SISÄLLYS: (continued 2)

Mutta isästä vaan ei kuulu mitään!

1893.

Ennen ja nyt.

(Ote Janne Eerosen päiväkirjasta.)

Minä olen ollut miehen iässä jo muutamia vuosia, miehen reiässä niinikään. Olen toisinaan istunut elämän kiikkurattaissa ja menestyksen virkut varsat ovat lennättäneet minua suvi-illan vienossa hämärässä lumoavia lehtokujia pitkin. Sellaiset tiet ovat suoria, hyvästi hiekotettuja, kivistä puhtaaksi haravoittuja. Vahinko vaan, että niitä on ollut niin lyhyitä palasia matkani varrella. Tulee tuon tuostakin äkkikäänteitä, aivan aavistamatta. Loppuu hyvästi hoidettu tie ja lehdot. Aukiaa erämaan kaltainen aavikko eteen. Saattaa toisinaan tapahtua, että tiekin loppuu kokonaan ja rattaat vajoavat aksilaa myöten liejuun, jopa joskus nurinkin keikahtavat. Silloin onnettaren virkut varsat pudistelevat valjaansa ja karkaavat, katoavat kepeänä sumuna silmistäni.

Sellaisissa tapauksissa olen tukalassa tilassa: suo siellä, vetelä täällä. Monesta kokemuksesta olen jo tottunut, että silloin ei auta muu, kuin itse hypätä liejuun, vääntää kukistuneet rattaat pystyyn, tarttua aisoihin ja ruveta vetämään. Tämä on tukalaa työtä, se käy raskaaksi, kun vajoo lokaan, pehmeään suomutaan itse ja kuorma. Mutta ei auta, eteenpäin täytyy pyrkiä vaikka etanan lailla. Palaaminen ei tule kysymykseenkään. Tie takana on suljettu menneisyyden kukistamattomalla rauta-aidalla.

Mutta levätä saa. Toisinaan pidätyn lepäämään, istun suosta ylenevälle mättäälle. Mättäät hyllyvät, painuvat alemmaksi eivätkä tunnu turvalliselle. Mutta sellaisissakin tiloissa saattaa kyllä levähtää, kun vaatimukset eivät ole korkeammalla kuin mättään nenässä.

Siinä silmä vaistomaisesti tähystelee näköpiirin etäisimpiä kolkkia myöten, etsien onnettaren tulisia, vauhkoja varsoja. Huulet supistuvat viheltelemään: kuulla jos sattuisivat ja palaisivat aisoihinsa. Mutta aavan suon omituinen kaiuttomuus karkoittaa heti kutsumishalun.

Kun on tottunut tällaisiin kolttosiin, ei sentään epätoivo valtaa, sillä mielessä on vaistomainen vakaumus: kylläpä he palaavat, kun tietkin paranevat.

Pyyhkäisen rauhoittuen hikeä otsaltani, päätän todella hetkisen levähtää ja unohtaa.

* * * * *

Mutta muisto ei tyydy levähtämään. Se luikertelee takaisin entisyyden rauta-aidan taakse. Se viilettelee siellä mielin määrin ja tuo viestejä minulle. Kykenemättömänä persoonallisesti murtamaan menneisyyden rauta-aitaa, istun mättäälläni ja suloisella nautinnolla otan vastaan menneisyyden muistoja.

* * * * *

Muistoni palaa erinomaisen usein takaisin kylään, kotiin missä synnyin. Siellä se askartelee, nuuskii jokaisen kivenkolon, jokaisen soppelon; pälyilee lymysillä talollisten kartanolla, viilettelee pitkin monimutkaisia metsäpolkuja, joiden poukamat ja monet omituiset merkillisyydet vielä himmeästi tuntee. Mihin liittyy tuhansia, jos jonkinlaisia syrjämuistoja, merkillisempiä ja vähemmän merkillisiä, mutta kaikki omituisesti viehättäviä.

Minulla oli tovereita, kasvinkumppaneja, Jaskoja, Miskoja, Jusseja, Kalleja. Useimpain kanssa minä muistoissa elän, mitä minkin kanssa teen. Sitten on vanhoja mummoja, ikäloppuja hampaattomia ukkoja. Keski-ikäisistä, toimellisista ihmisistä ei muistini paljon välitä. Meillä ei ollut mitään tekemistä sellaisten kanssa. He olivat liian jokapäiväisiä … eivät ymmärtäneet meitä. Olivat vaan melkein alituisella sotakannalla kanssamme. Meillä oli eri tarkoitukset, heillä taas erilaiset. Mutta nuo vanhat ukot ja vanhat mummot, heistä me pidimme. He elivät paljon kanssamme. He kertoivat meille verrattomia juttuja omasta lapsuudestaan, meistä ne tuntuivat muinaistaruilta, mutta sitä viehättävämpiä ne olivat.

Varsin hyvin muistan suven, kun olin 8 vuotias. Silloin opin minä uimaankin. Kotini lähellä oli isonen oja. Siinä me pojat päivät pääksytysten räppäilimme. Siinä oli kolmen kyynärän pituinen allikko, missä eivät kädet ulottunet pohjaan. Siinä opeteltiin, uitiin kilpaa. Vesi sekautui polskaroidessamme savivelliksi, harmaaksi, kuraiseksi. Mutta se oli lämmintä. Oltiin ojassa viisitoistakin kertaa päivässä. Eikä vesi koskaan ehtinyt välillä selkenemään. Siitä vihdoin uskalsimme jokeen. Silloin oltiinkin jo miehiä, ainakin olevinansa.

Väliajat askarreltiin hiekkakoloissa, tehtiin pieniä kärryteitä, kaivettiin ojat kahden puolen, jopa poikittainkin. Poikkiojain ylitse rakennettiin kivisiltoja. Ajettiin pienillä ja suurilla puuhevosilla, joilla oli perässä asianmukaiset rattaat. Oli meillä pienet lapiot, pienet aurat. Peltoja raivattiin mäkeen, kynnettiin, kylvettiin, ojitettiin ja aidattiin. Hevoskauppoja tehtiin, ostettiin, myytiin, vaihdettiin. Maksun välikappaleina oli ruostuneita rautanauloja, vanhoja nappeja ja mitä milloinkin. Meistä nähden olivat sellaiset arvokasta tavaraa, vaikka ikä-ihmiset niitä pitivät hylkyroskana.

Me olimme ahkeroita, päivät ei mitenkään tahtoneet riittää, aina tuli kesken ilta. Monasti olin yötä toisten luona. — Minun kotonani oli taas yksi ja toinen vuorostaan. Emme tulleet ilman toveritta yötä toimeen, emme edes unta saaneet. Vanhemmatkaan eivät lopulta vastustaneet, hekin tottuivat tähän.

Ja minulle on jäänyt sellainen ajatus, että vanhempanikin lopulta kaipasivat noita minun yövieraitani.

Se oli autuasten aikaa, lasten aikaa. Jos näimme itkeviä, elämän huolissa huokailevia ihmisiä, saatoimme ottaa osaa, jopa sankarimaisesti uhrautuakin. Mutta joskus lankesimme pilkkaamaankin sellaisia. Mitäs itkee? sanoimme, raukka, porukontti! Ei me itketä, ei me surra!…

Me emme koskaan haikeasti valittaneet puutteitamme, kun saimme olla omia olojamme. Kun vaan rakennuksemme saivat olla rauhassa, kun ei teitämme ja siltojamme rikottu, kun ei mitään kapineitamme varastettu, niin — silloin emme kaivanneet mitään, en ainakaan muista mitään sellaista. Mutta jos joskus jotain kaipasimmekin, jota eivät vanhempamme, eikä kukaan suostunut hankkimaan, niin me lohdutimme itseämme: kun kasvamme, niin itse hankimme, oikein omituiseksi…

Väliin näyttää minusta siltä, kuin tämän aikaiset lapset olisivat tyhmempiä, vähemmän kehittyneitä ja saamattomampia kuin minun aikaiseni. En tiedä miksi se näyttää sellaiselle, enkä minä taida sille mitään. Mutta sellainen ajatus on minussa melkein pysyvänä vakaumuksena.

* * * * *

Minä en ole enää moneen vuoteen ollut lapsi. Minä olen nähnyt tuulta ja tyventä. Olen vaihtanut ja ostanut oikeita hevosia, olen tehnyt oikeita siltoja, aitoja, peltoja ja teitäkin olen tehnyt. Olen ollut poismuuttaneena syntymäkylästäni parikymmentä vuotta, — kaksikymmentä vuotta.

Kun onnettaren virkut varsat väliin pillastuvat ja heittävät minut, kun istun käsi poskella ja muistelen lapsuuteni aikaa, kotikylää, tovereita, huoletonta elämää ja ajatustapoja, silloin minä jään kauaksi aikaa käsi poskelle. Minulta saattaa kyynel vierähtää, ja minut valtaa sanomattoman haikea ikävä.

* * * * *

Joskus käy entisiä lapsuuden tovereita luonani. Useat heistä asuvat siellä kotikylässä; kaksi on muuttanut pois, niinkuin minäkin. Monen kanssa en ole enään muuta kuin tavallinen hyvänpäivän tuttava. Minulla on jo kymmeniä myöhemmin saatuja, paljon likeisempiä tuttavia.

