XIII.

Hanna oli parhaillaan kirjoittamassa Pertulle kirjettä, kun ovi reväistiin auki ja Kustaava itkien riensi Hannan kaulaan. Ei saanut sanaa suustaan, ja Hannaa alkoi pelottaa, että Pertulle oli sattunut jokin vahinko. Vasta sitten kun Jokijalan isäntäkin oli Kustaavan kanssa saapuneena tullut pirttiin, kykeni hän selittämään, mitä oli tapahtunut. Hannan punaiset posket vaalenivat, mutta vain hetkeksi. Suuriin, sinisiin silmiin tuli katkera, vihainen ilme, ja huulet puristuivat kerran, kaksi tiiviisti yhteen. Selittäessään Kustaava oli kyyneliinsä upota, mutta äänettömänä ja kalpean vakavana istui Jokijalan isäntä.

"Petoja ovat", sanoi Hanna melkein soinnuttomalla äänellä. "Petoja ovat olleet Pertulle oman kylän miehetkin. Juoppoja ja saamattomia kyllä autetaan, mutta rehellistä miestä ei auta kukaan!"

Mutta eivät nousseet kyyneleet Hannalle silmiin, kasvonpiirteet kovenivat, ja suupielet saivat tiukan juonteen. "Minä olen sen aikaa aavistanut", jatkoi hän Kustaavan itkiessä. "Olen nähnyt sen kyläläisten silmistäkin, niidenkin, jotka lukeutuvat kristittyjen joukkoon. Ei ole ollut Perttu heille mieluinen, vaikka on koettanut parhaansa. Kadehtineet ovat häntä. Eivät olisi suoneet Pesolan häntä neuvovan. Kadehtineet ovat Karhusuon viljelystä, kadehtineet hänen puutarhaansa ja turnipsimaata, josta Pesola toimitti Pertulle palkinnon… Ei olisi mies parka saanut mitään yrittää, ei ainakaan olla missään etevämpi kyläläisiään… Miehissä mies autetaan, miehissä mies sorretaan… En ole tahtonut koskaan Pertulle sanoa… niinkuin olen nähnyt ja kuullut…"

Jokijalasta tuntui kuin Hanna olisi kohdistanut moitteensa häneenkin. Ei ollut hän koskaan Pertulle muuta pyytänyt eikä toivonut kuin hyvää. Oli usein Pertulle puhunutkin, että kun ei ollut varmuutta… niin saattaisi tapahtua, että hän ei saisi mitään kovasta työnteostaan…

"Ei ole Perttu tiennyt velkoja niin suuriksi, isä ei ole koskaan niistä puhunut eikä äitivainajakaan tiennyt", nyyhki Kustaava.

"Niin minäkin uskon, ettei ole tiennyt", sanoi nyt Jokijalkakin. "Sen näkee siitäkin, ettei korkoja ollut maksettu yhdeksään vuoteen muille kun Koskenniskan Aukustille. Kun semmoiset summat hakkaavat korkoa yötä päivää, niin kyllä niistä summaa karttuu…"

Kustaavalle tuli kauhea hätä. Nyt alkoi hänkin ymmärtää, miten velat olivat syntyneet. Heidän, vanhempain lasten oli syy ainakin osaksi. He olivat taloa köyhdyttäneet — hänkin pyytämällä aina apua, — mutta varsinkin Erika, joka oli vienyt, mitä seinistä irti sai, ja otti isän nimeen velkoja. Samoin veljet, jotka olivat Amerikassa, ja nämä toiset, jotka kuljeksivat kulkurina…

"Mutta omin lupini en minä ole mitään ottanut, vaikka Jumalan eteen heti tulisin", hän huusi itkun seasta, aivan kuin olisi hulluksi tullut. "Ja Perttu on aina ollut minulle niin kovin hyvä… ja lapsilleni kuin paras isä…"

"Älähän nyt itke, Kustaava!" alkoi Hanna lohdutella epätoivoista Kustaavaa. "Kun Perttu on tähän asti ollut hyvä sekä sinulle että lapsillesi, ei hän sinua ihmisten pilkattavaksi jätä vieläkään. Henkeä ei saa Lommakaan, vaikka muun pois viepi…"

