon oli päässyt kotiin. Vaaramäelta oli hänet korjattu sinne, missä ihmisillä on uudet mielet ja uudet kielet.

Kun lapset toimituksen päätyttyä toisiinsa painautuneina ja nyyhkyttäen katselivat kukitettuun hautaan, kohosi lähellä olevasta koivusta kevään leivonen ylös pilviin.

Helmeilevän kirkkaina putoilivat sävelet korkeuksista. Syvä hiljaisuus syntyi haudan partaalla. Nyyhkytyksetkin vaikenivat. Luonto itse lauloi elämän ja ylösnousemuksen laulua nuorena kaatuneen kummulla.

Eemeli Seppälä antoi hiljaa merkin laulajille. Sekä aikuiset että lapset kokoontuivat hänen ympärilleen, ja kun leivonen oli lopettanut laulunsa, kaikui keväisellä haudalla ijäisyystoivoa uhkuvasti:

"Valkeus jälkeen synkeyden, Onnea jälkeen kyynelten."