SISÄLLYS: (continued 2)

Ruokajärjestykseenkin tuli tuntuva parannus. Voita oli pöydällä joka sunnuntaiaamu, sen sijaan kun ennen saimme sitä vain suurina juhlapäivinä.

Kuumetauti raivosi yhä edelleen joukossamme, vaikka viikatemies ei vaatinutkaan uusia uhreja.

Tuli se viimein minunkin vuoroni. Sairastelin kotona viikon päivät, vuoroin selvänä, vuoroin houreissa. Kun makuuhuoneemme oli eri rakennuksessa eikä myöskään ollut mitään erikoista hoitajaa, sain kaiket päivät olla yksin ja niin tein hourepäissäni kaikenlaisia hullutuksia. Kerrankin karkasin paitasillani ulos kadulle, josta vieraat ohikulkijat minut toivat kotiin.

Meillä oli kyllä kotilääkärinä entinen sotilashaavuri, mutta kun hän ei minussa saanut mitään paranemista aikaan, toimitti rouva minut sairashuoneeseen.

Yksi tovereistani kyyditsi minut lasarettiin. Mennessämme alas Vladimirin mäkeä tuumiskelin itsekseni että tämä kai on viimeinen mäkeni tässä elämässä ja mitäpä sillä olisi ollutkaan väliä. Eihän minua kukaan kaivannut. Ainoa, joka olisi kaivannut, oli jo vuoden ajan maannut turpeen alla.

Sairashuone, jonne minut vietiin, sijaitsi lähellä meren rantaa läntisellä laitakaupungilla. Kuumetaudin riehuessa oli täytynyt vuokrata yksityisiä taloja sairashuoneiksi, mistä vain oli saatavissa.

Sänky, johon jouduin makaamaan, oli aivan akkunan alla. Siitä oli laaja näköala yli viheriäisen ruohokentän. Kauempaa näkyivät kaupungin hautausmaan valkoiset puuristit. Sopiva näköala sairaille kuumetautisille!

Sali oli muuten suuri, siisti ja valoisa. Sängyt olivat rivissä pitkin akkunanpuoleista seinää, niin että päätäni kääntämättä näin yli koko sänkyrivin. Ja surullinen näky se tosiaan oli.

Uusia hourailevia sairaita tuotiin joka päivä ja toisia, joiden elämänlanka oli katkennut, kannettiin joka aamu ruumishuoneeseen.

Minua ei tauti pahoin ahdistellut. Oli päiviä jolloin olin täydessä tajussa, vaikkakin voimiltani heikko.

Kesä oli juuri ehtinyt kauneimmilleen. Avonaisesta akkunasta toi tuulenhenki vasta puhjenneitten koivujen suloisen tuoksun ummehtuneeseen sairashuoneeseen.

Tuli juhannusilta. Juhannus oli silloin niinkuin nytkin nuorten juhla. Mainitsin jo että sairashuoneen pohjoispuolella oli tasainen ruohokenttä. Sen olivat kaupungin nuoret valinneet karkelokentäkseen.

Juhannusillan lähestyessä alkoi tautini arveluttavasti kiihtyä. Luulin jo itselläni olevan viimeiset hetket käsillä. Kuume oli ankara ja hengitys kävi kovin raskaasti.

Tuskissani kääntelin ja vääntelin vuoteessa, niinkuin onkimato koukussa. Ulkoa kuuluva melu ja hälinä lisäsi vielä tätä kauheata tuskaa. Jokainen pyssynpamaus, hurraahuuto koski minun kuumeesta ärtyneisiin hermoihini, niinkuin olisi niitä tuhansilla veitsillä viilleskelty. Odotin vain että loppuni tulisi. Koko kulunut elämäni kiiti nuolen nopeudella ohitseni. Koetin anoa Jumalalta anteeksi kaikkia pahoja tekojani, jotka muistuivat mieleeni. Sitten vaivuin pitkäaikaiseen kuumehoureeseen.

Houreissani liitelin kauas metsäpirtille, kotimökilleni.

Mutta pirtti ei ollut enää entisen näköinen. Se oli muuttunut kultakupooliseksi linnaksi. Äitini istui sen parvekkeella kehräten villoja. Nähtyäni hänet huusin: Äiti, äiti, tule alas ottamaan minut sinne, olen niin kovin sairas, mutta äiti vain viittasi merkitsevästi kädellään ikäänkuin sanoen ettei hän voi tulla minun tyköni. Tästä epätoivoisena vaivuin linnan kynnykselle.

Heräsin vasta seuraavana päivänä siinä puolenpäivän rinnassa. Kuume ja tuskat olivat hävinneet, tuntui kuin olisin ollut aivan terve. Yritin jo noustakin, mutta se oli voimilleni vielä mahdotonta.

Kun hoitaja-matami, vanhanpuoleinen hyväntahtoinen eukko, kiertomatkallaan tuli luokseni, kerroin hänelle yöllisistä tuskistani. "Kiittäkää Jumalaa että olette vielä nuori, sillä nuoruutenne teidät pelasti. Tämä oli taudinkäänne, josta vain harvat pelastuvat." Kun kuume oli hävinnyt, edistyi paranemiseni nopeaan.

Kahden viikon kuluttua olin niin terve että pääsin kotiin. Mitään jälkiä ei tauti minuun jättänyt, paitsi että pellavatukkani lähti tyynni pois, mutta lohdutuksekseni kasvoi uusi tummempi sijaan.

Kotona olivat asiat sujuneet parempaan päin. Värkkimestariksi oli otettu entinen pietarilainen mestari, joka vanhuudenpäiviksi oli siirtynyt Helsinkiin. Hän oli herttainen, hyväntahtoinen ukko, joka ei halunnut ketään sortaa. Ukko asuikin kaupungilla ja oli siten verstaassa vain työaikoina, niin että meillä pojilla oli paljon vapaampi liikkua. Ei tarvinnut enää hiipiä pitkin seinänviertä akkunan alatse kaupungille mennessään, niinkuin ennen mestarivainaan aikoina oli täytynyt.

Vakoilureiän veralle oli kerääntynyt paksu tomukerros. Näkyi ettei sitä viime aikoina enää oltu käytetty. Rahapenninkin sai irti paljon helpommin, kun viraapelityö ei enää ollut niin jyrkästi kiellettyä.

Näihin aikoihin alkoi muutamien asiaaharrastavien käsityöläismestarien alkuunpanosta toimia eräänlainen sunnuntaikoulu oppipoikia varten. Siellä minäkin seuraavana talvena kävin sunnuntaipäivin useamman viikon ajan. Se onkin ainoa koulunkäynti, josta voin kehua.

Ikävänä seikkana tässä koulussa oli vain se, että opettajat osasivat niin huonosti suomea. Etenkin laskennonopettaja oli suomenkieleen kokonaan pystymätön.

Elämämme kulki muuten entistä rataansa. Kävimme Eemelin kanssa teatterissa, niinkuin ennenkin, samoin taideyhdistyksen kokoelmissa, jotka siihen aikaan oli vielä hyvin vaatimattomat. Kokoelmia säilytettiin Fabianin ja Hallituskatujen kulmatalossa, samassa paikassa, jossa nykyään asustaa venäläinen tyttökoulu.

Kuumetautikin alkoi hiljalleen Helsingistä peräytyä, samoin maaseudultakin ja vuodentulon kerrottiin v. 1869 olleen tyydyttävän. Valoisammat ajat koittivat taas Suomen kansalle.

Olin ollut nykyisessä paikassani lähemmäs puolenkolmatta vuotta. Sillä ajalla oli ilmestynyt uusi elinkeinolaki, joka määräsi ettei oppipoika päässyt kisälliksi, ellei hänellä ollut päästötodistusta sunnuntaikoulusta.

Eräänä sunnuntaina, muutamia viikkoja ennen joulua, käski rouva minut puheilleen. Kun olimme ensin sopineet seuraavan viikon työjärjestyksestä, ilmoitti hän että voisin päästä opista vaikka jo ensi uutena vuotena ja tulla kisälliksi, jos vain siihen mennessä hankkisin hyväksyttävän todistuksen sunnuntaikoulusta ja tekisin n.k. stykin (opinnäytteen), jona tavallisesti oli saapaspari.

Olin tästä asiasta keskustellut jo ennen hänen kanssaan, mutta rouva ei ollut ottanut varteen ehdotuksiani.

"Stykin" tekemisessä ei minulla ollut mitään vaikeuksia. Toista oli todistuksen hankkiminen. Mutta kun rouva oli vähän kunnianhimoinen ja tahtoi näyttää etteivät hänen oppipoikansa olleet huonompia kuin muidenkaan määräsi hän minut millä neuvoin tahansa hankkimaan tuon todistuksen itselleni. Jos onnistuisin, olisin ensimmäinen hänen verstaassaan, joka koulutodistuksella pääsee kisälliksi.

Nyt tuli siis eteen kysymys: kuinka saada todistus? Historia ja maantiede olivat minun lempiaineitani ja niistä kyllä luulin suoriutuvani, mutta laskennossa oli kova pähkinä purtavana.

Ei ollut muuta neuvoa kuin iskeä kiinni luvunlaskukirjaan, niinkuin kissa hiireen, ja vaikeimmissa kohdissa hakea Eemeli avuksi. Olihan puolen vuoden lyhennys oppiajastani kysymyksessä.

