MOUKKA KONSERTISSA. (continued 2)

"Huono ruoka!" matki isäntä. "Niinkuin ei kelpaisi renkimiehen syödä. Kiitä ettäs saat sellaista."

"Huono on ruoka"! sanoi Kalle kauhtuen ja nousi pöydästä. "Ei keittokupin päällä näy kiiluvaista, vaikka kuinka vahtaisi ja isäntä höystää ruokaa siten, että istuu vieressä ja puhuu muka: 'syötävä pitää olla hyvää, ei työmies muutoin jaksa työtä tehdä.' Ja päivät sitten. — Ei niinkään paljon auki kuin hevosen kenkä. Sen sanon sinulle isäntä: 'jos ei tämä talo paranna tapojansa, niin minä parannan taloja'."

"Jos et lakkaa noita viisastelujasi puhumasta, niin saat marssia matkoihisi." Ja isäntä meni vihoissaan kamariinsa.

Senkin heittiö — alkoi isäntä miettiä, — millä lailla puhui roisto. Tarvitsisi saada pieni ryöpäys koko mies. Vaan kovin on julma, väkevä tappelemaan; pieksi se Isonmäen Iikankin aivan pataluhaksi. Kolmeen viikkoon ei Iikka parka liikahuttanut kättä ei jalkaa. Kyllä pehmeni mies silloin. Ja Alikylän pojat pelkäävät häntä pahemmin kuin paholaista. Vaan enköhän minä sentäänkin häntä voittaisi, voittaisin maar minä. Tukevat on nyrkit minullakin, ei niidenkään kanssa ole leikitteleminen. — Mitähän se Kalle nyt siellä tuvassa toimii? Meneeköön tuo vielä työhön. Kun olisi katsoa. Pitäisi tässä minunkin lähteä niittämään kasteen aikana, kun viitsisi. Ei viitsisi aina isäntämiehen edestä olla joka tiima työssä. Niin, olenhan isäntä talossani ja mitäpä siitä isännyydestä olisi hyötyä, kun rääpöstäisi aina vaan työssä. Vaan se Kalle pakana, jos ei menekään enään niitylle, kun tuli käskeä hötästyksi pois; tekisipä mieli pyytää sijallensa. Nauraisi vasten partaani heittiö. Ei, ei vaikka mikä olisi.

Samassa tuli Kaisa kamariin.

"No, mitä se Kalle siellä tuvassa tekee, kun ei ole näkynyt meneväksi niitylle?"

"Kalle vannoo ja uhkaa menevänsä pois meiltä, sanoo isännän häntä käskeneen."

"Niin, taisinhan minä sitä käskeäkin, kun riitaannuimme. Kyllähän minä aina renkejä saan, jos meneekin. Mutta kuules Kaisa. Mene nyt tupaan ja sano Kallelle: jos hän tahtoo jäädä sijallensa, niin minä lasken joka ilta yhdeksältä työstä pois. Vaan sano niin, kuu puhuisit itsestäsi. Älä sano, että minä käskin."

Mitähän, alkoi hän ajatella kun Kaisa oli mennyt, mitähän se kepin ruoka nyt sanoo. Kun ei vaan se Kaisa sanoisi että minä käskin. Jos sanoo, niin pois talostani hänkin ja paikalla. En kärsi juorujen vatkuttajia talossani. Pois, se on totinen tosi. Minä olen isäntä talossani, saan vaikka polttaisin koko pesän. Isäntä olen työväkenikin päälle, saan antaa vaikka ruumenia ruoaksi ja pitää työssä vaikka yötä päivää. Tuo Kalle sen hulttio, kun rupesi moittimaan minua. Liian vähän sitäkin on poikassa kepitetty. Olisi edes kasvatettu niinkuin minua. Jokikinen lauantai-ilta kepitettiin pyhä-siivoiksi äitipuolen kädellä. Kyll'ei silloin moittisi ruokaa ja työtä. Olisin vaan Kallen isä, niin vielä nytkin ottaisin juonet pois pojan päästä.

"Mitä sanoi Kalle, lupasiko jäädä taloon"? kysyi isäntä Kaisalta, kun hän tuli kamariin.

"Ei uhannut jäädä. Aikoi käydä sanomassa isännälle hyvästit ennen kun lähtee. Ja aikoi tahtoa palkkansa koko vuodelta."

"Koko vuoden palkka? Ei penniäkään, sanon minä! Koettakoonpas, jos uskaltaa."

Kalle tuli samassa kamariin jotensakin äkäisellä muodolla.

"Kalle menee Perkkoon niittämään, minä tulen kanssa ja tuon evästä", sanoi isäntä ikäänkuin ei tietäisi mistään.

Kallen kunnioitus ei ollut vielä perin kadonnut isännän käskyvaltaa kohtaan, ja sentähden sanoi hän hämillään:

"Minä menen pois talosta."

"Pois? Sinäkö pois"? oli isäntä kummastuvinansa.

"Niin. Itse käskitte."

"Minäkö? No ole nyt."

"No kuulihan sen Kaisakin."

"Kaisa! No perhana. Missä se Kaisakin kuhnailee? Olenko käskenyt Kallea pois talostani?"

"En minä — — taisittehan — — no, ei nyt suoraan — vaan noin kalpimitten."

"Kuulitte sen! No, ettekös nyt itsekin muista"?

"En kuolemaksenikaan, — — mistä minä semmoisia? — — joutavia!"

"Ei ensinkään joutavia. Pois menen"! sanoi Kalle vihapäissä, kun isännän houkutukset alkoivat kovin suututtaa.

"No, hei mene, äläkä vatkuta! Hiisiäkö siinä tollotat?" Ja isännän sormen päitä syyhytti, lihan ja nahan välissä tuntui niin somalta, teki mieli kyhnäyttää.

"Minun pitää saada palkkani ensin".

"Olet saanut jo kylliksi palkkaa. Kiitä, että sillä pääset."

"Oli miten oli, vaan minun pitää saada vuoden palkka. Tahi muutoin teidät paha perii. Te olette käskenyt minun pois, ja sen tähden minun tulee saada koko vuodelta."

"Kuinka paljon vaadit sinä lisää?"

"Neljäkymmentä markkaa. Ei penniäkään enempi eikä vähempi."

Isäntä meni kaapille, ja toi rahat Kallelle. Antoi ne hänelle päällekkäin katsomatta ja sanoi:

"Kiitä nyt, kun sait niin paljon rahaa."

"Hä? Mistä minä kiittäisin? Tienannuthan nämä olen. Jos kiitänkin, niin en ainakaan teitä. — Hyvästi!"

Kallen mentyä alkoi isäntä miettiä: Meni pois renki — kovin oli hyvä työmies, vaan pois meni vaan — ja vei rahaa vielä niin paljon. Olisi pitänyt vähän kurittaakin — — vaan petoako minä tuosta — — ja ahdas olisi tämä kamarikin miesten tapella, kovin ahdas. Ei ole saanut lapsena keppiä — siinä ne nykyajan kasvatuksen hedelmät. Vaan olisi se sentään vähän tarvinnut — — Kovin on hyvä tappelemaan. Pieksi se Isonmäen Iikankin. Mutta jos minä olisin hänen isänsä, niin kyllä minä kurittaisin, kurittaisin peto vie. Tarkenisi poika käsissäni, enköhän jaksa nostaa tuon kaapin toisella kädelläni, luulempa jaksavani — jos koettaisin.

