SISÄLLYS:

I.

Kyttä I-XIII

II.

Sonetteja 1-18

III. Lauluja.

Lupauksia Matkan varrella Orvon osa Oli kuudanyö Ole vapaa! Impyen huvi Meren taa putosi päivä Tule pois! Ero Tovin vain Kaunis — kauniimpi Unilaulu Sairas mies Uni sekin Huolen tullen En pääse — Kumpa — On niinkuin — Syntiä tehnyt Surusta iloon Lempemme puu "Olet ahne" — Rikasta riemua Kuten tahdot — Helmiä sataa Nyt koitellaan — Korkia Veisu Verhoten kauneu Helluntai Arolempeä Vereni Palava pensas Oi kumpa —

KYTTÄ

Kevättalvella 1905

"Ken kerran katsoi kauneimpaan, sen silmät huijentuivat, sen silmät siinä ainiaan kautt' elämänsä uivat."

I.

Ma ajan hiiden hirveä, niin villiä ja virmaa, mi lumiaavan äärellä vapaana kiitäin kirmaa.

Nyt vasta löysin jäljet sen, kun kauvan noita hain ma, kun erämiehen murheiden kaikk' kauhut tuta sain ma.

Kun ylivoimin taistelin ja monta kertaa vaivuin ja epäilystä kuuntelin ja tuskan alle taivuin.

Nyt vasta löysin jäljet sen, ja vannon: niitä seuraan, vaikk' kiini koskaan saisi en ma pyhätöiden peuraa.

Yöt, päivät hiihdän jälkiään ja erämaata matkaan, ja kotihini kääntymään mua ei saa jumalatkaan.

Näät päässä tien on kaikkeni, vaan tyhjä takanani; jos katsoisinkaan taakseni, niin ois se kuolemani.

II.

Ma unta näin, kun nukkunut ma olin nuotiolle: ol' linna uljas kohonnut öiselle hongikolle.

Ja linnass' istui neitonen, seessilmä, silkkitukka, laps laulujen ja leikkien, maan kaunokaisin kukka.

Ma olin köyhä laulaja, mi linnan neittä lempi, mut ritarilla korskalla ol' linnan immen hempi.

Ja kaiutellen kanneltain ma lemmestäni lauloin, mut ihanaisna impi vain ritariansa kauloi

ja mulle säälihymyn soi ja palkaks lantin antoi — ja asemies se immen, oi, häävuotehesen kantoi.

Ja häissä linnan neitosen ja soturin ma soitin, mut silloin kerran viimeisen myös kanneltani koitin.

Häät juotuaan näät rouvineen pois korska herra matkas ja silloin kaiho kanteleen hiushienot kielet katkas

ja silloin loppui laulukin ja loppui laulajakin, min haamu tielle syöstihin laill' luihun kulkurakin.

III.

Ma näin jo sen, ma näin jo sen, näin unelmaini pyhän ja eessä sielun silmien sen nään nyt yhä, yhä!

Ma kuljin kohti kukkulaa, min päällä päivä hohti, kun sinne erä-kulkijaa halk' korven jäljet johti,

ja kun ma pääsin päälle sen, päin hiiden hirvi juoksi ja silmät tulta tuiskien se luontelihe luoksi.

Ma kohta jousta jännitin ja kaarta koitin äkin ja sydämeensä silmäsin ja koitin tähdätäkin.

Mut yksi ainut katse sen mun käteni jo nitoi, yks lieska silmäin syvien mun vangiks kohta sitoi.

Sen silmät suitsi salamaa, pyhintä pyhää tulta. Oi, niiden eessä kalpeaa on kuun ja päivän kulta.

Ja niiden eessä ihminen vain vapisee ja vaipuu ja maahan kääntää katsehen ja polvillensa taipuu.

Niin minäkin. Mut tovin vaan mua katsoi tuo ja — lähti kuin ukonnuoli radallaan tai taivon lentotähti.

Ja keskell' erämaata ma taas ypö-yksin kuljin, mut jumalaisen kuvansa ma sydämeeni suljin.

Ja kera sen mä hiihtelen ja iloitsen ja huolen, ja jos ma kaadun korpehen, niin kera sen ma kuolen.

IV.

Kun viima vinkuu, tuuli käy ja lunta tulla tuiskii, maan yllä ilta hämärtäy ja puista peikot kuiskii,

kun jäljet hukkuu hankehen ja väsymys mun valtaa, niin näin mä silloin laulelen pois tunnon tuskan alta:

"Oon erämies ja luoja ties ma koska päätän retken ja tokko saan ma koskonkaan elää sen suuren hetken,

kun hirveni on omani, on suuri saalis mulla, min vuoksi ma sain taistella ja tänne asti tulla.

Mut surren en, en huoaten ma taita taipaletta ja säästäen vain soittelen ma kaihon kanteletta.

Oon erämies ja luoja ties, se tahdon myös ma olla ja työni tän vain pyhitän kuin mies ma taistelolla!"

Näin virttä vierrän, sävelin ma sydänsurut suistan ja toivonlapsen laulelmin yön peikot pois ma puistan.

V.

Mun on niin outo olla nyt, ett' ihan ihmetyttää; ma tovin olen itkenyt ja nyt mua hymyilyttää.

Tää tunne suuren ilon on tai suuren surun enne. Saas nähdä, poika hongikon, ma minne tästä mennen.