Viikkoa ennen joulua ilmoitin itseni sunnuntaikoulun opettajille kuulusteltavaksi. Kuulustelun päätyttyä sain kun sainkin todistuksen. Eihän se juuri loistava ollut, mutta ehkä sen avulla sentään pääsisin kisälliksi. Todistus oli kokonaan ruotsinkielinen ja vain Eemelin avulla sain siitä selvän.

Vihdoin koitti neljäs päivä tammikuuta v. 1870. Se oli minulle vapautuksen päivä. Silloin katkesivat ne orjankahleet, jotka lyhyttä väliaikaa lukuunottamatta olivat sitoneet minun levotonta sieluani puolen kahdeksatta vuotta. Mainittuna päivänä Helsingin kaupungin korkea käsityöläisneuvosto julisti minut kypsäksi omalla vastuullani harjoittamaan jaloa suutarinammattia. Toisin sanoen olin julistettu kisälliksi.

"Kisällibreivi" se siihen aikaan häämöitti vaivojen palkintona oppipojan mielessä, niinkuin nykyään ylioppilaslakki koulupojan.

Nyt olin saavuttanut kauan ikävöimäni vapauden.

Ensi töikseni tein tilit rouvan kanssa. Velkani hänelle oli kuusikymmentä markkaa, mikä summa oli keräytynyt sauna- ja pyykkimaksuista ynnä muista pienistä lainoista. Tämä velka oli minun ensi tilassa työlläni maksettava.

Sälliksi päästyäni olin sivuuttanut taas yhden rajapyykin nuoressa elämässäni. Nyt olin siirtynyt uuteen, minulle vieraaseen seuraan. Ensimmäinen tehtäväni tässä seurassa oli juoda veljenmaljat kaikkien sällien kanssa, olivat ne sitten tuttuja tai tuntemattomia. Sillä se kaunis tapa heillä oli että kaikki olivat veljiä keskenään, olipa toinen sitten kummoinen renttu hyvänsä, kunhan hänellä vain oli "kisällibreivi" taskussaan.

Kerran olin saada olutlasin päähäni eräältä vanhalta harmaapäiseltä sälliltä, kun erehdyksestä tulin häntä teititelleeksi. Niin arkoja olivat he vanhoista perintätavoistaan. Juomista ei siihen aikaan pidetty minään häpeänä, päinvastoin sai kuulla monta halveksivaa sanaa, jos tahtoi itseänsä siitä vähän pidättää. "Jollet juo, niin kaadan päällesi!" oli tavallinen morkkaus juomaseurassa.

Kisällien elämä ei ollut niin ihanteellista, kuin miksi minä olin oppiajallani sen kuvitellut. Juoppous ja sitä seuraava siveettömyys, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, rehoitti heidän keskuudessaan. Mutta eihän heiltä parempaa voinut vaatiakaan kun ajan henki oli sellainen.

Minua ei tämä elämä ensinkään miellyttänyt. Oli saatava aikaan olojen muutos tavalla millä hyvänsä.

Jäitse Pietariin.

Pietari oli siihen aikaan suomalaisten käsityöläisten luvattu maa. Siellä sai lisää kokemusta ja maksettiin hyviä palkkoja.

Olikin yleisenä tapana että nuoret sällit opista päästyään matkustivat Pietariin kehittämään ammattitaitoaan. Sällillä, joka oli ollut työssä Pietarissa, vaikkapa lyhyenkin ajan, oli aina tilaisuus saada parempia työpaikkoja kotimaassa.

Nyt kun olin kaikista siteistä vapaa minun jonkun aikaa uinaillut kulkurivereni läikähti, ja minä päätin ensi tilassa lähteä maata kiertämään. Ja tällä kertaa matkani määrä ei ollutkaan vähempi kuin itse Venäjän pääkaupunki, Pietari.

Talvella matkustaminen oli silloisissa oloissa kovin vaivaloista. Muita kulkuneuvoja ei ollut valittavana kuin apostolin hevoset tahi hollikyyti. Kun minulla ei ollut varoja ajaa hollikyydillä saisin käyttää ensinmainittua matkailutapaa s.o. kiertää Viipurin kautta jalan Pietariin.

Mutta sattuikin tapaus, joka muutti matkasuunnitelmaani.

Verstaaseen ilmestyi eräänä päivänä mies, joka sanoi olevansa viipurilainen rahdinkuljettaja. Rahtimiehet olivat ainoat, jotka talvisaikaan välittivät tavaraliikennettä Pietarin ja Helsingin välillä. Mies sanoi tulleensa kuulustelemaan eikö kukaan sälleistä olisi halukas lähtemään Pietariin, sillä nyt olisi hyvä tilaisuus päästä sinne halvalla hänen seurassaan.

Sovimme miehen kanssa heti kaupoista. Kolme hopearuplaa piti minun maksaa hänelle kyydistä ja ylihuomenna, joka oli sunnuntai, piti olla valmis lähtemään matkalle. Taipaleelle lähdettäisiin jäitse kauppatorin rannasta.

Nyt alkoivat kiireet hommat. Ensin oli rouvan kanssa selviteltävä raha-asiat. Tiesin itselleni jäävän vähän säästöä, kun velka oli poistettu. Rouva oli ensin kovin lähtöäni vastaan ja ihmetteli, miksi minulla oli niin kiire lähteä talvipakkasella matkaan, kun keväällä höyrylaivalla pääsisin paljon mukavammin. Mutta muuten oli hän minulle erinomaisen ystävällinen, käski olemaan varuillani etten hukkuisi miljoonakaupungin pyörteisiin ja lupasi koska hyvänsä antaa työtä ja kortteerin kun tulisin takaisin.

Rahalaskuista selvisin hyvin. Olin saamassa viisikolmatta markkaa. Passi maksoi kahdeksan markan vaiheilla, viipurilaiselle meni kaksitoista markkaa (hopearupla oli silloin neljä markkaa), vielä muutamia pikku ostoksia matkaa varten, loput vaihdoin Venäjän rahaksi.

Reisukassani ei siis ollut suuren suuri, mutta sitä en surrut. Olinhan vanha kiertäjäpoika, joka ei ollut tottunut suuria summia pitelemään. Muut matkavalmistukseni olivat pian suoritetut. Kaikki vaatteeni panin päälleni, sillä niitä Jumala paratkoon ei ollut paljon. Matkalaukun virkaa teki pieni mytty, joka sisälsi rouvan antaman pyyheliinan, sekä muutamia voileipiä matkaa varten. Siinä kaikki!

Sunnuntaiaamuna lähdettiin matkalle Helsingin etelä-satamasta. Sinne oli kokoontunut rahtimiehiä pitkä karavaani, kokonaista toistakymmentä hevosta, kaikilla vankat kuormat tapetteja Ricksin tapettitehtaalta. Ilma oli kaunis vaikka kylmä, aurinko paistoi täydellä terällä valkoiselle lumiaavikolle, niin että oli vaikea nähdä eteensä.

Pian olimme sivuuttaneet Viaporin ja sitä ympäröivät saaret ja edessämme oli silmänkantamattoman laaja lumiaavikko.

Ensimmäinen levähdyspaikkamme oli pieni kalastajamökki Sipoon ulkosaaristossa.

Illemmällä kiristyi pakkanen. Vastaan puhalsi pureva viima. Nyt vasta huomasin kuinka puutteellinen vaatetukseni oli ja kuinka kevytmielisesti olin lähtenyt näin vaivaloiselle jäämatkalle. Mutta tässä ei auttanut itku eikä valitus.

Oli jo ollut kauan pimeä, kello taisi olla yhdeksän seuduissa, kun vihdoin saavuimme määräpaikkaan, kalastajamökille Porvoon ulkosaaristoon. Talo, johon yövyimme oli mäkitöyräällä, liki meren rantaa, niin että hevoset olivat riisuttavat jäälle, jossa ne peitettiin vällyillä ja loimilla.

Sitten kiivettiin mäen rinnettä taloon. Väki oli juuri levolle menossa kun toistakymmentä viluista matkamiestä lappautui tupaan. Rannikkoasukkaat olivat varmaankin tottuneet tällaisiin yövieraisiin, koska nurkumatta toivat pari olkilyhdettä makuutilaksi lattialle.

Illallista syötyämme kellistyimme koko seurue olkilyhteille. Ei kestänyt kauan ennenkun kuului joka taholta äänekästä kuorsausta ilmaisten että miehet olivat nukkuneet.

Minulle vain ei tullut unta, olin liiaksi rasittunut päivän ponnistuksista, sillä pitääkseni itseäni lämpimänä olin kävellyt kymmeniä virstoja hevosten perässä.

Luultavasti olin hetkeksi nukahtanut kun heräsin ovenkäyntiin. Kyytimieheni, joka näkyi olevan joukon johtaja, oli käynyt hevosia katsomassa. Hän herätti miehet ja sanoi ulkona olevan niin kovan pakkasen että hevoset paleltuvat, jollei heti lähdetä matkaa jatkamaan.

