SISÄLLYS: (continued 2)

— Kuulkaahan, — sanoin minä hänelle: — jos me olemme niin mitättömiä teidän mielestänne, niin menkää tuon kuuluisan setänne luokse. Mutta ehkä hän ei laske teitä luokseen?

Asanov ei vastannut mitään, vaan siveli yhä otsaansa.

— Mitä ihmisiä nämä ovat! — sanoi hän taaskin: eihän heillä edes ole minkäänlaista seurapiiriä, eiväthän he ole kenenkään hienon naisen tuttavia, mutta minulla on tässä (huudahti hän, sukkelasti kiskaisten povestaan paperitukon ja iski sitä kädellään) — koko käärö kirjeitä sellaiselta naikkoselta, jonka vertaista ette koko maailmasta löydä!

Isäntä ja vaalea herra eivät huomanneet Asanovin viimeisiä sanoja. He pitelivät toisiaan napista, ja puhelivat jotain, mutta minä heristin korviani.

Te kerskailitte joutavia, kuuluisan sedän herra veljenpoika! — sanoin minä lähestyen Asanovia: — teillä ei ole mitään kirjeitä.

— Niinkö luulette? — vastasi hän katsellen minua vinosti: — mutta mitä tämä sitten on? - Hän aukasi kirjekäärön ja näytti minulle kymmenkunnan kirjettä, jotka olivat osoitetut hänen nimelleen… "Tuttu käsiala!" arvelin minä…

Minä tunnen häpeän punan nousevan kasvoilleni… minun itserakkauteni kärsii suuresti… Kenen mieli tekisi tunnustaa epäjaloja tekojaan todeksi?… Mutta minkä sille taidan: Tiesinhän jo alkaissani tätä kertomusta, että saisin punastua korvia myöten. Ja niin, tuska sydämessäni, täytyy minun tunnustaa, että…

Niin, näettekös, asia oli seuraava: Minä käytin hyväkseni Asanovin päihtynyttä tilaa. Kun hän näet heitti kirjeen pöydälle, joka läikkyi shampanjasta (itsekin tunsin, että päässäni humisi) livahti yksi kirjeistä minun ohitseni…

Sydäntäni kouristi!… Oi voi! itse olin rakastunut neitoseen, joka oli nuo kirjeet Asanoville lähettänyt, enkä saattanut päästä ajatuksesta, että hän rakastaa Asanovia. Koko kirje, joka oli ranskaksi kirjoitettu huokui hellyyttä ja antautumista…

"Rakas ystäväni Konstantin!" niin se alkoi… mutta päättyi sanoilla "olkaa vastedes varovaisempi, mutta minä en ole kenenkään, paitsi teidän omanne".

Korvat lummessa kuin ukkosen jyrähdyksestä istuin hetken liikkumattomana, mutta toinnuin taas, hypähdin pystyyn ja aivan syöksyin ulos huoneesta…

Neljännestunnin kuluttua olin kotonani.

* * * * *

Zlotnitskij'in perhe oli ensimmäisiä, joihin tutustuin muutettuani Pietariin Moskovasta. Paitsi isää ja äitiä kuului siihen kaksi tytärtä ja poika. Isä, harmaapäinen, mutta vielä pirteä vanhus, oli ennen ollut sotilas, mutta nyt oli jotenkin vaikuttavassa asemassa. Aamusin hän oli virkatoimessaan, päivällisen jälkeen hän nukkui, mutta illat hän tavallisesti vietti klubilla korttipöydän ääressä… Kotona hän oli harvoin, keskusteli vähän ja epämielellään, katseli kulmiensa alta, jos ei juuri tylysti, niin välinpitämättömästi. Paitsi matkakertomuksia ja maantieteellisiä kuvauksia, hän ei mitään lukenut ja kun hän sairastui, huvitteli hän itseään maalaamalla kuvia tahi kiusoitteli vanhaa, harmaata papukaijaansa Popkaa. Hänen vaimonsa, sairaalloinen ja keuhkotautinen nainen, jolla oli mustat, syvälle vajonneet silmät ja terävä nenä, ei päiväkausiin liikahtanut sohvalta, yhä ommellen kanavalle tyynynpäällistä; mikäli saatoin huomata pelkäsi hän miestään, ikäänkuin hän olisi jollakin tavoin häntä vastaan rikkonut. Vanhempi tytär Varvara, täyteläinen, punakka ja vaalea neitonen noin 18 ikäinen yhä istui ikkunansa luona katsellen ohikulkijoita. Heidän poikansa, jota kasvatettiin valtionlaitoksessa, tuli kotiin ainoastaan pyhiksi ja oli hänkin jotenkin harvasanainen; vieläpä nuorin tytär, Sofia, juuri sama, johon minä olin rakastunut, oli myöskin vaitelias. Zlotnitskijn talossa vallitsi alituinen hiljaisuus, jota häiritsi ainoastaan Popkan vihlaisevat huudot. Mutta vieraat tottuivat sangen pian heihin, vaikka tunsivatkin tämän ainaisen hiljaisuuden rasittavan painon ja tympeyden. Muuten vieraat eivät usein käyneetkään Zlotnitskij'n luona; ikävä heillä oli siellä. Huonekalutkin, vierashuoneen punaisen ja keltaisen kirjavat tapetit, kaikenlaiset palmikoidut tuolit ruokahuoneessa, raskasmalliset tyynyt kirjavine kuvineen sohvilla, monenmoisilla nystyröillä ja sarvilla varustetut lamput ja tummuneet muotokuvat seinillä — kaikki sai aikaan painostavan tunnelman, kaikesta löyhyili kylmyyttä ja tympeyttä. Tultuani Pietariin, katsoin velvollisuudekseni käydä tässä perheessä: he näet lukeutuivat minun äitini sukulaisiksi. Vaivalloisesti sain siellä tunnin kulumaan ja pitkään aikaan en uudistanut käyntiäni; mutta kuinka olikaan, vähitellen aloin käydä siellä yhä useammin ja useammin. Vetovoimana sinne oli Sofia, joka ensi alussa ei minua miellyttänyt, mutta johon lopullisesti rakastuin. Hän oli lyhyenlainen neitonen, sirovartaloinen, melkein laiha, hänellä oli kalpeat kasvot, sakea, musta tukka ja suuret, ruskeat silmät, jotka aina olivat puoliummessa. Hänen vakavat, ankarat piirteensä, etenkin hänen puristuneet huulensa ilmaisivat päättäväisyyttä ja tahdonvoimaa. Kotona oli hän tunnettu neitoseksi, jolla oli luonnetta… "Hän on tullut hyvin vanhempaan sisareeni Katariinaan", — sanoi kerran rouva Zlotnitskaja istuessaan minun kanssani kahdenkesken (miehensä läsnäollessa ei hän rohjennut mainita mitään tästä Katariinasta). — Te ette tunne häntä: hän on Kaukaasiassa, naimisissa. Kolmetoista vuotta sitten, voitteko ajatella, rakastui hän nykyiseen mieheensä, ja ilmoitti silloin meille ei menevänsä kellekään muulle. Koetimme estää jos milläkin tavalla — ei mikään auttanut! Kahdenkymmenenkolmen vanhaksi odotti, kiusasi isäänsä ja niin lopultakin sai ihanteensa. Milloinkahan Sonetshka ehtii siihen syntiin! Varjelkoon Luoja hänet sellaisesta omapäisyydestä! Minä vaan pelkään hänen puolestaan; vasta hän on täyttänyt kuusitoista vuotta, ja jo osaa olla niin taipumaton…

Zlotnitskij tuli huoneeseen ja hänen vaimonsa heti vaikeni.

Minä en rakastunut Sofiaan hänen tahdonlujuutensa tähden, en, mutta hänessä oli totisuuden ja vilkkauden puutteen ohessa jonkunlaista erikoista suloutta, suorasukaista viehkeyttä, rehellistä vilpittömyyttä ja mielenpuhtautta. Minä kunnioitin ja rakastin häntä… Minusta tuntui, että hänkin minua ihaili.

Äskeinen odottamaton tieto, että Asanov oli suhteessa hänen kanssansa, ihmetytti minua sitä enemmän, kun tiesin Asanovin verrattain harvoin käyvän Zlotnitskijn talossa, eikä ollut milloinkaan osoittanut erityisesti pitävän Sonetshkasta. Hän oli kaunis, tumma mies, hänellä oli ilmeikkäät, vaikka hieman raskaat kasvonpiirteet, säteilevät silmät, korkea valkoinen otsa ja paksut punaiset huulet ohuine viiksineen. Hän esiintyi aina sangen vaatimattomana mutta totisena, puhui ja harkitsi itsetietoisesti, vaikeni arvokkaasti. Saattoi selvästi nähdä, että hän oli paljon ajatellut itseään. Asanov nauroi harvoin ja silloin kuin hampaiden välistä, eikä milloinkaan tanssinut. Hän oli jotenkin isokasvuinen. Hän oli joskus palvellut sotaväessä, ja häntä oli pidetty erittäin kyvykkäänä upseerina.

"Ihmeellistä!" — ajattelin minä maatessani sohvalla — "kuinka minä en ole mitään ennen huomannut?"… "Olkaa varovainen niinkuin ennenkin" nämä sanat Sofian kirjeestä johtuivat yhtäkkiä mieleeni. "Ah!" ajattelin minä, "sepä vasta! Kas, siinäpä vasta viekas neitonen! Minä olen pitänyt häntä avomielisenä ja suorana… Odottakaahan, kyllä minä teille näytän"…

Ja mikäli muistan, purskahdin katkeraan itkuun, enkä saanut unta ennenkuin aamulla.

* * * * *

Mutta seuraavana aamuna noin kahta käydessä minä läksin Zlotnitskij'lle. Ukko ei ollut kotosalla, eikä vaimonsakaan istunut tavallisella paikalla: hänellä näet oli päänsärkyä bliniaterian jälkeen ja oli mennyt makuulle omaan huoneeseensa. Varvara seisoi nojaten olallaan ikkunalautaa vastaan ja katseli kadulle Sofia kulki edestakaisin huoneessa kädet ristissä rinnalla; Popka kiljui. — Mutta katsokaapas! Terve! — sanoi Varvara laiskasti, kun näki minun tulevan huoneeseen, ja heti lisäsi puoliääneen: — katsokaa — tuolla kulkee talonpoika vakka pään päällä… (Varvaralla oli tapana toisinaan ikäänkuin itsekseen huomauttaa ohikulkijoista.)

— Hyvää päivää — vastasin minä. Hyvää päivää, Sofia Nikolaijevna. Mutta missä on Tatjana Vasiljevna? kysyin minä.

— Hän meni levähtämään, — vastasi Sofia yhä kulkien huoneessa.

— Meillä oli bliniä aamiaiseksi, huomautti Varvara kääntymättä ikkunansa luota.

— Miksi te ette tulleet?… Mihinkähän tuo kirjuri menee?

— Ei ollut aikaa. — ("Na kraull" kiljasi papukaija kimakasti.) —

— Kylläpä teidän Popkanne tänäpäivänä kiljuu.

— Se kiljuu aina sillä tavalla, sanoi Sofia.

Me kaikki vaikenimme.

— Meni portista sisään, — sanoi Varvara — ja yhtäkkiä nousi ikkunalaudalle, ja avasi ikkunapuoliskon.

— Mitä siellä? — kysyi Sofia.

— Kerjäläinen, — vastasi Varvara, kyyristyi alas, ottaen ikkunasta vaskisen viidenkopekan rahan, jonka päällä vielä oli harmaata paperossin tuhkaa, heitti sen kadulle, sulki ikkunan ja hypähti raskaasti lattialle…

— Minulla oli eilen erittäin hauska päivä, — aloin minä istuutuen nojatuoliin! — söin päivällistä erään ystävän luona; siellä oli Konstantin Aleksandrovitsh… (katsahdin Sofiaan, mutta hän ei värähtänytkään) — ja, minun täytyy tunnustaa, — jatkoin minä: — siellä juotiin kelpolailla: neljään mieheen tyhjensimme kahdeksan pulloa.

— Kas sepä vasta! — sanoi Sofia rauhallisesti nyökäyttäen päätään. — Niin, — jatkoin minä, hieman kiihtyneenä hänen tyyneydestään, ja tiedättekö mitä, Sofia Nikolajevna? kyllä pitää paikkansa sananlasku, että viinissä on totuus.

— Mutta mitä?

— Konstantin Aleksandrovitsh nauratti meitä. Voitteko ajatella: hän yhtäkkiä siveli otsaansa ja sanoi: "Tässä se vasta poika on! Minullapa on eno, joka on mainio mies!"…

— Hah — haa kajahti Varvaran lyhyt, katkonainen nauru. Popka! Popka! Popka! rämisti papukaija hänelle vastaukseksi.

Sofia asettui minun eteeni ja katsoi minua silmiin.

— Mutta mitä te sanoitte, — kysyi hän — muistatteko?

Minä punastuin tahtomattani.

— En muista, luullakseni minäkin pidin puoleni. Totta tosiaan — lisäsin minä, merkitsevän vaitiolon jälkeen: — Viininjuonti on vaarallista; kun kerran lörpöttelee liikaa, niin silloin tulee sanoneeksi sellaista, jota muiden ei tarvitseisi tietää. Jälkeenpäin seuraa katumus, mutta myöhään.

— Onko teille käynyt niin, kysyi Sofia.

— Minä en puhu itsestäni.

Sofia käänsi selkänsä ja alkoi uudestaan kävellä edestakaisin huoneessa. Minä katsoin häneen ja jouduin sisällisen raivon valtaan. "Onpa siinä ajattelin minä — lapsi, alaikäinen, mutta joka osaa itsensä hallita. Järkkymätön kuin kiviseinä"…

— Sofia Nikolajevna — … sanoin minä korottaen ääneni.

Sofia pysähtyi.

— Mitä nyt?

— Ettekö soittaisi jotakin pianolla? Minulla olisi jotakin sanottavaa — lisäsin minä, ja ääneni ikäänkuin aleni.

Sanaakaan sanomatta Sofia poistui saliin; minä menin hänen jälessään. Hän asettui pianon ääreen.

— Mitä minä sitten soittaisin? — kysyi hän.

— Mitä vain tahdotte… Vaikkapa Chopinin Nocturnon.

Sofia alkoi soittaa Nocturnoa. Hän soitti huononlaisesta mutta tunteellisesti. Hänen sisarensa soitti ainoastaan polkkia ja valsseja, ja niitäkin harvoin. Hänellä oli tapana kulkea laiskasti pianon luokse ja istuutua sen ääreen antaen huivinsa valua vyötäisille. Minä en milloinkaan nähnyt häntä ilman huivia, hän soitti silloin tavallisesti jotain polkkaa hurjassa tahdissa, ja lopettamatta sitä alkoi yhteen menoon toisen, huokasi sitten äkkiä, nousi ja meni taasen ikkunan luokse. Kummallinen sielu piili siinä naisessa!

Minä istuuduin Sofian viereen. — Sofia Nikolajevna, — aloin minä katsellen häntä tiukasti syrjästäpäin: — Minun täytyy ilmoittaa teille eräs minulle epämiellyttävä uutinen.

— Uutinenko? Mikä?

— No kuulkaahan, mikä! Olen tähän asti ollut erehtynyt teihin nähden, kokonaan erehtynyt…

— Kuinka sitten? — sanoi hän soittaen ja katsellen sormiensa liikkeitä.

— Minä luulin, että te olisitte avomielinen, että te ette osaisi viekastella, kätkeä tunteitanne, näytellä…

Sofia painoi kasvonsa alaspäin. — En ymmärrä teitä.

— Pääasia, josta aion puhua — jatkoin minä: — en voinut mitenkään kuvailla, että teidän ikäisenne nainen osaisi jo niin mestarillisesti näytellä osaansa.

Sofian kädet hiukan värähtivät koskettimilla.

— Mitä te oikeastaan puhutte — sanoi hän vieläkään katsomatta minuun: — minä näyttelen osaani!

— Niin te! (Hän naurahti… Hänen häijyytensä sai minut valtoihinsa…) Te teeskentelette välinpitämättömyyttä erästä miestä kohtaan — — — ja kirjoitatte hänelle kirjeitä, — lisäsin minä kuin kuiskaten.

Sofian posket kalpenivat, mutta hän ei sittenkään katsonut minuun, soitti Nocturnon loppuun asti, nousi ja sulki pianon kannen.

— Mihin te nyt? — kysyin häneltä hämilleni joutumatta. Te ette vastaa minulle?

— Mitä minä voisin Teille vastata? — En tiedä edes, mistä te puhutte, mutta minä en osaa teeskennellä.

Hän alkoi koota nuotteja… Veri syöksyi päähäni. — Ei, te tiedätte kyllä, mistä minä puhun, sanoin, minä myöskin nousten seisomaan: — Tahdotteko, niin minä heti muistutan teille eräistä lauseista kirjeessänne: — "Olkaa varovainen niinkuin ennenkin".

— Sofia vavahti hiukan.

— En olisi todellakaan voinut odottaa teiltä tätä, — sanoi hän.

— Minäkään en todella olisi voinut odottaa, — sanoin minä, että te, Sofia Nikolajevna, suvaitsisitte huomata miestä, joka…

Sofia kääntyi äkkiä minuun, tahtomattani väistyin takaisin: hänen silmänsä, jotka aina olivat puoliummessa, aukenivat suuriksi ja sädehtivät kiivautta ja harmia tummien kulmien alta…

— Mutta! Jos niin! — puhui hän: — tietäkää, että minä rakastan tuota miestä ja minulle on aivan samantekevä mitä te ajattelette hänestä ja minun rakkaudestani häneen. Ja mistä te olette ottaneet?… Mikä oikeus teillä on puhua siitä? Mutta jos minä olen päättänyt… Hän vaikeni ja poistui nopeasti salista. Minä jäin siihen seisomaan. Minusta tuntui niin pahalta ja tukalalta, että peitin kasvot käsiini… Huomasin heti käytökseni sopimattomaksi ja alhaiseksi. Henkeäni ahdisti häpeästä ja katumuksesta, seisoin kuin kivettyneenä. "Jumalani!" ajattelin: "mitä olen tehnyt!"

— Anton Nikititsh, — huusi keittäjä eteisestä: — pian lasi vettä Sofia Nikolajevnalle, joutukaa!

— Mutta, mitä nyt? — vastasi bufetinhoitaja

— Siellä itkevät…

Minä vapisin, ja menin vierashuoneeseen noutamaan hattuani.

— Mitä te keskustelitte Sonetshkan kanssa? kysyi Varvara minulta välinpitämättömästi ja lisäsi puoliääneen: — taas tuolla menee kirjuri.

Minä kumarsin aikoen mennä.

— Mihin te nyt niin pian? Odottakaa toki: äiti kohta tulee.

— En kiitos, en voi nyt, — hätäilin minä: — mieluummin toisen kerran.

Samassa hetkessä, kauhukseni, niin todella kauhukseni, tuli Sofia varmoin askelin vierashuoneeseen. Hän oli tavallista kalpeampi, hänen silmäluomensa hieman punoittivat. Minuun ei hän katsonut.

— Katsohan, Sonja, mitä tuo kirjuri lakkaamatta kulkee tuosta ohi?

— Vakooja kait… — huomautti Sofia kylmästi ja halveksuvasti.

Tuo oli jo liikaa! Minä livistin tieheni, enkä tiedä miten jouduin kotiin.