Ma käynkö tuonen tuskihin ja manan merta soudan vai jumalainko juhlihin ma koito kohta joudan?

VI.

Vain kangastusta kaikkiko ja haavehien harhaa? — Oi julma, kylmä kohtalo, kun veit sa multa parhaan!

Viel' ihan äsken edessäin sen sorja varsi väikkyi, sen kaunokarva kimmeltäin kuin pehmyt laine läikkyi.

Ja tyhjä taas on erämaa kuin vain se olla voipi. Taas erämiesi huoahtaa ja yksin unelmoipi.

On eränkäyjän elämä vain unta, unta, unta, sen onni valhe pettävä, sen suvi lunta, lunta.

Ja: sentään kaikki kaikessa vain unet ovat hälle. Siis: kiitos, kiitos kaikesta, min soitte etsijälle!

VII.

Mua onni seuraa: eelläni, vaikk' etähällä vielä, ma taas jo nään mun hirveni kuin utukuvan siellä.

Kuin päivä paistaa karva sen halk' autereisen aamun. — Oi, ootko tähti toiveiden, vai lietkö vain sen haamu?

Kuin uhritulen kyventä sen tumma siima syytää. — Oi, lietkö tuo, jot' etsijä, mies erämaassa pyytää?

On kiire sillä, mulla myös. Voi, korven silkoselkää! Jo heitä pois tuo turha työs Ja älä mua pelkää.

Ma saan sun kiinni kuitenkin: mut en ma sua surmaa. Sen sortaisinko verihin, mi elollansa hurmaa?!

En! — Etees panen pauloja, sun sidon silkkiköysin ja koskematta kotia vien saalihin, min löysin.

VIII.

Yönuotioiden unet luo niin monenmoiset haaveet ja tulen tuike luokse tuo niin lopen oudot aaveet.

Ne ympärillä karkelee, ne kiertelee, ne kaartaa, mua ilkkuen ne katselee ja kaikkialta saartaa.

Viim' yönäkin ma kummat näin, kun silmät kiini painui: mies lappalainen jäljissäin mun henkeäni vainui.

Hän, pakanakin, pyhintä mun hirveäni pyysi — ja saadakseen mun tieltänsä, salassa nuolta syysi,

ett' yksin herra erämaan hän, kurja, olla saisi, ja peuran rintaan peitsen vaan hän äkin upottaisi.

Hän kulki kuusten varjoja ja petäjikköön lymyi, ja sieltä, kosto katseessa, hän väijyin mulle hymyi.

Mut vihdoin viimein huomasin ma turman tuojan toki ja silloin sielu syntisin myös kuolemansa koki.

Ma piilouduin taakse puun, ja kun hän luokse ensi, niin vasamani kirottuun kuin koston nuoli lensi.

Ma kau'an tarkkaan tähtäsin ja tähtäsin kuin peto ja lumikääreliinoihin näin kaatui kurja eto.

Kun heräsin, niin peloitti mua vieläi unen uhka; mut huomenkoi myös heloitti päin nuotioni tuhkaa.

IX.

Me lennetään, me lennetään kuin lemmon lentimillä, on huima kulku miehen tään, mutta nopsa myös on sillä.

Ei taakse katso kumpikaan, ei hetkeksikään herkee, vaan kiihdyttää vain kulkuaan. On aika kallis, kerkee.

Nyt kestä, kestä metsämies ja kuntos kaikki käytä ja päähän asti hiihdä ties ja toivehesi täytä:

On saalis suuri, suuri niin kuin unelmaisi summa. Mut työläs saada saarroksiin on korven kuulu kumma.

X.

Jo välimatka vähenee ja lyhenee jo varmaan; niin lähellä jo kajailee nyt muoto metsän armaan.

Jo tovin päästä tavotan ma salon sulosorjan ja hellin sormin solmian ma nopsajalan norjan.

Vaan — tyynny, tyynny tuntoni, oi, rinta, riemus salaa; näät, silmäpari peurani viel' uhman tulta palaa.

XI.

Taas nään sen silmän vehreän kuin hyrskyhelmen ikään, ei hurmata mua enemmän voi maailmassa mikään.

Ken kerta katsoi kauneimpaan, sen silmät huijentuivat, sen silmät siinä ainiaan kautt' elämänsä uivat.

Hän muust' ei enää tiedäkään, ei tunne muuta mitään, hän maailmasta itseään pois paenneena pitää.

Kuin erämaa on maailma muu, kun siihen silmät lainaa, on kuollut kukka, kuollut puu, jok' ihminen kuin vainaa.

XII.

Nyt lentää silmu suopungin, niin että ilma vinkuu — se tokko kiertää kaunihin vai sivuitseko sinkuu?

Nyt onnen arpa heitetään. Saas nähdä, tokko voitan ja kytken korven tähtipään vai suottako ma koitan?

Ma vapisen ja vaalenen ja silmät kiini uotan: ma onneani epäilen ja silti siihen luotan!

XIII.

Nyt erämaa sa kumarra ja korpi kolkko köyrry, pääs, petäjikkö, taivuta ja salo suuri nöyrry!

Mull' on jo ihme erämaan, on hiiden hirvi ylpee, mi jumal-kauneudessaan kuin kultamerta kylpee.

Työ tehty. Olen voittanut, mit' toivoin elämässä, kun kaikki olen koittanut ja määränpää on tässä.