Miehille tuli sen kuultuaan kiire saada matkatamineensa kuntoon. Lähtiessään tuvasta jätti jokainen viisikopeikkasen pöydälle maksuksi yösijasta. Rantaan ehdittyäni olivat kaikki siellä jo lähtövalmiina. Oli vielä pimeä, kello taisi olla viiden korvilla. Minä puolestani olin kovin uninen ja väsyksissä vielä eilisestä ponnistuksesta. Jalkani olivat niin kankeat että tuskin jaksoin siirtää niitä paikoiltaan. Onneksi kyytimiehelläni sattui olemaan matkassa kahdet lammasnahkaturkit. Nähdessään surkean tilani tuli hänen kai minua sääli, koska riisui toiset turkit päältään ja kietoi minut niihin kuin pienen lapsen sekä asetti istumaan paperikuorman päälle.

Nyt ei ollut enää pelkoa paleltumisesta. Vähitellen alkoi päiväkin sarastaa ja kohtapa aurinko saapuisi avuksi.

Unohtumaton näky todella oli auringonnousu jääaavikolla. Loistavan sädekehän ympäröimä tulipunainen pallo kohosi majesteetillisena verkalleen jääreunan takaa taivaanlaen korkeuteen.

Rahtiukot sanoivat että tulee lumipyry, koska aurinko nousee "pyhimyssäteet päässä".

Karavaanin kulku oli hidasta, kun kuormat olivat suuret ja raskaat. Juhlallista hiljaisuutta jääaavikolla ei häirinnyt muu kuin hevosten tahdikas astunta ja tiukujen vieno helinä. Väliin tuli vastaan leveämpi railo. Silloin täytyi riisua hevoset valjaista ja antaa niiden vapaasti loikata railon ylitse ja kuormat hilattiin miesvoimalla jälestä.

Askel askeleelta katkeaa taival. Itäisellä taivaanrannalla häämöttää jo keidas, nimittäin toinen levähdys- ja syöttöpaikka. Hevosetkin tietävät sen ja jouduttavat askeleitaan.

Saari, johon nyt saavuimme, oli isonpuoleinen. Asukkaat olivat suomeapuhuvia, sillä olimme jo sivuuttaneet ruotsalaisen asutuksen rajan. Talo oli siisti, punaiseksi maalattu ja muutoin hyvinvoivan näköinen.

Talossa oli entiseltään toinen rahtikaravaani, joka kulki päinvastaiseen suuntaan kuin meidän. Rahtimiehet olivat kaikki tuttavia keskenään. Siinä sitä sitten pakistiin ja kyseltiin kuulumisia kummaltakin puolelta sekä jutun höysteeksi juotiin kahvia monta pannullista. Väkijuomia en nähnyt rahtimiesten ollenkaan käyttävän.

Aurinko oli jo liukunut hyvän joukon alamäkeä, ennenkun taas olimme taipaleella.

Seuraavaksi yöksi oli aikomus ehtiä Tammioon. Päivä rupesi hämärtämään, aurinko oli jo aikoja sitten vaipunut jääreunan taa. Minua rupesi hirveästi väsyttämään. Kiedoin turkit paremmin ympärilleni, kiipesin jälkimmäisen kuorman päälle ja asettuen siihen niin mukavasti kuin mahdollista, koetin pysytellä valveilla, mutta väsymys sentään voitti. — Näin unta että olin Hämeen takamailla, lapsuuteni kodissa. Äitini tuli pirtin ovella vastaani ihmetellen, missä niin kauan olin viipynyt. Vastasin olleeni vieraalla maalla, niin etten ole ennen ehtinyt tulla. Kysyin miksi äiti ei ollut lämmittänyt pirttiä, vaikka tiesi minun tulevan kotiin. "Ei ole ollut aikaa, kun on täytynyt kaiket päivät olla kartanon töissä", vastasi äitini.

Hän kehoitti minua nousemaan lavalle, siellä kai olisi vielä vähän lämmintä. Kiipesin vanhoja tuttuja portaita parvelle ja asetuin sinne levolle. Mutta parvi rupesi huojumaan sinne ja tänne, lauta laudan perästä putosi alas, viimein ei ollut kuin yksi kapea lauta, mutta sekin irtaantui, ja minä vierähdin lattialle. — Silmieni auettua huomasin makaavani lumihangella.

Herättyäni olin vielä niin unenpökerryksissä etten heti muistanut missä olin.

Ponnahdin pelästyneenä pystyyn ja huomasin saapuneemme saaren läheisyyteen. Tie ei ollut enää niin tasaista kuin jäällä, sentähden olin pudonnut kuormalta.

Hevosia ei näkynyt, mutta tiukujen helinä kuului läheisestä metsästä. Sieppasin turkkini kainalooni ja lähdin juoksemaan perässä.

Toisella puolella mäkeä oli rahtimiesten majatalo, laajojen peltojen ja niittyjen ympäröimänä. Siellä rahtilaiset pihalla jo riisuivat hevosiaan, kun minä ankarasta juoksusta hengästyneenä heidät vihdoinkin saavutin.

Talonväki oli illallishommissa kun toistakymmentä nälkäistä ja viluista rahtilaista työntäytyi sisään. Kuka pyysi ostaa suolakalaa, kuka leipää, kuka kauroja ja heiniä. Kaikki kelpasi väsyneille matkamiehille.

Tuvassa oli useampia verkkopukkeja, joista näkyi että talossa maanviljelyksen ohella myöskin kalastettiin.

Illallista vähän haukattuamme oikaisimme väsyneet raajamme pehmoiselle olkivuoteelle.

Yöllä nousi ankara lumipyry, niinkuin rahtiukot olivat aamulla ennustaneet. Se tukkosi kaikki tiet niin umpeen että olimme pakoitetut viipymään talossa puoleen päivään asti. Keskipäivällä, kun lumisade vähän helpotti, läksimme taipaleelle, koettaen kinosten halki pyrkiä eteenpäin. Emme olleet kulkeneet montakaan virstaa, kun pyry uudelleen yltyi, ja tällä kertaa niin rajuna, ettei nähnyt eteensä kuin muutaman sylen verran.

Jouduimme tukalaan asemaan. Ei voinut kulkea eteen- eikä taaksepäin. Tuisku peitti kaikki jäljet. Ei ollut muuta neuvoa kuin seistä paikallaan ja odotella pyryn taukoamista. Onneksi oli pakkanen lauhtunut, muutoinhan olisimme muuttuneet jäätönkiksi tässä lumi- ja jääerämaassa.

Illan suussa taukosi pyry. Nyt ei ollut muuta neuvoa kuin pyrkiä hätäsatamaan, johonkin luotsi- tai kalastajamökkiin.

Rahtimiehet tiesivät hiukan sivulla tiestä, pienessä lahden poukamassa löytyvän vähäisen kalastajamökin. Sinne lähdimme nyt kahlaamaan syvässä lumessa, pimeän tähden kun oli enää mahdoton jatkaa eteenpäin.

Kalastajan asunto oli ahdas tällaiselle miesjoukolle, mutta sopu sijaa antaa, sanoo sananlasku. Lattia oli niin täynnä matkamiehiä että tuskin kämmenen leveyttä siitä oli vapaana.

Tuvassa oli iso leivinuuni, minulle vanha tuttu jo Hämeestä. Kiipesin uunin päälle, siellä oli ainakin lämmin maata vaikka kylkiluita vähän pakottikin. Tämä oli viimeinen yö, jonka kalastajien luona vietimme.

Yleensä huomasin että saaristolaiset ottivat rahtilaiset ylen ystävällisesti vastaan. He tiesivät että nämät eivät mitään ilmaiseksi pyytäneet, vaan että heillä oli rahaa millä maksaa, kun vaan kalastajilla oli jotain myytävää.

Seuraavana päivänä — se oli jo keskiviikko — läksimme hyvissä ajoin yrittämään eteenpäin. Kulku olikin nyt helpompaa kun lumi suojan ilman tähden oli ehtinyt painua.

Puolenpäivän tienoissa tulimme tienhaaraan, jossa vietettiin pieni erojaisjuhla. Miehet panivat tupakaksi ja hevosille annettiin kauroja välipalaksi. Tässä oli karavaanin määrä hajota kolmeen osaan, yksi lähti Koiviston salmen kautta Pietariin, toinen Uuraan tietä Viipuriin. Minun kyytimiehelläni taas oli kotonaan toimitettava jotain tärkeitä asioita, jonkatähden me suuntasimme matkamme suoraan maihin päin.

Erotessaan päättivät miehet kokoontua seuraavana tiistaina Pietarissa talvipalatsin kohdalle Nevan jäälle, josta sitten taas yhdessä lähtisivät paluumatkalle Helsinkiin.

Minä ja isäntäni läksimme suorinta tietä Säkkijärven Kallolaan, missä hänen kotitalonsa oli.

Vasta iltamyöhällä saavuimme perille. Emäntä otti meidät ystävällisesti vastaan ja minut vietiin heti porstuakamariin, jossa tarjottiin tervetuliaiskahvit.

Talossa oli kolme poikaa. Kyytimieheni oli vanhin veljeksistä, kaikki kolme olivat naimisissa ja asuivat vaimoineen lapsineen isossa, yhteisessä pirtissä. Ja hyvin he siinä näkyivät sopivankin, jokaisella perhekunnalla kun oli oma rajoitettu nurkkansa. Kanat ja kukot tepastelivat vapaasti ympäri huonetta, laskien sinne tänne puumerkkinsä. Vaimoväki hoiti tavallisesti kaikki kotityöt, miehet kun alituisesti olivat rahdinajossa.