Hetken kuluttua, kun Jokijalka alkoi selitellä ja moitiskella Israelia siitä, että tämä ei, kun vielä oli terveenä, paremmin valvonut Pertun etua, vaikka tiesi velkansa niin suuriksi, sanoi Hanna halveksivasti:

"Velka on velka, ja se on tietenkin maksettava. Mutta mitä arvelette oman kylän miehistä, jotka myyvät velkakirjat Lommalle, että tämä pääsee ryöstämään puille paljaille. Se taitaa olla sitä oikeaa lähimmäisen rakkautta…"

"Se on toisen oman anastamista lain varjolla", virkkoi Jokijalka.

Hanna katsoi häntä terävästi silmiin, ehkä ajatellen, että olihan saattanut olla tälläkin verkko vedessä Lomman hyväksi.

Mutta Jokijalan katse oli suora ja lämmin, ja hyväntahtoisista kasvoista näkyi syvä osanotto.

Perttu oli aina kunnioittaen puhunut hyvästä ja auttavaisesta naapuristaan. Hanna tunsi väärin tuominneensa vanhaa miestä ja virkkoi nyt leppeämmin:

"Voipihan maailmassa olla vielä oikeitakin ihmisiä… jotka soisivat hyvää lähimmäiselleenkin."

"On niitä vielä joitakin", sanoi Jokijalka hiljaisella äänellä. Mutta hetken päästä hän lisäsi, sanoi kuin itseltään kysyen:

"Mikä on tarkoitus Jumalalla Pertun suhteen? Kunnioita isääsi ja äitiäsi, että menestyisit ja kauan eläisit maan päällä…"

Mutta hän ei saanut vastausta itseltään, eikä hän löytänyt lohdutusta Pertulle mistään Jumalan sanan paikasta. Mennessään kotia hän muisti:

… isäin pahat teot lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen…!

Perttu oli neljännessä polvessa vanhimmasta Viraniemen Israelista, joka oli tullut tähän kylään Norjasta päin.

Sen vanhimman Israelin elämä oli ollut rikollista ja julmaa, niin olivat vanhat muistelleet. Peto oli ollut mieheksi, varas ja huorintekijä, ja eräälle Norjan matkalle oli jäänyt.

Oli kerrottu, että siellä oli mestattu…

Nykyinen polvi ei enää tuntenut kertomusta Viraniemen vanhimmasta Israelista, mutta Jokijalka oli sen nuorena kuullut isävainajaltaan…

Miettiväisenä hän käveli kotiaan ja tunsi kummallisen väsymyksen raukaisevan ruumistaan.

Kun Kustaava oli tyyntynyt, läksivät he yhdessä Viraniemeen. Hannan kasvoilla kuvastui päättävä, rohkea ilme, semmoinen, joka uskalsi katsoa vaivoja ja vastuksia vasten silmiä milloin ja missä hyvänsä. Äskeinen kalpeus oli kadonnut, posket punoittivat ja silmät loistivat. Rivakasti hän työnsi sauvoilla suksiaan Viraniemeen päin, johon Vaaralasta, poikki peltojen, oli miellyttävää myötälettä. Kömpelömmästi työnsi Kustaava perässä, myötäleissä sauvoillaan kynsien vauhtia vähemmäksi.

Sillä välin oli agronoomi Pesola saapunut taloon. Hän oli luentomatkalla ja poikennut Perttua tervehtimään, niinkuin ennenkin aina kulkiessaan. Venni-pojan katkonaisista puheista hän oli saanut selville, mitä talossa oli tapahtunut ja että Perttu oli tukkimetsässä.

Kun naiset saapuivat pihalle, näkivät he Pesolan seisovan pirtissä, ikkunan luona, pihalle katsellen.

Pesolan mieli oli mennyt kovin pahaksi, ja kun hän nyt Hannalta ja Kustaavalta kuuli, mitä teitä Lomma oli käyttänyt perille päästäkseen, oli hän aivan suunniltaan. Hän piti Perttua ystävänänsä ja toverina ja miehenä, jolla oli paljon edistyksen mahdollisuuksia kaikilla aloilla.

