TOINEN NÄYTÖS.
Reading edition
Näyttämö sama kuin ensimmäisessä näytöksessä.
Saman päivän ilta. — Kamarin ovi raollaan. Kamarista kuuluu silloin tällöin hiljaista puhetta.
KALLE (tulee ulkoa Sk-puvussa, kivääri hihnasta olalla ja paketti kainalossa):
Eipä näy ketään tuvassa. (Laittaa kiväärin naulaan, kuulee kamarista hiljaista puhetta.) Onpa tuolla joitakin, — no olkoot siellä. (Asettaa sk-lakkinsa ja vyönsä naulaan.) Jopa kerrankin sattui minunkin osalleni. (Avaa paketin, jossa on ammunnasta iso kiertopalkinto ja suuri ruokalusikka.) Jopa kerran sain koko piirin parhaan tuloksen kouluammunnassa ja voitin tuon kiertopalkinnon. Kylläpä sitä olen yrittänytkin ja toivonutkin! Oikein tekee mieli katsella tuota palkintoa. (Katselee.) Onpahan »komia», vaikka mitäpäs siitä… Mutta se pistemäärä, se se oli niin hyvä, että en itsekään osannut odottaa. — Entäs tämä yksityispalkinto?… On sekin juhlallinen lusikka! Mitähän Hilppakin sanoo? (Jättää palkinnot pöydälle.)
ISÄNTÄ (tulee kamarista ja painaa oven kiinni):
Jassoo — Kallekin on jo tullut kotiin. Kävitkö tallissa?
KALLE:
En vielä, mutta nyt menen. (Menee ulos.)
ISÄNTÄ (perään ovesta):
Ei tarvitse muita kuin Liinua juottaa; anna heiniä vain toisille. (Huomaa palkinnot.) Mitäs nämä? (Ottaa pokaalin käteensä.) Kas, kun on painavakin. Onhan siinä kirjoitustakin. (Katselee.) Mutta eipä näe ilman laseja. (Ottaa hyllyltä lasit.) »Kiertopalkinto 300 m kouluammunnassa». Jaa, se on palkinto, (katsoo pohjaa) ja hopeaa on. On se juutas varmaan kallis. (Panee pois ja ottaa lusikan.) Onpas siinä lusikkaa… komea on… ja ensimmäinen on palkinto. Kallen ne ovat. On siinä poikaa!
KALLE (tulee):
Liinu oli päässyt irti.
ISÄNTÄ:
Katos tuota ryönää! Ja kun minä sen itse kiinni laitoin.
KALLE:
Eipä ollut vielä pahoja tehnyt.
ISÄNTÄ:
Mistäs nämä ovat tulleet?
KALLE:
Sain ne palkintoina. Minulla oli tänään tavattoman hyvä onni.
ISÄNTÄ:
No, ei sitä nyt kai pelkällä onnellakaan, kyllä siinä miestäkin perässä tarvitaan. En minä ainakaan kykenisi, vaikka olisi onnea taskunikin täysi. (Lyö Kallea olalle.) Kyllä sinä nämä olet työlläsi ja ahkeruudellasi ansainnut. Täysin rehdisti olet talon työt tehnyt, harjoituksiisi olet omat aikasi käyttänyt ja suojeluskuntahommissa mukana ollut. — On oikein kunnia meidän talolle, että meillä on sellainen renkimies. (Alakuloisena.) Omasta pojastaan sitä saakin häpeää. Missähän Esa nytkin lienee?
KALLE:
Liikojahan isäntä minua kiittelee. (Riisuu asetakkinsa, ottaa kiväärin ja alkaa puhdistaa.) Luulen muuten, että Esa nyt muuttuu. Hän oli pitkästä aikaa mukana, oli apumiehenä siellä ampumapaikalla, joskin vielä sivilinä. Ensimmäisenä tuli Esa minua onnittelemaan, ja luulen, että hän meni suojeluskunnan varastoon hakemaan itselleen varusteita. Ne ovat olleet hänellä kovin puutteelliset.
