II. (continued 2)

Mutta herra Fors ei ollut tuntevinaan.

Entä, jos se ei tuntenutkaan?

Koko illan herra Fors oli kovin huomaavainen ja Leeni tunsi suurta kiitollisuutta.

Jos herra Fors tuntee hänet, on se hyvin hieno ja jalo mies, kun noin käyttäytyy — —!

Leeni tahtoi saada varmuutta.

— Minusta on, kuin olisin nähnyt herra Forssin ennenkin, olette tutun näkönen.

— Olenkin nähnyt rouvan ennen, hän vastasi, mutta halukkaammin minä tahtoisin, ettei rouva muistaisi, missä ja milloin, sillä siinä tapauksessa muistaisitte minua sangen raakana henkilönä, joka minä en kuitenkaan ole. Ihmisen elämässä sattuu joskus tapauksia, joita se ei tahtoisi muistaa ja jotka voivat katkeroittaa koko elämän. Minulle on eläessäni sattunut yksi sellainen tapaus, — oi, rouva, älkää muistelko nähneenne minua ennen.

Voi, miten nöyrä ja hyvä hän oli tuota sanoessaan! Hän ei tahtonut, että Leeni muistelisi, mitä kapakassa oli tapahtunut.

Herra Fors oli kaunis mies ja silmissään oli jotakin voittamatonta.

Hän katsoi niin suoraan ja viattomasti.

Hänellä oli pyöreä pään muoto, hiukset painuivat sileinä päätä myöten, niska oli voimakas, vartalo hoikka ja irtonainen. Kävellessään hän ontui hiukan ja katse kiintyi heti hänen olentoonsa, silmien alla oli leveältä tummaa.

Hän ei puhunut paljon, mutta kuunteli tarkoin naisten turhintakin lörpötystä.

Kaikki tuo kohotti hänen arvoaan Leenin silmissä.

Heistä tuli ystävät.

Herra Fors pyysi, ettei rouva Gustafsson muistelisi, mitä heidän välillään kerran oli tapahtunut ja rouva Gustafsson pyysi, ettei herra Forskaan muistelisi paikkaa, missä he ensin olivat toisensa nähneet.

Ystävyys jatkui kunnes Fors tunnusti rakkautensa Leenille.

* * * * *

Hän oli paljon kokenut nuorimies. Hän tunsi paljon naisia ja monet suhteet oli hänestä tehneet järkevän miehen, joka osasi ottaa asiat käytännöllisesti ja joka tiesi naisten heikot puolet.

Hän oli pienen, kirkassilmäisen, kalpean ompelijattaren ensimäinen lemmitty. Tyttö rakasti häntä, eikä vaatinut muuta, kuin saada aina olla hänen omansa. Hän istui kaiket päivät ja ompeli, niin että rintaan pisti, mutta aika kului iltaa ajatellessa, jolloin he saivat olla yhdessä.

Usein pettyi tyttö. Ei saapunutkaan armas joka ilta hänen luoksensa. Silloin itki pikku ompelijatar yön ja seuraavana päivänä oli poski entistä kalpeampi — — —

Hän ei elämältä muuta toivonut, kuin saada olla Otto Porsin salainen lemmikki, hän ei muuta rukoillut, kuin että taivaan Isä pitäisi huolenaan, ettei hän häntä koskaan hylkäisi, — sitten hän ei jaksaisi elää.

Oli kulunut monta iltaa, eikä Otto ollut käynyt hänen luonaan. Mitä oli tapahtunut? Olikohan hän jo hylännyt hänet. Tyttö ei voinut nukkua öisin ja päivillä ei tullut työstä mitään. Fors oli kieltänyt hänet kirjoittamasta itselleen, kun hänellä oli niin huono käsiala. Nyt hän kuitenkin päätti kirjoittaa ja koettaen kaikkein parasta käsi-alaansa hän kysyi syytä ja pyysi tulemaan vielä kerran. — —

Otto saapui samana iltana ja ilmotti olevansa kihloissa ja aikovansa mennä naimisiin.

Tytön tuska oli rajaton. Hän uhkasi tappaa itsensä ja ilmottaa kaiken tulevalle rouvalle. — —

— Älä ole milläsikään, lohdutti herra Fors. — Luuletko sinä, hupakko, että minä rakastan sitä naista jonka nain? Minun, näes, täytyy mennä naimisiin, sillä muuten minut perii hukka. Olen velkojen rasittama ja sinäkin kuihdut työstä. Ajattele, miten ihanaa, kun sinunkaan sitten enään ei tarvitse tehdä työtä, vaan saat olla, kuten itse haluat! Minä pidän huolen sinusta.