Ja isäntä nousi ylös ja koetti nostaa toisella kädellänsä raskasta kaappia. Kyllähän hän on sen ennenkin nostanut, kuu Kaisa on pessyt kamaria, vaan somalta se tuntui nostaa uudestaan. Nousihan se, hyvästi nousikin… Kun ei tullutkin kuritetuksi… Vaan mikäpä häntä kenenkään lasta ja näin huoneessa vielä — jos edes ulkona tapaisi kahden kesken, kyllä silloin koettaisin opettaa ihmistapoja. Tukistaisin varmaankin oikein miehen kädellä. — Se Kaisakin kun sanoi — — mitähän tuosta olisi sanonut. Kuka nyt työt tekee? Lujassa on miehet tänä aikana. Oikeinpa käy sapelleni… tuo vanha Aatami… tuolla lihan ja nahan välissä. Soisinpa koko miehen sinne missä nauriit kasvaa… Tulikin sanotuksi sillä lailla… ja tuo heittiö kun otti niin pahaksi. — — — Ääh — — —

Mutta Kalle kulki kylän raittia viileässä aamuilmassa, kantaen olallansa pientä arkkuansa.

Aamu oli kaunis, mutta hänen mielensä oli synkkä. Ei ilahuttanut häntä leivosen korkea-lentoinen laulu, ei peipposen viserrys, eipä edes Korpelaiselta saadut rahatkaan.

Ääh sinua kolistinta, minkä häpeän teki pakana. No, voi sun syntipukki, kyllä mä sen vielä muistan, ootahan vielä peijakas. Nahassaspa vielä tunnet. Selkään annan kun sopii. Kun pääsen kahden kesken, niin pehmenemän pitää miehen selän, juuri niinkuin Isonmäen Iikankin. Tukistella koetan varmaankin.

Viimein pääsi hän sen talon kohdalle, johon aikoikin. Hän poikkesi taloon. Arkkunsa laski hän porstuan lattialle ja meni tupaan.

"Hyvää huomenta"!

"Huomenta. Mitäs Korpelaan kuuluu"? kysyi isäntä, joka istui sivupenkillä.

"Eipä erinomaisempia. Mitäs tänne kuuluu"?

"No, ei kummempia. Tuossahan menee." Vähän aikaa olivat molemmat hiljaa.

"No, mihin se Kalle nyt menossa, ja noin pyhävaatteissa vielä"?

"Enpähän juuri minnekään."

"Ethän aikone vaan naimaan, ja minua tulit puhemieheksi pyytämään? Kyllä sinulle eukon toimitan ja ison laitankin", ilvehti isäntä kun näki Kallen hämmingin.

Vaan Kallen ei nyt tehnyt mieli ensinkään leikkiä laskea. Sanoi jotenkin kärtyisesti:

"Enpähän naimaankaan, mitä minä akalla tekisin?"

"Niin kuulut nyt sanovan, vaikka toista mietit. Kylläs vielä vedät umpisolmun, jota et aukaisekaan", naljaili isäntä.

"Enkä vedäkään. Ja jos vedänkin, niin en tee kauppoja kun papin elinajaksi."

"No, mutta mitä sinä sitten oikeastaan hommaat? Arkipäivänä joutilassa, pyhävaatteet päällä, silloin kun kaikki muut heiluttaa vinhasti nälkärautaa?"

"Eipähän erinomaisempia", sanoi Kalle, ja kävi taasen hämilleen.

Samassa tuli emäntä ulkoa ja sanoi:

"Kenenkä arkku se tuolla porstuassa on?"

"Minunhan se on", — sanoi Kalle jurosti.

"Vai sinun. No, mihin sinä olet nyt arkkunesi liikkeellä?"

"Työn haussahan minä olen."

"Eipä tänä aikana luulisi tarvitsevan työtä hakea. Onhan sitä nyt joka talossa?"

"Eikö Korpelassa enään työtä olekaan, vai oletko poissa talostasi"? sanoi isäntä, joka oli äänetönnä tähän asti kuunnellut emännän ja Kallen puhetta.

"Poissahan minä siitä olen."

"Joko olet kauankin ollut?"

"Tänä aamuna minä vasta lähdin."

"Vai niin! No, mistä te suutuitte?"

"No eipähän se ollut niin erin suurikaan." Ja Kallea hävetti sanoa riidan syytä.

"Joko te olette olleet kauankin riidoin?"

"Onhan sitä… kauanhan sitä on ollut jo kahelmaa."

"Vai niin, no sinä olet vapa rupeamaan vaikka kenenkä työhön?"

"Vaikka kenen työhön… niin… jos… olen."

"No, rupea, sitten minulle loppuvuodeksi rengiksi."

"Niin rengiksi? kyllä vaan." Ja Kalle alkoi vilkuttaa silmiänsä.

"Tule sitten tänne kamariin, niin tehdään kaupat."

"No, Kalle! Mitä tahdot kun rupeat rengiksi?" sanoi isäntä kamarissa kauppaäänellä.

Kalle vaan vilkutti silmiänsä.

"Piisaako neljäkymmentä markkaa?"

Kalle vilkutti vaan silmiänsä.

"Piisaahan se, luulen ma. Tuskin kolme kuukautta enään jäljellä ja olet irti jälleen?"

"Kukapa sen nyt niin äkin tässä tietää… kuinkahan se nyt olisi."

"Mutta näytäs minulle päästökirjasi, ulousseilisi."

"Niin tuota… jaa… ulousseili, perhana… tuota… saakeli en muistanutkaan, tarvitaankos sitäkin?"

Kalle oli hämmästyksissään, kuin puusta pudonnut ja välillä vähän säikähtänyt.

"Tarvitaan! Tarvitaan sitä. Jaa, en todellakaan voi ottaa sinua rengikseni ilman. Korpelainen voisi kuuluttaa sinua ja sakottaa minua siitä."

"Eikö… no… jos kolmellakymmenelläviidellä markalla?"

Kalle ei enään vilkuttanut silmiänsä.

"En todellakaan voi ottaa sinua, en vaikka ilman rupeaisit."

"No… jo… tuo perhana…"

"En voi ottaa, enkä tehdä kauppaa kanssasi, ennen kuin laitat ulousseilin."

"Niin… ulousseilin… vie sun… senkin kolistin."

"Taikka tuota, odota vaan sinä täällä, minä käyn kysymässä Korpelaiselta."

Ja isäntä meni.

Kalle heittäysi isännän sänkyyn seljällensä.

Jo oli, — alkaa hän miettiä isännän mentyä — jo oli saapa sika jäniksen. Petoko niiden metkut tietää. Mokomakin kolistin. Niin noita sormien paitakin kutkuttaa, kenenkähän kanssa nyt pitää tapella. Kunpa sattuisi Korpelainen, kyllä hänen pehmittäisin. No, voi sinua senkin sonni, jospa pääsisin käsiksi siihen tuulenpesään, kyllä sen hajottaisin. Pelkää mies minua kuin ruttoa, siitä olen varma… Ulousseili, no vie sun… mistähän tuokin ajatus tuon pökiön päähän pölähti. Tekisipä mieli tänä päivänä pehmittää molemmat. Mokomiakin viisasteluja, sakoittaa, no kaikkia vielä, mistä tyhjä sakoittaisi…

— Mitähän se siellä nyt niin kauan tekee? ajatteli Kalle, kun alkoi odotus tuntua pitkältä. On ollut jo pari tiimaa.

