ALKULAUSE.

Siihen Macaulay'n kirjoitukseen, joka täten suomenkielisessä asussa tarjotaan yleisölle, on alkujansa antanut aihetta teos nimeltä "Robert Lordi Clive'n elämä, tehty perheessä, säilytettyjen kirjallisten tietojen mukaan, jotka käytettäväksi on antanut Povis'in Jarli. Tekijä, John Malcolm." Vaan Macaulay on melkein kokonansa jättänyt tavallisin arvostelijan tehtävän sikseen ja käynyt käsittelemään teoksen ainetta omien tutkimustensa kannalta. Sen kautta on hänen työstänsä lähtenyt tulos, jossa itsenäisesti ja johdonmukaisesti esitetään lordi Clive'n elämäkerta ja hänen elämänsä mainio työ, Englannin itä-indialaisen vallan perustaminen.

Suomentaja.

LORDI CLIVE.

Meistä on aina tuntunut oudolta että, vaikka kaikki Euroopan kansat ovat hyvin perehtyneet Espanjan ameriikkalaisen vallan historiaan, meidän kansalaistemme suuret työt itämailla ovat herättäneet niin vähä huomiota omassakin keskuudessamme. Jokainen koulupoika tietää, kuka Montesuman vangitsi ja kuka Atahualpan kuolijaksi kuristi. Mutta epäilemme tietääkö yksi kymmenestä, korkeimman sivistyksen osallisiksi tulleista gentlemenneistämmekään kertoa, kuka Buksarin tappelun voitti, kenen työtä Patnan verilöyly oli, hallitsiko Suradsja Daula Oudessa vai Travankoressa tahi oliko Holkar hindulais- vai muhamettilaisuskolainen. Ja kuitenkin oli se kansa, jonka Cortes voitti, aivan raakaa, jolla ei ollut minkäänlaisia kirjaimia, joka ei tietänyt käyttää metalleja, joka ei ollut kesyttänyt mitään eläintä, jolla ei ollut kuin puusta, kivestä tahi kalanluusta tehtyjä aseita, joka piti ratsumiestä kummituksena, puoleksi ihmisenä, puoleksi petona, jonka mielestä pyssymies oli loitsija, joka tiesi panna ukkoisen jyrisemään ja taivaan pilvet salamoimaan. Indiassa oli silloin, kuin me saatoimme sen valtamme alle, kymmentä vertaa enemmin asukkaita kuin Espanjalaisten valloittamassa osassa Ameriikkaa, ja ne olivat samana aikana aivan yhtä korkealla sivistyksen kannalla kuin tuo voittorikas Espanjan kansa. He olivat saaneet syntymään suurempia ja kauniimpia kaupunkeja kuin Saragossa ja Toledo sekä komeampia ja loistavampia rakennuksia kuin Sevillan tuomiokirkko. Heillä oli pankkiireja, jotka olivat rikkaampia kuin Barcelonan ja Cadiz'in rikkaimmat kauppahuoneet, varakuninkaita, joille Ferdinand katoolinen ei voinut loistossa vertoja vetää, niin äärettömät joukot hevoisväkeä ja niin pitkät tykistöjonot, että ne olisivat voineet hämmästyttää yksin "suurta kapteeniakin". Saattaisi arvella, että kaikki ne Englantilaiset, joita ylimalkaan joku historiankohta voi huvittaa, olisivat halukkaat tietämään, kuinka kourallinen heidän kansalaisiaan, eroitettuina kotimaastansa suunnattoman meren kautta, laskivat valtansa alle muutamien vuosien kuluessa erään maailman väkirikkaimpia valtakuntia. Vaan kuitenkin on tämä aine, jos emme liioin erehdy, useimpain mielestä ei ainoastaan ikävä, vaan suorastaan vastoinmielinen.

Kenties on syy tähän osaksi historioitsijainkin. Vaikka mr. Mill'in kirjalla epäilemättä onkin suuria ja harvinaisia ansioita, ei sen esitys kuitenkaan ole tarpeeksi vilkas ja kuvaava kiinnittämään niitä, jotka lukevat sitä huvikseen. Orme, joka vetää vertoja Englannin parhaimmille historioitsijoille sekä stiilin että kertomistaidon suhteen, käy ikäväksi liikanaisen laveutensa tähden. Nelitaitteisessa teoksessa antaa hän keskimäärin tiheään painetun sivun kahdeksanviidettä tunnin tapahtumille. Tämä on ollut syynä siihen että, vaikka hänen kertomuksensa ylimalkaan on luotettavimpia ja parhaiten kirjoitettuja kirjallisuudessamme, sitä ei koskaan ole suosittu suuremmassa määrässä eikä luettane nyt enää tuskin milloinkaan.

Pelkäämme, ett'eivät ne lukijat, joita Mill'in ja Ormen kirjat ovat työlästyttäneet, voi kovin suuresti mieltyä nyt edessämme olevaan teokseen. Ne ainekset, jotka lordi Povis vainaja on jättänyt sir John Malcolm'in käytettäviksi, ovat kyllä suuriarvoisia. Vaan emme voi sanoa, että ne ovat tulleet kovin taitavasti käytetyiksi. Väärin olisi kuitenkin ankarasti arvostella teosta, joka, jos tekijän ikää olisi riittänyt sen täydellisentämiseen ja parantamiseen, kenties supistamisella ja aineen paremmalla järjestämisellä olisi tullut korjatuksi. Kernaammin täytämme mieluisan velvollisuuden lausua kiitokset sille jalolle perheelle, joka on toimittanut yleisölle niin paljo hyödyllisiä ja merkillisiä opetuksia.

Kirja antaa ylimalkaan, jos oletammekin sekä niiden puoltohaluisuuden, jotka ovat hankkineet ainekset, että niiden, jotka ovat järjestäneet ne, mitä suurimmaksi, varsin jalon käsityksen lordi Cliven luonteesta. Me emme tosin voi olla yhtä mieltä sir John Malcolm'in kanssa, jonka suosio ei rajoitu elämänkertojan suosioon, ja joka ei keksi muuta kuin viisautta ja tunnollisuutta epäjumalansa toimissa. Mutta ainakin yhtä vähä voimme yhtyä mr. Mill'in ankaraan arvosteluun, joka meistä katsoen näyttää osoittavan vähemmin arvostelukykyä kertomuksessaan Clive'stä kuin missään muussa osassa ansiollista teostansa. Clive on, samoin kuin useammat muutkin, joilla synnyltään on tuima luonne ja joita kovat koetukset ovat kohdanneet, vikapää suuriin hairahduksiin. Mutta jokaisen, joka luopi tasapuolisen ja ymmärtäväisen katseen tämän miehen koko elämänjuoksuun, on myöntäminen, että sankareiden ja valtiomiesten suhteen niin rikas saaremme tuskin milloinkaan lienee synnyttänyt miestä, joka on osoittanut enemmin todellista kuntoa niin sodan kuin rauhankin toimissa.

Clivein suku on kahdennestatoista vuosisadasta lähtien asunut vähäisenlaisella maatilalla Shropshiressa, lähellä Market-Drayton'in kaupunkia. Yrjö I:sen hallitessa oli tämän vähäpätöisen, mutta vanhan perintötilan haltijana mr Rikhard Clive, joka näyttää olleen yksinkertainen, erinomaisempaa älyä ja kykyä kaipaava mies. Hän oli kasvatettu lakimieheksi, ja hän hoiti samalla virkaansa kuuluvia tehtäviä ja pienen tilallisen askareita. Hän nai erään Gaskil nimisen neidin Manchesterista ja tuli isäksi isolle perheelle. Hänen vanhin poikansa, Robert, josta tuli brittiläisen vallan perustaja Indiassa, syntyi esi-isiensä vanhalla tilalla syyskuun 29 p. v. 1725.

Muutamia piirteitä varttuneen miehen luonteesta havaittiin jo varhain lapsessa. Hänen sukulaistensa kirjoittamia kirjeitä on säilynyt siltä ajalta, jolloin hän oli seitsemän vuoden ijässä, ja nämä kirjeet osoittavat, että hänen kova taipumattomuutensa ja tuima luontonsa, joita vielä semmoinen synnynnäinen rohkeus elähdytti, ett'ei se kaikin ajoin näyttänyt sopivan yhteen terveen mielentilan kanssa, jo tällä nuorella ijällä alkoi saattaa hänen vanhemmilleen suuria huolia. "Miekkailu", sanoo eräs hänen setänsä, johon hän on ylenmäärin mieltynyt, tekee hänen luontonsa niin raivokkaaksi ja mielivaltaiseksi, että vähäpätöinenkin syy saattaa hänet vimmaan. Seudun ijäkkäämmät ihmiset muistavat vielä vanhempainsa kertoneen, kuinka Bob Clive kiipesi Market-Draytonin korkeaan kirkontorniin, ja millä kauhistuksella asukkaat näkivät hänen istuvan kivisellä räystäällä, lähellä tornin korkeinta huippua. He kertovat hänen myöskin koonneen kaiken kaupungin laiskan nuorison jonkunlaiseksi ryöstöarmeijaksi ja pakoittaneen kauppiaat omena- ja puolipenceveroon, jota vastaan hän puolestansa meni takaukseen heidän ikkunainsa rauhoituksesta. Hän pantiin koulusta toiseen; hänen edistymisensä lukutaidossa oli sangen huono, ja hän saavutti kaikkialla äärettömän pahakurisuuden maineen. Eräällä hänen opettajoitaan kerrotaan kuitenkin olleen älyä ennustamaan, että tuota laiskaa poikaa odotti maailmassa suuret tehtävät. Mutta yleinen mielipide näyttää olleen, että Robert parka oli tolvana, milt'ei roisto. Hänen vanhempansa eivät odottaneet mitään hyviä tuotteita hänen vähäisistä luonnonlahjoistansa ja hänen itsepintaisesta mielenlaadustaan. Ei siis tarvinne oudoksua, että he, hänen kahdeksantoista vuotiaana ollessaan, ilolla ottivat hänelle vastaan kirjurinpaikan itä-indialaisen kompanian palveluksessa ja lähettivät hänet matkalle joko saavuttamaan onnensa Madrasissa tahi kuolemaan siellä kuumetautiin.

Clive'n toiveet olivat ihan erilaiset kuin niiden nuorukaisten, joita itä-indialainen kollegiumi nykyjään lähettää aasialaisen valtansa esikunnille. Kompania oli siihen aikaan paljas kauppayhdistys. Sillä ei ollut kuin muutamien neliöpeninkulmain ala maata, josta maksettiin veroa maan syntyperäisten kansain hallituksille. Sen sotilaat riittivät tuskin miehittämään niiden kolmen tahi neljän huonon linnoituksen muuria, jotka olivat rakennetut varastohuoneiden suojelemista varten. Melkoinen joukko tätä varustusväkeä oli maan syntyperäisiä asukkaita, jotka eivät vielä olleet oppineet europpalaista sotataitoa, ja joista toisilla oli aseina miekat ja kilvet, toisilla jouset ja nuolet. Kompanian palvelijoilla ei ollut silloin niinkuin nyt tekemistä avaran maan oikeudenhoidon, eikä sen taloudellisten ja diplomaatillisten asiain kanssa, vaan heidän toimenansa oli tavarain hankkiminen, kankaankutojain palkkaaminen, laivojen paneminen lastiin ja etenkin semmoisten yksityisten kauppiaiden silmälläpitäminen, jotka rohkenivat rikkoa kompanian monopolia. Nuorilla kirjureilla oli niin huono palkka, että hädin tuskin tulivat toimeen velkaantumatta; vanhemmat rikastuivat yksityisen kaupankäymisen kautta; ne taas, jotka elivät tarpeeksi kauan yletäkseen korkeimpiin virkoihin, kokosivat itselleen usein melkoisen omaisuuden.

Madras, johon Clive oli määrätty tulemaan, oli kenties siihen aikaan kompanian tärkein uudispaikka. Edellisellä vuosisadalla oli St Georg'in linnoitus rakennettu autiolle, meren vyöryvien aaltojen pieksämälle paikalle, ja sen läheisyyteen oli syntynyt monien tuhansien maan syntyperäisten kansoittama kaupunki profeetan kurpitsan nopeudella, niinkuin kaupungit tavallisesti syntyvät itämailla. Siellä oli jo etukaupungeissa joukottain valkoisia huviloita, joita kutakin ympäröi tarha. Näihin huviloihin peräytyivät kompanian varakkaat asiamiehet nauttimaan niinä lomahetkinä, jolloin he olivat vapaat työstänsä kirjoituspöydän ääressä ja varastohuoneissa, Bengalinlahdesta päivän laskun jälkeen nousevia virkistäviä tuulenhengähdyksiä. Näiden kauppaylimysten elämäntavat näyttävät olleen tuhlaavaisemmat, ylellisemmät ja ylpeämmät kuin niiden suurten laki- ja valtiomiesten, jotka ovat seuranneet heitä. Mukavuuden käsitys oli sitä vastoin paljoa vähäisempi. Monet keksinnöt, jotka nykyaikaan lauhentavat ilman kuumuutta, suojelevat terveyttä ja pidentävät ikää, olivat silloin tuntemattomia. Liike Euroopan ja Indian välillä ei ollut läheskään niin vilkas kuin nyt. Matka Kapin kautta, jonka meidän aikoinamme usein ovat kerinneet kolmessa kuukaudessa, tehtiin silloin ani harvoin kuudessa, ja kesti toisinaan päälle vuodenkin. Sentähden tuli Indiaan siirtynyt Englantilainen silloiseen aikaan paljoa enemmin kuin nykyjään vieraantumaan emämaan oloista, paljoa enemmin kärsimään itämaalaisten tapojen vaikutusta ja, palattuansa Eurooppaan, paljoa vähemmin sopivaksi täkäläisen yhteiskunnan jäseneksi.

Linnoituksessa ja sen alueessa harjoittivat englantilaiset maaherrat maan syntyperäisten hallitsijain luvalla samanlaista laveata valtaa, jota jokainen suuri indialainen tilanomistaja harjoitti tiluksillaan. Mutta he eivät olleet koskaan uneksineetkaan ruveta harrastamaan itsenäisyyden saavuttamista. Ympäröivää maakuntaa hallitsi Karnatikin nabobi, joka oli Dekan'in tavallisesti nisamiksi kutsutun varakuninkaan käskynhaltija, ja tämä oli vuorostansa sen mahtavan ruhtinaan käskynhaltija, jota esi-isämme kutsuivat suur-moguliksi. Nämä kerran niin jalot ja peloittavat arvonimet ovat vieläkin olemassa. Vielä nytkin on Karnatikissa olemassa nabobi, jolle Englantilaiset antavat eläkerahan niiden maakuntain tuloista, joita hänen esi-isänsä hallitsivat. Vielä nytkin on olemassa nisami, jonka pääkaupunkia englantilainen leiri pitää kurissa, ja jolle englantilainen residentti neuvon nimellä antaa käskyjä, joita ei käy vastusteleminen. Vielä nytkin on olemassa moguli, joka Englantilaisten luvalla on pitävinään hovia ja ottavinansa vastaan pyyntökirjoja, vaan jolla ei ole enemmin auttamisen tahi vahingoittamisen valtaa kuin kompanian nuorimmalla sivili-virkamiehellä.

Clive'n matka kulki senaikuisiinkin oloihin katsoen tavattoman hitaasti. Laiva viipyi muutamia kuukausia Brasiliassa, jossa nuori seikkailija oppi vähän Portukalin kieltä ja tuhlasi kaikki käsirahansa. Hän saapui Indiaan yli vuoden kuluttua siitä, kuin hän oli lähtenyt Englannista. Hänen tilansa Madrasissa oli sangen tukala. Hänen varansa olivat loppuneet. Hänen palkkansa oli pieni. Hän oli joutunut velkaan. Hänen asuntonsa oli kehno, ja tämä ei suinkaan ollut vähäinen haitta ilma-alassa, jota Eurooppalainen ei voi kestää kuin tilavissa ja hyville paikoille rakennetuissa huoneissa. Hän oli saanut mukaansa suosituskirjeen eräälle gentlemannille, joka kenties olisi auttanut häntä; vaan noustuansa maalle St Georgin linnoituksen luona, sai hän tietää, että tämä gentlemanni oli purjehtinut Englantiin. Nuoruuden ujous ja luonnon kopeus esti häntä joutumasta vierasten seuraan. Hän oli monta vuotta Indiassa tuntematta ainoatakaan perhettä. Ilma-ala vaikutti hänen terveyteensä ja mielentilaansa. Hänellä oli toimi, joka oli varsin huonossa sopusoinnussa hänen tuiman ja rohkean luontonsa kanssa. Hän ikävöi kotiinsa ja kirjeissänsä sukulaisilleen ilmaisee hän tunteensa vienommasti ja synkemmin, kuin sekä hänen lapsuutensa itsepintaisuus että hänen jäykkä taipumattomuutensa varttuneemmalla ijällä antavat aihetta arvata. "En ole viettänyt ainoatakaan onnellista päivää", sanoo hän, "sittenkuin läksin synnyinmaastani;" ja toisessa paikassa lausuu hän: "Minun täytyy tunnustaa, että kuin minä aika ajoin muistelen armasta synnyinmaatani, Englantia, herää minussa vallan omituisia tunteita — — — Jos joutuisin vielä kerran niin onnelliseen tilaan, että voisin käydä isänmaassani ja etenkin Manchesterissa, joka on kaikkien toiveideni keskus, niin olisi kaikki, mitä voin toivoa ja tahtoa, kerrallaan edessäni."

Yhden viihdytyksen saavutti hän ja se oli mitä jalointa laatua. Maaherralla oli oivallinen kirjasto, jota hän antoi Clive'n käyttää hyväksensä. Nuorukainen vietti suuren osan joutoaikaansa lukemisella ja hankki tällä ajalla melkein kaikki ne kirjatiedot, jotka hänellä ijän pitkään olivat. Poikana oli hän ollut liian laiska, mieheksi tultuaan oli hänellä liiaksi muita toimia voidaksensa pitkittää kirjallisia harrastuksiaan.

Vaan ei ilma-ala eikä köyhyys, ei luku eikä maanpaossa syntynyt ikävä voinut masentaa hänen luontonsa tavatointa rohkeutta. Hän kohteli virallisia esimiehiänsä samalla tavalla, kuin hän oli kohdellut opettajoitaan ja oli usein vähällä menettää paikkansa. Kahdesti aikoi hän kauppatalossa asuessaan lopettaa henkensä, vaan pistooli, jonka suun hän oli ojentanut päätänsä kohti, ei kummallakaan kerralla lauennut. Tämän sattumuksen sanotaan vaikuttaneen häneen samalla tavalla, kuin yhdenkaltainen pelastus oli vaikuttanut Vallenstein'iin. Vakuutus siitä, että pistooli oli täydessä latingissä, sai hänet huudahtamaan, että hänen henkensä varmaan oli säilytetty suuria hankkeita varten.

Tähän aikaan johdatti tapaus, joka ensimmältä näytti tahtovan kerrassaan lopettaa kaikki hänen elämänsä toiveet, hänet uudelle kunnian tielle. Euroopassa oli jo muutamia vuosia raivonnut Itävallan perintösota. Yrjö II oli ollut Maria Teresian alituisena liittolaisena. Bourbonein suku piti vastaista puolta. Vaikka Englanti jo silloin oli mahtavin merivalta, niin ei se kuitenkaan vielä ollut, niinkuin se nyt on, voimakkaampi kaikkia muita valtoja yhteensä merellä, ja sille kävikin varsin vaikeaksi ajan pitkään kestää Franskan ja Espanjan yhdistettyjä laivastoja vastaan. Itäisillä merillä pääsi Franska voitolle. Labourdonnais, Mauritius-saaren lahjakas ja kelpo maaherra, teki brittiläisen laivaston vastustuksesta huolimatta retken Indiaan, jossa hän maalle noustuansa järjesti armeijansa, tuli Madrasin edustalle ja vaati kaupunkia sekä linnoitusta antautumaan. Linnan avaimet annettiin hänelle. Franskan lippu pystytettiin St Georgin linnoitukselle; ja valloittajat ottivat sotasaaliiksensa kompanian varastohuoneissa löytyvät tavarat. Linnan antautuessa määrättiin, että englantilaiset asukkaat joutuisivat sotavangeiksi kunniansanan pantilla ja että kaupunki jäisi Franskalaisten haltuun kunnes lunnaat olivat suoritetut. Labourdonnais pani puolestaan kunniansanansa panttiin siitä, että kohtuutta noudatettaisiin lunnaiden määräämisessä.