Oloni kävi raskaaksi, niin raskaaksi ja vaikeaksi, etten voi sitä kuvaillakaan. Yhden vuorokauden kuluessa kaksi niin ankaraa iskua! Olin saanut tietää, että Sofia rakastaa toista ja sitäpaitsi ijäksi menettänyt hänen kunnioituksensa. Tunsin itseni niin masennetuksi ja häväistyksi, etten voinut edes suuttua itseeni. Maatessani sohvalla kasvot seinään päin minä melkein jonkunlaisella kiusallisella nautinnon tunteella antauduin epätoivon tuskan valtaan, kun yht'äkkiä kuulin askeleita. Nostin pääni ja näin erään parhaimmista, herttaisimmista ystävistäni edessäni — Jakov Pasynkovin. Olin valmis suuttumaan jokaiseen ihmiseen, joka sattui tulemaan huoneeseeni sinä päivänä, mutta Pasynkoviin en koskaan voinut vihastua; päinvastoin, huolimatta ärsyttävästä surustani, minä iloitsin suuresti hänen tulostaan ja nyökytin hänelle päätäni. Tapansa mukaan hän käveli huoneeni lattian pariin kertaan, oikoen pitkiä jäseniään, asettui äänettömänä eteeni seisomaan ja äänettömänä istuutui nurkkaan.

Tunsin Pasynkovin jo kauan sitten, melkein lapsuudesta saakka. Hän oli saanut kasvatuksensa samassa Vinterkellerin pensionaatissa, jossa minäkin olin asunut kolme vuotta. Jakovin isä, köyhä, eläkettä nauttiva majuri, joka oli sangen rehellinen, mutta hieman tylsistynyt järjeltään oli vienyt hänet seitsenvuotisena poikana tämän saksalaisen luo, maksanut vuodesta etukäteen, lähtenyt Moskovasta ja sitten hävinnyt teille tietämättömille. Hänestä liikkui tuontuostakin hämäriä, salaperäisiä huhuja. Vasta noin kahdeksan vuoden kuluttua saatiin varmasti tietää hänen hukkuneen tulvan aikana Irtysh jokeen. Mikä hänet oli saanut Siperiaan lähtemään — sen Jumala yksin tietää. Jakovilla ei ollut muita sukulaisia, hänen äitinsä oli jo aikaa sitten kuollut. Ja niin hän jäi kun jäikin Vinterkellerin hoidokkaaksi. Tosin oli Jakovilla muuan, kaukainen sukulainen, täti, mutta hän oli niin köyhä, että aluksi pelkäsi edes mennä veljenpoikansa luokse, ikäänkuin olisi epäillyt saavansa hänet elätettäväkseen. Mutta hänen pelkonsa oli turha: hyväsydäminen saksalainen piti yhä luonaan Jakovia, antoi hänen lukea yhdessä muiden kasvattien kanssa, antoi hänelle ruuan ja teetti hänelle vaatteet hänen äitivainajansa kamelinkarvaisesta viitasta, joka oli tupakanvärinen. Hänen äitinsä oli ollut iäkäs, mutta varsin toimelias liiviläinen nainen. Kaiken tämän tähden ja hänen alemman asemansa vuoksi pensionaatissa hänen toverinsa kohtelivat häntä yliolan, katselivat häntä melkein karsaasti ja sanoivat häntä milloin akanviitaksi, milloin tädinmyssyksi (hänen tätinsä näet käytti eräänlaista omituista, pystytöyhtöistä päähinettä), toisinaan Jermakin pojaksi (isä oli näet hukkunut Irtyshiin). Mutta, huolimatta näistä kompanimistä ja hänen suuresta köyhyydestään, kaikki pitivät hänestä, sillä hänestä ei voinut olla pitämättä: parempaa, jalompaa luonnetta en luule maailmasta löytyvän. Ja luvuissaankin hän hyvin edistyi.

Kun näin hänet ensi kerran, oli hän kuudentoista vuoden ikäinen, mutta minä olin tuskin kolmeatoista täyttänyt. Olin itserakas ja hemmoiteltu poika, olin kasvanut rikkaassa perheessä ja sentähden pensionaattiin tultuani halusin tutustua erääseen ruhtinaaseen, joka oli Vinterkellerin erityisen huolenpidon esineenä, ja vielä kahteen ylhäiseen nuorukaiseen, mutta muille olin jäykkä. Pasynkoviin en kehdannut vilkaistakaan. Tuo pitkä, kömpelö poika, muodottomassa nutussaan ja lyhyissä housuissaan, joiden alta vilahtivat paksut villasukat, näytti minusta joltain kasakkapalvelijalta tai poroporvarin pojalta. Pasynkov oli erittäin kohtelias ja hellä kaikkia kohtaan, vaikka hän ei etsinytkään kenenkään suosiota; jos joku työnsi hänet luotaan — niin hän ei masentunut eikä ollut nyrpeissään, vaan pysyi syrjässä, ikäänkuin surkutellen ja odotellen. Niin hän menetteli minuunkin nähden. Kului noin kaksi kuukautta. Kerran eräänä kirkkaana kesäpäivänä kulkiessani vallattoman pallopelin jälkeen pihalta puutarhaan, huomasin Pasynkovin istuvan penkillä korkean syreenipensaan alla. Hän luki kirjaa. Minä vilkasin ohikulkeissani kirjan kanteen ja luin sen selkämyksestä: "Schillers Werke". Seisahduin.

— Osaatteko te saksaa? — kysyin minä Pasynkovilta.

Tekee vieläkin pahaa, kun muistan kuinka ylenkatseellinen ääneni sointu oli… Pasynkov nosti minua kohti suuret ilmeikkäät silmänsä ja vastasi:

— Kyllä osaan, entä te?

— Vielä kysytte! — vastasin minä heti loukkaantuen ja olin jo jatkamaisillani matkaa, mutta mikä lienee minut pidättänyt.

— Mutta miksi te luette juuri Schilleriä? — kysyin minä yhtä ylimielisesti.

— Nyt luen "Resignatsionia" — erinomaisen kaunista runoelmaa. Tahdotteko niin luen sen teille. Istukaahan tähän viereeni penkille.

Minä epäröin hieman, mutta istuin kuitenkin. Pasynkov alkoi lukea. Hän osasi saksaa paljon paremmin kuin minä: hänen täytyi näet selittää minulle muutamien säkeiden ajatusta; mutta minä en enää hävennyt tietämättömyyttäni enkä hänen etevämmyyttään minuun nähden. Siitä päivästä ja siitä kahden kesken lukemisesta puistossa syreenin varjossa minä koko sielullani kiinnyin Pasynkoviin ja tulin hänen ystäväkseen.

Muistan elävästi hänen silloisen ulkomuotonsa. Eikä hän juuri jälkeenpäinkään muuttunut. Hän oli pitkä, laiha, hoikka ja jotenkin kömpelö. Kapeat hartiat ja sisäänpainunut rinta tekivät hänet sairaalloisen näköiseksi vaikk'ei hän voinutkaan valittaa terveyttään huonoksi. Hänen suuri päänsä, jonka yläpuoli oli omituisen pyöreä, oli hieman vinossa. Pehmeät vaaleat hiukset valuivat hujan hajan hennolle kaulalle. Hänen kasvonsa eivät olleet kauniit, saattoivatpa ne näyttää naurettaviltakin pitkän, turpean ja punaisen nenän vuoksi, joka melkein kuin riippui leveille esiin pistäville huulille, mutta hänen otsansa oli korkea ja ihana. Ja kun hän hymyili, niin hänen pienet, harmaat silmänsä sädehtivät sellaista hellyyttä ja herttaista hyvyyttä, että hänet nähdessään täytyi jokaisen sydämen lämmetä ja ilostua. Muistan myöskin hänen äänensä, sen hiljaisen ja tasaisen soinnun ja miellyttävän sorahtelun. Hän puhui yleensä vähän ja omituisen vaivalloisesti; mutta kun hän haltioitui, niin hänen puheensa luisti virtanaan. — Ja mikä oli ihmeellisintä — hänen äänensä muuttui vielä hiljaisemmaksi, katse ikäänkuin tuli sisäisemmäksi, himmeni, melkein kuin sammui kasvojen heikosti hohtaessa. Hänen suustaan sanat: "hyvyys, totuus, elämä, tiede, rakkaus" niin suuressa innostuksessa kuin ne lausuttiinkin, eivät milloinkaan kajahtaneet teennäisyytttä ja valheellisuutta. Tunteitaan pingoittamatta, sielunkykyjään jännittämättä hän saattoi siirtyä ihanteensa alalle; hänen puhdas henkensä oli aina valmis asettumaan "kauneuden pyhyyden" eteen; ja hän odotti ainoastaan toisen hengen ilmestymistä ja kosketusta… Pasynkov oli romantikko, viimeisiä romantikkoja, joita olen tavannut Romantikot ovat nykyään, kuten tiedämme, melkein kuin lamassa; voimmepa sanoa, että niitä ei nuorison keskuudessa enää ollenkaan ole, mikä on hyvin suuri vahinko nuorisolle itselleen!

Noin kolme vuotta vietin Pasynkovin kanssa kuten sanotaan sielu sielussa.

Minä olin hänen ensi lempensä uskottu. Muistan vielä miten herkkänä ja osaaottavana kuuntelin hänen tunnustuksiansa! Hänen tunteensa esine oli Vinterkellerin kasvatti, muuan vaalea, suloinen saksatar, jolla oli viattoman pyöreät, melkein lapselliset kasvot ja luottavan hellät sinisilmät. Hän oli hyvä ja tunteellinen, rakasti Mattysonia, Uhlandia ja Schilleriä ja hyvin mielellään lausui heidän runojaan aralla ja väreilevällä äänellään. — Pasynkovin lempi oli mitä platonisinta laatua; hän näki rakastettuaan ainoastaan pyhäsin (hän tuli näet silloin leikkimään panttileikkiä Vinterkellerin lasten kanssa) ja keskusteli silloin sangen vähän hänen kanssaan. Niinpä kerran, kun neitonen lausui hänelle sanat: "mein lieber, lieber Herr, Jakob", niin hän ei koko yönä saanut unta silmiinsä autuaasta onnesta. Hänen mieleensä ei juolahtanutkaan silloin, että hänen armaansa sanoi hänen kaikille tovereillensa: "mein lieber". Muistanpa hänen loukkautumisensa ja surunsa, kun yht'äkkiä levisi tieto, että Fräulein Friederike (niin oli hänen nimensä) menee naimisiin Herr Knieftuss'in, erään rikkaan lihamyymälän omistajan kanssa, joka oli sangen kaunis, vieläpä sivistynytkin mies ja sanottiin neiti Friederikin menevän hänen kanssaan naimisiin, ei vanhempainsa tahdosta, vaan sulasta lemmestä. Se oli vaikea isku Pasynkoville, ja raskaalta tuntui se päivä, jolloin hän ensi kerran näki nuoret yhdessä, entinen neiti, nyt rouva Friederike, esitti hänet taaskin "lieber Herr Jakobina" miehellensä, joka oli yhtä loistava kiireestä kantapäähän: silmät, upealle kiemuralle kammattu musta tukka, otsa, hampaat, frakin napit, välkkyvät kellonperät ja kiiltävät saappaat. Pasynkov puristi herra Knieftuss'in kättä ja toivotti hänelle (olen vakuutettu siitä — vilpittömästi) täydellistä ja jatkuvaa onnea. Se tapahtui minun läsnäollessani. Muistanpa millä kummastuksella ja osanotolla katselin silloin Jakovia. Hän näytti minusta sankarilta!… Ja sitten niin surullisesti keskustelimme keskenämme! — "Etsi lohdutusta taiteesta", sanoin minä hänelle. — "Niin", vastasi hän minulle: — "Ja runoudesta." — "Ja ystävyydestä", lisäsin minä — "Ja ystävyydestä", toisti hän. Oi ne olivat onnen aikoja ne!…

Raskas oli eroni Pasynkovista! Ennen minun lähtöäni hän pitkällisten puuhien ja huolien jälkeen viimeinkin lähti yliopistoon. Hän oli edelleenkin Vinterkellerin huolenpidon alaisena, mutta karvatakin ja lyhyitten housujen asemasta sai hän jo tavallisen puvun, jonka hän ansaitsi antamalla opetustunteja nuoremmille holhokeille. Pasynkov ei muuttunut toisenlaiseksi minua kohtaan koko sinä aikana, jonka vietin pensionatissa, vaikka ikäeromme oli melkoinen ja minä tulin mustasukkaiseksi muutamia hänen uusia ylioppilastovereitansa kohtaan. Hänen vaikutuksensa minuun oli erittäin ylentävä. Ikävä vaan, että sitä ei kestänyt kauemmin. Yksi esimerkki riittäköön. Minun oli lapsena tapa valehdella… Mutta Jakovin edessä kieleni ei kääntynyt valheeseen. Erittäinkin minua ilahutti ollessani kävelyllä hänen kanssaan kahden tahi kävellessäni hänen kanssaan edestakaisin hänen huoneessaan ja kuunnellessani kuinka hän katsomatta minuun luki runoja hiljaisella, hillityllä äänellä. Minusta tuntui silloin, kuin olisimme yhdessä verkkaan liitäneet maasta jonnekin kauaksi siintäviin salaperäisiin ihaniin seutuihin… Muistan erään yön. Istuimme yhdessä syreenipensaan juurella, lempipaikassamme. Kaikki toverimme nukkuivat jo, mutta me nousimme hiljaa, pukeuduimme hapuillen pimeässä ja salaa läksimme haaveilemaan. — Ulkona oli jotenkin lämmin, mutta raitis tuuli tavantakaa puistatti ja pakoitti meitä painautumaan lähemmäksi toisiamme vastaan. Me puhelimme, puhelimme paljon ja tulisesti, niin että olisi voinut luulla meidän kiistelevän, vaikk'emme sitä tehneet. Taivaan korkealla laella olivat tähdet syttyneet lukemattomina sarjoina tuikkimaan. Jakov nosti silmänsä, puristi kättäni ja huudahti hiljaa; "Yllämme on taivas ikuisine tähtineen… mutta tähtien takana asuu Luoja."

Ihana vavistus kulki ruumiini läpi; minua kuin kylmi ja minä putosin hänen olkansa varaan… Sydän oli täysi.

Missä nyt ovat nuo hurmauksen hetket? Oi, voi! Siellä missä nuoruuskin!

Pietarissa kohtasin Jakovin kahdeksan vuoden kuluttua. Minä olin vast'ikään saanut määräyksen palvelukseen, ja hänelle oli joku hankkinut paikan jossakin virastossa. Meidän kohtauksemme oli mitä iloisin. En koskaan saata unohtaa sitä hetkeä, jolloin minä kerran istuessani kotonani, kuulin eteisestä hänen äänensä. Minä vavahdin. Sydämmeni sai kuin uuden sykinnän, hypähdin paikaltani ja riensin häntä vastaan heittäytyen hänen kaulaansa, en antanut hänelle edes tilaisuutta riisua turkkia yltään ja irroittaa vyötään. Katselin häntä melkein ahneesti tuntiessani silmieni kostuvan ja täyttyvän liikutuksen kyynelistä. Hän oli hieman vanhentunut seitsemänä viime vuonna; uurteita, hienoja kuin neulan kärjellä piirrettyjä olivat kait elämän huolet hänen otsalleen jättäneet, hänen poskensa olivat hieman pudonneet ja hiukset olivat harventuneet, mutta parta ei ollut juuri entisestään lisääntynyt, ja hymyily oli pysynyt samana, ja sama oli naurukin, yhtä herttaista, sisäistä ja tunteellista kuin ennenkin…

Jumalani! mitä puhuimmekaan sinä päivänä… Niin monta kaunista runoa luimme toisillemme. Aloin suostuttaa häntä muuttamaan luokseni asumaan, mutta hän ei suostunut luvaten sensijaan käydä luonani joka päivä, minkä lupauksen hän täyttikin.

Hengeltään Pasynkov ei myöskään ollut muuttunut. Hän pysyi samana romantikkona, joksi olin oppinut hänet tuntemaan. Vaikka elämän kylmyys, kokemusten ankara pakkanen piirittikin häntä joka taholta, — pysyi ystäväni sydämmessä aikaisin puhjennut ja kehkeytynyt hempeä kukkanen ehjänä ja koskemattoman kauniina. Eivät surut, eivätkä epäilykset päässeet hänen kirkasta muotoaan sumentamaan: hänen henkensä pysyi yhä tyynenä, mutta aina iloisena.

Pietarissa hän oli kuin erämaassa. Hän ei huolehtinut tulevaisuudesta, eikä ollut tuttu kenenkään kanssa. Minä tutustutin hänet Zlotnitskin perheeseen. Hän kävi heidän luonaan sangen usein. Hän oli yhtä vähän itserakas kuin ujo: siellä kuten kaikkialla muuallakin hän puhui vähän, mutta saavutti kuitenkin heidän suosionsa. Jäykkäpintainen ukko, Tatjana Vasiljevnan mies, hänkin kohteli häntä ystävällisesti ja molemmat vaiteliaat neitoset tottuivat häneen pian.

Toisinaan hän toi muassaan takin takataskussa jonkun äsken valmistuneen teoksen ja kauan epäröitsi uskaltaisiko lukea sitä, yhä venyttäen kaulaansa sivulle kuin lintu ja katseli ikäänkuin kysyäkseen: Sallitteko? Vihdoin asettuu nurkkaan istumaan (hän on yleensä mielellään nurkissa), vetäsee kirjan esille ja alkaa lukea ensiksi kuiskaamalla, sitten kovemmin ja kovemmin tuon tuostakin keskeyttäen itsensä lyhyillä mietteillä ja huudahduksilla. Minä huomasin että Varvara mieluummin kuin sisarensa istui hänen vierelleen ja kuunteli häntä, vaikka hän tietysti sangen vähän ymmärsi häntä — hän ei näet ollut huvitettu kirjallisuudesta. Niin tapahtui, että hän istui Pasynkovin edessä leuka käsien varassa, katseli häntä — ei silmiin, vaan koko kasvoihin ja sanaakaan virkkaamatta toisinaan yhtäkkiä, kovasti huokasi. — Iltasin me leikimme panttileikkiä, varsinkin pyhinä ja juhlapäivinä. Meidän seuraamme yhtyi silloin kaksi neitiä, sisarusta, Zlotnitskij'en kaukaista sukulaista, jotka olivat pieniä, pyöreäkasvoisia, jotka hirmuisesti nauraa kikattivat ja paitsi heitä muutamia kadetteja ja junkkareita, jotka olivat varsin hyvänsävyisiä ja hiljaisia poikia. Pasynkov istui aina Tatjana Vasiljevnan viereen ja koetti yhdessä hänen kanssaan keksiä, mitä sen oli tehtävä, joka pantin omistaa.

