METSÄNKUNINGAS.
Reading edition
Henkilöt:
Tapio, ukko; tummanruskea parta, korkea havunneulahattu, kuusennaavainen turkki, kultainen vasara. Mielikki, nuori nainen; kultainen rannerengas ja seppeleitä, siniset sukat punaset kengännauhat, kultaiset avaimet. Nyyrikki, poika; sininen levätti, sininen tahi punanen korkea hattu, kirves. Tellervo, tyttö; kullankeltainen tukka, kevyt, hienohelmainen paita. Tuulikki, tyttö; koivunvarpuja, punainen silkkiliina. Metsänpiika, pieni tyttö, huilu kädessä. Kaksi haltijaa, joilla on hunaja-arkkunen. Ensimäinen, toinen ja kolmas haltija. Eräs metsästäjä. Tapion karjalaumoja.
Tasanko metsässä. Suuria ja pieniä lintuja ympärinsä kaikilla oksilla.
METSÄNPIIKA (yksin).
Huu – nyt tuulee vihaisesti, Metsä kolkko on ja musta, Ja mä tänne salaisesti Riensin kohti valaistusta. Oi, kuin tääll’ on koreaa, Siroa ja loistavaa, Oksilla on lintusia Tänne alas katsovia!
Hyvää iltaa, ystävät! Sallittenko että vähän Levähdän, kun väsyvät Jalkani? – Jos istun tähän, – Ah, mut mua ette tunne! Olen palvelija vaan, Metsän pieni hempukainen, Metsänpiiaks’ sanotaan. Työtä tehdä saan ma vainen: Kuivat oksat katkoella, Suot ja nevat puhdistaa, Vuoret vöihin sitoella, Metsänpolut kaunistaa; Variksille pesät tehdä, Marjat syödä metsämiesten, Siman karhun suuta varten. Ja kun sudet lasta vainoo, Olla sille tuki ainoo.
Aamuin metsän haltijalle Siman kokoon mahtavalle. Isäntäni käskemänä Torvehen saan toitottaa, Pian ovat lähempänä, Joit’ hän tahtoo komentaa. Palvella saan emäntätä, Liinat kaikki kehrätä; Sukat kudon väsymättä, Saunan panen lämmitä; Vielä pikku linnuillekin Siroittelen jyviä – Vaivojani elämässä Kertoa en voine tässä.
Nyt on seikka tämänlainen: Tapioll’ on lapsia, Poikia on sata vainen, Tyttöjä yks’ tuhatta. Kaikki ovat tyhmäpäitä, Aivan vailla tietoja, Mahdotoin on kestää näitä, Jolleivät saa oppia, Käydä oikein koulua, Siellä sievistetyks’ tulla. – Väsyneenä lapsihin, Aikoo isäntäni mennä Kanssa lasten kaikkien Luokse vanhan Väinämöisen, Saada sieltä neuvoja, Ohjehia viisaita.
Mutta metsän läpi mä Riensin tänne suksillani, Noiden toisten edellä, Ett’ ois yöksi herrallani Hyvä paikka levätä. Jälempänä herrani Jyskehellä tulevi, Hämeenkangas kai’un antaa, Jonka tuuli tänne kantaa!
(Kuuluu torven toitotusta.)
Sijaa tehkää Tapiolle, Väellensä mainiolle, Palvelijoilleen kaikille!
(Tapio ja Mielikki seurueineen saapuvat.)
TAPIO.
Seis! Nyt levätkäämme tässä, Täss’ on kaunis metsämaa. Virvatulet hämärässä Maata hiukan valostaa, Metsänpiika meille on Hankkinut tään asunnon. Mielikki, sä kaunoinen, Istu tälle kivellen, Väsynyt sun ukkos tähän Istahtavi kannon päähän.
(He istuvat).
No, nyt väki astukaa Tänne, mulle kertokaa Kaikki tämän päivän työ! Kuu jo loistaa. Meill’ on yö.
ENSIMÄINEN HALTIJA.
Tuon kosken männyssä Pesäni on. Sitä hakkaamaan Sai mies onneton. Mut’ miehen mä nappasin, Kumoon kappasin, Löin kirveen kivehen Kiemuksi varisten.
TOINEN HALTIJA.
Asun lähtenen luona Mist’ hirvet on juon’na. Sai sinne tyttönen Juomista hakien. Mä huomasin kyllä Kuin heikko ol’ pieno; Niin ämpärin täytin, Sen tytölle näytin, Ilo poskista hohti Nyt minua kohti.
KOLMAS HALTIJA.
Tuo vuori on mun. Kas, isäni kun On kääpiö vainen Ja äit’ keijukainen. Mä kultia sain Noin vaan hatullain. Ne leskelle kannoin – Näin köyhälle annoin.
Metsän kuningas.
TELLERVO.
Mä pensahikossa Näin jänösen heikon, Ja verta vuoti tuon Jalasta veikon. Mä rientäen juoksin Nyt sairahan luoksi, Mä sidoin ja hoidin Ja haavoja voidin. Näin apua annoin, Ja lopuksi vielä Hänet kotiin kannoin.
NYYRIKKI.
Kas, hangessa tuolla Mä näin mehiläisen, Mi koht’ oli kuolla. Mä otin tuon jäisen Ja säälien kannoin, Mä huulilla hengiten Lämpöä annoin. Se virkosi, pienoinen. Sit’ yhä suojaten Panin sen povellen’.
