VIKTOR RÁKOSI.

Viktor Rákosi on yksi Unkarin etevimpiä kirjailijoita, on syntynyt Syyskuun 20 p:nä 1860 Zalan komitaatissa Balaton (Platten)-järven pohjoispuolella, jossa hänen isänsä oli maatilanhoitaja. Kahden vuoden iällä hän, isän jouduttua taloudelliseen ahdinkoon, lähetettiin vanhemman veljensä Bélan luo, joka oli kunnanlääkärinä Siebenbürgenissä. Siellä hän tutustui Székelyien, erään magyarien vanhimman ja älykkäimmän kansanheimon elämään ja tapoihin, joihin suuresti mieltyi ja joita hän myöhemmin kuvaili useissa kertomuksissaan. V. 1871 hän tuli Piaristien kymnaasiin Budapestiin, jossa hänen toinen vanhempi veljensä Jenö, tämäkin etevä kirjailija ja runoilija, oli sanomalehdentoimittajana. Siellä hän perusti oppilasten kesken kirjallisen seuran, jonka jäsenet kyhäsivät etenkin näytelmäkappaleita ja näitä itse näyttelivät. Kahdeksantoista vuoden iällä yliopistoon päästyään, hän oli pakoitettu itse hankkimaan leipänsä ja rupesi sen vuoksi erään sanomalehden palvelukseen, joka lehti kumminkin pian lakkasi ilmestymästä. Oltuansa vielä erään toisenkin sanomalehden toimituksessa, hän 1881 tuli aputoimittajaksi veljensä silloin perustamaan Budapesti Hirlap'iin, joka vähitellen saavutti yleisön suosiota ja kannatusta siihen määrin, että se nykyään on Unkarin enimmin levinnyt ja tuettu valtiollinen päivälehti. Tämän lehden toimituksessa on Viktor Rákosi siitä asti pysynyt, kirjoittaen siihen (ja vielä muihinkin lehtiin, aikakauskirjoihin ja kalentereihin) jos jotakin, mutta varsinkin kaunokirjallisia kertomuksia ja jutteluja ("causerie'oita") salanimellä Sipulus, joka Unkarissa on tullut maan kuuluksi. Lehtensä toimissa hän on monta kertaa matkustanut Itävallassa, Saksassa, Ranskassa, Italiassa, Tanskassa, Balkanin niemimaalla y.m.

Rákosi on erikseen julkaissut suuren joukon novelleja ja romaaneja, joista mainittakoon: Päivänpaistetta, Yllyttäjiä, Maalais-Hamlet, Sipuluksen kertoelmia, Salapesiä, Talvinen tarina, Gyalu, Zuboly ja heidän toverinsa, Barnabaan orjuus ja muita kertomuksia, Vaienneet kellot. Niistä on osa käännetty saksan, ranskan, italian, tanskan, venäjän, puolan, tshekin ja kroatin kielelle.

Unkarin vapaussodan puolenvuosisadan muistojuhlaksi 1898 Rákosi, yhdessä László Beöthyn kanssa, kirjoitti Kultahäät nimisen isänmaallisen draaman, jossa mainitun sodan kuuluisimpia tapauksia ja henkilöitä esitellään väririkkaissa ja vaikuttavissa kuvaelmissa. Tämä näytelmä saavutti sellaisen menestyksen, että sitä eräässä Budapestin teatterissa annettiin 100 kertaa perätysten, ja sittemmin se on joutunut kaikkien unkarilaisten teatterien pysyväiseen ohjelmistoon. — Pari huvinäytelmääkin Rákosi on kirjoittanut.

Yhdessä Mauri Jókain kanssa Rákosi on toimittanut kuvilla varustetun Unkarin vapaussodan historian.

Viktor Rákosin kirjailijaluonteen omituisin ja -alkuperäisin ilmiö on se raitis huumori eli leikillisyys, jolla hän kuvailee nykyajan jokapäiväistä elämää ja sen eriskummaisuuksia. Hänen huumorilliset kertomuksensa, jotka uhkuvat sukkelia kokkapuheita ja sanasutkauksia sekä hyvänsävyisää ivaa ovatkin yleisesti suosittuja.

Suurimman suosion Rákosin teoksista lienee kuitenkin saavuttanut se, joka nyt esiintyy suomenkielisessä asussa. Korhadt Fakeresztek, Lahonneita puuristejä, ilmestyi painosta 1899. Sen tarkoituksena on, tekijän omain sanain mukaan, Unkarin viimeisen kansallisen eepoksen, s.o. 1848-49 vuosien vapaussodan unhotetuille henkilöille pystyttää vaatimaton muistomerkki.

Tuo sota syttyi, kuten tunnettu, sen johdosta, että Itävalta tahtoi riistää Unkarilta sen perustuslaillisen hallitusmuodon, minkä näiden molempien valtakuntien yhteinen hallitsija 1848 vuoden vallankumousliikkeiden takia oli ollut pakotettu jälkimmäiselle maalle myöntämään. Itävallan hallitus kiihotti sitä varten ensin kapinaan Unkarissa asuvia ei-magyarilaisia kansallisuuksia, varsinkin kroatilaisia ja valakkilaisia, joista jälkimmäiset harjoittivat julmia hirmutekoja, ja lähetti sittemmin unkarilaisia vastaan, jotka olivat tarttuneet aseisin perustuslakejaan ja vapauttaan puolustaaksensa, itävaltalaisia sotajoukkoja ruhtinas Windischgrätz'in johdolla. Unkarilaiset kärsivät alussa, ennenkuin ehtivät saada puolustusvoimansa järjestetyiksi ja harjoitetuiksi, tappioita ja heidän täytyi peräytyä, mutta kenraali Arthur Görgein tultua, keväällä 1849, Unkarin armeijan ylipäälliköksi, he voittivat itävaltalaiset useissa loistavissa tappeluissa, m.m. Branyiszkón, Tápió-Bicsken, Vác'in ja Isaszeg'in luona. Vaan silloin tulivat venäläiset itävaltalaisten avuksi ja kahden suurvallan yhdistynyttä ylivoimaa vastaan unkarilaisten oli mahdoton ajan pitkään puoliaan pitää, jonka vuoksi Görgei sotajoukkonsa kanssa Elokuun 13 p:nä 1849 Világos'in luona heitti aseet venäläisille.

Tämän vapaussodan aikuisia tapauksia tekijä kuvailee näissä kertomuksissaan.

Helsingissä, Elokuulla 1901.

Antti Jalava.

Lahonneita puuristejä.

Laajalti olen kulkenut maailmaa. Olen seisonut San Genaron temppelin alttaanilla, ihaillut hurmaavaa Napolia ja sen sinistä merenlahtea, jota ympäröi sammumaton Vesuvio, Sorrenton tummanvihreät öljypuumetsät, Castellamaren ja Posilippon punavalkeat talot. Olen kuunnellut Pyhän Pietarin kirkon katolta kellojen kuuluttavan ylösnousemusta ikuisen kaupungin asukkaille. Mont-Martren huipulta olen kummastellut maailman pääkaupungin kuumeentapaista hyörinää. Norjan vuonoilla olen kuunnellut pohjatuulen ulvontaa, joka ehkä siksi on tuskallisempi tuolla kaukana, kun terävät kalliot myrskyn runkoa runtelevat…

Ja kuitenkaan, kuitenkaan… Kun palasin rauhalliseen kotiini, eivät hiipineet yöllisiin uniini Napolin kauneudet, Rooman suuret muistot, Pariisin ihanuudet eikä Norjan jylhät maisemat. Valveilla ollessani usein loihdin muistooni takaisin ne päivät, jotka siellä olin viettänyt. Mutta uneni veivät minut muualle.

Vuosia sitä ennen olin matkustanut Hargittan suuren székely-alpin kautta. Metsä seisoi täydessä loistossaan, taivas oli pilvetön ja kiitolliset linnut ylistivät Luojaa kauneimmilla lauluillaan. Ja kun hitaasti kapusimme ylöspäin, huomaan yhtäkkiä hautakummun, jossa on lahonnut puuristi. Sitten tulee näkyviin toinen hautakumpu, kolmas hauta… neljäs hauta… risteineen tai ilman sitä… Ajajani nosti lakkiaan.

— Mitä hautoja nämä ovat?

— Honvéd-hautoja. [Honvéd (isänmaanpuolustaja) on Unkarin kansallisen sotaväen nimi. Suoment. muist.]

— Ketkä niitten alle on haudattu?

— Kuka tietäisi sanoa heidän nimensä? Siitä on jo kulunut neljäkymmentä vuotta, hyvä herra. He kaatuivat vapaussodassa. Jumala suokoon rauhaa heidän tomulleen.

— Amen.

Äänettöminä kuljimme eteenpäin, metsäkukkien peittämät haudat jäivät taaksemme.

… Ja kun saavuin Branyiszkón huipulle, näin siellä taas metsäkukkien peittämiä, hyljättyjä, maahan vajonneita hautoja lahonneine, kaatuneine puuristeineen… Ajomies nosti lakkiaan ja tehden ristinmerkin rukoili tuntemattomien kuolleitten puolesta…

Äänettöminä kuljimme eteenpäin, metsäkukkien peittämät haudat jäivät taaksemme.

Valveilla ollessani jäivät ne mielestänikin, mutta unissani ne ilmestyivät taas, enkä minä silloin harhaillut bulevardeilla, korsoilla ja gallerioissa, vaan hyljätyillä hautausmailla ja poljettuin hautain keskellä.

… Eräänä kuutamoisena kevätiltana matkustin talonpoikaisrattailla Nagy-Kátasta Pánd'iin. Venyin oljilla puolinukuksissa, kun ajaja pysähti.

— Missä ollaan?

— Tápión sillan luona.

… Me seisoimme Tápió-Bicken tappelutantereella. Kuun keltainen loiste valaisi kenttää kahdelta puolen. Ja kun kohotin päätäni, näkyi keltaisessa loisteessa taas lahonneita puuristejä, maahan vajonneita hautoja… yksi… kymmenen… Ja kun nousin pystyyn ja katsoin ympärilleni, näin kaikkialla, oikealla ja vasemmalla, edessäni ja takanani nimettömien kuolleitten ristejä sadottain, tuhansittain toistensa vieressä… ikäänkuin olisi näköpiiri silmieni edessä laajentunut… minä näin loppumattomiin… koko maa avautui eteeni… ja jyrkiltä vuorilta, hiljaisista laaksoista, metsistä, purojen ja vesiputousten partailta nimettömät puuristit ojensivat minua kohden kuivat, mustat käsivartensa…

Ja silloin minä ymmärsin, mitä nuo puuristit puhuivat.

Tuntemattomat urhot, nimettömät marttyyrit, pienet, unohdetut kohottavat minua kohden kuivat, luiset käsivartensa.

Ne, jotka tuhansittain kaatuivat kentälle ja jäljettömissä haudoissaan nukkuvat ikuista untaan.

Ne, jotka hävisivät ilman pienintäkään kunnian ja maineen toivoa… joita odotti ainoastaan kärsimys ja kuolema… mutta jotka pelastivat kansan kunnian.

Ne, joitten luista kohosivat sotapäällikköjen ja valtiomiesten suuruutta kertovat muistomerkit ja joitten kuuluisuudesta tietää ehkä ainoastaan iltatuuli, kun se heidän haudoillaan puhjenneitten kukkien kanssa kuiskien leikkii.

Ja silloin nousin, paljastin pääni ja kohottaen kaksi sormeani kalpeaa kuutamoa kohden tein sen lupauksen että mitä kykyä Jumala minulle on antanut, sitä olen käyttävä pystyttääkseni viimeisen kansallisen eepoksen pienille henkilöille vaatimattoman muistomerkin.

Niin syntyi tämä kirja.

Siinä on todenperäisiä tapauksia, pölyisistä asiakirjoista, sen aikuisista kellastuneista kirjeistä, vielä elävien aikalaisten suullisista kertomuksista poimittuja. Siinä on haaveellisia juttuja, joilla halusin kuvata silloisten ihmisten huimaa luontoa… Muutamissa kertomuksissa olen kuvaillut omia rohkeita unelmiani… Siellä täällä helähtää iloisemmat kielet jokapäiväisen leirielämän ja hilpeämielisten, yksinkertaisten sotilaspoikien, kansalliskaartilaisten ajatustavan kuvaamiseksi…

Sydämestäni se lähti. Ottakaa se vastaan sydämiinne.

Sztrecsnón punaiset kukat.

I.

Joskus valtaa ihmisen joku suuri suru. Kun katselen lasteni iloisiin silmiin ja kuuntelen heidän yksinkertaista laverrustaan, juohtuu mieleeni, että elämä on niin kaunis ja niin lyhyt. Synnymme maailmaan, kömmimme vähäisen ulos sen lämpimään lekottelemaan, sitten palaamme heti takaisin olemattomuuteen. Kun kuutamoyönä näen myöhästyneitten lintujen kiitävän kuunvalossa, juohtuu aina mieleeni ihmisen elämä. Sekin on samanlainen. Tulemme pimeydestä, silmänräpäyksen näymme valossa, sitten taas nielaisee pimeys. Mistä tulimme, mihin menemme: näitä kahta salaisuutta emme voi selittää.

Mutta minulla on väsyneitä ja ikäviä hetkiä, jolloin elämä tuntuu pitkältä ja toivoisin että minäkin jo olisin tuossa pitkässä mustassa saatossa, joka alati kulkee hautausmaata kohden ja josta ei ikinä loppua tule. Jolloin olen kyllästynyt läähättävin rinnoin ja kalpein kasvoin sinne tänne juokseviin ihmisiin. Kyllästynyt tähän kylmään kivikaupunkiin, sen sairaloiseen komeuteen ja ikuiseen, huumaavaan meluun.

Silloin katoan täältä, eikä kukaan tiedä, mihin olen joutunut. Asetun Lagostan kallioiselle rannalle ja tuijotan ihaillen Adrian siniseen syvyyteen. Taikka piilen kangastavalle tasangolle pieneen valkoiseen taloon ja syön tummaihoisten talonpoikain kanssa yhdestä vadista tähtisen taivaan alla. Taikka nousen Karpaatein korkeimmille kukkuloille ja kuuntelen metsän huminaa, koskien kohinaa ja kotkain kimeätä huutoa.

Ja näiltä paikoilta tuon kotiin vanhoja, unohdettuja kertomuksia. En koskaan tiedä, meren kohinastako ne ilmestyivät, humisevat puutko niitä minulle tarinoivat vai vanhat paimenetko niitä kuutamoyönä korviini kuiskasivat.

Tämänkin kertomuksen olen siten kuullut, tahi ehkä uneksinut?

II.

Kuljeskelin Karpaateilla. Olin noussut korkeita vuoria, enkä päiväkausiin ollut nähnyt ihmisasunnoita.

Ja eräänä päivänä saavuimme vuoren huipulle, jonka yli kulki syvä tie, ja oppaani, vanha Szepes'in porvari Kristian Zimmer, virkkoi osoittaen alas laaksoon:

— Katsokaa, hyvä herra, tuolla on Puola. Tässä seisomme Unkarin rajalla.

Kauvan harhaili katseeni etäisyydessä, vihdoin se väsyi ja palasi läheisyyteen. Silloin huomasin hämmästyen, että huippu, jolla seisoimme, kasvoi pelkkiä punaisia kukkia.

— Katsokaa, vanhus, tällaista en ole ennen nähnyt, tällä vuorella kasvaa ainoastaan punaisia kukkia.

— Se on varmaa, että täällä ei ole ainoatakaan valkeata, sinistä tai keltaista kortta.

— Ja te ette tätä kummastele?

— En.

— Te tiesitte sen?

— Tiesin. Ja tekö ette olisi koskaan kuullut kertomusta Sztrecsnón punaisista kukista?

— En. Onko niistä joku kertomus?

— On.