— Mutta onhan hän kaunis, kauniimpi, kuin minä, itki tyttö.

— Mitä sitten? Ei mitään! Eikä hän niin kaunis ole, Häneltä puuttuu sinun rakastava sydämesi ja kauniit, kirkkaat silmäsi. Sitäpaitsi hän ei muutenkaan ole sinun vertaisesi.

— Mutta täytyyhän sinun olla hänen miehenään, kun sinä kerran hänet nait.

— Siihen kyllä keinot keksitään. Ole huoleton!

— Sinä petät minut!

— En petä, vakuutti Fors, pidän sinusta paljon ja tästedes pidän vielä enemmän. Pieni kultani, ole nyt hyvä ja rauhoitu, kaikki käy hyvin.

Herra Fors puhui totta.

Tyttö oli pieni, hentonen ja sievä ja hän oli hänen ensimäinen rakastajansa, miksi ei hän voisi pitää tyttöä edelleenkin omanaan? Olihan sääli jättää häntä! Miksi ei tämä yhtä hyvin, kuin joku toinenkin — — —.

Rouva Gustafsson oli kaunis, paljoa kauniimpi, kuin tuo kalpea tyttönen, mutta mitään hellyyttä Fors ei tuntenut häntä kohtaan. Oli vain hauskaa näytellä tovereille komeata morsiantaan ja ähitellä — — —.

Täydellisesti olikin Fors vallannut morsiamensa. Hän oli kuin korppi haaskalla. Kaukana saivat pysytellä pikku-linnut. Taiteilija, jolla Leeni oli maalauttanut alttaritaulun kotipitäjänsä kirkkoon, sydämistyi niin, että hänestä tuli kirjailija. Leeni oli lakannut avustamasta häntä ja kostoksi kirjoitti taiteilija kertomuksen seitsemästä varpusen pojasta, jotka nokkivat samalla likakasalla. Yksi poikasista onnistui pysymään huipulla ja hän alkoi nokkia ympärilleen, oikealle, vasemmalle, piipittää ja pöyhistellä sellaisella voimalla, että toisten varpusparkojen täytyi jättää mehevä kasa ja lähteä etsimään uusia — — —

Kertomusta eivät käsittäneet muut, kuin asianomaiset ja niin se oli hyväkin. Muille ei sitä oltukaan kirjotettu.

* * * * *

Herra Fors oli tunnustanut lempivänsä rouva Gustafssonia ja pyytänyt häntä omakseen.

— Te olette ainoa nainen, jota koskaan olen rakastanut.

Hänen katseensa puhui enemmän, kuin sanat, se puhui ääretöntä lempeä.

Leeni luotti katseeseen ja se synnytti hänessä vastarakkautta.

Hänestä tuli rouva Fors.

11.

On myrskyinen syys-ilta.

Vanha nainen on istuutunut suuren kauppahuoneen rappuselle. Häntä verhoavat ohuet, repaleiset vaatteet ja hän värisee vilusta. Tuon tuostakin tulee hänen rinnastaan valittava, vinkuva huokaus.

Hän ei pyydä almuja, eikä hän näy huomaavankaan ohikulkijoita, hän on omissa ajatuksissaan. Kuitenkin pysähtyy moni hänen luonaan ja antaa almua. Vanhus ei katsahda silmiin antajaa, hän kiittää hiljaa ja pistää rahan taskuunsa.

Tuuli tuiskuttaa ensi lunta.

Vähän on ihmisiä kadulla. Joku mieshenkilö vain ja vaaniva nainen.

Vanha vaimo huokasee syvään, valittavasti ja vilkasee katulyhdyn lepattavaan loimuun.

Lyhdyn kohdalle on seisahtunut yksinäinen, keski-ikäinen nainen. Vanhuksen huomattuaan hän säpsähtää, yrittää kiireesti poistua, mutta seisattuu jälleen, katsoo vanhusta ja menee vihdoin hänen luokse.

— Taivaan isä! Sehän on Sussu, sanoo hän itsekseen.

— Kuka se on, joka minut tuntee? — Vanhus katsoi tarkkaan.

Nainen meni lähemmäksi. Hänen poskensa ovat maalatut ja vahva konjakin haju lähtee hänestä.

— Kuka te olette, kysyi Sussu uudelleen.

— Ettekö enään tunne minua? Olenko niin kovin muuttunut näinä kymmenenä vuotena?

Nyt tunsi Sussu.

— Leeni, rouva Fors, hän huudahti. — Miten te olette täällä?

Kaukana siveistä ihmisistä on katunainen. Tuskin kukaan luulee hänellä ystävää olevan.