Mutta Labourdonnais'in menestys herätti hänen kansalaisensa, Dupleix'n, Pondisjerin maaherran kateuden. Dupleix oli sitä paitsi ryhtynyt suuremmoisiin hankkeihin, joiden kanssa Madrasin palauttaminen Englantilaisille oli jyrkimmässä ristiriidassa. Hän sanoi että Labourdonnais toimissaan oli mennyt ulkopuolelle valtansa rajoja, että valloitusten suhteen, jotka franskalainen armeija oli tehnyt Indiassa, Pondisjerin maaherralla oli yksinomainen päätösvalta ja että Madras oli perin pohjin hävitettävä. Labourdonnais'in ei auttanut vastustella. Se närkästys, jonka antautumis-sopimuksen rikkominen oli synnyttänyt Englantilaisissa, yltyi yhä suuremmaksi siitä tylystä tavasta, jolla Dupleix kohteli kompanian arvokkaimpia virkamiehiä. Hän tuotti vartijajoukolla St Georgen linnan maaherran ja useampia muita saman linnan korkeimpia herroja Pondisjeriin, jossa he viidenkymmenen tuhannen hengen katseltavina kuljetettiin riemusaatossa kaupungin lävitse. Syystä katsottiin tämän törkeän kansainoikeuden loukkauksen vapauttaneen Madrasin asukkaat heidän, Labourdonnais'ille antamainsa sitoumusten täyttämisestä. Clive karkasi Muhamettilaisen puvussa yön aikana kaupungista ja saapui St Davidin linnaan, joka on pieni, Madrasin alueesen kuuluva englantilainen siirtopaikka.

Se tila, johon hän nyt oli joutunut, saattoi hänet varsin luonnollisista syistä ryhtymään toimeen, joka oli paremmassa sopusoinnussa hänen levottoman ja rajun luontonsa kanssa kuin tavaratukkuin tarkastaminen ja rätinkien kirjoittaminen. Hän pyysi päästä ja pääsikin vänrikiksi kompanian sotajoukkoon ja aloitti täten sotatoimensa yhdenkolmatta vanhana. Se urhoollisuus, jota hän jo kunnon tavalla oli osoittanut hurjassa kahdentaistelussa erään rautakouraisen, kaikki St Davidin linnan miehet kauhistuttaneen sotilaan kanssa, teki hänet pian kuuluisaksi satojenkin urhojen joukossa. Hän alkoi kohta uudessa toimessaan näyttää muitakin ominaisuuksia, joita sitä ennen ei ensinkään oltu huomattu, nimittäin neuvokasta ja terävää järkeä sekä kunnioitusta laillista esivaltaa kohtaan. Hän osoitti kuntonsa monessa taistelussa Franskalaisia vastaan ja saavutti majori Lavrence'n erityisen huomion, jota pidettiin Indian etevimpänä brittiläisenä upseerina.

Clive oli ainoastaan muutamia kuukausia ollut armeijassa kuin sanoma tuli, että rauha oli tehty Englannin ja Franskan välillä. Dupleix'in täytyi sen johdosta antaa Madras takaisin englantilaiselle kompanialle, ja nuorella vänrikillä oli valta ryhtyä entiseen toimeensa. Hän palasikin vähäksi aikaa kirjoituspöytänsä luo, jätti sen jälleen auttaaksensa majori Lavrence'a muutamissa vähäisissä kahakoissa maan alkuasukasten kanssa, jonka jälkeen hän taas astui entiselle paikalleen. Hänen näin vuoron vaiheen ollessa milloin sodan, milloin rauhan toimissa, tapahtui asioita, jotka panivat hänet päättämään kumpaanko toimeen hänen vakituisesti oli antauminen. Indian valtiolliset olosuhteet olivat muuttuneet. Rauha vallitsi Englannin ja Franskan kruunujen välillä; mutta idässä kauppaakäyvän englantilaisen ja franskalaisen kompanian välillä syttyi vaiherikas ja tärkeä sota, jonka voitonhintana ei ollutkaan mitään vähempää, kuin Tamerlanin huonekunnan perimys.

Se valtakunta, jonka Baber ja hänen Mongoolinsa perustivat kuudennellatoista vuosisadalla, oli kauan avarimpia ja loistavimpia koko maailmassa. Ei kellään kuninkaalla ollut niin runsaalti alamaisia eikä kenenkään rahastoon tulvaillut niin suuria aarteita. Hindostanin valtiasten rakennukset hämmästyttivät komeudellaan ja loistollansa semmoisiakin matkustajoita, jotka olivat nähneet Pyhän Pietarin kirkon. Se lukematoin seurue ja se uhkea komeus, joka ympäröi Delhin valta-istuinta, lumosi niidenkin silmät, jotka olivat tottuneet Versaillesin loistoon. Muutamilla niitä suuria varakuninkaita, jotka moguli oli asettanut tämän vallan harjoittamiseen, oli yhden verran alamaisia kuin Franskan kuninkaalla tahi Saksan keisarilla. Myöskin näiden käskynhaltijain käskynhaltijat saattoivat, sekä alustansa laveuden että tulojensa suuruuden puolesta, kilpailla semmoisten kuin Toskanan suuriherttuan tahi Saksin vaaliruhtinaan kanssa.

Varsin vähän epäiltävä asia on, että tässä avarassa valtakunnassa, joka pintapuoleltaan näytti niin voimakkaalta ja onnelliselta, sen kukoistuksen parhaimmallakin ajalla oli paljoa huonompi hallinto kuin missään Euroopan nykyisessä, huonoimmitenkaan hallitussa valtakunnassa. Hallitus oli kaikkien niiden riettausten saastuttama, jotka ovat välttämättömiä seurauksia itämaalaisesta despotismista ja siitä että toinen kansansuku hallitsee toistansa. Kuninkaallisten prinssien ristiriitaiset pyrinnöt synnyttivät koko joukon rikoksia ja yleisiä vaurioita. Valtiaan kunnianhimoiset käskynhaltijat pyrkivät vähä väliin saavuttamaan itsenäistä asemaa. Hindulaisten hurjat laumat, jotka tuskallisesti kantoivat tuota vierasta i'estä, jättivät veronsa usein suorittamatta, torjuivat takaisin hallituksen lähettämät sotajoukot vuorivarustuksistaan ja samosivat aseissa alas viljellyille tasangoille. Vaan huolimatta siitä, että hallinto yhä edelleen pysyi entisellä huonolla kannallaan, huolimatta noista satunnaisista mullistuksista, jotka panivat koko vartiorakennuksen horjumaan, säilytti tämä avara valtakunta kuitenkin vielä muutamia miespolvia yhteyden, mahtavuuden ja voimallisuuden ulkonäön. Mutta koko Aurungseben pitkänä hallituskautena läheni se lähenemistänsä loppuaan, huolimatta kaikesta mitä ruhtinas jäntevyydellänsä ja valtioviisaudellaan sai aikaan. Hänen kuolemansa, joka tapahtui v. 1707, toi pikaisen häviön. Tuimat päällekarkaukset ulkoapäin ja auttamatoin sisällinen, yhä tuntuvammaksi käyvä rappiotila jouduttivat kumpikin puolestansa häviötä; ja muutamien vuosien kuluessa hajosi valtakunta täydellisesti.

Teodosion jälkeläisten historialla ei ole aivan vähän yhtäläisyyttä Aurungseben jälkeläisten historian kanssa. Mutta kenties sopii mogulein häviötä parhaiten verrata Karolingein häviöön. Kaarle suuri oli tuskin haudattu, kuin hänen perillistensä kunnottomuus ja heidän keskinäiset riitansa alkoivat tuottaa heille itsellensä ylenkatsetta ja heidän alamaisilleen tuhoa. Frankkien avara valtakunta hajosi tuhansiin kappaleihin. Tuon kuuluisan nimen perillishylyillä, Kaarle paksulla, Kaarle kaljupäällä ja Kaarle typerällä, ei ollut arvoa kuin nimeksi. Hurjat päällekarkaajat, joilla ei ollut yhteyttä toistensa kanssa ei sukukantansa, ei kielensä eikä uskontonsakaan suhteen, kokountuivat maailman kaukaisimmista sokkeloista, ikäskuin keskinäisen suostumuksen johdosta, ryöstämään maakuntia, joita hallitus ei enää kyennyt puolustamaan. Merirosvot Pohjanmeren rantamailta tekivät ryöstöretkiä Elbestä Pyrenean vuoriin saakka ja asettuivat viimein Seinevirran viljavaan laaksoon. Unkarilaiset, joita nuo pelosta vapisevat munkit pitivät ennustuksen Gogeina ja Magogeina, kuljettivat Lombardian kaupungeista ryöstetyn saaliinsa kauas Pannonian metsiin. Sarasennit hallitsivat Sisiliassa, hävittivät Campanian viljavat tasangot ja levittivät kauhistusta yksin Roomankin muurien luona. Kesken näitä tuhoja tapahtui suuri muutos valtakunnan sisällisissä oloissa. Kuoleman turmiotila alkoi siittää uusia elämänkaavoja. Sillä välin kuin tuo suuri valtioruumis kokonaisuudessaan oli horroksissa ja turtona, alkoi jokainen sen erityinen jäsen tuntea omalla aistillaan ja toimia omalla nerollaan. Juuri täällä, Euroopan historian hedelmättömimmällä ja synkimmällä paikalla on se lähde, josta kaikki feodaaliset etuoikeudet ja koko nykyinen aatelisto ovat valuneet. Tältä ajalta on meidän etsiminen niiden ruhtinasten ensimmäistä ilmautumista, jotka vasallin nimellä, vaan oikeastaan itsenäisinä kauan herttuan, markiisin tahi kreivin arvonimellä hallitsivat melkein koko sitä aluetta, joka aikoinaan oli kuulunut Kaarle suuren valtakuntaan.

Samanlainen tahi melkein samanlainen muutos tapahtui moguleinkin valtakunnassa niiden neljän vuosikymmenen kuluessa, jotka seurasivat Aurungseben kuolemata. Jakso nimellisiä valtiaita vaipui velttouteen ja irstaisuuteen; he viettivät elämänsä suljetuissa palatseissa, pureksien bangia, halaillen vuodetovereitansa ja kuunnellen ilvehtijäin kokkapuheita, jakso hurjia päälleryntääjöitä samosi läntisten solien kautta ryöstämään Hindostanin alttiiksi annettuja aarteita. Eräs perssialainen valloittaja kulki Indusjoen poikki, marssi Delhin kaupunkiin ja vei riemusaatossa pois ne kalleudet, joiden loisto oli häikäissyt Roe'a ja Bernieriä, "riikinkukon valtaistuimen", jonka Euroopan taitavimmat kädet olivat koristaneet Golkondan kalliimmilla hohtokivillä ja tuon verrattoman kallisarvoisen "valon vuoren", joka monen eriskummallisen vaiheen perästä viimein loisti Rundsjit Singin rannerenkaassa ja nyt on pantu koristamaan Orissan inhoittavaa epäjumalan kuvaa. Afganilaiset tulivat vuorostansa pian saattamaan sen hävitystyön täydelliseksi, jonka Perssialaiset olivat panneet alulle. Raiputanan sotaiset heimokunnat loivat päältänsä Muhamettilaisten ikeen. Joukko palkkasotureja otti Rohilkundin haltuunsa. Sheikeillä oli valta Indusjoella. Dsjantit herättivät kauhistusta pitkin Dsjumnaa. Niistä vuorimaista, jotka ovat Indian länsirannikolla, samosi vieläkin peljättävämpi heimokunta. Se oli kauan jokaisen Indian alkuperäisen vallan kauhistuksena ja vasta monen tuiman ja epätietoisen taistelun jälkeen saivat Englantilaiset onnensa ja älynsä kautta sen kukistetuksi. Tämä hurja ryöväriklooni teki ensimäisen ryöstöretkensä vuoriltaan Aurungseben hallitessa, ja kohta hänen kuolemansa jälkeen opittiin tuon avaran valtakunnan jokaisessa pohjukassa vapisemaan pelosta, kuin Marattilaisten mahtavata nimeä mainittiin. He laskivat monta viljavaa varakuningaskuntaa täydellisesti valtansa alle. Heidän alueensa ulottui koko niemimaan poikki, sen toisesta rannasta toiseen. Marattilaisia sotapäällikköjä hallitsi Punossa, Gvalioressa, Gutserotissa, Berarissa ja Tandsijoressa. Eivätkä he sittenkään, vaikka olivatkin tulleet mahtaviksi hallitsijoiksi luopuneet ryöstöretkistänsä. He säilyttivät yhä edelleen esi-isiensä ryövärintavat. Kaikki ne seudut, jotka eivät kuuluneet heidän valtansa alle, panivat he retkillään autioiksi. Missä heidän patarumpujensa rätinä kuului, siellä otti maamies riisisäkin selkäänsä, kätki pienet säästönsä vyötäisilleen ja pakeni vaimoineen lapsineen vuorille tahi dsjungeleihin hyenain ja tiikerien suopeampaan läheisyyteen. Moni maakunta lunasti satonsa vuotuisilla maksuilla. Myöskin se katala varjokuva, joka yhä piti valtiaan arvonimen, suostui suorittamaan tämän häpeällisen veron. Yhden saaliinhimoisen päällikön leiritulet näkyivät Delhin kaupungin muureille. Toinen tuli joka vuosi äärettömän suuren ratsujoukkonsa etupäässä Bengalin riisivainioille. Yksin eurooppalaisetkin asiamiehet saivat olla peloissaan varastohuoneidensa puolesta. Vähemmin kuin sata vuotta sitten katsottiin tarpeelliseksi varustaa Kalkutta valleilla Berarin ratsumiehiä vastaan ja niiden nimitys, Marattilaiskaivanto, säilyttää vielä vaaran muiston.

Kaikkialla, missä mogulin varakuninkaat vielä pitivät valtansa voimassa, tulivat he yksinvaltiaiksi. He saattoivat vielä sanoilla myöntää yliherruuden Tamerlanin huonekunnalle, samoin kuin Flanderin kreivi tahi Burgundin herttua saattoi myöntää yliherruuden viimeisten Karolingein kykenemättömimmälle houhkiolle. He saattoivat silloin tällöin kohteliaisuuden vuoksi lähettää nimelliselle valtiaalleen jonkun lahjan tahi pyytää häneltä jotakin arvonimeä. Mutta oikeastaan he eivät enää olleet mielinmäärin viralta pantavia käskynhaltijoita, vaan itsenäisiä ja perinnöllisiä ruhtinaita. Tällä tavalla saivat ne muhamettilaiset kuningassuvut alkunsa, jotka tätä ennen hallitsivat Bengalissa ja Karnatikissa, ja ne, jotka yhä vielä, vaikka ainoasti vasalleina, harjoittavat muutamia kuninkaallisia valtaoikeuksia Luknossa ja Hyderabadissa.

Mihin oli tämä sekasorto päättyvä? Oliko melske kestävä vuosisatoja? Oliko se päättyvä uuden mahtavan vallan syntymisellä? Oliko Muhamettilainen vai Marattilainen pääsevä Indian herraksi? Oliko toinen Baber tuleva alas vuoriltaan tuoden Kabulin ja Korasfiin urhoolliset heimokunnat varakkaampaa ja vähemmin sotaista heimoa vastaan? Kaikkia näitä olettamisia saattoi katsoa mahdollisiksi. Mutta tuskinpa kukaan, oli hän kuinka älykäs hyvänsä, olisi saattanut katsoa mahdolliseksi, että kauppaseura, joka oli eroitettuna yhteydestä Indian kanssa viidentoista tuhannen penikulman merimatkan kautta ja siellä ei omannut kuin muutamia kymmeniä tynnyrinaloja maata kaupankäyntiänsä varten, voisi vähemmässä kuin sadassa vuodessa levittää valtansa Komorinin niemekkeestä Himalaijan ikuisella lumella peitettyihin kukkuloihin saakka, voisi pakoittaa Marattilaiset ja Muhamettilaiset unohtamaan keskinäiset riitansa kukistamalla kumpaisetkin, voisi lannistaa yksin nekin hurjat heimokunnat, jotka olivat pitäneet puolensa mahtavimpia moguleja vastaan ja, yhdistettyään lakiensa alle sata miljoonaa henkeä, kantaa voitolliset aseensa kauas Burrempuuterin itäpuolelle ja kauas Hydaspen länsipuolelle, voisi määrätä rauhan ehtoja Avan porteilla ja asettaa vasallejansa Kandaharin valtaistuimelle.

Se mies, joka ensin katsoi eurooppalaisen vallan perustamisen mogulein valtakunnan raunioille mahdolliseksi, oli Dupleix. Tämä tuuma syntyi tuon innokkaan, kykenevän ja kekseliään miehen mielessä aikana, jolloin englantilaisen kompanian etevimmät palvelijat eivät työskennelleet kuin kauppakirjainsa ja lastilippujensa kanssa. Eikä hänellä ollut paljastaan tarkoitusperät mielessään. Hänellä oli myöskin oikea ja tarkka käsitys välikappaleista, joilla ne oli saavutettavat. Hän huomasi selvästi, ett'ei suurin sotavoima, jonka Indian ruhtinaat kykenivät tuomaan taistelukentälle, voinut pitää puoliaan vähäistä, länsimaiseen sotakuriin harjoitettua ja länsimaisen taktiikin mukaan johdatettua joukkoa vastaan. Hän huomasi myöskin, että Indian syntyperäisistä miehistä kävi eurooppalaisten päällikköjen johdolla muodostaminen armeijoita, jommoisia Saksilainen tahi Fredrik ylpeileisivät komentaa. Hän käsitti aivan selvästi, että helpoin ja mukavin keino eurooppalaiselle seikkailijalle pitää korkein valta Indiassa käsissään oli ohjata nabobin tahi nisamin arvonimellä kunnioitetun komean nukin toimia ja puhua hänen suunsa kautta. Tämä älykäs ja pyrinnöissään harras Franskalainen oivalsi ja harjoitti ensin sekä niitä sotatemppuja että niitä valtiollisia vehkeitä, joita Englantilaiset muutamia vuosia jäljestäpäin niin erinomaisella menestyksellä käyttivät hyväksensä.

Indian tila oli semmoinen, että tuskin miltään vehkeeltä puuttui joko vanhojen lakien tahi voimassa olevien olojen tarjoomaa tekosyytä. Kaikki oikeussuhteet olivat peräti epävakaisella kannalla, ja ne Eurooppalaiset, jotka ottivat osaa maan syntyperäisten kansojen riitoihin, tekivät sekasorron perinpohjaiseksi käyttämällä länsimaiden yleisiä lakeja ja läänitysoloihin perustuvia säännöksiä Aasian politiikissa. Jos oli tarpeenmukaista pitää nabobia itsenäisenä ruhtinaana, niin löytyi siihen vallan mainio perustus. Hän oli todellisesti itsenäinen. Jos oli tarpeenmukaista pitää häntä paljaana Delhin hovin käskynhaltijana, niin ei se käynyt vaikeaksi, sillä semmoinen oli hänen asemansa lain mukaan. Jos oli tarpeenmukaista pitää hänen arvoansa perinnöllisenä tahi ainoasti hänen ijäksensä annettuna tahi semmoisena jonka moguli mielensä mukaan sai ottaa pois, niin löytyi kaikille näille katsomuskannoille perustuksia ja tekosyitä. Se puolue, jolla oli Baberin perillinen käsissään, esitti hänet epäämättömänä, laillisena ja rajattomana itsevaltiaana, jota kaikkien alempien vallanomaisten tuli totella. Siltä puolueelta, jota vastaan hänen arvonimeänsä käytettiin, ei puuttunut todenmukaisia perustuksia väittää, että valtakunta de facto jo oli hajonnut, ja että mieletöintä olisi ollut pitää häntä Hindostanin todellisena hallitsijana, jos kohta saattoikin kuulua asiaan että mogulille arvokkaana jätteenä oloista, jotka eivät enää olleet olemassa, osoitettiin kunnioitusta.

Vuonna 1748 kuoli eräs Indian mahtavimpia uusia herroja, tuo mainio nisami ai Mulk, joka oli Dekanin varakuningas. Hänen poikansa, Nasir Dsjung, peri hänen valtansa. Tämän korkea-arvoisen miehen alle kuuluvista maakunnista oli Karnatik varakkain ja avarin. Sitä hallitsi eräs vanha nabobi, jonka nimen Englantilaiset väänsivät Anaverdi Kaniksi.

Mutta kilpailijoita löytyi sekä varakuningaskunnan että sen alle kuuluvan maakunnan hallitukseen. Mirsafa Dsjung, nisami ai Mulkin pojanpoika, ilmaantui kilpailijaksi Nasir Dsjungille. Tsjunda Sahib, joka oli erään sitä ennen Karnatikissa hallinneen nabobin vävypoika, saattoi Anaverdi Kanin arvon riidan alaiseksi. Indian lain epävakainen kanta teki sekä Mirsafa Dsjungille että Tsjunda Sahibille helpoksi antaa pyrinnöillensä jotakin oikeuden tapaista perustusta. Heidän ei ollut vaikea löytää peräti epäjärjestykseen joutuneessa yhteiskunnassa saaliinhimoisia seikkailijoita, jotka seurasivat heidän lippuansa. He liittyivät yhteisiin harrastuksiin samosivat Karnatikiin ja pyysivät apua Franskalaisilta, joiden maine oli kohonnut heidän menestyksensä johdosta tuossa äskeisessä sodassa Englantilaisia vastaan Koromandelin rannikolla.