Seuraavana aamuna lähti nuorin veli viemään paperikuormaa Viipuriin. Isäntäni jäi kotiin, niinkuin jo mainitsin, asioitansa järjestämään.

Olin talossa vieraana kokonaista kaksi päivää. Sillä ajalla sen haltijat kestitsivät minua parhaansa mukaan. Emäntä toi pöytään kaikkea, mitä talossa löytyi. Ikävä vain että minulla ei ollut varaa palkita heidän vieraanvaraisuuttaan. Eivätkä ne kunnon ihmiset sitä vaatineetkaan, he pitivät sitä velvollisuutenaan, kun matkani vähän viivästyi heidän tähtensä.

Lauvantai-aamuna, ennen kukonlaulua, olimme jo matkalla Venäjän pääkaupunkia kohden. Ja nyt sitä kuljettiinkin oikein herroiksi! Levännyt valakka juoksi niin että lumi tuprusi ympäri reen. "Dragomannini" vakuuttikin että jos tätä menoa mennään niin ollaan illalla Pietarissa.

Puolenpäivän seuduissa häämöttivät edessämme Kiuskerin ääriviivat, eikä kestänyt kauan ennenkun olimme Suomenlahden vilkkaimmalla talvikalastusalueella.

Siinäpä oli elämää ja liikettä! Luuli melkein tulleensa jonkun pienen kaupungin markkinatorille.

Kalastajien telttoja oli jäällä riveissä niinkuin ruiskykkiä maanviljelijän pellolla. Rivit ulottuivat niin pitkälle kuin silmä kantoi.

Jää oli jaettu suuriin sarkoihin ja saroilla oli rivissä kalastajien nuotta-apajat. Välimaalla vilisi kauppasaksoja, jotka tekivät kalakauppoja. Jäällä oli isot hailikasat jokaisen nuotta-apajan vieressä. Ostajasaksat ajelivat ristiin rastiin ja tekivät tarjouksiaan, kalojen hinnat vaihtelivat aina sen mukaan, kuinka suuri saalis oli ollut sinä päivänä. Kun ostaja sai reslansa täyteen Ahtolan hopealta hohtavia asukkaita, peitti hän ne likaisilla niinimatoilla ja antoi mennä huristaa Pietaria kohden, jossa ne seuraavana päivänä jo olivat venäläisten herkkusuiden pöydällä.

Koivistolla syötimme hevosta viimeisen kerran, sieltä ajaa vilistimme Kronstadtia kohden. Pimeä ennätti meidät, ennenkun saavuimme "Pietarin avaimen" kohdalle. Linnoituksesta ei pimeän tähden muuta eroittanut kuin mustat hahmoviivat.

Kaikesta näkyi että oli tultu suurkaupungin läheisyyteen. Jäällä oli rivissä lyhtytolppia yhtä taajassa kuin siihen aikaan Helsingin kaduilla. Kauppakojuja oli jäällä vähän päästä. Niissä oli kaupaksi vehnäleipää, teetä sekä kaikenlaista rihkamaa.

Erääseen kojuun mekin poikkesimme teetä juomaan. Sinne meni minun viimeinen viisikopeekkaseni. Mutta sitä en surrut, olinhan kohta matkani määrässä, jossa kultakasat minua odottivat — niinkuin luulin.

Oli jo pimeä, kun ajoimme Nevan jäätä. Rannat molemmin puolin lainehtivat yhtenä valomerenä, lyhtytolppia oli niin taajassa että pitemmältä matkalta näytti niinkuin kaupungissa olisi ollut ilotulitus.

Ajoimme suoraan Viipurborgin puolelle. Siellä oli majatalo, jota nimitettiin "Suomen kortteeriksi".

Kortteeri, johon jouduimme, oli suuri avara huone, ihmisvilinää täynnä, niinkuin jossakin markkinahallissa. Siellä kuuli kaikkia muita kieliä, mutta hyvin vähän suomea. Mahorkan savua oli niin paksulta, ettei voinut nähdä yhdestä nurkasta toiseen.

Sisäänastuessa sattui silmään ensiksi katossa käryävä öljylamppu, joka näkyi olevan valmis nukahtamaan millä hetkellä hyvänsä.

Ympäri huonetta oli kolmenkerroksiset puiset makuulavitsat. Siellä täällä joku rääsyinen väsynyt matkamies nukkui lakki päänsä alla. Lautojen raoissa kihisi punatakkisia syöpäläisiä, kiistellen mustien torakoitten kanssa saaliista.

Kahdessa pöydässä, vaivaisen talikynttilän valossa, pelasi kaikenlaisista kansallisuuksista kokoonpantu miesjoukko korttia. Seisahduin yhden tällaisen seurueen luo katselemaan pelin kulkua. Pöydällä oli isot kasat hopea- ja kuparilantteja, jotka aina tuon tuostakin jokin kiihkoisa pelaaja pyyhkäisi avaraan taskuunsa.

Tämä ensimmäinen havaintoni Pietarin elämästä ei ollut erikoisen miellyttävä.

Kyytimieheni selitti että majatalossa oli kyllä parempiakin huoneita, mutta ne olivat kalliimpia, jonka vuoksi rahtimiehet käyttävät tätä kymmenen kopeekan kortteeria.

Mutta minulta puuttui se välttämätön kymmenkopeekkakin, joka oli maksettava yösijasta. Seuralaiseni oli jo matkalla tehnyt uhrauksia hyväkseni niin etten rohjennut häneltä lisää pyytää.

Kaikeksi onneksi olin Helsingistä lähtiessäni saanut eräältä tuttavaltani hänen sisarensa osoitteen. Tämän henkilön piti asua jossain Pietarporin puolella. Pyysin hyvää dragomanniani tekemään minulle vielä yhden palveluksen ja tulemaan oppaakseni mainittuun paikkaan.

Kierrettyämme outoja katuja noin tunnin ajan tulimme oikeille perille. Etsimäni henkilö asui kellarikerroksessa, pari kolme kyynärää maan alla, erään suutarin luona. Minut otettiin täällä ystävällisesti vastaan sekä luvattiin ohjata toisten suomalaisten luokse.

Tässä erosin todellisella kaipauksella matkatoveristani, joka tällä pitkällä ja vaivaloisella matkalla oli minua hoivannut kuin omaa poikaansa.

Seuraavana päivänä, joka oli sunnuntai, lähti mainittu suutari opastamaan minua n.k. isolle puolelle. Siellä eräässä suuremmassa verstaassa tapasin paljon suomalaisia sällejä, jotka ottivat uuden tulokkaan avosylin vastaan.

Vielä samana päivänä hankkivat uudet toverini minulle työpaikan ja kolme ruplaa palkastani etukäteen, jolla rahalla sitten pidettiin tervetuliaiskekkerit.

Siihen aikaan oli suomalaisilla käsityöläisillä taitonsa puolesta Pietarissa hyvä maine; itse hovisuutarilla ja -räätälillä oli kaikki työväki suomalaista, mestarit vain olivat saksalaisia. Mutta käytöksen suhteen meikäläisissä oli paljonkin toivomisen varaa.

Juopottelu oli yksi suomalaisten pahimpia vikoja ja se alensi heidän arvoaan toisten kansallisuuksien silmissä. Jos joku joukosta tarmokkaalla työllä ja lujalla tahdolla sekä ankaralla säästäväisyydellä kohosi varallisuuteen niin että hän voi ruveta omintakeisesti harjoittamaan ammattiaan — "mestaroimaan" niinkuin oli tapana sanoa — silloin alkoi hän heti vieroa omaa kansallisuuttaan, hänestä tuli joko ruotsalainen tai saksalainen. Näitten kansallisuuksien nimen varjossa luuli hän sitten paremmin menestyvänsä.

Eräälle tällaiselle nousukasmestarille minäkin ensiksi Pietariin tultuani jouduin työhön.

Hän oli kotoisin jostakin Itä-Suomesta, mutta oli jo nuoruudesta asti ollut Pietarissa. Täällä oli hän nainut saksalaisen tytön, niin että heidän kotikielensä nyt oli saksa. Suomea en kuullut hänen koskaan puhuvan.

Oudolta minusta vähän tuntui tulla noin vaan yhtäkkiä aivan vieraskieliseen ympäristöön, mutta harvoinhan se kulkuripoika tuttavan seuraan saapuu.

Elämä tässä uudessa paikassa oli muutoin niinkuin olisimme kaikki olleet saman perheen jäseniä. Mestari työskenteli samassa huoneessa kuin kisällit ja oppipojat. Rouva itse, erään vanhemman palvelijan kanssa, hoiti koko talouden.

Ruokapöydässä puhuivat mestarin väki ja vanhemmat sällit keskenään saksaa. Minulle puhui mestari tavallisesti ruotsia ja oppipojille venäjää, niin että perheessä käytettiin joka päivä kolmea kieltä.

Palkkaa luvattiin minulle yhdeksän ruplaa kuukaudessa sekä vapaa ruoka ja asunto. Nahkapoika kun olin ei ollut ensi alussa parempaa pyytämistäkään.