Eihän se isäntä ollut vielä tiimaakaan, vaan kahdesta se Kallesta tuntui.

Jo viimeinkin tuli isäntä.

"No, mitä kuuluu? mitä sanoi heittiö?"

"No, ei erin hauskoja sinulle."

"Minulle! No, mitä sitten sanoi?"

"Sanoi sinun olevan ytelän miehen."

"Ka! sen kolistinta."

"Varoitti minua sinusta."

"No, voi sun tulimmainen!"

"Niin sanoi sinun olevan vapaan miehen, vaan kovin kierotuumaisen, kovin."

"Minä hänet vielä opetan, jahka pääsen kahden kesken."

"Minä nyt en tiedä siitä meidän kaupastamme."

"No, voi sun viisikolmatta — —."

"Mitä! No, viisikolmattako?" — puuttui isäntä vilkkaasti Kallen sanaan.

Kalle taasen ajatteli: jospa pääsisin edes silläkään; ja vastasi siis korvallistaan kynsästen:

"No, olkoon menneeksi. Kun vaan otatte?"

Mutta isäntä joka mieli vieläkin masentaa Kallea, sanoi:

"Mutta sinun pitää vieläkin luvata minulle jotakin?" "Mitä? ettehän vaan tahdo kahdella kymmenellä"? sanoi Kalle kokonaan kauhistuen.

"Ei, vaan ryyppiminen sinun pitää heittää pois, niin kauaksi kuin olet minun talossani?"

"Sen lupaan", sanoi hän huoaten.

"Yö-juoksu sinun pitää myöskin jättää?"

"No, olkoon menneeksi." Ja Kalle odotti rauhattomasti, mitä vielä tulisi.

"Riiteleminen, toraaminen ja tappeleminen?" Kalle mietti mielessään: no perhanan äijää, vaan sanoi kuitenkin:

"Samahan tuo on, no, niin kauvaksi" Ja isäntä käski nauraen Kallen mennä syömään ja sitten niitylle.

Kun Kalle oli mennyt, heittäytyy isäntä seljälleen vuoteesen ja miettii: Helpolla kieppasin rengin itselleni, vaan lujassa se oli, helsingin lujassa. Tuo Korpelainen pinnisti vastaan kun pakana, koska se oli hänen vallassaan rengiksi pääsy. Lujalle pani ennenkun luvan antoi, vaan irti otin miehen kuitenkin parassa työn aikana ja viidelläkolmatta markalla. Kylän väkevin renki vielä. Kovasti se poika työtä rutistaa. Heinän kantaja oivallinen, kyllä nousevat taakat suovan päälle, vaikka suuriakin olisivat. Eikä siltä pojalta kyljet katkea jos vähän enempikin teettää, kyllä se kestää. Vaan lujaa meillä kysytäänkin, lujaa ja äkästä. Yötä päivää minä sillä miehellä teetän. Tekeepä mieleni nousta ylös ja katsoa kuinka Kalle niittää.

Isäntä nousi ylös vuoteesta ja käveli akkunaan, josta näki ketovainiolle ja siellä niitti väki. Hyvästi kävi Kallelta niittäminen laatuun, oikein olkansa takaa löi hän. Jaa, jaa, — miettii isäntä, kylläs tarkenet meidän nälkärautamme varressa. Ennen varmaankin väsyt, kun meiltä työ loppuu. No, kyllähän en mene takuusen Korpelan ruuasta, niinkuin meidän, vaan työ on meillä kovempi kuin Korpelassa.

Ja isännän vallotti uni kesken suloisten muistelmiensa.

Vaan kedolla niitti Kalle, niitti kahden miehen edestä. Hammasta purren tikkusi hänen vikatteensa, että säkenöitsi vaan.

Täytinen kun helpolla sai. Tuo vanha Aatamikin tuolla sydänalassa kyttelee, oikeen pistää vihakseni. — — — Tuo isäntärengin rahjuskin niittää kuin peijakas, ei anna edes hengähtää, ei hengen rauhaa. Tekee mieleni mennä ja vetää tukasta pientarelle istumaan. Ja Kalle alkoi taasen niittää.

Viikkoja vieri. Kalle palveli Anttilassa renkinä. Joi lupauksestaan huolimatta, riiteli ja kiroili kuten ennenkin.

Muutamana pyhä-aamuna, einettä syödessään, mietti hän: Olisipa vaan nyt Korpelainen katsomassa, kuinka tässä nyt lihapaistia pistelen, kyllä taitaisivat kieroon miehen silmät vääntyä. Ja Kaisakin, sietäisi senkin nuuskutorselon olla nyt piimän mallia katselemassa. Ei olekaan sellaista rättä-piimää, vaan oikeata venyvärkkiä, että puukolla pitää herjaa katkasta. Ei tahdo suuhunkaan mahtua. Ja selvää rukiista leipää, ei senlaista kaunahakkua. Ja Kalle oikein haluksesta lapioitsi ruokaa suuhunsa. Syömästä päästyänsä käveli hän pihalle. Paneusi sitten puhtaaksi niitetylle maalle seljällensä, poltellen piippuansa ja alkoi taasen miettiä nykyistä tilaansa:

Hyviä nuo tämän talon tupakat, ei olekaan paljaita laulupuita, niinkuin Korpelassa. Savutkin niin makeoita ja haiseekin niin hyvältä. Vaan työ on tässä talossa hemmetin kovaa. Illallakin oli liki kaksitoista kun kylpeen mentiin.

Isäntä tuli ulos ja kävi Kallen viereen istumaan.

"No, teillä taisi olla hupanen ilta siellä Alatalon tallikamarissa?" sanoi isäntä.

"Olihan se!"

"Taisi olla viinojakin?"

"Oli niitäkin!"

"Oletko nähnyt Korpelaista?"

"En! Mitämä hänestä?"

"Molemmat te vaan uhkaatte antaa toisianne selkään?"

"Minä annankin!"

"Kuules Kalle! Heitä pois ne senlaiset aikomuksesi. Ne vievät viejä sinun onnettomuuteen."

"Joutavia. Ei ne vie mihinkään. Minä vaan kutkutan vähän Korpelaisen selkää ja sillä hyvä."

"Ei se ole sillä hyvä! Sinä pieksät Korpelaisen. Hän haastaa sinun käräjiin, sakoittaa sinua ja ehkä toimittaa vielä linnaankin. Se ei ole enään joutavia."

"Joutavia! Mitä siihen syrjäisten tulee — ", ja Kalle meni happamalla naamalla tupaan. "Pieksän vielä sittenkin minä hänen —", murisi hän mennessään.

Asia oli päivän selvä: he purivat pippuria toisiansa vastaan Uteliaasti odottivat ihmiset mitä seuraisi.

"Annas, kun minä pääsen kahden kesken, niin…" oli Korpelainen Anttilaiselle sanonut ja hän ei ollut se mies, joka olisi sanansa syönyt.

Samaa oli Kallekin lausunut ja hänen tiesivät kaikki Alikylän poikien pääluut pitäjän parhaaksi tappeliaksi, joiden kanssa hän kävi alituista sotaa, varsinkin, jos sattui viinoissa olemaan.

Mutta miten ollakaan, niin eipä tuosta kahden kesken tulosta näyttänyt valmista tulevankaan, sillä molemmat ihmeellisesti kammoksuivat toistensa mulkoilevia silmiä ja uhkaavia nyrkkejä.