Mutta milloin yksikin heistä, noista lapsuuden ystävistäni sattuu tienoilleni, helähtää sydämmeni kantelossa omituisen hellä kieli. Minä kutsun hänet, lapsuuden ystäväni, tieltä tupaan, tarjoon tupakkaa ja käsken kahvia toimittamaan. Ja, omituista sekin, miten eukkoni menettelee, vaikka hän on kotoisin kokonaan toiselta haaralta. Huomaan, että hänkin erityisellä tavalla kiirehtii kahvia lapsuuden ystävilleni.

Minä haparoin kiinni jutun päästä, kyselen sitä, tätä, ja vienosti hätäillen vien jutun melkein väkivallalla niihin "entisiin aikoihin."

Mutta minä en saa häntä innostumaan, tuota Jaakkoa, Kallea, mikä heistä milloin lieneekin, joka asuu vielä siellä syntymäkylässäni. Kun minä kaivan esiin jonkun muiston, puhdistelen sitä, silittelen sitä ja esittelen hänelle: "muistatko?" Hän saattaa hymähtää kylmästi: "siitä on jo niin pitkä aika, ettei niitä kaikkia muista."

Tuo tavallisuuden mukaan tekee minuun tuskallisen vaikutuksen. Minun tulee paha olla. Tuo lapsuuden ystäväni alkaa näyttää kovin puisevalta, jäykältä koko mies. Hänen muistamattomuutensa, kylmyytensä, puisevuutensa melkein äköittää minua. Hän ikäänkuin vetää repaleista, ikävän näköistä esirippua noiden, minulle niin ihanain muistojen eteen. Minä tarkkailen häntä pettyneen katseilla kiireestä kantapäähän asti. Koko mies muuttuu vähitellen silmissäni: ei hän olekaan tuo entinen Kalle … hän, jonka kanssa silloin niin monta monituista kertaa… Minulta melkein tunkee itku. Minä kun aina kuvittelen nuo synnyinkyläni ihmiset aivan toisenlaisiksi kaikkia muita ihmisiä. Noinko se onkin? Ovatko nekin muuttuneet?

Surkea todellisuus laskee päälleni kuin sumu: ne ovat muuttuneet, nekin!

Mutta minä en ota sitä vähällä uskoakseni. Minä alan uudestaan, vien hänet jutuillani yhä syvemmälle lapsuuteen. Minä varoen vältän enää kyselemästä muistatko. Tahdon panna kaikkeni elähyttääkseni hänen muistiaan. Ehkäpä lämpenee! ajattelen.

Minä lopetan viisaasti valiten sellaiseen kohtaan, johon hänen ehdottomasti pitäisi jotain liittää, jota hänellä täytyy olla muistissaan. Silloin saattaa hän ruveta sanomaan esimerkiksi: "kun tuohon nyt vähän heittäisi lunta, niin nyt olis täysi rekikeli".

Sellaisessa tapauksessa minun sappeni paisuu ja minulla on täysi työ, kun pakotan sitä ohenemaan.

Kun hän lähtee, surkuttelen minä häntä. Useimmiten taivun hänelle anteeksi antamaan vasta noin vuorokauden kuluttua. Sillä välin aprikoitsen asiaa monipuolisemmin. Minulla on siellä vaan lapsuuden muistot, hän on siellä vetänyt elämän kuormaa. Hän on jo ehtinyt sataan kertaan umpeen ajaa silloin hiihdetyt, lapsuuden aikaiset ladut. Hän on ne unohtanut jokapäiväisyyksien joukkoon. Minä olen vetänyt täällä elämäni kuormaa. Minulla on siellä auki lapsuuden aikaiset ladut. En ole siellä koskaan mitään huolehtinut; kaikki semmoiset asiani tiloittuvat tänne. Mutta joka kerta kun tapaan heitä, syntymäkylässä asuvia lapsuuden ystäviäni, teen minä uudestaan samalla tavalla: koetan heistä urkkia esiin lapsuuden muistoja. Harvoin se hiukankaan onnistuu. Useimmiten menee yritys myttyyn. Silloin minun täytyy aina tehdä äskeiset johtopäätökseni uudestaan. Ja se, että niin saan tehdä, se elähyttää minua, se auttaa minua vireillä pitämään omia muistojani.

Kun saan jommankumman niistä lapsuuden ystävistäni käsiini, jotka sieltä syntymäkylästä ovat myöskin pois muuttaneet, silloin on minulla verratonta. Erittäinkin toinen heistä säilyttää muistonsa tarkoin. Kun hän käy luonani, tahi minä hänen luonansa, jaarittelemme loppumattomiin. Meillä kyllä on erilainen yhteiskunnallinen asema. Mutta me emme kaiho toistamme. Sydämmemme saattavat sulaa yhteen lapsuuden muistoissa. Ja kumpanenkin meistä pitää arvossa sitä, että niin saattaa tapahtua.

* * * * *

Joskus käyn katsomassa syntymäkylässäni. Minulle ilmestyy väliin sinne niinkuin asiaa, vaikka ei olekaan mitään semmoista. Viimeaikoina on mielitekoni kuitenkin vähitellen laimentunut. Vanhoista, minun aikaisistani rakennuksista katoaa yksi toisensa jälkeen. Aika ja uudistushalu kuluttavat sieltä muistoni esineitä kuin ahmatit. Nuo vanhat rakennukset, jotka eivät vielä ole kokonaan kadonneet, ovat saaneet kuitenkin korjausten kautta jotain vierasta itseensä. Vanhat ladot katoavat sukupuuttoon. Eräskin talo, minkä kartanolla aina oli varsinainen piilosillaolo paikka, sekin on melkein kokonaan muuttunut. Silloin oli siinä vanha, erinomainen leskiemäntä. Hän oli äitini tuttava ja minun suosijani. Nyt asuu siinä aivan vieraita ihmisiä. Kartano on kokonaan mullistettu, ainoastaan sikoläätti ja sauna ovat vanhallaan. Vaan niihin, niihinkin liittyy monta, monta muistoa. Sikoläätin nurkan takana olen tuhannen kertaa seisonut piilossa piilosilla oltaessa, jokainen halkeama sen seinähirsissä, omituinen oksa, tahi piinlohkioin, — kaikki ne ovat vanhoja tuttuja. Saunassa taas olen kymmeniä talvisia sunnuntaipäiviä satuja kertonut ja kuullut kerrottavan. Kun pakkanen tuikeasti nurkissa paukutteli, kun talollisten isot tuvat olivat kylmänhörneitä, silloin saunassa lämmin suloisesti hyväili ja teki tuon mustan huoneen kodikkaaksi ja hauskaksi…

Minun tekee toisinaan mieli jäädä seisoskelemaan näiden huoneiden patinoille. Mutta minä en oikein uskalla, häpeen tuota vierasta väkeä. Jos huomaisivat, ajattelen, ja tulisivat kyselemään, seisoskelemiseni syytä tiedustelemaan, niin mitä sanoisin heille? Olen vaivannut päätäni, keksiäkseni jotain tekosyytä. Mutta minä en ole löytänyt pätevää. Sanoa taas suoraan, että katselen tuota sikoläättiä ja uudistan lapsuuteni muistoja, sitä en ilkiäisi. Se näyttäisi minusta itsestäkin kovin hullulta ja naurettavalta. Vaikka eivät nuo ihmiset olekaan minulle koskaan puhuneet luotua sanaa, tunnen minä kuitenkin melkein vihaavani heitä; pidän heitä nenäkkäimpinä, uteliaimpina ihmisinä koko maailmassa.

Yhä harvemmin käyn syntymäkylässäni. En tahdo siihen tutustua sellaisenaan kuin se nyt on. Tahdon mielikuvituksissani säilyttää sen vanhallaan. Tahdon muistella sitä sellaisenaan. Se, se on minulle nautintoa.

Kun nousen mättäältä, jolla olen levännyt, on joskus tapahtunut, että muutaman askeleen päässä saavutan, löydän tasaisen tien. Onnettaren varsat tulevat silloin kuin leipurit, itsestään. Minä asetan ne aisoihin ja lähden vakavasti ajellen eteenpäin. Silloin muistuvat lapsuuden ajat harvemmin mieleen. Silmät tähtäilevät uteliaina eteenpäin, tutkien ja aprikoiden edessä olevaa matkaa. Ajatus askartelee olevaisissa oloissa. Muistot tulevat tuomituiksi lapsellisuuksien joukkoon. Etsin ainoastaan tämänaikaisia ystäviäni, nykyisiä henkiheimolaisiani; olen mielestäni enemmän käytännöllinen…

Mutta sittenkin pidän enemmän itsestäni silloin, kun saatan istua alallani, unohtaa päivän harrastukset ja muistella entisiä aikoja. Kuvittelen silloin aina mielessäni, että minulla on kokemusta. Luultavasti kuvittelen kokemukseni suuremmaksi kuin se onkaan. Siitäpä syystä en siitä kerskaa. Mutta sitä en voi auttaa, että kokemukseni panee minut vähän väliä huokailemaan: "voi kun olisin vielä kahdeksanvuotias!"

1891.

Himojensa herra.