ISÄNTÄ:
On hauskaa kuultavaa, että asiat alkavat kääntyä siihen suuntaan. Ja siitä kaikesta saan kiittää sinua.
KALLE (puhdistaa kivääriä):
Isäntä nyt ihan liiaksi minua kiittelee, — vaikka hyvähän se olisi, että Esa alkaisi suojeluskunnassa enemmän toimia.
EMÄNTÄ (tulee kamarista kantaen kahvitarjotinta, jolla on tyhjiä kuppeja):
Jassoo, — Kalle täällä taasen »rustaa» pyssyjensä kanssa ja tuhraa koko tuvan. (Kaataa kahvia kuppeihin.)
KALLE:
Enhän minä tässä kauvoja… — mutta kivääri on heti puhdistettava ampumisen jälkeen.
ISÄNTÄ:
Älähän nyt, Maija, aina Kallea moiti, — pikemmin saisit kiittää. Katsos noita tuossa pöydällä, ei niitä joka poika ansaitse.
EMÄNTÄ (menee kamariin tarjottimineen, vilkaisee ylenkatseellisesti pöydälle):
Hm. Mitä nuo nyt sitten, — jotakin »plootua»! Ja sellaisten takia mies uhraa päiviään.
HILPPA (tulee ulkoa):
Joko sinä oletkin kotona? Minä odotin sinua alapolulla ja poimin näin monta neliapilaa. (Näyttää lehtiä.)
KALLE:
Minä tulin ylitietä. En tiennyt, että olit siellä, — luulin sinun olevan tuolla kamarissa.
ISÄNTÄ:
Savikon isäntä siellä on ja oikein korppukahvilla.
KALLE:
Vieläkö hän on aamuisella matkallaan?
HILPPA:
Vielä! — Mutta, Kalle, mitä sinulla on tuossa pöydällä?… Kalle, sinä olet voittanut! Voi, miten hauskaa. (Vilkkaasti.) Minä koko ajan ajattelin, että jos sinä voittaisit, ja minä uskoinkin, että sinä voitat. Minä olin ihan varma siitä, — minä sanoin itsekseni, että jos minä löydän viisi neliapilasta, niin sinä voitat… Ja minä löysin kokonaista kymmenen onnenapilaa, — ja sinä voitit. Ja noin mahtavan palkinnon! Mitähän äiti sanoo?
ISÄNTÄ:
Plootua.
HILPPA:
Hopeaa nämä ovat. — Vaikka mitäs siitä… Mutta se, että on koko piirin ensimmäinen, paras, se se on jotakin, — paras tuhansien joukosta! Sellainen voi vain yksi olla… ja Kalle on nyt se yksi. — Se on suurenmoista!
EMÄNTÄ (ovelta):
Hilppa, tule tänne.
HILPPA:
Mitä nyt taasen? (Menee.)
ISÄNTÄ:
Siellä taidetaan hieroa naimiskauppoja. Mutta siitä ei tule mitään. Näen sen nyt selvästi, että te kaksi kuulutte toisillenne.
KALLE:
Isäntä!
ISÄNTÄ:
Niin, te kuulutte toisillenne. — Olin aamulla hiukan ajattelematon… saat nyt olla varma siitä, että minä olen teidän puolellanne. Kunhan tuo Maija… Sinä, Kalle, tunnet emännän…
KALLE (kättelee isäntää):
Kiitos, isäntä! Tätä en koskaan unohda. (Ripustaa kiväärin naulaan ja puhdistaa tarpeet pois.) Emännän kyllä tunnen, mutta sanon, että lujalla suomalaisella sisulla menee läpi vaikka harmaan kiven.
HILPPA (tulee kamarista tulistuneena. Emäntä perässä.)
Johan minä sanoin, että itse tahdon tässä asiassa päättää.
EMÄNTÄ:
Sinä et päätä mitään! Minä se päätän, — ja sinä menet Savikon isännälle. Ja sinä, Kalle, sinä saat lähteä meiltä vielä tänä päivänä. Vai alat sinä haaveilla Ison-Kurkelan tytärtä?… Häpeä ja mene!
