LABYRINTTI

Romaani

Kirj.

ÉDOUARD ESTAUNIÉ

Tekijän luvalla suomentanut

J. Hollo

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1928.

Havreen saapuvassa postissa oli marraskuun 27 p:nä 192… kirje ja iso paketti, jotka molemmat oli osoitettu herra André Cabrièsille Paris-laivalle. Niissä oli seuraava merkintö:

Erittäin kiireellinen. Jollei kirjeensaajaa tavata, lähetettäköön edelleen Brooklyniin, 127, Waverley Avenue, U.S.A. Lähettäjä: Jean Pesnel, Cambaleyres'in linna (Ylä-Loiren departementti).

Herra André Cabriès oli todella Paris-laivan matkustajien joukossa ja sai laivan kannella molemmat postilähetykset. Tarkastettuaan niitten osoitteet hän jätti ne hyttiinsä ja lähti sitten kannelle. Hän varmaan ajatteli, ettei kirjeeseen tarvinnut heti vastata, ja tahtoi välttämättä nauttia kauniista näköalasta Ranskan rannikon alkaessa häipyä taivaanrannan taakse.

Paris oli kulkenut jo useita tunteja avointa merta, kun André Cabriès päätti lukea kirjeen, joka odotti hänen pöydällään. Siihen oli kirjoitettu seuraavaa:

»André, veljeni, rakas veljeni, sinä olet päättänyt lähteä, ja minä en sinua pidättänyt. Me sanoimme toisillemme hyvästi väkinäisesti hymyillen, lausuimme joutavia sanoja, jotka eivät sointuneet hermostuneisiin eleisiimme, ja vakuutimme näkevämme toisemme pian jälleen, vaikka samalla tiesimme, ettei se voisi pitkiin aikoihin toteutua. Olisin halunnut säilyttää mielessäni ainakin kasvojesi muiston; me emme uskaltaneet katsoa toisiamme suoraan silmiin, ja katseemme karttelivat toisiaan. Niin me erosimme kuin vihamiehet; mutta olisivatko vihamiehet voineet tuntea sellaista eron tuskaa? Tuona hetkenä, samoinkuin kaikkina edellisinä, meidän välillämme vallitsi täydellinen hämminki. Millainen ilme olikaan katseessasi junan lähtiessä liikkeelle! Sinä heilutit kättäsi jäähyväisiksi, mutta minä luin selvästi piirteistäsi, joiden luulit pysyvän aivan kylminä… Vihollisilta, sanon sinulle, vihollisilta me näytimme… Me!

Veljeni, voivatko muutamat päivät, muutamat hetket häivyttää olemattomiin vuosien sarjan ja sen, mitä olet minulle ollut sinä, rakas veljeni, oman sieluni poika?

Muistelkaamme. Avatkaamme menneisyyden kirja. Odotinko minä, kunnes molemmat olimme jääneet orvoiksi, alkaakseni sinua rakastaa? Äitini kuoltua, kun isäsi vielä eli — hän, joka oli tullut minun isäni sijaan — minun olisi pitänyt lähteä talosta, mistä kaikki näytti minua karkoittavan, ja miksi olisinkaan jäänyt, ellen olisi jo päättänyt tehdä sinusta miestä?

Muistelkaamme vielä… Kenen luo jäit, kun isäsi oli vuorostaan kuollut? Kuka on sinua kasvattanut, tukenut ja vaalinut? Ja kuka on puolestaan osoittanut minulle hellyyttä, jonka muistaminen saa mieleni kuohuksiin?

Vihollisiako siis? Mahdotonta… Kilpailijoitako?… Enintään olentoja, joiden välille on painunut yö ja jotka ovat loukanneet toisiaan tahtomattaan. Olkoon, ettemme voi enää elää yhdessä; meitä yhdistävä side on sittenkin lujempi kuin valitsemasi maanpako. Minä en tunne senvuoksi katkeruutta sinua kohtaan.

Asiat ovat sitäpaitsi toisin kuin ajattelet. Sinä luulit toimivasi vapaasti, mutta olitkin vain vieraitten voimien leikkikalu. Ammuttu kuula voi urallaan kohdata voimattomia esteitä, jotka tuskin ollenkaan sen kulkua hidastuttavat. Sinun seikkailusi on vain seuraus eräästä toisesta, jota et aavistakaan ja joka on minun seikkailuni.