"Ähäh! … tphyi!… Se on tottatosiaankin inhottavaa, kerrassaan eläimellistä! Istua ja kävellä tässä päiväkaudet ja imeä posket lontossa juuri kuin olisi henki kysymyksessä. Piru itse lie ollutkin mukana, kun tupakka keksittiin … ihan epäilemättä! Mitenkäpä voisi muuten käsittää tätä himoa, tätä … tätä … hm, sanalla sanoen, tätä elämistä tupakan savussa… Kun piippu pitää olla aina, i-han a-li-tuiseen ham-paissa kuin mikäkin koukku eli keppi, tahi sikari kuin mikä tulppa… Hyvä isä! Olenko minä sitten vasikka, joka en kykene luopumaan siitä, mitä inhoon!"

Herra Sukanen viskasi piipun, jonka varressa öljy korahteli, pöydälle. Häntä niin kovin inhotti, tupakka maistui niin ilkeälle, kieltä poltti ja suu tuntui olevan kuin parkittu. Ei yksinään tuo piippu inhottanut, sillä se oli oikea, tavallisen hyvä piippu, olipa sieväkin. Hän oli sen ostanut hiljakkoin ja piti siitä ensi päivinä oikein paljon, s.o.: hän poltti sillä ihan yhtä myötään. Se ei siis nyt enään ollut uusi, siitä oli sen ensi viehätys kadonnut, mutta siltä oli se kuitenkin piippu, oivallinen piippu. Siihen ei hän siis ollut erittäin suuttunut, vaan koko järjestelmään, pitkävartisiin, lyhytvartisiin piippuihin, sikareihin ja paperosseihin — kaikkiin! Hän, näetten, oli ensi luokan tupakan polttaja… Ei hienointa eikä karkeaintakaan laatua, mutta sillä tavalla ensi luokan, että hän poltti melkein ihan lakkaamatta.

Sukanen oli polttanut koko pitkän päivän. Sitten illalla lie hänellä ollut vähän ikävänlaista kynätyötä, niin hän koetti sitä saada hupaisemmin kulumaan polttamalla tupakkaa oikein ihmeesti.

Hän herkutteli tupakalla, tämä miekkonen, poltti sikareja ja kun niihin kyllästyi, niin paperosseja ja paperossien perästä seuraa järjestyksessä pitkä- ja lyhytvartiset piiput, yksi toisensa perään ja Rettigin kasakat.

Mutta joskus sai oikein kyllikseen niinkuin nytkin. Silloin ei enää mieli tehnyt! Tietäähän sen mitä se on, kun ensi luokan tupakan polttaja saa kylläkseen tupakasta? Kyllä se on hyvin kumma tapaus. Hyvä isä sentään, kumpahan ei olisi tuohon vaivaiseen tapaan tullut ikänä itseänsä totutetuksi! — tulee silloin ajatelleeksi. Tuo toivo saattaa olla niin sydämmellinen, että saattaa sylkäistä inhosta… Tosiaankin, jospa tupakka olisi silloin niin kaukana kuin pippuri kasvaa!

Ja herra Sukanen sylkäsi todella inhoten, päätti ajatuksistaankin poistaa koko tupakan ja syventyä työhönsä ilman tupakkaa.

"Olenhan minä ihminen, mies, hän ajatteli, mies, jolla on omaa tahtoa? Jumaliste! minä olen Matti, jos en vielä kerran luovu tupakasta!"

Hän innostui tuosta ajatuksesta niin, että herkesi työstään. "Tupakastahan on niin tuhatta laatua vahinkoa: ruokahalu katoaa, työnhalu katoaa, niin ainakin sanotaan ja miks'ei se niin olisi, — aika kuluu hukkaan, terveys turmeltuu ja rahan häviö sitten!"

"Jaa, rahan häviö, sepä se juuri onkin … noin kaksi, kolmesataa markkaa vuodessa… Tuhat tulimaista!"

Tuota miettiessään hän yhä enemmän innostui asiaan, mutta sen ohessa alkoi taas uudestaan tehdä mieli tupakkaa.

"No menköön nyt sitten yksi piipullinen vielä … yksi piipullinen sinne eli tänne… Minä luulen, että se nyt taas jo sentään maittaa."

Piippu alkaa pölytä ja työ sujua. Vaan yht'äkkiä valloittaa koko miehen tuskallinen tunne. "Herran ihme tätä siivoa tässä pöydällä! Kaksi tuhka-astiaa kukkuroillaan kaikenlaista tupakan roskaa. Papereillekin on tupakan poroa varissut, ja uh!" piippukin kaatui ja luonnollisesti oksensi tuhkansa papereille!

Sukanen asettuu ivallisena syrjästä tarkastelemaan tuota epäjärjestystä, ikäänkuin perinpohjin kukistettua kilpailijaa. Sitten hän suurellisesti, juhlallinen katse silmissä kokoilee kaikki tupakkavarat pöydältä ja kätkee ne piironkinsa alimmaiseen laatikkoon.

Istuu sitten, tyytyväinen ja päättäväinen sävy kasvoilla, uudestaan työhön. "Se on päätetty asia!"

Mutta päätös, teko, on niin suurellinen, mieli pysyy niin aaltoilevana, että vakava työnteko ei onnistu. Hänen täytyy saada asia muillekin tiedoksi. Lähtee kertomaan talonväelle, että nyt ne on sanottu jäähyväiset tupakalle ihan kerrassaan. "Kuinka, miten?" kyselivät. "Mitenkö? No siten tietysti, että olen lakannut tupakoimasta. Kaikki tupakkatamineeni järjestin piirongin alimaiseen laatikkoon. Olkoon siellä ijänkaiken. Minä tahdon näyttää, että olen mies, jolla on oman tahdon voimaa."

Kaikki rupesivat yhteen suuhun ihmettelemään, jopa epäilivätkin: saa nähdä kuinka kauvan tuota kestää.

Sitten hän näki nuoria miehiä piiput suussa niitä oikein hartaasti imemässä.

"Hyi", sanoi niille, "nuoria miehiä, kakaroita ja poltatte tupakkaa. Ottakaa piiput pois suustanne, sillä minä en ilkiä puhua, en, katsellakaan sitä, kun tuollaiset imevät, että posket lontossa. — No kas niin! Nähkääs, minä olen ollut suuri tupakan polttaja, minäkin, piippu piti savuta ihan yhtenään. Mutta nyt, juuri tänään, tuli siihen loppu. Rupesin sydämmestäni inhoomaan tuota jumalatonta raakalaistapaa. Piiput heitin hiiteen. Niin minä tein ja jokaisen tulee tehdä niin. Miehen pitää olla himojensa herra! Ja te kun olette nyt vielä niin nuoriakin…"

Sillä tavalla hän jatkoi. Mutta he polttivat vaan, nuo pojat, suu tuhmassa hymyssä. Piippukoukut ja notkot ne rötköttivät heidän suupielissään kuin mitkä rangaistuskappaleet.

Voi kun Sukasen pisti vihaksi, kun kaikki sellaiset kakarat, kennot, jotka tuskin vielä kykenevät mitättömän itsensä yli lattian saamaan, niin piipunkollo vaan pitää olla hampaissa kuin vasara, taikka kuten aiturin hanko, niin että toisinaan irvillä hampain, selkäkenossa kulettavat tuota vietävän tulitornia nokkansa alla.

Jo teki mieli lyödä kitaan. Nielköön sinne koko kapineen! Onko se nyt ihmisten tapa, tuo!

Hän ajatteli nyt jalosti ja osasi ajatella … mitenkä hän nyt haukkuu kaikille pojille, kun tapaa heitä piippukynä suussa ja olipa hänellä pari kovaa sanaa täysikasvuisillekin. Ei hän ollut pitkään aikaan ollut niin innostunut, mutta eihän sitä aina ole sellaisia syitäkään… Oli saanut suuren voiton lihansa ylitse, himoistaan, oli nyt himojensa herra täydellisesti… Jaa'a, täy-del-li-ses-ti! Se merkitsi jotain se. Sellaisen miehen puhe, sekin maksaa jotain ja painaa vaa'assa.

"Pääkin jo tuntuu selvemmälle ja raittiimmalle, niin että… Mutta hulluja ne, kerrassaan hulluja ovat, jotka polttavat tupakkaa: Minä en polta, en!"

Kohta oli yksi päivä lopussa, yksi kokonainen päivä. Yksi päivä — se on jo hyvä alku.

Jos olisin polttanut tämänkin päivän, hän mietti, niin nyt olisi menneenä … vähintäin, keskimäärin:

5 sikaria à 5 p. 25 p. 15 paperossia à 2 p. 30 p. Piipputupakkaa ja tulitikkuja 10 p. Summa 65 penniä.

Päivässä säästöä kuusikymmentä viisi penniä! Ja vuodessa? Hm … hm … hm … se tahtoo sanoa kolmessasadassa kuudessakymmenessä viidessä päivässä? … hm … hm … se tahtoo sanoa kaksisataa kolmekymmentä seitsemän markkaa ja kaksikymmentä viisi penniä! Ja tämä summa on vuosi vuodelta, markka markalta haihtunut ilmojen kautta, lintujen teitä tyhjään äärettömään avaruuteen! Niistä kai on suuria pilvikasoja muodostunut… Kaksi kokonaista sadan markan seteliäkin!

* * * * *

Siitä on kulunut kaksi vuorokautta, kun Sukanen viimeiset haikunsa veteli. Hän oli tuimalla tuulella, Ruoka ei maittanut, työ ei sujunut, hän oli kuin luulosairas, joka ei tiedä, mistä oikein on kipeä.

"Mitäs, yhdeksäntoista! … minä en osaa ajatella mitään. Jos mitä koettaa, aina on vaan tupakka mielessä".