Sofia ei rakastanut kaikenlaisia imelyyksiä ja suuteloita, joilla pantit tavallisesti lunastetaan, mutta Varvaraa harmitti, kun hänen tuli jotain etsiä tai arvata. Neitoset alinomaa nauraa hohottivat — mistä lienee sitä naurua riittänyt, minua toisinaan aivan kaiveli heitä katsellessani, mutta Pasynkov ainoastaan nauroi ja nyykytti päätään. Ukko Zlotnitskij ei sekaantunut meidän leikkeihin, eikä aivan hellästi katsellut meitä huoneensa ovelta. Mutta kerran hän aivan odottamatta tuli luoksemme ja ehdoitti että se henkilö, joka pantin omistaa, tanssisi valssin yhdessä hänen kanssaan. Me tietysti suostuimme. Tatjana Vasiljevnan pantti ilmestyi, hän punastui korviaan myöten, hämmentyi ja häpesi kuin viisitoista vuotias tyttö — mutta hänen miehensä heti komensi Sofian istumaan fortepianon ääreen, meni rouvansa luokse ja tanssi hänen kanssaan kaksi kierrosta vanhan ajan tavan mukaan kolmessa tempossa. Muistan kuinka hänen sapekkaat ja tummat kasvonsa ja hymyilemättömät silmänsä milloin näkyivät, milloin piiloutuivat muuttamatta ankaraa ilmettä. Tanssiessaan hän otti pitkiä askeleita ja hyppyjä, mutta hänen rouvansa nopeasti kuletti jalkojaan ja painoi kuin pelon vallassa kasvonsa hänen rintaansa vastaan. Vanhus vei hänet paikalleen, kumarsi hänelle ja poistui sitten huoneeseensa sulkien oven jälkeensä. Sofia aikoi nousta pianon äärestä, mutta Varvara pyysi häntä jatkamaan valssia, meni Pasynkovin luokse, ojensi hänelle kätensä ja sanoi nauraen: tahdotteko? Pasynkov oli ihmeissään, mutta kuitenkin hypähti pystyyn — hän oli aina sukkelan kohtelias — pani kätensä Varvaran vartalon ympärille, mutta ensi askeleella kompastui ja horjahti suoraan jalustaa vastaan, jonka päällä papukaijan häkki oli… Häkki pudota rojahti, papukaija säikähti ja kirkasi: Nakra-ull. Syntyi yleinen naurun rämäkkä…

Zlotnitskij ilmestyi huoneensa kynnykselle, katseli jurosti näytelmää ja sulki oven jälleen. Siitä saakka ei tarvinnut muuta kuin muistuttaa Varvaraa tästä tapauksesta, niin hän heti alkoi nauraa ja sellainen ilme kasvoissa katseli Pasynkovia ikäänkuin olisi pitänyt silloista keksintöään viisaampana, mitä saattaa ajatella.

Pasynkov rakasti suuresti musiikkia. Hän pyysi usein Sofiaa soittamaan jotakin, istui sitten syrjään kuuntelemaan. Erittäinkin hän rakasti Schubertin "Tähtisikeröä". Hänestä tuntui kuullessaan sitä soitettavan, että sävelien ohessa korkeudesta tuli hänen luoksensa pitkiä valonsäteitä, jotka kohdistuivat suoraan hänen rintaansa. Aina siitä saakka kun näin pilvettömän öisen taivaan tähtitarhoineen, muistuu elävästi mieleeni Schubertin sävellys ja Pasynkov… Muistan vielä erään kävelyretken kaupungin ulkopuolella. Ajoimme koko seurue nuoria kahdessa neli-istuimisissa ajopeleissä Parvolovoon. Muistaakseni otimme ajurin Vladimirskajalta; rattaat olivat vanhat, vaaleansinisen väriset, pyöreillä resoreilla varustetut, niissä oli leveät kuskipenkit, joiden alla oli heiniä; ruskeat pilalle ajetut hevoset juosta lönköttivät raskaasti ontuen eri puolille. Me kävelimme kauan mäntymetsiköissä Parvolovon ympäristöllä, joimme maitoa pienistä saviruukuista ja söimme mansikoita sokerin kanssa. Oli ihana ilma. Varvara ei mielellään kävellyt paljon: hän väsyi pian. Mutta tällä kertaa hän ei ollut meitä muita huonompi. Hän otti hatun, hänen hiuksensa hulmusivat tuulessa, hänen raskaat piirteensä elostuivat ja posket punottivat Kohdattuaan metsässä kaksi talonpoikaisneitoa, hän istui maahan, kutsui heidät luoksensa ja pyysi heidät viereensä istumaan. Sofia katsoi heitä etäältä kylmästi hymyillen, eikä mennyt heidän luoksensa. Hän käveli Asanovin kanssa, mutta Zlotnitskij huomasi, että Varvara oli kuin hautova kana. Varvara nousi ja meni pois. Kävelyn kestäessä hän muutamia kertoja lähestyi Pasynkovia ja puheli hänelle: "Jakov Ivanovitsh, minulla on teille jotakin sanottavaa", mutta mitä hän tahtoi sanoa — jäi salaisuudeksi.

Mutta on jo aika palata kertomukseeni.

* * * * *

Minä iloitsin Pasynkovin tulosta, mutta kun muistin, mitä edellisenä päivänä olin tehnyt, tunsin jälleen raskaan painon rinnassani ja käännyin äkkiä jälleen seinään päin. Hieman arveltuaan Jakov kysyi minulta olenko terve.

— Terve, — vastasin minä: — päätäni vaan särkee.

Jakov ei vastannut mitään ja otti kirjan käteensä. Kului enemmän kuin tunti; minä aijoin jo tunnustaa Jakoville kaikki… kun yht'äkkiä eteisen kello helähti.

Ovi aukeni… Minä kuuntelin, Asanov kuului kysyvän palvelijalta, olinko kotona.

Pasynkov nousi. Hän ei pitänyt Asanovista ja kuiskattuaan minulle menevänsä makuulle minun vuoteeseeni läksi hän toiseen huoneeseen. Hetkisen kuluttua tuli Asanov sisään.

Jo hänen punastuvista kasvoistaan, niukasta ja kuivasta kumarruksestaan arvasin, ettei hän tullut luokseni aiheettomasti. "Mikähän tästä seuraa?" — ajattelin itsekseni.

— "Armollinen herra" — alkoi hän istuen tuiman näköisenä nojatuoliin — "tulin teidän luoksenne, jotta te ratkaisisitte minulle erään asian."

— Nimittäin?

— Nimittäin sen: haluan tietää oletteko te rehellinen ihminen.

Minä tulistuin.

— Mitä tämä merkitsee — kysyin minä.

— Niin katsokaas mitä tämä merkitsee… vastasi hän ikäänkuin painostaen joka sanaa: — eilen minä näytin teille lompakkoa, jossa oli kirjeitä eräältä henkilöltä minulle… Tänään te nuhdellen — huomatkaa — nuhdellen kerroitte tälle henkilölle muutamia sanoja näistä kirjeistä omaamatta siihen vähintäkään oikeutta. Minä tahdon tietää, kuinka te tämän asian selitätte.

— Mutta minä tahdon tietää, mikä oikeus Teillä on kysyä sitä minulta? — vastasin minä vapisten vimmasta ja sisällisestä häpeästä. —

— Kuka käski teidän pöyhkeilemään sedästänne, kirjeenvaihdostanne; mitä minä sille mahdan, lieneväthän kaikki teidän kirjeenne tallella.

— Kirjeet ovat tallella: mutta minä olin eilen sellaisessa tilassa, että te helposti saatoitte… — Sanalla sanoen, armollinen herra — sanoin minä tahallani niin kovasti kuin suinkin: — pyydän teidän jättämään minut rauhaan, kuuletteko? Minä en tahdo mitään tietää, enkä anna teille mitään selitystä. Menkää mainitun henkilön luo saamaan selitystä!

Asanov loi minuun silmäyksen, niin läpitunkevan kuin suinkin, mutta samalla naurettavan. Hän siveli viiksiään ja nousi kiirehtimättä.

— Nyt tiedän, mitä minun tulee ajatella, — lausui hän: — teidän oma persoonanne — on paras todistus. Mutta minun täytyy teille suoraan sanoa, että kunnon ihmiset eivät niin menettele… Lukea salaa kirje ja sitten mennä kunnollista naista tekemään levottomaksi.

— Menkää hiiteen siitä! — huusin minä, polkaisten jalkaani: — ja lähettäkää minulle sekundantti; teidän kanssanne en aio pitempiin puheisiin.

— Pyydän, älkää opettako minua; — vastasi Asanov kylmästi: — sekundantin aioin juuri itse lähettää luoksenne.

Hän meni. Minä kaaduin sohvalle ja peitin kasvoni. Joku kosketti olkapäätäni; nostin kasvoni — edessäni seisoi Pasynkov.

— Mitä tämä on? Onko totta?… — kysyi hän minulta: — oletko lukenut toisen ihmisen kirjeen?

Minä en kyennyt vastaamaan, mutta nyökytin päätäni.

Pasynkov meni ikkunan luo ja seisoen minuun selin sanoi: — Sinä olet lukenut jonkun naisen kirjeen Asanovilta. Kuka se nainen oli?

— Sofia Zlotnitskaja, — vastasin minä niinkuin syytetty tuomarille.

Pasynkov ei vastannut pitkään aikaan sanaakaan.

— Yksi asia voi johonkin määrin lieventää tekoasi, — alkoi hän vihdoin. — Oletko rakastunut neiti Zlotnitskiin?

— Olen.

Pasynkov vaikeni taaskin.

— Sitä minä epäilin. Ja sinä menit tänään hänen luoksensa ja aloit soimata häntä…

— Niin, niin, niin… — sanoin minä epätietoisena.

— Sinä voit nyt minua halveksia… Pasynkov kävi pari kertaa huoneen poikki.

— Rakastaako neiti Sofia häntä — kysyi hän.

— Rakastaa…

Pasynkov loi silmänsä alas ja katseli kauan lattiaan.

— No, asian täytyy olla autettavissa, — alkoi hän nostaen päänsä pystyyn: — sitä ei voi jättää sillensä.

Ja hän otti hattunsa.

— Mihin sinä nyt?

— Asanovin luokse.

Minä hypähdin pystyyn sohvalta.

— Minä en voi siihen suostua. Suo anteeksi, kuinka se on mahdollista! Mitä hän ajattelee?

Pasynkov katsoi minuun.

— Mutta onko sinun mielestäsi parempi antaa tälle hullutukselle vauhtia, kiusata itseänsä ja saattaa nainen häpeään?

— Mutta mitä sinä sitten aiot sanoa Asanoville?

— Minä koetan saada hänet järkiinsä, sanon, että sinä pyydät häneltä anteeksi.

— Mutta minä en tahdo pyytää häneltä anteeksi.

— Etkö tahdo? Olethan sinä syyllinen?

— Minä katsahdin Pasynkoviin. Hänen rauhallinen ja ankara mutta samalla surullinen kasvonilmeensä hämmästytti minua. Se oli minulle jotakin uutta. Minä en vastannut mitään ja istuin sohvalle.

— Pasynkov lähti.

Kiusallisessa mielenkuohussa odotin hänen palaamistaan! Aika kului sanomattoman hitaasti! Vihdoin hän palasi — myöhään.

— No mitä — kysyin minä arasti?

— Jumalan kiitos! — vastasi hän: — kaikki on järjestetty.

— Olitko sinä Asanovin luona.

— Olin.

— No mitä hän sanoi? Luultavasti oli pöyhkeä — sanoin minä väkinäisesti.

— Ei, minä en sano. Minä odotin enemmän. Hän ei ole niin alhainen mies kuin luulin.

— Mutta paitsi häntä et kait käynyt kenenkään luona, — kysyin vähän odotettuani.

— Zlonitskij'en luona.

— Mutta!… (sydämeni sykähti. Minä en tohtinut katsoa Pasynkovia silmiin) — Mitä neiti Sofia sanoi?

— Sofia Nikolajevna on jaloluontoinen neitonen. Hän on hyvä ihminen. Ensiksi hän tuli surulliseksi, mutta sitten tyyntyi. Meidän keskustelumme ei kestänyt viittä minuuttia kauemmin.

— Ja sinä… sanoit hänelle kaikki minusta… kaikkiko?

— Sanoin kaikki, mikä oli tarpeellista.

— Nyt ei minun ole ajattelemistakaan enää käydä heidän luonaan — sanoin surullisesti.

— Miksi niin? Ei ensinkään. Joskus kyllä voit käydä. Päinvastoin. Sinun pitää välttämättä käydä heidän luonansa, etteivät ajatteleisi mitä tahansa.

— Ah, Jakov, sinä varmaankin halveksit minua! — huudahdin minä melkein kyynelsilmin.

— Minäkö? Halveksisin sinua?… (Hänen hellät silmänsä säteilivät rakkautta). Sinua halveksisin… Se olisi typerää! Eihän se ollut helppoa sinulle? Etkö sinä kärsi?

Hän ojensi minulle kätensä. Minä heittäydyin hänen kaulaansa ja purskahdin itkuun.

* * * * *

Muutaman päivän kuluttua huomatessani, että Pasynkov ei ollut yhtä hyvällä tuulella kuin ennen päätin mennä Zlotnitskijn. En voi sanoin kuvata mitä tunsin astuessani heidän kynnyksensä yli, muistan ainoastaan, että tuskin eroitin heidän kasvonsa ja ääneni tuntui surkastuneelta. Ei Sofiankaan tainnut olla olo parempi: puhuminen minun kanssani tuntui häntä vaivaavan, ja hänen silmänsä väistivät minua, samoin kuin minunkin häntä. Ja jokaisesta hänen liikkeestään, koko hänen olennostaan kuvastui pakko ja hämmennys… miksi kätkeä totuus? Se kysymys herätti kuin salaisen vastenmielisyyden. Minä koetin niin pian kuin suinkin pelastaa hänet ja minut niin raskaan tunnelman kahleista. Tämä kohtaus oli onneksi viimeinen… ennen hänen avioliittoaan. Odottamaton kohtalon oikku vei minut Venäjänmaan toiseen päähän, ja sanoin pitkiksi ajoiksi hyvästit Pietarille, Zlotnitskijn perheelle ja, mikä oli kaikkein katkerinta, hyvälle Jakov Pasynkoville.

II.

Kului seitsemän vuotta. En katso tarpeelliseksi kertoa näiden vuosien vaiheista. Kuljin Venäjän ristiin rastiin, matkustin kaukaisissa seuduissa ja sydänmaissa, ja Jumalan kiitos! kaukaiset seudut ja sydänmaat eivät ole niin hirvittäviä kuin moni luulee; synkän metsän salaisimmissakin kätköissä, risujen ja kaatuneiden puiden keskellä kasvaa ihania kukkia.

Kerran keväällä matkustaessani asioillani pienen, syrjäisen kaupungin kautta kaukana Itä-Venäjällä näin vaunun himmeän lasin läpi torilla lautapuodin edessä miehen, jonka kasvot näyttivät erittäin tutuilta. Minä katsoin tarkemmin häntä ja ilokseni tunsin hänet Eliseyksi, Pasynkovin palvelijaksi.

Komensin heti kyytimiehen seisauttamaan hevosen, hyppäsin vaunusta ja menin Eliseyn luokse.

— Terve veli! — sanoin minä vaivoin hilliten liikutustani; — Oletko sinä täällä herrasi kanssa?

— Ka, olen kyllä, — vastasi hän verkkaan ja yht'äkkiä huudahti: — oh, herraseni, tekö se olettekin? Enpä ollut tuntea teitä!

— Oletko sinä täällä Jakov Ivanovitshin kanssa?

— Hänen, herra, hänen kanssaan olen… Kenenkäs kanssa sitten?

— Vie minut heti hänen luokseen.

— Ka, olkaa hyvä! Tänne, olkaa hyvä, tänne… Tässähän sitä ravintolassa ollaan.

Ja Elisey vei minut torin yli yhä hokien: kyllä herra nyt tulee iloiseksi.

Tämä Elisey, syntyään kalmukki, oli näköjään hyvin sivistymätön, jopa villi, mutta hyväsydämminen ja älykkäänlainen mies, joka aivan intohimoisesti rakasti Pasynkovia ja palveli häntä noin kymmenen vuotta.

— Kuinka Jakov Ivanovitsh voi, — kysyin häneltä. Elisey käänsi minua kohti tummankeltaiset kasvonsa.

— Ah, herra kulta, huonosti, herra kulta!… Ette tunne häntä samaksi… Ei hän tässä maailmassa enää kauan elä. Senpätähden me olemme matkalla Odessaan terveyttä hakemaan.

— Mistä te tulette?

— Siperiasta, herraseni.

— Siperiastako?

— Juuri sieltä. Jakov Ivanovitsh oli siellä virassa, siellä hän haavoittuikin.

— Oliko hän sotapalveluksessa?

— Ei, siviilivirassa hän oli.

— "Voi ihmettä!", ajattelin minä.

Sillä välin menimme ravintolaan ja Elisey kiiruhti edellä ilmoittamaan tuloni. Ensi vuosina eroni jälkeen olimme Pasynkovin kanssa olleet jotenkin ahkerassa kirjeenvaihdossa, mutta hänen viime kirjeensä sain neljä vuotta sitten, enkä sen jälkeen mitään hänestä kuullut.

— Olkaa hyvä, olkaa hyvä! — huudahti minulle Elisey portailta: — Jakov Ivanovitsh on hyvin iloinen tavatessaan teidät.

Minä juoksin kiireesti notkuvia portaita, menin pimeään, pieneen huoneeseen — ja sydämeni oli pakahtua… Kapealla vuoteella, viitan alla kuolon kalpeana makasi Pasynkov ja ojensi minulle paljaan, laihan kätensä. Minä heittäydyin hänen luoksensa ja syleilin häntä liikutettuna.

— Jaska! — huudahdin minä vihdoin, — mikä sinun on.

— Ei juuri mikään, — vastasi hän heikolla äänellä: — olen vaan hiukan sairas. Kuinka sinä olet tänne joutunut?

Minä istuin tuolille Pasynkovin vuoteen viereen ja laskematta hänen kättään käsistäni aloin katsella häntä kasvoihin. Minä tunsin nuo rakkaat piirteet: hänen silmiensä säteilyn, hänen hymyilynsä, tuon alati muuttumattoman; mutta minkä näköiseksi oli sairaus hänet muuttanut?

Hän huomasi minkä vaikutuksen vallassa olin.

— En ole kolmeen päivään ajanut partaani, — sanoi hän — ja vielä lisäksi en ole kammannut päätäni, mutta muuten minä… sehän ei ole mitään.

— Sano minulle, ole hyvä, Jaska, — aloin minä — onko totta mitä Elisey on minulle sanonut… Oletko sinä haavoitettu?

— Niin, katsos, koko juttu on se, — sanoi hän — kerron sinulle tuonnempana kaikki. Juuri niin, olen haavoitettu ja voitko ajatella, millä? Nuolella.

— Nuolellako?

— Niin nuolella, mutta ei tarumaisella, ei Amorin nuolella, vaan oikealla nuolella, joka on tehty joustavasta puusta ja päättyy terään, taitavasti tehtyyn kärkeen… Sellainen nuoli tekee sangen epämiellyttävän vaikutuksen, erittäinkin jos se sattuu keuhkoihin.

— Mutta millä tavalla? ole hyvä…

— Odota, kun kerron. Sinä tiedät, että minun kohtalossani on aina ollut paljon naurettavaa. Muistatko minun koomillisen kirjeenvaihtoni, kun vaadin nuo paperit? Olen haavoitettukin naurettavalla tavalla. Ja todellakin, kuka meidän valistuneella vuosisadallamme antaa nuolen itseään haavoittaa? Eikä sattumalta — huomaa, ei missään leikkisodassa, vaan taistelussa.

— Mutta sinähän et anna minun tietää kaikkea.

