ERÄS PUHE (continued 2)

* * * * *

Viimeiset sanansa hän lausui äkillisen, kuohahtavan liikutuksen vallassa. Se yllätti hänet niin arvaamattomasti, että hän unohti voimisteluhuoneen vihkimisen. Hänen täytyi kumartamatta rientää pois katederista; hän katosi pikku eteisen ovesta ja juoksi sieltä pihan yli taloon.

Yleisö istui, kuin hän ei olisikaan lopettanut. Loppulause kohtasi heidätkin niin rutosti, niin rajusti, ja hänen liikutuksessaan oli sähköinen voima, joka levisi laajalle. Kuulijain täytyi koota ajatuksiaan.

Muutamat järeäluontoisemmat nousivat kuitenkin ovensuussa, sitten kaikki. Nyt rouva Rendalenin kohtasi mitä suurinta hämmästystä tuottava hetki.

Hänhän ei nähnyt hyvin, ei kakkuloillaankaan kauas. Ja sitä paitsi hän oli kaiken aikaa katsellut vain poikaansa. Istuminen pää häneen käännettynä oli saanut lihakset kaulan oikealla puolella kivistelemään; sen vuoksi hän oli lopulta siirtänyt tuoliansa ja istunut suoraan häntä vastassa. Aine oli hänelle tuttu, lause lauseelta, mutta puhujan tarmokas esitystapa, hänen henkilökohtainen vaikutusvaltansa, hänen säikkymättömyytensä oli äidille aina uutta; häntä se ei ollenkaan peloittanut. Päinvastoin, hän oli itse urhea luonteeltaan, ja hän tiesi, että jos missään asiassa tarvittiin avonaisuutta, niin toki tässä. Hän tunsi olot ja niitä kohtaan vallitsevan välinpitämättömyyden. Hän tahtoi, että he kerran elämässään kuulisivat. Ja toinen teki sen niin jalosti, tuntui hänestä. Hän seurasi mukana ja tunsi puhujan sisäisen liikutuksen; hän tiesi, että jos puhuja ei pitäisi varaansa, liikutus tempaisi hänet valtaansa.

Kun siis nuo muutamat yleisölle kohdistetut sanat äkkiä sytyttivät leimahduksen, oli hänkin valmis kuten puhuja. Tämän loppusanat täyttivät hänen kakkulansa. Hänen täytyi ryhtyä pyyhkimään niitä, ja sill'aikaa hän ei nähnyt ketään eikä ajatellut mitään muuta kuin itseään. Mutta hän heräsi ja tuli siinä silmänräpäyksessä valmiiksi nousemaan, kun kuuli toisten alkavan. Hän tahtoi seistä vastaanottamassa niitä, jotka tahtoisivat tervehtiä häntä ja kenties myöskin pyytää häntä viemään tervehdykset sille, joka oli rientänyt tiehensä.

Ja ketään ei sitten tullutkaan. Kyllä sentään, Jensenin neidit tulivat, nuo kaksi koukistunutta muotikauppiasta. Hiljaisina, sydämellisinä ja hymyilevinä kuten aina he tulivat, kiittivät ja pyysivät lausumaan "koulunjohtajalle" tuhannet tervehdykset; jos he saivat luvan, haluaisivat he kyllä itsekin pistäytyä kiittämään häntä. Mutta Jensenin neidit olivat ainoat. Ei edes Nils Hansen tullut, eikä Laura, ei ainoakaan hänen vanhoista oppilaistaan, ei edes rouva Engel, rakas Emilie parka, jota hän oli juuri tullut ajatelleeksi; ei kukaan.

Jos joku olisi astunut rouva Rendalenin luo yleisön puolesta antamaan hänelle korvapuustin, ei tämä kelpo nainen olisi voinut enempää tyrmistyä. Hyvä Jumala, mitä tämä merkitsi?!

Hänellehän tuo esitelmä oli heidän kahden yhdyselämää, ajatus ajatukselta samaa, mitä he olivat oppineet ja kokeneet yhdessä ja mille saaneet toisiltaan vahvistuksen.

Mutta se oli enemmänkin; se oli rouva Rendalenin koko pitkällinen työ, alusta loppuun Tomasin kanssa, suoritettu heti syntymästä asti siihen saakka, kunnes tämä seisoi kuten nyt, selkeänä, tietorikkaana, lämminsydämisenä, suuren päämäärän elähdyttämänä. Esitelmä sisälsi tämän työn, tämän kehityksen kukoistuksessaan; nyt se kävisi hedelmälle.

Kuinka hän rakastikaan poikaansa, kuinka hän ihaili tätä! Hän tiesi, mitä hänen poikansa oli taistellut ja suorittanut näinä kahdeksanakolmatta vuonna; hän tiesi, mistä oli punoutunut jokainen ajatus, joka nyt soinnahteli.