Vanhus piirteli maahan pitkällä sauvallaan, sitten, ikäänkuin itsekseen jupisten, jatkoi:

— Te herrat, jotka asutte suurissa kivitaloissa toinen toisenne päällä, ette tunne maata. Te luulette, ettei sillä ole järkeä… On kuin onkin. Maa tietää, mitä tekee. Kylässämme hautausmaa on jaettu kahteen osaan. Toiseen osaan haudataan ainoastaan lapsia… Tämä osa kasvaa keväisin ainoastaan valkeita kukkia. Niin kaunis on silloin hautausmaa, on kuin puhtaan lumen peitossa… Ja koko kesän pysyy se samanlaisena. Siksi kun siihen sataa lunta. Ja talvellakin se on kuin täynnä valkeita kukkia. Puhtaat, viattomat sielut uinailevat meillä ijäti valkean käärinliinan alla. Kun minä olin pieni lapsi, kasvoi Sztrecsnón huippukin kaikenvärisiä kukkia, vaan nyt se ei voi muunvärisiä kasvaa kuin punaisia, sillä paljon verta on tälle vuorelle vuotanut.

— Enemmän, enemmän!

Minä asetuin hänen eteensä, katseeni kiintyi häneen ja hän jatkoi verkkaisella, katkonaisella äänellä kertomustaan.

III.

Sztrecsnón huippua vartioitsi kapteeni János Szeredai seitsemälläkymmenelläkahdella honvédilla ja parilla sadalla huonosti varustetulla kansalliskaartilaisella. [Kansalliskaartilaisiksi sanottiin isänmaan puolustukseksi aseisiin tarttuneita kansalaisia. Suoment. muist.]

Kaksi ratsumiestä oli heidän mukanaan, ne lähetti Szeredai Puolan laaksoihin, että pian toisivat tiedon, jos sieltä joku vaara lähestyy.

Silloin jo odotettiin venäläisten hyökkäystä maahan.

Eräänä aamuna tulivat nuo kaksi ratsumiestä täyttä laukkaa ajaen ja ilmoittivat Szeredaille, että ääretön joukko venäläisiä tulvaili laaksoihin ja alkoi hitaasti nousta ylös vuorelle.

Aamusumun lävitse tunkeutui kaukainen torventoitotus ja kova töminä ylös huipulle.

Jo tulevat.

Szeredai kokosi kansalliskaartilaiset ja puhui heille näin:

— Hyvät ystävät, täten käsken teitä, menkää kotiinne, takokaa viikatteenne jälleen käyriksi, pankaa pois kirveenne, piiloittakaa pyssynne. Teillä on vaimo, lapsia, minä en voi pitää teitä täällä. Käännös, lähtekää!

Kansalliskaartilaiset lähtivät. Kapteeni piti vain erään vanhan talonpojan luonaan. Sitten puhallutti hän hätätorvea ja puhui rintaman edessä:

— Pojat! Meitä on tässä seitsemänkymmentäkolme ja tuolta alhaalta sumusta lähestyy meitä satatuhatta venäläistä. Mutta meidän täytyy asettua tätä sotajoukkoa vastaan, jottei sen päälliköt ilmoittaisi ylpeälle tsaarille, että se ilman miekan iskua pääsi Unkarin rajan yli. Meidän täytyy heitä vastustaa… meidän täytyy heille näyttää, että ainoastaan sillä tavalla saattoivat tunkea isänmaamme alueelle, että teurastivat meidät kaikki. Saakoot nähdä että he näitten vuorten toisella puolella tulevat tekemisiin sellaisen kansan kanssa, joka tietää kuolla vapautensa eteen.

… Tuo pieni joukko nuoria poikia kuluneissa vaatteissa kiinnitti palavan katseensa kapteeniin.

— Pojat! Isänmaamme on hukassa. Sellaisella ylivoimalla tullaan päällemme, että meidän täytyy menehtyä.

Aina iloinen Balázs Farkas, ruskeaihoinen ylioppilas Sárospatak'ista, iski kärsimättömästi pyssyllään maahan ja huudahti:

— Herra kapteeni, älä koristele. Pojat! Elämmekö ilman isänmaata vai kuolemmeko isänmaan eteen?

— Kuolkaamme isänmaan eteen, — huusi pieni joukko.

— Pojat! — jatkoi kapteeni liikutettuna, — vaikka te olette vanhoja sotilaita, olette te kuitenkin nuorukaisia. Koko elämä on teille vielä avoinna… joka tahtoo mennä, sen minä heti lasken… Useimmilla teistä on vielä vanha äiti, isä kotona, monella morsian, sisarukset. Joka tahtoo, voi lähteä. Ei ketään syytetä pelkuruudesta, olettehan sadassa tappelussa näyttäneet olevanne urhoja.

Ei kukaan liikahtanut.

— Pojat! — lausui Szeredai, — sanokaa sitten jäähyväiset rakkahillenne. Tämän vanhan talonpojan olen pitänyt täällä, jotta hän veisi kirjeenne. Ja seitsemän-kahdeksantoista vuotiaat ylioppilaat istuutuivat ja kirjoittivat rensseliensä päälle asetetulle paperille viimeiset kirjeensä. Tuo ruskeaihoinen poika kirjoitti kiireesti Sárospatak'in kollegion osoitteella, että nyt valmistautuu kuolemaan isänmaan eteen Juhana Szeredai seitsemänkymmenen kahden kumppaninsa kanssa. Sitten kirjoitti hän siihen jokaisen nimen, pani päivämäärän ja sulki kirjeen. Vaan vielä jäi häneltä aikaa viiden-kuuden muunkin kirjeen kirjoittamiseen raskaskätisten talonpoikaishonvédien puolesta ja niin kauniisti hän kirjoitti, että rakkaat vanhempani älkööt itkekö, sillä isänmaani tähden minä kaaduin, mutta älkää unohtako, että olin kuuliainen, hyvä poika ja rukoilkaa edestäni.

Mutta Szeredai nousi vuoren huipulle ja tarkasti kaukoputkella laaksoja… Nyt hajosivat tuolta viimeiset sumupilvet… kirkas aurinko kultasi koko laakson ja — tuolla alhaalla seisoi kiiltävissä aseissa tuhannen tuhansia sotamiehiä.

Honvédien hätätorvi pysähdytti heidät, he valmistautuivat hyökkäykseen.

— Oletteko valmiit?

— Olemme.

— Marton!

Vanha talonpoika, joka yhtämittaa pyyhki silmiään, astui esiin. Pojat panivat kirjeensä hänen isoon nahkalaukkuunsa.

— No nyt, Marton, kiireesti pois, ykskaks, etteivät tallaisi teitä jalkoihinsa.

— Enkö minäkin voisi jäädä tänne, herra kapteeni? — kysyi hän hiljaisella äänellä.

— Ette — vastasi Szeredai lyhyesti, veti hänet syrjään ja antoi hänelle yhteensidotun hiussuortuvan, kellonsa, sormuksensa sekä kirjeen, — nämä antakaa vaimolleni. Pois, joutuun!

Vanhus lähti pää kumarassa alas vuorelta ja katosi metsään.

— Varuillanne! Ne liikkuvat! — huusi vartija huipulla.

Jokainen tarttui uskolliseen pyssyynsä ja tarkasti sitä huolellisesti. Sitten tuli patruunataskun vuorot monenko venäläisen kuolema siinä piilee? Sillä aikaa kun huipulle asetetut rummuttajat ja torventoitottajat kaikin voimin hälyttivät honvédeja, hiipi pieni joukko sille syvälle tielle, joka vei Puolan rajalle päin ja jonka suu oli rovitettu kivillä ja suurilla pölkyillä.

Yht'äkkiä jyrisivät alempana olevilla kummuilla venäläisten mörssärit ja pommit räjähtelivät Sztrecsnón kukkulalla. Hälytys vaikeni. Molemmat rummuttajat melkein vierien saapuivat sotajoukkoon.

— Entä torventoitottajat? — kysyi Szeredai.

— Kuolivat — vastasi toinen rummuttaja ja näytti pyssyllään ylöspäin.

Katsottiin sinne. Toiseen toitottajaan oli juoksussa iskenyt kuolettava sirpale ja hän suistui eteenpäin, niin että pää jäi tiensyrjään riippumaan, katsoen alas turmatovereihinsa. Kuolema oli muuttanut hänen kasvonsa, avoimesta suusta tippui veri, silmät tuijottivat selkoselällään honvédeihin, ikäänkuin tarkastaakseen uskaltavatko hekin kuolla niin kuin hän.

Pojat katsoivat kalpeina toisiaan.

— Varuillanne! — huusi Sárospatak'in ylioppilas, joka oli kiivennyt ylös tiensyrjään, — jalkaväki tulee tiellä.

Jokainen asettui paikalleen rovitukseen.

Ja pommien räjähtäessä ylhäällä kummulla kuului heidän edessään repäiseviä hurraahuutoja ja yht'äkkiä nähtiin sadottain harmaatakkisia sotamiehiä rientävän heitä päin.

— Laukaiskaa! — huusi Szeredai. Laukauksen jälkeen peitti heidät paksu savu.

— Ladatkaa, laukaiskaa! — komensi Szeredai. Uusi pamaus. Hurraahuudot vaikenivat. Mutta kanuunain jyrinä ja pommien viuhina kuuluivat yhä.

Sárospatak'in ylioppilas makasi jo ylhäällä kukkulalla vatsoillaan ja huusi sieltä alas laaksoon:

— Venäläiset peräytyvät juosten, eläkööt unkarilaiset! Upseerit pysäyttivät heidät, järjestävät heitä. He tuovat mukanaan kanuunoita, muut kanuunansakin tähtäävät tännepäin. Varokaa… Kirottu koira…

Nuori ylioppilas vieri verisenä heidän keskelleen.

— Pyssyni! — puhui hän koristen. — Joku kartessin sirpale sattui vasempaan käsivarteeni, vaan sen minä annan heille takaisin… Pyssyni…

Szeredai tarkasti häntä. Hänen vasen olkapäänsä oli läpiammuttu. Hänet vietiin syrjään. Ylioppilas jatkoi korahdellen:

— He tulevat… Älkää huoliko minusta… pyssyni… antakaa vettä, vettä…

Rummuttaja antoi hänelle juoda ja pesi hänen kasvonsa.

— Varuillanne! — huusi rovitukselta vartija. Honvédjoukko ampui kaksi yhteislaukausta.

Yht'äkkiä rovitus tärähti, melkeinpä meni pirstaleiksi, samassa kaksi pommia lensi räjähtäen heidän päänsä yli. Venäläiset olivat asettaneet kanuunansa heitä vastaan ja pommia heittävät mörssäritkin oli suunnattu rovitusta kohden.

Paksu savu peitti kapean tien. Szeredai tunnusteli itseään kiireestä kantapäähän. Hän ei ollut haavoittunut. Hänen jaloissaan koko joukko miehiä vaikeroiden kamppaili kuoleman kanssa. Kapteeni kiipesi ylöspäin paremmin nähdäkseen. Hälvenevän savun läpi näki hän, että venäläiset eivät hyökkää heitä vastaan, vaan ampuvat räjähtäviä kuulia rovitukseen… Vastapäätä olevat metsänaukeamat olivat harmaina sotamiehistä. Nämä tahtoivat kiertää heidät.

— Joka elää, kiivetköön ylös kukkulalle! -huusi Szeredai alas, — sillä he tukehuttavat meidät sinne tielle. Tänne päin, pojat!

Noin kolmekymmentä puolipyörtynyttä, ruudinsavun mustaamaa olentoa alkoi nyt kavuta ylöspäin. Takimmaisina laahasivat molemmat rummuttajat Sárospatak'in ylioppilasta, joka kuumeesta palavin silmin pyysi milloin pyssyä milloin vettä.

Tuskin olivat he jättäneet solan, kun venäläisten kanuunat sytyttivät rikkiammutun rovituksen tuleen… ja tulen, räiskynän ja kanuunain jyrinän lävitse peloton joukko kauhulla kuuli tuonne alas jääneitten, pahasti haavoittuneitten honvédien tuskallisia vaikeroimisia, jotka vähitellen vaikenivat. Ne olivat joutuneet liekkien uhriksi!

Huipulla seisoivat kuolon kamppailijat selin toisiinsa nojaten.

Yht'äkkiä kaikuu yltympäri metsistä Venäjän keisarihymni, soittokunnat puhaltavat, upseerit karjuvat. Ja huipun alta, metsän rinteestä, joka taholta ilmestyy pajunettimetsä.

Mahtava hurraahuuto tärisyttää ilmaa ja pajunettimetsä liikkuu nopeasti ylöspäin.

He olivat tuskin kolmenkymmenen askeleen päässä.

Silloin kultakypärinen, loistavasti puettu kenraali ratsastaa ulos joukosta ja viitaten miekallaan huutaa terävällä äänellä:

— Stoj! Joukko pysähtyi.

Upseerit lähestyvät kenraalia. Tämä osottaa tuota pivollista unkarilaisia. Eräs upseeri ratsastaa sinne.

— Rendez-vous! (Antautukaa!)

— Tähtäys, laukaus! — vastaa Szeredai.

Unkarilaisten laukausta seuraa joka taholta korvia särkevä paukkina ja savun hälvettyä ei enää kukaan seiso huipulla. Venäläiset lähestyvät hitaasti.

Kenraali menee ruumiitten luo.

— Kaikki kuolleet? — kysyy hän ajutantilta.

— Yksi elää, mutta sen vasen olkapää on rikki ammuttu. Vaan hänkin on tainnoksissa.

— Kutsu lääkäri ja kohdeltakoon häntä kuin olisi hän meidän joukostamme.

— Herra kenraali, saadaanko puhaltaa voittohymni?

— Älkää puhaltako mitään, — lausui loistavasti puettu sotilas ajatuksiinsa vaipuneena — voitto on näitten äänettömien kuolleitten. Mutta komentakaa Tilsitin rykmentistä kaksisataa miestä kunniakkaasti hautaamaan heidät.

Kenraali antoi merkin ja venäläisten joukot alkoivat marssia Unkariin.

IV.

Venäläisten sairashuoneessa Eperjes'issä kutsutti yksi haavoittuneista luokseen papin ja pormestarin. Haavoittunut oli Balázs Farkas, Sárospatak'in ylioppilas ja honvédi, jonka venäläiset olivat tuoneet muassaan ja hoitaneet hyvästi.

— Oletteko kuulleet mitään Sztrecsnón tappelusta? — kysyi Farkas.

— Olemme. Jo kotiinlasketut kansalliskaartilaiset kertoivat, että kapteeni Szeredai jäi sinne seitsemänkymmenenkahden honvédin kanssa. Sitten kertoi siitä eräs Marton-niminen vanha talonpoika, joka toi kirjeet. Mutta enimmin ovat venäläiset upseerit kertoneet.

— Sitä tahdoin tietää. Jäikö kukaan turmatovereistani eloon?

— Ei. Tilsitin rykmentin upseerit laskivat seitsemänkymmentäkaksi kuollutta.

— Minä olen siis ainoa, joka jäi eloon?

— Niin.

— Hyvä. Nyt pyydän kunnianarvoisaa pastoria ja herra pormestaria kuuntelemaan ja panemaan muistiin, kuinka Juhana Szeredai ja hänen seitsemänkymmentäkaksi toveriaan lupasivat kuolla ja kuinka he pitivät lupauksensa.

Ja nuo kaksi kunnianarvoisaa miestä kuuntelivat kyynelsilmin, kauhulla kalpean ylioppilaan hourailevaa kertomusta Sztrecsnón tappelusta.

Illalla kutsuttiin heidät jälleen haavoittuneen luo. Hän oli kuolemaisillaan. Hän oli riuhtonut auki siteensä. Hänen verensä oli vuotanut tyhjiin, hänen musertunut olkapäänsä alkoi tulehtua. Katkonaisella äänellä hän puhui:

— Minä olen tehnyt lupauksen. Minun täytyy seurata tovereitani. He odottavat. Minä olisin pelkuri. E… en… voi jäädä yk… si-sin. Jumala!…

Hän kuoli.

* * * * *

Siitä asti Sztrecsnón huippu kasvaa ainoastaan punaisia kukkia. Hyvä Jumala, jos kaikki tällaiset kertomukset pantaisiin muistoon, kasvaisi tässä maassa ehkä pelkkiä punaisia kukkia.

Tsaari.

1849.