HILPPA:
So so, äiti! Kalle ei haaveile, vaan minä. Minä olen onnellinen, jos Kalle huolii minusta.
EMÄNTÄ:
Hyvänen aika, — mitä sitä kuulee! Ettäkö ei köyhä rakki sinua huolisi?… Minä viis' sinun onnestasi ja haaveistasi! Sinä menet Savikon isännälle, ja sillä hyvä.
ISÄNTÄ;
Maija kulta, tyynnyhän nyt. Eiväthän Kalle ja Hilppa mitään pahaa ole tehneet ja he sopivat niin…
EMÄNTÄ:
Pahaa tai hyvää… sinun ei kannata ruveta heitä puolustelemaan. Saat itsekin lähteä, — lähde vain, lähde heti, mene sinne, mistä olet tullutkin! Talo on minun, — mene sinne Leppälän tönöön! Ja mikä sopii, mikä ei, se ei kuulu sinulle, sen määrään minä! Enkä minä ole Maija kulta…
HILPPA:
Mutta äiti kulta…
EMÄNTÄ (kivahtaen):
En minä ole äitikultakaan — eikä minulla ole lapsiakaan — eikä minulla ole miestäkään — ei minulla ole mitään! Minut ihan hylätään, jätetään yksin… Mutta minä näytän, minä näytän teille kaikille, että minä olen Ison-Kurkelan Maija, minä… Ulos minun pirtistäni! Ulos!…
(Esa avaa ulko-oven, ja sisälle astuu aluepäällikkö ja kaksi sk:n esikuntalaista. Esa sk-puvussa ja täysissä sk-varusteissa.)
ALUEPÄÄLLIKKÖ:
Päivää! (Kalle rävähtää asentoon.)
ESA:
Mikäs sota täällä on, — joko täällä apua tarvitaan?
ALUEPÄÄLLIKKÖ (alkaa tervehtiä kädestä kaikkia, sk-laiset perässä):
Hyvää päivää. Olette kai isäntä, hauska tutustua. Hyvää päivää, varmaankin emäntä, vai?… (Hilpalle:) Päivää…
ESA:
Sisareni.
ALUEPÄÄLLIKKÖ:
Kalle Aholan minä jo tunnenkin. (Kalle on pukeutunut asetakkiin. Isäntä, emäntä, Hilppa ja Kalle oikealle ja aluepäällikkö vetäytyy vasemmalle, Esa ja suojeluskuntalaiset aluepäällikön taakse.) Minulla ja Sk:n esikunnan jäsenillä on tällä hetkellä mieluinen tehtävä. Tämä talo, jonka suojassa nyt olemme, on erikoisen merkittävä siitä, että täällä on elänyt ja työskennellyt tämän pitäjän suojeluskuntalaisista ensimmäinen — tarkoitan suojeluskuntakorpraali Ahola. (Kalle asentoon.) — Mitä kauneimmalla tavalla, ahkeruudella, innolla ja väsymättömällä työllä hän on täyttänyt sk-lupaustaan. Kaunein todistus korpraali Kalle Aholan uutterasta työstä ja sen tuloksista, on tuo upea pokaali tuossa pöydällä, jonka hän tänään sitkeässä ja tasaväkisessä kilpailussa kykeni voittamaan loistotuloksin.
Minulla on nyt tässä tilaisuus ilmoittaa, että korpraali Kalle Ahola on päivämäärällä N.N. koroitettu suojeluskunta-alikersantiksi. Samoin minulla on tehtävänä asettaa alikersantti Kalle Aholan rintaan I luokan harrastusmerkki, tunnustuksena uhrautuvasta työstä suojeluskuntansa hyväksi ja merkkinä siitä, että Kalle Ahola on ensimmäinen tässä pitäjässä, joka on ollut harjoituksissa läsnä 360 tuntia. (Kiinnittää merkin Kallen rintaan; toiset sk-laiset asennossa.) Onnittelen alikersantti Kalle Aholaa.