Hänellä oli ollut siitä unelma, vaan ei selvyyttä; se oli hänen pojallaan! Hän ei olisi voinut toimittaa mitään tällä selvyydellä, jos se olisi hänellä ollutkin; mutta hänen poikansa voi!

Niin, eikö tämä kuitenkin ollut onnellisesti päättynyt uhkayritys, vaikka se olikin vaatinut paljon työtä häneltä ja hänen pojaltaan? Mitä hän oli ajatellut epäselvästi nuoruutensa rohkeamielisyydessä, nimittäin muokata Kurtien perinnön toiseksi lisäämällä siihen oman perintönsä; — ja sittemmin, mitä hän oli uskalikkona aloittanut siistiessään suvun synkeän asuinsijan ja tehdessään siitä valoisan ja puhtaan ja antautuessaan muuttamaan "turvallista lasten naurua" sinne; sen hän oli aloittanut sekavasti, tyhmästi, mutta urheasti, — nyt se seisoi vakaalla pohjalla! Ja se oli tapahtunut hänen lapsensa avulla! Eikö se ollut onnellisesti päättynyt uhkayritys?

Kuinka ylenmäärin onnellinen hän olikaan! Hän olisi voinut polvistua yleisön eteen kiittämään Jumalaa, — niin, vaikkapa laululla, joskaan hän ei osannut laulaa ainoatakaan puhdasta säveltä! Hän tiesi, että jos kaikki nämä ihmiset tulisivat kiittämään häntä, puhumaan hänen kanssaan, ei hän enää voisi hallita itseään. Mutta mitä sekään merkitsisi? Hänen poikansahan oli tehnyt sen niin hyvin!

Ja sitten ei kuulunut ainoatakaan ihmistä. Niin, Jensenin neidit; mutta ei ketään muuta. He läksivät.

Mutta entä vanha rovasti? Niin, hän istui vielä paikallaan ja mietiskeli; välittömän puhumisen tarpeen olisi toki pitänyt kannustaa hänet nousemaan, niin, sanomaan jotakin toisten puolesta. Vasta nyt, kun melkein kaikki olivat menneet, hän alkoi liikahdella; hän katsoi ylös, katseli kauan rouva Rendalenia, ikään kuin kysyvästi, nousi vaivalloisesti jaloilleen ja tuli. Vihdoinkin! "Niin, hyvä rouva, tämä oli kelpo työ."

"Niin, eikö ollutkin —?"

"Kerrassaan kelpo työ. Mutta olisin antanut paljon siitä, että sitä ei olisi tehty."

"Mutta rovasti —?"

"Niin, minä en voi nyt puhella siitä; täällä on liiaksi hälinää, ja minä olen väsynyt. Toisella kertaa. Sanokaa hänelle terveisiä minulta! Hyvästi, rouva!" Hän tarttui Karlin käsivarteen ja tahtoi astua alas.

Yksi ainoa ihminen oli yhtä säikähtynyt, jopa tyrmistynyt tästä kuin rouva Rendalen, nimittäin Karl. Hänkin oli alusta asti vain seurannut esitelmää ja sen pitäjää; viattomuudessaan hän ei ollut ajatellut sitä mahdollisuutta, että kukaan voisi tuntea muuta, kuin että nämä olivat paikalleen lausuttuja sanoja, oikean miehen puhumia. Mutta sittemmin sattumalta silmätessään yleisöä, nimittäin kun sille tehdyt kysymykset alkoivat, hän oli alkanut epäillä. Ja se oli yltynyt, niin että hänen sydämensä lopulta pamppaili. Mutta että kukaan ei tullut äidin luokse, eipä edes yksikään hänen entisistä oppilaistansa… Karl tunsi hänen kasvonsa, näki hänen tuskansa! Ja nyt vielä rovasti! Oi, hän päästi rovastin käsivarren ja tarttui molemmin käsin rouva Rendalenin käteen; hänellä oli harras halu syleillä häntä, mutta täällä oli vielä liian useita huoneessa. Hän katseli rouva Rendalenia, kunnes kyynelet kihosivat hänelle silmiin, ja sitten hän kuitenkin sieppasi hänet syliinsä, vieläpä suutelikin häntä; katselkoot, kutka tahtoivat. Sitten hän antoi hiukan hämmästyneelle rovastille käsivartensa ja auttoi hänet alas portaita.

Tästä kunnon rouva Rendalen jälleen tointui. Hän kiiti kepeämmin kuin kukaan olisi voinut uskoa ulos ovesta pikku eteiseen ja sieltä pihan poikki taloon. Siellä hän etsi poikansa; tämä oli juuri heittänyt yltään hännystakin ja liivit ja aikoi ottaa kylvyn. Mutta äiti ei voinut odottaa, kunnes hän olisi siitä valmis; hän heittäysi poikansa kaulaan, painoi hänet rintaansa vasten ja itki hokien: "Tomas, rakas Tomas! Sinä minun Tomasini!"