Hän tuskitteli, ärhenteli syyttömille ihmisille, teki tikusta riita-asioita. Illemmalla jo rupesi huokailemaan.

"Se tupakka, se on vähän ihmeellistä ainetta".

Siinä yksin istuessa muistui mieleen, miten ennen hyvässä toveriseurassa nautinnolla haikuja veteli, miten kieli silloin luisti ja mielikuvitus eli. Nyt tuntui kuin olisi äsken puusta pudonnut, kuin olisi käsiä palellut, taikka housut olleet märät.

"Kun nyt olisi yksi sikari ja saisi sen imeä tässä hämärässä!"

Paljas ajatus jo selvitti huumaantunutta päätä, sormen päihin virtasi lämpöä.

Mutta se oli vaan ajatus, mielikuvitus, joka heti raunioiksi luhistui, kun muisti koko maailmalle saarnanneensa, että oli jättänyt tuon ihanan nautinnon.

"Ihanan!" Hän itsekin nauroi, kun se sillä lailla mieleen tuli. Tuntui mielestään niin omituiselta vertailu, kun oli äsken tuota nautintoa eläimelliseksi sanonut.

"Yksi sikari… Mikä taivainen nautinto se olisi nyt tässä… Eikä sitä näkisi kukaan, kun puhaltaisin savutkin uuniin."

Itseänsä rupesi mies morkkaamaan. "Mikä panikin mun sitä kaikille veisaamaan, että minä nyt niin lakkaan! Olisin hiljakseen vaan lakannut koetteeksi."

"Mutta minä en kestä tätä, minä tulen hulluksi, jos en saa muutamaa savua. Herra auttakoon, en voi kieltää itseltäni sitä nautintoa, joka nyt mielikuvituksessani elehtii. Yksi ainoa sikari!"

Hän nousi kuin kuumeessa, etsi sikarin, sytytti ja vaipui hurmautuneena sohvan nurkkaan. Hän ei ajattele mitään, ei välitä mistään. Sinertävä savu tuoksahtelee, muodostuu pään ympärillä paksuksi, sinertäväksi, runolliseksi pilveksi. —

Huomisin Sukanen ajatteli illan hämärtäessä, että sikari päivässä, ei enempää ei vähempää, se se vasta olis nautintoa. Otti, sytytti ja vaipui taas sohvan nurkkaan sinertävän savun helmoihin.

Muutaman päivän päästä jo teki mieli useamminkin, eikä sitä enää voinut salassa harjoittaa. Joku sattui huomaamaan.

"No, rupesi muistuttelemaan, kuinkas sen asian kanssa nyt on oikein?"

Sukasen katse kulki ensin pitkin nenän vartta, mutta sukkela mies keksii aina pian, mitä kussakin tilassa tehdä.

"Niin sen tupakkaraittiuden? Nähkääs, en minä nyt oikeastaan aijo … mutta huvin vuoksi silloin tällöin… Sitä nyt ei auta sentään niin ehdottomaksi, ajattelen, että mies tienaa, mies täärää".

"Joo, jopa", toinen vakavana tuumi, oli olevinaan aivan samaa mieltä, mutta jo selän takana ilkkuen silmää iski ja sormellaan osoitti:

"Katsokaa ihmistä, itsensä kieltäjää, lihansa kiduttajaa, himojensa herraa!"

1893.

Katovuoden kevät, kesä, syys.

Toukokuun loppupuolella v. 1867 peitti vielä paksu jää Pohjanmaan jokia ja lumi makasi rauhallisesti vankkoina kinoksina kylvöpelloilla. Samaan aikaan muina vuosina jo toukojen oras pilkisti pilviä kohti hienoa turpaansa ja rukiin oras oli toipunut talven väkevistä runtelemisista reippaaseen, iloiseen kasvinintoon. Ja vedet, joissa tavallisissa oloissa näinä aikoina jo venoset kiitelivät ja kalastajat kokosivat verkkoihinsa Ahtolan lipoista karjaa, ne lepäsivät nyt rauhassa alla paksun kannen, joka vielä hyvin kesti miehet, hevoset ja kuormat. Tuuli asusti pohjoisessa ja palelsi kuin sydäntalvella. Aurinko kyllä kohosi taivaanlaelle, tavalliselle paikalleen, mutta sitä toisinaan peittivät harmaat lumipilvet, toisinaan se surullisesti tirkisteli ikäänkuin oudostellen, ettei maan pinnalta lumi kadonnut, ettei siellä elollisuus herännyt ja ettei saanut nähdä tuota iloista luonnon heräämisen kevättanssia.

Ja ihmiselämä, se oli ihmeellistä tähän aikaan maalla! Talvella oli toimitettu talven työt, nyt varustauduttu kesää avoimin käsin vastaan ottamaan: rakentamaan kunniaportteja ja mielenkiihkolla ryhdytty riemullisiin tervetuliaispuuhiin.

Mutta kesää ei tullutkaan. Näytti siltä, kuin se etelässä, varsinaisilla asuinpaikoillaan olisi viehättynyt siksi asumaan, että oli unohtanut karut, kolkot Pohjolan seudut ja siten jättänyt tavalliset vuosivierailunsa tuleviin, kenties ikuisiin aikoihin. Viehätti kai sitä silloin etelän kuumaveristen lasten riehkeä, pinnalle näkyvä ilakoiminen — miksi olisikaan halunnut Pohjolaan, missä leikkikin on totta, missä ilollakin on vakavat, surumieliset piirteensä! Miksi kaipaisikaan kesä meitä, kun pintamme on kolkko kuin Pohjolan luonto tammikuulla ja sydämmemme — olisikohon sydän kuin Kuusamon kesä? Mutta mitä sydämmestä, eihän sen tahto muutenkaan tule niin usein täytetyksi…

Jo monta viikkoa oli odotettu kesän tuloa — tuli muutamia peipposiakin. Nekin näkyivät ajattelevan kanssamme samalla tavalla, eivätkä unohtaneet meitä. Mutta kesä viipyi armaammilla mailla, meillä vaan pohjoinen puhalteli kylmää ja lumipyryä. Me pukeuduimme uudestaan turkkeihin toukokuun lopulla — samoihin turkkeihin, jotka jo saman kuun alulla oli yliselle ajan vuoksi viety. Ja kun me turkit päällä katselimme miten peippo hangella aristellen ja vilusta väristen kyyristeli, niin me mielellämme olisimme vieneet villahuivin sen siron ruumiin ympärille, tahi avannet ovemme ja kutsuneet sisään lämmittelemään. Mutta kun me avasimme ovemme ja kutsuimme sisään, lensivät ne surullisesti valittaen tiehensä. Ja kun vaimoväki riihten luota haki viimeisiä olkilyhteitä elukoille syötettäväksi, löysivät he niitten välistä peipposraukkoja, jotka sinne olivat tunkeuneet vilua pakoon ja vartomaan kesän tuloa. Olivat nukkuneet sinne niin, etteivät enää koskaan heränneet vaikka lapset koettivat niitä hellävaraisesti vaalien asetella hehkuvain hiilustain äärille.

Jo meni toukokuu ja kesäkuu alkoi, mutta mitään muutosta ilmoissa ei näkynyt. Vaikka ei ihmisillä ollutkaan mitään kiireitä töitä, nousivat he kuitenkin aamuisin vuoteiltaan tavallista aikaisemmin. Astuivat paitasillaan katsomaan ulos ikkunoista, eikö jo näkyisi kultaiset sadepisarat pirahtelevan lumikinoksiin. Kun ei näkynyt mitään pirskeitä, pistettiin vaatetta ylle, käytiin ulos katsomaan vieläkö tuuli vaan asuisi pohjoisessa. Ne olivat, nuo aamuiset ylösnousemiset, niinkuin arpauurnalla käyntejä. Ja kun pihalle tultua huomattiin asiain olevan entisellään, pääsi raskaat huokaukset ahdistetuista rinnoista ja palattiin takaisin tupiin. Perheen isät useinkin kätkeysivät uudestaan vällyihin, jos uni sattuisi tulemaan ja hetkiseksikin rinnasta poistamaan kalvaavan pettymyksen tahmeata palaa. Mutta uni ei ollut houkuteltavissa, kun sydän oli niin levoton, että se oikein ruumista liikutti, oudosti vapisutti ja vilutti, Monissa taloissakin oli jo viimeiset viljat viikkoja sitten myllyllä käytetty ja saattoi hyvin laskea viikot, miten pitkälle ne tarkoin viljellen riittäisivät… Tuosta johtunut mielikuvitus ajoi ylös jos kenenkä, kädet laskeusivat ikkunalaudalle ja silmä uudelleen tutki tarkoin taivaan rantaa. Rinnasta pääsi taas kumiseva huokaus ja ilmoille pyrki värähdellen ja valittaen:

"Mitähän hyvä Jumala tällä tarkoittanee?"