Ei mikään tapaus olisi voinut olla enemmin mieleen tuolle terävälle ja kunnianhimoiselle Dupleix'ille. Nabobin asettaminen Karnatikiin, varakuninkaan asettaminen Dekaniin ja koko etelä-Indian hallitseminen heidän nimissään oli todellakin viehättävä näköala. Hän teki liiton pretendenttien kanssa ja lähetti 400 Franskalaista sekä 2,000 eurooppalaiseen sotataitoon harjoitettua sepoita liittolaistensa avuksi. Tappelu taisteltiin. Franskalaiset osoittivat erinomaista kuntoa Anaverdi Kan voitettiin ja tapettiin. Hänen poikansa, joka sittemmin oli Englannissa hyvin tunnettu Arkotin nabobin nimellä, ja jolle Burken kaunopuheliaisuus on tuottanut ei vähääkään kadehdittavan kuolemattomuuden, pakeni armeijansa vähäisen jäännöksen kanssa Tritsjinopoliin, ja voittajat tulivat kerrassaan melkein koko Karnatikin herroiksi.

Tämä ei ollut kuin alku Dupleix'in menestykseen. Muutamien kuukausien taistelujen, keskustelujen ja vehkeilemisten perästä näytti hänen taitonsa ja onnensa kaikkialla päässeen voitolle. Nasir Dsjungin lopettivat hänen omat puoltajansa, Mirsafa Dsjung oli Dekanin herra, ja Franskalaisten aseiden sekä Franskalaisten politiikin voitto oli täydellinen. Pondisjerissa oli kaikki sulaa ihastusta ja juhlamenoa. Riemulaukauksia ammuttiin pattereilta ja kirkoissa veisattiin Te Deumia. Uusi nisami tuli sinne tervehtimään liittolaisiansa, ja hänen valtaan-asettamisensa juhlallisuudet vietettiin siellä suurella loistolla. Dupleix tuli kaupunkiin samassa palankinissa nisamin kanssa. Hän oli puettu korkea-arvoisimpain Muhamettilaisten käyttämään pukuun, ja kaikkien hovilaisten joukossa oli hänellä etusija senjälkeen vietetyssä juhlassa. Hän julistettiin kuvernööriksi, suuremmalla vallalla kuin itse Tsjunda Sahibilla oli, Kristnen joen ja Komorinin niemekkeen välisessä osassa Indiata, joka alue on melkein yhtä avara kuin Franskan maa. Hänelle uskottiin päällikkyys 7,000 ratsumiehen yli. Julistettiin, ett'ei Karnatikissa saanut löytyä mitään muuta rahapajaa kuin se, joka oli Pondisjerissa. Suuri osa niitä aarteita, joita Dekanin edelliset varakuninkaat olivat kooneet, joutuivat nyt franskalaisen maaherran kirstuihin. Huhu kertoi hänen saaneen 200,000 puntaa puhdasta rahaa ja sitä paitsi vielä paljo kallisarvoisia juveelia. Oikeastaan ei hänen tuloillansa voinut olla paljo minkäänlaisia rajoja. Hän hallitsi kolmeakymmentä miljoonaa henkeä melkein rajattomalla vallalla. Ei mitään kunnianosoitusta eikä mitään tuloa voitu saavuttaa hallitukselta muutoin kuin hänen välityksensä kautta. Nisami ei lukenut mitään anomusta, johon hän ei ollut kirjoittanut nimeänsä alle.

Mirsafa Dsjung ei elänyt kuin muutamia kuukausia koroituksensa jälkeen. Mutta toinen ruhtinas samasta suvusta nostettiin valta-istuimelle Franskalaisten vaikutuksen kautta, ja tämä vahvisti kaikki ne lupaukset, jotka hänen edeltäjänsä oli tehnyt. Dupleix oli nyt Indian mahtavin mies. Hänen kansalaisensa kehuivat, että hänen nimeänsä mainittiin kunnioituksella Delhinkin palatsin huoneissa. Maan syntyperäiset asukkaat katselivat hämmästyksellä sitä menestystä, jolla eurooppalainen seikkailija, niin vähässä kuin neljän vuoden ajassa, oli enentänyt valtaansa Aasiassa. Eikä tuo turhanmaisen kunnianhimoinen Franskalainen tyytynyt siihen, että tämä valta oli hänellä olemassa. Hän mieli kopeilla kerskauksilla näyttää suuruuttansa alamaisilleen ja kilpailijoillensa. Lähelle sitä paikkaa, jossa hänen politiikkansa, Nasir Dsjungin kukistamisella ja Mirsafan koroittamisella, oli viettänyt suurimmat voittoriemunsa, päätti hän pystyttää patsaan, jonka neljällä sivulla neljä ylpeätä kirjoitusta neljällä eri kielellä julisti hänen kunniaansa kaikille itämaiden kansoille. Tämän uhkean pylvään alle kaivettiin muistorahoja, joihin oli lyöty vertauskuvia hänen voitoistansa, ja sen ympärille kohosi kaupunki tuolla uljaalla nimellä Dupleix Fatihabad, joka merkitsee: Dupleix'in voiton kaupunki.

Englantilaiset olivat tehneet muutamia heikkoja ja epäröiviä yrityksiä taukouttaa tuon kilpailevan kompanian pikaista ja loistavaa edistystä ja tunnustivat yhä edelleen Mahommed Alin Karnatikin nabobiksi. Mutta Mahommed Alin alue rajoittui paljaasen Tritsjinopoliin ja Tritsjinopolia piiritti par'aikaa Tsjunda Sahib ja hänen franskalaiset apujoukkonsa. Piirityksen keskeyttäminen näytti mahdottomalta. Sillä pienellä joukolla, joka silloin oli Madrasissa, ei ollut päällikköä. Majori Lavrence oli palannut Englantiin ja uudisasumukseen ei jäänyt ainoatakaan kokeneempaa upseeria. Maan syntyperäiset asukkaat olivat tottuneet halveksimaan sitä mahtavata kansaa, joka pian oli tuleva heidän kukistajaksensa ja hallitsijakseen. He olivat nähneet franskalaisen lipun liehuvan Georgin linnoituksella; he olivat nähneet englantilaisen kauppaseuran päämiehiä kuljetettavan riemusaatossa pitkin Pondisjerin katuja; he olivat nähneet Dupleix'in aseiden ja hankkeiden kaikkialla onnistuvan, sillä välin kuin se vastarinta, jonka Madrasin vallanomaiset olivat asettaneet hänen menestyksellensä, ainoastaan paljasti näiden oman heikkouden ja koroitti hänen kunniatansa. Tällä hetkellä ohjasi tuntemattoman englantilaisen nuorukaisen kunto ja äly onnen, vaiheet peräti toiselle polulle.

Clive oli nyt viidenkolmatta vanha. Oltuansa jonkun aikaa milloin sotilaan, milloin kauppakirjurin toimessa, joutui hän vihdoin semmoiseen asemaan, jossa kysyttiin sekä toista että toista, nimittäin sotaväen komisariukseksi kapteenin arvolla. Olojen hätätila jännitti kaikki hänen voimansa. Hän koki osoittaa esimiehilleen että, jos ei tehtäisi jotakin tarmokasta ponnistusta, Tritsjinopoli kukistuisi, Anaverdi Kanin suku hukkuisi ja Franskalaiset tulisivat koko Indian niemimaan varsinaisiksi hallitsijoiksi. Joku kova isku oli muka välttämättömästi lyötävä. Jos käytiin Arkotin kimppuun, joka oli Karnatikin pääkaupunki ja nabobin lempiasunto, niin, arveli hän, ei ollut mahdotointa, että Tritsjinopolin piiritys tulisi keskeytetyksi. Englantilaisen siirtopaikan päämiehet, jotka nyt olivat peräti levottomina Dupleix'in menestyksen johdosta ja pelkäsivät, että Madras, uuden sodan syttyessä Franskan ja Ison Britannian välillä, paikalla joutuisi Franskalaisten haltuun ja tulisi hävitetyksi, suostuivat Clive'n ehdotukseen ja uskoivat sen toimeenpanemisen hänelle itselleen. Nuori päällikkö pantiin kahdensadan Englantilaisen, ja kolmensadan, eurooppalaiseen tapaan varustetun ja harjoitetun sepoin johtajaksi. Ainoastaan kaksi niistä kahdeksasta upseerista, jotka Clive'n alla komensivat tätä pientä joukkoa, oli sitä ennen ollut mukana taistelussa, ja neljä näistä kahdeksasta oli kompanian asiamiehiä, jotka Clive'n esimerkki oli saattanut tarjoomaan apuansa sodan tehtävissä. Ilma oli myrskyinen, vaan Clive riensi ukkoisen jyrinän, salamoiden ja sateen läpi Arkotin portille. Kovasti säikähtyneet puolustajat luopuivat linnasta, ja Englantilaiset ottivat sen miekan lyönnittä.

Mutta Clive tiesi vallan hyvin, ett'ei hänen niin tuostaan sallittaisi pitää valloitustansa. Hän alkoi paikalla koota ruokavaroja, tehdä varustuksia ja valmistaida piiritystä kestämään. Tuo hänen saapuessaan paennut linnanväki oli nyt toipunut kauhistuksestaan ja asettui karttuneena läheisyydestä saatujen, suurten lisävoimain kautta, kolmeksi tuhanneksi mieheksi, aivan kaupungin luo. Clive marssi yön hiljaisuudessa ulos linnoituksesta, karkasi äkkiarvaamatta vihollisen leiriin, kaatoi heitä suuren lukumäärän, hajoitti tähdeosan ja palasi asemilleen menettämättä ainoatakaan miestä.

Tsjunda Sahib, joka franskalaisten liittolaistensa kanssa par'aikaa piiritti Tritsjinopolia, sai pian tiedon näistä tapauksista. Hän eroitti paikalla joukostansa 4,000 miestä ja lähetti ne Arkotia vastaan. Näihin yhtyi pian sen joukon jätteet, jotka Clive oli lyönyt hajalle. Sitä paitsi liittyi tätä voimaa kartuttamaan 2,000 miestä Velloresta ja toinen vieläkin tärkeämpi lisäjoukko, nimittäin 150 franskalaista sotilasta, jotka Dupleix oli lähettänyt Pondisjeristä. Koko tätä armeijaa, jossa oli 10,000 miestä, komensi Radsja Sahib, joka oli Tsjunda Sahibin poika.

Radsja Sahib marssi saartamaan Arkotin linnaa, joka ei näyttänyt ollenkaan voivan kestää piiritystä. Muurit olivat hajallaan, haudat kuivat, vallit liian kapeat kannattamaan tykkejä ja patterit liian matalat antamaan suojaa sotamiehille. Tapaturmat olivat kovasti vähentäneet pienilukuista linnanväkeä. Heitä oli kaikkiansa 120 Eurooppalaista ja 200 sepoita. Ainoastaan neljä upseeria oli jäljellä, ruokavarat olivat vähissä, ja se päällikkö jonka tuli johtaa linnan puolustusta tässä tukalassa tilassa, oli viidenkolmatta vuoden ikäinen mies, joka oli saanut kauppakirjurin kasvatuksen.

Viisikymmentä päivää kesti piiritystä. Viisikymmentä päivää johti tämä nuori päällikkö puolustusta jäntevyydellä, valppaudella ja taidolla, joka olisi ollut kunniaksi Euroopan vanhimmalle sotamarsalkalle. Mutta muurien lovet laajenivat laajenemistaan. Linnaväki alkoi saada kokea näljän kovuutta. Asiain tällä kannalla ollessa olisi jokaisen, näin vähillä upseereilla varustetun joukon suhteen saattanut peljätä, että se alkaisi osoittaa tottelemattomuutta; ja vaara kävi vielä suuremmaksi sentähden, että joukossa oli miehiä, joilla oli vallan eri sukuperänsä, ihokarvansa, kielensä, tapansa ja uskontonsa. Mutta tämän pienen joukon päällikköänsä kohtaan osoittama alttius oli niin suuri, että se voittaa kaikki, mitä on kerrottu Caesarin kymmenennestä legionasta ja Napoleonin vanhasta kaartista. Clive'n sepoit eivät tulleet hänen luoksensa valittamaan ruuan niukkuutta, vaan he tulivat ehdoittamaan, että kaikki elo annettaisiin Eurooppalaisille, jotka muka tarvitsivat enemmin ruumiinsa ravinnoksi kuin syntyperäiset Aasialaiset. He sanoivat sen vetelän liemen riittävän itselleen, joka keitettiin riisistä. Historiassa ei ole tavattavana liikuttavampaa esimerkkiä sotilaan uskollisuudesta tahi vallitsevan hengen vaikutuksesta.

Madrasin hallituksen yritys pelastaa heidät piiritystilasta oli rauennut tyhjiin. Mutta vielä toivottiin apua toiselta suunnalta. 6,000 Marattilaista, puoliksi sotilaita, puoliksi ryövärejä oli erään Morari Row-nimisen päällikön komennon alla palkattu Mahommed Alin apuväeksi; mutta arvellen Franskalaisten aseita vastustamattomiksi ja Tsjunda Sahibin voittoa varmaksi, olivat he tähän saakka tyhjin toimin seisoneet Karnatikin rajalla. Huhu Arkotin puolustuksesta herätti heidät horroksista. Morari Row sanoi, ett'ei hän milloinkaan ennen ollut uskonut Englantilaisten voivan taistella, mutta hän oli valmis heitä auttamaan, nähtyänsä heillä olevan kuntoa itse auttamaan itseänsä. Radsja Sahib tiesi, että Marattilaiset olivat liikkeellä. Hänen täytyi nyt pitää kiirettä. Ensin kävi hän keskustelemaan. Hän tarjosi suuria summia Clive'lle joka ylenkatseella hylkäsi ne. Hän uhkasi paikalla ottaa linnan väkiryntäyksellä ja laskea jok'ainoan miehen miekan alle, jos hänen ehdoituksiinsa ei suostuttaisi. Clive vastasi luonteensa mukaisella uljuudella, että hänen isänsä oli vallananastaja, että hänen sotilaansa olivat roistoja ja että hänelle oli parasta tarkoin punnita asiata, ennenkuin lähetti semmoisia pelkuria loveen, jota englantilaiset sotilaat puolustivat.

Radsja Sahib päätti tehdä väkiryntäyksen linnaa vastaan. Päivä oli hyvin sopiva rohkealle sotayritykselle. Se oli se suuri Muhamettilaisten juhlapäivä, joka oli pyhitetty Hoseinih, Alin pojan muistolle. Islamin historia ei sisällä mitään sitä tapausta liikuttavampaa, josta tämä juhla oli saanut alkunsa. Synkkä legendi kertoo, kuinka Fatimidien päämies, sittenkuin kaikki hänen urhoolliset seuralaisensa olivat kaatuneet hänen ympärilleen, otti viimeisen vesikulahduksensa ja luki viimeisen rukouksensa, kuinka murhaajat kantoivat hänen päätänsä riemusaatossa, kuinka tyranni kepillään löi hänen hengettömiä huuliansa ja kuinka muutamat vanhukset itkusilmin muistivat nähneensä näiden huulien suutelevan Jumalan profeetan huulia. Lähes kahdentoista vuosisadan kulutta herättää tämän juhla-ajan palajaminen Indian hurskasten Muhamettilaisten rinnoista mitä tuimimpia ja haikeimpia tunteita. He saattavat itsensä semmoiseen raivon ja surun vimmaan, että muutamien sanotaan heittäneen henkensä paljaasta mielenliikutuksesta. Heillä on se usko, että jokainen, joka tämän juhlan aikana kaatuu taistelussa uskottomia vastaan, saa kuolemansa kautta kaikki syntinsä anteeksi ja pääsee paikalla Hourin tarhaan. Tällä ajalla päätti Radsja Sahib tehdä väkiryntäyksensä Arkotin linnaa vastaan. Kiihoittavia juomia käytettiin uskonnollisen innon apukeinona, ja piirittäjät tekivät, juovuksissa innostuksesta, juovuksissa bangista, raivokkaan hyökkäyksen linnaa vastaan.

Clive oli saanut salaisen tiedon tästä hankkeesta, ryhtynyt varustuskeinoihin ja uupumuksen valtaamana heittäytynyt vuoteellen. Hän heräsi hätähuutoon ja oli silmänräpäyksessä paikallaan. Viholliset lähestyivät ajaen edellään elefantteja, joiden otsat olivat varustetut rautalevyillä. Arveltiin porttien musertuvan näiden elävien muurinruhjinten hyökkäyksestä. Mutta jättiläiseläimet olivat tuskin tunteneet nahassaan Englantilaisten muskettikuulia, kuin kääntyivät ja raivoisina syöksivät takaisin, tallaten sitä joukkoa, joka oli tunkenut niitä eteenpäin. Lautta oli tuotu veteen, joka täytti osan vallihautaa. Huomattuaan, ett'eivät hänen ampumamiehensä tällä paikalla ymmärtäneet tehtäväänsä, otti Clive itse tähdätäkseen yhden tykin ja raivasi lautan puhtaaksi muutamien minuuttien kuluessa. Niillä paikoilla, joissa hauta oli kuiva, hyökkäsivät ryntääjät eteenpäin suurella urhoollisuudella, mutta heitä otettiin vastaan niin tuimalla ja tarkalla kuulalöylyllä, että se pian tukehdutti sekä uskonnollisen innostuksen että humalan rohkeuden. Englantilaisten takarivit pitivät eturivit myötäänsä varustettuina ladatuilla musketeilla ja jokainen laukaus kaatoi miehensä vihollisen joukosta. Kolmen hurjan ryntäyksen jälkeen peräytyivät piirittäjät takaisin vallihautojen taaksi.

Taistelua kesti tunnin verran. Päälleryntääjiä kaatui 400. Linnalaiset eivät menettäneet kuin 5 tahi 6 miestä. Piiritetyt viettivät levottoman yön, odottaen ryntäyksen uudistumista. Mutta päivän valjettua ei vihollista enää ollut näkyvissä. Se oli peräytynyt, jättäen Englantilaisille monta tykkiä ja runsaalti ampumavaroja.

Sanoma näistä tapauksista otettiin St Georg'in linnassa vastaan riemun ja ylpeyden tunteilla. Clive'ä pidettiin syystä kykenevänä mihin päällikkyytteen hyvänsä. Hänelle lähetettiin kaksisataa englantilaista sotilasta ja seitsemänsataa sepoita ja näillä voimilla alkoi hän paikalla käydä ryntäystoimiin. Hän valloitti Timerin linnan, yhdisti kanssansa osaston Morari Row'in armeijaa ja riensi pikamarssissa Radsja Sahibia vastaan, joka seisoi noin 5,000 miehen etupäässä, joiden joukossa kolme sataa franskalaista. Taistelu oli tuima, mutta Clive sai täydellisen voiton. Radsja Sahibin sotarahasto joutui voittajain saaliiksi. 600 sepoita, jotka olivat palvelleet vihollisen armeijassa, tulivat Clive'n leiriin ja otettiin brittiläiseen palvelukseen. Kondsjeveram antautui miekan iskutta. Arnin maaherra luopui Tsjundasta ja tunnusti Mahommed Alin.

Jos sodan johtaminen täydellisesti olisi uskottu Clive'lle niin siitä luultavasti olisi tullut pikainen loppu. Mutta se pelkurimaisuus ja kunnottomuus, joka osoittihe kaikissa niissä Englantilaisten toimissa, joissa Clive ei ollut saapuvilla, pitensi taistelua. Marattilaiset valittivat, että hänen sotilaansa olivat toista sukua kuin ne Brittiläset, joita he olivat tavanneet kaikkialla muualla. Tällä velttoudella oli seurauksena, ett'ei kovin pitkää aikaa kulunut, ennenkuin Radsja Sahib suuren armeijan etunenässä, jossa oli neljäsataa Franskalaista, näyttihe melkein St Georg'in linnan kanuunain alla ja pani englantilaisten siirtopaikan herrasmiesten tarhat ja huvilat autioiksi. Mutta Clive karkasi taas hänen kimppuunsa ja voitti hänet. Toista sataa Franskalaista tapettiin tahi otettiin vangiksi ja näistä oli suurempi vahinko kuin tuhansista maan syntyperäisiä sotilaita. Voittorikas armeija lähti taistelukentältä marssimaan St Davidin linnaa kohdin. Tie kulki Dupleix'in Voiton kaupungin ja sen uhkean muistopatsaan ohitse, joka oli määrätty muistuttamaan Franskalaisten voittoriemuja itämailla. Clive antoi hävittää sekä kaupungin että muistopatsaan maan tasalle. Emme luule hänen tehneen tätä yksityisestä tahi kansallisesta vihasta, vaan järkevästä ja syvämietteisestä politiikista. Kaupunki ja sen kopea nimi, pylväs ja sen ylpeät kirjoitukset olivat niitä temppuja, joilla Dupleix oli hurmannut yleisen mielipiteen Indiassa. Clive'n oli hävittäminen tämä hurmaus. Syntyperäisille oli opetettu, että Franska epäilemättä oli ensimmäinen valtio Euroopassa ja ett'eivät Englantilaiset yrittäneetkään kieltää siltä etusijaa. Ei mikään keino voinut olla tehokkaampi poistamaan tätä erehdystä kuin Franskalaisten voitonmerkkien julkinen ja juhlallinen hävitys.