Jo luultiin koko vihan ilmaukset jäävän paljaiksi uhkauksiksi, kun muutamana kauniina päivänä saatiin kuulla, että he olivat tapelleet.

Takasalon uutispellon pientarella tapasivat he toisensa.

"Jopa viimeinkin sinut tapasin, sinä senkin lihakas", oli Kalle silloin sanonut.

Kaitaisella tiellä syntyi nyt ottelu semmoinen, jota kumpikin riitapuoli katkeruudella muisteli. Lujasti tukistelivat molemmat vahvat miehet toisiansa silloin. Mutta varmaankin oli Korpelainen isäntämiehen paremmalla oikeudella varustanut itsensä lihavammalla härän reidellä viime kuluneena talvena, kuin Kalle, koska voitto kallistui hänen puolellensa. Vaan pahasti ontuen ja surkeasti turvonneella päällä kömpi hänkin pois kiistapaikalta.

Entäs Kalle?

Hän jäi makaamaan enemmän kuolleen kuin elävän ihmisen näköisenä, toinen puoli ruumista liossa suopellon ojan mutaisessa vedessä, toinen kuivamassa auringon paisteessa. Sellaisessa tilassa löysivät Kallen Anttilaiset.

"Saakelin Korpelainen! Kyllä minä sinut vielä opetan —", oli Kalle sanonut, kun hän tointui huumaustilastansa.

Kun Kalle saapui Anttilaan, oli siellä jo Takalon Juuso-ukko koti-apteekinsa kanssa. Seurakuntalaisilla oli tapana kutsua kaikissa taudinkohtauksissa hänet apuun. Hän olikin kieltämättä pitäjään paras lääkäri, sillä hän paransi kaikkien tautien laatua "isolla viinalla, essentsiadulciksella ja sydämmen vahvistuksella". Lääkäritoimensa alusta saakka oli hän kenties passittanut hyvän joukon ihmisiä ijankaikkisuuteen, mutta kun hän oikein varttui ammatissansa, vielä suuremman joukon elämään.

Tuttavallisesti otti hän heti Kallen hoitoonsa, voiteli hänen turvonneet poskensa "seitsemän miehen voimalla" ja asetti kylmät kääreet päälle, varottaen äkillisistä ilman vaihdoksista. Kun hänelle tarjottiin maksua voiteista (sillä lääkäritoimestansa ei hän ottanut mitään, vaan lääkkeistä), niin sanoi hän, että ne oli maksanut — Korpelainen. —

Ettäkö he olisivat käräjiin menneet? Ei, kaukana siitä. He olivat noita taipumattomia suomalaisia luonteita, joiden oli tapana sanoa:

"Huonoja ovat herrojen rangaistukset kelpo koston suhteen. Ei, vaan keppi, keppi! Kas se ihmisen ihmiseksi teki. Koivu olisi hyvää puu-laatua, kun vaan sitä osattaisiin oikein käyttää."

Melkein tämänlaatuiset mietteet liikkuivat Kallen paksussa päässä, kun hän hautoi kipujansa ja katkeroita mietteitänsä tuolla leveän otsaluunsa takana.

Sen mukaan kuin hänen kipunsa lieventyivät, lauhtui hänen ilkeä mielensäkin Korpelaista kohtaan.

Entäs jos oli ollut hänessäkin vikaa? Jos ei hän ollutkaan täyttänyt kaikkia velvollisuuksiansa isäntäänsä kohtaan? Tuliko hänen parantaa elämänsä ja sopia Korpelaisen kanssa? Korpelainen oli maksanut hänen edestänsä lääkkeet ja se seikka vaikutti terveellisesti Kallen kiihottuneesen mielen tilaan. Mutta väliin nousi Kallen itsekäs luonto, tehden ankaraa vastarintaa parempia tunteita vastaan. Hyvä ja paha taistelivat hänen sielussaan hurjaa otteluansa. Hyvä voitti. Mutta kumpika heistä ensin oli sovintopuuhat alkava? Siinäpä kysymys, johon Kallen kaikki hyvät päätökset olivat käydä haaksirikkoon. "Et sinä vaan Korpelainen", pani hänen itsekäs sisällinen ihmisensä vastaan. "Ei hänen, vaan sinun on se tehtävä", vastasivat paremmat tunteet taasen siihen… "Ei maailman pilkan ja naurun tähdenkään", varoitti paha hänelle. Ja Kalle väänteli kuin kuolevainen itseänsä. Kumpasta tuli hänen totella? Kumpi oli hänen viepä oikealle tielle? Mutta silloin muisti hän äitivainajansa kaikki varoitukset ja nuhteet ja hän päätti kärsiä kaikki toveriensa pilapuheet ja sopia Korpelaisen kanssa.

Sillä välin kun Kalle oli kahden vaiheella, taisteli Korpelainenkin samanlaista sielun taistelua. Vaikkei se hänen päässään niin lujassa istunutkaan, kuin Kallen. Hän oli päässyt verrattain vähäisellä omantunnon ahdistuksella, ja hän jo päätti mielessään mennä huomispäivänä Kallen luo sovinnoille.

Noin pari viikkoa oli kulunut heidän tappeluksestansa, kun Korpelan isäntä pesi silmänsä, kampasi karkeat hiuksensa ja oli juuri lähdössä Anttilaan Kallen luo. Silloin Kalle yht'äkkiä astui hänen kamariinsa. Kallen posket olivat vielä jotensakin turvottuneet, mutta hänen silmissään aina ennen nähty kopeuden kiilto oli nyt poissa, ja hän katseli surullisesti ja pitkään isäntää silmiin. Siinä seisoivat he ja katselivat toisiansa, toviin-aikaan sanaakaan virkkamatta, entiset vihamiehet. Seuraava hetki oli päättävä, olivatko he eroavat vihamiehinä vaiko ystävinä. Viimein sanoi isäntä:

"Voitko sinä antaa anteeksi minulle kaikki minun väärinkäytökseni?" Samalla tarttui hän Kallen käteen ja katsoi syvästi häntä silmiin.

"Voin, isäntä, minä voin vielä enemmänkin: voisin nyt antaa anteeksi, vaikka Alikylän pojillekin, sillä minun mielessäni olisi nyt viimme päivinä ollut mitä suloisin rauha, kun vaan olisin ollut vakuutettu teidän anteeksiannostanne; siitä on minulla ollut huolta ja sentähden minä tänne lähdinkin, ja olen nyt täällä, pyytäen teidän anteeksiantoanne", sanoi Kalle ja hänen katseensa osoitti, että ne lauseet tulivat sydämmestä.

"Minä olin juuri lähdössä Anttilaan sinun puheillesi sen saman asian vuoksi. Minulla on vielä toinenkin pyyntö sinulle. Pyydän, että sinä tulisit meille, minulle yhdysmieheksi ja kuin minusta aika jättää, niin sinä saat tämän talon periä ja hallita mielesi mukaan. Minun omatuntoni sanoo, että tulee jollakin tavalla palkita sinulle ne entiset kauppamme. Minun kamarini rinnalla on täysin kalustettu suoja, sen saat sinä asunnoksesi. Nyt se on sanottu, ja nyt sinä olet yhtäläinen isäntä Korpelassa kuin minäkin."

"Mutta, mitäs Anttilan isäntä siitä sanoo?"