Ajattelehan muuten. Kolme olentoa seurustelemassa toistensa kanssa, kaikki aivan suoria, rehellisiä ja vilpittömiä. Katselipa kuinka tarkkaavasti tahansa, heissä ei voi havaita vähintäkään halpamaista ajatusta. Vaikka pyörremyrsky on avannut heidän edessään kaipauksen portin, ei yksikään heistä ole suostunut astumaan siitä sisään. Kuinka siis voisimme selittää nykyisen, ellei olisi jokin tuntematon, heidän tahtoaan voimakkaampi seikka, jonka saaliiksi he ovat joutuneet?

André, rakas veljeni, sen, mikä tässä seuraa, ei pidä mitenkään muuttaa päätöksiäsi. Lähde siis pois, lähde etsimään meren takaa rauhaa, jota toivon meille kaikille, mutta kuule sitä ennen totuus. Se paha, mitä olet ollut vähällä tehdä, on merkityksetöntä; minä olen varsinainen syyllinen.

Syyllinen… tuo on liian ankara sana. Eikö ihminen voi tietämättään aiheuttaa onnettomuutta ja joutua itse sen ensimmäiseksi uhriksi? Jospa voisi aavistaa, kuinka arvaamattomiin seurauksiin johtaa teko, joka saattaa määrättynä hetkenä näyttää oikealta tai puolustettavalta. Mutta kuinka olisinkaan voinut tietää, että on myrkkyjä, joiden vaikutusta ei voida mitenkään ehkäistä?

Ihminen valehtelee kerran ja joutuu sitten valehtelemaan loppumattomiin… Ennen tuota hetkeä kaikki oli kirkasta ja helppoa; sen jälkeen täytyy kulkea kuin haparoiden voimatta päästä takaisin valkeuteen. Ja mikä pahempi, minä olen luonut varjoa ympärilleni, hairahdukseni on tullut tarttuvaksi. Luulin uivani yksin yössä, mutta kaikki, mikä tuli lähelle vanavettäni, suistui ja hukkui siihen. Sinä et ole tehnyt mitään muuta pahaa kuin sen, että olet tullut likelle minun kulkemaani uraa. Sinä ehkä ylpeilet siitä, että olet toiminut omin neuvoin, sillä ihminen kuvittelee aina toimivansa vapaasti ja hänestä tuntuu nöyryyttävältä ajatella liikkuvansa virran viemänä. Millainen erehdys! Virran pyörre oli tuonut sinut luokseni, ja kohdattuani sinut minä loukkasin sinua samoinkuin muita!

André, rakas veljeni, mitäpä, jos yrittäisimme viimeisen kerran surmata valhetta, koska se riistää minulta sinutkin?

Sinä saat tämän kirjeen keralla paketin. Se näyttää sinulle elämäni. Lue se, ja koettakaamme palata totuuteen! Siinä on tunnustettu kaikki, mitään salaamatta, kuten varmaan huomaat, ja teeskentelemättä mitään katumusta, josta ei voisi olla mitään hyötyä. En ole jättänyt mitään pois, luullakseni, enkä ole mitään peitellyt. Minun täytyy niin menetellä voidakseni varmasti hälventää pimeyden, joka meitä toisistamme erottaa. Minun täytyy tehdä niin varsinkin siksi, että sieluni olisi jälleen puhdas ja vailla kaikkia himmentäviä harsoja.

Lue ja huomaa ensinnäkin, että väliintulosi oli tapaus, joka sai aikaan ratkaisun, mutta että päätös olisi ollut samanlainen siitä riippumatta. Olipa maa, jonka halki virta juoksee, millainen tahansa, virta päätyy sittenkin aina mereen.

Kuule vihdoin kaikkein vakavin opetus, mitä olen sinulle milloinkaan antanut. Teot elävät. Vähäisinkin hairahdus on kuin särö maljakossa. Sen voi saada näkymättömäksi, mutta sen paljastaa pieninkin kosketus, ääni, joka ei ole enää entinen.

Arvostele vielä oman kärsimyksesi nojalla, mitä minä olen voinut kärsiä, ja syleilkäämme toisiamme, veljeni…

Näkemiin, André. Milloin näenkään sinut jälleen, rakas veljeni?…

En pyydä mitään vastausta. Mitä hyödyttävätkään moitteet? Minä olen tuominnut itseni jo aikoja sitten! Pyytäisinkö anteeksi? Sinä et voi antaa minulle anteeksi, ja kykeneekö hän, josta asia riippuu, vakuuttamaan minulle, että olen todella anteeksi saanut?

Varmuuden onni, valoisan päivän hurma, palaatko milloinkaan?

Hyvästi!»

Kirjettä seurannut kertomus on liitetty tähän. Lausuttua pyyntöä noudattaen André Cabriès ei vastannut siihen mitään.