TUULIKKI.
Tuoll’ orava oksalla Iloisna rapsoi, Mutt’ pyssymies metsässä Nuolia kapsoi. Mä myrskynä saavuin Ja miestä mä löin, Ja särin sen nuolen. Sitt’ tuskin ja töin Taas piilohon puikin, Jo metsähän luikin.
METSÄSTÄJÄ.
Kuullos, rouva ihanainen, Metsän maammo kaunokainen, Kuullos tuota tyttö nurjaa, Minua hän petti kurja; Multa vei hän saalihini. Lyö nyt häntä mielikseni, Anna vitsan koivupuista Pehmitellä ilkiluista, Ettei toiste miestä pilkkaa! – Vyölläsi sun kullat kilkkaa, Avainkimppu helisevi, Rikkauttas muistelevi. Avaa aarre Tapiolan, Anna metsäonni mulle! Salli palvelijas soman Soitatella iloks’ sulle, Soitatellen viekoittaa, Metsän karjaa kuljetella Ympäriltäs tähän tiehen, Onneks’ tämän metsämiehen.
MIELIKKI.
Pyyntös täytän mielelläni! Metsänpiika, pikkarainen, Käske karja kaikenlainen, Sudet, karhut, teiret, metsot, Kyyhkyt, kotkat, ketut, osmot; – Ilvekset ja jänöt kanssa Olkoot vielä saaliinansa.
(Metsänpiika puhaltaa koolle metsän eläimet.)
METSÄSTÄJÄ (ampuen eläimet, jotka kaatuvat hänen nuolistaan).
Metsänruhtinatar, sua Ylistän, ett’ autoit mua, Lahjas annoit runsahasti, Kaikki kaadoin mieluisasti. Nyt saa riemu tupahamme, Pian pannut pihisevät, Pian juomat kihisevät, Pienimmätkin elukkamme, Kärpänen ja heinäsirkka, Tänään nimeäsi virkkaa, Mielikkiä muistelevat, Onneksesi huutelevat!
MIELIKKI.
Luuletko sä, metsämiesi, Että surmaa tuopi tiesi? Metsän nä’yt pettää voivat Metsämiehet vallan oivat. Ennenkuin sun paistis paistuu, Nousee kaikki kaatamasi, Metsänriista ampumasi Jaloillensa; hallussani Ovat jälleen ominani!
(Hän antaa merkin Metsänpiialle, joka puhaltaa pilliin. Kaatuneet eläimet heräävät eloon ja hyppelevät iloisina ympäri).
METSÄSTÄJÄ.
Oi, sä velho pettäväinen!
MIELIKKI.
Oi, sä narri tyhmäpäinen! Verta vuotaa karjaseni. Tullos pieni palkkalainen, Tuo’os juoma hunajainen, Virkistä’ös aarteheni!
(Metsänpiika tarjoo karjalle hunajata.)
TAPIO.
Ken rohkeni illalla loistosan yön Mun kanssani ilkamoida, Ja tehdä tuhoa tuottavan työn, Mun karjani kassaroida? Mull’ voimaa eikö ja mahtia myös, Mi vallita voipi metsien yöss’ Ja hallita kankahat, kummut?
(Kuuluu rakeiden rapinaa ja myrskyn pauhua).
METSÄNPIIKA (nousee, eräälle vuorelle ja puhuu seuraavaa:)
Herra kuningas, kuulen rakeiden rapinaa ja myrskyn pauhua. Näen tummanpunaisia pilviä, joissa salamat välähtelevät – ja jotka avaruuksien läpi meitä lähenevät. Ne ovat tulevat vuosisadat, jotka saapuvat maahan, kaataen metsät ja karkoittaen meidät pois. Herra kuningas, pelkään, että valtasi on ohitse!
MIELIKKI.
Puhalla pilliisi ja karkoita tulevaisuus pois!
METSÄNPIIKA.
Ruhtinatar, minä puhallan turhaan; pillini ei soi! Meillä ei ole voimaa kukistaa tulevaisuutta. Uusi vuosituhannes astuu esiin. Paetkaamme!
(Kaikki kokoontuvat Tapion ympärille ja valmistautuvat lähtemään.)
TAPIO.
Viel’ honkien humina laajalla käy Mun Suomeni suurilla mailla. Ei kirvestä kirkasta korvessa näy, Ei metsissä, kotkien mailla. Toki tiedän, ett’ aika se tuleva on, Kun pelloksi muuttunut linnani on Ja lankuiksi metsäni uljaat.
Mut Tapio, metsien haltija, voi Ei peikkojen valtahan joutaa. Hän, mahtava, yhäkin askaroi Ja honkien sarkoja hoitaa. Hän lämpöä metsistä maahamme tuo, Hän kosteutta kentille runsaasti suo Ja kummukot ruoholla peittää.
Nyt kentältä tältä me poistumme pois, Pois kauemmas metsihin maamme, Jos paha tai hyvä tääll’ elämä ois, Sen vihdoin kuulla me saamme. Mut voima jos täällä ja valokin lie, Mi Jumalan totuuden perille vie, Niin seisovi Suomen maamme!
(Kaikki poistuvat).