"Älä sinä sillä vaivaa itseäsi; minä olen jo siitä asiasta puhunut Anttilaisen kanssa. Hän ei ole ensinkään pahoillansa sinun muutoksestasi. Sinun tulee muuttaa meille tänä päivänä, nyt heti. Oletko tyytyväinen minun ehdotukseeni?"

"Olen. Ensiksikin koetan minä heittää Jumalan avulla juonnin pois, sitten koetan palkita entisiä katkeroita lauseitani uutteralla työlläni ja kuuliaisuudellani. — Minä olen hyvin kiitollinen hyvyydestänne. Minullakin on nyt koti, jonka eteen työtä teen."

Ja molemmat miehet särkivät karkean kämmenensä takapuolella silmiä sumentavan kyyneleen.

Ensikerran Korpelassa syödessään mietti Kalle: "Eihän tämä ruoka niin huonoa olekaan."

Merisankarin seikkailukset.

Yleensä käy merimiehistä sellainen puhe, että he ovat mahdottomia valehtelijoita. Minä en tiedä kuinka se asia oikein lienee, mutta pienenä pojan pahasena tunsin minä yhden merimiehen, jonka meriretki-kertomukset olivat minusta ainakin paljasta lorua. Mutta ei ukko paremmasta tahtonut niitä kertoakaan, sillä hänen tapansa oli sanoa: "ei niitä ole uskonkappaleiksi puhuttukaan."

Muuten oli hän sangen halukas niitä kertomaan. Ja kun hän oli kerran alkuun päässyt, niin ei silloin hänen kielensä väsynyt, ellei vaan kuulijat ilmoittaneet liijan nenä-äänisesti, ettei he enään kuule koko juttuja. Mutta silloin oli aina ukon tietovarasto lukossa useamman viikon ja se oli meistä pojan nulikoista sangen ikävää. Mutta kun sattui joku onnellinen tapaus, jonka kautta ukko sai tupakkarahaa, niin kyllä silloin taasen riitti juttuja.

Ukon elinkeinona oli muuten kaikellaisten pienten puukalujen ja kampojen nakerteleminen, joita hän teki milloin minkin talon tuvan nurkassa pärevalkean valolla. Kesällä taasen kulki hän kalassa ja saaliillansa hän vaihetti aina emänniltä ruokaa milloin mistäkin talosta. Aina kun saatiin kuulla, että Töyryn Elias — joksi häntä kylän kesken mainittiin — oli tullut johonkin lähiseudun taloon nikkari- ja kampa-"värstaansa" kanssa, niin silloinkos ilo rupesi meille pojan nulikoille, ja heti kun vähän ilta alkoi hämärtää, niin me silloin Eliasta puhuttelemaan.

Ukolla oli vanha käsiharpun rämä, jolla hän tavallisesti ansaitsi tupakkirahaa kylän nuorisolta, soitellen heille tanssisoittoja. Hän oli muuten hyvä tuttava "pojan rehjujen" kanssa, "niistä kun tulee merimiehijä". Ja aina kun me mentiin luminemme ja kelkkoinemme ukkoa tervehtimään, niin hän otti "hanurikkansa" esiin ja soitti jonkun iloisen merimieslaulun, laulaen itse vapisevalla äänellänsä mukaan.

En voi kieltää, että hän meitä väliin narrasi oikeen aika tavalla, mutta ystävät me olimme sentään. Kerranki narrasi hän minun ja yhden toisen pojan noutamaan kauhan mallia Haaralasta, johon oli noin virstan matka. Kyllähän minä panin vastaan, että kyllähän se Elias osaa tehdä kauhoja ilman mallittakin; mutta kun hän sanoi:

"Minä olen jo niin vanha etten enää muista ja pitäähän sitä nuorten palvella aina vanhoja, jos vaan on mieli vanhaksi elää."

Minä epäilin vielä, josko sillä Haaralan isännällä onkaan kauhan mallia. Mutta kun vakuutti että:

"On sillä, ja kun tulette takasi, niin minä pelaan ja laulan."

Nyt suostuin minäkin ja me lähdimme.

"Ottakaa kelkka mukaan", huusi Elias porstuaan jälkiin.

Minulla ei ollut kelkkaa mukana, mutta minä lähdin ja noudin sen kotoa.

"Mihin sinä menet kelkan kanssa", huusi äiti jälkeeni.

"Haaralasta kauhan mallia noutamaan", huusin minä, ja juosta ressutin kelkkoineni.

"Palaa takasi", huusi äiti minulle. Minun täytyi palata takasi vaikka se olikin vastenmielistä. Sitten kun olin hartaasti pyytänyt, niin suin luvan mennä, mutta en minä enään sanonut mitä minä Haaralaan menin. Minä en olisi päässyt lähtemään ollenkaan, jos sen olisin sanonut, vaan koetin kaikenlaisilla keinoilla kierrellä tuota kysymystä. Ja niin minä viimeinkin pääsin.

"Mitäs Rantalan Juhon pojilla on asiaa"? kysyi Haaralan isäntä, meidän tupaan tultuamme.

"Elias laittoi meidät teiltä kauhan mallia noutamaan", ehätin minä sanomaan ja olin hyvin toimessani.

"Vai kauhan mallia", kummaili isäntä. Otti kirveen ja kinttaat käteensä ja lähti ulos, käski meidän tulla jälessänsä, niin hän antaa. Me lähdimme isännän kanssa ulos. Hän meni suoraan rankaläjälle, valitsi kaikkian suurimman ja mutkasimman koivu-rangan, hakkasi sen kolmesta kohti poikki ja latoi minun kelkkaani.

"Sanokaa Eliakselle, että se maksaa öljytyn lusikan", huusi isäntä meidän jälkiimme, kun me olimme jo pois menossa. Raskas se oli kelkka vetää, mutta menihän tuo sentään, kahden kun veimme. Mutta sitte se vasta raskas oli, kun me portaita ylös sitä veimme, palava siinä tuli ja kova, mutta tupaan me sen veimme kuitenkin.

"Haaralan isäntä sanoi, että se maksaa öljytyn lusikan", ehätin minä taasenkin sanomaan, vaikka olin niin hengästyksissäni, että karvas henki kurkusta kävi.

"Pianpa ne pojat kävivätkin; vai niin, vai öljytyn lusikan", tuumi Elias, purkaessa meidän kuormaamme.

"Yksi, kaksi, kolme ja neljä kauhaa, ja vielä monta lusikkaa", laski Elias, katsellessaan meidän tuomia mallipuitamme ja näytti tulevan hyvälle tuulelle.

"Pelakkaaste ja laulakaaste nyt", muistutin minä.

Elias otti "hanurikkansa" esiin ja lauloi:

"Ei mun kotoni ole korvessa Ja ei mun majani mantereessa, Vaan venehillä vetten päällä, Aalloilta häilyvä."

Sitä laulua hän ei tavallisesti laulanut, kun silloin, jos me olimme tehneet jonkun erityisen palveluksen. Mutta meidän mallipuistamme hän sai hyviä kauhoja ja lusikoita, ja silti hän sen meille lauloi nyt ja se oli meistä mieluista.