Madrasin hallitus päätti, rohkaistuna näiden tapausten kautta, lähettää Clive'n johdolla vahvan apujoukon Tritsjinopolin varustusväelle. Mutta juuri samaan aikaan saapui majori Lavrence Englannista ja otti ylipäällikkyyden. Clive'n omapäiseen ja toisen valtaa kärsimättömään luonteesen katsoen, joka oli tullut näkyviin sekä koulussa että kauppahuoneessa, olisi voinut odottaa ett'ei hän, semmoisten urostöiden jälkeen, toimisi innolla ja hyvällä mielellä alapäällikkönä. Mutta Lavrence oli jo aikaisin kohdellut häntä hyvästi, ja me noudatamme Clive'ä kohtaan ainoasti totuuden vaatimuksia sanoessamme, ett'ei hyvyyttä koskaan osoitettu hänelle turhaan, vaikka hän muuton kyllä olikin ynseä ja kopea. Hän totteli ilolla vanhan ystävänsä käskyjä ja oli yhtä innokas toimissaan toisella sijalla, kuin hän olisi voinut olla ensimmäisellä. Lavrence tiesi vallan hyvin pitää tämmöistä apua arvossa. Vaikka hänen omat henkiset kykynsä rajoittuivat tavalliseen terveesen järkeen, tiesi hän kuitenkin antaa loistavilla lahjoilla varustetun apulaisensa kyvylle sen täydellisen arvon. Vaikka hän oli tutkinut sotatiedettä perusteellisesti ja samoin kuin kaikki ihmiset, jotka ovat nauttineet järjesteellistä opetusta ammatissaan, oli taipuvainen halveksimaan toimensa äkkiharjoittajoita, oli hän kuitenkin tarpeeksi vapamielinen tunnustamaan, että Clive oli poikkeus yleisestä säännöstä. "Muutamia", kirjoitti hän, "miellyttää katsoa kapteeni Clive'ä onnen ja tilaisuuksien suosikiksi, mutta minun mielestäni ja sen mukaan kuin minä olen oppinut tuntemaan tätä herrasmiestä, on hän ansainnut ja saattanut odottaa hankkeillensa kaiken sen menestyksen, joka niillä on ollut — hän on pelkäämättömän uskalias, jäykkä luonnoltaan ja hallitsee itsensä aina suurimmissakin vaaroissa — hän on syntynyt sotilaaksi; sillä ilman minkäänlaista sotilaan kasvatusta tahi paljoa seurustelematta sotilaan kasvatuksen saaneiden kanssa, johdatti hän, paljaalla ymmärryksellään ja hyvällä älyllään, niinkuin kokenut upseeri ja kelpo sotilas armeijan taidolla semmoisella, joka varmaan takasi menestyksen."

Franskalaisilla ei ollut yhtään päällikköä, jonka he olisivat voineet asettaa näitä kahta ystävystä vastaan. Vaikka Dupleix juonittelu- ja vehkeilemistaidossa veti vertoja jokaiselle Eurooppalaiselle, joka on ottanut osaa Indian vallankumouksiin, ei hän ollut sopiva itse johtamaan sotaliikkeitä. Hän ei ollut kasvatettu sotilaaksi eikä hänellä ollut mitään taipumusta sotilaaksi tulemaan. Hänen vihamiehensä syyttivät häntä pelkurimaisuudesta ja hänen puolustuksensa oli kapteeni Bobadill'in puolustuksen veroinen. Hän sanoi sentähden pysyvänsä kaukana ampumisen räiskeestä, että hiljaisuus ja rauha olivat otollisemmat hänen haltijallensa ja että hänen oli vaikea keskellä tykkien räjähdyksiä ohjata ajatustensa juoksua. Hän oli sentähden pakoitettu uskomaan muille suurten sotahankkeidensa toimeenpanemisen, ja hän valitti katkerasti, että ne toimitettiin huonosti. Hänellä oli tosin ollut erään mainion ansiollisen upseerin, kuuluisan Bussy'n, apu. Mutta Bussy oli marssinut nisamin kanssa pohjoiseen päin, ja hänen omain sekä Franskan etujen valvominen tämän ruhtinaan hovissa antoi hänelle kylliksi tekemistä. Dupleix'in luo jääneiden upseerien joukossa ei ollut ainoatakaan kykenevätä miestä ja suuri osa heistä oli poikia, joiden äkkinäisyydelle ja mielettömyydelle sotamiehet nauroivat.

Englantilaiset olivat voitolla joka paikassa. Tritsjinopolin piirittäjät joutuivat itse piiritettäviksi ja he pakoitettiin antaumaan. Tsjunda Sahib joutui Marattilaisten käsiin, ja hän tapettiin luultavasti kilpailijansa, Mahommed Alin yllytyksestä. Vaan Dupleix'in mieli oli lannistumatoin ja hänen apukeinonsa loppumattomat. Hän ei saanut enää isänmaastansa Euroopasta mitään apua eikä kannatusta. He hylkäsivät hänen politiikinsa. He eivät antaneet hänelle mitään raha-apua. He lähettivät hänelle sotaväkenä paljaita kaleeriroistoja. Yhtä kaikki hän ei hellittänyt, vaan vehkeili, lahjoi, lupaili, tuhlasi yksityiset varansa, käytti ylen määrin luottoansa, hankki uusia valtakirjoja Delhistä, yllytti Madrasin hallitusta vastaan joka taholta uusia vihollisia ja sai hankkeillensa välikappaleita yksin englantilaisen kompanian liittolaistenkin joukosta. Vaan kaikki oli turhaa. Verkalleen, mutta vakavasti varttui Englantilaisten valta varttumistaan ja Franskalaisten supistui.

Clive'n terveys ei ollut koskaan hänen Indiassa ollessaan ollut hyvä ja nyt oli se niin suuressa määrässä heikontunut, että hän päätti palata Englantiin. Ennen lähtöänsä ryhtyi hän sangen vaikeaan tehtävään ja toimitti sen tavallisella pontevuudellansa ja taidollaan. Franskalaiset vartijajoukot pitivät Kovlongin ja Tsjingleputin linnoja hallussaan. Niitä ahdistamaan päätettiin lähettää sotajoukko. Vaan ainoa tähän tarpeesen joutava joukko oli semmoisessa tilassa, ett'ei kukaan upseeri paitsi Clive'ä ruvennut sitä komentamalla saattamaan mainettansa vaaraan. Siihen kuului 500 äskettäin palvelukseen otettua sepoita ja 200 vasta Englannista saapunutta rekryttiä, ja nämä olivat kehnoimpia ja kurjimpia raukkoja, mitä kompanian pestaajat olivat voineet löytää, Londonin rosvonpesistä. Huolimatta terveytensä huonosta tilasta ja uupumuksestaan, rupesi Clive muodostamaan armeijaa tästä harjaantumattomasta joukkiosta ja marssi sen kanssa Kovlongia vastaan. Laukaus linnasta tappoi erään näitä omituisia sotilaita, jonka perästä kaikki muut kääntyivät takaisin ja juoksivat tiehensä ja Clive sai ainoasti suurella vaivalla heidät jälleen kokoon. Erään kerran peljästytti tykin laukaus leirin vartijoita niin kovasti, että yksi heistä muutamia tuntia myöhemmin löydettiin muutaman kaivon pohjalta. Clive totutti heidät vähitellen vaaraan ja, pannen itse henkensä alituisesti alttiiksi, yllytti hän heitä häpäisemällä heidän rohkeuttansa. Vihdoin onnistui hänen saada kelpo sotajoukko aineksista, jotka näköjään olivat kelvottomia. Kovlong kukistui. Clive sai tietää, että vahva retkikunta Tsjingleputista tuli pelastamaan sitä. Hän toimitti ett'ei vihollinen saanut tietää tulleensa myöhään, asetti väijyjäjoukon tiepuoleen, tappoi satamäärän heitä yhtaikaisilla laukauksilla, otti kolmesataa vangiksi, ajoi pakenevia takaa Tsjingleputin porteille asti, rupesi paikalla piirittämään linnaa, jota pidettiin vahvimpana Indiassa, sai loven muuriin ja oli juuri tekemäisillään ryntäyksen, kuin franskalainen komentaja luopui linnasta ja peräytyi väkensä kanssa.

Clive palasi Madrasiin voittajana, mutta semmoisessa terveyden tilassa, joka teki kauemman viipymisen siellä mahdottomaksi. Hän nai tähän aikaan erään nuoren naisen, nimeltä Maskelyne. Tämä oli sen suuren matematiikinoppineen sisar, joka kauan oli kuninkaallisena tähteintutkijana. Häntä kuvataan kauniiksi ja sivistyneeksi ja hänen miehensä kirjeiden on sanottu sisältäneen varmoja todistuksia siitä, että tämä oli suuresti mieltynyt häneen.

Melkein heti häiden vietettyä astui Clive nuoren puolisonsa kanssa laivaan matkustaaksensa Englantiin. Hän ei ollut sinne tullessaan enää ollenkaan sama henkilö kuin se köyhä ja halveksittu poika, joka kymmenen vuotta aikaisemmin oli lähetetty kotoansa onnensa kaupalle. Hän oli vasta seitsemän kolmatta vanha, vaan hänen isänmaansa kunnioitti häntä etevinten sotilastensa joukossa. Yleinen rauha vallitsi Euroopassa. Karnatik oli ainoa paikka maan päällä, jossa Englantilaiset ja Franskalaiset seisoivat vastatusten aseissa käsin. Dupleix'in avarat hankkeet olivat Londonin cityssä herättäneet huolen, joka ei ollut vähäinen, ja onnen äkillistä muutosta, joka parhaastaan oli luettava Clive'n miehuuden ja taidon ansioksi, tervehdittiin suurella ilolla. Tuo nuori kapteeni oli tunnettu India-huoneessa arvokkaalla pilanimellä kenraali Clive, ja hänen maljansa juotiin tirehtorien pidoissa, tällä nimellä. Saapuessaan Englantiin näki hän itsensä olevan yleisen huomion ja suosion esineenä. Itä-indialainen kompania kiitti häntä hänen toimistansa mitä lämpimimmillä sanoilla ja lahjoitti hänelle timanteilla koristetun miekan. Harvinaisella arkatuntoisuudella kielsihe hän ottamasta tätä kiitollisuuden osoitusta vastaan, jos ei hänen ystävänsä ja päällysmiehensä Lavrence saanut nauttia samaa kohteliaisuutta.

Helppo on arvata, että Clive'n kotilaiset ottivat hänet vastaan mitä hartaimmilla tervehdyksillä. He olivat ihastuksissaan hänen menestyksensä johdosta, vaan näyttävät tuskin voineen käsittää miten heidän kelvotoin ja laiska Bobby'nsa oli tullut niin mahtavaksi mieheksi. Erittäinkin näyttää hänen isänsä olleen kovapäinen tätä uskomaan. Vasta kuin sanoma Arkotin puolustuksesta saapui Englantiin, kuultiin tuon vanhan herrasmiehen horisevan, että houkkiossa sittenkin piili jotain. Hän ilmaisi päivä päivältä innokkaammin mieltymyksensä, kuin tieto tuli yhdestä loistavasta voitosta toisensa perästä, ja vihdoin oli hän verrattoman ihastunut poikaansa ja ylpeä hänen puolestaan.

Clive'n isällä oli sangen painavia syitä iloita hänen tulonsa johdosta. Melkoisia summia saalisrahaa oli tullut hänen osalleen ja hän oli tuonut kotiin jommoisenkin omaisuuden, josta hän käytti osan isänsä rahapulan häätämiseen ja perintötilan tekemiseen velattomaksi. Loput näyttää hän tuhlanneen noin kahden vuoden kuluessa. Hänen elämänsä oli loistava. Hän puki itsensä senkin ajan oloihin nähden komeasti, piti ajajan ja ratsastushevoisen ja ryhtyi, kuin nämä rahanmenetysneuvot ei vielä tyydyttäneet häntä, nopeimpaan ja tehokkaimpaan kaikista tuhlauskeinoista, jonka tarjoo valituksen alaiseksi tehty parlamentin vaali.

Yleisten vaalien aikana v. 1754 oli hallitus sangen omituisessa tilassa. Ei löytynyt paljo minkäänlaista varsinaista vastustuspuoluetta. Viimeisen vallankumouksen loppupäätös oli peljästyttänyt Jakobinit. Torypuolue oli joutunut täydellisen ylenkatseen alaiseksi. Se pieni lahkokunta, jonka prinssi Fredrik vaikutusvoimallansa ja lupauksillaan oli pitänyt koossa, hajosi hänen kuolemansa johdosta. Melkein jokainen kuningaskunnan tavallista taidokkaampi julkisuuden mies oli nyt, aivan huolimatta entisistä yhteyksistään, jossakin virastossa ja kutsui itseänsä whigiksi. Mutta tämä näöltään erinomainen yksimielisyys oli peräti petollinen. Itse hallituksen heikkona kohtana oli sen jäsenten keskinäinen viha ja ristiriitaiset harrastukset. Heidän pääpyrintönänsä oli toinen toisensa sorto ja kukistaminen. Pääministeri Newcastlea, joka oli heikko, arkaluontoinen, kateellinen ja viekas mies, inhosivat ja vihasivat kerrallaan hallituskunnan pätevimmät jäsenet eikä kukaan enemmin kuin sotaministeriumin sihteeri Henry Fox. Tämä taitava, rohkea ja kunnianhimoinen mies käytti jokaista tilaisuutta asettuaksensa valtiorahaston ensimmäisen lordin tielle, jolta hän tiesi olevan vähä peljättävää ja vähä toivottavaa, sillä Newcastle pelkäsi kaiken ikänsä yhden verran riitauntumusta taidokasten miesten kanssa kuin heidän edistämistänsä.

Newcastle'n mieleen oli johtunut lähettää kaksi jäsentä parlamenttiin St Mikaelin puolesta, joka oli yksi noita vuoden 1832 uudistuskirjan poislakaisemia pahanpäiväisiä kauppaloita. Lordi Sandwich, jonka valta mainitussa paikkakunnassa kauan oli ollut yksinomainen, kävi vastustamaan häntä, ja Fox piti erinomaisella kunnolla Sandwich'in puolta. Clive'ä oli käytetty Fox'in luona, joka oli ottanut hänet vastaan erittäin ystävällisesti. Nyt hän pantiin Sandwich'in vallan nojassa ehdolle ja tulikin valituksi. Vaan vaalia vastaan tehtiin valitus ja Newcastle'n herttua kannatti tätä kaikin voimin.

Asiasta keskusteltiin silloisen tavan mukaan eräässä kumpaisenkin huoneen asettamassa valiokunnassa. Laillista puoluettomuutta ei edes teeskenneltykään. Sir Robert Walpole'lla oli tapana sanoa suoraan, ett'ei vaaliriidoissa käynyt osoittaminen minkäänlaista armoa. Kiihtymys oli suuri tässä tilaisuudessa. Nyt ei oikeastaan ollutkaan kysymystä siitä, oliko Clive valittu laillisesti vai epälaillisesti, vaan siitä, kumpiko, Newcastle vai Fox, tuli olemaan uuden alihuoneen herrana ja siis myöskin ensimmäisenä ministerinä. Taistelu oli pitkä ja kiivas ja voitto näyttää kallistuneen milloin toiselle milloin toiselle puolelle. Fox käytti kaikkia harvinaisia debattilahjojaan, löi toiset puolet huoneen lakimiehiä heidän omilla aseillansa ja sai aikaan yhden valtiovaraston miesten vallalle epäedullisen äänestyksen toisensa perästä. Valiokunta teki päätöksensä Clive'n eduksi. Mutta kuin se annettiin tiedoksi alihuoneessa, tapahtui käänne asiain juoksussa. Tory-puolueen jäännöksellä oli, huolimatta sen halveksitusta tilasta, kuitenkin tarpeeksi painoa voidaksensa vaikuttaa Newcastle'n ja Fox'in puolueiden välillä tasalla olevaan vaakaan. Tory-puolue ei voinut kuin halveksia Newcastle'a. Fox'ia se vihasi rohkeimpana ja viekkaimpana valtiomiehenä, taitavimpana debattimiehenä whigein joukossa, Walpole'n alituisena ystävänä ja Cumberlannin herttuan hartaana liittolaisena. Hoiperreltuansa viimeiseen hetkeen saakka, päätti se äänestää samalla puolella pääministerin ystävien kanssa. Seuraus oli, että huone pienellä enemmistöllä hylkäsi valiokunnan päätöksen, ja Clive menetti sijansa parlamentissa.

Kuin Clive nyt oli karkoitettu parlamentista ja hänen varansakin olivat supistuneet, alkoi hän luonnollisesti jälleen luoda katseensa Indiaan päin. Kompania ja hallitus olivat hyvin halulliset käyttämään häntä palveluksessaan. Karnatikissa oli tosin saatu toimeen Englannille edullinen sopimus. Dupleix oli tullut syrjäytetyksi ja palannut suunnattoman suuren omaisuutensa tähteiden kanssa Eurooppaan, jossa parjaukset ja rettelöt pian saattoivat hänet hautaan. Mutta useammat enteet osoittivat, että sota oli hankkeissa Franskan ja Ison Britannian välillä; ja sentähden tahdottiin lähettää taitava sotapäällikkö kompanian siirtopaikkaan Indiassa. Tirehtorit määräsivät Clive'n St Davidin linnan kuvernööriksi. Kuningas teki hänet everstiluutnantiksi brittiläisessä armeijassa, ja v. 1755 purjehti hän jälleen Aasiaan.

Hän sai palattuansa itämaille ensimmäiseksi tehtäväksensä Gerian linnoituksen valloittamisen. Tämä kallioniemelle rakennettu ja melkein kokonansa meren ympäröimä linna oli erään Augria-nimisen ryövärin pesäpaikkana, jonka alukset kauan olivat olleet Arabian lahden kauhistuksena. Amirali Watson, joka komensi Englannin laivaston osastoa itäisillä merillä, poltti Augrian alukset ja Clive ahdisti sillä välin linnaa maan puolelta. Paikka kukistui pian, ja valloittajat jakoivat keskenänsä sadanviidenkymmenen tuhannen sterlinkipunnan suuruisen voittosaaliin.

Tämän urostyön jälkeen lähti Clive virkapaikalleen St Davidin linnaan. Hän ei ollut ehtinyt olla täällä kahta kuukautta, kuin sanoma tuli, joka pani tuon rohkean ja tehokkaan miehen koko neron vireille.

Bengali oli varakkain kaikista niistä maakunnista, jotka olivat kuuluneet Tamerlanin hallitsijasuvun alle. Ei mikään osa Indiata ole luonnoltaan niin edullinen sekä maanviljelykselle että kaupalle. Satahaaraisena mereen juokseva Ganges on muodostanut avaran, multarikkaan tasangon, joka troopillisenkin taivaan alla kilpailee huhtikuun viheriöitsevän kasvullisuuden kanssa Englannissa. Riisivainiot antavat sadon, jommoista ei missään muualla tavata. Höysteiden, sokeri- ja öljykasvien ylenpalttisuus on tavatoin. Jokiloissa on niin runsaasti kaloja, ett'ei niistä koskaan loppua tule. Autiot saaret meren rannalla, jotka ovat peitetyt vahingollisilla kasveilla ja vilisevät hirviä ja tiikerejä, antavat viljeltyjen seutujen asukkaille yli tarpeen suoloja. Se suuri joki, joka tekee maan hedelmälliseksi, on kerrallaan itämaiden kaupan tärkein kulkuväylä. Indian rikkaimmat kauppa-asemat, sen loistavimmat pääkaupungit ja mainioimmat pyhiöt ovat tämän joen ja sen haarajokien rannoilla. Inhimillinen yksivaltaisuus on jo vuosisatoja turhaan taistellut tätä luonnon ylellisyyttä vastaan. Huolimatta muhamettilaisista despoteista ja Marattilaisten ryöväyksistä, oli Bengali tunnettu itämailla jonakin Edenin tarhana ja varakkaimpana kuningaskuntana. Sen väestö karttui verrattoman nopeasti. Sen viljavarat riittivät elättämään kaukaisia maakuntia, ja Londonin sekä Parisin vallasnaiset pukivat itsensä sen kangastuolien hienoihin tuotteihin. Se lauhkean ilman lamauttama ja rauhan toimiin tottunut heimokunta, joka asui tässä rikkaassa seudussa, oli muihin Aasialaisiin verraten samassa suhteessa, kuin Aasialaiset ylimalkaan ovat Euroopan rohkeihin ja nerokkaihin lapsiin. Kastilialaisilla on sananlasku, joka sanoo, että Valensian maa on vettä ja sen miehet naisia, ja tätä vertausta voipi varsinkin yhtä hyvällä syyllä käyttää alisen Gangesin avaran tasangon suhteen. Teki Bengalilainen mitä hyvänsä, niin tekee hän sen veltosti. Mielitoimiansa harjoittaa hän istuillaan. Hän kammoksuu ruumiin ponnistuksia, ja, vaikka kylläkin kielevä riidoissa, antautuu hän harvoin tappeluun eikä rupea paljo milloinkaan sotilaaksi. Epäilemme tokko itä-indialaisen kompanian koko armeijassa on sataa syntyperäistä Bengalilaista. Ei ole kenties milloinkaan löytynyt kansaa, jonka luonto ja tottumus ovat tehneet niin peräti omaksensa muukalaista i'estä kantamaan.