Suomesta tullessani oli vaatetukseni, niinkuin jo olen maininnut, kovin puutteellinen, niin etten kehdannut juuri kadulla liikkua. Sentähden istuin kotona sekä pyhät että aret.

Onneksi antoi mestari aina sunnuntaiksi ylimääräistä työtä. Tällä tavalla ansaitsin jo ensimmäisenä pyhänä itselleni uuden paidan. Vanhan hautasin täysinpalvelleena kaikkine elävine lisäasukkaineen syvälle likakaivoon. Näin sain aina vähitellen jonkun pienemmän vaatekappaleen hankituksi.

Venäjän vapuksi olin jo säästänyt niin paljon rahaa että voin tovereitteni kanssa lähteä vaatekauppiaalta ostamaan uutta pukua. Nyt kehtasin toverieni seurassa mennä ravintolaan teetä juomaan, joka on aivan yleinen tapa Venäjällä.

Työskentelin sitten tässä pienessä vaatimattomassa verstaassa koko kesän. Sillä ajalla aloin jo vähitellen tottua Pietarin elämään.

Ruokajärjestykseen oli ensin hiukan vaikea mukautua, minä kun olin tottunut syömään kovaa hapanta leipää siellä kotona Suomessa. Nyt tuotiin pöytään vastaleivottua limppua, joka ei aina ollut edes tarpeeksi kystäkään. Ja päälle päätteeksi olivat viipaleet niin ohuita kuin haavan lehdet kotikorvessani niin että niitä piti asettaa ainakin kolme päällekkäin, ennenkun sai hampaalle jotakin vastusta. Saksalaiseen tapaan näytti keskustelu päivällispöydässä olevan pääasiana ja syöminen vain sivuseikkana.

Onneksi syötiin ainoastaan päivällisateria pöydässä, aamiaisen ja illallisen toi oppipoika tiskille ja silloin ruokaa ainakin sai riittävästi.

* * * * *

Puoli vuotta oli jo kulunut siitä kun saavuin Venäjän pääkaupunkiin. Koko tämän ajan olin työskennellyt laitakaupungin saman vaatimattoman pikkumestarin luona, kaukana kaikesta keskikaupungin meluavasta elämästä. Mutta nyt päätin ystävieni kehoituksista jättää tämän rauhallisen poikkikadun ja muuttaa erääseen keskikaupungin saksalaiseen verstaaseen.

Verstaan omistaja oli Viron saksalaisia, joita niihin aikoihin tapasi Pietarissa kaikilla toimialoilla.

Suomalaiset olivat hänelle antaneet pilanimen "Viinanvetäjä". Nimitys johtui siitä että virolaiset siihen aikaan harjoittivat vilkasta viinan salakuljetusta Suomeen.

Olin jo ennen useita kertoja käynyt mainitussa työhuoneessa tuttaviani tapaamassa. Silloin oli ollut salaisena toivonani päästä sinne työhön.

Ukko Ekberg — se oli pikkumestarin nimi — oli kovin pahoillaan poismuutostani. Hän lupasi lisätä palkkaanikin kolmella ruplalla kuussa jos jäisin, mutta minä en suostunut, kun kerran olin sanani antanut. Jouduin siis taas uusiin oloihin, uusia tapoja ja vieraita naamoja sain joka päivä oppia ja nähdä.

"Viinanvetäjän" liike oli Ison-Morskoin ja Nevskin katujen kulmauksessa, siis kaupungin vilkkaimmassa liikekeskuksessa.

Sällien työhuoneet olivat kolmannessa kerroksessa pihan puolella. Työväkeä oli kaksitoista suomalaista sälliä ja puolitusinaa venäläisiä oppipoikia. Minusta tuli se kolmastoista, jota lukua taikauskoiset ihmiset pitävät onnettomuutta ennustavana ja jälkeenpäin näemme, minkä verran ennustuksessa on perää. Näiden kahdentoista sällin joukossa oli useita sellaisia, jotka vuosikymmenien kuluessa olivat ehtineet harmaantua saman tiskin ääressä.

Puhelin kerran myöhemmin erään tällaisen veteraanin kanssa, jota yleisesti kutsuttiin "Porin Villeksi", syystä että hän oli Porista kotoisin.

Kysyin oliko hän käynyt kotiseudullaan sen perästä kun sieltä Pietariin lähti.

Ukko pudisti surullisena päätään ja kertoi tulleensa Pietariin nuorena ja toivorikkaana, niinkuin minä nyt, mielessään vakaa päätös palata jonkun ajan kuluttua takaisin Suomeen, kotiseudulleen. Mutta toisin oli käynyt. Monta kertaa hän oli yrittänyt, kerran oli lippukin jo taskussa ja matkalla laivarantaan oli hän poikennut kapakkaan viimeiselle lähtöryypylle — ja siihen se matka päättyikin, niinkuin moni edellisistä yrityksistä. "Sen jälkeen en ole enää yrittänytkään", lisäsi ukko surullisesti huokaisten.

Niinkuin jo mainitsin oli verstas piharakennuksessa, niin että mestari itse tuli siellä harvoin käymään. Tavallisesti toi leikkaaja työn sälleille verstaaseen, ja kun saapaspari oli valmis, lähetettiin se pojan mukana puotiin, jolloin saatiin numero työkirjaan. Kaikki työ oli kappaletyötä. Työnteossa vallitsi täydellinen vapaus.

Ahkera sälli ansaitsi kiireellisellä työajalla noin viisikolmatta ruplaa kuussa. Hopearuplia siis kyllä ansaittiin koko hyvin, mutta kyllä ne seuroissa pian hupenivatkin. Korttipeli oli yksi meikäläisten paheita. Viikkopalkka siinä hävisi kuin tuhka tuuleen. Tavallisesti pelattiin kolmen kortin nakkia viiden kopeekan panoksilla.

Mutta eihän meikäläisten keskuudessa mistään paremmasta ajanvietteestä siihen aikaan tiedettykään. Yrittäjiä ei sentään kokonaan puuttunut.

Maisteri Tyko Hagman-vainajalle tulkoon kunnia siitä, että hän ensimmäisenä yritti Pietarin suomalaisten keskuudessa virittää valon soihtua julkaisemalla suomenkielistä sanomalehteä nimeltä "Pietarin Sanomat". Tälle uudelle tulokkaalle ei, ikävä kyllä, oltu suotu pitkää vaikutusaikaa, sillä jo kahden vuoden kuluttua se kannatuksen puutteessa kuoli. Vaikka Pietarin paikallisen suomalaisen väestön jo silloin arveltiin nousevan kahteenkymmeneen tuhanteen henkeen, ei se kyennyt elättämään kahdesti viikossa ilmestyvää sanomalehteä!

Oli kyllä suomalaisilla oma lainakirjastonsakin, mutta sen olinpaikasta ei monella meikäläisistä ollut tietoa. Se sijaitsi venäläisen kirjaston nurkkakaapissa ja ummikkovenäläinen sitä hoitikin. Kirjat olivat siellä samoja kuin Helsingin kirjastossa, sillä mistäpä sinne olisi uudempiakaan saatu. Lainausehdot olivat seuraavat: lainanottajan oli ensikerralla jätettävä hopearupla panttiin kirjan katoamisen varalta, jonka nojalla hän sitten sai yhden niteen kerrallaan lainaksi. Lopettaessaan lainauksen sai hän ruplansa takaisin ja muita maksuja ei kirjasto vaatinut.

On kiitoksella mainittava että Pietarin suomalaiset, kaikista huonoista tavoistaan ja alhaisesta sivistyksestään huolimatta täällä vieraitten kansallisuuksien joukossa aina olivat melkein kuin saman perheen jäsenet keskenään. He avustivat heikompia tovereitaan hankkimalla ja valloittamalla näille kunnollisia työpaikkoja. Samoin avustivat he toisiaan sairaus- ja hautaustapauksissa.

Kun sattui viimemainitunlainen tapaus lähetti lähin tiskitoveri heti listan kiertämään ympäri kaupunkia. Jos vainaja oli pitemmän aikaa työskennellyt Venäjän pääkaupungissa ja niin ollen oli laajemmin tunnettu, niin karttui hautausrahoja monia kymmeniä ruplia, väliin satojakin. Jos kaikki ei kulunut hautajaiskustannuksiin niin vietettiin loppurahoilla lähimmässä ravintolassa lasia kilistellen peijaiset vainajan muistoksi.

Olin kerran saattamassa viimeiseen lepoon erästä tällaista Pietarissa harmaantunutta työtoveria. Saatto oli kerrassaan suuremmoinen: parikymmentä kahden hevosen vetämää umpivaunua kulki siinä jonossa Mitrofanon hautuumaata kohden.

Ohikulkija varmaankin arveli että siinä viedään hautaan entistä ravintoloitsijaa, koska kaupungin vanhat juomaveikot ovat häntä niin miehissä saattamassa.

Käynti kotiseudullani.