Kerjäläislaumoja, monista perhekunnista yhdistettyjä, miehiä, vaimoja, lapsia, nuorukaisia ja vanhuksia kulki talosta taloon. Ne voivat mielestään ruhtinaallisesti oloihin nähden, kun saivat yönsä maata lämpimällä takkakivellä. Poikaviikarit ne keksivät vielä sopivamman keinon: konttasivat, kun niin sattui, talokkaiden leivinuuneihin, ja kun niissä usein vielä oli suuruksen haju leipomisen jälkeen, niin väittivät kiven kovaan, että tuo paljas haju monasti poisti nälkää ja täytti tyhjää vatsaa. Talokkaat kun tunsivat omain leipävarainsa niukkuuden, koettivat monasti haukkumalla karkoittaa vieraista pitäjistä olevia kerjäläisiä, sanoivat, että on tässä omanpaikkaisiakin, joille saa tarpeekseen jakaa. Mutta kerjäläiset olivat tottuneet kuulemaan emäntiä kuin rakkikoiria, eivät piitanneet paljon sen enempää. Kun uhattiin viedä vankikulettajalle, käskivät viedä vaan, sanoivat, että kuluuhan siinäkin aika ja saa kerjäämättä leivän. Silloin useinkin luetuista leipäkannikoista murunen murtui ja kerjäläiset saatiin pois. Kun joukko poistui ja oven peräänsä kiinni pani, pillahtivat nuo julmat emännät toisinaan itkemään … mitä lienevätkin ajatelleet!…

Mutta kun kesäkuu tuli viikon vanhaksi, silloin kääntyi jo tuuli etelään. Isännät reipastuivat, rupesivat katselemaan maanviljelyskalujansa, eivätkä aamusilla menneet toiskertaan maata. Ja se toi sieltä pian sadettakin, joka huuhtoi jäitä ja lumikinoksia sellaisella mahdilla, että lumi nöyristyi kuin lapsi, kokoutui uriin ja ojiin, riensi pauhinalla voittamaan vesistöjen jäitä. Jäät ottivat ihmetellen vastaan noita purojen tervetuliaisia, alkoivat ryskyen ja paukkuen liikahdella ja jäivät lopuksi tahdottomina kappaleina vesien liikuteltaviksi. Noin viikkoa ennen Juhannuksen sanoivat ne etelän lämpöisen puhallellessa jäähyväisiä Pohjanmaan jokirannoille. Kohta kuin lumi pois meni, riensivät ihmiset pelloilleen, koettivat auroilla murtaa kirren kamaraa. Vaikeaksi se kyllä kävi, mutta oli lukemattomia Saarijärven Paavoja, jotka puolivaossa, kun laihtunut hevonen seisahti hengähtämään, pyyhkivät nutun hihalla hien otsastaan, taputtelivat hevosparkaa lautasille ja lohduttelivat: "Jaksahan vielä, saat appeita tulevana syksynä!" Niinkuin laihtunut koni olisi puheen ymmärtänyt, lähti se uudestaan ponnistelemaan. Juhannuksen alla tehtiin kylvöjä. Ilmat olivat tosin kolkonlaiset sen ajan ilmoiksi, mutta sentään laatuunkäypiä kylvön teolle. Mutta Juhannuksen aikana tuli muutamina päivinä ihmeen lämmin. Lehti kasvoi puissa, niin että se muutamissa päivissä korvasi myöhästymisensä, ja pari päivää jälkeen vihoittivat metsät, maat ja — ihmissydämmet.

Kylläpä nyt oli kylvöjen kanssa kiirettä. Jolla ei itsellä siementä ollut, hankki sitä muualta hinnalla millä hyvänsä. Kalliita ne olivat, mutta muokattu maa odotti niitä paahtuen suloisessa kuumuudessa. Ja tuleehan syksy, ehkä korvaa kymmenkertaisesti! Ei tarvinnut hävetä koronkiskurien, kun ei juuri kukaan kaksinkertaista hintaa kalliksunut. Mutta kun viimeiseksi velaksi otetut ohran siemenet vakoista peltoon pirahtivat, silloin meni kylväjän mieleen monien edellisten vuosien kohtalot. Karvas pala nousi kurkkuun ja mieleen johtui synkeä kuva. Tuntui siltä kuin noiden siementen velkakirja riistäisi kulmakiveä tuparakennuksen alta. Vaan saihan sen mielen taas tasautumaan, kun joku ohikulkeva onnea toivotti ja sen kasvoista tyytyväisyys loisti.

Perunoissa oli jalan pituiset idut, niiden istuttaminen vaati vaivaa ja työtä. Se kestikin niin, että vielä heinäkuun alulla tätä kylvöä tehtiin. Mutta ilma oli silloin vielä kaunis. Kyllä peruna aina ehtii kasvaa! Ruis, se tahtoi pahoin vitkastella…

"Herra armahda, ettei vaan tulisi syyshalloja!"

* * * * *

Tuli syyskuun 4 päivä. Pohjoinen puhalsi kuin tuhansin palkein, se möyrysi ja vinkui väliin uhottelevan jylhästi, väliin valittaen vaikeasti, ikäänkuin sen jättiläiskeuhkoista olisi ollut voima loppumaisillaan. Viheriäiset tähkäpäät tuulen mukana heiluessaan näyttivät hurjassa paossa olevalta lapsijoukolta, jotka jo ovat äänensä langenneiksi itkeneet ja kohta uupuneina ovat kaatumaisillaan sutten raadeltaviksi. Eikä nuo ennen ahkerat kädet sinä päivänä juuri työhön pystyneet. Isät liikuskelivat peltojen pientareilla kädet housuntaskuissa, seisoskelivat toisinaan tavattomia aikoja ja katselivat tähkäpäiden pakoyrityksiä. Otsat olivat rypyissä ja kasvojen ilme itkettävä, Kun näkivät naapureita tuolla loitommalla, melkein juoksujalassa riensivät kohti: siellähän on surukumppani, eihän tarvitse yksin tätä kovaa kestää! Ehkäpä jos naapurilla olisi jotain lohduttavaa, jotain jota ei vielä voi aavistaakaan… Mutta naapuri tuli ääreen, henkäsi ensin ikäänkuin lapset itkusuonta tutkiessaan ja äännähti sitten:

"Voi veli kulta!"

Toivo oli pettänyt. Naapurilla ei ollutkaan mitään lohdullista. Ja ikäänkuin vielä jotain odottaen kääntyi hän naapurin puoleen ja pani: "Hmm." Teki oikein mieli kysyä, että etkö sitte mitään muuta tiedä? Äidit kotona huokailivat ja toisinaan itkuun pillahtivat. Lapsilla oli tuota paha nähdä, he pakenivat ulos, koettivat leikkiä saviastian palasilla ja kivillä, joita olivat lautasille asetelleet päivän puoleiselle tuvan seinälle. Vaan siinä tuuli niin kylmä, että täytyi koettaa muuta. Hiekkaläjällä tomotti tuuli hiekkaa silmiin ja kun muutenkin oli ikävä olla, niin siitä tuli kohta itku … mentiin äitien luo silmiä nuolettamaan ja hyväilyttämään.

Tuli ilta, tuuli aleni. Tähtiä ilmestyi tuhansittain taivaan laelle, ne räpyttelivät, ikäänkuin niiden silmiä olisi huikaissut tuo puhtaus tähtitaivaan ja maan välillä. Kukapa nukkuisi sellaisena yönä! Maanmiehistä olivat tähdet, kuin tuhansia rosvojen ja varkaitten väijyviä silmiä, jotka ilkeästi tirkistelivät viheriäistä, lupaavaa viljavainiota. Sydän sykertyi niitä katsellessa, niin hirveästi ne pelottivat, mutta niitä täytyi kuitenkin katsella — poistuvatko vai yhäkö väijyen uhkaavat leipää ja henkeä…

Kun aurinko nousi aamulla, karkoitti se tähdet ja sulki niiden ilkeästi uhittelevat silmät. Mutta se äkkäsi kohta tulleensa myöhään — maassa oli ehkä puoli tuumaa paksulta härmää, ojat ja lammet paksussa jäässä. Tähkäpäät olivat väsyneet pakoyrityksessään, ne nyt lepäsivät, sirot päät rintaa vasten kallistuneina ja harmaatakkinen mörkö istui hartioilla, raskaana kuin kivi, kylmin kourin kuristaen voitetuista viimeistä elonmehua. Aurinko näytti hämmästyneeltä, sen katse samealta. Mutta kohta se alkoi kohota korkeammalle, tulla likemmäksi. Harmaat möröt tähkäpäiden niskassa hellittivät kynsiään, silmäsivät oudostellen ylös tuota verivihollistaan. Pakoon! Möröt nyykistivät uhrejaan viimeisen kerran, laskeusivat sitten olkea pitkin hyvässä järjestyksessä maahan, ilkkuen mennessään ja pitäen ilkeätä, lotisevaa sähinää. Tähkäpäiden köyristynyt, pikkuniska suoristui, painon paettua, luonnolliseen kuolinasemaan. Kuinka väsyneiltä ja laihtuneilta ne näyttivät! Pitkin rutistunutta runkoa juoksi vaan paksua tuskan hikeä kuin elukan kyljiltä, jolla "mara" on ratsastanut.

Pilviä nousi lännestä. Olisivat tulleet muutamia tunteja ennen! Mutta nyt ne vasta tulivat, hiljaa, kiiruhtamatta, ikäänkuin ei olisi kellään oikeutta tehdä muistutusta heidän virkatoimiaan vastaan. Ne kulkivat laiskasti kuin virkamies ainakin ja monien tervehdysmutkain perästä saapuivat viimein "virastoonsa." Mutta se oli kylmä. Paksut takit selässä ja kalossit jaloissa asettuivat ne kankeina, kylki kylkeä vasten lämmittelemään auringon eteen, jota näkyivät virastonsa lämmityslaitoksena pitävän. Hyvin laiskoja näkyivät tänä päivänä olevan, nuo pilviherrat, uudet tulokkaat asettuivat toinen toisensa kylkeen ja selkä aurinkoon.