Euroopan suurilla kauppakompanioilla oli jo kauan ollut liikepaikkoja Bengalissa. Franskalaiset olivat asettuneet Tsjandernagoreen ja Hugliin, jossa vielä nytkin ovat. Hollantilaisilla oli ylempänä joen varrella Tsjinsura hallussaan. Lähemmäksi merta olivat Englantilaiset rakentaneet Williamin linnan. Kirkko ja avarat varastohuoneet kohosivat sen läheisyydessä. Joen kumpaisellakin rannikolla oli itä-indialaisen kompanian korkeimmilla asiamiehillä joukko tilavia taloja, ja syntyperäiset olivat läheisyyteen perustaneet suuren ja vilkasliikkeisen kaupungin, johon muutamat sangen varakkaat hindulaiset kauppiaat asettuivat. Mutta, sillä paikalla, jonka Chowringin palatsit nykyjään peittävät, ei ollut kuin muutamia pahanpäiväisiä, oljilla katettuja hökkeliä. Vesilintujen ja alligatorien vallassa oleva dsjungeli peitti linnan nykyisen paikan ja sen kadun, joka nyt auringon laskun aikaan joka päivä on täynnä Kalkutan loistavimpia vaunuja. Englantilaiset maksoivat siitä maapalaisesta, jolla heidän kauppa-asemansa oli, niinkuin muutkin suuret tilalliset, hallitukselle veroa, ja he olivat, niinkuin muutkin suuret tilanhaltijat, oikeutetut harjoittamaan jonkunlaista tuomiovaltaa alueessansa.

Varakuningas, jota Englantilaiset kutsuivat Aliverdi Kaniksi ja joka, samoin kuin muutkin mogulin varakuninkaat, oli tullut itsenäiseksi valtiaaksi, hallitsi kauan Bengalin suurta maakuntaa ynnä Orissaa ja Baharia. Hän kuoli v. 1756 ja valta siirtyi hänen pojanpojallensa, nuorukaiselle, joka oli alle kahdenkymmenen vuoden ja nimeltään Suradsja Daula. Itämaiden despotit ovat kenties kehnoin luokka inhimillisten olentojen joukossa, ja tämä onnetoin nuorukainen oli kehnoimpia luokassaan. Hänen ymmärryksensä oli luonnostaan heikko ja hänen olentonsa luonnostaan epämiellyttävä. Hän oli saanut kasvatuksen, joka olisi voinut lannistaa hyvänkin ymmärryksen ja turmella jalonkin luonnon. Hän oli ymmärtämätön, kosk'ei kukaan milloinkaan uskaltanut saattaa hänelle asioita ymmärrettäviksi, ja itsekäs, kosk'ei hänen milloinkaan annettu kokea että hän riippui toisten hyvästä tahdosta. Aikainen irstas elämä oli lamauttanut hänen ruumiinsa ja henkensä voimat. Hän nautti kohtuuttomalla tavalla väkeviä juomia, joista hänen heikot aivonsa tulistuivat milt'ei hulluuteen. Hänen mieliseuralaisensa olivat kansan kehnoimpiin kerroksiin kuuluvia imartelijoita, joiden ainoana ansiona oli hullunkurisuus ja orjamaisuus. Hänen sanotaan vajonneen sille viimeiselle inhimillisen kehnouden asteelle, jolla julmuus itsessänsä on miellyttävä, jolla tuskan näkeminen jo sinänsä, ilman että mikään etu on saavutettava, mikään rikos rangaistava, mikään vaara torjuttava, herättää ihastuksen tunteita. Jo aikaisin huvittelihe hän eläinten ja lintujen kiduttamisella, ja aikamiehenä tuotti hänelle lähimmäistensä kurjuus vielä suuremman huvituksen.

Suradsja Daula oli pienestä pitäen vihannut Englantilaisia. Tämä oli hänen oikkujansa ja niitä ei milloinkaan vastustettu. Hänellä oli peräti liioiteltu käsitys niistä rikkauksista, jotka heidän ryöstämisellään saavutettaisiin, ja hänen heikko ja kehkeämätöin ymmärryksensä ei pystynyt tajuamaan, että, jos Kalkutan aarteet olisivat olleet vieläkin suuremmat kuin hän luuli niiden olevan, niin ei ne sittenkään olisi voineet korvata sitä tappiota, jonka hän välttämättömästi tuli kärsimään, jos hän väkivaltaisuudellansa pakoitti eurooppalaisen kaupan siirtymään toiseen paikkaan pää-asemastaan, joka oli Bengali. Riidan tekosyitä keksittiin pian. Englantilaiset olivat, varoen sodan syttyvän Franskalaisten kanssa, alkaneet varustaa siirtopaikkaansa valleilla ilman nabobin erityistä lupaa. Eräs varakas syntyperäinen, jonka hän tahtoi ryöstää, oli paennut Kalkuttaan eikä häntä palautettu sieltä. Tämmöisillä perustuksilla marssi Suradsja Daula suurella armeijalla Williamin linnaa vastaan.

Dupleix oli pakoittanut kompanian palvelijat Benaresissa rupeamaan valtiomiehiksi ja sotilaiksi. Bengalissa olivat he yhä edelleen harjoittaneet yksistään kauppatoimia, ja uhkaava vaara herätti heissä kauhistusta ja hämmästystä. Kuvernööri, joka oli kuullut paljo Suradsja Daulan julmuudesta, kävi peljästyksestä neuvottomaksi, riensi venheesen ja pakeni likeisimpään laivaan. Sotaväen päällikkö arveli olevan viisainta noudattaa näin oivallista esimerkkiä. Linna otettiin heikon vastarinnan perästä ja suuri joukko Englantilaisia joutui valloittajan käsiin. Nabobi asettui kuninkaallisella komeudella kauppapaikan muhkeimpaan taloon ja käski tuoda Mr. Holwell'in eteensä, joka oli arvoltaan etevin vangittujen joukossa. Hänen ylhäisyytensä morkkasi Englantilaisten ynseyttä ja intoili löytämänsä aarteen vähyyttä, vaan lupasi säästää heidän henkensä ja meni levolle.

Tämän jälkeen tapahtui se suuri rikos, joka on merkillinen tavattoman julmuutensa ja sen hirveän koston tähden, mikä sillä oli seurauksena. Englantilaiset vangit jätettiin vartijain armoihin, ja vartijat päättivät sulkea heidät yöksi linnan vankihuoneesen, joka oli tuo "mustan luolan" kauhealla nimellä tunnettu komero. Tämä vankihuone olisi sikäläisessä ilma-alassa ollut liian pieni ja ahdas yhdelle ainoallenkin europpalaiselle pahantekijälle. Se ei ollut alaltaan kuin kaksikymmentä neliöjalkaa. Sen pienet ilmareijät olivat suljetut. Kesäinen päivän käänne, se vuoden aika oli käsissä, jolloin Englannista kotiperäiset tuskin tilavissa huoneissa ja viuhkainten alituisesti liehuessa voivat kestää Bengalin polttavaa kuumuutta. Vankeja oli kaikkiansa neljäkymmentä kuusi. Kuin heitä käskettiin menemään luolaan, luulivat he sotilasten piloittelevan ja pitäen henkensä turvattuna nabobin lupauksen johdosta, olivat he hyvällä tuulella, nauroivat tuolle mahdottomalle käskylle ja laskivat leikkiä siitä. Pian huomasivat he erehtyneensä. He väittivät vastaan, he rukoilivat, mutta turhaan. Vartijat uhkasivat hakata alas maahan jokaisen joka virkaili. Vangitut tungettiin miekan kärjellä kammioon ja ovet suljettiin ja lukittiin heidän perästänsä.

Ei mikään kohta historiassa eikä runoudessa, ei edes se, jonka Ugolino kertoo ikuisen jään meressä, pyyhittyään veriset huulensa murhaajansa päänahkaan, vedä läheskään vertoja niille kauhuille, jotka tämän yön harvat henkiin jääneet ovat kertoneet. He huusivat armoa; he koettivat murtaa oven. Holwell, joka tässäkin kovimmassa hädässä jonkun verran pysyi tyyneenä mieleltään, tarjosi vartijoille suuria lahjoja. Mutta vastaus kuului, ett'ei mitään voitu tehdä nabobin käskyttä, että nabobi makasi ja että hän vihastuisi jos joku rohkenisi herättää häntä. Nyt joutuivat vangit epätoivon raivoon. He tallasivat toinen toistansa, tappelivat sijoista ikkunan alla, tappelivat siitä vesimäärästä, jolla murhaajain julma sääliväisyys pilkkasi heidän epätoivonsa ponnistuksia, riehuivat, rukoilivat, kiroilivat ja pyysivät hartaasti vartijoita sytyttämään heidät tuleen. Sillä välin valaisivat vartijat kynttelillä kammion häkki-aukon kautta ja nauroivat avosuin uhriensa hurjille kamppauksille. Vihdoin kuoli melske hiljaisiin valituksiin ja voivotuksiin. Päivä oli käsissä. Nabobi oli levännyt mässäyksestänsä ja antoi luvan aukaista vankilan oven. Vaan aikaa kului ennenkuin sotamiehet ehtivät saada raivatuksi tien henkiin jäänneille latomalla pitkin seiniä kuolleet, joihin tuo polttava ilma jo oli alkanut tehdä inhoittavan vaikutuksensa. Kuin tie vihdoin oli auki, hoiperteli kolmekolmatta kauhistuttavaa haamua, joita ei heidän omat äitinsä olisi tunteneet, yksi toisensa perästä ulos ruumishuoneesta. Hauta kaivettiin paikalla. Kuolleiden ruumiit, joita oli 123, heitettiin siihen hujan hajan ja peitettiin mullalla.

Mutta nämä asiat, joita ei yhdeksättäkymmenen vuoden kuluttua voi lukea eikä kertoa kauhistuksetta, eivät herättäneet mitään katumusta eikä sääliä tuossa julmassa nabobissa. Hän ei määrännyt minkäänlaista rangaistusta murhaajille. Hän ei osoittanut henkiinjääneille minkäänlaista hellyyttä. Tosin sallittiin muutamien, joilta ei ollut mitään saatavissa, mennä matkoihinsa; mutta niitä, joilta arveltiin voitavan pusertaa jotakin, kohdeltiin inhoittavalla julmuudella. Holwell joka ei kyennyt omin voimin tulemaan, kuljetettiin tyrannin luo. Tämä soimasi ja uhkaili häntä sekä lähetti hänet raudoissa sisämaahan yhdessä muutamien muiden herrasmiesten kanssa, joiden epäiltiin tietävän enemmin kompanian aarteista, kuin he katsoivat sopivaksi ilmaista. Nämä yhä vielä tuosta hirveästä kuoleman kamppauksesta masennetut henkilöt pantiin pahanpäiväisiin komeroihin ja elätettiin paljaalla elolla ja vedellä, kunnes vihdoinkin nabobin naissukulaisten välitys saattoi heidät vapauteen. Yksi englantilainen nainen oli hengissä kestänyt tuon hirveän yön. Hän vietiin ruhtinaan haaremiin Mursjedobadiin.

Sillä välin lähetti Suradsja Daula kirjeitä nimelliselle valtiallensa Delhiin, joissa viimeistä valloitusta kuvataan mitä ylpeimmillä sanoilla. Hän asetti vartijajoukon Fort Williamiin, kielsi Englantilaiset oleskelemasta sen läheisyydessä ja määräsi, että Kalkutalle siitä lähtien hänen urostöidensä muistoksi oli annettava nimi Alinagore, joka merkitsee Jumalan Portti.

Elokuussa saapui tieto Kalkutan kukistumisesta Madrasiin ja herätti siellä kiihkeintä ja katkerinta kostonhimoa. Koko siirtopaikka huusi kostoa. Kahdeksanviidettä tunnin kuluessa siitä, kuin sanoma oli saapunut, päätettiin että retkikunta oli lähetettävä Hugliin ja Clive asetettava mannerväen johtajaksi. Merivoima oli amiraali Watsonin komennon alla. 900 englantilaista jalkamiestä, kaikki uljasta ja kunnon väkeä, ja 1,500 sepoita kuului siihen armeijaan, joka purjehti rankaisemaan ruhtinasta joka alamaistensa lukumäärän suhteen voitti Ludvik XV ja keisarinna Maria Teresian. Lokakuussa lähti retkikunta vesille, vaan sen oli tehtävä matkansa vastatuuleen ja se saapui sentähden Bengaliin vasta Joulukuussa.

Nabobi eleli Mursjedobadissa luuloitellussa turvallisuudessa. Peräti tietämätöin ulkomaiden olojen suhteen, oli hänellä tapana sanoa, ett'ei koko Euroopassa ollut kymmentä tuhatta asukasta ja hänestä näytti mahdottomalta, että Englantilaiset uskaltaisivat samota hänen alueehensa. Mutta vaikk'ei hän ollenkaan peljännyt heidän sotavoimiansa, alkoi hän kuitenkin suuresti kaivata heitä. Hänen tulonsa supistuivat ja neuvonantajat onnistuivat saada hänet käsittämään että valtiaalle toisinaan saattoa olla edullisempi suojella kauppiasten nauttimia oikeuksia, kuin panna heidät kidutuspenkille löytääksensä kätkettyjä kulta- ja jalokivi-lippaita. Hän oli jo taipuvainen antamaan suostumuksensa siihen, että kompania jälleen ryhtyi harjoittamaan kauppaansa, kuin tieto tuli, että englantilainen laivasto oli Huglissa. Hän käski paikalla kaikki sotaväkensä kokountumaan Mursjedobadiin ja lähti niiden kanssa matkalle Kalkuttaan.

Clive oli tavallisella pontevuudellaan alottanut sotaliikkeensä. Hän otti Budsjebudsjin, löi Fort Williamin varustusväen hajalle, valloitti Kalkutan takaisin, sai Huglin valtaansa väkiryntäyksellä ja ryösti sen. Tuon jo ennestään myönnytyksiin Englantilaisille taipuvaisen nabobin sovinnolliset tuumat vakaantuivat näiden heidän voimansa ja urhoollisuutensa todistusten kautta. Hän teki sentähden tarjouksia maahan karanneen sotavoiman johtajille, suostui panemaan kauppapaikan jälleen kuntoon ja antamaan korvausta niille, joita hän oli vahingoittanut.

Sota oli Clive'n mielityötä ja hänestä tuntui sopimus Suradsja Daulan kanssa jotenkin häpeälliseltä. Vaan hänen valtansa oli rajoitettu. Komitealla, jonka enimmät jäsenet olivat Kalkutasta karanneita kompanian virkamiehiä, oli asiain ylin johto käsissään, ja nämä halusivat jälleen päästä paikoilleen ja saada vahinkonsa korvatuksi. Madrasin hallitus, joka oli saanut tiedon sodan syttymisestä Euroopassa, ja pelkäsi hyökkäystä Franskalaisten puolelta, odotti levottomuudella laivaston palajamista. Nabobin lupaukset olivat suuret, taistelun päätös epätietoinen, ja Clive suostui rupeamaan keskusteluihin, vaikka hän lausui mielipahansa siitä, ett'eivät asiat tulleet ratkaistuiksi niin loistavalla tavalla kuin hän olisi toivonut.

Tämä sovinnon hierominen alottaa uuden taitteen Clive'n elämässä. Tähän saakka oli hän ollut paljas sotilas, joka erinomaisella taidolla ja miehuudella pani toimeen muiden hankkeita. Tästä lähtien on häntä enemmin katsominen valtiomiehen kannalta, ja hänen sotatoimensa ovat pidettävät riippuvina hänen valtiollisista tarkoituksistaan. Myönnettävä on, että hän tuolla uudella alalla osoitti suurta taitoa ja toimi suurella menestyksellä. Mutta se on niinikään myönnettävä, että ne neuvottelut, joihin hän nyt alkoi ottaa osaa, ovat jättäneet tahran hänen siveelliselle maineelleen.

Me emme voi millään ehdolla olla yhtä mieltä sir John Malcolm'in kanssa, joka kerrassaan on päättänyt, ett'ei hänen sankarinsa käytöksessä huomaa muuta kuin jaloutta ja vilpittömyyttä. Mutta yhtä vähä voimme yhtyä mr Mill'in mielipiteesen; hän on mennyt siihen määrään liiallisuuteen, että hän on sanonut Clive'ä mieheksi, joka ei koskaan pitänyt väliä petoksesta, kuin se vaan auttoi häntä tarkoitusten perille. Clive näyttää meistä luonnoltansa olleen roiston suora vastakohta, välin hurjan rohkea, välin varomattoman suora, harras ystävä ja teeskentelemätöin vihamies. Me emme tapaa hänen yksityisessä emmekä siinä hänen julkisessa elämässään, jossa hänellä oli tekemistä omain kansalaistensa kanssa, mitään kavaluuden taipumuksen merkkiä. Päinvastoin olivat hänen virheensä kaikissa riitaisuuksissa, joissa hän Englantilaisena seisoi Englantilaisia vastaan, niin hyvin hänen nyrkkikahakoissaan koulussa, kuin niissä kiivaissa otteluissa India-huoneessa ja parlamentissa, joita kesti hänen myöhemmän ikänsä päivinä, semmoisia, jotka ovat omituisia jaloille ja yleville luonteille. Todenmukaiselta näyttää, että hän piti itämaalaista politiikiä leikkinä, jossa ei mikään ollut epärehellistä. Hän tiesi, että Indian syntyperäisten asukasten siveellinen kanta suuressa määrässä erisi siitä, joka vallitsi Englannissa. Hän tiesi itsellänsä olevan tekemistä miesten kanssa, joilta puuttui käsitys siitä, mitä Euroopassa sanotaan kunniaksi, miesten, kanssa, jotka arvelematta tekivät minkä lupauksen tahansa ja häpeämättä rikkoivat minkä lupauksen tahansa, miesten kanssa, jotka tarkoitustensa saavuttamiseksi hyvällä omalla tunnolla käyttivät lahjomista, väärää valaa ja väärentämistä. Hänen kirjeensä osoittavat, että tuo suuri eroitus aasialaisen ja eurooppalaisen siveellisyyden välillä alati oli hänellä mielessä. Hän näyttää, meidän mielestämme mitä kovimmin erehtyen, arvelleen, ett'ei hän taitanut mitään moisille vastustavoille, jos hän otti noudattaaksensa välipuheita, joista he eivät pitäneet mitään väliä, jos hän pysyi totuudessa saamatta kuulla totuutta, jos hän omaksi vahingokseen täytti kaikki sitoumuksensa liittolaisia kohtaan, jotka eivät koskaan pysyneet sitoumuksessaan, jos se ei ollut heille edullista. Sentähden kävi tämä mies, joka muussa elämässään oli kunnon englantilainen getlemanni ja sotilas, niinpian kuin hän sai tekemistä indialaisen kujeilijan kanssa, itse kujeilijaksi, ja antautui tunnon puutteetta petokseen ja teeskenteleviin miellytyksiin, asiakirjan väärentämiseen ja käsi-alain jäljittelemiseen.

Englantilaisten ja nabobin välisessä keskustelussa oli pääasiallisesti kaksi miestä asianajajina, nimittäin mr. Watts, joka oli kompanian virkamies, ja eräs Bengalilainen nimeltä Omikund. Tämä Omikund oli ollut Kalkutan rikkaimpia syntyperäisiä kauppiaita ja saanut kärsiä suuria vahinkoja nabobin tätä paikkaa vastaan tekemän retken kautta. Kaupankäyntinsä aikana oli hän monessa kohdin tutustunut Englantilaisiin ja oli erittäin sopiva välittäjänä näiden ja syntyperäisen hovin välillä. Hänellä oli suuri arvo heimokuntansa kesken ja Hindulaisen tavalliset luonnonlahjat omasi hän korkeassa määrässä, nimittäin nopean huomion, sopivaisuuden tunnon, oveluuden ja kestäväisyyden ja niinikään Hindulaisen virheet, orjamaisuuden, ahneuden ja petollisuuden.