Eräänä kylmänä maaliskuun iltana tulin kotiin muutaman tuttavani luota, joka asui Pietarporin puolella. Tieni kulki leveämmältä kohdalta poikki jäätyneen Nevan. Seisahduin katselemaan Pohjolan tähtikirkasta taivasta, joka kaareili ylläni korkeana säteilevänä holvina. Luonto tuntui yön hiljaisuudessa niin juhlalliselta nyt kun sitä ei häirinnyt miljoonakaupungin melu ja hälinä. Tuuli toi tosin korviini kaukaista kohinaa, josta tiesi että suurkaupungin sydän siellä sykähteli.

Seisoin tarkastellen taivaan tähtitarhaa.

Tuolla säteili komeana vanhastaan tuttu Otava, sarvet kääntyneenä pohjoista kohti. Niin, Otava se oli ollut äitini ja minun ajanmittarina siellä syvällä Hämeenmaan korvessa.

Tuolla toinen vanha tuttu, Seulaset, jotka öisellä kiertomatkallaan aina pysähtyivät kiikkumaan Pitkänmäen rahkakuusen latvaan, ennustaen pikaista päivän tuloa.

Siinä muistuivat mieleeni entiset ajat. Tuumiskelin että vieläköhän ne tupsupäiset teerikukot käyvät syömässä kotikoivuni latvasta niitä herkullisia urpuja, jota näytelmää minä pienenä paitaressuna olin ihaillen pirtin akkunasta katsellut.

Vieläköhän ne valkoiset jänöjussit käyttävät oikopolkunaan äitivainajani perunamaata, käydessään aterioimassa Riitaniityn haavikossa?

Näitä aprikoidessa palasivat mieleeni kaikki entisajan muistot. Tunsin eräänlaista katumusta siitä että olin viime aikoina tässä miljoonakaupungin hyörinässä kokonaan unohtanut rakkaan lapsuudenkotini.

Kotimatkalla tein vahvan päätöksen käydä omin silmin katsomassa, vieläkö kotipuolessani kaikki on entisellään. Venäläisinä pääsiäispyhinä, joihin vielä oli kuusi viikkoa, olisi sopiva aika lähteä tälle huvimatkalle, sillä pyhäähän silloin oli joka tapauksessa pidettävä.

Kun Venäjän pääsiäinen lähestyi oli minulla säästössä noin neljäkymmentä ruplaa. Tällä rahalla oli ensin ostettava muutamia välttämättömiä vaatekappaleita, sillä enhän voinut mennä kotiseudulleni itseäni näyttämään aivan arkipuvussa.

Tuhannet kellot sadoista kirkontorneista Venäjän pääkaupungissa antoivat tietää että Kristus on ylösnoussut. Tämä ilosanoma kaikui suusta suuhun yli kaupungin. Kadut olivat tungokseen saakka täynnä juhlamielistä kansaa ja jokainen lausui vastaantulijalle samat sanat: "Hristos vaskrist" (Kristus on ylösnoussut).

Minuun tämä juhlahumu ei paljon vaikuttanut. Minulla oli vain yksi ajatus: päästä lähtemään niin pian kuin mahdollista. Venäläisten juhla-aamuna riensin Suomen rautatieasemalle.

Ostin arviokaupalla lipun Hollolan Lahteen, sillä en ollut oikein selvillä, mikä asema oli lähinnä kotiseutuani, Pietarin-Riihimäen rata kun vasta hiljan oli avattu liikenteelle.

Lahdesta otin hollikyydin ja lähdin yötä myöden ajamaan kotiseutuani kohden. Sairakkalan kestikievarissa lepäsin keskiyöllä parisen tuntia. Kyytipoika ihmetteli että minnekkä herralla on sellainen kiire, kun ei edes yölläkään malta nukkua.

Noin puolenpäivän korvilla seuraavana päivänä saavuin kotipitäjääni. Tultuani metsäkulman tienhaaraan maksoin kyytimieheni antaen hänen kääntyä takaisin. Itse lähdin jalkapatikassa taivaltamaan kotiperukoilleni.

Keli oli huono, paikoin oli lumisohjoa, paikoin sulaa, mutta sitä tuskin huomasinkaan kiire kun oli ennen pimeän tuloa ehtiä äitini mökille. Ajatuksissani jo iloitsin kuvitellessani, miten hupaista minulla perille päästyäni tulisi olemaan. Lämmittäisin pirtin oikein lämpimäksi ja nauttisin päivän tai kaksi entisistä lapsuudenmuistoistani.

Polttopuita oli äidillä tapana pitää orsilla kuivumassa. Kai niitä siellä olisi vielä jäljellä. En tullut edes ajatelleeksi semmoista mahdollisuutta, ettei pirtti olisi entisellä paikallaan, sillä tiesin ettei äitivainajallani ollut suurempia velkoja, joiden maksuun kotini olisi mennyt.

Saavuttuani näkömatkalle kiipesin tutulle Hakamäen kivelle tähystämään eikö mökkiä jo näkyisi. Nousin varpailleni, hieroin silmiäni, terästin katsettani, mutta haamuakaan ei näy pyhätöstäni. Ihmeellistä, ajattelin itsekseni, olinhan sen satoja kertoja ennen juuri tältä samalta kiveltä nähnyt. Mihinkä maan uumeniin se nyt on hautaantunut!

Paremmin mietittyäni arvelin että lepikkö ehkä on poissaollessani kasvanut korkeaksi ja tiheäksi näreiköksi. Saadakseni mitä pikimmin asiasta selvän juoksin koko loppumatkan.

Mutta voi kauhistus mikä näky minua kohtasikaan!

Pirtistäni ei ollut muuta jäljellä kuin pieni kiviraunio, osoittaen paikkaa, missä kiuas oli ennen ollut ja kiukaan vieressä pieni maakuoppa, jossa äitini oli säilyttänyt kaljatynnyriä.

Ei köyhä torppari seistessään ankaran hallayön jälkeen peltotilkkunsa pientareella tunne itseään köyhemmäksi ja orvommaksi kuin minä seistessäni siinä hävitetyn lapsuudenkotini raunioitten ääressä!

Istuin porraskivelle, jonka raastajat ehkä kelpaamattomana olivat jättäneet paikoilleen ja siinä annoin kyyneleitteni vapaasti virrata ihmisten saaliinhimon tähden.

Tyynnyttyäni tarkastelin lähemmin pirtin rauniota. Siinä oli kiukaassa vielä jäljellä ne kaksi harmaata kiveä, joitten raoista minä pienenä paitaressuna kaivelin savea imeskelläkseni. Tulipalo ei mökkiä ollut hävittänyt, sillä hiiltynyttä kekälettä ei näkynyt missään. Kotini oli siis varastettu, mutta kuka sen oli tehnyt ja koska?

Ensi hetkessä otaksuin että maanomistaja ehkä on sen hävittänyt, mutta sitten muistin hänen sanoneen että mökki saa seistä paikoillaan kunnes lahoaa, sillä töyry ei kelvannut mihinkään muuhunkaan tarkoitukseen.

Arveltuani asiaa moneen suuntaan läksin raskaalla mielellä astuskelemaan kylää kohden. Päätin käydä siinä talossa, missä äidilläni oli tapana olla työssä. Kysyin talonväeltä tiesivätkö kuka oli repinyt ja poiskuljettanut minulle laillisesti kuuluvan äitini mökin. Kaikki hämmästyivät sanattomiksi minun äkillisestä ilmaantumisestani. Syntyi pitkällinen äänettömyys.

Vihdoin emäntä vastasi: "Täällähän on kerrottu sinun silloin nälkävuosina matkustaneen engelsmannin laivalla Amerikkaan. Me luulimme ettet sieltä enää näille maille palaa, ja kun meidän vanha saunamme oli jo aivan mätä, sanoin minä pojille, että menkää sinne takamaalle ja tuokaa se Leena-vainaan pirtti sieltä saunaksi. Sattui se Leena olemaan meille vähän velkaakin, maksoimme nimittäin hänen viimevuotisen henkirahansa, niin ajattelin että ei kai se mikään synti ole, jos otamme pirtin siitä velastamme."

"Te ette typeryydessänne tienneet minkä kalliin aarteen olette minulta ryöstäneet! Se pirtti oli ainoa rengas minun elämäni ketjussa, joka vielä yhdisti minut tähän kotiseutuuni. Nyt kun se on katkaistu, tuntuu niinkuin ei minulla kotia olisi ollutkaan. Näille maille en enää koskaan palaa. Hyvästi!"

Harmista masentuneena läksin majataloon. Kävin kumminkin talonväen tietämättä ensin katsomassa, miten he olivat menetelleet pyhättöni kanssa.

Mikä häväistys! Vanhoja haisevia kylpyvihtoja siellä täällä nurkissa mätänemässä, permanto rikki ja kallellaan sinne ja tänne! Ei mikään enää muistuttanut sitä entistä siistiä pirttiä, joka minulle oli ollut niin rakas. Seinätkin olivat kauttaaltaan niin nokiset ettei savurajaakaan enää eroittanut.

Seuraavana aamuna ajoin majatalosta läheisimmälle asemalle. Koska venäläistä pääsiäisjuhlaa vielä jatkui, tein samalla pienen kiertomatkan Helsinkiin tuttaviani tervehtimään.