* * * * *

Muutamia vuosia oli kulunut ja Elias oli jo hyvin rapistunut. Viime kesänä ei hän ollut enään jaksanut torkota ollenkaan, hän oli onkinut vaan. Ja nyt talvella hän ei enään jaksanut vetää "skuunariansa", joksi hän sanoi laiturikelkkaansa, talosta toiseen, vaan hän otti meitä poikasia päivämiehiksi, eli "hevosiksensa", kuten hän sanoi, laulupalkalla tietenkin. Muutamana talvi-iltapäivänä aikoi hän lähteä "värstaansa" kanssa Haaralaan ja se sanoma oli oikea Jobin posti meille poikasille ja me olimme kokoontuneet sanomaan jäähyvästiä ukolle. Mutta kun aamupäivällä oli tuiskunut ja tiet olivat jotensakin ummessa, niin alkoi hän pyydellä rotevampia meistä poikasista hevoseksensa. Me suostuimme kohta ja tavallisista palkkalauluista ei nyt ollut puhettakaan.

Haaralassa otettiin Eliasta iloisesti vastaan, sillähän oli iloinen aina ja oli tervetullut vaikka mihin taloon.

Tupaan tultuansa ja saatuansa pois päältänsä sarkatakkinsa, meni hän lämpymän uunin eteen istumaan ja me pojan pahaset kiusaamaan ukkoa kertomaan meriretkistänsä. Mutta ukkopa ei ollutkaan nyt oikein sillä tuulella, hänellä ei ollut näetsen taasen tupakkia, vaan kun meidän pyyntöömme yhtyi vanhempiakin ihmisiä ja renki Kalle oli ensin antanut vankan kourallisen "mettisen laulupuita", niin jopa viimein ukko suostui. Päre pistettiin pihtiin palamaan ja sitten istui nuoret ja vanhat piiriin vanhuksen ympärille. Ukko alkoi:

"Kun minä pääsin ruojilta, niin rupesin Leppälään rengiksi, jossa olin viimeisen ruotivuoronikin palvellut. Suuri ei ollut minun palkkani, yksi hopearupla rahaa ja kangasvaatteet, mutta olihan se enempi kuin ruojilla ollessa. Isäntäni piti minusta, kun minä olin aina nöyrä ja tottelevainen. Leppälästä kävin minä isännän kanssa kaupungissa ja siellä minä tapasin Korven Willen, joka oli käynyt yhden kerran merellä ja oli jo jummannina eräässä suuressa laivassa. Hän kehui minulle merimiehen elämää niin kaikin puolin hyväksi, että minussa nousi sellainen halu merelle, niin että en nukkunut yhtään yötä. uneksimatta laivoista ja myrskyistä. Kekri kun tuli ja minä sain palkkani, niin lähdin minä astua tallustamaan kaupunkiin, uudet vaatteet päällä, rupla taskussa ynnä viisitoista kopeekkaa lantteja, jotka olin voittanut kortilla ja mytyssä kainalossa vuosijuusto ja leipä, jotka olin emännältä saanut. Vaan kun tulin kaupunkiin, niin eipä siellä ollutkaan merimiesten paikkoja auki, sanottiin: 'Kesällä on kaikki laivat lähteneet, eikä niitä nyt lähde ennen kuin ensi kesänä taas.' — Viimeinkin pääsin eräälle kauppamiehelle rengiksi, ilman palkatta, sillä puheella, että minun piti päästä ensi kesänä lähtemään hänen laivaansa kajuttapojaksi. Mutta eipä hän puhettansa pitänytkään vaan minä sain odottaa vielä toisenkin vuoden ennenkuin pääsin merelle. Hän sanoi, että minusta oli ensin moukka muka ulos lakseerattava. Kyllähän niinä pariin vastaan, vaan minkäpä sille kourin teki, hänellä kun oli kamarin seinällä pamppu semmoinen, jota tuli koko talonväen pelätä, karjapiijasta aina rouvaan asti. Hän sanoi minun vielä tulevan likemmin tutustumaan pampun kanssa, jahka ma merelle pääsen. Kyllähän minä sitä en silloin uskonut, vaikka uskon minä sen nyt jo. Niin pääsin minä viimeinkin merelle, vaikka lujalle se otti. Silloinkos minä olin olevinani kun taivaassa ensi päivänä. Se oli uusi komea laiva jossa minä läksin kyntelemään meren aukeita ulapoita. Meille hurrattiin, kun me satamasta läksimme pohjalastilla Pietariin. Minä seisoin peräkannella ja sen sijaan kun minun olisi pitänyt itkiä surusta, niin minä itkin ilosta ja, katselin yhä pienemmäksi käypää kaupunkia melkein senlaisilla tunteilla kuin: jäitpäs. Mutta äkkiä heräsin minä unelmistani rähinästä, jota selkäni takana pidettiin, kun minä käännyin katsomaan, niin näin että laivan muut kahdeksan miestä, siihen luettuna alaperämies ja puosu, tulivat suoraan minua kohti, nauraen ja ilvehtien. Minä odotin mitä tästä nyt seuraa. He panivat minut seljälleni laivan kannelle ja tutkivat oliko minulla kantanappeja vaatteissani ja olihan minulla niitä, kun olin aamulla pannut pyhähousuni jalkaani, juhlan kunniaksi, joihin olin pannut oikein uljaat kopeikan napit. Nämät ratkoivat he kaikki pois ja panivat kannelle läjään, laittoivat yhden miehistä vahtiin minua ja nappejani, sitten menivät muut ja noutivat timperiltä tikkuja, jolla sitten kantoivat kaikki yli leestangon mereen; ja kaikkea tätä täytyi minun vesissä silmin katsella. Sitten ottivat he minua käsipuolesta kiinni ja taluttivat 'skanssiin', sanoen opettavansa minulle ihmisten tapoja. Siellä täytyi minun aukasta heille arkkuni, vaikka kyllähän minä sanoin lakia jos evankeliumiakin, mutta minkäpä minä sille tein, yksin kun olin ja heitä oli kahdeksan. Ja eihän sieltä enään löytynyt kannallisia nappeja, kaikki kun olivat niissä housuissa, joista olivat ottaneet jo, ja joita minun täytyi kaksin käsin pitää kiinni, ettei ne tykkänään pudonneet.

"Menihän se ensimmäinen matka muitta mutkitta, jos välistä annettiinkin lurjuksella oikein hyvä ryöpäys ja minä tahdoin sitä vähin nureksia, mutta kun kapteeni aina silloin selitti oikein juurta jaksaisesti, kuinka hyvää kuri tekee, niin siihen minun täytyi tyytyä ja minkäpä sille teki. Vaan kun Pietari alkoi lähestyä, niin syntyi silloin toiset tuumat, joita en ollut osannut aavistaakaan. Alaperämies tuli kajutasta ja huusi:

"'Missä on kolitervapytty ja tervasutti, nyt olisi tuleva kokin pää tervaan.'

"Minulla oli näetsen kokinkin ammatti. Pääsin minä siitä sentään, kun lupasin kaupungissa 'pistouvata' hyvät konjakkilasit joka miehelle. Vaan tyyriiksi ne konjakkarit sentään tulivat, vaikka minä olin mielessäni miettinyt, että millä keinoin tässä helpommalla pääsisi. Kun olimme ottaneet yhdet lasit, niin tuli otetuksi toiset, siksi kun rahat olivat kaikki. Aamulla herätettiin minua lurjuksella kahvin keittoon. Pääni oli raskas ja tuntui kun olisi tusina kupariseppiä siellä työskennellyt. Minä sain vakaat varoitukset kapteenilta, että jos vasta lankean, niin saan enempi semmosta. — Niin ei se ole merimiehen elämä semmosta kun näiden maamyyrien. Täällä syödään niin paljon pottuja, kunnes on rinnassa paljas pottu sydämen siassa. Mutta merimies sen elämä on ihan toista, sillä hänen opetuksensa voi selittää yhdellä sanalla: selkäsauna.