Talvipalatsin neljästäsadasta ikkunasta loisti tulet lumisena Huhtikuun yönä.

Ulkona torilla paloi satakunta roviota loimuavine liekkeineen. Siellä lämmittelivät kuskit ja palvelijat, joitten herrasväet huvittelivat ylhäällä tsaarin luona.

Palatsin porttien edessä seisoi liikkumattomana kaartin krenatöörin vahdit. Pelkkiä jättiläisiä. Ja pelkkiä vanhuksia. Härmä oli tehnyt heidän viiksensä, hiuksensa ja partansa lumivalkeiksi.

Valkoista ja hiljaista oli joka taholla.

Kylminä katsoivat taivaalta tuikkivat tähdet.

Ja palatsissa pelkkää loistoa, valoa, lämpöä kaikki. Jättiläispeilit monistuttavat vierasten joukkoa. Miekan helinä, kannusten kilinä, vaatteiden kahina, hiljainen pakina täyttää ilman.

Suureen kristallisaliin keskittyy elämä. Kymmenen jättiläiskruunua, kussakin kaksisataa vahakynttilää, luo siihen himmeää, miellyttävää valoaan.

Jokaisen katse kääntyy tuon tuostakin kullalla koristettuun ebenholz-oveen päin: sieltä odotetaan tsaaria.

Oven molemmat puoliskot lentävät äkkiä auki. Ylihovimestari astuu sisään, hänen perässään kaksi palvelevaa kamariherraa, sitten tulee näkyviin tsaarin kookas vartalo, kalpeat kasvot, hänen takanaan näkyy kaksitoista punaviittaista suomalaista henkivartijaa leveine miekkoineen.

Kaikki vaikenevat. Ylimykset asettuvat riviin. Mutta tsaarin silmä on oikullinen. Se ei näe sitä ensiksi, jota hovitavan mukaan pitäisi nähdä.

Suosikkiensa Olga-husaarien överstin hän viittaa ensiksi luokseen.

— Kuinka voitte, pojat?

— Huonosti, Sire.

— Mikä teitä vaivaa?

— Me laiskottelemme. Tahtoisimme tapella. Ei mitään ylenemistä, ei mitään kunniamerkkejä.

— Minua miellyttää, kun husaarini janoovat mainetta.

— Sire, sammuttakaa janomme!

— Kärsivällisyyttä, poikani — ja tsaari kulki eteenpäin.

Hän seisahtui kanslerin puolison eteen.

— Ruhtinatar, kuinka jaksatte?

— Hyvin, Sire, sillä näen että Te pidätte paljon Olga-husaareista.

— Tosiaankin minä pidän heistä paljon.

— Silloin Te pidätte pojastanikin.

— Kuinka en pitäisi.

— Miksette nimitä häntä kapteeniksi?

— Ilman sotaa se ei käy päinsä, rouva hyvä.

— Sire, pankaa toimeen pieni sota.

— Hyvä rouva, puhukaa kanslerin kanssa, hän voi sen helpommin panna toimeen.

Näin sanoen jätti tsaari hänet ja astui eteenpäin.

Erääseen nurkkaan vetäytyi muuan itävaltalainen översti ja venäläinen kenraali.

Itävaltalainen oli ruhtinas Lichtenstein, Wienin hovin erityiskuriiri, venäläinen ruhtinas Bolkonski, valtiokansleri.

— Olkaa levollinen, ruhtinas — sanoi Bolkonski — tänään asia ratkaistaan.

— Sitä toivon. Vaan kuinka?

— Kaksi kuriiria odottaa viereisessä huoneessa. Toinen ilmoittaa että olemme hävittäneet turkomanien viimeisenkin pesän, toinen tuo Varsovasta sen tiedon että puolalaiset alkavat liikkua… Unkarin kapinan ensimäiset hyökyaallot tuntuvat jo. Sen lisäksi on huomattava että täällä kotonakin ollaan kovin veltostuneita, vähän verta täytyy meistä itsestämmekin laskea… Sievästä ulkonaisesta sodasta meille aina on elähytystä kymmeneksi- viideksitoista vuodeksi. Sitte vielä tavaranhankkijamme, joitten kanssa olemme niin läheisessä yhteydessä, käyvät sangen tyytymättömiksi… Afääri-kannalta katsoen… Anteeksi!

Tsaari katsoi Bolkonskiin ja tämä kiirehti sinne.

— No, millä sinä pilaat minulta tämän päivän iltani? — sanoi tsaari iloisesti.

— Sire, suvaitkaa kuulustaa kahta kuriiria…

— Mistä?

— Toinen tuo ilmoituksen turkomanien metelistä, toinen unkarilaisten kapinasta.

— Huonojako sanomia?

— Toinen hyvä, toinen niin huono, että sen voi hyväksi tehdä.

Bolkonski nyykäytti tuskin huomattavasti Lichtensteinille ja kiiruhti sitten tsaarin jälkeen.

Viiden minuutin perästä ilmestyi eräs kaartin kapteeni ja kutsui tsaarin luokse vanhan kenraali Paskievitschin, joka unisena nojautui erästä pilaria vastaan.

Hetken kuluttua palasi tsaari takaisin, ruhtinas Paskievitschin ja Bolkonskin seuraamana. Paskievitsch haki ajutanttinsa, löi häntä olalle ja he poistuivat. Bolkonski meni Lichtensteinin luo ja kuiskasi hänen korvaansa:

— Suoritettu. Voitte matkustaa kotiin. Huomisaamuksi on asunnossanne tsaarin kirje keisarillenne.

Tsaari astui kanslerin puolison luo:

— Onnittelen Wladimir Bolkonskia kapteeniksi.

— Kuinka, Sire? Tulisiko sota?

— Tulee.

— Missä? Turkomaneja vastaan?

Se on jo lopussa, mutta samantapaista. Menemme auttamaan Itävaltaa kapinoitsijoita vastaan.

Sitten puhui tsaari kymmenen minuuttia överstiruhtinas Lichtensteinin kanssa, joka sen jälkeen heti kiireesti poistui.

Hänen Majesteettinsa suvaitsi alottaa tanssijaiset ruhtinatar Dolgorukijn kanssa.

Päivä koittaa. Tsaari nukkuu makeasti valkeiden tyynyjensä keskellä. Yht'äkkiä herää hän etäiseen töminään. Oi, Luoja on varustanut tsaarit tarkalla kuulolla. Yksinvaltias nousee istumaan vuoteessaan. Töminä lähestyy, se muuttuu yhtenäiseksi kuorolauluksi. Tsaari soittaa. Kamariherra astuu sisään.

— Mitä se on, Iivana?

— Ratsukaartinpataljoonat lähtevät etelään päin, Itävallan rajalle.

— Se on totta. Aamuviittani!

Ja sillä aikaa kun hän pistää jalkansa kullalla kirjailtuihin persialaisiin tohveleihin, kääritään pehmeä villavaippa hänen ympärilleen. Kamariherra vetää syrjään silkkiset ikkunaverhot.

Kumealla töminällä tulevat kaartinpataljoonat ja mahtavassa kuorolaulussa kaikuu tsaarin hymni. Aseiden kalske, kavioiden kopse, ratsujen tavantakainen hirnunta ja siihen sekaantuva tuhansien ihmisten riemulaulu muodostuu helvetilliseksi sekasorroksi. Ja kylmän, lumisen kaupungin ja kylmän lumisen valtakunnan mahtava valtias kuuntelee kalpeana hymyillen: Siunattu olkohon…

Sitten hän kääntyy, oikoo jäseniään, haukottelee pitkään ja sanoo:

— Iivana, suklaatini!

* * * * *

Mitä tässä olen kertonut, ei ole tapahtunut. En ole sitä mistään lukenutkaan, vaan olen sen uneksinut.

Minua, joka en koskaan ole lekotellut tsaaripalatsien loisteessa, minua, joka hovien komeudesta saan vaan sen verran, mitä kadulla vierivät ruhtinaalliset vaunut roiskuvat lokaa päälleni: minua tarttui kädestä unten oikullinen haltija ja vei kalpean itsevaltiaan häikäisevään hoviin.

Ja siellä näin mitä olen kertonut.

Heille se oli iloisessa tanssiyön hyörinässä ratkaistu mitätön asia, toisarvoinen vähäpätöisyys… meille se merkitsi vapautemme verenvuodatusta, isiemme raastamista vankeuteen, naistemme kärsimyksiä, lippujemme polkemista lokaan.

Se oli paha uni. Näin sen Sztrecsnón huipulla, jonka punaiset kukat kertovat Szeredain ja hänen seitsemänkymmenenkahden seuralaisensa sankarikuolemasta.

Tsherkessiläisen kapteenin kertomukset.

Neljä vuotta sitten olin Kiel'in kanavan avajaisissa, jolloin Pohjan- ja Itämeri yhdistettiin toisiinsa. Melkein maailman jokaisesta maasta oli siellä yksi tai pari sanomalehtimiestä. Edustipa erästä Argentinankin lehteä muuan öljynruskea herra, josta myöhemmin saatiin kuulla, että hän kotimaassaan jonkun aikaa oli ollut tasavallan presidenttinä, kunnes vastustajat verisessä sodassa kokonaan hävittivät hänen puolueensa. Nyt kuului hän tietysti vastustajiin ja johti Parisista puolueen asioita, samalla kun oli useampien kotimaansa lehtien kirjeenvaihtajana.

Hampuri oli kansainvälisten sanomalehtikirjeenvaihtajien kokoontumispaikka. En koskaan unohda sitä iltaa, jolloin tutustuimme toisiimme. Vieraanvaraisen saksalaisen juhlatoimikunnan presidentti ilmoitti pöydällä seisoen että hän toivottaa kaikki läsnäolevat kansallisuudet tervetulleiksi. Sitten hän rykäsi, vaihtoi sota-airueen äänen puhujan paatokseen ja tervehti meitä. Hän ei vielä ollut astunut alas, kun ranskalainen jo seisoi hänen takanaan ja aivan kuivasti ilmoitti, että jos Ranskan valtio on päättänyt lähettää sotalaivansa juhlatilaisuuteen, hän luulee etteivät hekään tee mitään epäisänmaallista tänne saapumalla.

Sitten seurasi italialainen, espanjalainen, ruotsalainen, hollantilainen, venäläinen. Englantilaista vain oli hyvin vaikea saada alkuun, sillä englantilaiset, jotka eivät osaa sanaakaan saksaa, eivät edes aavistaneet, mitä täällä nyt oikeastaan tapahtui. Kun joku sen heille heidän äidinkielellään selitti, eivät he silloinkaan osottaneet suurta harrastusta ja lopulta Graphic'in piirustaja aivan lyhyesti ja kuivasti ilmoitti, että vaikka saksalaiset kaivaisivat kuinka monta kanavaa hyvänsä, Englanti kuitenkin aina pysyy maailman ensimmäisenä merivaltana. Jonka saksalaiset pitivät hyvänä kokkapuheena ja hurrasivat voimakkaasti hänelle.

Eräs innokas marsalkka, joka rikkinäisessä hännystakissa alinomaa juoksi edestakaisin, alkoi huutaa:

— Ungarn! Ungarn!

Kun ilmoittauduin ainoana turanilaisena, tarttuivat saksalaiset minuun ja asettivat pöydälle.

Tällä hetkellä joku parantumaton veitikka (joka, tiedän sen, aina piilee tuolla sydämeni syvyydessä) pani minuun ajatuksen, että sanelisin ukkosäänellä: "Hös vértöl pirosult gyásztér sóhajtva köszöntlek" (Huokaillen tervehdin sinua, sankariveren punaama murheenmaa). Mutta minulla ei ollut rohkeutta sitä tehdä. Sen sijaan sanoin saksaksi etten koskaan elämässäni ole puhujana ollut näin suotuisassa asemassa, sillä saatan huoletta ilman ajattelematta laverrella mitä hyvänsä, ei ainoakaan sielu läsnäolevista ymmärrä sitä. Alotan siis.

Tämän jälkeen pidin unkarinkielellä viisi minuuttia kestävän tervehdyspuheen ritarilliselle Saksan kansalle. Sitten vasta oli minulla tilaisuus iloita, että olin onnistunut tukahuttamaan veitikan itsessäni, sillä puheen jälkeen sain tietää, että siellä on vanha Danzer, Wienissä sanomalehtimiehenä elävä kansalaisemme, joka ei ollut unohtanut unkaria.

Kun astuin alas pöydältä, hyvin täytetyn velvollisuuden nostamat hikipisarat otsallani, tarttui minuun vahvarakenteinen, voimakas ja tuuheaviiksinen mies ja sanoi ranskaksi:

— Te olette unkarilainen?

— Niin olen.

— Minä olen översti Krilov, venäläinen sotilaskirjeenvaihtaja.

— Iloitsen suuresti.

Me vaihdoimme nimikorttia, puristimme kättä, viiden minuutin päästä sampanjoitsimme, kymmenen minuutin kuluttua sinuttelimme toisiamme ja sitten hän veti tuolinsa minun viereeni.

— Ehkä sinua kummastuttaa, että minä lähestyin sinua, unkarilaista? — alkoi hän.

— Tahtoisin todellakin tietää, ketä minun on kiittäminen tästä myötätuntoisuudesta…

— Isääni. Hän näet kenraali Bebutovin komennon alaisena, tsherkessiläis-turkkilaisten ratsumiesten kapteenina, soti teitä vastaan…

— Ja loukkasi…

— Kuinka hän olisi loukannut? Ensiksikin kuulin häneltä sata kertaa, ettei Venäjä koskaan ole tehnyt suurempaa tyhmyyttä ja vääryyttä kuin silloin, kun se auttoi Itävaltaa teitä vastaan… Toiseksi te niin urhoollisesti puolustitte itseänne venäläistenkin ylivoimaa vastaan, että kaikki upseerimme täynnä ihmettelyä palasivat kotiin luotanne… Isänikin. Ja hän pani velvollisuudekseni (ukko oli omituinen mies) että missä hyvänsä tapaan unkarilaisen, kohtelisin häntä veljenäni, ystävänäni ja tekisin kaikki että hän seurassani hyvin viihtyisi.

Luonnollisesti me sen puheen jälkeen tyhjensimme monta lasia Pommeryä aikoja sitten kuolleen kapteenin muistolle. Sitte siirryimme Alsterin mustan veden viereiselle terrassille ja aloimme juoda kahvia, venäläisen tavan mukaan melkoinen määrä paloviinaa sen mukana.

Leveänä lepäsi edessämme vesipeili, jossa Hampurin tuhannet lyhdyt loistivat. Oli suloinen ja lämmin Kesäkuun yö. Venäläinen avasi liivinsä, katsoi etäisyyteen ja sanoi murisevalla äänellä:

Paljon kertoi hän minulle sotaretkestä. Varsinkin siitä hädästä, johon Vácz'issa joutui. Kerronko?

— Heinäkuun 17 päivän tappelusta? Tietysti, tuskin maltan odottaa.

— Tyhjentäkäämme tämä lasi ja sitte kuuntele. Kuvittele, että isäni kertoisi sen minulle.

Unkarilainen.

Heinäkuun 14 p:nä — en enää tiedä niissä leirimme oli — sai rykmenttimme, 2:nen turkkilais-tsherkessiläinen ratsurykmentti, jota kenraali Bebutov itse johti, käskyn piirittää Vácz'ia. Varhain aamunkoitteessa lähdimme liikkeelle, jotenkin varomattomasti; torvenpuhaltajat soittivat marssia ja miehistö hyräili säveltä. Kylissä, joitten läpi ratsastimme, emme nähneet ainoatakaan sielua. Portit, ovet, ikkunat olivat suljetut. Myöhemmin kuulimme eräältä papilta että me kansan silmissä olimme koirapäisiä tataareja, jotka Unkarin kansansaduissa näyttelevät niin suurta osaa. Erään slovakkilaisen kylän (Szöd?) läpi kuljimme myös, siellä pappi muutamien vanhojen miesten kanssa tuli vastaamme kylän päähän; papilla oli risti kädessä, ja kun etujoukkomme lähestyi, kohotti hän sitä. Sitten astui hän ensimmäisen upseerin luo ja sanoi:

— Rukoilen teitä, älkää koskeko meidän hurskaaseen kylään. Me olemme köyhiä, ette te voi meiltä mitään saada.