— No kas nyt, nyt keskeytät, — jatkoi hän. — Muistathan, että minä sinun lähdettyäsi Pietarista muutin Novgorodiin. Siellä asuin monta vuotta, ja sanon suoraan, että minulla oli siellä ikävä, vaikka tapasinkin siellä erään olennon… (Hän huokasi)… Mutta nyt ei ole tarkoitukseni puhua hänestä, pari vuotta sitten minulle tarjottiin mainio paikka, jotenkin kaukana tosin, Irkutshkin kuvernementissa, mutta mitä siitä! Näetkös minulla ja isälläni oli jo ammoin määränä käydä Siperiassa. Oi Siperia, ihana seutu! Rikas, vapaa — sen kuulet jokaisen suusta. Minuakin se suuresti ihastutti. Jouduin siellä tekemisiin muukalaisten kanssa; minun onnettomuudekseni he panivat toimeen salakuljetuksen; minut näet määrättiin heitä kiinni ottamaan. Saavutinkin heidät, mutta yksi heistä, typeryyksissään, lähetti minua vastaan tämän nuolen… Olin vähällä heittää henkeni, mutta toivuin kuitenkin. Nyt lähden lopullista parannusta saamaan… Päällyskunta, Jumala heidät palkitkoon, antoi rahoja.

Pasynkovin pää painui hervottomana tyynylle, ja hän vaikeni. Heikko puna sävähti hänen kasvoilleen. Hänen silmänsä sulkeutuivat.

— Ei herra paljon jaksa puhua, — kuiskasi Elisey, joka yhä oli huoneessa.

Oltiin ääneti. Kuului vaan sairaan raskas hengitys.

— Niin nähkääs, — jatkoi hän, taas avaten silmänsä: — Kaksi viikkoa olen jo viettänyt tässä kaupungissa… olen luultavasti vilustunut. Minua hoitaa täkäläinen piirilääkäri — saat kohta nähdä hänet; hän tuntuu taitavalta. Mutta tämä on onni onnettomuudessa, olenhan tavannut sinut. (Ja hän otti minua kädestä. Hänen kätensä, äsken vielä kylmä, nyt aivan hehkui.) — Mutta kerro nyt sinä jotain itsestäsi, — jatkoi hän työntäen viitan rinnaltaan — emmehän ole pitkään aikaan tavanneet.

Minä koetin täyttää hänen toivomuksensa, ainoastaan estääkseni häntä puhumasta, ja aloin kertoa. Ensin hän kuunteli minua tarkkaavasti, mutta sitten hänen silmänsä taas alkoivat painua kiinni ja pää hervottomana etsiä tukea päänaluksesta. Minä kehoitin häntä nukkumaan luvaten olla matkaani jatkamatta, ennen kuin hän alkaisi toipua ja asetuin hänen viereensä istumaan. — Täällä on huono olla… alkoi hän taas, mutta minä painoin hänen huulensa kiinni ja läksin ulos. Elisey seurasi minua.

— Mitä tämä merkitsee, Elisey? Kuoleeko hän? — kysyin minä uskolliselta palvelijalta.

Elisey vaan heilautti kättään ja käänsi selkänsä.

Lähetettyäni pois kyytimieheni läksin katsomaan nukkuiko Pasynkov. Ovessa kohtasin pitkän, paksun miehen, joka oli juovuksissa. Hänen rokonarpiset ja pulleat kasvonsa ilmaisivat laiskuutta — eikä mitään sen enempää; hänen pienet silmänsä katsoa tirrittivät, huulet kiilsivät kuin unen jälkeen.

— Sallikaa minun kysyä, — sanoin hänelle oletteko te tohtori.

Paksu mies katsoi minuun vaivalloisesti rypistäen velttoa otsaansa ikäänkuin paremmin nähdäkseen.

— Aivan niin, — vastasi hän vihdoin.

— Saanko vaivata teitä, herra tohtori, tulemaan minun kanssani tänne huoneeseen. Jakov Pasynkov tietääkseni nyt nukkuu. Minä olen hänen ystävänsä ja haluaisin puhua teidän kansanne hänen sairaudestaan, joka minua suuresti huolestuttaa.

— Sepä hyvä, — vastasi tohtori, sellainen ilme kasvoissaan, kuin olisi tahtonut sanoa: "sinullapa vasta on halu puhua; menenhän pitemmittä puheitta" ja seurasi minua.

— Sanokaa, olkaa hyvä, — sanoin minä niinpian kuin olin istunut tuolille: — onko ystäväni tila vaarallinen? Mikä on teidän käsityksenne?

— Kyllä, — vastasi paksu mies rauhallisesti.

— Onko hyvinkin vaarallinen?

— On, vaarallinen.

— Niinkö että hän oikein… saattaa kuollakin?

— Saattaa.

Minun täytyy tunnustaa, että melkein vihasin keskustelutoveriani puhuessani hänen kanssaan.

— Niin, sallikaa minun huomauttaa, — aloin minä, että on tarpeellista ryhtyä toimeen, panna toimeen neuvoittelu, että jos… Eihän voi asiaa niin… Olkaa hyvä!

— Neuvotteluako? — Voihan sitä! Miksei? Voihan sitä! Ivan Efreimitshin kutsua.

Tohtori puhui vaivalloisesti ja alituiseen huokasi. Hänen vatsansa kohoili puhuessa ikäänkuin jokainen sana olisi vaatinut eri ponnistuksen.

— Kuka on mainitsemanne Ivan Efreimitsh?

— Kaupungin lääkäri.

— Eikö olisi lääkäriä noudettava kuvernementin pääkaupungista — mitä arvelette? Siellä on varmaan hyviä lääkäreitä.

— Mitä, — voihan sitä.

— Ketä siellä pidetään parhaimpana lääkärinä?

— Parhaimpanako? Olihan siellä tohtori Kolrabus… Ellei häntä ole kenties siirretty muualle. Muuten, suoraan sanoen, ei ole niin tarpeellista noutaa.

— Miks'ei?

— Teidän ystäväänne ei kuvernementinlääkärikään auta.

— Onkohan hän niin huono?

— On.

— Mikä hänessä oikeastaan on?

— Haava… Keuhkot ovat vikaantuneet… lisäksi vielä vilustunut, on kuumeessa… niin, ja muutakin. Eikä ole varoja: ilman varoja, tiedätte itse, ei mikään auta.

Vaikenimme molemmat.

— Voisi koettaa homoiopatiaa… [Erään S. Hanemannin keksimä parannuskeino: sairauden parantamiseksi käyttää aineita, jotka terveessä ihmisessä synnyttävät saman taudin oireita. Suom. muist.] — puhui paksu mies kulmainsa alta katsellen minuun.

— Kuinka te sellaista ehdoitatte? Oletteko te allopaatti? [Joka ei käytä homoiopatiaa, vaan muita tavallisia lääkitsemiskeinoja. Suom. muist.]

— Mitä sitten, jos allopaatti! Te luulette, etten minä tunne homoiopatiaa? En vähemmin kuin muutkaan. Täällä apteekkari parantaa homoiopatialla, vaikkei hänellä ole minkäänlaista oppia.

"No", ajattelin: "niinkö on!" — Ei, herra tohtori, — sanoin minä: — kyllä te paremmin lääkitsette omalla tutulla tavallanne.

— Kuinka vaan suvaitsette.

— Menettekö hänen luoksensa, kysyin.

— Kyllä, täytyy katsoa. Ja hän meni ulos.

En seurannut häntä: nähdä hänet sairaan ystäväni vuoteen ääressä, se meni yli voimieni. Huusin palvelijan luokseni ja käskin hänen heti lähtemään kuvernementinkaupunkiin kysymään parempaa lääkäriä ja tuomaan hänet heti sairaan luo. Kuului kopinaa käytävästä; aukaisin oven.

Tohtori oli menossa pois sairaan luota.

— No, mitä? — kysyin kuiskaten.

— Ei mitään, mikstuuraa määräsin.

— Minä, herra tohtori, päätin kutsua lääkärin kuvernementinkaupungista. En epäile teidän taitoanne, mutta te tiedätte itse: yksi pää on hyvä, mutta kaksi parempi.

— Sepä oli, ansaitsette suuren kiitoksen! — höpisi paksu mies laskeutuen alas portaita. Hän oli nähtävästi saanut minusta tarpeeksi.

Menin Pasynkovin luo.

— Näitkö täkäläisen tohtorin? — kysyi hän minulta.

— Näin, — vastasin minä.

— Hänessä on jotain, joka minua miellyttää, puheli Pasynkov: — se lienee hänen ihmeellinen levollisuutensa. Tohtorin täytyy olla flegmaatikko, eikö totta? Se rohkaisee sairasta.

Minä tietysti en tahtonut saattaa häntä epäilyksiin.

Illaksi Pasynkov tuli paremmaksi, hänen oli helpompi olla. Hän pyysi Eliseyn tuomaan samovaarin, lupasi kestittää minua teellä ja itsekin juoda kupin; hän oli huomattavasti ilostunut. Minä en kuitenkaan antanut hänen puhua, mutta kun huomasin, kuinka vaikea häntä on estää, tarjouduin lukemaan jotain.

— Niinkuin Vinterkellerillä — muistatko? vastasi hän: — ole hyvä, mielelläni. Mitä luettaisiin? Katsohan, siellä ikkunalla on kirjoja…

Menin ikkunan luo ja otin ensimäisen kirjan, joka sattui käteeni…

— Mikä kirja se on, — kysyi hän.

— Lermontov.

— Ah, Lermontov! Ihanaa! Pushkin on suurempi tietysti… Muistatko: "Taaskin kuulas taivahani peittyi pilveen harmaaseen"… tahi "Sun kuvas armaan kerran vielä, suo sielun pohjaan painua". Ah ihmeellistä! ihmeellistä! Mutta Lermontovkin on ihana. No, tiedätkö, mitä, veli: ota kirja, avaa se umpimähkään ja lue!

Minä avasin kirjan ja hämmästyin: eteeni sattui "Testamentti". Minä aioin kääntää lehteä, mutta Pasynkov huomasi liikutukseni ja kiiruhti sanomaan: "ei, ei, ei, lue siitä, joka sattui eteesi."

Ei mikään auttanut: minä luin "Testamentin".

— Ihana runo! sanoi Pasynkov, heti kun olin lukenut viimeisen säkeen. — Ihana runo! Mutta ihmeellistä, että eteesi sattui juuri "Testamentti"… Ihmeellistä!

Aloin lukea toista runoa, mutta Pasynkov ei kuunnellut minua, katseli johonkin muualle, ja toisti vielä pari kertaa: "ihmeellistä!"

Laskin kirjan polvilleni.

— "On heillä muuan naapuri", — kuiskasi hän, ja yht'äkkiä kääntyen minuun päin sanoi: — Mutta, mitä, muistatko sinä Sofia Zlotnitskija?

Minä punastuin.

— Hänhän on naimisissa nyt!

— Niin, Asanovin kanssa, jo kauan sitten. Kirjoitin teille tästä.

— Niin aivan, kirjoititte kyllä. Isä antoi anteeksi, mutta Asanovia ei laskenut kynnyksensä yli.

— Taipumaton vanhus! Mutta onnellisinako kuuluvat elävän?

— En tiedä todellakaan… luullakseni onnellisina. Asuvat maalla N—n kuvernementissä; en ole tavannut heitä, mutta ajanut ohi.

— Onko heillä lapsia?

— Tiettävästi on. Hän vilkasi minuun.

— Tunnusta pois, sinä, muistaakseni et silloin vastannut kysymykseeni: sanoithan hänelle, että rakastin häntä?

— Sanoin hänelle kaikki, koko totuuden… Puhuin hänelle aina totta. Kuinka olisin voinut häneltä mitään salata — sehän olisi ollut synti!

Pasynkov vaikeni.

— No, sano minulle, — alkoi hän vihdoin: — haihtuiko rakkautesi pian, vai eikö?

— Ei aivan pian, mutta haihtui kuitenkin. Mitä hyötyä on turhasta huokailemisesta?

Pasynkov katsoi minuun kuin kirkastuen.

— Mutta minä, veljeni, — alkoi hän taas: — ja hänen huulensa värähtelivät: — en ole sinun laisesi: minun rakkauteni häneen ei ole vieläkään jäähtynyt.

— Kuinka! — huudahdin minä hämmästyksen lyömänä: — rakastitko sinä häntä todella?

— Rakastin, — puhui Pasynkov hitaasti, ja pani miettiväisenä kätensä päänsä taakse. — Kuinka minä häntä rakastin, sen tietää yksin Jumala. Kenellekään en ole puhunut tästä, en kenellekään koko maailmassa, enkä ole tahtonutkaan kenellekään puhua… niin se on! "On muuttunut se maailma, mi lemmen multa sai"… Mihinkä katsonkin!

Pasynkovin odottamaton tunnustus teki minut sanattomaksi, ajattelin ainoastaan: "onko mahdollista, kuinka en saattanut sitä huomata?"

— Niin, — sanoi hän kuin itsekseen: — minä rakastin häntä. En lakannut häntä rakastamasta silloinkaan, kun tiesin hänen sydämensä kuuluvan Asanoville. Mutta se oli minulle raskas tieto! Jos hän olisi rakastunut sinuun, olisin ainakin sinun puolestasi iloinnut, mutta Asanov… Mikä hänessä saattoi Sofiaa miellyttää? Hän oli onnellinen! Sofian tunne oli muuttumaton, hänen rakkautensa ei voinut jäähtyä Rehellinen sielu ei petä itseään eikä toista…

Minä muistin Asanovin käynnin tuon onnettoman päivällistilaisuuden jälkeen, Pasynkovin neuvottomuuden ja tahtomattani löin käteni yhteen.

— Sinä sait tietää minulta tuon kaiken, onneton! — huudahdin: — ja sinä tarjouduit menemään hänen luoksensa silloin!

— Niin, — puhui Pasynkov taas: — sitä selvitystä hänen kanssaan… en milloinkaan unohda. Kas silloin sain tietää, silloin ymmärsin, mitä merkitsee tuo mielisanani: Resignation. Yhä edelleenkin hän oli minun unelmani, minun ihanteeni… Säälin sitä, joka elää ilman ihannetta!

Katsoin Pasynkoviin: hänen silmänsä harhailivat kauaksi etäisyyteen, niistä sädehti sairasta kaihomielisyyttä.

— Rakastin häntä, — jatkoi hän: — rakastin hänen tyyntä, rehellistä, saavuttamatonta, lahjomatonta olentoaan. Kun hän oli lähtenyt, olin aivan menehtyä surusta… Sen jälkeen en ole ketään rakastanut…

Ja yht'äkkiä hän painoi päänsä tyynyyn ja alkoi hiljaa itkeä.

Hypähdin paikaltani, kumarruin hänen puoleensa ja aloin häntä lohduttaa…

— Ei se tee mitään, sanoi hän pudistaen päätään: — niin se on; tuntui hieman katkeralta ja säälitti… itseäni… Mutta ei se tee mitään. Nuo runot sen tekivät. Luehan muita, iloisempia.

Otin Lermontovin, rupesin nopeasti kääntelemään lehtiä; mutta aivan kuin uhalla löysin vaan sellaisia runoja, jotka uudestaan olisivat voineet saada Pasynkovin tunteet kuohuksiin. Vihdoin luin hänelle "Terekin lahjat" — nimisen runon.

— Onpa se koko koreata sanahelinää! — sanoi ystävä raukkani hieman arvostelevasti: — vaikka siinä on hyviäkin paikkoja. Olenpa itsekin, tiedätkö mitä, yritellyt runoilla ja aloin kerran runon: "Elämän pikari" — mutta se jäi kesken! Meidän asiamme, veliseni, on olla runouden nauttijoita, mutta ei sen tuottajia… Mutta olenpa väsynyt; olisiko vähän nukahtaa, mitä arvelet? Uni, se on sentään ihana, eikö totta! Elämämme on unta, ja sen paras osa taas unta.

— Entä runous? — huomautin.

— Runouskin on unta, vaikka paratiisimaista.

Pasynkovin silmät sulkeutuivat.

Jäin hetkeksi seisomaan hänen vuoteensa viereen. En luullut hänen nukahtavan, mutta hänen hengityksensä kävi tasaisemmaksi ja pitemmäksi. Hiivin varpaillani pois, menin omaan huoneeseeni ja asetuin makaamaan sohvalle. Kauan ajattelin, mitä Pasynkov oli minulle sanonut, mieleeni muistui monta asiaa, olin ihmeissäni, kunnes uni voitti ajatukseni ja minä nukuin…

Joku tuuppasi minua, katsoin ja edessäni seisoi Elisey.

— Olkaa hyvä, herran luo, — sanoi hän.

Nousin heti paikaltani.

— Mikä hänen on?

— Hourailee.

— Houraileeko? Eihän hän ole äsken houraillut?

— Ei, viime yönäkin hän houraili, mutta nyt se tuntuu kamalammalta.

Menin Pasynkovin huoneeseen. Hän ei maannut, vaan istui vuoteessa painuneena aivan etukumaraan, liikutteli hieman käsiään, hymyili ja puhui yhä samalla, heikolla äänellä. Hänen silmänsä harhailivat levottomina. Lattialle asetetun yölampun surullinen valo kuumoitti liikkumattomana pilkkuna katosta; ja siinä puolihämärässä Pasynkovin kasvot näyttivät entistäänkin kalpeammilta.

Minä menin hänen luoksensa, mainitsin hänen nimensä — hän ei vastannut. Aloin tarkemmin kuunnella hänen leperrystään: hän houraili Siperiasta ja sen metsistä. Toisinaan oli hänen houreissaan jotain ajatusta.

"Millaisia metsiä! — kuiskaili hän: — aivan taivaaseen saakka. Miten paljon niissä on huurretta! Hopeaa… Lunta, kinoksittain… Kas, kuinka pieniä jälkiä… tästä on jänis juossut ja tuosta kärppä… Ei, isähän siitä on juossut, minun papereitani kuljetellut. Tuolla hän… tuolla! Täytyy mennä; kuu valaisee. Täytyy mennä papereita etsimään… Mutta! Kukkanen, ruusunhohtoinen. — Siellä on Sofia… Kas kuinka tiu'ut helisevät, ja pakkanen paukkuu… Ah, ei; tyhmät tilhit pensaissa hyppelevät, piipertävät… Kylmä on… Mutta, kas Asanov… Ah niin, tykki se onkin — vaskinen tykki viheriällä telalla. Kas, miksi se niin miellytti. Tähtikö lensi? Ei, nuoli se olikin… Ah, niin nopeasti, ja suoraan minun sydämeeni!… Kuka sen ampui? Sinäkö, Sonetshka?"

Hän nyökytti päätään ja puheli järjettömiä asioita. Minä vilkaisin Eliseyhyn, hän seisoi kädet selän takana katsellen säälivästi herraansa.

— Ah, veli, oletko sinä antautunut käytännön mieheksi?, — kysyi hän niin selvästi ja katsoi minuun niin tietoisesti, että olisin melkein vastannut, ellei hän olisi oitis jatkanut? — Mutta minä, veljeni, kuule, minusta ei tullut käytännön miestä. Olen syntynyt kulkijaksi, uneksijaksi. Unelmat, unelmat!… Sabakevitshin talonpoika — siinä unelma. Oh!…

Pasynkov houraili melkein aamuun saakka. Vihdoin hän vähitellen rauhoittui, laskeutui päänalaisen varaan, uinailevaan tilaan. Minä palasin huoneeseeni. Rasittavan yön raukaisemana, nukahdin sikeästi.

Elisey herätti minut taaskin.

— Ah, herraseni, — puhui hän vapisevalla äänellä, — minusta näyttää, että herra kuolee…

Minä kiiruhdin Pasynkovin luo. Hän makasi liikkumattomana. Alkavan päivän koitteessa hän näytti kuolleelta. Hän tunsi minut.