Nabobi harjoitti kaikkea indialaisen valtiomiehen uskottomuutta ja kaikkea pojalle omaansa kevytmielisyyttä, jonka hengen valta ja itsekkäisyys ovat heikontaneet. Hän lupaili, peräytyi, vitkasteli ja karttoi. Kerran läksi hän uhkaavalla tavalla marssimaan Kalkuttaan päin, vaan nähtyänsä Englantilaisten vankat rivit, peräytyi hän säikähtyneenä ja suostui rauhan tekoon heidän määräämillänsä ehdoilla. Tuskin oli sopimus tehty, kuin hän ryhtyi uusiin hankkeihin heitä vastaan. Hän vehkeili franskalaisten viranomaisten kanssa Tsjandernagoressa. Hän kutsui Bussya marssimaan Dekanista Hugliin ja ajamaan Englantilaiset pois Bengalista. Kaiken tämän tiesivät Clive ja Watson vallan hyvin. He päättivät sentähden lyödä ratkaisevan iskun ja käydä Tsjandernagoren kimppuun, ennenkuin sikäläinen joukkokunta ennätti saada uutta apuväkeä joko Indian etelä-osasta tahi Euroopasta. Watson johti meritse, Clive maitse tehtävää retkeä. Näiden yhdistettyjen liikkeiden menestys oli nopea ja täydellinen. Linnoitus, varustusväki, tykistö, sotatarpeet, kaikki joutui Englantilaisten käsiin. Vangittujen joukossa oli lähes 500 miestä eurooppalaista sotaväkeä.

Nabobi oli peljännyt ja vihannut Englantilaisia silloinkin, kuin hän vielä oli tilaisuudessa asettamaan heitä vastaan heidän franskalaiset kilpailijansa. Nyt olivat Franskalaiset voitetut, ja Englantilaiset alkoivat synnyttää hänessä vielä suurempaa pelkoa ja vielä suurempaa vihaa. Tuo heikko ja peri-aatteetoin mies horjui orjallisuuden ja ynseyden välillä. Yhtenä päivänä lähetti hän suuren rahasumman Kalkuttaan osana sitä korvausta, jonka hänen tuli sovittaa tekemistänsä vääryyksistä. Seuraavana päivänä lähetti hän juvelilahjan Bussy'lle ja pyysi tätä mainiota upseeria rientämään puolustamaan Bengalia "Cliveä, tuota sodassa urhoollista miestä vastaan, jota", niinkuin hänen ylhäisyytensä sanoi, "kaikki kovat onnet kohdatkoot". Hän antoi käskyn armeijallensa marssia Englantilaisia vastaan. Hän peräytti käskynsä. Hän repi Clive'n kirjeet palaisiksi. Sitten lähetti hän vastauksia oikealla kohteliaisuuden kukkaiskielellä. Hän käski Watts'in hävitä hänen näkyvistänsä ja uhkasi seivästää hänet. Hän pani jälleen hakemaan Watts'ia ja pyysi anteeksi tekemänsä loukkauksen. Sillä välin oli hänen kurja hallintonsa, hänen mielettömyytensä, hänen irstaat tapansa ja hänen mieltymyksensä halvimpiin seuralaisiin närkästyttänyt kaikki alamaisluokat, sotilaat, kauppiaat, virkamiehet, nuo ylpeät ja loisteliaat Mahomettilaiset ja nuo arat, ketterät ja säästäväiset Hindulaiset. Häntä vastaan syntyi peljättävä liittokunta, johon kuului talouden ministeri Roidullub, sotaväen ylipäällikkö Mir Dsjaffir, Indian varakkain pankkiiri Dsjugget Seit. Hanke uskottiin englantilaisille asiamiehille, ja Mursjedobadin tyytymättömät sekä Kalkutan komitea ryhtyivät neuvotteluihin toistensa kanssa.

Komiteassa oltiin hyvin epäileviä, mutta Clive'n ääni lankesi salasiittolaisten eduksi, ja hän sai pontevuudellansa ja vakavuudellaan kaiken vastuksen raukenemaan. Päätettiin että Englantilaiset antaisivat mahtavan apunsa Suradsja Daulan kukistamiseen ja Mir Dsjaffirin koroittamiseen Bengalin valta-istuimelle. Mir Dsjaffir puolestaan lupasi hyvän korvauksen kompanialle ja sen palvelijoille sekä runsaita lahjoja armeijalle, laivastolle ja komitealle. Suradsja Daulan inhoittava irstaisuus, Englantilaisten hänen kauttansa kärsimät vääryydet, se vaaranalainen tila, johon kauppaliike olisi joutunut, jos hän yhä edelleen olisi saanut jatkaa hallitustaan, näyttävät meistä täydellisesti oikeuttaneen päätöksen syöstä hänet valtaistuimelta. Vaan ei mikään voi oikeuttaa sitä kavaluutta, jota Clive ilkesi harjoittaa. Hän lähetti Suradsja Daulalle niin suopeita kirjeitä, että ne kauan kietoivat tämän heikon ruhtinaan pitämään itsensä täydellisesti turvattuna. Sama sanansaattaja, joka toi nabobille nämät "rauhoituskirjeet" — joiksi Clive niitä sanoi — toi mr Watts'ille kirjeitä tämmöisellä sisällyksellä: "Sano Mir Dsjaffirille, että hän pitää pelon kaukana itsestään. Minä aion yhdistyä hänen väkensä kanssa viidellä tuhannella miehellä, jotka eivät koskaan käänny seliin. Vakuuta hänelle, että minä marssin yöt päivät tullakseni hänen avuksensa ja tahdon seistä hänen puolellaan niinkauvan kuin minulla on yksikään mies jäljellä."

Mahdotointa oli kauan kokonansa peittää näin monihaaraista salaliittoa. Sen verran tuli pian nabobin kuuluviin että hänen epäluulonsa heräsi. Vaan hän tuli pian rauhoitetuksi niiden lorujen ja temppujen kautta, joita Omikundin kekseliäisyys ihmeteltävällä oveluudella sai syntymään. Kaikki meni hyvin ja hanke oli kypsymäisillään, kuin Clive sai tietää, että Omikund uhkasi harjoittaa petollisuutta vehkeissään. Tuolle ovelalle Bengalilaiselle oli luvattu runsaat hyväntekijäiset kaikista hänen Kalkutassa kärsimistänsä vahingoista. Vaan tämä ei voinut tyydyttää häntä. Hänen apunsa oli ollut suuri. Hänellä oli koko juonen pääjohto käsissään. Hiiskahtamalla yhden ainoan sanan Suradsja Daulan korvaan, voi hän tehdä kaiken työnsä tyhjäksi. Watts'in Mir Dsjaffirin ja kaikkien muiden salaliittolaisten henki oli hänen vallassaan; hän päätti käyttää tilaisuutta hyväkseen ja tuoda omat ehtonsa esille. Hän vaati salaperäisyytensä ja apunsa palkaksi kolmesataa tuhatta sterlinkipuntaa. Tuo tästä petoksesta harmistunut ja vaarasta säikähtynyt komitea ei tietänyt mitä tehdä. Mutta Clive oli suurempi mestari kuin Omikund itse Omikundin omissa tempuissa. Hän sanoi, että tämä mies oli roisto. Jokainen keino oli muka oikeutettu, joka teki semmoisen heittiömaisuuden tyhjäksi. Parasta oli, että luvattiin suostua hänen vaatimukseensa. Omikund tuli pian olemaan heidän vallassaan, ja silloin voivat he rangaista häntä pidättämällä häneltä sekä tuon nyt vaaditun lahjan että sen korvauksen, joka oli tuleva kaikille noille Kalkutassa vahinkoa kärsineille.

Hänen neuvonsa hyväksyttiin. Mutta millä tavalla oli tuo varovainen ja teräväkärkinen Hindulainen petettävä. Hän oli vaatinut, että erityinen hänen palkkiotansa koskeva pykälä oli otettava liittokirjaan Mir Dsjaffirin ja Englantilaisten välillä, eikä hän tahtonut tyytyä ennenkuin hän sai nähdä sen omilla silmillään. Clive'llä oli apukeino varalla. Kaksi liittokirjaa tehtiin, toinen valkoiselle, toinen punaiselle paperille; edellinen oli oikea, jälkimäinen väärä. Edellisessä ei mainittu ensinkään Omikundin nimeä; hänelle näytettävässä kirjassa oli määräys hänen eduksensa.

Vaan toinen pula ilmaantui. Amiraali Watson'ia arvelutti kirjoittaa nimensä punaisen liittokirjan alle. Omikundin valppaus ja tarkka silmä antoi aihetta peljätä, että moisen tärkeän nimen puute kenties herättäisi hänen epäluulonsa. Vaan Clive ei ollut se mies, joka jätti jotakin puolitiehen. Meitä milt'ei punastuta kirjoittaessamme, että hän väärensi amiraali Watson'in nimen.

Nyt oltiin kaikin puolin valmiina ryhtymään toimeen. Mr Watts pakeni salaa Mursjedobadista. Clive pani joukkonsa liikkeelle ja kirjoitti nabobille kirjeen, jossa oli vallan toisenlainen henki kuin edellisessä. Hän luetteli kaikki Englantilaisten kärsimät vääryydet, tarjoutui jättämään riidanalaiset kohdat Mir Dsjaffirin ratkaistaviksi ja lopetti kirjeensä ilmoituksella, että hän sadeajan lähenemisen tähden teki itselleen kunnian käydä miehineen hänen ylhäisyytensä luona pyytämässä vastausta.

Suradsja Daula kokosi paikalla kaikki väkensä ja marssi Englantilaisia vastaan. Oli suostuttu, että Mir Dsjaffirin tuli erota nabobista ja marssittaa sotajoukkonsa Clive'n puolelle. Vaan kuin ratkaiseva hetki lähestyi, voitti kavaltajan pelko hänen kunnianhimonsa. Clive oli saapunut Kosinbosariin; nabobi seisoi suuren voiman kanssa muutamia penikulmia ylempänä Plassin luona, ja yhä vielä jätti Mir Dsjaffir sitoumuksensa täyttämättä eikä antanut kuin karttavia vastauksia englantilaisen kenraalin ankariin muistutuksiin.

Clive'n tila oli tuskallisen tukala. Hän ei voinut ensinkään luottaa liittolaisensa suoruuteen ja miehuuteen, ja kuinka suuri hänen luottamuksensa omaan sotataitoonsa sekä väkensä urhoollisuuteen ja sotakuriin lieneekin ollut, niin ei sittenkään käynyt helpoksi antautua taisteluun armeijan kanssa joka oli kahtakymmentä kertaa suurempi hänen omaansa. Hänen edessään juoksi virta, jonka yli oli helppo päästä, vaan jonka yli ei yksikään hänen pienestä parvestaan voinut päästä palajamaan jos asiat menivät huonosti. Tässä tilaisuudessa pani se ankara edesvastaus, joka liittyi lopullisen päätöksen tekemiseen, tuon pelkäämättömän miehen ensimmäisen ja viimeisen kerran muutamiksi tunneiksi arvelemaan. Hän kutsui kokoon sotaneuvoston. Sen enemmistö oli taistelua vastaan ja Clive oli yhtä mieltä enemmistön kanssa. Kauan senjälkeen sanoi hän, ett'ei hän ollut ikänänsä kutsunut sotaneuvostoa kokoon kuin yhden ainoan kerran, ja ett'eivät Brittiläiset koskaan olisi tulleet Bengalin herroiksi, jos hän olisi noudattanut tämän neuvoston mieltä: Vaan kokous oli tuskin ennättänyt päättyä, kuin hän jälleen oli entisellään. Hän meni yksinäisyyteen muutamien puiden varjoon ja vaipui siellä mietteihin melkein kokonaisen tunnin ajaksi. Hän palasi päätöksellä panna kaikki alttiiksi ja antoi käskyn, että kaikki piti olla valmiina virran yli menemistä varten seuraavaan aamuun.

Virran yli mentiin ja vaivaloisen marssin jälkeen asettui armeija leiriin kauan auringon laskettua mangopuu-metsään lähellä Hassia, penikulman matkan päähän vihollisesta. Clive ei voinut nukkua; hän kuuli koko yön rumpujen ja symbalin ääntä nabobin avarasta leiristä. Ei ole outoa että hänenkin jäntevä mielensä toisinaan oli masentumaisillansa hänen miettiessään, minkälaista ylivoimaa vastaan ja mistä hinnasta hänen muutamien tuntien kuluttua oli taisteleminen.

Vaan ei Suradsja Daulakaan ollut levollisempi mieleltään. Hurja ja kauhea pelko raateli tätä kerrallaan arka- ja rajuluontoista miestä. Ratkaisevan hetken suuri merkitys ja läheisyys herätti hänessä tuskallisen hädän. Peljäten päällikköjänsä, peljäten jokaista, joka lähestyi häntä, peljäten yksinäisyyttä, istui hän synkkänä teltassaan, niinkuin kreikkalainen runoilija olisi sanonut, niiden kostotarten vainoamana, jotka vielä kuolemanponnistuksissaan olivat kironneet häntä "mustassa luolassa".

Se päivä koitti, joka oli ratkaiseva Indian kohtaloon. Auringon noustessa alkoi nabobin armeija tulvata ulos leiristä monen eri aukeaman kautta ja lähteä liikkeelle sitä metsää kohti, johon Englantilaiset olivat asettuneet. Neljäkymmentä tuhatta pyssyillä, keihäillä, jousilla, miekoilla ja nuolilla varustettua jalkamiestä peitti kentän. Heillä oli mukanansa viisikymmentä mitä suurimmanlaatuista tykkiä. Kutakin oli pitkä jono valkoisia härkiä edestäpäin vetämässä ja takaapäin auttoi elefantti. Muutamat pienemmät, vähäisen franskalaisen apujoukon tykit olivat kenties peljättävämmät. Ratsuväen lukumäärä nousi viiteentoista tuhanteen, ja ne eivät olleet Bengalin veltostuneesta kansasta, vaan siitä rohkealuontoisemmasta heimokunnasta otettuja miehiä, joka asui pohjoisissa maakunnissa, ja Clive'n tarkka silmä huomasi, että sekä miehet että hevoiset olivat vankempia kuin ne, jotka Karnatikissa olivat saatavina. Hänellä ei ollut asettaa tätä laumaa vastaan kuin 3,000 miestä. Mutta näiden joukossa oli tuhat Englantilaista ja kaikki olivat englantilaisten upseerien johdon alla ja englantilaiseen sotakuriin harjoitetut. Erityisesti huomioon astuva tässä pienessä armeijassa oli yhdeksäsneljättä rykmentti, jonka lipulla vielä, monen Wellingtonin alla Espanjassa ja Gaskognessa voitetun lisäyksen ohessa, on nähtävänä Plassin nimi ja tuo ylpeä tunnuslause: Primus in Indis.

Tappelu alkoi kanuunatulella, jossa nabobin artilleria tuskin teki mitään jälkeä, vaan Englantilaisten harvat tykit saivat suurta tuhoa aikaan. Useammat Suradsja Daulan etevimpiä upseereja kaatui. Epäjärjestys alkoi vallata hänen sotarivinsä. Hänen oma pelkonsa kasvoi kasvamistaan. Eräs salaliittolaisista koetti osoittaa hänelle peräytymisen otollisuutta. Tähän kavalaan neuvoon, joka soveltui yhteen sen kanssa mitä hänen pelkonsa saattoi hänelle mieleen, oli hän valmis suostumaan. Hän käski armeijansa peräytymään, ja tämä käsky ratkaisi hänen kohtalonsa. Clive otti tilaisuudesta vaarin ja käski joukkonsa etenemään. Tuo sekasorron ja alakuloisuuden valtaama lauma hajosi järjestetyn ja miehuullisen joukon ryntäyksen alla. Ei sitä tilaisuutta, jossa rahvasjoukkion kimppuun käynyt säännöllinen sotaväki olisi niin peräti mullistanut sen. Pakolaisvirta tempasi mukaansa Franskalaisten pienen joukon, joka yksin uskalsi tehdä vastarintaa Englantilaisille. Tunnin kuluttua oli Suradsja Daulan sotaväki hajoitettu ja se jäi ainaiseksi kokoontumatta. Voitetuista ei tapettu kuin 500. Vaan heidän leirinsä, heidän tykkinsä, heidän kuormastonsa, lukemattomat vaunut, lukemattomat elukat joutuivat voittajain käsiin. Clive'llä oli 22 kaatunutta ja 50 haavoitettua ja tällä menetyksellä oli hän musertanut lähes kuudenkymmenen tuhannen miehen armeijan ja valloittanut valtakunnan, joka oli avarampi ja väkirikkaampi kuin Iso Britannia.

Mir Dsjaffir ei ollut taistelun kestäessä antanut minkäänlaista apua Englantilaisille. Mutta niin pian kuin hän näki päivän kohtalon ratkaistuksi, eroitti hän osakuntansa pois armeijasta ja lähetti tappelun jälkeen onnentoivotukset liittolaisilleen. Seuraavana aamuna lähti hän englantilaisten majoille eikä ollutkaan aivan vähän huolissaan vastaanoton suhteen. Hän osoitti selvästi levottomuutensa kuin vahti astui esiin ottamaan häntä vastaan hänen arvonsa mukaisella kunnioituksella. Mutta hänen pelkonsa haihtui pian. Clive tuli häntä kohtaamaan, syleili häntä, tervehti häntä kolmen suuren maakunnan, Bengalin, Orissan ja Baharin nabobina, kuunteli suosiollisella mielellä hänen puolustuspuheitaan ja kehoitti häntä viipymättä marssimaan Mursjedabadiin.

Suradsja Daula oli paennut taistelukentältä niin nopeasti, kuin kovajuoksuinen tehevä vähänkään saattoi kuljettaa häntä ja viipyi matkalla Mursjedabadiin hiukan yli neljänkolmatta tunnin. Täällä kutsui hän neuvoksensa ympärilleen. Viisaimmat kehoittivat häntä antaumaan Englantilaisten käsiin, joilta hänen ei tarvinnut peljätä mitään pahempaa kuin valtansa menettämistä ja vankeutta. Vaan hän katsoi tätä neuvoa petollisuuden tuotteeksi. Toiset yllyttivät häntä jälleen koettamaan sodan onnea. Hän hyväksyi neuvon ja jakeli käskyjä siihen nähden. Vaan hänellä ei ollut tarpeeksi mielenpontta voidaksensa edes päivääkään pysyä lujasti päätöksessään. Hän sai tietää että Mir Dsjaffir saapui ja hänen kauhistuksensa kävi hillitsemättömäksi. Hän laskihe halvassa valhepuvussa, juveelilipas kädessä, yön aikana alas erään palatsinsa ikkunan kautta ja lähti ainoastaan kahden seuralaisen kanssa matkalle Patnaan.

Muutamien päivien kuluttua saapui Clive Mursjedabadiin, kahden sadan englantilaisen sotilaan ja kolmen sadan sepoin saattamana. Asunnoksi oli hänelle määrätty palatsi, jota ympäröi niin avara tarha, että koko hänen saattojoukollaan oli siinä mukava olopaikka. Mir Dsjaffirin valtaanasettamis-menot suoritettiin heti kohta. Clive saattoi uuden nabobin kunnia-istuimen luo, asetti hänet sille, antoi hänelle, Indian ikivanhan tavan mukaan, lahjaksi kultaa, kääntyi sitten syntyperäisen väen puoleen, joka täytti salin, ja toivotti heille onnea sen hyvän tapauksen johdosta, joka oli vapauttanut heidät tyrannin vallasta. Hän oli tässä tilaisuudessa pakoitettu käyttämään tulkin apua; sillä se on otettava huomioon, että vaikka hän oleskeli pitkät ajat Indiassa, vaikka hän tarkoin tunsi Indialaisten politiikin ja Indialaisten luonteen omituisuudet ja vaikka indialaiset sotilaat hartaalla mieltymyksellä olivat kiintyneet häneen, ei hän koskaan oppinut sujuvasti puhumaan yhtään Indian kieltä. Onpa sanottu hänen toisinaan olleen pakoitetun käyttämään yhteyksissään Indian syntyperäisen väestön kanssa sitä vähäistä taitoansa Portukalin kielessä, jonka hän poikana oli saavuttanut Brasiliassa käydessään.

Uutta valtiasta vaadittiin nyt täyttämään ne sitoumukset, jotka hän oli tehnyt liittolaisilleen. Neuvoittelu pidettiin niistä hankkeista, joihin oli ryhdyttävä, suuren pankkiirin, Dsjugget Seitin luona. Omikund saapui sinne täydellisesti vakuutettuna, että hän oli Cliven erinomaisessa suosiossa, sillä tämä, joka viekkaudessa voitti yksin Bengalilaisetkin, oli tähän päivään saakka kohdellut häntä entisellä ystävyydellä. Valkoiselle paperille tehty kirja otettiin käsille ja luettiin julki Clive kääntyi nyt mr. Scrafton'in puoleen, joka oli kompanian virkamiehiä, ja sanoi hänelle: "Nyt on aika saattaa Omikund hänen harhaluulostansa". "Omikund", sanoi mr Scrafton Hindostanin kielellä, "punainen kirja on väärä, te ette tule saamaan mitään". Omikund vaipui, tunnottomana seuralaistensa syliin. Hän tointui jälleen, vaan hänen mielensä oli auttamattomasti vialla. Clive, joka ei yhteyksissään indialaisten valtiomiesten kanssa antanut omantuntonsa paljoa häiritä itseänsä, vaan siltä ei puuttunut ihmisyyttä, näyttää heltyneen. Hän tapasi Omikundin muutamia päiviä myöhemmin, puhui ystävällisesti hänen kanssansa, neuvoi häntä tekemään pyhävaellukseen johonkuhun suureen indilaiseen temppeliin, toivoen että olopaikan muutos palauttaisi hänen terveytensä, ja oli, huolimatta kaikesta mitä oli tapahtunut, päälle päätteeksi taipuvainen jälleen käyttämään tätä lahjakasta miestä julkisissa toimissa. Vaan tuon äkillisen mielenjärkähdyksen perästä tylsyi tämä miesparka tylsymistään. Hän, joka ennen oli herättänyt huomiota terveen järkensä ja tapojensa yksinkertaisuuden kautta, tuhlasi nyt loput varojansa lapsellisiin huvituksiin ja rakasti näytellä itseänsä puettuna komeihin vaatteihin ja koristettuna kallisarvoisilla jalokivillä. Tässä kurjassa tilassa poti hän muutamia kuukausia ja kuoli.