Rykmentti seisahtui tänne ja miesten annettiin juoda. Sillä aikaa kokoontui yhä useampia miehiä heidän ympärilleen. Vaimoja ja lapsia ei näkynyt ainoatakaan. Myöhemmin saimme tietää että heidät oli kätketty kirkkoon.

— Missä nuorukaiset ovat? — kysyin papilta, sillä kolmeakymmentä nuorempia miehiä en nähnyt.

— Heidät vietiin honvédeiksi, mutta me emme tietysti voineet sille mitään.

Lyhyen levähdyksen jälkeen kuljimme eteenpäin. Ennen pitkää oli edessämme Vácz'in kaupunki, joka heinäkuunpäivän paahtavassa kuumuudessa tarjosi kauniin näköalan. Rauha ja hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Jokainen, jonka tapasimme pellolla tai viinitarhassa, teki ristinmerkin. Mutta oli niitäkin, jotka eivät pitäneet meitä koirankaan arvoisina. Muistan yksinkertaisia talonpoikia, jotka tienvarrella ojan reunalla loikoillen, eivät räpäyttäneet silmiäänkään, kun rykmentti kulki heidän ohitse. He tupakoivat liikkumattomina. Me emme heihin tehneet mitään vaikutusta. Kolmea katua myöten yhtaikaa marssimme sisään Vácz'iin, siten että ensin sata ratsumiestä nelisti kaupungin päähän ja kun tuli ilmi että siellä ei ollut vihollisia, kuljimme kaikki sisään. Bebutov kutsutti pormestarin isolle torille ja selitti hänelle, ettei kenellekään tapahdu mitään pahaa, jos asukkaat käyttäytyvät rauhallisesti. Päinvastaisessa tapauksessa, jos yhdenkään ratsumiehen hiuskarvaankaan kajotaan, polttaa hän kaupungin poroksi. Pormestari kumarsi.

— Eikö täällä jo ole ollutkin joku tappelu? - kysyi Bebutov.

— On. Armottomasti lyötiin itävaltalaiset. Ettekö Te, herra kenraali, tiedä sitä?

Me hymyilimme itseksemme. Seuraksemme annetut itävaltalaiset upseerit eivät liioin kerskailleet siitä.

— Täällä kaatui itävaltalainen kenraali Götz, — jatkoi pormestari.

— Huomauttakaa asukkaita, että tappelun sattuessa vetäytykööt asuntoihinsa, sillä jos he sekaantuvat siihen, kohtaa kaupunkia kova rangaistus.

— Olen rummututtanut sen, herra kenraali. Sitä paitsi on kaupungista kaikki asekuntoiset miehet armeijassa, ja aseitakaan meillä ei ole.

Bebutov asettui piispan palatsiin, me majoitimme rykmentin pääkatujen varrelle. Hyvissä vuoteissa, oivallisen illallisen ja mainioiden viinien nauttimisen jälkeen lepo maistui erinomaiselta. Isäntämme olivat hyvin vaiteliaita. Jos joskus saimme heidät jotain puhumaan, ilmaisivat he sen toivomuksen, että kolera hävittäisi venäläisen armeijan ja pakottaisi sitä tyhjin toimin lähtemään pois maasta.

Seuraavana päivänä, Heinäkuun 15 p:nä, puolipäivän rinnassa laukkaa luutnantti Ivanov hurjalla vauhdilla kaupungin läpi, mukanaan sotnia tsherkessejä. Hän oli käynyt partioretkellä Nagy-Maros'issa ja siellä kohdannut unkarilaisia husaareja. Sitä hän ilmoitti.

Heti paikalla puhallettiin hälytystä. Tuskin oli rykmentti koossa, kun kaupungin päästä ja oikealta puolelta, vuorilta, niinkuin lumivyöryke syöksee husaarijoukko niskaamme.

Monenlaisten villikansain kanssa olen tapellut Euroopassa ja Aasiassa, mutta näin rajua hyökkäystä en vielä ole nähnyt. Torvet räikkyivät, hevoset hirnuivat, tuhansittain miehiä karjui "päälle", miekat välkkyivät ilmassa ja kaviot kumahtelivat maata vastaan.

Raskaalla mielellä läksimme heitä vastaan. Tsherkessi, maailman paras ratsastaja, karautti kauhealla huudolla unkarilaisten eteen.

Tuskin kolme minuuttia kesti tappelu, husaarit tekivät kovan hyökkäyksen ja me peräydyimme. Nuo nuorukaiset tappelivat kuin paholaiset. Päivänpaahtamat ja laihat olivat he ruumiiltaan, laihat olivat heidän hevosensakin, mutta erinomaisen liikkuvaisia. Yli-inhimillisellä voimalla ja nopeudella sattuivat heidän miekaniskunsa tsherkessiläisraukkojemme turbaanipäähän. Sellaista ratsuväkeä en koskaan eläissäni ole nähnyt. Turhaan panimme parastamme: rykmenttimme peräytyi ja pakeni pirstautuneena, husaarien takaa-ajamana Uj-faluun saakka.

Minä jäin Vácz'iin. Sillä kadulla, joka piispanpalatsista vie isolle torille, sain leveän haavan päähäni, syvemmän olkaani ja putosin hevosen selästä. Tappelun melske eteni.

Minä olin pyörtynyt, rikkiruhjottu, suurella vaivalla saatoin nousta ja miekallani koputtaa lähellä olevaa porttia.

Se aukeni. Eräs vanha herra näyttäytyi.

— Jumalan tähden — sanoin — antakaa minulle vettä juodakseni.

Vanha herra tuli vastauksen asemesta ulos, auttoi minut maasta ja vei sisään asuntoonsa. Portin edessä odottivat vanha rouva ja nuori tyttö, jotka taas sulkivat portin meidän takanamme.

Sisällä he antoivat vettä, paloviinaa, pesivät kylmällä vedellä sekä sitoivat pää- ja olkahaavani ja panivat minut vuoteeseen. Neljäkolmatta tuntia makasin mitä kurjimmassa tilassa.

Seuraavana päivänä, jolloin vielä olin hyvin heikko, pyysin univormuani ja miekkaani.

— Älkää nyt jättäkö taloa, kaupunki on meidän käsissämme.

— Ja te uskallatte piiloittaa talossanne venäläisen upseerin?

— Minä en piiloita venäläistä upseeria, vaan haavoitetun ihmisen. Ihmisrakkauden lait eivät koskaan ole kumotut. Ja se ei ole teidän vikanne, että soditte meitä vastaan.

Lämpimästi puristin minä hänen kättänsä.

— Te olette kunnon mies.

— Minun sijassani jokainen kunniallinen ihminen tekisi samoin. Ja sitte siinä on hiukkasen itsekkäisyyttäkin — sitä en kiellä.

Ahaa, ajattelin minä, tämä pyytää minulta suojelusta ollakseen turvassa venäläisiltä.

— No, mitä se on?

— Poikani on honvédien joukossa, sotii kunniakkaasti isänmaansa puolesta. Ja minä olen saanut päähäni että heidän ollessa vaikeassa asemassa vihollinen on kohteleva häntä aivan niin, kuin minä kohtelen vihollista, jos tämä on vaikeassa asemassa.

Uudestaan puristin hänen kättänsä. Itsekseni pyysin anteeksi epäilystäni.

Sen päivän minä vielä olin kuumeessa. Seuraavana päivänä, Heinäkuun 17 p:nä, pamahtelivat kanuunat ja unkarilainen sotajoukko livahti urhoollisen taistelun perästä Paskievitsch'in käsistä. Vielä samana päivänä sain venäläisen sotalääkärin, joka määräsi minut pysymään kolme päivää vuoteessa.

Kahdentenakymmenentenä ilmoittauduin rykmenttiini, yhdentenäkolmatta annoin Rüdiger'ille raportin suojelijastani Vácz'issa. Rüdiger antoi minulle toimeksi viedä hänelle muistoksi rubiineilla koristettu kultakello.

Vanhus otti minut kylmästi vastaan.

— Teitä ei enään mikään vaivaa. Te voitte ratsastaa, käyttää aseita, olla palveluksessa, Te olette nyt jo vihollinen. Minulla ei ole mitään tekemistä kanssanne. Viekää kello takaisin kenraalillenne.

… Ajatuksiin vaipuneena ratsastin leiriin päin. Erikoista rotua, kovaa rotua, viehättävää rotua.

Venäläinen.

Hampurista Kiel'iin ja Kiel’istä Kööpenhaminaan, Tanskan pääkaupunkiin, matkustimme "Prins Valdemar" laivassa.

Hämärässä jätimme Kiel'in lahden. Punaisena laski aurinko länteen ja peitti kaikki tummalla hohteellaan. Pian olimme Itämerellä ja musta laiva kulki nopeasti eteenpäin verilaineita nostavassa punaisessa vedessä. Me istuimme kapteenin komentosillalla, äänettöminä, milloin katsellen näkyvistä katoovaa mannermaata, milloin aavaa merta. Lopulta olimme kokonaan hyrskyävän veden vallassa ja kuuntelimme mastoköysissä vinkuvan tuulen soittoa. Tuli pimeä. Emme enään nähneet toistemme kasvojakaan. Soitettiin illalliselle. Menimme alas sähköllä valaistuun suureen ruokasaliin. Yhteen nurkkaan vetäytyneinä söimme ja joimme ja kun sytytimme sikarimme, sanoi Krilov:

— En ole pitkään aikaan puhunut sinulle isästäni. Mutta vielä on jotain kerrottavaa.

— Olen pelkkänä korvana.

— Kuuntele sitte tsherkessiläiskapteeni Krilovin tarua.

* * * * *

V. 1849 syksyllä alkoivat viimeiset venäläiset sotajoukot marssia Unkarista. Meidän rykmenttimme oli yksi viimeisimpiä. Saatat kuvitella itsellesi, mitenkä me iloitsimme, kun saimme käskyn: "kotiinpäin mars!" Iloisesti laulaen lähdimme pohjoista rajaa kohti. Mutta en kiellä, että oli niitä, joita kotiinlähtömme teki vieläkin onnellisemmiksi kuin meidät ja ne oli maan asukkaat. Me olimme syöneet heiltä jotensakin kaikki ja jätimme heidät kurjuuteen.

Minä johdin jälkijoukkoa. Ratsastin komppaniani kanssa rykmentin perästä. Hitaasti saavuimme Karpaateille. Seutu muuttui autioksi. Sumuisena syyspäivänä jouduimme pieneen kaupunkiin. Siellä asui saksalaisia, talot oli rakennettu vanhanaikaiseen tyyliin. Kun tämä monen päivämarssin aikana oli viimeinen kaupunki, päätimme levähtää siellä. Pienessä, siistissä, yksikerroksisessa ravintolassa tulimme hyvin toimeen; isossa salissa paloi tuli avonaisessa liedessä ja väsyttävän ratsastamisen jälkeen lepo tuntui suloiselta.

Suureksi iloksemme tapasimme ravintolassa rykmentin lääkärin, yleisesti rakastetun vanhan sotilaan, joka ainaisella hyvällä tuulellaan osasi vaikeitten sotaretkien aikana pitää upseerikuntaa hyvällä päällä. Tohtori oli eilen jäänyt rykmentistään, sillä hän oli väsynyt ja tahtoi nukkua tarpeekseen. Minun ei tarvitse sanoakaan, että ruokapöydälle tuotiin Unkarin hienoimpia viinejä ja hyvästi niitä juotiin.

Me istuimme parhaallaan syömässä, kun ovi suurella ryskeellä aukeni ja sisään syöksee paitahihasillaan nuori mies. Hänen selkänsä oli ihan verinen.

— Hyvät herrat, te olette venäläisiä upseereja. Minä olin unkarilainen upseeri, otin osaa kahteenkymmeneenkahteen taisteluun…

Tässä silmänräpäyksessä syöksyi sisään kolme neljä aseellista itävaltalaista sotamiestä. Minä nousin ja astuin sotamiesten eteen.

— Mitä tahdotte?

— Tuota miestä tulimme hakemaan.

— Mitä noilla sotamiehillä on teidän kanssa tekemistä? — kysyin nuorelta mieheltä.

— Hyvät herrat upseerit, — jatkoi unkarilainen — kaupunkiin on saapunut keisarillinen siviilikomisarjus, vangitaksensa pakosalla olevia honvédeja. Meitä on täällä neljä honvédia, jotka antauduimme Komárom'issa ja siellä saadun suojeluskirjan nojalla ei meitä saa mitenkään loukata… Siitä huolimatta keisarillinen komisarjus vangitsi meidät ja kun emme tahtoneet antaa pois suojeluskirjaamme…

Ääni sortui nyyhkytyksiin.

— Annatti hän keppiä, — änkytti hän tuskin kuuluvasti.

— Kuulumatonta! Hirmuista! — huudettiin. Minut valtasi raivo. Nuo hyeenat, jotka vainuen hiiviskelivät kaatuneen jalopeuran ympärillä, herättivät inhoa. Niinkauvan kun jalopeura eli, juoksivat he pelkurimaisesti pakoon, ja nyt he pöyhkeilevät. Astuin sotamiesten eteen:

— Sanokaa pelkurimaiselle herrallenne, että hän heti päästää vapaaksi unkarilaiset vangit, muuten hän joutuu tekemisiin minun, kapteeni Krilov'in kanssa.

Sotamiehet poistuivat. Tohtori pesi ja sitoi honvédupseerin haavat.

Parin minuutin kuluttua astui voimakas, roteva herrasmies saliin.

— Haen kapteeni Krilov'ia.

— Tässä on! — vastasin nousematta paikaltani.

— Minä olen keisarillinen siviilikomisarjus Táray ja kiellän teitä sekaantumasta asioihini.

Uudestaan valtasi minut raivo. Kavahdin pystyyn.

— Nimestä päättäen olette unkarilainen, — lausuin.

— Niin olen.

— Siis ei ainoastaan armoton ja pelkuri, vaan kavaltajakin.

— Herra kapteeni…

— Sellaisia miehiä tahdotte häväistä, jotka ovat taistelleet isänmaanne kunnian tähden ja kunniaksi… konna… konna!

— Minä kutsun sotamieheni! — ulvoi Táray.

— Vahtiluutnantti Vasili, tarttukaa hänen niskaansa… Fedor, puhalluta hälytystä! — ärjyin vimmoissani.

Silmänräpäyksen kuluessa oli Táray sidottu. Seuraavassa silmänräpäyksessä kuului ravintolan portin edessä suuret kaukasialaiset torvemme ja tsherkessit saapuivat nelistävin joukoin, aseiden kalistessa ja huutojen kaikuessa ravintolan eteen.

— Herra kapteeni, te leikitte hengellänne, — korisi käheästi Táray.

— Enkö ole satoja kertoja leikkinyt hengelläni teidän kurjain nahkainne tähden? Ja te olette nyt kyllin röyhkeitä häväisemään ja polkemaan meidän kauttamme voitettuja? Annattaa keppiä urhoollisille sotureille! Luutnantti Baratinski, kahdellakymmenellä miehellä viet tuon veijarin ja ammut hänet kuolijaaksi!… Vasili!… Viidenkymmenen miehen kanssa menet sinä laskemaan honvédit vapaaksi. Joka vastustaa, sen lyöt maahan kuten koiran. Yks, kaks!

Huone tyhjeni. Baratinski ja Vasili poistuivat ja raastoivat mukaansa Tárayn. Ulkona ratsasti yksi sotnia oikealle, toinen vasemmalle päin. Syvä hiljaisuus syntyi. Upseerit katsoivat toisiinsa kalpeina, mutta päättäväisinä, minä kävelin kiihoittuneena edestakasin…

Veripaitainen honvédupseeri astui eteeni, asettui sotilasasentoon ja sanoi:

— Kiitos, herra kapteeni, minä en pelkää kuolemaa, ainoastaan häväistystä vastaan puolustin itseäni. Kiitos!

Ja hän kumarsi ja meni.