Maassa oli kylmä, hyvin kylmä. Ihmiset vilusta väristen ja käsiänsä hykerrellen loivat rukoilevia silmäyksiä lieteä kohti — koska aukeaisi ja lämpö pääsisi virtaamaan takaseinille, heillekin asti. Mutta pilvet lämmittelivät selkiänsä melkein katkeamatta koko päivän. — Ja hiki kylmettyi kiinni kuolleitten tähkäpäiden harmenneisiin hiuksiin ja rypistyneeseen, mehuttomaan runkoon.

1890.

Miska pantiin kansakouluun.

Miska oli jo kolmentoista, mutta lukemisen kanssa oli vähän niin ja näin. Ja kun rippikouluvuosi alkoi jo arvelluttavasti lähestyä, rupesi äidillä toisinaan olemaan jonkunlaista ennakkoluuloista pelkoa siitä, ettei Miskan asiat rippikoulussa tulisi kulkemaan oikein asianmukaisessa järjestyksessä.

Kylän lukukoulussa oli hän käynyt aina kahdeksan vuotiaasta. Mutta muutamia ensivuosia meni sillä tavoin, että kun Mikku (hän oli silloin vielä Mikku) äkkäsi laskettelemisen hauskemmaksi, kun istua koulunpenkillä sitä ajattelemassa, tuli pää kipeäksi ja Mikku makasi ensin aamusta pari tuntia enempi. Nousi sitten ylös, mökötteli paitasillaan takan ääressä, hynkkäsi itkua, eikä lakannut, ennenkuin äiti nuristi kahvipannusta kupillisen. Sitte meni vielä hetkeksi vällyjen alle. Mutta tavallisesti hän pian unohti siihen määrään kipunsa, että alkoi pitää aika jytyä sängyssä. Äidin täytyi vihdoin ajaa hänet pukemaan. Kun ei nyt enää viitsinyt puoliltapäivin kouluun mennä ja Mikku oli tuvalla akkaväelle alituisena kiusan kappaleena, laskettiin hänet kelkkaperässä Luoman rantaan. Sieltä palasi vasta iltapäivällä terveenä ja punottavana nälkäänsä valittaen.

Tästä elämästä oli seurauksena, että kinkeripäivät alkoivat olla hirvittäviä. Eikä Mikun äiti enää oikein pitänyt. Provastiukosta, joka hänen mielestään vaati "tuollaisilta, ymmärtämättömiltä mukuloilta" kerrassaan liian paljoa.

Mikun kasvaessa ja muuttuessa Miskaksi, rupesi äiti ikäänkuin aavistamaan, että pojassa on jotain laiskuuden oireita, ja alkoi viljellä luudan tyveä ja mitä milloinkin sattui käteen, kun poikaa kouluun ajoi. Vaan nyt Miska jo uskalsi julkisesti vastaan panna ja meni hevosenajoon mieluisammin kuin kouluun, saaden siten tuumilleen kannatusta isäukolta, joka ei juuri lukemisen päälle paljoa perustellut.

Isä oli toimeen tuleva Tapanilan isäntä. Hänen mielestään se nyt oli melkein sama, jos poika osasi lukea hyvin taikka vähän huonommasti … eipähän tuota lukemisella suuria kokoon panna. Arveli muuten, että oppineehan tuo vähitellen sen verran, että ripille pääsee.

Vaan eräänä päivänä, kun äiti taas väkisten oli saanut pojalle kirjan käteen sattui isäkin olemaan tavallista paremmalla lukemisenharrastus tuulella, hän kun oli jostakin syystä Miskaan suutahtanut. Hän meni toimessaan pojan ääreen, otti tältä katkismuksen ja sanoi:

"Annas minä koettelen sinua, osaatko sinä mitään".

Isä rupesi selailemaan katkismusta. Ei hänkään ollut mikään vahva kirjamies, sen näki jo paljaasta kirjanlehtien koskettamisesta.

"No lueppa nyt seitsemäs käsky." Miska painoi leukansa, rintaan ja hivutteli siihen sekä kyräili lattianrakoihin.

"Noh, 'Ei sinun pi-', no etpä sinä luekaan. Lue nyt! 'Ei sinun pi-dä va-…' no, etkö sinä osaa?"

"Ei sinun pidä valehteleman…"

"No, no, no älä nyt … onko se niin!"

Miska venytti alahuulensa pitemmälle ja tunteli sattumalta piippua taskussaan, muljotellen sivuilleen. Isä auttoi.

"Ei sinun pi-dä va-ras…"

"Varastaman", jatkoi poika.

"Noh, lue nyt: 'Mitä se on? vastaus: Meidän…'"

Isä katsoi ankarasti Miskaan, joka, ehkä hiukan peljäten jo äänsi:

"Meidän pitää pelkäämän ja rakastaman…"

Se jäi siihen.

"Rakastaman…" auttoi isä.

"No et sinä taida", jatkoi isä ja käski lukemaan ensimäistä käskyä. Se sujui jonkun verran paremmin. Vaan uskonkappaleissa taas istuttiin kiinni eikä isä sen pitemmälle enää yrittänytkään, rupesi vaan nuhtelemaan. Sanoi, että kun on koko ikänsä koulua käynyt, eikä ole tuon paremmaksi oppinut.

"Muutama! Laiska!…" ärjyi isä. "Annan selkään pian, niin että tuntuu." Äidille teki oikein hyvää, kun isäkin nyt yhtäkkiä noin näytti ruvenneen pojan lukemista harrastamaan. Miska rupesi itkua hynkkäämään.

"Älä poraja, laiska!" ärjyi isä.

"Siihen poruunsa se aina turvaa!" tiuskui äiti.

"Tuki nyt suusi, elikkä minä panen sun kansakouluun, niin näet kissan parkua!" jatkoi isä. Sepä olikin oiva pelotin, sillä poika rupesi heti hellittämään. Isä kenties pitikin asiaa paljaana pelottimena, mutta äiti tarttui siihen kiinni vakavammalta kannalta.

"Mutta mitähän se olisi", alkoi sanoa, "jos tuon panisi sinne täksi talvisydämmeksi? Sielläpä ne kehuvat niiden niin oppivan että…"

"Niin, laiskoiksi."

"Mahtaisiko tuota nyt yhdessä talvessa niinkään laiskaksi oppia", tuumi äiti.

Isä kynsi korvantaustaa.

"Paha hänen tietää, mutta en minä luullut tuota poikaa noin huonoksi… Lemmonlailla kova pää sillä taitaa olla."

"Johan sillä taitaa, poikaparalla olla."

"Mahtaisiko ne ottaakaan enää sinne kouluun, kun sanovat, ettei sinne oteta muuta kuin lukukauden alussa ja että niiden pitää jo osata hyvin lukea, jos sinne pääsevät", jatkoi äiti.

"Riivattuakos sillä sitte tehdään koko koululla, jos sinne mennessä jo pitää mestari olla! Ja kyllä minä niin paljo kouluihin maksan, jotta mun poikani täytyy kouluun päästä jos se siksi tulee, täytyy jo, mä vieläkin sanon."

Äiti innostui. Alkoi sanoa:

"Mutta eiköhän me panna tuota poikaa sinne täksi talveksi, kuule? Etkö sinä mene tänä päivänä katsomaan?"

"Minä en sinne mene", mörähti isä. "Ja mitä sinne tarvitsee katsomaan mennä. Vie pojan sinne, jos vie. Vai katsomaan ja pyytämäänkö etukäteen?… Vieläpä kun herrakin, jota tässä nyt pyytelemään." Hän nauroi halveksien.

"Noo, niin, mutta johan siellä nyt ensin katsomassa täytyy käydä, jos on tilaakaan."

"No menee, ja menee kohta."

Tuo oli äreä käsky. Näki kyllä, että se tuli vasten tahtoa, vasten syvää vakaumusta. Mutta siihen tuntui pakoittavan pelko siitä ettei poika kenties pääsisi ripille. Toiselta puolelta kiihoitti ajatus, että tuossa ehkä saattaisi tehdä pientä kiusaa ja näyttää mahtiansa, pakottaa "sen herran" ottamaan pojan puolilukukaudessa. Sillä hän itseään lohduttikin.

"Vaikka kyllä mä pahoin pelkään, että se oppii siellä niin laiskaksi, että…" murahti hän vähän ajan kuluttua.

"Mahtaneeko tuo nyt sentään…"

"Oppii siellä", urisi poikakin myrryisen näköisenä istuen yhä penkillä.

"Ole sinä ääneti!" kielsi äiti, "minä annan opettajalle luvan, että saa sua, lyödäkin, jos et ole ahkera."

"Se on vale", sanoi poika hiljaa, suurella varmuudella.

"Hääh?" kysyi äiti hymyillen, ikäänkuin sisällisesti riemuiten pojan sukkelasta vastauksesta.

Poika kuuli, että äitiä oli miellyttänyt hänen tuumansa, vilautti salaisesti isää ja näki, että tämäkin hymyili. Miska sai yht'äkkiä niin miellyttävän tunteen, että naurahti. Isäkin hörähti:

"Miska tuumii, että lyömäisillen ei pidä ruveta."

