DIES IRAE

Taivas kuin veri pudottaa tähtensä niinkuin viikunapuu, mi suuressa tuulessa häilyin lehtensä karistaa. Ryskyvi maa kuin laiva, mi haaksirikkoutuu. Tulella täytetty meri käärmeitä, skorpioneja oksentaa. Hiirenkarvaiset orhit pillastuneina liekeissä laukkaa. Kuin saviastia hauras on sukukuntien työ hajalle lyöty. Viinakuurnia Herran suitsevan vihan enkelit kantaa. Mureni muumion lailla muodot lihan, varisi vaatetus sielun. — Ah, alastonta ken auttavi raukkaa! Kuolevan perhosen siivin lepattaa sen tuska ja lyö.

Voi merkkejä taivaan! On viimeinen yö. Oi, sielut, sielut, jäättekö hukkuvaan laivaan?

Esirientäjä

Mun sieluni, sa horjuva, kelmeä varjo, mihin joudut sa? Mikä kohtalos on, sa ruoko kalpea, juureton, taitettu hetkestä pois, ikuisuuden auringon ijäti paahtavan alla, sa pursi sokea, syöksyvä synkkää Tuonelan jokea valtamerelle rannattomalle, sa lintu pieni ihanuuden murtuvan sulkapeitossa helkähtävässä, harhaava yksin puutarhassa yön, Kuoleman sypressi-lehdossa äänettömässä? Mihin joudut sa, mun sieluni, sieluni?

Demoonit

Palkovenhot määrättä kiitävät, myrskyhyn hajoovat, iltaperhot liekkeihin liitävät tyhjähän vajoovat, tomuhiuteet mullassa nukkuvat, pimeään hukkuvat, tuomitut ootte!

Sielut

Aurinko ajaton, taivasten taatto, valkaise meitä; valtameri rajaton, kannata meitä: luoksesi palaa aaltojes saatto; Tuonelan vuoksi, virtaava lähteestä pohjattomasta, tuudita meitä kuin vakaista lasta liekussa kehdon! Ääretön yö iki-vehreän lehdon, suo meille siimes, suo meille rauha! Kaikkeuden Jumala, maailmojen Luoja, taivasten taatto, suo meille rauha, suo meille suoja!

Keruubit

Kuin aurinko maan, elon päivien pää, pois vyöryen pitkältä radaltaan, alas laskeissaan sädevaippahan jää, luo loimujaan ihanaisemmin kuin milloinkaan tulipurppurassaan, majesteettina maan, niin sielutkin vanhurskaiden pois kirvoten tomukuorestaan tulivaunuissaan ylösnousevat, sammuvat Jumalaan ikileimuavaan.