Uudestaan hiljaisuus. Kymmenen minuutin perästä tuli Vasili ja ilmoitti että honvédit kaikki olivat vapaat ja ne, joilta oli riistetty suojeluskirja, olivat saaneet sen takaisin.

Kahdenkymmenen minuutin kuluttua kuului taas kavionkopsetta. Heti sen jälkeen astui Baratinski sisään ja tervehti ääneti.

— Onko se tapahtunut? — kysyin.

— On, herra kapteeni.

— Nyt kynä, mustetta, paperia!

Ne annettiin. Minä panin ne rykmentin lääkärin eteen.

— Sinä, tohtoriseni, kirjoita nyt virallinen todistus että keisarillinen komisarjus Táray — kuoli koleraan.

— Mielelläni — vastasi lääkäri kylmäverisesti ja kirjoitti.

Todistuksen annoimme pormestarille, sitten nousimme ratsujemme selkään ja suuntasimme kulkumme alkavassa hämärässä vuorille.

Kaupungin päässä ratsasti eteemme korpraali ja kolme sotamiestä.

— Kaivoitteko hänet hyvästi maahan? — kysyin.

— Niin, ett'ei häntä viimeisenä tuomiopäivänäkään löydetä, — murisi korpraali.

— Hyvä on, pojat, puhaltakaa torvianne, eteenpäin!

Ja kuusimetsä ja pimeys olivat jo aikoja sitten kätkeneet pienen joukon, kun alhaalla laaksossa yhä vielä saattoi kuulla torvien räminän, terävänä, uhkaavana, pelottavana.

Ehkä kavaltajakin silloin kauhistui jäljettömässä, salaisessa haudassaan.

* * * * *

Sydämeni värisi niinkuin kuumennettu kattila. Minun oli lämmin. Otin pois kaulahuivini ja menin ylös kannelle… Kauvan tuijotin hyrskyvään mereen.

Kummalliset ajat! Käsittämättömät ajat! Kun vallananastajat kahlasivat veressämme, kun maa jo oli kahleihin kytkettynä, silloin vieras, vihollisen sotilas pimeässä kaataa ja kostaa kavaltajan, joka oli rikkonut kansaansa vastaan…

Keisari

1849.

I.

Oli kuutamoinen Syyskuun ilta. Syksyinen kaste kimalteli kedolla. Etäällä Tonavan ja Vág'in uomain yli leijaili harmaa sumu.

Kumealla töminällä eskadroona husaareja kulki Komárom'ista O-Gyallaa kohti. Bocskay-husaareja olivat. Syvä hiljaisuus vallitsi riveissä. Ratsujen ja ratsastajain päät olivat painuneet alaspäin. Joskus kalahtivat jonkun varukset, kun hevonen pelästyen jotakin pimeätä pensaikkoa hypähti syrjään.

Etumaisina ratsastivat upseerit. Äänettöminä hekin. Veriset varjot seurasivat heitä hiljaisella tiellä. Eilen oli Klapka antanut ampua kymmenen nuorta husaaria heidän joukostaan; ne tahtoivat karata, sillä — onhan jo kaikki hukassa. Hyviä tovereja olivat ja urhoollisia sotilaita, mutta epätoivo sai heidät horjumaan. Kuolivat. Niin piti käydä. Komárom'in linnaa ei saa pelkurimaisesti heittää: murentakoot rikki viimeisen jalanalan maata Unkarista!

Bocskay-husaarien kolmas eskadroona meni etuvartioksi Puszta-gyallan csárdalle. Linnankomentaja oli laskenut heidän sydämelleen että olisivat varuillaan. He ovat piiritetyt, väkivalta ja petos uhkaa heitä. Ehkä koko maan kohtalo riippuu karnisoonin lujasta käytöksestä.

He lähestyivät Tuszta-gyallan pientä metsää.

— Seis, kuka siellä? — kuului heidän edestään puiden alta.

— Unkari! — vastasi kapteeni Szentgáli.

— Voitte mennä!

Yksi eskadroona Ferdinand-husaareja seisoi siellä etuvartiona; näitä tulivat vaihtamaan Bocskayit. Kohta he pienessä metsässä olevan csárdan edessä astuivat alas hevosen selästä. Niinkauvan kun vartijoita vaihdettiin, puhuivat Szentgáli ja Ferdinand-husaarien päällikkö hiljaa keskenään.

— Mitä uutisia linnasta? — kysyi jälkimäinen.

— Sopimuksen hieronta on alkanut.

— Mitä siitä tiedetään?

— Ei mitään.

— Entä mitä kuuluu maasta?

— Maasta — vastasi Szentgáli katkerasti — ei ole maata, ystäväni. Tuo husaari tuolla metsän rinteessä vartioitsee tällä hetkellä Unkarin rajaa.

Nuo kaksi päivän paahtamaa, myrskyn murjomaa sotilasta katsoivat jäykkinä maahan ja pitkään aikaan ei kuulunut ääntä heidän huuliltaan. Ferdinand-husaarit kokoontuivat vähitellen ja järjestyivät csárdan edessä olevalla avoimella paikalla. Eräs luutnantti antoi kapteenille merkin, että voidaan lähteä.

— Eikö sinulla vielä ole mitään sanottavaa? kysyi Szentgáli.

— Sano husaareillesi että pitäkööt sekä silmänsä että korvansa auki. Viime yölläkin ammutin yhden vakoojan, joka tahtoi puikahtaa linjamme lävitse.

— Millä asioilla hän kulki?

— Kapinallisia julistuksia vei mukanaan Komárom'iin. Tahdotaan saattaa karnisooni eripuraisuuteen että sitte antautuisimme heidän armoihinsa. Hyvästi!

Ferdinand-husaarit ratsastivat pois. Szentgáli järjesti tarkastusupseerit, jotka lakkaamatta kulkivat etuvartijain välillä, ja meni sitte muitten kanssa csárdan juomatupaan. Hevoset jätettiin riisumatta. Täysiin tamineihin jäivät miehetkin.

Talikynttilän liekki oli kalpea ja paloi hitaasti, vitkaan ja katkonaisesti sujui puhekin upseerien kesken. Kaikki olivat sodan karaisemia lujia nuorukaisia, jotka jo koko vuoden olivat yhä seisoneet sotakannalla. He olivat tottuneet joka päivä katsomaan kuolemaa silmiin. Kärsimysten koulussa he olivat kasvaneet yhteen kuin yhdeksi perheeksi. Veljinä rakastivat toisiaan, ilot ja surut jakoivat keskenään. Yksi heistä oli vielä viime vuonna opettaja ja käytti valkeaa munkkikaapua; toinen, Sándor Bardóczy, omisti kaksituhatta holdia maata Szabolcs'issa, kolmas ja neljäs olivat vanhoja keisarillisia ratsuväen upseereja, ja viidettä, tuota parratonta luutnanttia, Kázmér Bodóta, odottivat kotona kaipaavat vanhemmat; lakitieteen ylioppilaasta hän oli tullut sotilaaksi. Kapteeni itse oli ollut kaartilaisena Wienissä ‒ Unkarin kaartissa.

— Mitä murehditte? — puhui kapteeni äreästi upseereilleen — näin se oli tähdissä kirjoitettu… Johan aikoja sitten olemme tietäneet että tällainen tulee loppu. Kuka se hullu oli, joka uskoi että me voisimme kahden keisarin yhdistyneet sotajoukot voittaa?

Hän katsoi ympärilleen. Ei kukaan vastannut. Hienokasvoinen Bodó, jonka ihoa ei aurinko eikä tuuli ollut voinut paahtaa, kääntyi puoliksi poispäin, sillä hän tunsi kyynelten nousevan silmiinsä.

— Sinä Bodó — jatkoi kapteeni — kun tulimme, näin että yhä katselit linnunrataa taivaalla. Ehkä luulit että Csaba sankarin kaatuneet sotilaat uudestaan ilmestyvät unkarilaisia auttamaan? -Siitä on jo pitkä aika, ehkäpä se ei ollut tottakaan — lisäsi hän katkeralla huokauksella.

Bodó ei kestänyt kauvempaa. Hän nousi ja nojautui ulos avoimesta ikkunasta. Eräs nuori husaaripoika, joku debreceniläinen ylioppilas, istui kuistilla ja hyräili puoliääneen, vaan kuin itsekseen, pakenevain "kuruc'ien" ["kuruc" = Rákóczyn sotilaitten tavallinen nimitys. Suoment. muist.] vanhaa surullista laulua:

/p Kézsmárk'issa tuuli puhaltaa, Herran haltuun kallis isänmaa! p/

Nyt todellakin Bodón kyyneleet alkoivat vuotaa.

— Noh — puhui opettaja-yliluutnantti — ainakin me kauniisti katoamme historian näyttämöltä. Emme mädänneet vähitellen, vaan hukuimme veriseen katastroofiin. Loistavasti lopetamme hunnilais-unkarilaisen legendan. Attila alotti, me päätämme. Älkää unhottako — puolentoista vuosituhannen historian me saatamme loppuun. Historian kirjaan olemme ikuisiksi ajoiksi kirjoittaneet Unkarin nimen. Kansa voidaan polkea, panna ikeen alle, mutta ei hävittää. Se on elävä ja muistava meitä.

Toinen husaariupseeri kalahutti miekkaansa.

— Ja minä sanon teille, että vielä ei pidä epätoivoon joutua — puhui hän intohimoisella äänellä — vielä seisoo Komárom, jossa on elatusvaroja yhdeksi vuodeksi ja neljäkymmentätuhatta sotamiestä. Venäläinen sotajoukko kulkee jo poispäin, sillä kolera raivoo sen keskuudessa, ja itsekseen jääneelle itävaltalaiselle me voimme määrätä ehdot. Teemme semmoisen sopimuksen heidän kanssaan, josta koko maalle tulee hyötyä.

— Unelmia, haaveiluja! — mutisi kapteeni.

Bardóczy, Szabolcsilainen maanomistaja, jonka mustissa silmissä tuima tuli säkenöitsi, alkoi lyödä miekallaan maahan.

— Lapsellista puhetta, ämmämäistä pakinaa, jota te täällä olette pitäneet — lausui hän käheällä äänellä, joka vähitellen muuttui kirkuvaksi — minä en luovu niistäkään. Se, että Komárom'illa pelastaisimme maan, on typeryyttä. Ja mitä puhetta se on, että katoamme historian näyttämöltä? Tänne jäämme, vielä ei ole mitään kadotettu, pari rohkeaa miestä voi vielä nytkin pelastaa kaikki. Ymmärtäkää minua — ei pataljoonia, rykmenttejä, kanuunoita tarvita, tähän… kourallinen luja-aikeisia miehiä…

Hänen toverinsa hämmästyivät. Luulivat hänen hullustuneen.

— Olen järjissäni, pojat, uskokaa pois. Mutta tunnustan että eräs päähänpisto on minussa kypsynyt. Silloin se heräsi päässäni, kun Isaszeg'issa saamani miekanisku pani minut vuoteelle neljäksi viikoksi. Sinne saapui tieto liitosta Venäjän kanssa. Silloin ymmärsin että meistä tulee loppu… ja keksin mikä meidät voisi pelastaa… Siitä saakka se ajatus ei jätä minua. Yöllä se häiritsee untani, päivällä se on jäljissäni ja pureskelee minua… Keskellä kanuunain pauketta, hyökkäyksissäkään se ei jätä minua…

— Mikä se on, mikä se on? Puhu! — huusivat toverit kiihkoissaan.

Boddkin palasi takaisin ikkunan luota ja asettui kyynäspäät pöytään nojaten vastapäätä puhujaa. Heidän päänsä koskettivat melkein toisiaan.

— Mikäkö se on? — ja hänen äänensä aleni tuskin kuuluvaksi kuiskeeksi — mennä Wieniin ja vangita keisari omassa palatsissaan.

— Hullu olet! — murisi Szentgáli.

— Mitä ajatteletkaan? — kysyi pappi.

— Tehkäämme niin, tehkäämme niin — rukoili Bodó.

— Se on jo myöhäistä! — sanoi eräs yliluutnantti.

Maanomistaja katseli kotvasen aikaa tovereitaan ja jatkoi sitte:

— Tämä uhkarohkea ajatus on täyttänyt minut kokonaan… itse ajatus… ja siihen määrään, ett'en ole voinut sen yksityiskohtia miettiä. Minulla ei ole aavistustakaan siitä, mitenkä sen voisi toteuttaa.

Hän pyyhkäisi otsaansa..

— Minuutit kuluvat, tunnit vierivät, ja me emme tee mitään… mutta kansan kohtalo riippuu tästä.

Syntyi hiljaisuus. Upseerit tuijottivat kynttilän liekkiin. Kavion kopsetta kuului ulkoa. Csárdan edessä muuan luutnantti hyppäsi hevosen selästä ja riensi sisään.

— Herra kapteeni, valkeaviittaiset rakuunat lähestyvät metsää kohti.

— Eteenpäin! — huusi Szentgáli ja silmänräpäyksen kuluttua istuivat husaarit satulassa.

Etuvartijat komennettiin kiireesti takaisin ja koko eskadroona asettui metsän rinteeseen. Kaukaa kuului hevosten töminää. Husaarihevoset höristelivät korviaan. Bodó, joka oli kiivennyt erääseen puuhun, ilmoitti että rakuunoita saattoi olla korkeintaan kolmekymmentä. Noin kolmekymmentä askelta edellä kulkee kaksi heidän miehistään.

— Se luultavasti on sotaposti, sillä hevosten välissä näin rattaatkin — arveli Bodó, tultuaan alas puusta.

Szentgáli antoi kiireesti määräyksensä. Husaarit ratsastivat sisemmäksi metsään, asettuivat siellä erään avoimen paikan molemmille puolille ja sitoivat kaurasäkeillä hevosten suun. Toista osastoa komensi Szentgáli, toisen uskoi hän Bardóczylle. Suunnitelma oli se, että itävaltalaisten saavuttua avoimelle paikalle, husaarit yhtäkkiä ratsastavat esiin ja, piirittäen vihollisen, kehoittavat heitä antautumaan.

Hevosen töminä lähestyi. Nyt saattoi jo eroittaa, että rattaitten kolinaakin sekaantui siihen. Äkkiä tuli avoimella paikalla näkyviin nuot kaksi etuvartijaa, karpiinit vireillä, hidasta ravia eteenpäin kulkien. Heidän annettiin mennä. Nyt ilmestyi joukko. Ensiksi neljä upseeria. Heidän kypäriensä kullatulla harjalla leikki kalpea kuunpaiste. Upseerit saattoivat olla keskellä avointa paikkaa, kun joukon loppuosa tuli ulos metsästä. Silloin kuului Szentgálin pari lyhyttä huutoa ja salaman nopeudella piirittivät husaarit saksalaiset.

— Hait! — huusi Szentgáli, — antautukaa!

— Säbel raus! Attak! (Sapelit tupesta! Hyökätkää!) — komensi ukkosentapaisella äänellä rakuunain päällikkö.

Tulinen taistelu syntyi. Raskaat rakuunamiekat iskivät kumealla kalskeella husaareihin. Husaarien miekat rapisivat kuin raesade metallikypäreita vastaan. Bardóczy vetäytyi upseerien kohdalle ja ahdisti kovasti yhtä heistä. Silloin laukkasi paikalle nuot kaksi edellä kulkevaa rakuunaa. Toinen kääntyi suoraan Bardóczya kohden ja laukaisi karpiininsa ihan hänen edessään.

… Häikäisevä välähdys, huumaava paukaus… Bardóczy tunsi viiltävää kipua… Mitä hittoa? Tuntuu siltä, kuin hän olisi haavoittunut. Sepä tosiaan ikävää. Yhtäkkiä oli kaikki hiljaa hänen ympärillään… näyttää siltä, kuin vihollinen olisi paennut… Ja kun hän katsoi taivasta, tuikkivat tähdet äärettömässä avaruudessa huimaavassa etäisyydessä… kuin olisi koko taivaanlaki laajentunut…

II.