Toinenkin oli jo aikoja ymmärtänyt, että jossakin oli vikaa. Nyt vahvisti tätä äidin katse, äidin olemus; edelleen se, ettei hän sanonut mitään, ei tuonut terveisiä keneltäkään, vaikka oli jäänyt jälkeenpäin. Nyt jännityksen mentyä ohi Tomas Rendalen tunsi hämärää tuskallisuutta, pistoksen sydämessään.

Mutta hän ei tahtonut puhua siitä. Eikä äitikään. Sitten tämä läksi, ja hän otti kylpynsä. —

Andreas Berg jäi jälkeenpäin voimistelusaliin. Ja kun viimeinen kuulija oli poistunut, hän lukitsi oven ja asteli arvokkaana pääovenpuoleiseen nurkkaan; sinne oli kasattu erinäisiä voimistelulaitteita, ja niiden yli oli heitetty iso purje.

Tähän purjeeseen hän kävi käsiksi ja riuhtaisi sen suurella rymyllä alas lattialle.

Silloin tuli näkyviin kaksi päätä ja neljä käsivartta, jotka ripeästi punoutuivat toisiinsa, kaksi hametta ja neljä nauhakenkää; kahdet tippuvan hiestyneet, tulipunaiset kasvot painautuivat toisiansa vasten, harrilleen hajaantunut vaalea tukka sekaantui pörröiseen tummaan.

Berg seisoi ankarana. "Näin useaan kertaan, että purje liikahteli", hän sanoi. "En voinut älytä, mitä tämä merkitsi; lopuksi luulin tapaavani pari pikku tyttöä. Mutta ne olivatkin kaksi aikuista neitokaista. Ettekö häpeä?"

Toinen piileksijä alkoi itkeä ja toinen nauraa.

"Ja nämäkö ovat kelpo miesten lapsia? Maaherran tytär?" sanoi Berg sille, joka nauroi. "Täyskasvuinen tyttö, ripille päässyt ja ylimmällä luokalla. — Ja sinä siinä. Luuletko, etten sinua tunne? Nils Hansenin tytär; äitisi oli täällä. Olisipa hänen toki pitänyt saada nähdä sinut purjeen alla! Niin, ja isäsi myöskin! Onpas vain kerrassaan ero sinun ja sisaresi Augustan välillä! Hän käyttäytyi aina ihmisten lailla, hän. — Niin, nouskaa nyt vain koreasti! Kyllä minä menen rouvalle sanomaan." Hän ei ollut vielä ulkona ovesta, kun tytöt jo kavahtivat jaloilleen. Hyväinen aika, minkä näköisiä he olivat! Vaatteiltaan, hiuksiltaan ja kasvoiltaan, erittäinkin kasvoiltaan, ihan kuin pikku lapset, jotka ovat itkeneet ja likaisin käsin laappineet kyyneliään pitkin silmäkulmia ja poskia.

Se johtui siitä, että he olivat tomuisten kojeitten seassa tahrineet kätensä ja joutuneet kuivailemaan hikeä, joka valui virtanaan ja kirveli silmiä. Ja kylläpä he olivat jäykistyneitä ja menehtyneitä! Vaikka heillä oli ollut hyvä tilaisuus laittaa itselleen mukava paikka, olivat he siinä maanneet liian kauan samassa asennossa; vähintään tuntia ennen esitelmän alkamista he olivat pujahtaneet purjeen alle, olematta hetkeäkään turvallisia.

Toinen itki ja morkkasi toista, joka nauroi, mutta kun he pääsivät oikein katselemaan toisiaan ja saivat toisilleen selitellyksi, minkä näköisiä olivat, purskahtivat molemmat huimaan nauruun ja hyökkäsivät rakennuksen toisessa päässä olevaan pikku huoneeseen, missä tiesivät siistiytymistarpeita olevan. Ja sieltä heidän piti rientää täysihoitolaisten luo kertomaan. Sillä eivät he yksistään omasta puolestaan olleet purjeen alla värjötelleet; ei, he olivat ylimmän luokan siihen toimeen valitsemia. Nämä olivat kaikki olleet mukana ja vetäneet heidän ylitseen purjeen.

Heillä oli ollut ruokaa mukanaan ja juomaa myöskin, olutta. Mutta sen he olivat ahmineet aikaa ennen esitelmän alkua.

Tuonne täysihoitolaisten luokse oli ylin luokka kokoontunut, siellä he odottelivat. Senhän täytyi olla jotakin aivan erikoista, minkä ainoastaan vanhemmat saisivat tietää.