Me emme katsoisi tarpeelliseksi ohjata lukijaimme arvostelua tästä menettelystä minkäänlaisilla muistutuksilla, jos ei sir John Malcolm olisi ottanut sitä kaikin puolin puolustaakseen. Hän surkuttelee tosin että täytyi ryhtyä väärinkäyttämiselle niin alttiisen keinoon kuin väärentäminen on; vaan hän ei tahdo myöntää, että joku moite voi kohdata niitä, jotka pettäjän pettivät. Hän arvelee, ett'eivät Englantilaiset olleet velvolliset harjoittamaan uskollisuutta miestä kohtaan, joka ei osoittanut heille uskollisuutta, ja että, jos olisivat täyttäneet sitoumuksensa tuolle kavalalle Bengalilaiselle, olisi niin erinomainen petoksen menestymisen esimerkki synnyttänyt koko joukon jäljittelijöitä. Me emme tahdo arvostella tätä asiata ankarain siveellisten periaatteiden kannalta. Se olisikin aivan tarpeetointa; sillä jos pidämme kysymystä paljaana hyödyn kysymyksenä, tämän sanan halvimmassa merkityksessä, emmekä käytä muita perusteita, kuin mitä Machiavellikin on mahtanut käyttää neuvoitteluissaan Borgian kanssa, niin olemme vakuutetut, että Clive oli peräti väärässä, ja että hän teki ei ainoastaan rikoksen, vaan vieläpä hairahduksenkin. Sen periaatteen, että rehellisyys on korkein viisaus, uskomme me vakavasti ylimalkaan pitävän paikkansa yksityistenkin satunnaisiin etuihin nähden; vaan yhteiskuntien suhteen on tämä sääntö vieläkin vähemmin poikkeusten alainen juuri sentähden, että yhteiskuntain ikä on pitempi kuin yksityisten. Voipi mainita henkilöitä, jotka yksityisen luottamuksen pettämisellä ovat hankkineet itselleen suurta maallista onnea. Vaan epäilemme, voiko mainita sitä valtiota, jolla ylipään on ollut etua julkisen luottamuksen pettämisestä. Brittiläisen Indian koko historia todistaa sen jalon tosi-asian, ett'ei ole viisasta asettaa petollisuutta petollisuutta vastaan, ja että voimakkain ase, jolla ihminen voi taistella valheellisuutta vastaan, on totuus. Pitkien aikojen kestäessä ovat Indian englantilaiset herrat, liittolaisten ja vihollisten keskellä, joita ei mikään välipuhe ole voinut sitoa, ylipään harjoittaneet toimissaan rehellisyyttä ja suoruutta, ja kokemus on osoittanut, että rehellisyys ja suoruus ovat yhtä kuin viisaus. Englantilaisten miehuus ja Englantilaisten taito ovat vähemmässä määrässä edistäneet itämaisen valtamme leviämistä ja säilymistä kuin Englantilaisten totuuden harrastus. Kaikki mitä olisimme voineet saavuttaa noudattamalla sitä petollisuuden ja kavaluuden, niitä valheiden ja väärien valojen esimerkkiä, joita meitä vastaan on käytetty, ei ole mitään siihen verraten, mitä olemme saavuttaneet sen kautta, että valtamme on ainoa Indiassa jonka sanaan on voitu luottaa. Ei mikään vala, jonka taikausko saa keksityksi, ei arvokkainkaan panttivanki voi synnyttää sitä luottamusta, jonka englantilaisen lähettilään "kyllä, kyllä" ja "ei, ei" saavat aikaan. Ei luonnon ja ihmistaidon parhaitenkaan varustamat linnoitukset voi antaa asukkaalleen sen päällikön nauttimaa turvallisuutta, joka matkallaan mahtavan ja leppymättömän vihollisensa alueella on varustettu brittiläisellä suojeluskirjeellä. Itämaiden mahtavimmat ruhtinaat ovat hädin tuskin lupaamalla suunnattomia korkoja voineet houkutella itselleen jonkun verran niitä rikkauksia, jotka ovat kätkettynä heidän alamaistensa asunnoissa. Brittiläinen hallitus ei tarjoa korkoa kuin vähä viidettä sadalta, ja ahneus panee tuomaan esille kymmeniä miljoonia rupeja niiden salaisimmista piilopaikoista. Vihollinen valtias saa luvata kokonaiset vuorimäärät kultaa sepoillemme saadaksensa hänet luopumaan kompanian lippujen alta. Kompania ei lupaa kuin kohtuullisen eläkerahan pitkän palvelusajan jälkeen. Vaan jokainen sepoi tietää, että kompania pitää lupauksensa: hän tietää, että jos hän elää vaikka sata vuotta, on hänellä yhtä varma riisi ja suola kuin kenraalikuvernöörillä on vuotuinen palkka; ja hän tietää, ett'ei Indiassa löydy toista valtiota, joka ei, huolimatta pyhimmistä lupauksista, jätä häntä nääntymään haudassa nälkään niin pian kuin hän ei enää kelpaa käytettäväksi mihinkään. Suurin hallituksen saavutettavissa oleva etu on olla ainoana luotettavana hallituksena keskellä semmoisia hallituksia, joihin ei kukaan voi luottaa. Tätä etua nautimme me Aasiassa. Jos me kahden viimeisen miespolven aikana olisimme toimissamme noudattaneet niitä periaatteita, joita sir John Malcolm näyttää katsoneen järkeviksi; jos me, joka kerta kuin meillä on ollut tekemistä Omikundin-kaltaisten miesten kanssa, olisimme koston vuoksi heidän tapansa mukaan harjoittaneet valheellisuutta, vääryyttä ja luottamuksen pettämistä, niin olemme varmat, ett'ei minkäänlainen miehuus eikä taito olisi voinut pitää valtaamme pystyssä.

Sir John Malcolm myöntää, että ainoasti kovin täytymys voi oikeuttaa Cliven luottamuksen pettämiseen. Koska tämä luottamuksen pettäminen meidän mielestämme oli sekä tarpeetoin että mitä suurimmassa määrässä haitallinen, tarvinnemme tuskin sanoa, että me peräti hylkäämme sen.

Omikund ei ollut vallankumouksen ainoa uhri. Suradsja Daula yhdytettiin muutamia päiviä pakenemisensa jälkeen ja tuotiin Mir Dsjaffirin eteen. Täällä heittihe hän pelon väänteissä maahan, anoen kyyneleet silmissä ja tuskan huudoilla armoa, jota hän itse ei koskaan ollut osoittanut. Mir Dsjaffir oli kahdella päällä, vaan hänen seitsentoista-vuotias poikansa Miran, joka järkensä heikkouden ja luontonsa julmuuden suhteen oli suuressa määrässä tuon kurjan vangin kaltainen, pysyi leppymättömänä. Suradsja Daula vietiin salaiseen huoneesen, johon pian senjälkeen kuoleman palvelijat lähetettiin. Tähän tekoon ei Englantilaisilla ollut mitään osaa, ja Mir Dsjaffir käsitti niin paljo heidän tunteitaan, että hän katsoi tarpeelliseksi puolustaa heidän edessään työtä, jonka kautta hän oli kostanut heidän pahimmalle vihollisellensa.

Nyt tulvasi aarteita runsaasti kompanialle ja sen palvelijoille. Kahdeksansadan-tuhannen sterlinkipunnan suuruinen summa rahaksi lyötyä hopeata lähetettiin jokea myöten Mursjedabadista Williamin linnaan. Siinä laivastossa, joka kuljetti tämän aarteen perille, oli toista sataa alusta ja se teki riemumatkansa lippujen liehuessa ja soiton kaikuessa. Tuo muutamia kuukausia autiossa ollut Kalkutta oli nyt kukoistavampi kuin milloinkaan ennen. Kauppa virkosi jälleen ja ylenpalttisuus astui näkyviin jokaisen Englantilaisen talossa. Clive'n tuloilla ei ollut muita rajoja kuin hänen oma kohtuullisuutensa. Bengalin aarre-aitta oli hänelle auki. Siinä oli Indian ruhtinasten tavan mukaan koottuna äärettömät kasat rahoja, joiden joukossa ei ollut harvinaista tavata niitä florineja ja bysantineja, joilla Venetsialaiset olivat ostaneet itämaiden kankaita ja höysteitä ennenkuin yksikään eurooppalainen laiva oli kaartanut Hyvän Toivon nientä. Clive kulki keskitse kulta- ja hopeakekoja, joita seppelöitsi ruvit ja timantit ja hänellä oli vapaassa vallassaan ottaa minkä tahtoi. Hän otti kolmattasataa-tuhatta sterlinkipuntaa.

Yleinen mielipide julisti kuusitoista vuotta jälkeenpäin Clive'lle syyllisyyden tuomion näiden hänen ja Mir Dsjaffirin välisten raha-asiain johdosta ja parlamentissa arvosteltiin niitä ankarasti. Sir John Malcolm puolustaa niitä kiivaasti. Tuon voitollisen kenraalin syyttäjät esittivät hänen saaliinsa lahjomispalkkana tahi ryöstönä, joka miekan terällä oli puserrettu turvattomalta liittolaiselta. Elämänkertoja puolestaan arvelee näitä suuria saannoksia vapaiksi lahjoiksi, jotka tuottavat yhden verran kunniata antajalle kuin vastaanottajalle, ja vertaa niitä niihin palkintoihin, joita vieraat vallat antoivat Marlborough'ille, Nelson'ille ja Wellington'ille. Hän sanoo että lahjain antaminen ja vastaanottaminen aina on ollut tapana itämailla ja ett'ei silloin vielä niinkuin nyt ollut olemassa mitään parlamenttiasetusta, joka suorastaan olisi kieltänyt Indian englantilaisia virkamiehiä käyttämästä tätä aasialaista tapaa hyödykseen. Me tunnustamme, ett'ei tämä puhe täydelleen tyydytä meitä. Me emme kannata semmoista epäluuloa Clive'ä kohtaan, että hän muka möi isäntiensä ja isänmaansa edun, vaan me emme voi lausua hänen käytöstänsä virheettömäksi, koska se, jos kohta ei itsessään kehno, ainakin oli kehnona esimerkkinä.

Ei mikään ole niin selvä, kuin että kenraalin tulee olla oman hallituksensa palvelija eikä minkään muun. Tästä seuraa että, sai hän mitä palkintoja hyvänsä, tulee niiden olla joko hänen oman hallituksensa antamia tahi hänen oman hallituksensa täydellä tiedolla ja suostumuksella saatuja. Tätä sääntöä on tarkasti noudattaminen joutavimmankin korukappaleen, ristin, rintarahan ja värjätyn nauhanpään suhteen. Mutta kuinka voi hallitus nauttia hyvää palvelusta, jos sen sotaväen johtajalla on vallassaan, hallituksensa suostumuksetta ja ilman sen ajoissa saatua tietoa, ottaa vastaan liittolaisilta ruhtinaallisia aarteita. Turhaa on sanoa, ett'ei silloin löytynyt mitään parlamenttiasetusta, joka kielsi tavan mukaan ottamasta vastaan lahjoja Aasian valtiailta. Me emme moiti Clive'n käytöstä sen asetuksen perustuksella, joka myöhemmin saatiin aikaan ja jonka tarkoituksena oli estää kaikkien tällaisten lahjojen vastaanottamisen, vaan me moitimme sitä perustuksilla, jotka olivat voimassa ennen tämän asetuksen ilmestymistä ja jotka ovat tavallinen oikeudentunto ja tavallinen järki. Emme tunne mitään asetusta, joka kieltää ulkoasiain valtiosihteerin olemasta mannermain valtain palkkalaisena, vaan ei siltä ole vähemmin totta, että valtiosihteeri, joka kantaisi eläkerahan Franskasta, törkeästi rikkoisi velvollisuutensa ja ansaitseisi ankaran rangaistuksen. Sir John Malcolm vertaa Clive'n ja Wellington'in menetyksiä toisiinsa. Olettakaamme — me pyydämme anteeksi että todistuksenkaan vuoksi teemme tämmöisen olettamisen — että Wellington'in herttua vuoden 1815 retken jälkeen ja sillä ajalla, kuin hän johti valloitusarmeijaa Franskassa, olisi yksityisesti ottanut vastaan Ludvik XVIII:lta kaksi sataa tuhatta puntaa kiitollisuuden osoitukseksi niistä suurista töistä, joilla hän oli auttanut Bourbonein sukua; mitä olisi ajateltu tämmöisestä asiasta? Ja kuitenkin kieltää laki nyt yhtä vähä lahjain vastaan ottamisen Euroopassa kuin se silloin kielsi lahjain vastaanottamisen Aasiassa.

Samalla on meidän myöntäminen, että Clive'n asiassa löytyy monta lieventävää puolta. Hän ei pitänyt itseänsä kruunun, vaan kompanian kenraalina. Kompania oli varsinkin välillisesti antanut asiamiehillensä vallan hyötyä syntyperäisten ruhtinasten anteliaisuuden ja semmoistenkin keinojen kautta, jotka ovat vielä arveluttavampaa laatua. Ei ollut juuri luultavaa, että palvelijalle olisi ankarampi käsitys velvollisuuksistaan kuin hänen isännällänsä oli niistä. Vaikka Clive ei suorastaan ilmoittanut isännillensä mitä oli tapahtunut eikä pyytänyt heidän suostumustansa, niin ei hän kuitenkaan toiselta puolen millään tahdollisella salaamisella osoittanut, että hän tiesi tehneensä väärin. Hän tunnusti päinvastoin, että nabobin anteliaisuus oli saattanut hänet ylen varalliseen tilaan. Vaikka mielipiteemme on, ett'ei hänen tämmöisessä tilaisuudessa olisi pitänyt suostua ottamaan mitään, täytyy meidän kuitenkin lopuksi myöntää hänen ansaitsevan kiitosta siitä, että hän tyytyi niin vähään. Hän otti kaksikymmentä lakia rupeja. Hänen ei olisi tarvinnut virkkaa kuin yhden ainoan sanan enentääksensä nämä kaksikymmentä neljäksikymmeneksi. Saarnat Clive'n ahneutta vastaan Englannissa olivat aivan helppoa siveyden harjoitusta vaan ei yksi sadasta hänen syyttäjäinsä joukossa olisi Mursjedabadin aarrehuoneessa voinut hallita itseänsä yhden verran kuin hän.

Ainoastaan se käsi voi pysyttää Mir Dsjaffirin valtaistuimella, joka oli asettanut hänet sille. Hän ei tosin ollut enää poika eikä häntä ollut kohdannut purppurassa-syntymisen kova kohtalo. Sentähden hän ei ollut aivan niin heikko eikä aivan niin turmeltunut kuin hänen edeltäjänsä. Vaan hänellä ei ollut niitä luonnonlahjoja eikä niitä avuja, joita hänen asemansa vaati, ja hänen poikansa Miran oli Suradsja Daulan vertainen. Äskeinen vallankumous oli järkäyttänyt ihmisten mieliä. Monta päällikköä oli ilmeisessä kapinassa uutta nabobia vastaan. Ouden varakkaan ja mahtavan maakunnan varakuningas, joka, samoin kuin mogulin muutkin varakuninkaat, nyt oikeastaan oli itsenäinen valtias, uhkasi hyökätä Bengaliin. Ainoastaan Clive'n taito ja hänen mahtavuutensa saattoi antaa tukea tuolle horjuvalle hallitukselle. Asiain tällä kannalla ollessa saapui laiva Englannista kirjeiden kanssa, jotka olivat kirjoitetut India-huoneella ennenkuin tieto Plassin tappelusta oli ehtinyt perille Londoniin. Tirehtorit olivat päättäneet antaa Bengalin englantilaisten siirtopaikkain hallinnon mitä hankalimmin ja oudoimmin järjestetyn hallituskunnan käsiin; ja asia tuli vielä pahemmaksi sen kautta, ett'ei Clive'llä ollut mitään sijaa tässä laitoksessa. Ne henkilöt, jotka olivat määrätyt jäseniksi uuteen hallituskuntaan, kielsihet omalla uhallaan — luettakoon se heille kunniaksi — noudattamasta näitä hullunkurisia käskyjä ja pyysivät Clive'ä harjoittamaan korkeinta valtaa. Hän suostui heidän pyyntöönsä ja pian näyttihekin, että kompanian palvelijat ainoasti ennakolta olivat täyttäneet isäntiensä toivomukset. Kuin tirehtorit saivat tiedon Cliven loistavasta menestyksestä, määräsivät he hänet paikalla suurimmilla kiitollisuuden ja kunnioituksen osoituksilla bengalilaisten siirtokuntiensa kuvernööriksi. Hänen valtansa oli nyt rajatoin ja paljoa suurempi sitäkin, jonka Dupleix oli saavuttanut: Etelä-Indiassa. Mir Dsjaffir kohteli häntä orjamaisella nöyryydellä. Muutamassa tilaisuudessa lausui nabobi ankaroita sanoja eräälle korkea-arvoiselle syntyperäiselle päällikölle, jonka saattojoukko oli joutunut kahakkaan muutamien kompanian sepoiden kanssa. "Pitääkö teidän", sanoi hän, "ensin oppia tuntemaan, kuka tämä eversti Clive on ja mihin asemaan Jumala on asettanut hänet?" Päällikkö, joka mainiona pilkanlaskijana ja Mir Dsjaffirin vanhana ystävänä uskalsi puhua vapaasti, vastasi: "Minäkö voisin loukata everstiä! Minä, joka en yhtenäkään aamuna nouse vuoteeltani tekemättä kolmea syvää kumarrusta hänen aasinsa edessä!" Tässä oli tuskin mitään liioiteltua. Eurooppalaiset ja Indian syntyperäiset asukkaat olivat yhtäläisesti Cliven jalkain juurella. Englantilaiset pitivät häntä ainoana miehenä, joka kykeni pakoittamaan Mir Dsjaffiria täyttämään heille tehdyt sitoumuksensa. Mir Dsjaffir piti häntä ainoana miehenä, joka kykeni suojelemaan uutta hallitsijasukua levottomia alamaisia ja ahneita naapuria vastaan.

Emme noudata kuin oikeuden vaatimuksia sanoessamme, että Clive taidolla ja pontevuudella käytti valtaansa isänmaansa hyödyksi. Hän lähetti retkikunnan Karnatikin pohjoispuolella olevaan seutuun. Täällä olivat Franskalaiset vielä voiton puolella ja välttämätöintä oli saada heidät sieltä karkoitetuiksi. Yrityksen johdatus uskottiin eräälle upseerille nimeltä Forde, joka silloin vielä oli vähän tunnettu, vaan jossa kuvernöörin tarkka silmä oli keksinyt suuria sotilaanlahjoja. Retken menestys oli pikainen ja loistava.

Kuin melkoinen osa Bengalin armeijaa tällä tavalla oli toimessa matkojen päässä, uhkasi uusi ja kova vaara läntistä rajaa. Suuri moguli oli vankina Delhissä erään omaisensa vallassa. Hänen vanhin, Sjah Alum-niminen poikansa, joka oli määrätty monet vuodet olemaan kovan onnen alaisena ja ensin Marattilaisten, sitten Englantilaisten välikappaleena, oli paennut isänsä hovista. Indiassa pidettiin hänen sukuperäänsä yhä arvossa. Muutamat mahtamat ruhtinaat ja varsinkin. Ouden nabobi olivat taipuvaisia antamaan hänelle kannatusta. Sjah Alumin kävi helpoksi koota lippujensa alle suuret joukot niitä kulkulaissotilaita, joita maa kaikkialla vilisi. Hänen lippujensa alle keräytyi pian neljäkymmentä tuhatta miestä, jotka olivat eri alkuperää ja eri uskontoa, mitkä Marattilaisia, mitkä Rohillalaisia, mitkä Dsjauteja ja mitkä Afganilaisia, ja hänellä syntyi hanke syöstä Englantilaisten valta-istuimelle koroittaman uudismiehen ja perustaa oma valta Bengalissa, Orissassa ja Baharissa.