Hän astui alas hevosen selästä ja tarkasti haavaansa. Vähäpätöinen pieni naarmu käsivarressa. Hyppäsi taas hevosen selkään ja katsoi ympärilleen… avoin paikka oli täynnä kaatuneita valkeaviittoja. Näyttivät semmoisilta kuin lumi keväällä lumensulamisen aikana. Tuossapa jo tuli takaisin Szentgálikin.

— Olemmeko valmiit! — kysyi Bardóczy.

— Olemme.

— Mikä on tulos?

— Kaksitoista tapoimme, loput sekä upseerit otimme vangiksi. Ainoastaan yksi luutnantti saa kiittää hyvät arabialaista ratsuaan, että pelastui… Mutta tulos on loistava… Tiedätkö mikä on saaliimme?

— Mikä?

— Haynaun koko posti keisarille, kaksitoista unkarilaista lippua ja muita voiton merkkejä. Olemme pilanneet hovin ilon. Keisari odotti näitä upseereja joukkoineen ylihuomiseksi Wienin linnaan erityiseen vastaanottoon.

Bardóczyin silmät välähtivät.

— Mitä puhut?

— Mitä upseereilta kuulin.

Bardóczy ratsasti aivan Szentgálin viereen.

— Ystäväni, nyt on tilaisuus.

— Mihin?

— Keisarin vangitsemiseen. Kohtalo on antanut käsiimme välikappaleen.

— Kuinka?

Bardóczy alkoi kuumeentapaisella kiihkolla supattaa Szentgálin korvaan.

— Toivoton ajatus.

— Toivottomampi on maan asema. Tässä vain hulluus enää auttaa.

— Hyvä, toteuta tuumasi! — sanoi Szentgáli päättävästi. — Minä vastaan Klapkalle poissaolostanne.

Bardóczy ryhtyi heti valmistuksiin. Rohkeimmat, tarmokkaimmat husaarit puettiin rakuunoiksi. Sekä vangituilta että kaatuneilta riisuttiin univormut. Upseereiltakin otettiin vaatteet ja kaikki todistuskirjat. Ennen lähtöä sekä upseerien asiakirjat että heidän matkasuunnitelmansa ja rattaitten sisällysluettelo tarkoin opittiin ulkoa, jotta kaikki hyvin osaisivat näytellä osaansa. Bardóczysta tuli rakuunakapteeni, eräästä vanhasta husaari-yliluutnantista, Bodósta ja papista luutnantit.

Szentgáli syleili, suuteli heitä.

— Jumala johdattakoon teitä, hyvät ystävät. Minusta tuntuu ett'emme enään koskaan toisiamme tapaa.

— Tämä meidän on tehtävä. Ja älä unohda: viisaat ihmiset ovat jo näytelleet osansa loppuun, nyt seuraavat hupsut.

Valkeaviittainen husaarijoukko (ihan yhtä monta kuin rakuunoita oli ollut) asettui rattaitten ympärille, joista he eivät olleet ottaneet mitään pois, ja lähti liikkeelle. Husaarit vielä nauroivat tätä pilantekoa. Heille ei ilmaistu mitenkä vaaralliselle matkalle lähdetään.

Kun saavuttiin metsässä pienelle avoimelle paikalle, korskahti säpsähtäen Bardóczyn hevonen. Ratsastajat säikähtyivät kauhusta. Tuossa oli puuhun kiinni sidottuna ammuttu vakooja. Ruumis oli eteenpäin taipunut, silmät tuijottivat kuopistaan ja kuolemanpelko ja tuska olivat vetäneet kasvojen jäntereet siten kokoon, että hän näytti nauraa irvistävän. Kuu loi kylmää, kalpeaa valoaan veripaitaiseen ruumiiseen, joka ikäänkuin pilkaten olisi laskenut… yksi… kaksi… kolme… neljä… viisi… hahaha… Montako noista palaa takaisin?

Ratsastajat käänsivät pois päänsä… Nuoremmat tekivät ristinmerkin.

III.

Seuraavana päivänä illalla he kulkivat Lejthajoen yli ja saapuivat pieneen kylään lähelle Wieniä. Matka oli kulunut esteettömästi; missä upseerit tahtoivat ruveta pakinoihin heidän kanssaan, vastasivat he ainoastaan: Keisarin käsky ja heti heidät päästettiin menemään. Suurempia karnisooneja he huolellisesti välttivät. Bardóczy johti joukkoa erinomaisen järkevästi, taitavasti ja kylmäverisesti.

Saavuttuaan Wienin edustalle Bardóczy kutsui joukon kokoon ja selitti heille missä ollaan ja mihin mennään.

Husaarit katsoivat ällistyneinä toisiinsa. Useimmat eivät edes ymmärtäneet mistä oli puhe. Upseerit selittivät sen vielä kerran. Keisari tuodaan pois Wienistä ja pakoitetaan kutsumaan sotajoukkonsa pois meidän maasta ja ainaiseksi jättämään unkarilaiset rauhaan.

Sen he ymmärsivät. Ja nyt katselivat he ympärilleen loistavin silmin. Tuo suuri mahdoton tehtävä näytti ikäänkuin ylentäneen heitä.

— Me suoritamme sen. Miksi emme sitä tekisi? Mikä meitä odottaa? Korkeintaan kuolemme, — niin huusivat he toinen toistaan kovemmin.

Silloin Bardóczy veti miekkansa tupesta ja ojentaen sen sanoi:

— Jokainen laskekoon miekkansa minun miekkani päälle.

Se tapahtui.

— Jokainen sanokoon perässäni, mitä minä sanon.

Ja verkkaisella mutinalla vannoivat kuolemaan määrätyt skythalaiset:

— Unkarin kunnian kautta vannomme että kuolemaan saakka seisomme toistemme vieressä. Joka pakenee, olkoon kirottu, heittäköön hänet ulos hautakin ja niinkauan kun yksikään unkarilainen elää tässä maailmassa, mainitkoon hänen nimensä sellaisella inholla kuin ruttoa.

Bardóczy suuteli miekkaansa ja pisti sen tuppeen. Muut tekivät samoin. He tunsivat itsensä uroiksi, kaikkiin kykeneviksi.

IV.

On aamu. Edessämme on keisarikaupunki monine tuhansine taloineen, keskellä pyhän Tapanin kirkko ruskean torninsa kanssa. Tuhansittain ihmisiä kiiruhtaa työhönsä, ilma on täynnä savua ja tomua. Monet sadat kirkonkellot kutsuvat uskovaisia aamumessuun. Bardóczyn joukko kulkee välinpitämättömänä kaupungin läpi keisarin linnaa kohden. Kansa katselee heitä uteliaana.

Kas tuossa on linna… harmaitten, kuluneitten muurien takana asuu mahtava vallanpitäjä… Säihkyvin silmin katselee Bardóczy ylös linnaan… Astutaan ulkoportin lävitse… Vartijasta astuu aseisiin, soittokunta soittaa keisarihymniä… ensimmäisessä kerroksessa aukenee ikkuna ja ystävällisen näköinen kaunis, nuori mies hymyilee alas pihaan astuvalle joukolle.

— Keisari! — kuiskaa Bardóczy. Upseerit kalpenevat ja purevat huulensa yhteen. Heidän sydämensä sykkii kovasti.

Ylhäällä odotetaan heitä. Menkäämme! He hyppäävät alas hevosen selästä ja antavat ohjakset kahdelle husaarille. Sitte he, nuo kaksitoista unkarilaista lippua mukanaan, lähtevät astumaan ylös leveitä portaita.

— Mitä nyt? — jupisee Bodó.

— Kuulkaa — kuiskaa Bardóczy — keisari ottaa meidät vastaan yksinään. Me ympäröimme heti hänet ja uhkaamme kuolemalla, jos hän ei tee mitä käskemme. Heitettyämme tämän rakuunaviitan hänen ylleen tuomme hänet alas ja kun hän käskystämme on sanonut hovimestarille, että lähtee meidän kanssamme Schönbrunn'iin, ratsastamme sukkelasti pois hänen kanssaan.

Kannukset kovasti kilisten kajahtavissa käytävissä he saapuivat valtaistuinsalin ovelle. Siinä Bardóczy katsahti taaksensa. Kaikkien silmät loistivat niinkuin hänenkin. Hän näki että tässä joukossa ei ollut ainoatakaan pelkuria.

He asettuvat vastapäätä valtaistuinta. Suuri kaksoisovi aukenee.

— Keisari! — huutaa kimeä ääni.

Kumartavien kamariherrain tiheän rivin välitse astuu sisään kevein askelin keisari ja nousee valtaistuimelle. Hovimestari viittaa pitkällä, kultaisella sauvallaan, kamariherrat katoovat. Hovimestarikin poistuu. Keisari katsoo heihin lempeästi, ystävällisesti, rohkaisevasti. Hänen kauniit siniset silmänsä loistavat ilosta. Husaarit eivät liikahda. Jokin taikavoima on lumonnut heidät…

Bardóczy astuu askeleen eteenpäin.

Silloin kuuluu ulkoa sekavaa melua, ovi paukahtaa auki ja nuori rakuunaluutnantti syöksähtää sisään.

— Pakoon päässyt luutnantti! — huusi Bodó. Luutnantti juoksee valtaistuimen luo. — Majesteetti… petosta… tahdotaan tappaa teidät… Apua, apua! Nämä ovat unkarilaisia!

Avoimeksi jääneestä ovesta rientää sisään hovisantarmeja.

— Hyökätkää päälle! — ärjyi Bardóczy.

Ja paljastettu miekka kädessä hyökkäsi hän valtaistuimelle.

Mutta keisari ei enään ollut siellä. Hän oli kadonnut valtaistuimen takana olevan salaoven kautta. Kuolettavan iskun otti vastaan rakuunaluutnantti. Verisenä luhistui hän maahan.

Sillaikaa olivat husaarit pistäneet kuoliaaksi nuo pari santarmia ja sulkeneet ovet.

Ulkoa kuului linnan hätäkellon kajahdus ja hälytystorvien räminä. Kokoontuvan sotaväen kumean astunnankin saattoi kuulla.

Husaarit olivat riisuutuneet paitahihasilleen. Kullakin oli kädessä miekka ja ladattu karapiini. Salin keskellä muodostivat he piirin. Yhdellä silmäyksellä ottivat he jäähyväiset toinen toisiltaan, sitten kaikui laulu:

/p "Herra taivaan armias, Siunaa Magyar-kansaa! Taisteluissa voimallas Ollos kalpanansa!" p/

— Loistava loppu, pojat! — huusi innoissaan pappi. — Niebelungien kuolonkamppaus!

… Sitte, kuin annetusta merkistä, kaikki ovet ja ikkunat yht'äkkiä romahtivat sisään ja kauhealla räiskinällä paukkui viisikertainen laukaus pientä joukkoa vastaan.

Bardóczy vaipui polvilleen, katsoi ympärilleen. Ammuttuna yhteen kasaan makasi koko joukko. Veristen ruumisten päälle sortui hänkin ja meni tainnoksiin.

V.

Aukaistuaan silmänsä, hän huomasi olevansa sairashuoneessa. Orjantappurakruunua kantava Kristuksen kuva riippui seinällä. Hänen ympärillään vuoteita. Lempeäkasvoinen nunna kumartui hänen ylitsensä ja kysyi ystävällisellä äänellä:

— Tahtooko herra yliluutnantti jotain? Bardóczy katsoi häneen hämmästyen.

— No, jäinkö minä elämään?

— Jumalan kiitos, jäitte. Mutta kovin kauan häilyitte elämän ja kuoleman vaiheella. Pari kolme viikkoa olette maannut tainnoksissa.

— Ja toverini kaikki kuolivat?

— Mitkä toverit?

— Tiedättehän, ne, jotka olivat linnassa kanssani, kun keisari tahdottiin tappaa… kai siitä jotain tiedätte.

— Tappaa keisari? Herra yliluutnantti, pysykää vain levollisena, minä panen vähän jäätä päänne päälle.

Bardóczy katseli eteensä kuin unissakävijä.

— Sanokaa, minä pyydän, missä minä olen?

— Komárom'issa sotalasaretissa.

— Komárom'issa? Kuinka olen joutunut tänne?

— Saitte syvän haavan Pusztagyallan tappelussa, kun rakuunoilta otettiin Haynaun posti.

Bardóczy pyyhkäisi otsaansa. — Se oli siis haavakuumeen unia! — jupisi hän — Mikä jyminä se on, ikkunan alla?

— Unkarilaiset sotajoukot kulkevat ohitse.

— Mihin?

Nunna vaikeni hetkeksi, sitten vastasi hän epäröiden:

— Luulen, tietääkseni… lähtevät pois kaupungista.

Bardóczy hypähti vuoteelta.

— Onko linna heitetty? — huusi hän käheästi.

— On.

Bardóczy juoksi ikkunaan ja kurottautui ulos. Tuolla alhaalla kulkivat syvässä hiljaisuudessa aseettomat husaarit palttinarensseli niskassa. Pitkin tietä oli asetettu jalkaväkeä. Lasaretin edessä, olevalla torilla seisoi rykmentti krenatöörejä, rintama rakennusta kohti. Yht'äkkiä nousi lasarettirakennuksen otsikkoon verkkaisesti liehuen keisarillinen lippu. Rumpumajuri antoi merkin, soittokunta soitti keisarihymniä, rykmentti teki kunniaa.

… Silloin putosi sairashuoneen toisessa kerroksessa olevasta ikkunasta ihmisruumis raskaalla jyskeellä kiviselle kadulle, jääden siihen verisenä, muodottomana, pää rikki ruhjottuna venymään.

Soittokunta kajahutti edelleen keisarin kunniaa. Mutta toisen kerroksen ikkunassa rukoili ääneen eräs nunna.

Zsadony ja Kamasz.

Valloitettuaan Budapestin, Windisgratz istuutui kansliaansa ja järjesti Unkarin hallinnon. Hän oli juuri säätänyt sen — emme kiellä tärkeän asian, kuinka monen kreutzerin leimamerkki oli pantava tuomioistuimelle annettavaan hakemukseen, kun Tisza-virran takaa syöksyi esiin unkarilainen sotajoukko ja alkoi Szolnok'in luona ahdistaa itävaltalaisia. Tämä ikävä seikka saattoi ruhtinaan kääntymään hallintoasiain pehmeiltä nurmikoilta sodankäynnin kolealle uralle — kuten tiedämme, huonolla menestyksellä.

Szolnok'in ottelu pelästytti itävaltalaisia niin, että veivät sotaväkensä pois Cegled'istäkin. Hyvät ceglediläiset, joiden taakkana vihollinen oli koko talven ollut, hengittivät taas vapaasti. Pitämättä jääneihin sianteurastuskemuihin ryhdyttiin kiireesti; kauan lihotetut siat olivatkin jo tukehtua liiallisesta hyvinvoinnista. Koko kaupunki oli pelkkää iloa. Kun saksalainen läksi, tuli unkarilainen. Saapuivat kansalliskaartilaiset, jotka viime vuonna Schwechat'in likellä, Sukoro'n luona, olivat urhoollisesti taistelleet serbejä vastaan ja niin osanneet viikatteillaan suorittaa kaikki väärät asiansa, ett'ei saksalaisista, kroaateista, serbeistä jäänyt ainoatakaan jälelle.

Ainoastaan maanmittari János Dobos ei ollut tyytyväinen ceglediläisten urhotöihin.

— Se on totta että viime vuonna läksimme kolmetuhatta miestä Kossuth'in kehotuksesta, mutta suuri osa palasi kotiinkin. Sitte loikoilimme koko talven vatsallamme.

— Entäs ne, jotka menivät honvédeiksi! -sanoi joku siihen. — Mitä merkitsee nuo kahdeksankymmentä, sata miestä? Olisimme voineet antaa kolmesataakin honvédiä. Minä näen täällä kotona kylläkin voimakkaita nuoria miehiä, joitten paikka olisi armeijassa.

— Mutta kun saksalainen oli täällä niskoillamme! Emmehän voineet liikahtaa.

— Hyvä. Sen myönnän. Mutta liikkukaamme nyt. Nyt on jo niskamme vapaa.

— Liikkukoon herra insinööri! Sitte liikkuu kaupunkikin.