* * * * *

Päästyäni takaisin Pietariin tuli talon dvornikka (talonmies) seuraavana päivänä ilmoittamaan, että passini ja ololippuni olivat vanhentuneet ja siis uusittavat ensi tilassa. Siitä tulisi minulle kuuden ruplan menoerä, ja minulla oli "matti kukkarossa". Se onneton huvimatkani kotiseudulle oli vienyt viimeisenkin kopeekan!

Kaduin katkerasti että olin koko matkalle lähtenytkään. Olisi ollut paljoa parempi että olisin säilyttänyt lapsuuteni kodin ehjänä mielikuvituksessani, siten olisin säästynyt kaikesta harmista, minkä siitä nyt sain. Nyt ei ollut muuta neuvoa rahansaantiin kuin viedä talvipalttoo panttiin, sillä mestarille olin jo ennestään vähän velkaa.

Päätin ruveta oikein ahkeraksi saadakseni raha-asiani jälleen kuntoon. Siihen kehoitti minua myöskin eräs kirje, minkä sain hyvältä ystävältäni, joka vuosia takaperin oli matkustanut etelä-Venäjälle, Mustanmeren rannalle, Odessan kaupunkiin.

Hän kirjoitti että suomalaiset suutarit ansaitsevat siellä äärettömän hyviä palkkoja, että meikäläiset käsityöläiset ovat kovin haluttuja sekä että ilmasto on siellä niin leuto ettei talvesta juuri ole tietoa ja hedelmiä niin runsaasti että niitä saa melkein ilmaiseksi.

Tästä kirjeestä minun mustalaisvereni taasen kuumeni ja päätin ensi tilassa matkustaa Odessaan, jahka vain olisin saanut tarpeelliset matkarahat säästöön.

Mutta ihminen päättää, Jumala säätää! Niin kävi minunkin matkatuumieni. Sattuma tuli taas väliin.

Ennen olen jo maininnut että suomalaiset käsityöläiset ammatti- ja toveriasioissa aina pitivät yhtä.

Vanhoista ajoista oli ollut tapana, varsinkin niissä verstaissa, missä suomalaiset olivat enemmistönä, että kun mestari tarvitsi uuden sällin, ilmoitti hän siitä vanhimmalle miehelle verstaassa, joka sitten neuvotteli toisten sällien kanssa siitä, kuka otettaisiin tahi "vedettäisiin", niinkuin sitä silloin sanottiin. Toiset sällit olivat myös jonkunlaisessa siveellisessä edesvastuussa uuden tulokkaan työn kelvollisuudesta.

Muutamia vuosia takaperin oli samassa verstaassa työskennellyt eräs saksalainen sälli nimeltä Stockmann. Hän oli käyttäytynyt suomalaisia kohtaan röyhkeästi ja halveksivasti, sitä paitsi hän oli ollut mainio kielenkantaja verstaan ja myymälän välillä. Silloin olivat meikäläiset pakottaneet hänet muuttamaan, uhkaamalla että muutoin kaikki suomalaiset sanoutuisivat irti.

Mutta nyt tapahtui että eräänä maanantaiaamuna, kun me tulimme verstaaseen, istui Stockmann siellä työssä erään tiskin ääressä, hyräillen kaikessa rauhassa itsekseen erästä saksalaisten mielilaulua "Deutschland, das grosse Vaterland"… Me ällistyimme aikalailla, mutta maltoimme kuitenkin mielemme iltaan saakka.

Illalla menimme ravintolaan pitämään asian johdosta neuvottelua. Siellä päätettiin esittää mestarille "ultimaattumi" että ellei saksalainen muuta pois, niin me muutamme yhdellä kertaa kaikki. "Lakko"-sana oli silloin vielä tuntematon.

Minua vähän epäilytti näin jyrkkä päätös, mutta nahkapoika kun olin, sain tyytyä vanhempien ratkaisuun. Seuraavana päivänä meni ikänsä puolesta vanhin sälli ilmoittamaan mestarille uhkavaatimuksemme.

Ukko oli varmaan tätä odottanutkin, koska hän aivan rauhallisena oli vastannut: "Muuttakaa vaan, kyllä minä työväkeä saan, siitä ei nykyään ole puutetta". Tätä emme olleet odottaneet, olimme varmasti siinä luulossa että saksalainen saisi muuttaa, ennenkun koko suomalainen miehistö, mutta nyt hän jäi kuin jäikin aseman herraksi.

Meitä hävetti myöskin päätöksemme purkaminen. Hajosimme siis yksi itään toinen länteen. Tähän päättyivät myöskin minun Odessan haaveeni.

Nyt täytyi etsiä mistä tahansa uusi työpaikka, jotta saisimme rahaa välttämättömiin tarpeisiin, sillä lakkolaisilla ei ollut niinkään helppo saada työtä.

Monen pettymyksen jälkeen sain eräältä toiselta saksalaiselta mestarilta "kortteerityötä", mutta silläkin oli suuret hankaluutensa. Täytyi hankkia oma asunto, joka ei ollut niinkään helppoa oudossa ja vieraskielisessä kaupungissa sekä siihen kaikki muut tarpeet ja työaseet.

Vihdoin onnistuimme erään toisen lakkotoverin kanssa, pitkien etsiskelyjen perästä, kaukaa laitakaupungilta saamaan eräältä inkeriläis-suomalaiselta ukolta vuokratuksi pienen yksinäisen komeron, jonka muodostimme työ- ja makuuhuoneeksi niin hyvin kuin olosuhteet sallivat.

Huonekaluiksi hankimme vanhoja pakkalaatikoita, permantoa pidettiin sänkynä ja vanhoja niinimattoja sänkyvaatteina. Oli onni että oli kesäaika, joten ei tarvinnut pitää huolta polttopuista.

Syksyyn eli siihen asti kunnes ilmat kylmenivät työskentelimme tällä tavoin, mutta sitten kyllästyimme alituiseen kaiken hankkimiseen. Milloin puuttui yhtä, milloin toista. Ruokakomento oli kaikkein vaikeinta. Ruoan valmistamiseen kului meiltä itseltämme liian paljon aikaa ja lisäksi tarvittiin siihen kaikenlaiset keittokapistukset. Ravintoloissa-syömiseen eivät meidän ansiomme taas riittäneet.

Tuumimme siis että taitaa olla paras että lopetamme koko puulaakin, ennenkun teemme konkurssin!

Toverini matkusti kotipuoleensa Aunukseen, minä muutin Hiekoille, eräälle suomalaiselle mestarille, nimeltä Tolkki. Hiekoin kaupunginkulmalia ei niihin aikoihin ollut juuri kiitettävää mainetta. Siirtyminen Hiekon kaupunginosaan merkitsi melkein samaa kuin Helsingissä lausetapa "hän on muuttanut Antipoffille".

Tolkilla tehtiin työtä Gastinnyidvorin makasiineihin myytäväksi. Työn ei tarvinnut olla vahvaa, kunhan se vain oli "näköisää" ja halpaa.

Uudet toverini olivat, toiset enemmän toiset vähemmän rappiolle joutuneita viinamäen palvelijoita. Ne olivat niitä aito pietarilaisia, jotka eivät viitsi väsyttää itseään turhilla kävelyillä, vaan joille matka työpaikasta kapakkaan on tarpeeksi. Sillä matkalla ei tarvinnut huolehtia muusta vaatetuksesta kuin että päällä oli tavallinen arkipuku sekä venäläisille tuiki välttämätön esiliina. Kansallisuudeltaan oli yksi sälleistä venäläinen, toinen virolainen, kaksi muuta suomalaisia.

Tässä seurassa oli oltava lujatahtoinen mies, sillä kapakkaelämä nieli monta kokematonta nuorukaista.

Ikävimpänä puolena tässä uudessa paikassa oli se että puhtaudessa oli paljon toivomisen varaa. Makuusijat, muusta puhumattakaan, olivat niin täynnä syöpäläisiä että minun oli niissä väliin mahdoton nukkua. Usein nousin yöllä ylös ja rummulla istuen torkuin siksi kunnes toverit tulivat töihin. Siinä pimeässä istuessani muistui mieleeni, niinkuin ennen muinoin tuhlaajapojalle, että eiköhän siellä kotimaassa olisi ollut työtä minunkin varalleni.

Helsingistä lähtiessäni oli rouva luvannut että häneltä aina saisin työtä ja ruokaa, tulin sitten takaisin koska vaan. Parasta on kai siis, tuumin itsekseni, matkustaa joksikin aikaa takaisin Suomeen, kunnes tuo ikävä lakkojuttukin unohtuu. Olihan minulla vapaus tulla takaisin Pietariin koska vain halutti ja asianhaarat sen sallivat. Tulevaisuudensuunnitelmani oli siis valmis, ainakin joksikin aikaa eteenpäin. Kävikö kaikki suunnitelmani mukaan saamme pian nähdä.

Mutta nyt oli ensin selvitettävä päivän polttavin ongelma, nimittäin kysymys mistä saada ruplia matkaa varten ja palttoon lunastamiseksi pantista, jossa se oli virunut keväästä asti.

Onneksi kävi siinä joulun-edellisellä viikolla Karalovin kenkämakasiinissa hyvä kauppa. Ukko Tolkilla oli kiire ja hoppu saada riittävä määrä saappaita valmiiksi. Sällit saivat työskennellä ahkerasti yötä päivää, kapakankäynnit saivat siirtyä tuonnemmaksi. Siitä syystä minunkin kopeekkani karttuivat ja muuttuivat vähitellen rupliksi. Palttoo haettiin pantista ja rahat matkaa varten olivat koossa.

