I (continued 2)

Thora hymyili, hän istui ja hyväili Donnan hienoa päätä, Samuel Sternin katsoessa hänen kauniita, hiukan liian hermostuneita käsiänsä.

Samuel Stern jatkoi:

— Hän tapaa kertoa minulle, että hänen miehensä panee leiman kaikenmoiseen koko kaupungissa, mutta en minä usko häntä. Hänen miehellänsä on nimittäin vain tavallinen hyvä miehenymmärrys. Mitä se merkitsisi hänen rinnallansa? Mitä suurimmalla helppoudella hallitsee hän sekä hänet että kaupungin muut vaikutusvaltaiset henkilöt — ilman että kukaan heistä sitä aavistaakaan, — niin syvältä salaneuvostostaan hän sen tekee.

— Puhutteko te nyt naisesta, jolle olette omistanut sydämenne?

— Rouva Thamar on nainen, joka on miellyttävä katsella, — hänen sandaalinsa viehättävät miesten sydäntä, ja ikävä hän ei ole! Mutta sydäntä ei hänelle pidä uskoa.

— Kaikkein ihmisten pitäisi pelätä teitä. Miksi teitä nimitetään Omar Pashaksi?

— Se on rouva Thamarin keksintö. Hän kai huomasi jotain yhdenkaltaisuutta… Tarun mukaan rakasti jumala häntä, mutta ei tahtonut koskaan sallia hänen suorittaa mitään.

Thora katsahti häneen. Hänen silmänsä — ne voivat väliin aivan piiloutua luomien taakse — ja hehkua siellä piilossaan.

Thora muutti hiukan paikkaa, otti muutamia kukkia ja sitoi ne yhteen heinänkorrella.

— Tiedättekö vielä jotain muuta uutta?… Olen varma että te tiedätte sen… sillä minä luulen… ei, ei se oikeastaan ollut mitään. — — —

— Neiti Schaum on myöskin lähtenyt. Hän ei voinut täällä tehdä työtä… Hänen piti toimittaa hengiltä jokin kirjailijatar, joka ei ollut kirjoittanut oikealla tavalla… Toivokaamme että hän tekee sen äkkiä. Ei edes naistakaan pidä kiusata liiaksi… Tiedättekö, että tuo leppeä pieni neito on kyky, joka on sukua kuudennentoista vuosisadan kauheille pedagoogeille!… Hän jättää miehet rauhaan. Naisia hän rakastaa ja kurittaa. Liian tyhmänrohkeitahan ne ovatkin nuo naiset, jotka eivät kirjoita niin kuin heidän tulisi. —

Thora nauroi. — Kuinka se sitten olisi?

Samuel Stern jatkoi: — Eiväthän he ole tekemisissä ainoastaan tuon kiltin neiti Schaumin kanssa… Kun nyt meidän sivistyksemme ei kerran ole ehtinyt sen pitemmälle — tai, jos niin tahdotte, niin kauan kuin meidän järkemme ei ole sen terävämpi kuin että me ehdottomasti katsomme jotakin kirjaa paremmaksi, jos se on miehen kirjoittama, — miksi eivät naiset Herran nimessä voi kutsua itseänsä Pekaksi tai Paavoksi tai Matiksi? Täytyyhän ihmisellä olla hiukan ymmärrystä!

— Mutta juuri sitähän naisilla teidän mielestänne ei ole.

— On kyllä — joillakuilla. George Sand ja George Eliot olivat kyllin viisaita pystyttääksensä kuuluisuutensa miehen nimen turvissa. Ihmiset pettyivät luulemaan George Eliot'ia vanhaksi papiksi, — ja se tuli hänen pelastukseksensa. Rosa Bonheur kävi kehityksensä tärkeimpänä kautena miesten vaatteissa. Muutoin hänet olisi syöty elävältä — — — Ja mehän olemme kaikki ihastuneita kaikkeen siihen naistyöhön, joka piiloutuu Goethen nimen suojiin, niin että jos se äkkiä karsittaisiin pois, me saisimme halvauksen, — — — sillä hänen runoutensa paras kukkeus olisi poissa — — —

— — — Mutta tuo puheenalainen ajattelematon olento saa pitää hyvänänsä varomattomuutensa seuraukset!

— Toivokaamme että hän niistä vielä toipuu! sanoi Thora.

Ja hän nauroi jälleen. Hän oli tullut niin hyvälle päälle.