"Kumma mies, kun ei minulle mitään syksyllä virkkanut, kun yhdessä kävimme Särkirovassa ja niin paljon puhelimme asioista", ihmetteli hän.

"Ei hänellä ole ollut tapana huolistaan kenellekään puhua", sanoi Kustaava.

"Jo silloin oli Särkirovassa petäjiä pilkottu… eikä Perttu puhunut mitään… Minä luulin, että hän oli itse pilkkonut…"

"Ei ole siitäkään mitään puhunut, mutta on se näkynyt, että suuret kiusat häntä rasittavat", virkkoi taas Kustaava.

Pesola käveli edestakaisin lattialla. Hänen mielensä oli katkera ja kuohuksissa. Oli kovaa, että Pertun kaltaiselle uurastajalle piti noin huonosti käydä! Eikö olisi ollut mitään keinoja, joilla olisi voinut estää…! Jos hän syksyllä olisi tiennyt… olisi hankkinut metsänostajan vaikka mistä…! Sen vuoksi oli Perttu niin hajamielinen, ettei välisti kuullut, vaikka mitä olisi kysynyt… Poika parka! Hänen unelmansa Karhusuosta, Viinamäestään ja puutarhastaan…! Kuinka jaksaneekin elää…

"Jos olisi puhunut minulle… niin luulen, että olisi se semmoinen mies löydetty, jolta olisi saanut rahaa", sanoi hän.

"Ei arvannut Perttukaan, että Lomma niin pian ja sillä tavalla rynnistää… Ei suinkaan olisi lähtenyt kauas kiveliöön tukinajoon, jos olisi tiennyt", selitteli Kustaava.

"Niinpä voi olla. Poika parka! Hän luotti työhönsä…."

"Niin tekikin", puuttui puheeseen Hanna. "Luotti siihen, että maa kyllä viljelijänsä elättää… Kauniisti tulivat hänen vaivansa palkituiksi. Mutta on maailmassa sijaa vielä… on maa, jossa maksetaan palkka kullassa ja hopeassa."

Hannan ääni oli katkera, ja hänen suuret siniset silmänsä iskivät tulta. Pesola ymmärsi hyvin, mitä Hanna tarkoitti, mutta ei osannut hänkään siihen mitään vastata.

"Tämä oli Perttu paran kovaa kohtaloa", lausui hän jotakin vielä sanoakseen. Ja kun ei Hannakaan enää mitään lisännyt, jatkoi Pesola:

"Ihmiselämä ja sen tarkoitukset ovat ongelmia, ja joskus näyttää, ettei mikään voima estä ihmistä kohtaloonsa kompastumasta. Mutta siitä olen varma, että jos on olemassa suurempi henki, joka johtaa elämäämme täällä ja jakaa kullekin osansa mukaan, eivät Pertun urhaukset ole menneet hukkaan…"

"Jumala sen tiennee", nyyhki Kustaava.

"Oma maa on kuitenkin aina mansikka, muu maa on mustikka", sanoi Pesola sitten ikäänkuin Hannalle erikseen.

Hanna oli kääntynyt selin ja katseli suvannolle päin pirtin ikkunasta. Kyynel oli noussut silmään, yksinäinen ja kirkas, ja vierähti poskipäille ja siitä huivin kulmaan… Hanna oli tehnyt päätöksensä ja aikoi panna sen toimeen.

Pesolan silmät tarkkasivat jännittyneinä nuoren naisen liikkeitä ja miellyttäviä kasvoja. Tuossa ihmisessä oli voimaa ja pontta… sellaisen vaimon Perttu tarvitsikin.

XIV.

Hanna oli matkalla Anukanvaaralle Pertun luo.

Hän ei ollut saanut rauhaa, eikä hän luottanut kirjeisiin eikä viesteihin. Hän oli pannut päätöksensä toimeen ja lähtenyt itse viemään tietoja Pertulle.