Takaisin Suomeen.

Venäläisenä jouluaattona kiirehdin siis Suomen rautatienasemalle. Mutta nyt minua ei elähyttänyt sama innostus kuin viime kerralla. Masentuneena viimeaikaisista vastoinkäymisistäni astelin nyt tietäni alakuloisena, mieli matalalla. Olinhan Helsingistä lähtiessäni kehunut ystävilleni, etten tule lakaisin, ennenkun minulla on majavannahkaturkit yllä ja kultaa kosolta kukkarossa, ja nyt olikin "matti" ottanut siellä tyyssijan.

Helsingistä sain työtä entisessä oppipaikassani. Rouva otti minut ystävällisesti vastaan, niinkuin oli luvannutkin.

Työskentelin vanhassa verstaassani kevääseen saakka. Mutta rauhaton sieluni kaipasi vaihtelua ja sentähden muutin eräälle vasta-alkavalle mestarille värkkisälliksi. Pietarin-opintomatkani ja vähäinen venäjänkielentaitoni minut ylensivät tähän kadehdittavaan asemaan.

Samoihin aikoihin sattui elämässäni tärkeä käänne joka muutti koko tulevaisuudensuunnitelmani.

Tuli näet juuri silloin elämäni polulla vastaani mielestäni viehättävin ja parhain lukemattomista Eevan tyttäristä. Se oli hän, joka pysäytti vaellukseni näkymättömistä langoista punottuun lemmenverkkoon, ja minulle kävi samoin kuin kärpäselle, joka kirkkaan auringonvalon huikaisemana lentää hämähäkinverkkoon. Mitä enemmän se pyristelee, sitä lujemmin se takertuu!

Silloin kun se lumous, jota sanomme rakkaudeksi, ottaa meidät valtoihinsa, olemme me miehet, Jumala paratkoon, kuuroja ja sokeita. Ja vaikka ystävämme sekä omaisemme parastamme tarkoittaen meitä kuinkakin neuvoisivat ja varoittaisivat, niin me itseviisaasti vastaamme heille, että "se on meidän yksityinen asiamme, johon kellään ei ole mitään sanomista."

Minulla tosin ei ollut mitään omaisia, orpopoika kun olin, mutta kylläkin ystäviä, jotka varoittivat ja sanoivat: "Älä anna leikata siipiäsi liian nuorena, sillä leikkosiipisenä et kykene enää lentämään. Sinähän olet aikonut lähteä etelä-Venäjälle, kuinkas sen lähdön nyt käy?"

Mutta minä olin siihen määrin lumouksen vallassa etten ottanut heidän neuvojansa kuuleviin korviini. Enkä kyennyt edes ajattelemaan sitäkään, miten voisin elättää vaimon ja ehkä puolitusinaa ruokahaluisia lapsia, kun kerran miehellä ei ollut muuta omaisuutta kuin kaksi paljasta kättä. Mutta niin lopulta vain kävi, että vihkituoliin koko urani päättyi.

Tähän loppui myöskin minun kiertolaiselämäni.

* * * * *

Nyt olin perheellinen mies, vaikka tuskin vielä kuiva korvien takaa. Tästäpuolin oli yhden asemesta elätettävä kaksi henkeä. Tähän asti oli ollut täysi työ yhdessäkin — vuoden perästä ilmestyi yksi leukapari lisää eikä jonon loppupäätä näkynytkään.

Suutarintyöllä oli vaikea perhemiehen tulla toimeen. Vaikka istuikin rummulla käyränä kuin kysymysmerkki viisitoista tuntia vuorokaudessa ei sittenkään voinut ansaita enemmän kuin seitsemän-kahdeksankymmentä markkaa kuussa.

Niihin aikoihin alkoi Suomen metsistä virrata maahamme noronaan ulkomaan kultaa. Mutta kullan vanavedessä tulvi myös uudenlainen ylellisyys, niinkuin, konjakit, liköörit, kaiken maailman viinit ja hajuvedet. Näihin asti olivat monet ylellisyystavarat olleet kansalle melkein tuntemattomat. Talonpoika ei nyt enää viitsinyt itse valmistaa lypsinkiulua, vaan se ostettiin kauppiaalta. Vaimoväki ei enää kehdannut kulkea kotikutoisissa hameissa, ne piti nyt tuotaman suoraan ulkomaan tehtaista. Rahaa kun oli! Mutta näistä syistä elintarpeet myöskin kohosivat huimaaviin hintoihin. Muistan että niihin aikoihin voinaulasta maksettiin 1 markka 50 penniä ja sokerinaulasta 80 penniä, jotka hinnat siihenastisiin verraten olivat kuulumattomat.

Minun ammattiini tämä ylöllinen rahatulva ei suurtakaan parannusta tuonut. Ehkä mestari sai joltain tukkipomolta, joka oli hyljännyt kuluneet saapasrajansa, tilauksen lisää. Siinä kaikki!

Elintarpeiden kallistuminen ja huonot raha-ansiot ammatissani johtivat siihen että puute ja köyhyys tuli kotimme jokapäiväiseksi vieraaksi.

Nyt aloin tosissani etsiä uutta edullisempaa tointa. Se ajatus ei enää uusi ollutkaan, se oli kytenyt mielessäni vuosikausia.

Kävin näillä kuulustelumatkoillani muitten muassa kolkuttamassa rautatien virastojen oville. Olisin mielelläni ruvennut vaikka koneitten rasvaajaksi, aikaa myöden olisi siitä kyllä lukemalla kehittynyt koneenkäyttäjäksi. Mutta puuttuva ruotsinkielentaito oli ainaisena kompastuskivenäni, mihin ikänä yritinkin. Insinööri vastasi että oli välttämättömästi osattava ruotsia, jos aikoi rautatien palvelukseen. Sitäpaitsi, kuului jatko, lähettävät senaattorit ja muut korkeassa asemassa olevat herrat tänne elähtäneet pikenttinsä, ja meidän on varattava etusijassa heille paikat.

Lopulta kuitenkin onnistuin saamaan sellaisen toimen, jossa ei pantu ruotsinkielentaitoa pääsyehdoksi.

Niihin aikoihin olivat täällä kielitaistelun aallot alkaneet vyöryä korkeina. Vainolaiset olivat lähettäneet pääkaupungista maanpakoon korkeamman suomenkielisen oppilaitoksen, suomalaisen Normaalilyseon. Suomenkielen ystävät tästä vääryydestä kimmastuneina huusivat koko Suomen kansan avukseen ja apua tulikin. Ei kestänyt kauan, ennenkun pääkaupunkiin ilmestyi ilman muukalaisten apua uusi ja komea opinahjo: Suomalainen Alkeisopisto. Siinä minunkin vähäpätöinen persoonani sai "palkeittenpainajan" paikan.

Vihdoin siis toteutui kauan kytenyt unelmani saada semmoinen homma, jossa jäisi aikaa kirjallisuuden lukemiseen ja harrastamiseen. Siitä päivin kun olin kirjalle oppinut oli mielihaluni lukemiseen vuosi vuodelta yltynyt. Nyt kun vaellusretkeni olivat päättyneet ja olin sidottu paikoilleni perheellisen miehen leipätyöhön, annoin ajatusteni sensijaan retkeillä historian ja runouden loppumattomilla mailla.

Unelmissani kiertelin yhä maailmaa — kävin Odessassa ja Odessan takana!

* * * * *

Tarinani viimeisistä tapauksista on nyt jo kulunut puolen viidettäkymmentä vuotta. Sillä ajalla on ollut elämän suuren koulumestarin johdolla käytävänä monenmoisia taisteluja. On saatu joitakin voittoja, mutta on kärsitty myös tappioita. Kun ajattelen kaikkea, niin hyvää kuin huonoa, mitä olen kokenut, tekee mieleni sanoa: hyvä on voitolla. Tyytyväisenä voin vaellukseni päättää.

Olen ehtinyt sille nuoruutta vastapäätä olevalle kukkulalle, jota sanomme vanhuudeksi. Elämän aurinko vaipuu jo vähitellen lännen taivaanrannan taa, sen viimeiset säteet vielä kultaavat vuoreni huippua. Kukkulani juurella lainehtii rauhaton elämän meri, jossa riehuu ikuinen taistelu olemassaolosta. Sen meren ylitse ainoastaan harvat saapuvat onnellisesti tälle toiselle huipulle.

Kun täältä ylhäältä katselen taakseni, niin en voi olla hiljaisina hetkinä kysymättä itseltäni, mikä on ollut se näkymätöin voima, joka on ohjannut elämäni purren kaikkien noiden raivoavien kuohujen lävitse.

Semmoisena luotsina ovat olleet rakkaan äitivainajani neuvot ja varoitukset, jotka sain häneltä maailmalle lähtiessäni. Ne olivat minun perintöni, minun ainoa pääomani. Ne ovat olleet kirkkaana kointähtenä, joka on valaissut väylän elämäni haakselle ylitse pohjattomien syvyyksien ja ohi väijyvien salakarien.