Hän istui katsoen muutamia muurahaisia, jotka kantaa kontustelivat jotakin… Oikeastaan se huvitti häntä enemmän… Oli oikein surkeata, että hänellä oli niin vähän harrastuksia, — — — häntä ei liikuttanut vähääkään kuulla kaikista noista naisista, jotka olivat pelastaneet henkensä, sekä tuosta, joka oli tuomittu sen menettämään. Kernaimmin hän oli kuulematta lisää — — —

— Onko vielä muitakin, jotka ovat matkustaneet? kysyi hän kumminkin. — Minä luulen… ei, ei se ollut mitään. — Hän pudisti hymyillen päätänsä.

— On kyllä, lehtori. Hänen heikkoja yrityksiänsä olla sukkela tullaan varmaankin kaipaamaan. Ja huomenna lähtee kaksi meidän kauneista ja mitä häikäilemättömimmistä nuorista naisista tiehensä.

— Ei, nyt täytyy teidän lopettaa… sekä rouva Thamar että nuo nuoret neidit??… Minä luulen — — —

— Oletteko te aina niin luulevainen? Tarkoitan että onko teillä tapana yhtä mittaa käyttää tuota tekosanaa?

Samuel Sternin ääni kajahti hilpeältä.

— Älkää näyttäkö niin pelästyneeltä! Sanokaa nyt vihdoinkin, mitä te luulette!

— Senhän kyllä voin tehdä. Eivätkö ne ole teille jokseenkin tarpeellisia, kaikki nuo naiset?… Eikö teillä täydy aina olla joitakuita, jotka teitä jumaloivat, samalla kuin te itse pysytte täysin tyynenä? Suokaa anteeksi, — minä aina pelkään sanoa jotakin, sillä jos sen teen, niin sanon samalla liiaksi. Sitä ei pitäisi tehdä, mutta minä luulen, — niin minä luulen, että naiset ovat pilanneet teidät!

Hän kumartui alas silittämään Donnan kaulaa, aivan pelästyksissään siitä mitä oli sanonut. Hän kuuli ivan Samuel Sternin äänessä hänen nauraessaan.

— Te osoitatte minulle aivan liian suurta kunniaa, hyvä rouva!… Vai niin, vai sen huomion te olette tehnyt! Niin, minä olen kyllä perin katala olento. — Naiset ovat kaikki tyyni huolissaan minun autuudestani. Mutta mitä ne voittavat arvosteluillaan? Ken pystyy minua pidättämään luonansa? Mitä he saavat saaliiksensa? jotain, joka oli eilen olemassa ja on tänään kadonnut olemattomiin, jotain, joka on minuuteni uloimmalta pinnalla, — — — mitä äärimmäisimmässä etäisyydessä sisimmästä olennostani!… Ihminen on monimutkainen koneisto, hyvä rouva! — — —

— Ja se, jolla on äiti sellainen kuin minulla, hän ei anna kenenkään naisen pilata itseänsä — — sillä minä en päästä niitä sisään, noita naisia… Kutsun heidät esikartanoon pitoihin — — — temppeliin eivät he pääse konsanaan, — sinne missä palvelen äitiäni. Hän kävi istumaan paremmin.

— Minua haluttaisi kertoa teille jotain äidistäni. Tahdotteko te kuulla?

Thora nyökkäsi.

— Hän on aina ymmärtänyt minua. Hän on minun toverini, paras ystäväni, turvani erämaassa — hän on Mooses, joka johdattaa minua kohden luvattua maata. Mutta hän ei väsy, kuten Mooses. Hän ei väsy koskaan — siksi en minäkään voi joutua hukkaan. — — — Minun täytyi lähteä kotoa liian nuorena. Silloin sanoi hän minulle: »On paha sinulle, poikani, että olen pakotettu lähettämään sinut luotani. Mutta sinun täytyy nyt itsesi taistella taistelusi ja katsoa että pääset voitolle!» — — — Kävi kuten äitini pelkäsi. Taistelu kävi minulle; liian kovaksi. Mutta kaikki syntini minä vein hänen eteensä, — kaikki mitä olin tehnyt ja katunut ja kärsinyt, sen toin hänen nähtäväksensä! — — —

— Hän ei kääntynyt minusta pois. Hän tiesi mitä luonnossani oli, — tiesi kaikki, — huonot perinnölliset taipumukseni, oman heikkouteni, — mutta hän ei menettänyt rohkeuttansa. Hän ei jättänyt minua makaamaan maahan lyötynä… Tuollaisen rakkauden hiljainen anteeksianto, lempeä sääli — se on turva, joka pelastaa meidät. Koti ottaa meidät siten suojaten huomaansa.