Kadulla oleskelee kuitenkin sellaisiakin olennoita, joiden silmissä katunainen on äärettömän korkealla. Ne ovat kerjäläiset, jotka enimmän avun saavat katutytöiltä. Tytöillä on kivulloisen hellä sydän ja usein he antavat viimeisen roponsa onnettomuustovereilleen. Sussu oli joutunut kadulle. Hän oli kerjäläinen.

— Miten te olette täällä, hän huudahti nähdessään Leenin maalattuna ja konjakilta lemuavana kadulla.

Jos pohjoisnapa-retkeilijä tapaisi tuttavansa matkansa päämaalissa, hän varmaankin kysyisi samalla äänellä, kuin Sussu kysyi.

Leeni ei tuntunut kuulevan.

— Missä te asutte, Sussu? Onko teillä asuntoa?

— On, on minulla asunto. Tahdotteko tulla sinne, Leeni?

— Tahdon, vastasi Leeni.

He lähtivät.

Sussun kamari oli pieni ja siisti. Tuskin kukaan joka näki Sussun kadulla ja kuuli hänen surkeat huokauksensa, olisi uskonut, miten valoisa ja lämmin pesä hänellä oli. Jos se olisi ollut tunnettu, ei hänen olisi kannattanut pitääkään sitä. Sussu tiesi sen ja siksi lähti ulos aina silloin, kun ilma oli pahin ja puki ylleen risaisimmat vaatteensa. Hän oli taiteilija, joka hyvin näytteli osaansa. Kun kalliisiin turkkeihin puetut onnen-lapset ilman tuskaa, huolettomina, auttamatta kulkivat hänen ohitsensa kadulla, ei hän heitä kadehtinut. Hänellä oli itsessään kyllin.

— Voi, miten täällä on kodikasta ja kaunista, huudahti Leeni.

— Kyllähän täällä on.

Sussu ei kysellyt mitään. Leeni odotti. Sussu oli vain vaiti.

Vihdoin alkoi Leeni kertoa. Fors oli teeskennellyt tulista rakkautta niin kauan, että oli saanut koko omaisuuden käsiinsä. Oli myynyt pois kaiken ja pakeni rahojen kanssa ulkomaille. Mukanaan oli hän vienyt rakastajattarensa, pienen ompelutytön. Leeni oli jäänyt köyhäksi ja häväistyksi. Kaikki olivat olleet sitä mieltä, että syy oli Leenin. Miten olisikaan nuori, parempi mies voinut viihtyä entisen kapakkanaisen kanssa.

— Minulla ei ole yhtään ystävää tässä maailmassa, valitti Leeni. — Kaikki ovat minut hyljänneet.

— Olihan sinulla ennen paljon ystäviä. Missä ne nyt ovat?

— Eivät ne minusta enään välitä.

— Mikähän siinä on syynä, kysyi Sussu.

— Köyhyys. Olenhan nyt köyhä.

— Mutta onhan sinulla sivistys jälellä, olethan henkisesti kehittynyt! Eikö sivistyneillä ole kyllin sivistyksestään, tarvitaanko siinäkin rahaa?

— Sussu, Sussu, älkää puhuko siitä, mitä ennen oli. Oletteko minulle vihanen, kun silloin — —?

— En, hyvä ystävä, sanoi Sussu. — Minä en ole taiteen jalostuttama. Unohtakaamme, mitä on ollut. Ympäri olemme käyneet, yhteen tulleet. Sinä olet vain matkalla tehnyt pienen hyppäyksen — luudan päältä lattialle.

— Sussu, minä olen — —

— Niin, tiedänhän minä, mikä sinä olet. Älä viitsi niistä puhua.

— Minun täytyi, kun — —

— Niin, ystäväni! Kun köyhdyit, kun sivistynyt ystäväpiirisi sinut häväistynä hylkäsi, niin täytyihän sinun — — —

— Minä olen niin onneton ja kurja, valitti, Leeni. Jospa kuolisin! —

— Sen sinä teet! Älä ole milläsikään, Leeni, sen me kaikki teemme. Maailma ei enää tiedä, että Leeniä ja Sussua on olemassa. Pian emme itsekään sitä tiedä.

Leeni jäi Sussun luokse asumaan ja heistä tuli jälleen toverit, kuten ennen kapakka-aikana.

Mutta nytkään eivät he kauan saaneet olla yhdessä. Leeni pääsi jälleen paremmille oloille. Hän kuoli.

Joku vuosi sitten nähtiin vielä vanha nainen istuskelemassa puodien rappusilla. Hänen kurja näkönsä herätti sellaista sääliä, että harvalla oli sydäntä kulkea hänen ohitseen almua antamatta. Se oli vanha Sussu.