Tulinen kiire oli hänellä mielessä. Niin toivovana, niin rohkeana oli Perttu tukinajossa ollut. Kaiken oli toivonut hyvin käyvän. Velat saisi maksetuksi ja Hopeasaaren omakseen. Ei tiennyt, mitä Lomma hommaili, — että pojalleen Viranientä toimitteli. Kauan oli jo kauppias taloa himoinnut, nähtyään että se etujensa puolesta oli pitäjän parhaita…

Ei ollut Perttu tiennyt kaikista veloistaan, ei siitäkään, että Lommalla oli paitsi kiinnitystä toisienkin velkakirjat, jotka korkoineen nousivat melkein yhtä suureen summaan kuin kiinnityskin…

Mitä Perttu sanoisi asiat kuultuansa? Tuo hellämielinen, syvätunteinen mies, joka oli niin suurella rakkaudella kiintynyt kotoiseen turpeeseensa! Pahinta pelkäsi Hanna ja senvuoksi koetti joutua itse ensiksi viestin viemään, ettei Pertun tarvitsisi vieraan huulilta kuulla kamalaa uutista.

Mutta toinenkin syy oli Hannalla, suurempi äskeistä.

Nyt ei Perttu kai enää olisi niin kiinni kotoisessa turpeessa! Nyt kai laimenisi hänen rakkautensa kotiseutuun ja isänmaahan! Mahdotonta oli, että hän täällä viihtyisi nyt enää! Hänen toivonsa oli sammunut, unelmat pettäneet, ja kaikki, mitä hänellä oli rakkainta, oli otettu! Mitä hän enää täällä tekisi, mielipahakseen näkemässä, kun vieras niitti hänen työnsä hedelmiä!

Väliin oli Perttu, kun Hanna oli ottanut puheeksi Amerikkaan menon, ollut niin kummallinen ja melkein kuin vihainen Hannallekin, että hän siitä kehtasi puhuakaan. Kerran oli sanonut, ettei osannut Hanna kuvitella eikä tuntea, kuinka rakas Viraniemi oli hänelle, niin rakas, että jos sen menettäisi, niin…

Enempää ei ollut sanonut. Rakastiko Perttu Hannaa enemmän kuin kaikkea muuta? Luopuisiko kaikesta, kun Hannan vain saisi pitää yksin ja omanaan?

Sitä oli Hanna joutunut nyt Pertun luokse mennessä ajattelemaan ja arvelemaan enemmän kuin ennen. Rakasti, rakasti! Oli niin monta kertaa sen sanonut… Kerrankin, silloin elokuun iltana, kun istuivat Viinamäen niskalla kiven päällä… Puristi povelleen niin hurjasti ja rajusti ja sanoi, että jos hän Hannan rakkauden menettäisi… tai jos ei hänellä olisi Hannan rakkautta, niin ei jaksaisi mitään tehdä, ei mitään toivoa eikä yrittää.

Ja Hanna itse!

Yhä enemmän, syvemmin ja täydellisemmin hän oli oppinut Perttua rakastamaan nyt viime aikoina. Kun tiesi mitä Perttu oli kärsinyt hänen vuoksensa, mitä toivonut ja haaveksinut, ja kun pääsi käsittämään ja tuntemaan Pertun mielen ja sydämen hyvyyden, niin kasvoi rakkaus niin, ettei olisi enää tahtonut laskea näkönsä päästä mihinkään. Hän oli niin erilainen kuin muut miehet. Rakkautta ja lempeyttä hän janosi, rakkaus oli hänen elämänsä ja se lähde, josta sai voimia… Hänen sydämensä oli puhdas, verensä viaton ja miehuutensa koskematon! Ainoastaan liian lempeä, liian hellä siinä, missä kovaa kysyttiin…

Olisipa hän ollut Pertun apuna näinä kahtena viime vuonna! Mutta siitä ei enää kannattanut ajatella.

Viimeiselle taipaleelle lähtiessään Hanna oli hankkinut poron. Kovat pyryilmat olivat puhaltaneet umpeen tien Anukanvaaraan, ja taival oli pitkä, asumaton kiveliö. Mutta Hannaa ei estänyt mikään. Ei mikään häntä pelottanut eikä vistotuttanut. Ihmetellen kysyivät häneltä Juukujärven uudistalossa, mitä varten nuori tyttö lähti kiveliöön, jossa ei ollut muita kuin tukinajajia, mutta Hanna ei selittänyt mitään. Asiaa sanoo olevan.