Ja nyt nämä kaksi tiesivät sen! Heillä oli tuskin aikaa hieroa pahinta ryöttää ihostaan, suoria tukkaansa sen verran, että saattoivat häpeilemättä juosta pihan yli. Mutta niin tulisesti kuin he kiirehtivätkin, toisten kärsimättömyys ehätti heistä edelle. Tuolla ryntäsi luokka pihan yli voimistelusaliin päin. He olivat istuneet ja odottaneet nähdäkseen Andreas Bergin lukitsevan oven ja katoavan; tämän oli hän tehnyt verkalleen, mutta vihdoinkin lähtenyt keittiöön.

Nuo kaksi oli valittu heidän hyvän muistinsa ansiosta, ja se uskomattomuus tapahtui, että he tosiaankin muistivat koko puheen, ainakin tarkalleen ne käänteet, jotka tehosivat eniten, jotka lausuttiin parhaiten, jotka olivat uusimmat!

Ja jos Tomas Rendalen oli puhunut kiittämättömälle yleisölle, niin tässäpä oli kiitollinen kuulijakunta. Nuoret tytöt rakastavat uljuutta; päästessään itse asettumasta esille ovat he hehkuvaa intoa tulvillaan. Katsokaahan häntä, vaaleaveristä, pitkää, solakkaa, suurisilmäistä maaherran tytärtä! Hänellä oli äitinsä linnunkasvot, mutta sen sijaan, että äidin olivat pelästyneet, olivat nämä koholla kuin uskaliaaseen lentoon. Kuontalollinen tuuheata vaaleaa tukkaa heilui hajallaan niiden ympärillä, ja nyt, kun silmät, koko kasvot säteilivät, liekehti sekin. Hän ei muistanut kertoa samassa järjestyksessä, kuin luennoitsija oli puhunut; voimallisin, hauskin tuli ensin. Häntä ymmärrettiin aivan hyvin; koulusta sekä yhdyselämästä Tomas Rendalenin, hänen äitinsä ja opettajattarien kanssa he olivat saaneet suuremmat edellytykset kuin yleisöllä ylipäänsä oli ymmärtää, mitä Tomas Rendalen tarkoitti. Mutta parhaassa vauhdissa ollessaan Nora pysähtyi, karahti punaiseksi, vaaleni kalmankalpeaksi: rouva Rendalen seisoi portailla!

Andreas Berg oli pitänyt sanansa. Ja he olivat unohtaneet hänet.

Andreas Bergin tullessa käveli rouva Rendalen kuohuksissaan, ja hänelle oli suorastaan mieluisaa saada jotakin suuttumuksensa jäähdyttämiseksi. Hän köpitti ulos isoille portaille; hän tahtoi tavata heidät vereksestä teosta ja taivalsi sen vuoksi koko sivurakennuksen ympäri ja pitkin voimisteluhuoneiston seinustaa, yllättääkseen heidät takaa päin. Mutta jo eteisen ovella, jonka tytöt tietysti olivat unohtaneet lukita, hän kuuli Noran kumppaninsa tukemana esittävän puhetta, Tomasin puhetta — Tomasin äänenpainolla, hänen esitystavallaan, hänen tulisuudellaan, … todella kaunopuheisesti … niin, siinä oli yksi, joka oli kuullut!

Kelpo rouva kokonaan itsensä unohtaneena tunkeutui ihan esille, todellakin ainoastaan nähdäkseen ja ollakseen mukana. Mutta siten ei hänen tuloaan käsitetty.

Noran kauhistus, toisten huudahtelut heidän käännähtäessään ja nähdessään tuon voimallisen olennon, sepä oli näky! Rouva Rendalen oli kylliksi koulunpää käyttääkseen tätä hyväkseen; hän siis korotti äänensä ja sanoi: "Minun pitäisi totisesti olla suuttunut, ja syystä. Näen teidän käsittävän sen! Mutta mitään niin verratonta kuin Noran muistin vertaista en ole ikinä kuullut." — Ei ollut kuullut mitään "niin verratonta vertaista" — oli hyvä, ettei tätä tyylinäytettä lausuttu koulussa!

Mutta kuullessaan, ettei ollut henki kysymyksessä, ja nähdessään rouva Rendalenin rehellisen ilon heittäysi Nora kuusitoistavuotiaan kaikella innolla ja hehkulla hänen rintaansa vasten. Ja hyrähti itkuun.

Niin, sepä oli kuten rouva Rendalen halusi. Siksi hän sanoi: "Sinä olet suunnattoman herttainen tyttö, Noraseni! Kuulkaa, lapset, kun olette valmiit täältä, niin pistäytykää minun luokseni, otamme itsellemme oikean pakinahetken."