Ja herra Dobos alkoi liikkua. Hän toitotti kokoon ratsastavan kansalliskaartin. Hyvin syötettyjen, kiiltävänkarvaisten, harmaitten hevosten selässä kokoontui noin kolmesataa nuorukaista raatihuoneen edessä olevalle torille ja sen viereisille kaduille.

— Pojat! — puhui Dobos — jos koskaan, niin meidän nyt täytyy saattaa saksalaiset satimeen. Nyt on aika jokaisen tehdä tenää. Jos kaikki hyökkäämme heitä vastaan, lyömme heidät kuolijaaksi jäätyneillä maakokkareillakin, ei siihen aseitakaan tarvita. No, tuletteko kanssani?

— Ennemmin tänään, kuin huomenna. Sillä sitten alkaa kevättyöt — vastasi muuan iäkkäämpi talollinen.

— Ei ole mitään kiireellisempää kevättyötä kuin vihollisen pois lakaiseminen, hyvät ystävät — vastasi Dobos.

— Sekin on totta — sanoi siihen viisaasti talollinen. —

Sitten ositti Dobos joukon, määräsi alipäälliköt, pani jokaisen velvollisuudeksi hankkia hevoselle apetta ja itselleen täysi eväskontti, ja iltapäivällä lähdettiin laulaen Alberti-Irsaa päin. Etumaisena ratsasti Dobos pääesikunnan kanssa.

— Olisi suuri asia, pojat, jos voisimme anastaa yhden keisarillisen lipun… Vaan enemmän minua miellyttäisi, jos saisimme käsiimme jonkun kanuunan…

— Lipun asettaisimme kaupunginhuoneen saliin.

— Ja kanuunan sen pihalle.

‒ Juhlapäivinä herättäisimme aina kansan tämän kanuunan laukauksella…

Näin suunnitteli esikunta, kunnes Pilis'in torni alkoi häämöittää. Laulajat vaikenivat.

‒ Miksette laula? — kysyi ylipäällikkö.

‒ Entäs jos vihollinen on Pilis'issa?

‒ Se on totta.

Nyt Dobos valitsi neljä miestä, joilla oli paraat hevoset.

‒ Te ratsastatte käyden kylän päähän ja sieltä laskette täyttä laukkaa takaisin kylän lävitse. Jos teitä ammutaan, merkitsee se että vihollinen on kylässä. Silloin teette kierroksen rautatielle päin ja tulette takaisin antamaan raportin.

Yksi valituista nuorista pojista intti vastaan:

Eikö olisi ehkä parempi kysyä tuolta talonpojalta, joka tuolla tulee kylästä?

‒ Tee mitä käsken. Minä ymmärrän sen paremmin. Tämä on strategiiaa. Kyllä minä tiedän kuinka sotaa käydään.

Vakoilijat lähtivät, mutta joukko seisahtui akaasiapuiden alle. Dobos piti pienen esitelmän ratsusotamiehen velvollisuuksista. Hänen mukaansa on ratsumiehelle ainoastaan yksi komentosana: "Päälle"! Kun hän sen kuulee, vetäköön miekkansa ja syösköön vihollista vastaan. Se on hyvin yksinkertaista. Sen jokainen voi ymmärtää.

—— Entä jos vihollinen sanoo: "päälle" ja ryntää meidän kimppuumme? — kysyi Istvan Kamasz.

—— Silloin suljet silmäsi, tartut molemmin käsin miekkaasi ja huidot ympärillesi kuin paholainen.

Tämäkin on selvää oppia. Joukko oli jo täydellisesti tutustunut sotatieteiden salaisuuksiin.

Ennen pitkää palasivat partioretkeläiset ja ilmoittivat ettei vihollista oltu nähty eikä kuultu Pilis'issa. Joukko siis painui eteenpäin.

He saattoivat ehkä jo olla Vecsés'in lähellä, kun tasangolla jakaantuivat kolmeen riviin ja niin ratsastivat verkkaisesti eteenpäin. Yht'äkkiä kuuluu kanuunanlaukaus, suhinaa ja seuraavassa silmänräpäyksessä nuori Páli Zsadony huutaen: "Nyt tuli loppu!" sortui maahan hevosineen.

Ja silloin äkkiä selvisi Dobosille, että ratsusotamiehen elämässä on useampiakin komentosanoja. Hän huutaa täyttä kurkkua:

— Hajaantukaa, miehet!

Saattaa olla että hän sillä tarkoitti hajalle menoa kanuunankuulain tähden, mutta joukko käsitti sen toisin, ja kääntyen takaisinpäin, karautti suitset löysinä sinne mistä oli tullut. Dobos perässä.

Yksi mies jäi paikalle: Istvan Kamasz, Páli Zsadony'in ruokakumppani.

— Et suinkaan sinä kuollut, Páli? — kysyi hän hevosen selästä.

— En kuollut, koska elän, mutta ehkä olen jalaton.

— Jahka katson.

Hän astuu alas hevosen selästä, vetää toverinsa hevosen alta. Pália ei tosiaankaan mikään vaivaa, mutta hevonen on oikaissut koipensa. Kuula oli repäissyt etulavan puhki.

— Tiedätkö mitä, veikkonen, — sanoi Kamasz — minun hevoseni jaksaa kyllä kantaa meidät molemmatkin, kiipee minun taakseni, ja sitte paetkaamme.

— Sepä hyvä.

— Mutta kuules, olisi vahinko jättää tuo kaunis, uusi satula hevosesi päälle, päästä se solista.

Zsadony päästi.

— Nyt näen, että hevosesi on äsken kengitetty. Eihän jätetä tänne uusia kenkiä.

He kiskovat kengät hevosen jaloista, ja tällä tavoin sälytettynä Zsadony kiipesi Kamasz'in taakse hevosen selkään ja niin ratsastivat he takaisinpäin.

Asetovereitaan he tietysti eivät missään tavanneet, mutta Pilis'issä saivat tietää että Dobos oli koonnut osan joukosta ja vienyt sen Ecser'iin päin, jossa unkarilainen armeija on leirissä.

Alberti Irsassa he jo kuulivat että Cegled'in ratsastavat kansalliskaartilaiset olivat joutuneet kahakkaan kymmenen tuhannen saksalaisen kanssa ja urhoollisen ottelun jälkeen, jossa kaatui puolet unkarilaisista, olleet pakoitetut peräytymään.

(Se oli kaunista heiltä, ett'ei puolet vihollisista kaatuneet!)

Oli pimeä ilta, kun he saapuivat Cegled'iin. Jättäen satulan ja hevosenkengät toverinsa hevosen selkään, Páli Zsadony riensi isänsä talolle.

Pitkän koputuksen jälkeen kuuluu laahaavia askeleita ja eräs ääni huutaa:

— Kuka se on? Mitä tahdotte?

— Minä se olen, isä, Páli-poikanne.

— Se ei ole mahdollista!

— Miks'ei?

— Siksi että minun poikani kaatui urhoollisesti Vecsés'in tappelussa.

(Kotona siitä jo oli tullut tappelu.)

— En minä kaatunut, isä, sillä olen tässä.

— Mene hiiteen, sinä maankuleksija hirtehinen! Sanoinhan että Páli Zsadony todellisena sankarina kuoli isänmaan edestä… hän ei juossut pelkurimaisesti pakoon, kuten muut.

Páli kohautti olkapäätään ja jätti itsepäisen vanhuksen, joka oli niin ylpeä poikansa sankarikuolemasta. Hän meni suoraan pappilaan, suuren kaksitornisen reformeeratun kirkon vieressä. Kunnianarvoisa pastori kai saattaa hänelle sanoa mitä hänen tässä vaikeassa asemassa on tehtävä. Kun isänsä ei tahdo uskoa, että hän elää.

Palvelija kantaa juuri vettä taloon.

— Näkyypä, tyttöseni, kanslian ikkunasta vielä valoa. Kysy kunnianarvoisalta pastorilta, saisinko eräässä tärkeässä asiassa puhutella häntä.

Palvelija tulee takaisin.

— Kunnianarvoisa pastori käskee sanoa, että jos asianne koskee kuolevaa ihmistä, niin voitte tulla sisään.

Juuri sitä se koskee. Kuolevan, taikka ehkä kuolleen ihmisen asiaa.

Näin sanoen hän astui sisään. Kunnianarvoisa pastori istui kyynäspäät kirjoituspöytää vastaan ja luki. Hän ei edes katsonut ylös.

— No, mikä on?

— Olen pahassa pulassa, hyvä herra.

Nyt hän katsoi ylös. Sitten hypähti seisoalle. Silmälasinsakin otti pois, paremmin nähdäkseen.

— Ettekö suvaitse tuntea minua? Minä olen Páli Zsadony.

— Tiedän että olet hän, mutta en usko sitä. Sinähän kaaduit Vecsés'in tappelussa.

Páli naurahti ja kertoi sitte Vecsés'in tappelun historian. Ainoastaan yksi mies siellä kaatui, sekin oli hevonen, hänen kelpo Ráronsa. Sitten kertoi, hän kohtauksen isänsä kanssa ja kysyi mitä nyt oli tehtävä?

— Se ei vielä ole mitään päätti kertomuksen pappi — illansuussa kävi täällä isäsi ja pyysi että huomenna kello kahdeksan jumalanpalveluksessa pitäisin kiitosrukouksen edestäsi ja mainitsisin puheessani että olet sankarina kuollut isänmaan eteen. Olen sen jo laatinutkin. Vastikään rupesin opettelemaan sitä ulkoa. Hän sytytti piippunsa.

— Tiedätkö mitä, poikaseni, jottei se ainakaan menisi kokonaan hukkaan, luen sen sinulle. Harvalle ihmiselle tapahtuu se onni, että täysin terveenä saa kuulla oman kuolinpuheensa.

Kunnianarvoisa pastori oli osannut kauniisti liioitella Pálin kuolemaa. Sadottain kanuunia jyrisi siinä ja kokonaiset kyrassierirykmentit tömisivät Vecsés'in kentällä. Sitten seurasi maahan hakkaaminen, jonka Páli suoritti kunnes monta tuhatta miestä lannisti hänet. Hänen punainen verensä juoksi ja hedelmöitti maan, josta Unkarin vapauden puu on nouseva. Kaupunki ja Zsadonyn perhe voivat olla ijäti ylpeät hänestä ja muistokivi on pystytettävä nuorelle sankarille, jotta lastemme lapset oppivat innostumaan hänestä j.n.e., j.n.e.

Kun kunnianarvoisa pastori lopetti lukemisen, huomasi hän hämmästyksekseen, että Páli peittää kasvonsa ja itkee katkerasti.

— Mikä sinua vaivaa?

— Minua harmittaa, että elän… Häpeän, että jäin eloon… Ei, minä en saatakaan elää siltä, etten kuollut… olen päättänyt… Vielä tänä yönä hirtän itseni.

— Oletko hullu! — torui pappi.

— Kunnianarvoisa pastori… vaikka eläisin sata vuotta, noin kaunista ei minusta koskaan sanottaisi… Sellaistahan ihmistä ei vielä ikinä ole ollut Cegled'issa!

— Millaista ihmistä?

— Sellaista kuin minä — olisin voinut olla. Sellainen kuin olen kunnianarvoisan pastorin puheessa. Ei, minun velvollisuuteni on kuolla. Hyvästi…

— Seis narri! — huusi pappi, tarttuen häneen — sanon sinulle jotakin järkevämpää. Páli seisahtui.

— Mene unkarilaiseen armeijaan, suoraan Damjanics'in luo ja rupea honvédiksi hänen sotajoukkoonsa… siellä jaetaan tuhkatiheään kuolemaa. Minä en tiedä mitään kotiintulostasi ja huomenna itketään sinua niinkuin olisit Vecsés'in tappelussa kaatunut.

— Kiitoksia, kunnianarvoisa pastori, niin teen. Jumala minua siihen auttakoon!

… Kun hän meni Kamasz'ien taloon, sanoakseen jäähyväiset toverilleen, ähkyi joku ulkona penkillä katkerasti. Se oli Istvan Kamasz. Isä oli piessyt häntä kepillä, sentähden että oli paennut kotiin.

Neljännestunnin kuluttua he yhdessä jalkaisin jättivät Cegled'in, hakeakseen Damjanics'ia.

* * * * *

Eräänä kuumana Elokuun päivänä astui kaksi honvéd-pakolaista vanhan Zsadony'in taloon. Ne olivat Zsadony ja Kamasz. He tulivat paeten Világos'ista.

Vanha Zsadony lopulta tyytyi siihen että hänen poikansa ei ole semmoinen suuri sankari, joka kaatuu heti ensimäisessä tappelussa, vaan sellainen, joka vielä ottaa osaa kahteenkymmeneen taisteluun, ja sittenkin tulee ehein nahoin kotiin, edelleen työtä tekemään.

Kaupungin yleisökin piti häntä sankarina. Ja miksikä ei? Sellaista miestä, jonka kanuunankuulakin jo oli syössyt maahan, mutta jota ei sittenkään mikään vaivaa.

Haaveksittu tapaus.

I.

Syyskuun seitsemäntenä päivänä 1847 oli eräässä talossa Lontoon Regent-Streetin varrella mr. Norton, kuuluisa koneinsinööri, juuri istunut ruualle, kun hänelle ilmoitettiin erään vieraan tulo.

— Tulkoon huomenna konttoriini. Palvelustyttö palasi takaisin ilmoituksineen.

— Ei voi, sillä hän matkustaa huomenna pois ja on tullut hyvin kaukaa.

— Se on varmaan amerikkalainen, koska on niin tunkeileva. Saata hänet sisään.

Voimakas, viidenkymmenen vuoden vaiheilla oleva lujarakenteinen mies astui sisään. Jollakin aivan raa'alta kaikuvalla nimellä hän esitti itsensä.

— Suokaa anteeksi, hyvä herra, mutta minä tulin hyvin tärkeässä asiassa, — alkoi hän selvällä englanninkielellä.

— Lyhyesti, pyydän — vastasi Norton ärtyisenä — sillä minun on kovin nälkä.

— Älkää antako häiritä itseänne, suvaitkaa vaan syödä.

— Enpä annakkaan.

Sen sanottuaan Norton viittasi ja liemi tuotiin sisään.

— Paljoko teillä on vuodessa tuloja? — kysyi vieras kuivasti.

Herra Norton laski närkästyneenä lusikkansa kädestään.

— Minä lupaan teille viisi kertaa niin paljon, jos asetutte käytettäväkseni.

Nyt jo leipäkin putosi herra Nortonin kädestä.

— Mistä on puhe?

— Asetehtaan perustamisesta ja johtamisesta. Teitä minä tarvitsen. En luota täydellisesti itseeni.

— Toimitteko jonkun kapinoivan valtakunnan, ehkä Etelä-Amerikan valtion puolesta?

— En, hyvä herra. Olen vaan keksinyt uudenlaisen aseen, enkä tahdo myydä sitä millenkään valtiolle, vaan itse valmistaa sen. Vasta sitte keskustelen Euroopan kanssa.

— Kuka te oikeastaan olette?

— Tilanhaltija Unkarista. Mutta minä ymmärrän myös vähäisen koneoppia. Kotonani sitä jo poikavuosistani saakka harjoittelin ja sitä paitsi olen tavallisena työmiehenä työskennellyt yhden vuoden Spithead'in ja toisen Toulon'in asetehtaassa.

Norton katseli häntä yhä suuremmalla kummastuksella.

— Sallivatko isänmaanne lait salaista aseiden valmistamista? — kysyi hän.

— Missä minä asun, hyvä herra, siellä ei ole lakia. Se paikka on, kuten on tapana sanoa, Jumalan selän takana. Siellä minä olen sellainen herra kuin Turkin keisari valtakunnassaan… Mutta syökää, minä pyydän, liemennehän jäähtyy aivan… Mitä huoli mister Norton liemestä? Pitkin askelin käveli hän edestakaisin. Vihdoin hän äkkiä pysähtyi vieraan eteen.

— Tiedättekö, paljoko minulla on vuotuisia tuloja? — kysyi hän.

— En.

— Tuhat-tuhatkaksisataa puntaa.

— Hyvä. Minulta saatte viisi- kuusituhatta puntaa vuodessa. Suostutteko?