Mutta kun hän lennätti itsensä tuiman porohärän pulkkaan Juukujärven pihalla ja poro säntäsi täyttä laukkaa kujasta suoraan metsätielle, tuntui kuin olisi sydän sykähdellyt rajummin ja kuin olisi pelko jostakin sivulta päin ahdistanut häntä…

Mutta Hanna oli tottunut porolla-ajaja, ja virma härkä asettui vauhdistaan sitä mukaa kuin taival katkesi ja tie kävi yhä umpisemmaksi.

Outo ja omituinen oli tämä kiveliö, jonka läpi tie vei Anukanvaaraan. Suuria, lumilakisia vuorenhuippuja näkyi metsän läpi. Toisinaan putosi tie jyrkkänä puuttomalle, aukealle jänkälle ja sitten ilmestyi kuin hymysuin pienelle metsäjärvelle. Muutamien pitkien vaarojen kupeella pohotti köyhä, puuton ja louhikkoinen paljukka. Hannasta tuntui, että se oli jo tunturimaista, Lappi oli tuossa vieressä, suuri, leivätön ja köyhä Lappi…

Ei kuulunut eikä näkynyt vielä puolenpäivän aikana minkäänlaisia jälkiä tukinajajista, ei näyttänyt tässä erämaassa käyneen ihmisiä ikäpäivinä. Ei muuta merkkiä kuin tien sija, joka pujottelehti metsän läpi…

Poron hitaasti taivaltaessa Hanna unohtui mietteisiinsä.

Ei ollut Perttu kirjeissään kertaakaan maininnut Junnon-Iikasta. Omituista ja kummallistahan Iikan käytös oli ollutkin. Pertusta piti enemmän kuin kenestäkään muusta, ja Pertun hyväksi olisi tehnyt vaikka mitä… Syksyllä kun kaivoi Karhusuolla ojia, niin ei millään muotoa ottanut maksua. Siihen tyytyi, kun ruuan sai…

Kerran oli Iikka Hannalle — vanhan emännän hautauspäivänä — sanonut kummaa… Silmät olivat seisoneet päässä ja koko ruumis oli värähdellyt… Iikka oli kuullut vieraitten keskenään puhuvan, että Lomma kai alkoi ahdistella tätä taloa…

Niin Iikka oli kuullut ja sanonut Hannalle, että varjelkoon Lomma itseään, jos käy Perttua hätyyttämään…

Ei ollut ihme, jos Iikan läsnäolo hermostutti ja kiusasi Perttua… Kummallinen oli Iikka ollut koko ikänsä, lapsena jo… Jolle suuttui, ei koskaan leppynyt. Väliin joi ja tuhlasi, väliin eli vuosikaudet säästäen ja säännöllisesti…

Ja mistä hän oli sen kosimahomman saanut päähänsä. Yhtäkkiä oli kosinut, ei mitään ennen ilmoittanut…

Ja kummaa oli sekin, että kun Hannan vastauksen kuuli ja sai tietää, että Perttu oli Hannan sulhanen, niin oli näyttänyt tulevan kovin hyvilleen…

Mitä nyt sanonee Iikkakin, kun kuulee!

Jo alkoi metsän läpi kuulua hakkaamista ja väliin iso rysähdys, niinkuin jättiläispuut kaatuessaan jymähtävät. Jo näkyi suksenlatuja ympäristöllä ja tiellekin oli jälkiä ilmaantunut. Ja aivan äkkiä sukelsi poro Peurajoen aukealle, jossa suunnattomat tukkiläjät köllöttivät rivissä…

Siinä oli hevosia ja miehiä, ja poro potkaisi vihaiseen laukkaan, niin ettei Hanna saanut silmiään auki… Mutta hän oli näkevinään, kun poro kiiti ohi, Pertun Raudikon seisovan tukkiläjän kupeella ja Junnon-Iikan kanki olallaan… Hän huudahti siinä, mutta samassa porokin asettui. Junnon-Iikka oli ehtinyt siepata kiinni hihnasta, joka oli päässyt Hannan käsistä.

"Sinä täällä!"

Eikä osannut Iikka muuta sanoa.

"Missä Perttu?"

"Tuolla on aivan lähellä!"

Iikka lähti kuin pyssyn luoti metsään päin, huutaen:

"Perttu hoi! Perttu hoi!"