— Hyvästi, — kuiskasi hän, — sano terveiseni hänelle, minä kuolen.

— Jaska! — huudahdin minä: — elä joutavia, sinä jäät elämään…

— En, miksi! Kuolen… Katso, etkö muista… (Hän osoitti rintaansa)…

— Mikä tuo on? — alkoi hän uudestaan: — katso: meri… kultainen ääretön ulappa, ja tuolla saaret päivän sinessä häämöittävät, tuolla marmorihohteisia temppeleitä, palmuja, auteretta…

Hän vaikeni… oikasihe…

Puolen tunnin kuluttua hän kuoli. Elisey hervahti polvilleen hänen jalkojensa luo ja itki. Minä suljin hänen silmänsä.

Hänen kaulallaan riippui pieni silkkikämmen mustassa nauhassa. Minä otin sen itselleni.

Kolmantena päivänä hänet haudattiin… Jalo sydän kätkettiin ainaiseksi maan poveen! Minä itse heitin ensimäisen kourallisen multaa hänen arkulleen.

III.

Oli kulunut vielä puoli vuotta. Matkustin asioilleni Moskovaan. Asetuin erääseen hyvään matkustaja-asuntoon. Kerran kävellessäni käytävässä vilkaisin mustaan tauluun, ja olin huudahtaa hämmästyksestä, kun matkustajien nimien joukossa oli Sofia Nikolajevna Asanova. Viime aikoina olin kuullut jos mitäkin epäedullista hänen miehestään. Kerrottiin, että hän oli viinaan-menevä, kortinpelaaja, riitelijä ja yleensä huonontapainen. Mutta hänen puolisostaan ei kuulunut muuta kuin hyvää… Sekavin tuntein palasin huoneeseeni. Oli kuin jo ammoin asettunut kiihko olisi uudestaan syttynyt sydämessäni ja saanut sen levottomasti sykähtelemään. Päätin mennä Sofia Nikolajevnaa tapaamaan. "Kuinka pitkä aika onkaan kulunut siitä, kun viimeksi tavattiin", ajattelin: "tiettävästi hän jo on unhoittanut kaiken, mikä silloin oli välillämme."

Lähetin hänen luokseen Eliseyn, jonka olin Pasynkovin kuoltua ottanut palvelijakseni. Annoin hänelle käyntikorttini ja käskin kysymään, oliko Sofia Nikolajevna kotona ja voisiko saada häntä tavata. Elisey palasi pian ilmoittaen, että Sofia Nikolajevna on kotona ja ottaa vastaan.

Läksin hänen luoksensa. Tullessani hän seisoi keskellä huonetta hyvästellen jonkun pitkän, kookkaan herran kanssa. "Kuten tahdotte, — puheli herra puuromaisella, räikeällä äänellä: — hän ei ole vahingoton ihminen, sillä hän on hyödytön ihminen, ja jokainen hyödytön ihminen on järjestyneelle yhteiskunnalle vahingollinen, vahingollinen, vahingollinen!"

Tämän sanottuaan pitkä herra poistui. Sofia Nikolajevna kävi minua tervehtimään.

— Kuinka pitkä aika jo onkaan viime tapaamisestamme! — sanoi hän. — Istukaa, olkaa hyvä.

Me istuuduimme. Katsoin häneen… Nähdä kauan erossa oltua armaat, ehkä rakkaat kasvot, tuntea tai olla tuntematta ne, ikäänkuin entisten, vielä unhoitukselta säästyneiden piirteiden takaa — astuisi esiin toinen, vaikka samallainen, mutta vieras olento; hetkeksi, melkein kuin vasten tahtoaan havaita ajan leimaamia jälkiä — sehän on varsin surullista. "Varmaan minäkin olen muuttunut", ajattelee silloin jokainen itsekseen…

Muuten Sofia Nikolajevna ei ollut juuri vanhentunut; kun näin hänet viimein oli hän 16:lla, mutta siitä oli nyt kulunut yhdeksän vuotta. Hänen kasvonpiirteensä olivat käyneet säännöllisemmiksi ja ankarammiksi. Kuten ennenkin niistä kuvastui tunteiden vilpittömyyttä ja lujuutta. Mutta entisen rauhan asemasta puhui niistä salainen tuska ja levottomuus. Hänen katseensa oli syventynyt ja tummunut. Hän oli tullut äiti-vainajansa näköiseksi…

Sofia Nikolajevna alkoi keskustelun.

— Olemme molemmat muuttuneet, — sanoi hän. — Missä olette koko tämän ajan olleet?

— Olen kulkenut siellä täällä — vastasin minä. — Mutta tekö olette eläneet yhä siellä maalla?

— Enimmäkseen maalla. Nytkään en ole täällä kuin läpimatkalla.

— Kuinka vanhempanne jaksavat?

— Äitini on kuollut, mutta isäni on yhä vielä Pietarissa, veli on palveluksessa; Varja asuu heidän luonaan.

— Entä puolisonne?

— Miehenikö? — alkoi hän kiihtyneellä äänellä: — hän on nyt Etelä-Venäjällä, markkinoilla. Kuten tiedätte on hän aina rakastanut hevosia; hän on perustanut hevostarhan… sitä varten hän nytkin ostelee hevosia.

Samassa astui huoneeseen kahdeksanvuotias tyttönen, jolla oli kiinalainen tukankuosi ja terävät, vilkkaat kasvot suurine tummanharmaine silmineen.

— Kas tässä, esittelen teille tyttäreni, — sanoi Sofia Nikolajevna koskettaen tyttösen pyöreätä leukaa sormellaan: — ei mitenkään tahtonut jäädä kotiin — vaan pyyteli päästä mukaani.

Tyttönen lähetteli minuun nopeita silmäyksiä ja rypisti hieman kulmakarvojaan.

— Hän on aika reipas, — jatkoi Sofia Nikolajevna: — ei mitään pelkää. Hyvin hän menestyy koulussa. Minun täytyy häntä aivan kehua.

— Comment se nomme monsieur? — kysyi tyttö puoliääneen, kumartuen äidin puoleen.

Sofia Nikolajevna mainitsi minun nimeni. Tyttö taas vilkasi minuun.

— Mikä teidän nimenne on? — kysyin häneltä.

— Nimeni on Lydia, — vastasi tyttö katsoen minua rohkeasti silmiin.

— Teitä varmaankin hemmotellaan, — huomautin minä.

— Kuka minua hemmoittelee?

— Kukako? luulen, että kaikki alkaen teidän vanhemmistanne. (Tyttö katsoi vaieten äitiinsä). Kuvailen, että Konstantin Aleksandrovitsh, — jatkoin minä…

— Niin, niin — puuttui puheeseen Sofia Nikolajevna, sillä välin kun tyttö yhä herkeämättä katsoi äitiinsä, — mieheni, tietysti… kovin rakastaa lapsia…

Omituinen ilme välähti Lydian älykkäissä kasvoissa. Hänen huulensa värähtivät ylpeästi; hän painoi silmänsä alas.

— Sanokaa, — kiirehti Sofia Nikolajevna: — oletteko täällä asioillanne.

— Asioilla, niinpä kyllä… Niinkö tekin?

— Asioilla minäkin… Mieheni poissa ollessa, sen arvaatte, ei ole hauska niillä kulkea.

— Quoi, mon Eapost?

— Non — rien… Je te disoi opris.

Sofia Nikolajevna hymähti ja kohautti olkapäätään.

Me vaikenimme molemmat, mutta Lydia laski merkitsevästi kädet ristiin rinnalle.

— Sanokaa, olkaa niin hyvä, — alkoi taas Sofia Nikolajevna: — eikö teillä ollut ystäviä… mikä hänen nimensä olikaan? hänellä oli niin hyvät kasvot… hän aina luki runoja; hän oli innostuksen mies…

— Tarkoitatteko Pasynkovia?

— Niin juuri Pasynkovia, missä hän nyt on?

— Hän on kuollut?

— Kuollut? — toisti Sofia Nikolajevna: — sepä surullista!…

— Olenko nähnyt hänet — kysyi tyttö hätäisesti.

— Et ole, Lydia. Kuinka surullista! — toisti Sofia Nikolajevna.

— Te surkuttelette häntä… — aloin minä: — mitä, jos tuntisitte hänet niin kuin minä?… Mutta sallikaa minun kysyä: Miksi rupesitte puhumaan juuri hänestä?

— Niin, en tosiaankaan tiedä… — (Sofia Nikolajevna loi silmänsä alas.) — Lydia, — lisäsi hän: — mene hoitajasi luo.

— Kutsutko minua sitten, kun saan tulla? — kysyi tyttö.

— Kutsun.

Tyttö meni. Sofia Nikolajevna kääntyi minuun päin.

— Olkaa niin hyvä, ja kertokaa minulle kaikki, mitä tiedätte Pasynkovista.

Minä aloin kertoa. Kuvasin lyhyin lausein ystäväni elämää, koetin, mikäli mahdollista, luoda kuvan hänen sielustaan, kerroin viimeisen kohtauksemme, hänen kuolemansa.

— Kas, sellainen ihminen hän oli, — huudahdin minä päästyäni loppuun: — hän poistui luotamme huomaamattomana, melkein unhotettuna! Mutta sehän ei ole vielä mikään onnettomuus. Mitä merkitsee ihmisten huomio ja kiitos? Minua vaan surettaa ja loukkaa se, että niin rakastavan ja hellän ihmisen täytyy kuolla kokematta keskinäisen rakkauden onnea, saamatta herättää vastakaikua yhdenkään hänen rakkauttaan ansaitsevan naisen sydämessä!… Olkoon niin, että moni mies jää siitä onnesta osattomaksi: he eivät ansaitsekaan sitä; mutta Pasynkov!… Ja toisaalta, enkö ole tavannut aikanamme tuhansia, joita ei missään suhteessa voi verrata häneen, mutta jotka ovat saaneet kokea lemmen onnea? Eikö tule väkisinkin ajatelleeksi, että eräät puutteet ihmisessä? — itsetyytyväisyys esimerkiksi, tahi kevytmielisyys — ovat välttämättömiä naisen rakkauden herättäjiä? Vai pelkääkö rakkaus täydellisyyttä, mikäli sitä on tässä matoisessa maailmassa, kuin jotain sen olemukselle outoa ja peloittavaa?

Sofia Nikolajevna kuunteli minua loppuun herkeämättä katsellen minua ankarilla, tutkivilla silmillään, liikuttamatta huuliaan. Hänen silmäripsensä vaan toisinaan räpyttivät.

— Miksi luulette, ettei ystäväänne kukaan nainen rakastanut?

— Siksi, että tiedän sen, tiedän varmaan. Sofia Nikolajevna näytti aikovan jotain sanoa, mutta jätti sanomatta. Hän näytti taistelevan itsensä kanssa.

— Te erehdytte, — puhui hän vihdoin: — minä tunnen naisen, joka suuresti rakasti teidän ystäväänne, hän rakastaa ja muistaa häntä vieläkin… ja tieto hänen kuolemastaan on syvästi koskeva häneen.

— Kuka hän on? — sallikaa minun saada tietää se.

— Minun sisareni, Varja.

— Varvara Nikolajevna! — huudahdin minä hämmästyneenä.

— Niin.

— Kuinka? Varvara Nikolajevna? — toistin minä: — hänkö?…

— Puhun loppuun teidän ajatuksenne, — jatkoi Sofia Nikolajevna: — tuo kalsea, välinpitämätön, laimea neitonenko rakasti teidän ystäväänne: sentähden hän ei ole mennyt naimisiin, eikä mene. Tähän päivään asti minä yksin olen tiennyt tämän. Varja olisi mieluummin kuollut kuin ilmaissut salaisuutensa. Meidän perheessämme on opittu vaikenemaan ja kärsimään.

Katsoin kauan ja tutkivasti Sofia Nikolajevnaan, tahtomattani tutkistellen hänen viime sanojensa katkeraa merkitystä.

— Te olette lyöneet minut hämmästyksellä, — sain viimein sanotuksi. — Mutta tiedättekö, Sofia Nikolajevna, jospa en pelkäisi herättää teissä epämieluisia muistoja, voisin minäkin hämmästyttää teitä…

— En ymmärrä teitä, — vastasi hän verkkaan hiukan hämillään.

— Te ette tietenkään ymmärrä minua, — sanoin minä äkkiä nousten paikaltani: — ja siksi sallikaa minun suullisen selityksen asemesta lähettää teille muuan esine.

— No, mikä se olisi? — kysyi hän.

— Malttakaa, Sofia Nikolajevna, asia ei koske minua.

Minä kumarsin ja menin huoneeseeni, otin kämmenen, jonka olin anastanut Pasynkovilta, ja lähetin sen Sofia Nikolajevnalle seuraavan kirjelapun mukana.

"Tämä kämmen oli ystävälläni alati povella vielä hänen kuollessaankin. Siinä on muuan teidän kirjoittamanne lippu, jonka sisällys on varsin mitätön. Voitte lukea sen. Hän kantoi sitä sentähden että rakasti teitä. Tämän rakkautensa hän tunnusti minulle vasta päivää ennen kuolemaansa. Nyt kun hän on kuollut, saatan teille ilmaista, että hänen sydämensä oli teidän!"

Elisey palasi takaisin tuoden mukanaan kämmenen.

— Mitä? — kysyin: — eikö hän käskenyt mitään sanomaan?

— Ei mitään.

Minä vaikenin.

— Lukiko hän minun kirjelappuni?

— Tottapa lienee lukenut. Palvelijahan sen vei perille.

"Saavuttamaton", ajattelin minä, muistaen Pasynkovin viimeiset sanat. — Noh, mene, — sanoin Eliseylle.

Elisey hymyili omituisesti eikä mennyt.

— Teidän luoksenne… — alkoi hän: — tuli muuan neitonen.

— Mikä neitonen. Elisey vaikeni.

— Eikö herra vainaja mitään kertonut teille?

— Ei… Mitä sitten?

— Hän, kun oli Novgorodissa, — jatkoi Elisey kosketellen ovenpieltä?: — oli tuttava erään neitosen kanssa. Ka, nyt sama neitonen tahtoisi nähdä teidät. Kohtasin hänet taannoin kadulla. Sanoin hänelle: "tule; jos herra käskee, lasken sinut puheille."

— Pyydä, pyydä hänen tulemaan tietysti. Mutta… kuka hän on?

— Yksinkertainen:… porvaritar… venäläinen.

— Rakastiko Jakov Pasynkov vainaja häntä?

— Rakastipa… kylläkin. Ja, hän kun sai tietää herran kuolemasta, aivan tupertui. Neitonen ei ole pois tieltä, hyvä hän on.

— Pyydä hänet sisään.

Elisey meni ja palasi heti. Hänen jälessään tuli neitonen kirjavassa setsipuvussa ja päässä tumma liina, joka puoleksi peitti hänen kasvonsa. Nähtyään minut hän arkiintui ja kääntyi takaisin.

— Mitä sinä? — sanoi hänelle Elisey: — astu esiin, älä pelkää.

Minä menin hänen luoksensa ja tarjosin hänelle käteni.

— Mikä nimenne on? — kysyin.

— Masha, — vastasi hän hiljaa katsoen minuun kainosti.

Hän näytti noin 22:n tai 23:n vuotiaalta. Hänellä oli pyöreät ja yksinkertaiset, mutta miellyttävät kasvot, hieno poskien hipiä ja tumman siniset silmät, sekä pienet, punaiset kädet. Hän oli siististi puettu.

— Tunsitteko Jakov Ivanitshin? — jatkoin minä.

— Kyllä, tunsin, virkkoi hän nyhtäen liinansa nurkkaa, ja kyyneleet alkoivat kieriä hänen silmistään.

Minä pyysin hänen istumaan. Hän istui rohkaistuneena ja ujostelematta tuolin reunalle. Elisey meni ulos.

— Tutustuitteko häneen Novgorodissa.

— Kyllä, Novgorodissa, — vastasi hän ja pani molemmat kätensä liinan alle. — Vasta toissapäivänä kuulin Elisey Timofejitshiltä, että hän on kuollut. Siperiaan lähtiessään Jakov Ivanitsh lupasi kirjoittaa. Kaksi kirjettä hän sitten kirjoittikin, enempää ei enään kirjoittanut. Olisin lähtenyt häntä Siperiasta noutamaan, mutta hän ei sallinut.

— Onko teillä Novgorodissa sukulaisia?

— On.

— Oletteko asuneet heidän luonaan.

— Olen asunut äitini luona ja sisareni, joka on naimisissa. Mutta äitini minuun kyllästyi ja sisarestanikin alkoi tuntua ahtaalta, lapsia kun heillä on paljon. Ja minä muutin pois. Minä aina toivoin Jakov Ivanitshia, olin iloinen kuin sain hänet edes nähdä, ja hän oli aina minulle hyvä — kysykää vaikka Elisey Timofejetshiltä.

Masha vaikeni.

— Minulla on häneltä kirjeitäkin, — jatkoi hän. — Katsokaahan.

Hän otti taskustaan muutamia kirjeitä ja tarjosi minulle. — Lukekaa, sanoi hän.

Avasin yhden kirjeistä ja tunsin heti Pasynkovin käsialan.

"Rakas Masha! (kirjoitti hän paksulla, selvällä käsialalla) sinä nojasit eilen pääsi minun päätäni vastaan, ja kun minä kysyin miksi niin teet? vastasit: tahdon kuunnella, mitä te ajattelette. Nyt sanon sinulle, mitä ajattelin: minä ajattelin, kuinka hauska olisi opettaa Mashaa lukemaan ja kirjoittamaan! Niin hän saisi tästäkin kirjeestä selvän…"

Masha vilkaisi kirjeeseen.

— Tämän hän kirjoitti minulle vielä Novgorodissa — jatkoi hän — kun hän aikoi ruveta minua opettamaan. Katsokaahan muita. Siellä on yksi Siperiasta. Kas tässä. Lukekaa!

Minä luin kirjeet. Ne olivat herttaisia, jopa helliäkin. Eräässä, ensi kirjeessä Siperiasta, Pasynkov sanoi Mashaa parhaaksi ystäväkseen, lupasi lähettää hänelle matkarahat Siperiaan, lopettaen kirjeen seuraaviin sanoihin: "Suutelen sinun armaita käsiäsi; sellaisia käsiä ei ole täkäläisillä neitosilla; ei ole täällä sinun laistasi päätä, eikä sydäntä… Lue minun lahjoittamiani kirjasia ja muista minua; en minäkään unohda sinua. Sinä yksin, yksin sinä olet minua rakastanut: niin tahdon minäkin yksin sinun olla"…

— Näen, että hän on ollut teihin hyvin kiintynyt, — sanoin minä, antaessani takaisin hänelle kirjeet.

— Hän rakasti minua suuresti, — vastasi Masha kätkien kirjeet huolellisesti taskuunsa, ja kyyneleet kierivät hänen poskilleen. — Toivoin alati häntä. Olisipa Luoja antanut hänelle elonpäiviä, ei hän olisi minua jättänyt. Olkoon taivaan valtakunta hänelle avoinna!…

Hän kuivasi kyyneleet liinansa nurkkaan.

— Missä te nyt asutte? — kysyin.