"No lyömäluvan minä annan", jatkoi äiti.

Isä kävi ulkona, tuli sieltä pian takaisin ja rupesi jo kiirehtimään:

"Etköhän sinä nyt ota ja mene sinne koululle… Jos tuon koettaisi sinne panna. Ottaa pojan mukaan."

"Mitä minä siellä nyt vielä teen", tuumi poika.

"Tuki sinä suusi!… Ota ja pese silmäsi, minä haen pyhävaatteet yllesi." Miska rupesi itkua teettelemään. Vaan äiti otti ja jauhoi tukkaa ja antoi päähän muutamia käsipaukkuja. Ja kun isä tänäpäivänä näytti olevan kokonansa äidin puolella, näki Miska itkemisen turhaksi ja rupesi kun rupesikin kasvojen pesun touhuilun.

* * * * *

Tämä tapahtui marraskuun loppupuolella. Koulussa oli ennestään jo viljalta oppilaita, eikä uusien, ei lahjakkaimpainkaan kouluun ottaminen ollut enää kovin mahdollinen. Mutta Tapanilan emäntä puhui koreasti opettajalle, sanoi, että hän puolestansa olisi Miskan jo aikoja sitten, monta vuotta ennen pannut kansakouluun, mutta kun ei pojan isä ole suostunut, kun se on sellainen, vanhanaikainen. Pyysi, että opettaja nyt jollain keinoin katsoisi Miskalle tilaa — "ei sen tarvitsisikaan muuta oppia kunhan tulisi lukemisen päälle" — ja kertoi että se heidän isäntä sanoi, että kun hän maksaa koulujen kannatukseksi vuosittain niin paljo, niin… "Meillä on 65 veroääntä, vaikka taitaapa opettaja tietääkin."

Opettajaa nauratti.

"Ei se nyt tähän kuulu", sanoi, "miten paljo te maksatte, ei kouluun tarvitse puolilukukaudessa ketään ottaa. Ja kun tämä Mikki on niin huonolukuinen, niin ei ole suuria toiveita siitä, että hän voisi toisia seurata, jos olisi alustakin ollut, saatika nyt kun pitäisi joutua toisten mukaan. Mutta kun hän nyt on jo noinkin ijällinen, niin taitaa täytyä ottaa. Lupaisitko sinä olla ahkera?"

Miska pureksi lakkinsa keulaa eikä vastannut mitään.

"Ota se lakki pois suustasi!" Äiti tempasi Miskaa kädestä. "Sano nyt, kun koulumestari kysyy, eli opettaja piti sanoakseni."

"Aikoisitko sinä olla ahkera?" uudisti opettaja.

"En minä tiedä."

"Et tiedä, no sano että aikoisit. Ahkera koulussa aina pitää olla — ja jos ei ole ahkera, niin opettaja saa lyödäkin." Tässä emäntä loi opettajaan sukkelan, salaperäisen katseen, jonka saattoi selittää tarkoittavan: tämä lupaus oli vaan pojan pelotukseksi annettu.

Lopputuloksena oli, että Miska vietiin istumaan koulupenkkiin. Emäntä istui ensimäisen tunnin koulussa ja seurasi hartaasti opetusta. Tunnin loputtua, ennenkuin kotiin lähti, pistäysi vielä opettajan kamariin selittämään:

"Minä vaan sanoin poikaa pelottaakseni, että opettaja saa lyödä, mutta mahtaneeko tuo nyt sentään lyömistä kaivata, jos opettaja vaan pelottelisi."

"Jaa sen minä pidän omana asianani."

"Niin, no johan se nyt niin onkin, mutta on se taas niinkin, että ei suinkaan ne lyömällä opi, jos ei niillä itsellä ole halua."

Opettaja hymyili.

"Siitä saattaa olla erilaisia mielipiteitä", sanoi hän.

Emäntä lähti hyvästellen kädestä, ja sanoi vielä, että jos poika jotain tarvitsee, niin saa sille antaa, kyllä maksetaan.

* * * * *

Miska kotiintui pian koulussa ja mielistyikin siihen ensi aikoina niin, että jo klo 6:lta ja 7:ltä aamusilla sinne kiirehti. Vaan jo viikon kuluttua rupesi opettaja ottamaan häntä kotiluvuista lujalle. Sai huomata sen kumman, että Miska ei osaa, ei kerrassaan mitään. Tuon havainnon tehtyään sanoi parina päivänä jo, että jos ei kotiluvut ala yhtään luistaa, saa ruveta jäämään iltasin laiskanluvuille. Kun opettaja tuota sanoi luokan edessä, pälyilivät toiset ivallisesti, kieli pitkällään Miskaa, jota kovasti harmitti. Tämä ymmärsi, että hänen arvonsa tuon kautta laskeusi toisten silmissä, vaan hän päätti sen hankkia takaisin ensi välitunnilla. Hän tekikin yrityksen. Kun opettaja oli poistunut huoneeseensa, astui Miska luokan eteen, asettui samallaiseen asentoon kuin opettaja ja sanoi honottelevalla äänellä:

"Jos ei sun lukusi ala yhtään luistaa, niin saat iltasin ruveta jäämään läiskäin läksyille."

Sepä olikin poikaa. Koko lauma nauramaan täyttä kurkkua! Opettaja tuli huoneeseen.

"Mikä täällä on? — Mitä sinä tässä teet?" kysyi Miskalta ja otti kiinni olkapäästä.

"Ei mitään."

Opettaja töyttäsi hänet menemään edemmäksi ja poistui, mielessä Miskaa kohti jonkunlainen epäluulo.

Illalla sai Miska ensikerran jäädä laiskanluvuille.

Sitten niitä seurasi kerta kerran perään. Opettaja tutustui yhä enemmän oppilaaseensa, muun muassa siinä suhteessa, että Miska oli tavattoman laiska ja kurillinen. Tähän aikaan rupesi hän jo kantelemaan koulusta kotiin. Hän keksi sukkeloita valheita opettajan päälle. Vanhemmat uskoivat niitä ja opettajaparka sai monasti kuulla nimensä.

Eräänä iltana karkasi Miska laiskanluvuilta ja varusti itsensä kotiin tullessa ovessa heti täyttäkurkkua itkeä kollottamaan.

"No mikä nyt on? mikä sun on?" tutkittiin monella suulla.

Opettajan sanoi lyöneen, kun ei hän oikein hyvin osannut lukea ulkoa.

Isä julmistui: Vai sellainen tässä nyt mänttäämään ihmisten lapsia!… Äiti sanoi, että sitä vartenhan se on opettaja, että pitäisi opettaa… Ei suinkaan hänellä ole mitään valtaa hullun tavalla mäntätä ihmisten lapsia…

"Hakee huomenna kirjat pois!" sanoa jyskytti isä.

"Helposti saakin hakea, kuka siellä uskaltaa poikaa pitää, mänttää pian vianalaiseksi", mietiskeli äiti.

"Jos minä viitsin mennä sinne, niin…" uhkaili isä.

"Ei sinne sovi sun mennäkään, suutut pian niin kovaa että … vahingolle", muistutti emäntä.

Isäntä nauroi mielihyvissään emännän tunnustuksesta, sanoi että kyllä hän pian näyttäisi sille…

Vasta sitte, kun mielet oli hiukan asettuneet, ruvettiin pojalta tarkemmin tutkimaan, mihin se on lyönyt? — onko ottanut kipeästi, y.m. Poika äkkäsi, että se koski vanhempiin kovasti tuo lyöminen. Hän rupesi muistuttelemaan, ja löysi hampaankolostaan useita eri kertoja, jolloin opettaja oli häntä töytänyt. joskus huitaissut karttakepillä, milloin hiukan nipistänyt tukasta y.m.

"Ja etkä ole puhunut mitään kotona!" tiuskui äiti hirmustuksissaan.

Poika selitti, että hän oli luullut, että opettaja sentähden lyö, kun äiti oli käskenyt.

"Niin minä vaan sua pelotin, mutta sitten kielsin minä opettajaa, ettei se lyödä saa." Äitiä alkoi jo itkettää, kun poika oli sillä tavoin marttyyriksi joutunut. Isännän mielestä opettaja eli niinkuin leijona, ja hän lähti naapuriin tuumimaan, että eikö sitä sellaista panna viralta pois.

* * * * *

Seuraavana aamuna meni äiti koululle. Hymyssäsuin otti opettaja hänet vastaan.

"Mitäs emännälle nyt kuuluu?" kysyi.

"Minä vaan … minä vaan tulin noutamaan sen pojan kirjoja, jos ei se kerran täällä mitään opi, niin…"

Emäntä tunsi itsensä jotenkin epävarmaksi: tuon opettajan omatunto näytti hänestä niin vapaalta, ettei edes hämmästynyt hänen tulostaan!

"Vai niin", hymyili opettaja, "parastahan se onkin."

Opettaja haki pojan kapineet.

"Tässä ne ovat", sanoi. "Minä olen muuten hyvin mielissäni päästessäni siitä pojasta, se on pahankurinen ja laiska."

Emäntä joutui hämille, mutta luonto tahtoi nousta:

"Johan niissä poikamukuloissa aina tahtoo olla, mutta … ei suinkaan niistä järjettömällä mänttäämisellä ainakaan mitään tule."

"Mitä emäntä sillä tarkoittaa? Onko poika kertonut, että minä olen häntä lyönyt, vai?"