"Pietarista me sitten lähdettiin, paljaita Ryssän musikoita lastina ja tultiin Lyypekkiin, jossa purettiin lasti saksalaisille, joka niistä kasvattaa sotamiehiä. Lyypekistä me seilattiin, valmiita sotamiehiä lastina, ja tultiin Roomaan, sillä Rooman keisari se nyt enin sotamiehiä tarvitsee. Roomasta me sitten lähdettiin ja seilattiin Persiaan, kiirastulesta pelastettuja sieluja lastina. Persia se on se maa jossa on paratiisi ja sinne me niitä sieluja veimme. Mutta eipä meitä paratiisiin sisälle laskettukaan, siinä kun on kerupiimi paljas välkkyvä miekka kädessä paratiisin portteja vartioimassa. Minä olen nähnyt paratiisin ja kerupiimin miekan. Mutta voi sitä mökää mikä siellä sisällä syntyi kun me ne portilta sisään syydimme. Jos ne ei vaan olisi olleet pelastettuja sieluja, niin totta vieköön ne olisivat tapelleet, sellainen oli elämä siellä. Ja taisipa niiltä muutamilta katkeilla käsiä ja jalkojakin, ei me joudettu niitä latomaan sinne, kun ei kerran sisälle laskettu.

"Persiasta me sitten seilattiin Ustiniaan. Mutta kun minä olin kyllästynyt lurjuksen liian suureen nuppiin, niin minä vähän huilautin ja otin 'fyyryn' Amerkaanarin laivaan. Samana iltana kun minä olin karannut, niin kävin särkemässä ukon tykönä rahaakin, ei tuo heittiö tuntenut minua enään, niin se amerikalainen pian ihmisen muuttaa. Mutta voi sitä leikkiä mikä nyt eteeni sattui! En eläessäni ole mokomammassa ollut. Yritti minua jo kerran amerikalainen ampumaankin ja ylipuurin viskaamaan, vaan minä kun elämän nostin, löin puosuakin suurella moukarilla rintaan, että laivan mastot vaan huiskuivat. Sitten kävin minä kerran Wästiniassa ja seilasin Ranskaan. Vaan sattui niin että siellä oli se laiva josta niinä olin karannut ja minut saatiin kiinni. Minä jouduin vahtein alle, niin kauvan kuin olimme möljässä kiinni, mutta auta armias, kun merehen päästiin! Silloin sain minä huvikseni taasen maistaa lurjusta ja oikein porvoon mitalla. Sieltä seilasimme me Ameriikaan painolastilla. Ameriikasta lähdimme me ja tulimme Odessaan, maaliöljyä lastina, sillä Venäjällä sitä tarvitaan paaston aikana, siellä keitetään kaikki ruoka maaliöljyssä ja syödään tuohen tervaa särpymenä, niin ihan kuin suomalainen piimää. Odessasta tulimme me takaisin kotikaupunkiin jauholastilla. Minä olin ollut sillä reissulla neljä ja puoli vuotta ja olin jo letmatruusi kun kotiin tulin. Nytkös niinä vasta olin olevinani koko mies mielestäni. Ja kaupunkiin kun tulin, niin minut tuomittiin kahdeksaksi vuorokaudeksi vedelle ja leivälle. En elämässäni ole mokomammalla muonalla ollut. Toisena päivänä vettä ja leipää; toisena leipää ja vettä. Semmoinen oli siellä ruoka. Kun palasin linnasta takasin, niin kaikki sanoivat minua karkuriksi, ja se kävi minun niin vihakseni, että ensi laivassa menin merelle taasen. Sitten risteilin minä milloin missäkin pikku matkoilla, noin kolme vuotta. Kun minä palasin takasin, niin kaupungin fröökynät ne jälissäni juoksivat kuin hullut. Nuoret ja vanhat herrat ne olivat minulle vihaisia koko talven. Ja keväällä sitten mielissään, minä kun menin merelle ja he minusta pääsivät. Minä olin sillein jo matruusi ja minulla oli hyvä palkka. Se reissu oli myrskyisin kaikista, kun olen kokenut ja monta kertaa olimme me hengen vaarassa. Kerrankin kun me Pietarsaaren edustalla olimme pilkkosen pimeällä yöllä ja luusia ei ollut laivassa, kapteeni oli päissään ettei tuppiaan tuntenut, ja käski kääntää luodetta kohti. Minä sanoin, että ei luoteesen, vaan piilvinniin. Mutta kun kapteeni ei totellut, niin minä tartuin äijää rinnasta kiinni ja sysäsin kajuttaan, sanoin muutamalle toiselle miehelle: 'Pidä kajutan ovi kiinni, ettei ukko pääse sieltä pois.' Perämiehelle sanoin: 'Pidä piilvinniin.' Ja onnellisesti me päästiin satamaan. Aamulla tuli kapteeni kannelle ja sanoi: 'Viisas mies tuo Töyry. Mennä yönä olisi kaikki me hukuttu ilman häntä, sillä laiva on tullut niin ahtaasta väylästä haminaan, josta ei ole ikipäivänä yksikään ennen meitä tullut. Töyry, tule alas kajuttaan, niin saat ryypyn aamutuimaan.'

"Sinä aamuna me kapteenin kanssa vähän niinkuin hummattiin. Pietarsaaresta me seilattiin laukkulastin kanssa Kiinaan. Siellä oli justiin tulossa keisarin häät; ja meitäkin pyydettiin jäämään kunniavieraaksi. Vaan meillä kun oli kiire niin me emme joutaneet odottamaan, vaan seilasimme sieltä Ameriikaan. Mutta häämakiaisia meille sieltä annettiin oikeen koko laivan lasti. Olisi niitä vieläkin, jos kapteeni ei vaan olisi myynyt Ameriikassa ja pistänyt rahat taskuunsa. Ameriikasta me tultiin kotia rusinalastilla. Minä aloin taasen elää ilosta elämää kaupungin fröökynäin kanssa rahoineni, sillä niitä minulla oli usiampia kymmeniä tuhansia ruplia. Kävinhän minä silloin kotokylässäkin, mutta täällä ei tahtonut tuntea kukaan enään minua, olin kun herra, sanoivat he, ja herrahan minä silloin olinkin. Pastori kun minun tapasi maantiellä, niin sekös vasta tuli oikein iloiseksi, pyysi ja rukoili minua käymään pappilassa kylässä. Ikävän sanoi maalla olevan olla, kun ei ole ketään sivistyneitä ihmisiä, joita kävisi hällä hupina. 'No, olkoon menneeksi', sanoin minä, 'käydäänpä vaan, kun aikaa tulee.'

"Pappilaan kun menin, niin kaulaan se pastori minulle käpertyi. En minä ollut siihen asti uskonut, että papitkin juovat; mutta kyllä minä silloin näin, että ryyppää ne papitkin, kun mieluinen vieras vaan kumppanina on. Pappilassa minä sitten olin joka päiväinen vieras, niin kauan kun minä maalla olin. Kaupunkiin kun takaisin menin, niin siellä kun fröökynät kummailemaan, että miten minä olin niin kauan maalla ikävältä toimeen tullut. 'Pappilassa kävin vieraissa', vastasin niinä, 'me kun olemme sen meidän kylän pastorin kanssa hyvät ystävät', sanoin.