Hän puhui lempeästi ja hitaasti. Hänen silmäluomensa olivat vaipuneet niin syvälle alas, ettei Thora voinut nähdä hänen katsettansa.

Äkkiä käännähti hän Thoraan päin.

— Mitä te sanoittekaan?

— En mitään — ei, en minä sanonut mitään!

— Minä uskon teille jotain. Oli kerran nuori nainen — hänelle minä olisin avannut temppelin oven. Siellä oli paikka varattuna hänelle äitini tykönä. Äiti odotti siellä sisällä. Olin sanonut että hän tulisi — — — Ja hän kulki esikartanon ylitse — valkoiset perhoset seurasivat häntä — — — Mutta laskettuaan jalkansa portaille hän käännähti ja meni pois. Hän ei käsittänyt, että hän kumminkin oli seisonut pyhällä paikalla! — — —

Silloin sanoin äidilleni: »Kaikki on mennyltä, valkoiset perhoset eivät tule enää tänne!» Ja hän sanoi minulle: »Nyt täytyy sinun pyrkiä tulemaan täysikasvuiseksi, niin että voit itse huolehtia itsestäsi.» — — —

— — — Oli jälleen toinen kerta, jolloin minä luulin että kaikki oli mennyttä. Silloin hymyili äiti: »Ei mikään ole hukassa!»… Hänellä on sydämessään ymmärtämisen lahja. Ei kukaan omista sellaista ymmärtämyksen taitoa, kuin nainen, jolla on tämä taito. Ei kukaan muu voi nähdä niin syvälle sieluun. Siksi minä jumaloin äitiäni. Hän on ainoa nainen, jota jumaloin!… Kaikkia muita kohtaan olen oppinut uskottomaksi hänestä, joka läksi luotani… Häntä minä katson suurimmaksi kanssarikollisekseni kaikessa mitä olen rikkonut.

Thora Thammers oli hypähtänyt kiveltä, jolla hän oli istunut. Hänen huulensa olivat valkoiset, kuin kuihtuneet. Hän oli huomannut että jotain oli tulossa — oli huomannut sen äänestä, joka muuttui muuntumistaan, kunnes hän ei sitä enää tuntenut.

Hän katsahti ylös.

Samuel Stern seisoi hänen edessään muuttuneena — — — voimakkaana, mahtavana, tumma säihky katseessa — — —

Nyt vasta tunsi hän hänet samaksi, joka hän oli ollut muinoin. Oli kuin hän olisi astunut hänen eteensä muuttumatonna pitkäin, menneitten aikojen takaa — Thora katsoi häneen sanatonna kauhusta.

Oliko se hänen syynsä! — — — Oliko hän syypää Samuel Sternin rikokseen?

Samuel Stern nauroi.

— Ja entä te? Onko kehityksenne tuottanut teille iloa?… Eikö ollut perin herttaista, että te valitsitte tulla tuollaisten lasten äidiksi? Eiköhän olisi paikoillaan nimittää juuri sellaisia lapsia äpäröiksi?

Thora Thammers kävi äkkiä aivan tyyneksi ja levolliseksi. Hänestä tuntui kuin hänen verensä jähmettyisi, ja hän tunsi sen helpotuksena.

Hän painoi päänsä alas ja seisoi hiljaa.

He olivat vaiti molemmat. Samuel Stern hengitti raskaasti, kuin ruumiillisen ponnistuksen jälkeen.

— Minun täytyi sanoa se, sanoi hän vihdoin hiljaa, — se oli kerran sanottava!

— Niin… niin, niin! sanoi Thora epävarmasti.

Sitten hän hymyili ja kohotti päänsä — kaula suoristui, veri pääsi liikkeelle, ja hänen silmissänsä säteili jotakin.

— Ei se tee mitään! sanoi hän ja nauroi. — Muutoin olettekin aivan oikeassa!

Hän käänsi kasvonsa Samuel Sterniä kohden. He katsoivat hetkisen toisiinsa.

— Thora, sanoi Samuel surumielisesti, — saanko vielä kerran sanoa sen nimen yhtä hiljaa ja suljetusti kuin te itse.

Thora hymyili katkerasti. — Mitä se hyödyttää?

Mitä te ajattelette?