KALLE (lyö asennon).
ESA:
Minä puolestani saan myöskin kiittää Kallea siitä, että hän on varmana ja uskollisena seissyt sk-asiansa puolesta ja lopulta saanut minutkin ymmärtämään, mitä olen laiminlyönyt ja mitä olen velvollinen tekemään. — Kallen loistotulos päivällä ammunnassa herätti minussa kunnioitusta Kallen työtä kohtaan ja loi siin kuvan, jonka kaltaiseksi minunkin olisi pyrittävä. Kun sinä, Kalle, olet nyt aliupseeri, niin opetat sinä minulle pian sen, mitä olen jäänyt jälkeen.
'KALLE:
Parhaani koetan.
ESA:
Ja nyt vasta suojeluskuntahenki alkaakin elää Isossa-Kurkelassa.
HILPPA:
Äitihän ajaa Kallen pois!
ESA:
Kalienko? — Ei, nyt hän vasta alkaakin meillä olla, sisko kulta.
ISÄNTÄ:
Aivan niin, nyt Kalle vasta alkaa meillä ollakin. Minä otan Kallen kuin omaksi pojakseni, sillä Kallea me saamme kiittää siitä, että Esan silmät ovat vihdoinkin auenneet huomaamaan erehtyvän elämänsä. Kallea saamme kiittää siitäkin, että Isossa-Kurkelassa on suojeluskuntahenki hiukankin hereillä pysynyt — talon työt on Kalle tehnyt — omat joutoaikansa on harjoituksiin käyttänyt. Kallea saamme kiittää siitä, että Kurkelaamme on pidetty myötämielisenä suojeluskunta-asialle. — Mutta nyt asia muuttuu. Minäkin vasta vanhoilla päivilläni huomaan, että paljon olen laiminlyönyt. Nyt yhdyn minäkin ikämieskomppaniaan, ja Kalle saa opettaa minullekin, mitä olen jälkeen jäänyt. Kiitollisena kaikesta siitä, mitä edellä sanoin, annan minä tässä kaikkien kuullen myöntymykseni Kallen ja tyttäreni Hilpan aikomuksille. He saakoot toisensa, Kalle on sen ansainnut — ja luulen, että samaa mieltä on Maijakin.
EMÄNTÄ (mutisee):
Tehkööt, mitä haluavat. Eivät näy kiellosta huolivan.
KALLE ja HILPPA:
Kiitos, isäntä. Kiitoksia, emäntä. Kiitos, isä. Kiitoksia, äiti.
EMÄNTÄ:
Ei minua tarvitse kiittää, en minä ole mitään luvannut.
SAMULI (on koko ajan kurkkinut kamarin oven raosta):
Totanoin… minä kai saan lähteä, — tulee pimeä. Totanoin… ei näe ajaa uudella pyörälläkään. Hyvästi. (Menee.)
ESA:
Aivan kernaasti, onnea matkalle. (Kaikki hymyilevät.)
(Aluepäällikkö ja kaikki muutkin paitsi emäntä onnittelevat Hilppaa ja Kallea.)
ESA;
Minä yhdyn isän äskeisiin sanoihin, ja lisään, että sellaisia miehiä kuin Kalle on, sellaisia kaunis Suomemme tarvitsee tuhansia. Siksi työhön, työhön Suomemme ja suojeluskuntiemme hyväksi. Laulakaamme: Työhön, työhön.
KAIKKI (laulavat):
Kaunis Karjala, isiemme maa, työhön jaloon, taisteluun sun poikajoukkos saa. Henkemme uhratkaamme kansamme, synnyinmaamme onni ja vapaus kun vaativat vaan.
Työhön, työhön, nuoret sotilaat! Taistoon, taistoon, miehet uljahat! Nyt vapaan Suomen uusi huomen loistaa jo yli koko-Karjalan maan.
(Esirippu.)