— Nyt asun täällä, Moskovassa, tulin rouvan matkassa, mutta olen ilman paikkaa. Jakov Ivanitshin tädin luona olen käynyt, mutta hän on itse aivan köyhä. Jakov Pasynkov puhui minulle usein teistä, — lisäsi hän nousten paikaltaan: — hän rakasti teitä kovin ja aina muisti teitä. Kun toissa päivänä tapasin Elisey Timofejitshin juttelin heti: etteköhän te tahtoisi auttaa minua työn puutteessani…

— Varsin mielelläni, Maria… sallikaa minun kysyä, mikä on isän nimenne?

— Petrova, — vastasi Masha ja loi silmänsä alas.

— Teen hyväksenne kaikki, minkä voin, Maria Petrova, — jatkoin minä: — ikävä vaan, että olen täällä käymätiellä, enkä siis tunne sopivia paikkoja.

Masha huokasi.

— Tarvitsisin jotain tointa… leikata en osaa, mutta ommella melkein mitä tahansa… niin, ja lapsia osaan hoitaa.

"Antaisinko hänelle rahaa", ajattelin: "mutta kuinka."

— Kuulkaa, Maria Petrova, — aloin minä hieman hämilläni: — suokaa anteeksi, mutta Pasynkovin puheesta tiedätte, että minä olin hänen ystävänsä… Sallittehan ensi aluksi minun antaa… teille pienen summan?…

Masha katsoi minuun.

— Mitä? — kysyi hän.

— Ettekö tarvitse rahoja! — sanoin.

Masha punastui ja katsoi maahan.

— Mitä teen rahoilla? — Kuiskasi hän: — hankkikaa mieluummin minulle paikka.

— Koetan kyllä parastani saadakseni teille sellaisen, mutta en vielä tiedä mitään varmasti. Tunnen aivan olevani velvollinen siihen, tosiaan… Enhän ole enää vieras teille. Ottakaa tämä minulta, kuin muistona ystävältämme…

Minä käännyin ottamaan lompakostani muutamia seteleitä antaakseni ne hänelle.

Masha seisoi liikkumatta pää vielä syvempään painuneena…

— Ottakaa, — kehoitin.

Hän nosti varovasti silmänsä minua kohti, katsoi surullisesti kasvoihini, otti varovasti kätensä esiin huivin alta ja ojensi sen minulle.

Panin setelit hänen kylmille sormilleen. Vaieten hän taas kätki kätensä huivin alle ja loi silmänsä alas.

— Jos te vastedeskin jotain tarvitsette, — jatkoin, — niin olkaa hyvä ja kääntykää minun puoleeni. Annan teille tiedon osoitteestani…

— Nöyrin kiitos, — puhui hän ja, vaiettuaan vähän, lisäsi:

— Onko hän puhunut teille milloinkaan minusta?

— Tapasin hänet hänen kuolemansa edellisenä päivänä, Maria Petrovna. En oikein muista, luullakseni hän puhui.

Masha siveli käsillään hiuksiaan, hieman tuki leukaansa, jäi kuin miettimään jotain ja sanoi "Hyvästi," ja meni ulos huoneesta.

Istuin pöydän ääreen ja katkerat ajatukset tunkivat mieleeni: Tämä Masha, hänen suhteensa Pasynkoviin, hänen kirjeensä, Sofia Nikolajevnan salattu rakkaus Pasynkovia kohtaan… "Raukka! raukka!" Kuiskasin itsekseni raskaasti huokaisten. Mieleeni muistui koko Pasynkovin elämä, hänen lapsuutensa, nuoruutensa, neiti Friederike… "Kas niin", ajattelin minä: "paljon kohtalo sinulle antoi, paljolla se sinua ilahutti!"

Seuraavana päivänä menin jälleen Sofia Nikolajevnan luo. Minun täytyi odottaa eteisessä, ja tullessani Lydia jo istui äitinsä vierellä. Ymmärsin, että Sofia Nikolajevna ei halunnut muistaa eilistä keskustelua.

Me aloimme keskustella — todellakaan en muista mistä, kaupungin kauhuistako, vai oikeista asioista… Lydia usein pisti sanansa joukkoon ja katseli minua ovelasti. Huvittava tärkeys kuvastui yhtäkkiä hänen liikkumattomista, pikku kasvoistaan… Älykäs tyttö varmaankin huomasi tarkoituksen, miksi äiti oli ottanut hänet viereensä istumaan.

Nousin hyvästelläkseni. Sofia Nikolajevna saattoi minut ovelle.

— En vastannut teille mitään eilen, — sanoi hän pysähtyen kynnyksellä: — ja mitä olisin voinut vastata? Meidän elämämme ei riipu meistä. Mutta jokaisella meillä on ankkuri, josta emme pääse irti milloinkaan, vaikka tahtoisimmekin: velvollisuuden tunne.

Minä nyökäytin ääneti päätäni myöntymisen merkiksi ja sanoin hyvästi.

Koko illan olin yksin kotona. Ajattelin yhä rakasta, unhottumatonta Pasynkoviani — tätä viimeistä romantikkoa, ja tunteet, milloin surulliset, milloin vienot rinnassani suloisen tuskallisesti risteilivät ja saivat väräjämään sydämen melkein rauenneet kielet… Rauha tomullesi, sinä haaveiden mies, sinä hyvä ihanteiden ihminen. Ja antakoon Jumala kaikkien todellisuuden miesten, joiden maailma jäi sinulle vieraaksi ja jotka ehkä nyt ylimielisesti hymyilevät sinun haahmollesi, antakoon Jumala heille edes pienen hituisen niistä nautinnoista, joista sinun yksinäinen, hiljainen elämäsi, kohtaloa ja ihmisiä uhmaten, rikastui!

Uni.

I.

Minä elin siihen aikaan äitini kanssa pienessä merenranta-kaupungissa. Olin täyttänyt seitsemäntoista vuotta, mutta äitini ei ollut kolmeakymmentäviittäkään; hän oli mennyt sangen nuorena naimisiin. Kun isäni kuoli, olin seitsemän vuoden ikäinen, mutta muistan hänet vielä varsin hyvin. Äitini oli pienenlainen, vaalea nainen. Hänellä oli ihanat, mutta aina surulliset kasvot, hiljainen, väsynyt ääni ja arat liikkeet. Nuorena häntä oli yleisesti pidetty kauniina, ja viimeisiin asti pysyi hän miellyttävänä ja herttaisena. En ole milloinkaan nähnyt syvempiä, hellempiä ja surullisempia silmiä, hienompia ja pehmeämpiä hiuksia; en ole milloinkaan nähnyt kauniimpia käsiä. Minä jumaloin häntä, ja hän rakasti minua… Mutta meidän elämämme ei ollut iloista; salainen, parantumaton suru näköjään alinomaa jäyti hänen olemuksensa sisintä ydintä. Tähän suruun ei ollut syynä isäni poismeno, niin syvästi, kuin hän häntä kaipasikin, niin kiihkeästi kuin hän oli häntä rakastanut, niin pyhänä kun hän hänen muistoaan säilytti…

Ei! sen lisäksi oli vielä jotakin salaista, jota minä en ymmärtänyt, mutta jonka tunsin, tunsin hämärästi ja valtavasti milloin vaan katselin noihin hiljaisiin, liikkumattomiin silmiin, noita ihania, niinikään liikkumattomia, pehmeästi puristuneita ja ijäksi väsähtäneitä huulia.

Sanoin äsken, että äitini rakasti minua, mutta oli hetkiä, jolloin hän työnsi minut luotaan, kun minun läsnäoloni kävi hänelle raskaaksi ja sietämättömäksi. Hän tunsi silloin ikäänkuin ehdotonta vastenmielisyyttä minua kohtaan — mutta kauhistui sitten, vuodatti kyyneleitä, puristi minua sydäntään vasten. Minä arvelin hänen heikon terveytensä ja onnettomuutensa syyksi näihin pahantuulen purkauksiin… Nämä vastenmielisyyden oireet saattoivat aiheutua jossain määrin oudoista, minulle itselleni käsittämättömistä pahojen ja rikollisten tunteiden kuohusta, jotka ajoittain minussa saivat vallan… Mutta toiselta puolen nämä tunteiden ilmaukset eivät sattuneet samaan aikaan äitini vastenmielisyyden puuskien kanssa. — Äitini käytti aina mustaa pukua ikäänkuin surussa. Me elimme jotenkin hyvinvoipaa elämää — vaikka tosin olimme tuttavuuksia vailla.

II.

Minä olin äitini alituisen huolen ja ajatusten esineenä. Hänen elämänsä sulautui kokonaan minun elämääni. Sellaiset vanhempien ja lasten suhteet eivät aina ole eduksi lapsille… pikemminkin vahingoksi. Sitä paitsi, minä olin äitini ainoa lapsi… ja ainokaisten lasten kehitys usein kulkee vääriä latuja. Kasvattaessaan heitä vanhemmat unohtavat itsensä ja huolehtivat vaan heistä… Mutta tässä ei ollut asianlaita sellainen. Minä en tullut hentomieliseksi hemmoittelusta enkä myöskään tylyluontoiseksi (toiseen tai toiseen suuntaan saattavat ainokaiset lapset kehittyä), mutta hermostoni joutui ennen aikojaan järkytetyksi; sen lisäksi oli minulla heikonlainen terveys — perintönä äidiltä, jonka näköinen muutenkin olin. Minä vältin ikäisteni seuraa, ja yleensäkin kartoin ihmisiä; äitinikään kanssa en monta sanaa vaihettanut. Mieluimmin lueskelin, kävelin yksin — ja unelmoin, unelmoin! Mistä minä unelmoin — on vaikea sanoa: toisinaan olin seisovinani puoleksi avoimen oven edessä, jonka takana on tuntemattomia salaisuuksia, seison ja odotan, viivyn astumatta kynnyksen yli, ja yhä ajattelen, mitähän mahtaa siellä edessäpäin olla — ja yhä odotan ja jäykistyn… tai nukahdan. Jos minulla olisi ollut runoilijan lahjat niin olisin ruvennut kirjoittamaan runoja; jos olisin tuntenut taipumusta jumalisuuteen, niin varmaankin olisin mennyt luostariin; mutta minulla ei ollut mitään sellaista — ja siksi vaan edelleenkin unelmoin — ja odotin.

III.

Äsken mainitsin siitä, että toisinaan nukahdin epäselviin ajatuksiin ja haaveisiin. Yleensä nukuin paljon — ja unilla oli melkoinen osa elämässäni; näin unia melkein joka yö. Minä en unohtanut niitä, vaan uskoin niissä piilevän jonkun merkityksen, pidin niitä enteinä, joiden salaista sisältöä koetin itselleni selvittää. Muutamat unet uudistuivat ajoittain, ja se tuntui aina minusta ihmeelliseltä ja oudolta. Eritotenkin eräs uni askaroitsi ajatuksiani. Olin kulkevinani vanhanaikuisen kaupungin kapeaa, huonosti kivitettyä katua, jonka kahden puolen kohosi monikerroksisia kivirakennuksia terävine kattoineen. Olin etsivinäni isääni, joka vielä muka oli elossa, piiloutui meiltä ja asui nimenomaan jossain täällä olevassa kivimuurissa. Astun sisään matalasta, tummasta portista, menen pitkän pihan yli hirsi- ja lautakasojen välitse ja tulen viimein pieneen huoneeseen, jossa on kaksi pyöreätä ikkunaa. Huoneen keskellä seisoo isäni pitkässä aamuviitassa, piippu hampaissa. Hän ei ole ensinkään minun oikean isäni näköinen: hän on pitkä, laiha, mustatukkainen, nenä käyrä, silmät tylyt ja läpitunkevat; hän on noin neljänkymmenen vuoden vanha. Hän ei pidä siitä, että olen häntä etsinyt, minä en myöskään iloitse tapaamisestamme, vaan seison neuvottomana. Hän kääntyy hieman poispäin, alkaa jotain mutista ja kävellä edestakaisin lyhyin askelin… Sitten hän väistyy yhä kauvemmaksi, lakkaa mutisemasta ja katselemasta olkansa yli; huone laajenee ja haihtuu usvaan… Minua alkaa hirvittää ajatellessani, että taas kadotan isäni ja kiiruhdan hänen jälkeensä, — mutta hän on kadonnut näkyvistäni, kuulen vaan hänen äreän, karhumaisen mörinänsä… Sydämeni jähmettyy — herään voimatta jälleen nukkua pitkään aikaan… Koko seuraavan päivän on tämä uni mielessäni, enkä, tietenkään, voi ajatella muuta.

IV.

Tuli heinäkuu. Liike kaupungissamme tähän aikaan yhä vilkastui. Laivoja tuli joukottain satamaan, uusia, tuntemattomia ihmisiä ilmestyi kaduille. Minua huvitti silloin kuljeskella rantakadulla kahviloiden ja ravintoloiden ohi katsellen kaikennäköisiä merimiehiä ja muita outoja tulokkaita, jotka istuskelivat palttinakattoisissa suojuksissa, pikkupöytien ympärillä, vaahtovien oluthaarikoiden ääressä.

Silloinpa, kerran, kulkiessani erään kahvilan ohi, näin miehen, johon koko huomioni heti kiintyi. Muukalainen oli mustassa, pitkässä takissa ja päässä hänellä oli huomiotaherättävä olkihattu. Hän istui hiljaa kädet ristissä rinnalla. Mustien hiusten pehmeät suortuvat kiersivät otsaa alas, melkein silmiin saakka; ohuet huulet puristivat lyhyen piipun hammasluuta. Tämä mies näytti niin tutulta, tummien kasvojen piirteet, kellertävä hipiä, koko hänen muotonsa — oli epäilemättä jo ennen painunut mieleeni. En voinut olla asettumatta hänen eteensä ja kysyin itseltäni: kuka tämä mies on? missä olen hänet nähnyt? Hän tunsi varmaankin minun kiinteän katseeni, sillä hän loi minuun mustat, pistävät silmänsä… Minä huokasin…

Tämä oli sama isä, jonka olin nähnyt unessa ja jota olin etsinyt.

Ei voinut olla puhettakaan erehdyksestä, — samannäköisyys oli siksi silmiinpistävä. Jopa pitkäliepeinen takkikin, joka peitti hänen laihaa vartaloaan, sen väri ja kuosi, muistutti vaippaa, jossa isäni oli ilmestynyt minulle.

"Onkohan tämäkin unta?" ajattelin… Ei… Nyt on päiväsydän, aurinko paistaa kirkkaasti siniseltä taivaanlaelta, eikä edessäni ole haamu, vaan elävä ihminen.

Menin tarjoilupöydän luo, tilasin itselleni haarikan olutta ja sanomalehden — ja istuin erääseen pöytään, jonkun matkaa arvoituksellisesta olennosta.

V.

Asetin eteeni sanomalehden ja aloin sen takaa tähystellä muukalaista. — Hän istui melkein liikkumatta vain joskus nostaen painunutta päätään. Hän näköjään odotti jotakin. Minä katsoin, katsoin… Toisinaan minusta näytti, että tuo kaikki äskeinen arvelu oli vain omaa keksintöäni, että varsinaista yhdennäköisyyttä ei ollut ensinkään, vaan että olin tahtomattani tavoitellut mielikuvituksen petollista harhanäkyä… mutta samassa "tuo" muuttaa asentoaan tuolilla, kohottaa kättään — ja taaskin on huokaus nousemaisillaan rinnastain, taaskin näen edessäni "yöllisen" isäni! Lopulta hän huomasi minun herkeämättömän huomioni ja ensiksi arvelevan mutta sitten suuttuneen näköisenä vilkasi minuun päin, aikoi nousta, mutta pudotti keppinsä tuolin selkämykseltä. Silmänräpäyksessä nousin ja tarjosin sen hänelle. Sydämeni sykähteli rajusti.

Hän hymyili huolettomasti, kiitti minua, asetti kasvonsa aivan minun silmieni eteen kohottaen kulmakarvojaan kuin perin säikähtyneenä.

— Te olette sangen kohtelias, nuori mies, — sanoi hän kuivalla, kimeällä äänellä. — Meidän aikanamme se on harvinaista. Sallikaa onnitella teitä: te olette saanut hyvän kasvatuksen.

En muista mitä hänelle vastasin; mutta meidän välillämme sukeutui keskustelu. Sain tietää, että hän oli maamiehiäni ja että hän hiljattain oli palannut Amerikasta, missä oli elänyt monta vuotta ja minne hän taas pian aikoo lähteä. Hän sanoi olevansa parooni… mutta hänen nimeään en oikein kuullut. Hän lopetti aivan niinkuin "yöllinen" isänikin jokaisen kertomansa asian epäselvällä mörinällä. Hän tahtoi tietää minun sukunimeni… Kuultuaan sen, hän taaskin näytti hämmästyvän; sitten hän kysyi minulta kauanko olen asunut tässä kaupungissa ja kenenkä kanssa. Vastasin hänelle asuvani äitini kanssa.

— Entä teidän isänne? —

— Minun isäni on jo kauan ollut kuolleena. Hän tiedusti äitini nimeä ja naurahti sitten oudosti — mutta sitten hän kokonaan muuttui sanoen, että hänellä on sellainen amerikkalainen tapa ja että hän yleensä on varsin omituinen ihminen. Sitten hän uteli, missä meidän asuntomme oli. Minä sanoin sen hänelle.

VI.

Sain takaisin vähitellen tasapainoni, jonka olin menettänyt keskustelumme aikana; meidän lähestymisemme tuntui minusta varsin kummalliselta. Minua ei miellyttänyt hymyily jolla parooni minua puhutteli; samoin tuntui minusta vastenmieliseltä hänen silmiensä ilme, kun hän loi minuun tutkivan katseensa… Niissä oli jotain villiä, mutta samalla suojelevaa… Jotakin painostavaa… Näitä silmiä en ollut unessa nähnyt. Eriskummalliset olivat myöskin paroonin kasvot! Ne olivat kalpeat, väsyneet, mutta samalla epämiellyttävän nuorekkaat kasvot. Minun "yöllisellä" isälläni ei myöskään ollut sellaista syvää otsan yli vinoon käypää arpea, kuin minun uudella tuttavallani, ja jota en ollut huomannut, ennenkuin hän oli tullut aivan lähelleni.

En ehtinyt ilmoittaa paroonille katua ja talomme numeroa, kun roteva neekeri, joka oli puettu silmiin asti ulottuvaan viittaan lähestyi häntä takaa päin ja laski kätensä kevyesti hänen olalleen. Parooni kääntyi häneen päin ja virkkoi: ahaa vihdoinkin! ja nyökäten minulle päätään lähti yhdessä neekerin kanssa kahvilaan. Minä jäin paikalleni, halusin näet odottaa paroonin paluuta kahvilan ovesta, en varsin sentähden, että saisin hänen kanssaan uudestaan puhella — (sillä en tosiaankaan tiennyt, mistä saattaisin enään hänen kanssaan keskustella) — vaan tullakseni uudestaan vakuutetuksi ensi vaikutelmastani: — Mutta kului puoli tuntia, kului tunti… Paroonia ei näkynyt eikä kuulunut. — Menin kahvilaan, kulin kaikkien huoneiden läpi, mutta en nähnyt missään paroonia enkä neekeriä. He olivat siis molemmat poistuneet taka-ovesta.

Minun päätäni hieman särki ja vilvoitellakseni läksin kävelemään meren rantaan kaupungin takaiseen, suureen puistoon päin, joka oli noin kahdensadan vuoden vanha. Käveltyäni pari tuntia jättiläistammien ja plataanien varjossa, palasin kotia.

VII.