— Suostun. Mutta pyydän kontrahtia.

— Se on valmiina täällä taskussani. Huomenna voitte vahvistaa sen virallisella notariuksella. Sitävarten jätän tänne poikani, tarpeellisella valtakirjalla varustettuna.

Mr. Norton'ille tuntemattomalla kielellä huusi hän eteiseen, josta solakka nuorukainen astui sisään.

— Poikani, Aladár. Hän on vastikään päässyt Northampton'in konekoulusta. Kaikki enemmät ohjeet ovat hänen hallussaan. Suvaittuanne allekirjoittaa kontrahdin, hän on valtuutettu heti suorittamaan teille ensi vuoden palkan, kuusituhatta puntaa. Olemmeko selvillä?

— Olemme! — vastasi Norton huumautuneena.

— No sitten Herran haltuun ja näkemiin asti, tämä poika jää tänne. Minä lähden vielä tänä iltana Parisiin, jossa toinen poikani ja eräs ensiluokan kemisti odottavat.

Hän puristi Norton'in kättä, suuteli poikaansa ja kiiruhti pois. Norton soitti.

— Viekää liemi ulos lämmitettäväksi. Kymmenen minuutin kuluttua tuotiin liemi lämmitettynä takaisin, mutta herra Norton oli silloin jo työhuoneessaan.

Sinä päivänä herra Norton varmaankin unohti syömisen.

II.

Kun Benjamin Szakács, Gyergyo-Szent-Miklós'in kanssaomistaja, osti Borszék'in tunturien keskellä sijaitsevan Balán'in vaskikaivoksen, jota ei kymmeneen vuoteen oltu käytetty, nauroi sitä jokainen.

Herkkäverisimmät lohduttivat sillä että hän siitä vielä löytää satatuhatta kreutzer'ia, jos löytää. Mutta pankkoseteliä ei.

Szakácz muutti itsekin sinne luopääsemättömien vuorien keskelle, Rumenian rajalle. Harvoin hän sieltä tuli alas, ja vähitellen hän vei mukanaan koko sukunsa, sitäpaitsi jokaisen työn puutteessa olevan ihmisen, joka tahtoi muuttaa Rutneniaan.

Näyttää siltä kuin olisi kaivoksen pohjalla vielä mitä kaivaa. Szakácz itsekin teki työtä, joko omassa konepajassaan tai alhaalla kaivoksessa.

Kun hänen vanhin poikansa oli palannut Csik-Somlyón koulusta, piti hän häntä luonaan ja opetti hänelle kaikki, mitä hänen oli tapa valmistaa.

Toiset kaksi poikaansa hän, kuten puhuttiin, koulutti ulkomailla; kerran hän itsekin katosi, eikä kukaan nähnyt häntä kahteen vuoteen.

Mutta tämä kaikki saattoi olla vaan juorua. Varmaan ei sitä tiennyt kukaan tuolla alhaalla Csik'in ja Gyergyószék'in laaksoissa. Jos joskus joku metsästäjä eksyi Borszék'iin, näki hän siellä lasiruukin, vaskikaivostyömiehiä, tiilitehtaan, Szakacs'ien kauniin talon, mutta ylemmäksi lumivuoren keskelle, Bolán'iin ei enää kukaan mennyt… Pelottava, aarniometsän peittämä, vaarallinen seutu se oli silloin.

Keväällä 1848 kuljetettiin Maros-laaksossa, Szász-Régen'ista Oláh-Toplicaan päin, paljon Szakács'ille Englannista saapuneita englantilaisia koneita, kuten sanottiin kaivoskoneita. Sata miestä tasoitti tietä koneitten edessä ja kymmenen- kaksitoista puhvelihärkää veti yhtä.

Koneita seurasi englantilaisia, jotka samaten katosivat vuorten keskeen kuin aikaisemmin székelyit. Suuren liikkeen seurauksena levisi kaikkialle tieto, että Szakács'in kaivos on erinomainen ja poraa jo vaskea englantilaisilla koneilla.

Mutta tuli myrskyiset, rauhattomat ajat, eikä kukaan välittänyt Szakács'in vaskikaivoksesta.

Siebenbürgen'in hiljaisissa laaksoissa vyöryi taistelun pauhina, mutta Borszék'in alpeille sodan hurja jumala ei tuonut palavaa soihtuaan.

Benjamin Szakács ilmestyi tuon tuostakin alas Székelyien luo kuumeesta palavin silmin ja kasvot kalpeina. Hän kuunteli viestejä ja palasi sitten uudestaan vuorilleen. Vasta perästäpäin he muistivat hänen siellä täällä lausuneen näinikään:

— Älkää masentuko, kestäkää, lyhyen ajan kuluessa kaikki kääntyy hyväksi.

Muualla taas hän sanoi:

— Vielä en ole valmis. Saan niin vähän Aineksia ja saan ne niin hitaasti ulkomailta.

Ei kukaan ymmärtänyt sitä.

III.

Elokuun 11 p:nä 1849 Unkarin armeijan kenraalit ja esikuntaupseerit kokoontuivat ratkaisevaa neuvottelua varten armeijan pääkortteeriin Ó-Arad'iin.

Görgey esitti heille Rüdiger'ille kirjoitetun kirjeen, jossa hän ilmoittaa heittävänsä aseet Világos'in luona. Sitten hän jätti upseerit, jotta he saisivat vapaasti neuvotella suostuvatko ehdotukseen vai ei.

Tuskin olivat he alkaneet keskustella, kun kiivas koputus kuului ovelta. Ennenkuin kukaan ehti mitään sanoa, aukeni ovi ja sisään astui Benjamin Szakács.

Valkeat, karkeasta kankaasta tehdyt housut oli pistetty pitkävartisiin saappaisiin. Hän oli puettu lyhyeeseen harmaaseen takkiin, kupeella riippui leveä miekka. Näytti Székelyn kansalliskaartilaiselta. Hän tervehti sotamiehen tapaan ja sanoi:

— Anteeksi, herrat kenraalit, nimeni on Benjamin Szakács, minä tulen sellaisessa asiassa, josta ehkä isänmaan kohtalo riippuu.

Sotilaat katsoivat toisiinsa.

— Puhukaa, — sanoi Erno Kiss.

— Hyvät herrat, suurten ponnistusten perästä olen keksinyt uuden pyssyn, joka tekee yhden miehen kykeneväksi seisomaan kahtakymmentä nykyisillä pyssyillä varustettua miestä vastaan.

Upseerit katsoivat toisiaan. Tuo on joku hullu raukka.

Szakács'in kasvoille ilmeni surullinen hymy.

— En ole hullu, hyvät herrat.

Sitten huusi hän ovelta. Samanpukuinen székelyi tuli sisään, mutta rihmakengissä, olalla pienennäköinen pyssy, kupeella lyhyt pajunetti, edessä ja takana aika patruunatasku. Szakács otti pyssyn ja astui se kädessä kiihtyneesti yhteentunkevien upseerien keskelle.

— Katsokaa, hyvät herrat, pyssy on takaa ladattava, patruunat pitää pistää sisään valmiina, mutta ei yksitellen, vaan kuusi yht'aikaa. Nämä minä ammun pois yhdessä minuutissa, sitten panen taas sisään kuusi. Sanalla sanoen, sillaikaa kun te ammutte yhden, ammun minä ainakin kolmekymmentä.

Ihmettelyn humu kuului upseerijoukosta.

— Ja sen vaikutus, hyvät herrat, on kauhea. Se menee viiden ihmisen läpi. Yhden komppanian yhteislaukaus hävittää kokonaisen ratsurykmentin. Ratsuryntäystä ei enään ole, pajunettiryntäystä ei ole… tämä pelottava, hirveä ase surmaa ryntääjät.

Kuului nyyhkytystä. Leiningen pöytään nojaten itki.

— Näettekö tuota? — sanoi Erno Kiss -se merkitsee sitä, että miksette tullut ennen aseinenne; nyt on jo myöhäistä. Tässä on kirje Rüdiger'ille!

— En voinut tulla ennenkuin minulla oli paljon aseita ja miljoona patruunoita.

— Sittenkin se on myöhäistä! Ennenkuin miehemme oppivat, tungetaan meidät pois maasta.

— Ei, herra kenraali, minulla on kaksikymmentätuhatta miestä tällä pyssyllä varustettuna.

Silloin hypähti Leiningen pystyyn.

— Missä, missä, missä?

— Kymmenentuhatta täällä kaupungin laidassa, kymmenentuhatta tunnin matkan päässä.

— Mutta mistä ne tipahtivat tänne? — huudettiin Szakács'ille joka puolelta.

— Siebenbürgen'ista, Gyergyószék'in luopääsemättömien vuorten keskeltä. Siellä olen valmistanut nämä pyssyt ja siellä järjestänyt vuoden ajan sotajoukkoani. Segesvár'iin jo saavuin myöhään, mutta saatan sanoa että olen sen kostanut… Kenraali Luders pakenee maasta kuudenkymmenenviiden kasakan kanssa. Sen verran jäi koko hänen sotajoukostaan.

— Voititteko venäläiset? — huusi Pöltenberg.

— Voitin, Piskin luona. Yhdeksäntuhatta venäläistä jäi kuolleena taistelutantereelle. Meidän tappiomme oli kahdeksankymmentäviisi miestä.

Jonkunlainen mieletön hilpeys valtasi urhoolliset sotilaat, jotka vielä vastikään keskustelivat häpeällisestä antautumisesta. He ympäröivät Szakács'in, syleilivät ja suutelivat häntä.

Yht'äkkiä näkyi ovessa Görgeyn kalpeat kasvot, uljas vartalo. Joku oli ollut häntä hakemassa.

— Mitä on tapahtunut, herrat? Mitä haaveiluja kuulen? Missä keksijä on? — kysyi hän terävällä äänellä. — Minä olen — vastasi Szakácz kumartaen.

— Näyttäkää pyssynne! Szakácz selitti sen hänelle.

— Millä rahoilla olette voineet tämän aikaan saada?

— Vaskikaivokseni alta löysin rikkaan kultakaivoksen?

— Ja kuinka? Millä työaseilla?

— Hienoimmilla englantilaisilla työaseilla. Englantilaisef laivat toivat ne Mustallemerelle ja sieltä kuljetimme ne salaa Siebenbürgen'iin. Niinkauvan kun oli rauhalliset ajat, tuotiin valtakunnan läpikin paljon.

— Mainio asia, — sanoi Görgey kylmästi - katsokaamme sotamiehiänne.

He menivät talon edustalle. Ulkona seisoi äänettömänä kymmenen Szakács'in sotilasta, pyssy jalalla. Heidän edessään nuorukainen, silitellen hevosensa kaulaa.

— Aladár, tuo tänne sotajoukko!

Poika hyppäsi hevosen selkään ja laukkasi pois. Puolen tunnin kuluttua lähestyi rumpujen kumeasti päristessä musta joukko. Aaveentapaisesti he lähenivät, sillä rihmakengät eivät liioin tömisseet.

— Kahdeksansataa miestä pataljoonassa. Täällä on yhteensä yksitoista pataljoonaa, tuhatkaksisataa miestä kanuunain ja patruunavaunujen ääressä.

— Onko teillä kanuunoitakin? — kysyi Görgey.

— On, takaaladattavia, pronssista, ja ekrazitpommeja.

— Mitä se on?

— Oma keksintöni, sen räjähdysvoima on viisikymmentä kertaa suurempi kuin pyssynruudin.

Görgey ja muut kenraalit katselivat hämmästyneinä Tomzs'in székelyia, joka noin kylmästi kertoi nämä asiat.

Musta joukko seisahtui Ó-Arad'in suurelle torille. Keskellä olivat kanuunat ja patruunarattaat. Mutta kenraalit menivät sisään huoneeseen ja Görgey saneli seuraavan kirjeen kenraali Rüdiger'ille:

/# Herra kenraali!

Pääesikunnan yksimielisen päätöksen mukaan minulla on kunnia huomenna rynnätä teitä vastaan.

Kunnioituksella

Görqey kenraali. #/

IV.

Rdiger'iä ja hänen upseereitaan tämä kirje hämmästytti. Hehän odottivat kirjettä, joka ilmoittaisi aseenheiton ajan ja paikan.

I:sen armeijaosaston Görgey lähetti mahdollisesti saapuvia itävaltalaisia pidättämään. III:s ja VII:s osasto seisoivat reservinä. Soborsin'ista tuotiin Szakács'in toiset kymmenentuhatta miestä ja kaksitoista kanuunaa ja Elokuun 12 p:nä aamunkoitteessa mentiin Rüdiger'ia vastaan.

Görgey, Szakács ja kenraalit olivat keskellä, ratsain.

Kun Rüdiger'ia aamulla herätettiin, sanoi hän:

— Ne siis kuitenkin hyökkäävät? No, se on kauniimpaa kuin jos antautuisivat.

Sitten ratsasti hän joukkonsa luo, joka jo seisoi sotajärjestyksessä. Översti Krulev tarkasti suurella kaukoputkella etäällä tuskin näkyviä unkarilaisia.

— En ymmärrä. He asettavat kanuunansa. Ketä aikovat noin kaukaa ampua?

Seuraava silmänräpäys antoi vastauksen. Hirmuisella sähinällä tuli pommi ja iski Olga-rykmentin keskeen. Koko rykmentti alkoi hajota. Viisikymmentä miestä kaatui kuolleina ja haavoittuneina. Vasemmalta iski jalkaväkeen viisi kuusi pommia ja teki äärettömiä aukkoja rykmenttien lujaan rintamaan.

— Kanuunat esiin! — ärjäsi Rüdiger.

— Näin kaukaa se on mahdotonta, — vastasi eräs tykistönöversti.

— Mikä heille on mahdollista, on meillekin, — karjui kenraali.

Käsky on käsky. Venäläiset kanuunat alkoivat ampua. Kymmenen minuutin kuluttua puolet vaikenivat.

— Mitä teette, koirat? — huusi Rüdiger, ratsastaen sinne korskuvalla ratsullaan.

— Puolet miehistöstä on kaatunut — vastasi översti, joka verisenä venyi kanuunallaan.

— Joudu, Vladimir, kasakat hyökätkööt, lakaiskaa pois ne konnat!

Ajutantti laukkasi pois ja parin silmänräpäyksen kuluttua neljä rykmenttiä kasakoita riensi hyökkäykseen helvetillisellä jyrinällä. Torvet rämisivät, kasakkain voimakas kuorolaulu kajahteli.

— Jumalan ja tsaarin nimeen! — huusi Rüdiger ja teki ristinmerkin.

— Minä heitän husaarit heidän eteensä -huusi toisella puolen Görgey, nähdessään tämän rajuilman kentällä lähestyvän.

— Heitä olisi sääli — vastasi Szakács. Székelyit vetäytyivät enemmän yhteen ja seisoivat kolmikertaisessa rivissä. Kun kasakat olivat tuhannen askeleen päässä, kuului yksi ainoa korvia särkevä pamaus. Kaikki kolme riviä olivat laskeneet laukauksen. Heti senjälkeen seurasi toinen yhteislaukaus, kolmas, neljäs, viides, kuudes… kanuunat lennättivät kartesseja vuorelta… Ja kuudestatuhannesta kasakasta palasi kaksisataa takaisin.

Rüdiger itkien, kiroten, rukoillen ajaa joukkoaan eteenpäin. Rohkeimmat pääsivät vain sadan askeleen päähän unkarilaisista, muut syöksyivät suin päin takaisin. Veriset ryysyt peittivät koko kentän; se oli koko jäännös loistavasta sotajoukosta. Rüdiger'in veivät upseerinsa puolihulluna sotatantereelta.

Unkarilaiset kenraalit katselivat kauhulla helvetinkoneitten vaikutusta.

Silloin sanoi Szakács Görgeylle:

— Herra kenraali, nyt voitte laskea husaarit heidän päälleen. Me taas menemme Haynauta vastaan.

* * * * *

Näin olisi voinut tapahtua, jos joku unkarilainen v. 48 olisi keksinyt Mannlicher-kiväärin, Uchácius-kanuunan ja niihin kuuluvan ruudin.