Mir Dsjaffirin kauhistus oli ääretöin. Hän ei tietänyt muuta neuvoa kuin ostaa sovinto Sjah Alumilta suurella rahasummalla. Tätä keinoa oli kerta toisensa perästä käytetty niiden valtiasten aikana, jotka ennen häntä olivat hallinneet noita varakkaita ja velttoja maakuntia alisen Gangesin ympäristöllä. Mutta Clive ei voinut terävällä järjellään ja pelkäämättömällä mielellänsä katsoa tämän neuvon ansaitsevan muuta kuin ylenkatsetta. "Jos teette sen", kirjoitti hän, "niin saatte nähdä, että Ouden nabobi, Marattilaiset ja monet muut lisäksi tulevat kaikista maanne rajaseuduista pusertamaan teiltä rahoja, kunnes varanne ovat lopussa. Minä pyydän, että teidän ylhäisyytenne luottaa Englantilaisten ja niiden joukkojen uskollisuuteen, jotka ovat teille alttiit". Samaan tapaan kirjoitti hän Patnan kuvernöörille, joka oli urhoollinen syntyperäinen sotilas, ja jota Clive piti suuressa arvossa. "Älkää suostuko minkäänlaisiin ehtoihin; puolustakaa kaupunkia niinkauan kuin vähänkään voitte. Olkaa vakuutetut, että Englantilaiset ovat luotettavia ja varmoja ystäviä, ja ett'eivät he koskaan luovu asiasta, johon he kerran ovat ottaneet osaa".

Hän pysyi sanassaan. Sjah Alum oli saartanut Patnan ja valmistihe juuri tekemään ryntäystä, kuin hän sai kuulla everstin tulevan pikamarsseissa. Lähestyvässä armeijassa ei ollut kaikkiansa kuin 450 Eurooppalaista ja 2,500 sepoita. Mutta Cliveä ja hänen Englantilaisiansa peljättiin nyt kaikkialla itämailla. Niin pian kuin hänen etujoukkonsa näyttihe lähtivät piirittäjät pakenemaan sen tieltä. Muutamat franskalaiset seikkailijat, jotka olivat ruhtinaan seurassa, kehoittivat häntä turhaan koettamaan taistelun onnea. Harvojen päivien kuluessa hävisi tämä suuri armeija, joka Mursjedabadissa oli herättänyt niin paljo huolta, tietymättömiin Brittiläisten paljaan nimen synnyttämän kauhistuksen kautta.

Voittaja palasi riemusaatossa Fort Williamiin. Mir Dsjaffirin ilo oli yhtä hillitsemätöin kuin hänen hätänsä oli ollut kova, ja se pani hänet palkitsemaan pelastajansa ruhtinaallisilla kiitollisuuden osoituksilla. Maavero, jonka itäindialainen kompania oli suostunut maksamaan avaroista tiluksistaan eteläpuolella Kalkuttaa, nousi lähes kolmeenkymmeneen tuhanteen sterlinkipuntaan vuodessa. Koko tämä loistava tulo, jolla Englannin korkein pääri kunnialla olisi voinut kannattaa arvoansa, annettiin Clivelle hänen ijäksensä.

Tämän lahjan vastaanottamiseen katsomme Cliven olleen oikeutetun. Se oli lahja, jonka luonto kerrassaan ei myöntänyt mitään salaperäisyyttä. Kompania oli oikeastaan itse hänen arentilaisensa, ja se antoi suostumuksensa Mir Dsjaffirin lahjoitukseen sallimalla asian mennä menojaan.

Vaan Mir Dsjaffirin kiitollisuutta ei kestänyt kauan. Hän oli joku aika sitten alkanut huomata, että se mahtava liittolainen, joka oli koroittanut hänet ylös, myöskin voi syöstä hänet alas ja sentähden ruvennut etsimään kannatusta sitä peljättävää voimaa vastaan, joka siihen saakka oli ollut hänen omana kannattajanansa. Hän tiesi että Indian syntyperäisistä oli mahdoton saada sotaväkeä, joka ottaisi vastustaakseen everstin pientä joukkoa. Franskalaisten valta Bengalissa oli hävitetty. Vaan Hollantilaisten maine oli vanhastaan ollut suuri itämailla, ja Aasiassa ei vielä tarkoilleen tiedetty kuinka suuressa määrässä Hollantilaisten valta oli vajonnut Euroopassa. Salaisia keskusteluja pidettiin Mursjedabadin ja Tsjinsuran hollantilaisen kauppa-aseman välillä, ja hartaita kirjeitä lähetettiin Tsjinsurasta Batavian hallitukselle varustaa retkikunta, joka voisi kestää Englantilaisia vastaan Bengalissa. Batavian vallanomaiset olivat halukkaat laajentamaan isänmaansa vaikutusalaa ja vielä halukkaammat hankkimaan itselleen osan niitä aarteita, jotka äskettäin olivat saattaneet niin monta englantilaista seikkailijaa varallisuuteen, ja varustivat sentähden mahtavan laivaston. Seitsemän laivaa saapui äkki-arvaamatta Hugliin. Niissä oli sotaväkeä 1,500 miestä, joista lähes toiset puolet olivat Eurooppalaisia. Tämä retki tehtiin sopivalla ajalla. Clive oli lähettänyt niin suuren osan sotaväkeänsä Karnatikiin Franskalaisia vastaan, että hänen armeijansa nyt luvultaan oli pienempi kuin Hollantilaisten. Hän tiesi Mir Dsjaffirin salaa suosivan tulijoita. Hän tiesi, että hän otti niskoilleen ankaran edesvastauksen käydessään ystävällisen vallan sotavoiman kimppuun. Hän tiesi, ett'eivät Englannin ministerit voineet toivoa sotaa Hollannin kanssa lisäksi sille, joka heillä jo ennestään oli Franskan kanssa, että he kenties hylkäisivät hänen hankkeensa ja että he kenties saattaisivat hänet rangaistavaksi. Hän oli äskettäin lähettänyt suuren osan omaisuuttansa Eurooppaan Hollannin itä-indialaisen kompanian kautta ja sentähden oli hänellä painava syy välttää kaikkia riitaisuuksia. Vaan hän oli vakuutettu että, jos hän kerran päästäisi Batavian laivaston purjehtimaan ylös virtaa pitkin ja yhdistymään Tsjinsuran varustusväen kanssa, rientäisi Mir Dsjaffir lisäämään uusien liittolaistensa joukkoa, ja Englantilaisten ylivalta Bengalissa joutuisi mitä suurimpaan vaaraan. Luonteensa mukaisella rohkeudella teki hän päätöksensä ja sai toimissaan nauttia taitavaa kannatusta upseereiltansa ja varsinkin eversti Fordelta, jolle tehtävän tärkein osa uskottiin. Hollantilaiset koettivat väkivoimalla aukaista itselleen tien. Englantilaiset kävivät heidän kimppuunsa sekä maalla että merellä. Kumpaisessakin paikassa oli vihollisella suuri ylivoima. Kumpaisellakin joutui se täydellisesti häviölle. Sen laivat otettiin. Sen sotajoukko lyötiin peräti hajalle. Melkein kaikki eurooppalaiset sotilaat, jotka olivat tuon maahan tunkeutuvan armeijan päävoimana, tapettiin tahi otettiin vangiksi. Voittajat asettuivat Tsjinsuran edustalle, ja tämän siirtopaikan päämiehet, jotka nyt olivat vallan nöyrtyneet, suostuivat Clive'n tarjoomiin ehtoihin. He sitoutuivat olemaan perustamatta mitään linnoitusta ja pitämättä muuta sotaväkeä kuin kauppapaikan järjestyksen valvomista varten tarvittavan vähäisen poliisivoiman, ja nimenomaan määrättiin, että näiden sopimusten pieninkin loukkaaminen rangaistaisiin heti tapahtuvalla karkoituksella Bengalista.

Kolme kuukautta tämän suuren voiton jälkeen purjehti Clive Englantiin. Kotona odottivat häntä kunnianosoitukset ja palkinnot, jotka tosin eivät tyydyttäneet hänen vaatimuksiansa ja hänen kunnianhimoaan, vaan jotka sittenkin ovat pidettävät harvinaisina ja loistavina hänen ikäänsä, arvoonsa armeijassa ja alkuperäiseen yhteiskunnalliseen asemaansa katsoen. Hän koroitettiin irlantilaiseksi pääriksi ja hänelle annettiin aihetta odottaa englantilaista arvonimeä. Yrjö III, joka juuri oli noussut valtaistuimelle, otti hänet mainiolla tavalla vastaan. Ministerit osoittivat hänelle silminnähtävää huomiota, ja Pitt, jonka valta alihuoneessa ja maassa oli rajatoin, harrasti näyttää kunnioitustansa miehelle, jonka työt niin suuressa määrässä olivat enentämät tämän ajantaitteen loistoa. Tuo suuri puhuja oli jo esittänyt Cliven Parlamentissa taivaan lähettämänä kenraalina ja miehenä joka, kasvatettuna kauppakirjurin toimeen, sodan tehtävissä oli osoittanut älyä, joka saattoi herättää Preussin kuninkaan ihmettelemistä. Silloin ei ollut referenttejä lehterillä, vaan nuo aikansa etevimmän valtiomiehen lausumat sanat olivat kulkeneet suusta suuhun, saapuneet Cliven kuultaviin ja nähtävästi ihastuttaneet ja miellyttäneet häntä. Clive olikin Wolfin kuoltua ainoa englantilainen kenraali, jonka puolesta hänen kansalaisensa hyvällä syyllä kannatti ylpeillä. Cumberlandin herttua oli tavallisesti ollut kovaonninen ja hänen ainoa voittonsa oli sen kautta, että se oli saavutettu hänen omien, kansalaistensa yli ja että siinä oli harjoitettu armotointa ankaruutta, suuremmassa määrässä kuin nuo monet tappiot haitanneet hänen kansalaissuosiotansa. Conway, joka oli tieteellisesti oppinut ja mieleltänsä urhoollinen, kaipasi pontevuutta ja kykyä. Granby oli rehellinen, ylevämielinen ja urhoollinen kuin jalopeura, vaan puuttui sekä taitoa että älyä. Sackville, joka opin ja taidon puolesta veti vertoja kenelle hyvänsä oman aikansa miehistä, oli, ainakin meidän arvelumme mukaan, syyttömästi joutunut sotilaan maineelle turmiollisimman syytöksen alaiseksi. Vieras oli se kenraali, jonka johdattamina Brittiläiset voittivat Mindenin ja Warburgin luona. Sentähden olikin luonnollista, että kansa ylpeillen ja riemuiten tervehti kotimaista sotapäällikköä, jonka syntyperäinen urhoollisuus ja itsehankkima taito oli koroittanut hänet Saksan suurten sodanjohtajain rinnalle.

Clive saattoi varojensa puolesta kilpailla Englannin ensimmäisten ylimysten kanssa. Todistuksia on vielä tallella siihen, että hän Hollannin itä-indialaisen kompanian kautta oli lähettänyt kotimaahan yli sadan kahdeksankymmenen tuhannen punnan ja englantilaisen kompanian kautta yli neljänkymmenen tuhannen punnan. Niiden varojen määrä, jotka hän yksityisillä kauppamiehillä oli toimituttanut kotimaahan, oli niinikään melkoinen. Hän oli vaihtanut suuret summat jalokiviin, joita silloisena aikana hyvin tavallisesti käytettiin rahan lähetysten välikappaleina. Hänen timanttiostoksensa yksistään Madrasissa nousivat viiteenkolmatta tuhanteen puntaan. Paitsi suurta summaa puhdasta rahaa oli hänellä tulonsa Indiasta, jotka tekivät seitsemänkolmatta tuhatta puntaa vuodessa hänen oman arvionsa mukaan. Koko hänen vuotuiset tulonsa nousivat, sir John Malcolmin arvellessa, joka on tahtonut laskea ne niin pieniksi kuin suinkin on ollut mahdollista, neljäänkymmeneen tuhanteen puntaan ja neljänkymmenen tuhannen punnan tulot olivat Yrjö III:nen valtaistuimelle noustessa varsinkin yhtä harvinaisia, kuin sadantuhannen punnan tulot nyt ovat. Me voimme huoletta vakuuttaa, ett'ei kukaan Englantilainen, joka on alkanut tyhjin käsin, koskaan missään toimessa ole niin nuorella kuin neljänneljättä vuoden ijällä hankkinut itselleen moista omaisuutta.

Väärin olisi jättää lisäämättä, että Clive käytti varojansa kunnioitusta ansaitsevalla tavalla. Heti kuin Plassin tappelu oli perustanut hänen onnensa, lähetti hän kymmenen tuhatta puntaa sisarilleen, auttoi yhtä suurella summalla puutteenalaisia ystäviä ja sukulaisia, käski asiamiehensä maksaa vanhemmilleen kahdeksansataa puntaa vuosittain ja hartaasti kehoittaa heitä pitämään vaunuja käytettävinänsä, ja määräsi vanhalle päällikölleen, Lavrence'lle, jonka varat olivat sangen vähissä, viisisataa puntaa vuosittain. Koko se summa, jonka Clive käytti tällaisiin tarkoituksiin, lienee arvattava viiteenkymmeneen tuhanteen puntaan.

Nyt ryhtyi hän harrastamaan parlamenttiasioita. Tätä tarkoitusta varten näyttää hän tehneen suuret maatilusostoksensa, ja yleisten vaalien jälkeen v. 1761 oli hän alihuoneessa liittolaisjoukon päämiehenä, jonka kannatusta minkä hallituskunnan hyvänsä oli pitäminen tärkeänä. Vaan hän ei kuitenkaan vaikuttanut millään etevällä tavalla Englannin valtiollisiin asioihin. Ensin oli hän, niinkuin olemme nähneet, liittynyt mr Foexiin; sittemmin veti mr Pitt älyllään ja menestyksellänsä hänet puolelleen, mutta lopuksi teki hän mitä hartaimman liiton Yrjö Grenville'n kanssa. Vuoden 1764 alussa, jolloin tuon vähäpätöisen kansankiihottajan, Wilken, epälaillinen ja valtiollisessa suhteessa epäviisas vainoaminen oli ankarasti kiihoittanut mieliä, huvitti Londonin kaupunkia eräs tarina, jonka olemme tavanneet Horas Walpolen painamattomissa muistelmissa. Vanha mr Rikhard Clive, joka poikansa koroituksen jälkeen oli tullut saatetuksi seuraan, missä hän ei tahtonut oikein hyvin tulla toimeen entisten elämäntapojensa kanssa, saapui aamutervehdykselle hoviin. Kuningas kysäsi häneltä, missä lordi Clive oli. "Hän saapuu varsin pian kaupunkiin", sanoi tuo vanha herrasmies, "ja silloin on teidän majesteetillanne yksi ääni lisää".

Vaan oikeastaan veti sen maan asiat kaikki Cliven harrastukset puoleensa, jossa hän sotilaana ja valtiomiehenä oli osoittanut niin verratointa etevyyttä ja Indian olosuhteita tarkoitti hänen valtiollisen toimensa Englannissakin. Kompanian valta, vaikka säännöttömyyden valta, on nykyjään — me olemme siitä varmasti vakuutetut — terveellisen säännöttömyyden valta. Cliven aikana oli se sekä säännötöin että turmiollinen. Ei mitään tarkastajakuntaa ollut olemassa. Tirehtorit olivat enimmästi paljaita kauppamiehiä. He olivat tiedottomia yleisen politiikin, tiedottomia sen valtakunnan olojen suhteen, joka niin oudolla tavalla oli joutunut heidän valtansa alle. Missä ikinä osakaskunta katsoi hyväksi sekaantua asioihin, siinä sai se tahtonsa ajetuksi perille. Tämä osakaskunta oli sinä aikana sekä monilukuisempi että mahtavampi kuin nykyjään, sillä jokainen viiden sadan punnan osake antoi yhden äänen. Kokouksissa oli runsaasti läsnäolijoita; ne olivat myrskyiset ja metelisetkin, ja keskusteluissa vallitsi tavatoin katkeruus. Kaikki Westminsterin vaalia vallitsema kiihko, kaikki Grampoundin vaalissa käytetty kavaluus ja lahjominen tahrasi tämän seuran menettelyä tärkeimmissä asioissa. Valheääniä käytettiin suunnattomassa määrässä. Clive itse pani noin sata tuhatta puntaa osakkeihin, jotka hän sitten jakeli nimellisille, hänen hankkeillensa uskollisille miehille, ja nämä toi hän mukanansa jokaiseen keskusteluun ja äänestykseen. Toisia löytyi, jotka harjoittivat samaa menettelyä, jos kohta ei yhtä suuressa määrässä.

Englannin yleisö harrasti silloin Indian asioita paljon enemmin kuin nyt, ja syy tähän on silminnähtävä. Nykyjään menee kirjuri nuorena palvelukseen, hän pääsee hitaasti nousemaan; hän on onnellinen jos hän viidenviidettä vuoden ikäisenä voi palata kotimaahansa tuhannen punnan vuotuisella eläkekorolla ja kolmeenkymmeneen tuhanteen puntaan nousevalla säästöllä. Englantilaiset virkamiehet kokoovat suuria varoja Indiassa; vaan ei kukaan yksityinen virkamies saa varsin suurta omaisuutta kerätyksi, ja se mikä saavutetaan, on hitaasti, työläästi ja rehellisesti ansaittua. Ainoasti neljä tahi viisi korkeata valtiollista virkaa on pidätetty Englannin valtiomiesten varalle. Hallinnon päävirat sihteeripaikat, sijat tuloja varten asetetussa virastossa ja Sudder-tuomiokunnassa ovat kaikki jaetut miehille, joiden paras ikä on kulunut kompanian palveluksessa, ja ei niitä loistavia lahjoja eikä niitä mahtavia yhteyssuhteita, jotka voivat hankkia näitä suurituloisia paikkoja oikeasta ovesta tulemattomalla ja oikeata porrasta kulkemattomalle. Seitsemänkymmentä vuotta takaperin tuotiin idästä vähemmin rahaa kotimaahan kuin meidän aikoinamme. Vaan se oli jaettu paljoa pienemmän henkiluvun kesken, ja summattomat summat koottiin usein muutamien kuukausien kuluessa. Jokainen Englantilainen, oli hän minkä ikäinen hyvänsä, saattoi toivoa tulevansa yhdeksi noita onnen kohtaamia siirtolaisia. Jos hän oli pitänyt hyvän puheen Leaden-hallin kadulla tahi painattanut taitavasti tehdyn lentokirjan esimiehen puolustukseksi, niin voi hän tulla lähetetyksi kompanian palvelukseen Indiaan ja kolmen tahi neljän vuoden kuluttua palata takaisin yhtä rikkaana kuin Pigot tahi Clive. Niinpä oli India-huone arpajaistoimisto, joka tarjosi jokaiselle tilaisuutta lipun ostamiseen ja asetti herttualliset omaisuudet voitoiksi muutamille harvoille onnensuosikille. Niin pian kuin oli tullut tunnetuksi, että paikka löytyi maailmassa, jossa everstiluutnantti eräänä aamuna oli saanut lahjaksi yhtä suuret tulot, kuin Bath'in jaarlilla tahi Rockingham'in markiisilla oli, ja jossa ei kukaan brittiläinen virkamies näyttänyt tarvitsevan kuin lausua toivomuksensa julki, saadaksensa niin vähäpätöisen summan kuin kymmenen tahi kaksikymmentä tuhatta puntaa, alkoi yleisö osoittaa kaikki Etelä-meren kompanian aikuisia oireita, niinkuin kuumeentapaista kiihtymystä, hillitsemätöintä rikkauden ahnehtimista ja hitaisen, varman sekä kohtuullisen ansion halveksimista.

India-huoneen vallitsevan puolueen etupäässä oli kauan seisonut mahtava, taitava ja kunnianhimoinen mies, nimeltä Sulivan. Hän oli alkanut kovasti kadehtia Clive'ä ja muisteli katkeralla mielellä sitä rohkeutta, jolla tuo tähänastinen Bengalin kuvernööri alituisesti oli vähätellyt kompanian kaukaisten tirehtorien valtaa. Clive'n tulon jälkeen tehtiin nimellinen sovinto, vaan kumpaisenkin mieleen jäi tuima viha kytemään. Koko tirehtorikunta valittiin silloin joka vuosi uudelleen. Vuoden 1763 vaalissa pyrki Clive murtamaan vallitsevan puolueen valtaa. Taistelua käytiin tuimuudella, jota hän kertoo kauheaksi. Sulivan pääsi voitolle ja kiirehti harjoittamaan kostoa. Sitä verolahjaa, jonka Clive oli saanut Mir Dsjaffirilta, katsoivat Englannin etevimmät lainoppineet lailliseksi. Se oli saman vallanharjoittajan antama, jolta kompanialla itsellään oli pääasialliset alueensa Bengalisssa ja kompania oli kauan suostunut siihen. Vaan mitä suurimmalla vääryydellä päättivät tirehtorit ottaa sen pois, ja Clive oli pakoitettu nostamaan kanteen heitä vastaan kanslia-oikeudessa.