Palvelijamme riensi hätääntyneenä ja huolestuneena vastaani, kun tulin eteiseen. Hänen kasvojensa ilmeestä päätin heti tapahtuneen jotain ikävää minun poissa ollessani. Ja oikein arvasin, sillä sain kuulla, että tunti sitten äitini makuusuojasta oli yht'äkkiä kuulunut hirvittävää kirkunaa; sisään rientävä palvelija tapasi hänet lattialla pyörtyneenä ja hän tointui vasta muutaman hetken kuluttua. Tultuaan tajuihinsa täytyi äitini ruveta vuoteeseen, ja hän oli edelleenkin säikähtyneen ja oudon näköinen. Hän ei puhunut sanaakaan, ei vastannut kysymyksiin, yhä vaan katseli ympärilleen ja vavahteli. Palvelija lähetti puutarhurin lääkäriä noutamaan. Lääkäri tuli ja määräsi rauhoittavaa lääkettä, mutta hänellekään äitini ei mitään puhunut. Puutarhuri vakuutti, että vähän sen jälkeen, kun äitini huoneesta oli kuulunut huutoa, oli tuntematon mies kiireimmän kautta juossut puutarhan kukkaislavojen yli katuportille päin. (Me asuimme yksikerroksisessa talossa, jonka ikkunat olivat suurenlaiseen puutarhaan päin). Puutarhuri ei ollut ehtinyt eroittaa miehen kasvoja, saattoi ainoastaan kertoa, että hän oli laihanlainen, matalassa olkihatussa ja pitkäliepeisessä takissa. "Paroonin puku!" välähti heti mieleeni. Puutarhuri ei voinut saavuttaa häntä, etenkin kun hänet kutsuttiin heti sisään ja lähetettiin lääkäriä noutamaan. Menin heti äitini luokse. Hän makasi vuoteellaan kalman kalpeana. Nähtyään minut hän heikosti hymyili ja ojensi minulle kätensä. Istuin hänen vuoteensa viereen ja aloin kysellä äskeistä tapahtumaa; ensiksi hän ei tahtonut mitään kertoa, mutta vihdoin hän kuitenkin tunnusti nähneensä jotain sellaista, josta oli kovin säikähtynyt. "Kävikö joku täällä huoneessa?" — "Ei", vastasi hän hätäisesti: "Eikö todellakaan kukaan käynyt, mutta minusta aivan näytti siltä… minusta tuntui siltä"… Hän vaikeni ja kaihtoi kädellä silmiänsä. Minua halutti kertoa hänelle puutarhurilta kuulemani asian ja samalla kohtaukseni paroonin kanssa. Mutta en tiedä miksi sanat takertuivat kurkkuuni. Päätin kuitenkin huomauttaa äidilleni, että haamut eivät tavallisesti ilmesty päivällä… "Jätä minut, — kuiskasi hän: — ole niin hyvä; älä kiusaa minua, joskus saat sen tietää"… Hän vaikeni taaskin. Hänen kätensä olivat kylmät ja valtimo oli nopea ja epätasainen. Annoin hänelle lääkettä ja väistyin kauemmaksi antaakseni hänen olla rauhassa. Koko päivänä hän ei noussut, vaan liikkumatta makasi silloin tällöin vaan syvään huokaisten ja arasti raottaen silmiään. Kaikki olimme neuvottomina.

VIII.

Yötä vasten äitiä alkoi hieman viluttaa ja hän lähetti minut pois. Minä en kuitenkaan mennyt huoneeseeni, vaan asetuin pitkäkseni viereisen huoneen leposohvalle. Joka neljännestunnin kuluttua nousin, ja menin varpaillani ovelle kuuntelemaan… Kaikkialla vallitsi hiljaisuus… mutta äitini tuskin ummisti silmänsä sinä yönä. Kun aikasin aamulla menin hänen luoksensa, näyttivät hänen kasvonsa ajettuneilta, silmistä sädehti luonnoton loiste. Päivän kuluessa hän tunsi helpoittavan, mutta illaksi kuume taas nousi. Siihen saakka hän oli itsepintaisesti vaiennut, mutta nyt hän äkkiä alkoi puhua kiihtyneesti ja katkonaisesti. Hän ei houraillut, hänen sanoissaan oli ajatusta, mutta ei minkäänlaista yhtenäisyyttä. Vähän ennen puolta yötä hän äkkiä suonenvedontapaisesti nousi istumaan vuoteessa (minä istuin hänen vieressään), ja samalla kiihtyneellä äänellä hän silloin tällöin juoden kulauksen vettä lasista, heikosti käsiään liikutellen ja kertaakaan minuun katsomatta, alkoi kertoa… Tuon tuostakin hän pysähtyi, ponnisti voimiaan ja jatkoi uudelleen. Tämä oli kaikki niin eriskummallista, aivan kuin hän olisi tehnyt tätä kaikkea unessa, aivan kuin hän itse olisi ollut kaukana ja joku toinen olisi puhunut hänen suullaan tahi pakoittanut hänet puhumaan.

IX.

— Kuule, mitä sinulle kerron, — alkoi äitini: — ethän enää ole lapsi; sinun tulee jo kaikki tietää. Minulla oli kerran hyvä ystävätär… Hän meni naimisiin miehen kanssa, jota hän rakasti ja hän oli sangen onnellinen. Avioliiton ensimmäisenä vuonna he molemmat lähtivät pääkaupunkiin viettääkseen siellä muutaman viikon huvituksissa. He asettuivat hienoon hotelliin, kävivät usein teattereissa ja muissa tilaisuuksissa. Ystävättäreni oli kaunis, kaikkialla hänet huomattiin, nuoret miehet eivät suoneet hänelle rauhaa, ja niiden joukossa oli eräs — — — upseeri. Hän kulki lakkaamatta ystävättäreni jälessä, ja missä hän ikinä olikin, hän kaikkialla näki tämän mustat ilkeät silmät. Hän ei tutustunut häneen, eikä kertaakaan puhellut hänen kanssaan, — mutta tuo mies yhä katseli häntä hurjan ja omituisen näköisenä. Pääkaupungin kaikki huvitukset tärveltyivät tämän miehen läsnäolon takia; ystävättäreni alkoi pyydellä miestään lähtemään hänen kanssaan pois, ja he päättivätkin jo jättää kaupungin. Kerran hänen miehensä lähti klubiin, upseerien kutsuihin — jotka kuuluivat samaan rykmenttiin kuin tuo mainittu upseeri - pelaamaan korttia… Ystävättäreni jäi ensi kerran yksin, hänen miehensä ei pitkään aikaan palannut kotiin, hän laski pois palvelijattarensa ja meni levolle… Mutta yht'äkkiä hänen tuli vaikea olla, niin että hänen koko ruumistaan puistatti ja kylmi. Hän kuuli kevyttä kopinaa seinän takaa — aivan kuin koiran raappimista — ja hän alkoi katsella seinään, sinne, mistä kopina kuului. Nurkassa paloi yölamppu ja huoneen seinät olivat pehmeillä tapeteilla päällystetyt. Yhtäkkiä siellä jotain liikahti, jokin näyttäytyi ja taas piiloutui… Ja suoraan seinästä ilmestyi kaikessa tummuudessaan ja pituudessaan sama hirvittävä mies ilkeine silmineen! Ystävättäreni aikoi huutaa, mutta ei voinut. Hän aivan jähmettyi kauhistuksesta. Mies lähestyi häntä nopeasti kuin villipeto, heitti jotakin hänen päänsä päälle, jotain tukahuttavaa, valkoista, raskasta… Mitä sitten tapahtui, en muista! Se oli kuin kuolema, kuin murha… Kun hirvittävä usva vihdoin haihtui, kun minä… kun ystävättäreni tuli tajuihinsa, ei huoneessa ollut ketään. Hän taaskaan — pitkään aikaan — ei jaksanut huutaa, vihdoin huusi… sitten taas kaikki meni sekaisin.

Vihdoin hän näki vieressään miehensä, joka kello kahteen yöllä oli viipynyt klubilla… Hänen muotonsa oli aivan muuttunut, hän alkoi kysellä, mutta ei saanut mitään vastausta… Sitten hänen vaimonsa sairastui… Kuitenkin, muistaakseni, jäätyään yksin huoneeseen, hän tarkasti tuota paikkaa seinässä… Pehmeän kangastapetin alta hän saattoi eroittaa salaoven. Mutta häneltä itseltään oli sormesta hävinnyt kihlasormus. Tämä sormus oli muodoltaan sangen erikoinen: siinä oli vuoroin seitsemän kultatähteä seitsemän hopeatähden kanssa. Se oli ikivanha sukumuisto. Hänen miehensä kysyi mihin se oli joutunut, mutta hän ei voinut mitään vastata. Hänen miehensä luuli, että hän oli sen johonkin pudottanut, etsi sitä kaikkialta, kuitenkaan löytämättä. Hänen miehensä tuli alakuloiseksi, hän päätti lähteä kotiin niin pian kuin mahdollista, ja heti kun tohtori antoi luvan — he jättivät pääkaupungin. Mutta, voitko ajatella mitä! Juuri heidän lähtöpäivänänsä he kadulla yht'äkkiä tapasivat paarit kantajineen… Näillä paareilla makasi vast'ikään murhattu mies, jonka päässä oli ammottava haava, — ja ajattele, tämä oli sama hirvittävä, yöllinen vieras hirvittävine silmineen. Hän oli murhattu korttipelissä.

Sitten minun ystävättäreni matkusti maalle, tuli äidiksi ensi kertaa… ja eli miehensä kanssa muutaman vuoden. Hän ei milloinkaan saanut mitään tietää ja mitä hänen vaimonsa olisikaan voinut sanoa, eihän hän itsekään mitään tiennyt.

Mutta entinen onni oli hävinnyt. Heidän elämänsä pimeni — eikä tullut enää koskaan valoisaksi… Muita lapsia heillä ei ollut ennen eikä jälkeen… mutta tämä poika…

Äiti vapisi ja peitti kasvonsa…

— Sano nyt, — jatkoi hän kuin uusia voimia saaden: — oliko tuttavani jollain tavoin syyllinen? Mistä hän saattoi itseään soimata? Häntä oli rangaistu, mutta eikö hänellä ole oikeutta Jumalan kasvojen edessä julistaa, että häntä kohdannut rangaistus oli epäoikeutettu? Miksi hänelle kuten rikokselliselle, jonka sielussa omantunnonvaivat risteilevät, miksi hänelle elämän entisyys näyttäytyi niin hirvittävänä muistona niin monen vuoden jälkeen? Macbeth tappoi Bankon — ei ole ihmeteltävää, että elämä hänen edessään synkkänä kangasti… mutta minä…

Tässä äitini puhe kävi niin sekavaksi ja hämäräksi, etten saata sitä enään muistaa. Minä en enää epäillyt, että hän hourailee.

X.

Minkä tärisyttävän vaikutuksen äidin kertomus minuun teki — sen saattaa jokainen ymmärtää. Hänen ensimmäisestä sanastaan ymmärsin hänen puhuvan itsestään, eikä mistään tuttavasta, hänen salaperäisyytensä vaan vakuutti minun arveluni oikeaksi. Silminnähtävää oli, että mies, jota olin unessa etsinyt ja jonka olin nähnyt valveilla, oli isäni! Hän ei ollut tapettu eikä murhattu, kuten äitini otaksui, vaan ainoastaan haavoittunut. Isäni oli tullut hänen luoksensa ja juossut pois säikähtyneenä hänen huudostaan. Kaikki selveni minulle yht'äkkiä ja vaistomaisen vastenmielisyyden tunne minua kohtaan, joka toisinaan heräsi äidissäni sekä hänen alinomainen surunsa ja meidän yksinäinen elämämme… Muistan kuinka päätäni pyörrytti — ja minä tartuin siihen molemmin käsin, aivan kuin haluten pitää sitä paikallaan. Minulle selvisi se ajatus, että minun välttämättä hinnalla millä hyvänsä, täytyi uudestaan löytää tämä mies. Miksi? Missä tarkoituksessa? — Siitä minä en ehtinyt tehdä itselleni tiliä, mutta etsiä… etsiä häntä — se oli minulle tullut elämän tai kuoleman kysymykseksi. Seuraavana aamuna äiti vihdoin rauhoittui… kuume katosi… hän vaipui uneen. Jätettyäni hänet isäntäväkemme ja palvelijain huostaan läksin etsiskelylle.

XI.

Ensi työkseni läksin kahvilaan, jossa olin paroonin tavannut; mutta kahvilassa ei kukaan tuntenut eikä edes ollut huomannut häntä. Hän oli ollut siellä tilapäinen vieras. Neekerin isäntäväki oli tosin huomannut, sillä hän oli siksi eriskummallisen näköinen. Mutta kuka hän oli, ja missä hänen olinpaikkansa oli — siitä ei kellään ollut vähintäkään tietoa. Jätettyäni kaikkien sattumusten varalle osoitteeni kahvilaan, läksin kuljeskelemaan kaupungin katuja ja rantakujia laivasillan ympäristöjä, bulevardeja, katselin tarkoin kaikkia julkisia laitoksia, mutta en missään löytänyt edes paroonin näköistä miestä enkä hänen toveriansa… En ollut kuullut paroonin sukunimeä, enkä siitä syystä saattanut kääntyä poliisin puoleen; kuitenkin annoin tiedon parille kolmelle järjestyksen valvojalle (tiedonantoni herätti heissä suurta kummastusta, eivätkä he oikein minua uskoneet) että olisin palkitseva auliisti heidän toimensa, jos heille onnistuisi päästä noiden kahden henkilön jäljille. Parhaani mukaan koetin heille kuvata noiden muukalaisten ulkomuotoa. Etsittyäni sillä tavalla koko aamupäivän palasin kotiin uupuneena. Äitini nousi vuoteesta, mutta hänen tavalliseen suruunsa liittyi jotain uutta, jotain mietiskelevää neuvottomuutta, joka aivan viilsi sydäntäni. Illan istuin hänen luonansa. Emme puhuneet sanottavasti mitään: hän pelasi pasianssia ja minä katselin vaieten kortteihin. Hän ei sanallakaan maininnut taannoisesta kertomuksestaan, eikä siitä, mitä edellisenä päivänä oli tapahtunut. Olimme ikäänkuin salaisesti sopineet olla koskettelematta näitä arkaluontoisia ja ihmeellisiä tapauksia… Hän oli kuin närkästynyt itselleen siitä, minkä hän oli tahtomattaan puhunut; mutta ehkei hän oikein muistanutkaan kaikkea, mitä oli sanonut kuumehoureissa — ja toivoi minun häntä säästävän… Niin kyllä, minä säästin hänet siitä, ja hän tunsi sen. Hän oli eilisestä asti välttänyt minun katsettani. Koko yönä en saanut unta silmiini. Ulkona nousi äkkiä hirvittävä myrsky. Tuuli ulvoi ja reutoi vimmatusti, ikkunanruudut helähtelivät, jopa paikoin särkyivätkin, ilmassa kaikui epätoivon ulvahduksia ja valituksia aivan kuin ylhäällä ilmassa olisi jotain särkynyt ja raivoisasti parkuen lentänyt järkkyviä taloja vastaan. Päivän laskiessa tyyntyivät ajatukseni suloiseen uneen… Yht'äkkiä valtasi minut ihmeellinen tunne, oli aivankuin joku olisi astunut huoneeseeni ja kutsunut minua, maininnut nimeni, ei kovalla, vaan päättävällä äänellä. Nostin pääni, mutta en nähnyt ketään, mitä kummaa! En ensinkään säikähtynyt — päinvastoin ilostuin; minussa heräsi äkkiä vakuutus siitä, että nyt aivan varmasti saavutan päämääräni. Kiiruhdin pukeutumaan ja niin olin taaskin pian ulkona.

XII.

Myrsky tyyntyi… mutta vielä tuntuivat luonnossa sen viimeiset vavistukset. Oli aikainen aamu — kaduilla ei näkynyt ainoatakaan ihmistä, mutta monin paikoin oli maahan ajautunut savupiipun palasia, tiilikiviä, luhistuneiden aitojen kappaleita, taittuneita puiden oksia… "Mitähän onkaan merellä tapahtunut viime yönä?" — tuli väkisinkin ajatelleeksi noita myrskyn tuhotöitä katsellessa. Olin jo vähällä mennä satamaan, mutta jalkani veivät ikäänkuin jostain selittämättömästä voimasta minut toiselle suunnalle. Ei ollut kulunut kymmentä minuuttiakaan kun olin kaupunginosassa, jossa en milloinkaan ennen ollut käynyt. Astelin kiirehtimättä, mutta pysähtymättä askel askeleelta eteenpäin kummallinen tunto sydämmessä; odotin jotakin tavatonta, mahdotonta ja samalla olin vakuutettu, että tämä tavaton on tuleva.

XIII.

Ja se tulikin, tuo tavaton, tuo tuntematon! Yht'äkkiä, noin kaksikymmentä askelta edessäni näin saman neekerin, joka kahvilassa, minun läsnäollessani oli puhutellut paroonia. Puettuna samaan viittaan kuin silloinkin, hän aivankuin kohosi esiin maasta ja kääntyen minuun selin alkoi kiireesti kulkea käyrän sivukadun kapeata jalkakäytävää. Minä koetin parastani saavuttaakseni hänet, mutta hän kiiruhti samassa määrässä katsomatta taakseen ja yht'äkkiä katosi erään talon nurkan taakse. Juoksin nurkalle saakka, ja kiersin sen yhtä nopeasti kuin neekerikin… Mutta ihme ja kumma! Edessäni oli pitkä ja kapea mutta aivan tyhjä katu; se oli vielä aamu-usvan peitossa, mutta katseeni saattoi kuitenkin tunkeutua sen päähän saakka, niin että saatoin eroittaa sen kaikki rakennukset. Eikä yhtään elävää olentoa liikkunut missään. Kookas neekeri viittoineen oli yhtä pian hävinnyt, kuin hän oli ilmestynytkin. Jouduin ymmälle… mutta ainoastaan silmänräpäykseksi. Uusi tunne heti valtasi minut; tämän kadun, joka mykkänä ja kuolleena avautui eteeni, — tunsin ennestään. Tämä oli minun uneni katu. Minä vavahtelin, ja sydäntäni melkein kouristi — aamu oli näet viileä — ja heti taas vähääkään epäröimättä, mutta melkein pelokkaana asiani vakuudesta riensin eteenpäin. Aloin etsiä silmilläni… ja kas tuossa se oli: kas tuossa oikealla uneni talo. Ja kas tuolla vanha portti kivisine tukipylväineen molemmin puolin. Totta tosiaan, talon ikkunat eivät olleet pyöreät, vaan nelinurkkaiset… mutta se ei ollut niin tärkeää. Koputin porttiin, koputin kerran, kaksi, kolme, yhä kovemmin ja kovemmin… Portti avautui verkkaan, raskaasti naristen, aivan kuin valittaen. Edessäni seisoi nuori palvelustyttö hajallahapsin, unisin silmin. Hän oli nähtävästi juuri herännyt. — Asuuko täällä parooni? — kysyin, ja katselin nopeasti pihan joka soppeen… Sama; kaikin puolin sama paikka… kas tuossa laudat ja hirret, jotka unessa näin.

— Ei, vastasi minulle palvelijatar: — parooni ei asu täällä.

— Miksi ei? Se ei ole mahdollista!

— Nyt hän ei ole täällä. Hän matkusti eilen.

— Mihin?

— Amerikkaan.

— Amerikkaanko? — toistin väkinäisesti. — Niin, hän palaa kaiketi?

Palvelija katsoi minuun epäluuloisena.