"Muutamana onnettomana päivänä näin minä, että rahani olivat kaikki, vaikka paljohan niitä oli ollut. Nyt tuli minulle hätä. En eläessäni ole muuta niin nälkäistä talvea pitänyt. Ja fröökynätkin kulkivat toista puolta katua kuin minä kulin. Nyt täytyi minun tyytyä köökipiikoihin, vaikka raskaalta se minusta tuntui. Mutta he antoivat aina minulle ruokaa, salaa isäntäväeltänsä. Vaan nälkä minulla oli sentään. Keväällä kun viimmeinkin pääsin muutamaan laivaan, niin olin laiha kuin haudasta karannut. Lihosin ja voimistuin minä siellä kuitenkin aina vähitellen; mutta loistoaikani oli männyt rahojeni kanssa, sitä en voinut enään auttaa. Minä olin koko siihen asti eletyn merielämäni ajan toivonut saavani olla edes yhden kerran förliisauksessa käsinä, että minulla olisi vanhana äijänä siitäkin kertomista. Mutta kun sain sitäkin kokea, niin olisinpa suonut, etten olisi nähnyt koko kohtausta, niin se minua pelotti heti ensi kerralla.

"Me olimme menossa Englannista Ameriikaan rautalastilla, kun lähellä Ameriikan rantaa, aivan maiden näkyvissä, me seilattiin karille. Laivamme oli tarttunut kokasta karihin ja koko kööli oli lentänyt pirstaleiksi. Meidän suuri ja komea laivamme vapisi myrskyssä kuu mitätön vene vaan. Se on ihan toista, kun valtameri on myrskyssä, kun näiden Suomen purojen mitättömät kosket. Sillä on silloin ääretön voima. Niinpä meidänkin laivamme, kun oli raskaassa lastissa ja lujasti kanssa kiinni, niin rautakaaretkin menivät poikki että vonkui vaan, ja sillä täkin puolella me sitten maihin seilattiin. Mutta me olimme menettäneet kaikki, vaatteemme ja rahamme joka mies. Minulla niitä oli rahoja silloin taasen, että miestä kallelleen painoivat, vaan siellä ne ovat nekin Atlantin pohjassa. Köyhänä kun taivaan linnut me kyytittiin kotia taasen. Kyllähän minua vielä puhuteltiin 'syömanniksi', vieläkin, vaan fröökynät ei enään näyttäneet piittaavan mitään. Kotikaupungissa tehtiin silloin juuri uutta laivaa ja minä pääsin siihen työhön jossa olin sen talven. Keväällä minä olin mitä rikkaampia miehiä, kun laiva lykättiin vesille.

"Mutta kun suurta mastoa nostettiin, niin siinä tapahtui onnettomuus, pykmestari kun ei noudattanut minun, vanhan kokeneen merimiehen neuvoja. Maston sakseja ei surrattu lamppuihin oikein kiinni, niin pääsivät kaatumaan ja tappoivat yhden miehen. Sitten jälistä sanoi pykmestari minulle: 'Ei tuo Nevalakaan olisi kuollut, jos Töyryn neuvoja seurattiin.' Minkäpä sille enään teki. Se oli kuollut, joka oli kuollut, ja hiljasta se on katumus kuoleman jälkiin. Siihen laivaan minä otin fyyryn ja lähdin taasen merelle, sillä minusta tuntui niin vaikialta kalikoimalla kulku. Merellä sitä vastaan on toinen elämä. Ei koskaan pitkiä rosvon mittaamia virstoja, vaan matkat käyvät aina ylös ja alaspäin; ja sitten skanssiin nisuleivälle ja ryypylle. Niin merellä sitä eletään kun herran kukkarossa, ja merimies on arvokas kun ruhtinaan poika. Kotikaupungista me seilattiin Englantiin painolastilla. Sieltä me käytiin Ustiniassa ja tultiin takasin Englantiin. Mutta siinä laivassa pidettiin hemmetin huonoa muonaa kun meressä oltiin, vaan kun alettiin maihin tulla, niin kyllä silloin oli olemista, että pöydät notkui. Vaan se kävi minun vanhalle aatamilleni niin, että minä päätin tehdä muistutuksen. Lontoon tokassa, kun me maattiin ja odotettiin myötästä, niin minä menin äijän puheille kajuttaan. 'Tahtooko herra kapteeni parantaa syötävää vai tahdotteko, että jäätte ilman miehittä', sanoin minä.

"Ensin katsoi kapteeni pitkistänsä minua. Mutta sitten. Niin, minä eri muista oikein kuinka minä tulin kannelle, mutta kannella minä seisoin seuraavassa silmänräpäyksessä ja korvani vaan helisivät. Eikä minun tehnyt mieli mennä kajuttaan, sillä kapteeni oli hirveän suuri mies, painoi varmaankin muutamaa lästiä enempi, kun tavallinen metsärosvo. Vähän ajan perästä tuli kapteeni kannelle ja käski minua kajuttaan. Kaatoi suureen pikariin rommia, käski ryypätä ja pyysi äsköistä korvapuustia anteeksi, syleili ja suuteli minua rakkautensa merkiksi. Silloin me kapteenin kanssa vähän kallistettiin.

"Lontoosta me lähdettiin Västiniaan. Mutta ruoka parani. Sieltä me palattiin Englantiin punapuulastilla. Se lasti oli ilkein kaikista, jota minä olen ollut kuljettamassa. Puiden muassa tuli ruumaan kaikkia eläimiä, käärmeistä susihin asti niinkuin Noan arkissa. Meillä oli suuri vastus siitä lastista, kun sitä purettiin Englannissa.

"Englannista me seilattiin Ameriikaan. Sieltä me tultiin kotia. Minä asetuin työhön varviin. Eräänä iltana pyysi minua Veissen patrooni viemään venheellä avaran roskon poikki kaupunkiin. Minä lähdin. Välillä nousi ankara orkkaani, joka tahtoi viskata veneen kumoon. Siellä makaisi nytkin Veissen patrooni miljooninensa päivinensä kotikaupunkinsa retin pohjassa jos ei minun urhoollisuuteni olisi häntä pelastanut. Eihän hän itse osannut muuta tehdä kun siunata ja kiroilla. Aamu valkeni, kun me Veisseniltä patroonin kanssa kompuroitsimme, noin vähän hutikassa, minun kortteeriini…"

Päre oli palanut aikaa loppuun. Renki Kalle veteli suloisia unia "Jässin paininpuussa." Ja se havainto oli matkaan saanut tuon seisahduksen. Eikä ukkoa saatu enään jatkamaan elämän kertomustansa, ei vaikka olisi "pistouvattu pienet konjakkarit", joilla muuten pahimmassa tapauksessa oli ennen saatu ukon kielen kanta irtautumaan. Joskin se ei aina tullutkaan niin puhtaassa muodossa, vaan käytettiin sillä sijalla kuusen juurella valmistettua. Me poikaset lähdimme juosta rapistamaan kotia. Mutta siellä olikin tihjä tili edessä, missä on oltu noin myöhään. Kuului ääniä: "Vai rupeat tässä sinäkin jo yöjuoksulla olemaan." Vaan pääsin minä kuitenkin, anteeksi kun pyysin ja lupasin parannusta. Mutta mitäpä he tiesivät Töyryn Eliaan uudemmanaikaisista viikinkiretkistä.