— Jotain, jonka kerran olen lukenut koptilaisessa raamatussa, sanoi Thora hitaasti: »Mutta Herra sanoi opetuslapsillensa: Ettekö sitten tekään näe, että eläin vuotaa verta, ja ettekö kuule kuinka se huutaa ja vaikeroi? Mutta opetuslapset vastasivat: Ei, Herra, emme kuule sen huutavan ja vaikeroivan…» Sellaista elämä on!… me emme kuule toisiamme!

— Puolustautukaa! pyysi Samuel. — Vastatkaa minulle! Sanokaa jotain lisää.

— Sen minä teen — joskus — myöhemmin!

— Huomennako?

Thora ei vastannut. Hän läksi.

Samuel jäi katsomaan hänen jälkeensä. Hän näki tuon solakan, hiukan kumarassa kulkevan olennon kuvastuvan valoisaa ilmaa vastaan — ja ikäänkuin häipyvän nummelle.

Hän ei voinut enää nähdä Thoraa — vaan hän kuuli kaikkialla hänen viime sanansa: nummi oli omaksunut sen — se täytti koko nummen… Huomennako? Tulisiko hän huomenna?

Mutta varhain seuraavana aamuna oli rouva Thammers matkustanut pois.

Sanottiin että hän oli saanut sähkösanoman mieheltänsä.

Itse asiassa alettiin jo vähitellen väsyä täälläoloon ja matkustaa kotiin.

Ja ikäänkuin kesävieraat olisivat kaikessa hiljaisuudessa sopineet keskenään, etteivät enää jaksaneet sietää toisiansa, kävi pysyväksi keskusteluaineeksi, ken ensi kerralla läksisi tiehensä.

Ei enää välitetty niistä, jotka tulivat. Kaikkien huomio oli kiintynyt niihin, jotka läksivät.

Vanhemmat punnitsivat kysymystä pitäisikö mennä saattamaan vai ei — nuoremmat sitä, kuinka monta tavanmukaista jäähyväiskyyneltä asianomainen oli ansainnut.

* * * * *

Oli myöskin muutamia, joiden mielestä oli kaikkein hauskinta nyt kesäkauden lopulla, kun ei enää ollut niin paljon ihmisiä.

Näihin kuului Marit Hennerud, parantolan nuori emäntä. Nyt oli hänellä enemmän aikaa olla mukana sisällä. Juuri näin kesäkauden lopulla hänellä tavallisesti oli pienet rakkausjuttunsa. Varhain kesällä oli siellä ollut eräs nuori mies, joka oli ollut oikein onneton hänen tähtensä — mutta eihän hän voinut siihen mitään, kun hänellä oli niin paljon tehtävää.

Nyt hän sensijaan voi olla mukana sekä tunturiretkillä että varsinkin illalla, kun mentiin soutelemaan järvelle.

Jos sitten sattui että sen, johon hänen sydämensä oli kiintynyt, täytyi matkustaa liian pian, voi hän itkeä vuolaita kyyneliä — oli kuin kuolema olisi ollut lähellä.

Mutta muutaman päivän perästä häntä pyrki naurattamaan sitä muistellessa.

Olihan jonkun kerran tapahtunut, että asia alkoi näyttää vakavammalta. Silloin oli hän aina ajatellut että nyt teki oikea rakkaus tuloansa, ja hänen oli täytynyt uskoa kaikki vanhalle tädillensä.

Ja vanhus kehotti häntä joka kerran olemaan uskollinen ja kestäväinen, niin että asiasta voisi tulla jotain valmista. Sillä perheen mielipahaksi oli Marit Hennerudilla päähänpisto antaa aina rukkaset. Ei hän voinut siihen mitään että rakkaus katosi, kun ehdittiin niin pitkälle. Hänelle soveltuivat parhaiten vähäiset kesähakkailut.

Ja päivät menivät menojansa — kunnes viimeinen tuli, ja viimeinen vieras matkusti tiehensä kuullen jälkeensä ystävällisen kehotuksen: — Tervetuloa toistekin! — — — ja sitten vielä aivan viimeisen hilpeän huudon, joka kajahteli mäkiä alas: — Sillä tuleehan toistekin kesä!

Sitten parantola suljettiin ja telkittiin kiinni.

Ja Maritin täytyi palata kylään, missä hylättyjen kosijain tuli kuuma olla, joka kerran kun kohtasivat hänet.

Se oli hänen silmiensä syy. Ne katsoivat liian lempeästi ja haaveellisesti heitä kaikkia. Mutta hän ei itse tiennyt siitä mitään, niin sitä ei käynyt hevillä korjaaminen.