— Sitä emme tiedä. Ehkä hän ei milloinkaan palaa.

— Kauanko hän asui täällä?

— Ei kauan, noin viikon. Nyt hän on aivan poissa.

— Mutta mikä on tämän paroonin sukunimi?

Palvelija katsoi minuun merkitsevästi.

— Ettekö tiedä hänen sukunimeään? Me kutsuimme häntä yksinkertaisesti parooniksi. Hoi, Pietari! — huusi hän nähdessään, että minä tulin yhä tunkeilevammaksi. — Joudu tänne: mikä muukalainen tuo on, joka tuossa kaikkea kyselee.

Sisähuoneesta ilmestyi kookas, kömpelö työmies.

— Mitä tahdotte? Mikä on asiana? — kysyi hän käheällä äänellä — ja jurona kuunneltuaan minua toisti palvelijan jo äsken lausumat sanat.

— Mutta kuka täällä asuu? — kysyin minä.

— Meidän isäntämme.

— Mutta kuka hän on?

— Puuseppä. Tämän kadun varrella asuu vaan puuseppiä.

— Saako häntä tavata?

— Ei nyt, hän nukkuu.

— Eikö saa mennä sisälle?

— Ei saa. Menkää.

— No mutta eikö teidän isäntäänne saa tavata myöhemmin?

— Miksei? voipi. Aina voipi… Mutta menkää nyt jo.

— Entä tuo neekeri? — kysyin minä äkkiä. Työmies katsoi neuvottomana ensiksi minuun, sitten palvelijattareen.

— Mikä neekeri? — kysyi hän vihdoin. Menkää, herra. Myöhemmin voitte tulla ja puhua isännän kanssa.

Menin kadulle. Portti paukahti kiinni jälkeeni raskaasti ja tiviisti, tällä kertaa narahtamatta.

Minä panin tarkoin mieleeni kadun, ja talon ja menin pois, mutta en kotiin. Pettymyksen tunne valtasi minut. Kaikki mitä minulle oli tapahtunut oli niin ihmeellistä, niin tavatonta — mutta samalla, kuinka lyhyeen kaikki oli päättynyt! Olin varmasti uskonut ja ollut vakuutettu näkeväni tässä talossa minulle ennestään tutun huoneen, — ja huoneessa isäni, paroonin, aamuviitassa ja piippu hampaissa…

Mutta isäni oli lähtenyt Amerikkaan ja mitä minun nyt on tehtävä?… Kertoisinko kaikki äidille — vai pitäisinkö ikuisesti salassa muiston tästä kohtauksesta? En saattanut mitenkään tyytyä siihen ajatukseen että sellaiselle yliluonnolliselle, salaperäiselle alulle tulisi niin järjetön, niin jokapäiväinen loppu! En tahtonut palata kotiin, vaan menin minne vaan tieni vei minut pois kaupungista.

XIV.

Kuljin allapäin, ajatuksia, melkeinpä vaistoja vailla kokonaan omaan itseeni vaipuneena. Tasainen, kumea ja vihainen kohina herätti minut lumouksestani. Nostin pääni, siellä kohisi ja loiski meri kaartaen rantojaan noin viidenkymmenen askeleen päässä minusta. Minä huomasin kulkevani rantahietikkoa myöten. Yöllisen myrskyn nostattamana meri aaltoili vielä valkopäinä, aivan kuin taivaanrantaan saakka valkoiset oinaat olisivat toisiaan takaa ajaneet, ja jyrkät jättiläisaaltojen harjat vuorotellen vyöryivät eteenpäin ja särkyivät mereen kalliorantoja syleillessään. Menin lähemmäksi vyöryäviä aaltoja — ja kuljin aivan sitä kaartuvaa viivaa myöten, jonka ne olivat rantaa huuhdellessaan muodostaneet uurteiseen hietaan, missä oli täynnä merenruohojen kuivuneita korsia, näkinkengän kuoria ja kiemurtelevia jälkiä. Suipposiipiset lokit vihaisesti kirkuen lensivät kuin tuulen kannattamina esiin ilman pohjattomasta syvyydestä, liitelivät lumivalkoisina hohtaen harmaalla, pilvisellä taivaalla, putosivat jyrkästi mereen, ja pyyhkäisten aallolta aallolle lensivät jälleen pois ja katosivat hopeanhohtoisina kipinöinä etäisten aaltojen tyrskyävään leikkiin. Muutamat niistä lepattelivat itsepintaisesti suuren kiven yläpuolella, joka yksinäisenä kohosi yksitoikkoisesta rantapenkereestä. Sakea merenruohikko rehoitti epätasaisina pensastoina kiven toisella puolen; mutta siellä, missä sen korret sekaisina kohosivat keltaisesta lätäkköliejusta, oli jotain mustaa, jotain pitkulaista, pyöreätä… Aloin katsella… Joku tumma esine makasi liikkumattomana kiven vieressä. Tämä esine tuli yhä näkyvämmäksi, yhä selvemmäksi kuta lähemmäksi sitä tulin…

Kiven luokse oli enää kolmekymmentä askelta…

Mutta sehän on ihmisruumiin näköinen möhkäle! Se on ruumis; varmaankin se on mereltä ajautunut hukkuneen ihmisen ruumis! Menin vielä lähemmäksi.

Sehän oli paroonin, isäni ruumis! Jäin seisomaan kun kivettyneenä. Silloin vasta ymmärsin, että minua olivat aamusta alkaen johtaneet tuntemattomat voimat — että olin niiden vaikutuksen alainen — ja muutaman hetken sielussani ei ollut muuta kuin kumean meren kohinaa — ja mykkää pelkoa tuntemattoman, valtavan kohtalon edessä.

XV.

Hän makasi seljällään hieman toisen kyljen varassa, vasen käsi pään alla, toinen oli jäänyt vierähtäneen ruumiin alle. Märkä lieju oli peittänyt hänen jalkansa, joissa oli pitkävartiset merimiessaappaat, lyhyt, sininen takki oli kostean merisuolan tahraama ja napittamattomana; punainen liina oli hänellä kaulassa. Tummat kasvot, jotka katselivat taivasta kohti, ikäänkuin hymyilivät; kohonneen ylähuulen alta näkyivät valkoiset, pienet hampaat; puoleksi sulkeutuneiden silmien terät tuskin eroittautuivat tummuneista valkuaisista; vaahtokuplien peittämät saviset hiukset olivat valloillaan maassa ja jättivät paljaaksi sileän otsan, josta näkyi sinertävä arpi; kapea nenä kohosi terävänä, valkoisena viivana litistyneiden poskien välistä. Viime yön myrsky oli tehnyt tehtävänsä… hän ei saavuttanut Amerikkaa! Siinä makasi mies, joka oli solvaissut äitiäni, turmellut hänen elämänsä — minun isäni — niin! — minun isäni — siinähän ei ollut mitään epäilystä — makasi voimattomana, liassa, jalkojeni juuressa. Minä tunsin tyydytetyn koston surkeuden, inhon, kauhistuksen ja ennenkaikkea… ajatellessani sitä, mitä olin nähnyt — ja ajatellessani sitä mitä oli tapahtunut. Se pahuus, se rikoksellisuus, — josta jo olen puhunut, ne käsittämättömät tunteet heräsivät jälleen minussa… ahdistivat minua. Ahaa! ajattelin; miksi minä olen sellainen… sentähden, että veri niin vaatii! Minä seisoin ruumiin vieressä, katselin ja odotin… eivätkö nuo kuolleet silmäterät liikahda, eivätkö nuo mykistyneet huulet värähdä? — Eivät! Kaikki on liikkumatonta, kuollutta; tuo ruohikkokin, johon myrsky oli hänet heittänyt, oli kuin jähmettynyt, lokitkin olivat lentäneet pois — ei ainoatakaan sirpaletta missään, ei laudan pätkää, eikä ainoatakaan särkynyttä esinettä. Tyhjyys kaikkialla… hän yksin — minä — ja etäällä kohiseva meri. Katsoin taakseni, sama tyhjyys sielläkin, elottomien kukkuloiden jono taivaan rannalla… siinä kaikki! Tukalalta tuntui jättää tämä onneton yksinäisyyteen, rannikon liejuille kalojen ja lintujen ruuaksi; sisäinen ääni sanoi minulle, että olin velvollinen kutsumaan ihmisiä, ellei auttamaan — mitäpä se enää hyödyttäisi! — niin edes senvuoksi, jotta hänet saisi viedyksi ihmisasuntoon… Mutta sanomaton pelko yht'äkkiä yllätti minut. Minusta näytti, että tämä kuollut ihminen tietää minun tänne tuloni, että hän itse on toimeenpannut tämän viimeisen kohtauksen — olin vielä kuulevinani tuon tutun, kumean murinan… Minä juoksin syrjään, vilkasin vielä kerran… Jotain hohtavaa pisti silmääni: se pysäytti minut. Se oli kultasormus ruumiin kädessä… Tunsin äitini kihlasormuksen. Muistan vielä, kuinka pakoitin itseni lähestymään ruumista, kumartumaan… muistan kylmien sormien tahmean kosketuksen, muistan kuinka olin tukahtua, kuinka siristin silmiäni, purin hammasta riuhtoessani irti itsepintaista sormusta…

Vihdoinkin se irtautui ja minä juoksen, juoksen pois henkeni edestä, — ja joku kiitää jälessäni, ajaa minua takaa ja tavoittelee minua.

XVI.

Kaikki, mitä olin kokenut ja tuntenut, kuvastui varmaankin kasvoiltani, kun palasin kotiin. Kun tulin äidin huoneeseen, niin hän oikasihe äkkiä suoraksi ja katsoi minuun niin pyytävästi ja kysyvästi, että minä, koetettuani turhaan kertoa hänelle kaikki, lopetin sillä, että vaieten ojensin hänelle sormuksen. Hän kalpeni, hänen silmänsä suurenivat ja jäykistyivät kuin äskeisellä kuolleella, — hän huudahti heikosti, tempasi sormuksen, horjahti pudoten rintaani vastaan, hänen jäsenensä jäykistyivät, pää putosi taakse päin ja hän tuijotti minuun silmät suurina, neuvottomina. Minä syleilin hänen vartaloaan molemmin käsin ja seisoin paikoillani hätäilemättä ja liikkumatta, kerroin hänelle hiljaisella äänellä mitään salaamatta: uneni, kohtauksen ja kaikki, kaikki… Hän kuunteli minua loppuun saakka sanaakaan sanomatta, rinta vaan kohoili mielenliikutuksesta yhä valtavammin — hänen silmiinsä tuli eloa ja hän katsoi maahan. Sitten hän pani sormuksen sormeensa ja haki vaippansa ja hatun. Kysyin, mihin hän aikoo mennä. Hän loi minuun hämmästyvän katseen ja halusi vastata, mutta ääni petti. Hän vavahti, hieroi käsiään, kuin lämmitelläkseen ja vihdoin sanoi: "menkäämme heti sinne".

— Mihin, äiti?

— Sinne, missä hän makaa… Minä tahdon nähdä hänet… minä tahdon saada tietää… minä saan tietää.

Koetin estää häntä menemästä; mutta hän oli vähällä saada hermokohtauksen. Ymmärsin turhaksi vastustaa häntä — ja me läksimme.

XVII.

Kävelen jälleen meren rannikkoa, mutt'en yksin. Äitini on käsipuolessani. Vesi on laskenut, meri on väistynyt kauemmaksi; — se tyyntyy tyyntymistään — mutta sen heikkenevä kohina on yhtä uhkaava ja pahaenteinen. Kas, tuolla on edessämme yksinäinen kivi — kas tuolla ruohikko. — Minä katselin tarkoin voidakseni eroittaa tuon maassa makaavan olennon — mutt'en näe mitään. Käymme lähemmäksi; tahtomattani kiiruhdan askeleitani. Mutta missä sitten on tuo musta, liikkumaton. Ruohikon korret vaan mustina huojuvat jo kuivuneella hiedalla. Lähenemme kiveä… ruumista ei ole missään — ainoastaan siinä paikassa, missä se oli maannut, oli vielä jälki, saattoi nähdä, missä kädet ja jalatkin olivat olleet… Yltympärillä oli hiekka tallattua, — ja saattoi selvästi eroittaa jalan jälet; ne kulkevat hietikon yli — häviävät sitten kivikkoon ja soraan. Katselemme toisiamme, äiti ja minä, säikähtyen toistemme kasvojen ilmeitä. Jokohan hän oli itse noussut ja mennyt pois.

— Näitköhän sinä tosiaan hänet kuolleena, — kuiskasi äitini.

Saatoin ainoastaan nyökyttää päätäni. Ei ollut kulunut kolmea tuntiakaan siitä, kun olin tavannut paroonin ruumiin. Joku oli sen huomannut ja vienyt pois. — Oli saatava selville, kuka sen oli tehnyt?

Mutta ensin oli pidettävä huolta äidistä.

XVIII.

Käydessään kohtalon osoittamalle paikalle, hän oli tuntenut vilun väreitä, mutta hillitsi itsensä. Ruumiin katoaminen oli järkyttänyt hänen mielensä kuin lopullinen onnettomuus. Hänet tapasi kouristus. Minä pelkäsin hänen järkeänsä. Vaivoin sain hänet lähtemään kotiin. Taaskin panin hänet vuoteeseen, taaskin kutsuin lääkärin; mutta heti kun äitini oli jonkunverran tointunut, hän kohta vaati minua viipymättä menemään etsimään "tuota miestä". Tottelin. Mutta kaikista mahdollisista keinoista huolimatta en saanut mitään selville. Kävin muutaman kerran poliisilaitoksessa, kävin kaikissa läheisissä kylissä, ilmoitin sanomalehdissä, hankin kaikkialta tietoja — mutta turhaan. Ja silloin sain tiedon, että erääseen merenrantakylään oli tuotu hukkuneen ruumis — riensin heti sinne, mutta hänet oli jo haudattu, ja kaikista merkeistä päättäen hän ei ollut paroonin näköinen. Sain tietää missä laivassa hän oli lähtenyt Amerikkaan. Ensiksi kaikki olivat vakuutetut, että tämä laiva oli hukkunut myrskyssä. Mutta muutamien kuukausien kuluttua kertoi huhu, että sama laiva oli nähty ankkurissa New-Yorkin satamassa. Tietämättä mihin ryhtyä aloin etsiä näkemääni neekeriä, lupasin hänelle sanomalehti-ilmoituksella melkoisen rahasumman, jos hän tulisi luokseni. Muuan kookas neekeri viitassa todellakin ilmestyi meille minun poissa ollessani… mutta puhuteltuaan palvelijaa hän yht'äkkiä poistui enää palaamatta.

Siten hävisivät isäni… minun isäni… jäljet; niin katosi hän teille tietymättömille mykkään pimeyteen. — Äidin kanssa emme enää milloinkaan hänestä puhuneet, kerran vaan muistaakseni, hän ihmetteli miksen minä milloinkaan enään maininnut omituisesta unestani; ja samassa lisäsi: "tiettävästi hän aivan"… eikä puhunut ajatusta loppuun. Äitini oli kauan sairaana, mutta hänen toipumisensakaan jälkeen meidän suhteemme ei parantunut. Häntä aina painosti minun seurassani kuolemaansa saakka. Todellakin painosti, eikä se kurjuus koskaan hävinnyt. Aika parantaa kaikki haavat; murheellisimpienkin perhetapahtumain muistot vähitellen kadottavat kärkensä ja vaikutuksensa; mutta jos painostuksen tunne on herännyt kahden läheisen ihmisen välille, niin sitä ei voi millään poistaa! — En enää milloinkaan nähnyt samaa unta, joka oli jättänyt niin syvän arven sieluuni; en enää "etsi" isääni; mutta joskus olen unessani kuullut ja kuulen joskus vieläkin kaukaisia ääniä, vaikenemattomia, alakuloisia valituksia. Ne kajahtelevat jostain korkean seinän takaa, jonka läpi on mahdoton päästä, ne saavat sydämeni väreilemään — ja minä itken sulkien silmäni — enkä voi ymmärtää mitä tämä on: elävä ihminenkö valittaa — vai aaltoileeko minussa meren herkeämätön villihyöky? Ja kuulkaa, taaskin se muuttuu petomaiseksi murinaksi — minä herään tuskan ja kauhun tunne sydämessä.

Juutalainen.

… Kertokaapa meille jotain, eversti, sanoimme vihdoin Nikolai Ilitshille.

Eversti hymähti, puhalsi savupilven viiksiensä läpi ilmaan, pyyhkäisi kädellään harmaita hiuksiaan, katsahti meihin ja vaipui mietteisiin. Me kaikki suuresti rakastimme ja kunnioitimme Nikolai Ilitshiä hänen hyvyytensä, terveen älynsä ja vaatimattomuutensa tähden meitä nuoria veljiä kohtaan. Hän oli kookas, harteva ja lihava; hänen tummat kasvonsa, jossa olivat "kaikki hyvän venäläisen tunnusmerkit", suorasukainen, viisas katseensa, hellä hymy, miehekäs ja kantava äänensä — kaikki hänessä miellytti ja houkutteli.

— No, kuulkaa, — alkoi hän. — Kerron tapauksen vuodelta 13, Dantsigin tienoilta. Palvelin silloin E—n kyrasierirykmentissä ja olin muistaakseni juuri-ikään tullut kornetiksi. Ovathan taistelut ja sotaretket hupaisia toimia, mutta piiritysjoukkueessa on ikävää ja yksitoikkoista. Joutuupa silloin istumaan yksikseen koko päiväksi johonkin ampumahautaan, telttapahaseen, törkykasaan tahi olkiläjään, ja siinä sitä sitten saa huojentaa ikäväänsä korttia lyöden aamusta iltaan. Vai tekeekö mieli mennä huvikseen katselemaan, kuinka pommit tahi tuliset luodit lentävät ilmassa? Alussa ranskalaiset hätyyttelivät meitä hyökkäyksin, mutta pian rauhoittuivat. Hevosruuan hankintakin ajanpitkään kyllästytti; sanalla sanoen meidät yllätti sellainen tuskallinen ikävä, että aivan olisi tehnyt mieli ulvoa. Olin silloin yhdeksännellätoista ikävuodellani; huoleton olin ja terve, tahdoin etsiä lohtua murheeseeni ranskalaisista ja siitä, että… no, ymmärrätte… mutta silloinpa sattui jotakin. Ajan kuluksi rupesin pelaamaan. Ja niin, kerran huikean häviön jälkeen, minua alkoi onni vedellä ja aamupuoleen (pelasimme näet öisin) rupesin voittamistani voittamaan. Väsyneenä, unisena menin raittiiseen ilmaan ja istahdin kenttävallille. Oli ihana, hiljainen aamu; varustustemme pitkät jonot hävisivät usvan peittoon, väsyin katselemiseen ja nukuin istualleni. Varovainen rykiminen herätti minut, avasin silmäni ja näin edessäni juutalaisen, noin nelikymmenvuotisen, pitkässä, harmaassa viitassa, kengissä ja mustassa kalotissa. Tämä juutalainen, jota kutsuimme Girshel'iksi, kuleksi leirissämme, tunkeili kaikenlaisiin toimiin, hankki meille viinejä, ruokavaroja ynnä muita pikkuaskareita toimitteli. Hän oli pienenläntä, hintelä, rokonarpinen, punatukkainen, — alinomaa hän räpytteli pienillä, punasilla silmillään, hänellä oli pitkä koukkunenä, ja aina häntä ryvitti.