"Noo, itsepähän tuon tiedätte."

"Kuulkaa, sanoiko poika, että häntä on lyöty?"

"Kyllähän se tiedetään, että täällä lapsia lyödään."

Opettaja hillitsi itseänsä,

"Minä uskon teidän poikanne kertoneen teille, että häntä on täällä lyöty. Mutta minä vakuutan, etten ole häntä lyönyt, en kertaakaan. Olipa se oikein totisesti onni, että otitte hänet pois, sillä semmoinen junkkari saa koululla paljon pahaa aikaan. — Nyt minun täytyy lähteä tunnille. Hyvästi!"

"Mutta, tuota, eikös te ota pois näitä kirjoja, kun ei niitä nyt enää tarvita?" kysyi emäntä, tarjoten niitä kirjoja, jotka opettajalta oli ostettu.

"Vai niin", sanoi opettaja, "teillä ei siis tarvita kirjoja?"

"Mitäpä niillä sitten … kun on kyllä kirjoja?"

"Se on tosin sitte hyvin ikävää, mutta kun minullakin on niitä tarpeeksi asti, niin enpä taida minäkään näitä ostaa." Hän meni tunnille ja emännän täytyi lähteä pois.

Matkalla hän vasta oikein muisti mitä olisi pitänyt sanoa, ja voivotteli kun ei ollut sille sanonut niin ja niin … ettei sen tarvitsisi olla siinä luulossa, että häntä kovinkaan suurena herrana pidetään.

Painajainen.

Tämä tarina, jonka aijon tässä kertoa, on hyvin kummallinen, ensiksikin siitä syystä, että se minusta näyttää ihan todennäköiseltä, mutta kaikista muista se näyttää "komppuneeratulta" jutulta; ainakin ovat useimmat, joille sen olen kertonut, minulle suuta partaa vasten sanoneet: "Valehtelet, valehtelet kun raato!"

Mutta minä kerron tämän, kerron juuresta aikain. Päättäkää sitten itse sen johdosta.

Minä olin joutunut tekemisiin ja siis tuttavuuteenkin työvouti Lundferssonin kanssa. Hän oli rikas mies, totisesti oikein aika porho. Perinnöillä oli rikastunut, ja saanut sitten suuria maatiloja hoidettavakseen ja alustalaisia ja palvelijoita.

Hän oli kummallinen mies, tuo Lundfersson ja minä sen monasti hänelle sanoin, että sinä olet kummallainen mies veli Lundfersson. Mutta hän sanoi: "eipähän, enpähän ole kummallinen, vaan sinä kummallinen olet." Ja niin me riideltiin monta monituista kertaa. Siinä nimittäin oli hän niin kummallinen, että hän ei uskonut ketään muita ihmisiä, jotka vaan puhuivat eli ajattelivat toisin päin kuin hän. Hän oli järjettömän kovapäinen mies.

Mutta omituisimmalla tavalla vaikutti tuo hänen omituisuutensa hänen omassa alustalais- ja palveliapiirissään. Sillä palvelijoiltaan ja torppareiltaan vaati hän, että he eivät saaneet koskaan sanoa vastaan, vaikka hän käskisi mitä tekemään. Hän tahtoi olla herra kaiken ylitse. Ja hän saikin sen aikaan, etteivät palvelijat eikä torpparit puhuneet hänen kuultensa mitään. Mutta annas mitä puhuivat takana päin! Puhuivat ja arvostelivat kuin pojat, vieläpä naapurissakin sitä tekivät, sanoivat, että jos meidän oikea herra tietäisi, mitä Lundfersson tekee, niin…

Mutta kun Lundfersson sai tuon kuulla, suuttui hän silmittömästi, rupesi kovistamaan alustalaisia, pitämään kerrassaan niinkun pihdissä: kielsi puhumasta heitä keskenänsä mistään muusta kuin työasioista ja naapurien kanssa ei saanut ollenkaan puhua, ennenkuin oli Lundferssonille sanonut, mitä aikoi puhua. Muullakin tavalla hän kovisti, teki alustalaisensa kerrassaan orjiksi.

Kyllä nyt koitti kummat ajat. Mutta Lundfersson oli mielissään. Tukkivatpa suunsa mokomat! Kun hän nyt käveli pelloillaan ja työväkensä keskellä, tunsi hän suloista viihtymystä, ettei kukaan uskaltanut suutansa avata ilman hänen käskyänsä. Hätäkös on olla niin mahtavana herrana. Hän luuli muuten, että työväki rauhassa tyytyi tuohon, eivätkä ainakaan uskalla mennä valittamaan herralle. Mitä kollot, pelkopöksyt! hän ajatteli.

Hän näki kyllä palvelijain kasvoista, että ei niiden hauska olla ole. Mutta sen parempi! hän riemuitsi, kyllä siihen tottuvat, parempia työmiehiä vaan tulee, lurjuksista!

Sitten eräänä yönä, kun hän oikein väsyneenä nukkui, pälkähti hänen päähänsä yht'äkkiä hauska juoni (näetten tuo takanapäin puhumis-asia häntä kiusasi): päätti pihdillä nipistää kielet suusta jok'ikiseltä noilta kielittelijöiltä. Ja hän innostui siitä niin, että luuli jo pitelevänsä pihtejä tulessa, mutta löysikin samassa itsensä ulkoa, pihamaalta ja ihan paitasillaan, tulevia vieraita vastaan ottamassa. Mutta mikä lie hassu sattuma päähän johtanut senkin, että hän alkoi palvelijata käskeä hakemaan housuja sisältä. Vaan ensimäinen palkollinen, joka käsille sattui, luuli kai unta näkevänsä ja alkoi tyhmästi naureskella vaan koko asialle. Lundfersson suuttui hirveästi ja paukutteli paljasta jalkaa kivitettyyn pihaan, että tuli veriselle. Mutta tästäkös palvelija yhä vaan tyhmistyi ja alkoi omituisella nuotilla laulaa: "Ei sinun pidä riihtä tappavan härjän suuta sitoman kiinni!" Toisia palvelijoita alkoi tulla kuin pilviä ja kaikki yhtyivät laulamaan tuota yhtä ja samaa, suu verrattoman tyhmässä hymyssä. Siitä kasvoi hänen ympärilleen satalukuihin nouseva joukko. Ne pihistivät hänet yhä ahtaammalle ja ahtaammalle, siksi ettei hänellä ollut enää tilaa kääntyä ja yksitoikkoisella omituisella nuotilla semmoisessa jättiläisköörissä yhä lauloivat tuota samaa. Kukaan ei häneen käsin sattunut, vaikka olivat kylki kyljessä, poski poskessa kiinni. Lundfersson raivosi kuin hullu, mutta kokonaan voimatonna. Vieraat olivat ajaneet pihaan ja katsoivat ihmetellen tuota touhua. Yht'äkkiä kaappasivat monet voimakkaat kädet hänet ylös, nostivat ilmaan vierasten nähtäväksi, pilkattavaksi! Nämät alkoivat nauraa niin kuin hullut ja köörin melu ja ääni paisui moninkertaiseksi, mutta — siihen hän heräsi juuri ajatellen, että tietävätköhän perhanat, että pihdit ovat kuumenemassa?

Tästä unesta ei hän aluksi välittänyt mitään. Mutta — ja se siinä olikin merkillistä, ihan samallaisena, väliin paljon ilkeämpänäkin se alkoi palata joka yö. Hänestä alkoi tuntua siltä, kuin todellisuus, valveilla olo päivillä, olisikin unta ja nuo yölliset unet todellisuutta. Se oli painajainen, joka häntä vaivasi, sen hän ymmärsi. Häntä hierottiin, kupattiin ja lyötiin suonta, mutta aina vaan samanlaisia unia!

Ja, niin ihmeelliseltä kuin se tuntuukin, niin kuitenkin on se totta, että sitten kun hän antoi palvelijoillensa suuremman vapauden, sitten hän pääsi painajaisestansa.

* * * * *

Kun hän minulle kertoi tätä juttua, sanoin minä: "Se on tulevaisuuden enne." Mutta hän sanoi: "Ei, eipä ole, sinä erehdyt! Se on palvelijain noituma painajainen." Tuosta uskosta ei häntä saa kukaan taipumaan, hän istuu siinä kuin tikka.

Mutta se tässä nyt on lopuksikin kaikkein omituisinta, että ihmiset, joille olen tätä kertonut, ovat väittäneet, että minä itse olisin nähnyt tällaista unta ja että koko asia on tuulesta temmattu ja he kysyvät aina: "No missä se on se Lundfersson?"

Siinäpä se juuri onkin kysymys! Sillä minä en kuolemakseni tiedä missä Lundfersson nyt on. Minun siis täytyy pyytää anteeksi ja jättää asian siveellisesti siten ratkaistavaksi, että kukin ajattelee sitä: onko mahdollista nähdä sellaista unta?

Jos nyt joku luulisi tuntevansa Lundferssonin, niin älköön aivan heti tehkö varmaa päätöstänsä, sillä huomioon on otettava, että niilläkin, jotka väittävät sitä minun unekseni, on perusteita.

Mutta — kaikessa tapauksessa itse uni, nimittäin Lundferssonin uni, se on hyvin omituinen, ensiksikin siitä syystä, että oliko se vaan palvelijain noituma painajainen, vai oliko se tulevaisuuden enne…

1891.