SISÄLLYS: (continued 2)

Kirjakielelle käännettynä se kuuluu näin:

Kun minä saan elämään sulhaiskansan eloksia, Kysele minua, kylvettäjäiseni, kylän kävijoiltä, Puhdistajani, sauvan kantajilta kerjäläisiltä; Tule, äitiseni, minua tiedustelemaan. Jos tulet sulhaistalon kujosien suuhun. Tule, pesijäiseni, tule pellon päähän; Tule kuulemaan, eikö kuulu sulhaistalosta kumman ääniä. Tule, pesijäiseni, sulhaistalon pirttiin. Katso kaiken sulhaiskansan päälle. Katso sulhaiskansan pirttisen päälle. Tulet, tuudittajaiseni, oltanee sulhaiskansa hyvillä mielin. Ja jos lienee sulhaiskansa vihamielinen, Älä silloin, äitiseni, virka iloisia pakinoita. Minä sulhaistalossa kun elän, Jos käypi mieleni sulhaiskansan luona kovin ikäväksi, Tai jos minua, vierivää kiveä, vihattanee, Menen, huolenalainen, ulos pirtistä; Ja kun kyyneleet vierivät minulta, kylmä siemen, silmistäni, Ja kun taas tulen sulhaiskansan pirttiin, En voi sanoa sulhaiskansalle, että olen suurta ikävääni itkenyt. Minä sulhaiskansalle kielastan: Pohjatuuli se porotti medet minun, onnettoman siemenen, silmiini; Silloin ei saa sulhaiskansa sanoja, Eikä sulhaisväki vihan syytä.

Hääitku.

Äiti itkee, laittaessaan tytärtään miehelään. Sanoo hänelle viimeiset jäähyväiset. — Korpiselästä 1891.

A voi aigomanji lapsi, jo tulov, tjuuditettuzein, lähtie armahien tjuuditettuzien turviihe, Jo annas kannettunji lapsi, jo on vihon viimezed ildazed! A voi kui suured igäväd on armahall kandajazellazi! Ja en ni kui voi nämie atkalie aigazie kuluttoa, Kuin juohtuv mieleh ned aigazed, kuin jo linduzena liverdelid armahan kandajazi kaglaziss, Kuin jo pyrähtelid, pyyhyt, linduzena armahan tjuudittajazi turviss. Sentäh en voi olla igävie ilmoittamatta nämiss aigasiss, Knin on jo vihon viimezed kerdazed vierevän lapsein viihytellä armasta kandajastazi. Kai atkala nainje jo aukehtud olen jo nämiss suuriss igäviss näminä igävinä ildazina. A prosti, kandamani lapsi, jo kai kallehien syndyzien edyzissä! A prosti, vierähtänyd lapsi, jo vihon viimezed kerdazed, hoz olen katala nainje ja kaikki mielikarvazed kallehella siula soattad. Ja prostikkua kai kallehed kannetud miun katalan kannettunji katkerad kahinad. Ja elgiä elbynyttä evästäin estelgiä endizillä ehtovaldaizilla lähtiessä. Ja elgiä viivytettyzelläni vihaised olgua. Ja kuin miula on kurjalla naizella kuuhuonpäiväzed igäväzed!

Hautajaismenoissa kreikanuskoisessa Itä-Karjalassa on itkuvirsillä tärkeä sija. Kerrottakoon tässä vähän laveammin noista menoista?

Joka kylällä on oma hautausmaansa eli "kuusikkonsa." Se sijaitsee tavallisesti järven niemellä tai saaressa, joskus myös kylän peltojen keskessä. "Kuuzik" nimensä on hautausmaa saanut siitä, että siinä aina kasvaa sankka kuusimetsä. Sitä ei koskaan raivata. Mihin puu kaatuu, siihen se jätetään. Salokylien "kuusikoissa" tapaakin sentähden toisinaan oikein kasvikunnan jättiläisiä.

Nuo Itä-Karjalan "kuusikot" saattavat monasti olla vanhoja pakanuuden aikuisia kalmistoja. Kristinuskon alkuaikoina tahtoi papisto niin vähän kuin suinkin loukata kansan vanhoja tapoja. Kylän vanha kalmistokin saattoi jäädä käytäntöön. Se vihittiin vaan uudella tavalla, ruumiita ei enää haudattu aseineen, kalleuksineen, niinkuin entiseen aikaan.

Kohta kun sairas on henkensä heittänyt, lähtee joku itkujen taitava vaimo ulos tuvasta ja alkaa "itkeä." Ruumista pestessä itketään n.s. "pezendvirzi." Ruumista ei viedä riiheen tai muuhun ulkosuojaan, niinkuin muualla Suomessa on tavallista, vaan se asetetaan "ohrazoin oale, suuren tshupun lautshal" [obraz l. obraza — pyhimyksen kuva, suur tshuppa — peräpenkin notkumat, suuri soppi], s.o. pirtin kunniasijalle. Sukulaiset ja talonväki valvovat pari kolme yötä kuolleen ääressä ja naiset laulavat joka aamu itkuvirsiään. Jos vainaja aikanaan oli "bohattu" [= rikas, mahtava] mies, niin voipi suuri osa kylän rahvasta olla surutalossa valvomassa.

Sitten lähtevät haudankaivajat "kuuzikkoh" ja "ruuhen loadijat" metsään hakemaan "ruuhen" eli ruumisarkun aineksia. Kun he sieltä palaavat, niin taas itketään. "Ruuhta", "kalmalautaa" ja ristiä tavallisesti veistetään ulkona, mutta ainakin "ruuhi" tuodaan puolitekoisena tupaan, jossa se lopullisesti pannaan kokoon. "Kalmalandu" asetetaan hautakummulle ja risti kiinnitetään siihen. "Ruuhta" kokoonpantaissa, lauletaan seuraava itkuvirsi, "ruuhen vainduvirzi":

[Professori Arvid Genetzin talteen ottama Aunuksen Wiel-järvestä. Tätä itkua lauletaan samanlaisena kreikanuskoisissa Suomen-Karjalassakin.]

Mid-bo oldanneh nygöi vaimeloizen vakkisrojuized? Ihalal armoizellenj igäizii kodjizii azutah. Loadiekkoa kuldaizil kädyisil kuldaizel armoizellenj igäized kodjized. Pangoatto kallehel armoizellenj kalanluuhized kravattjized. Pangoa pestyl armoizellenj ylen pehmiezed perinäized. Pangoatto aig- arinoizellenj allilinduizien andulaized peähyizien oale. Katelkoa pesty' armoistanj pehmielöil katuhkaizil, Anna pitkien matkaizien tulduo pezijy armoizenj ehki huogavuv. Loadiekkoa kahted kroaznoi-ikkun-pielyöd kallehel armoizellenj, Ann' ihalu armoizenj meidy igäviz aigaiziz ehki katshov niiz ikkun-pielyizis.

Suomen kirjakieleen käännettynä tuntuisi tämä itkuvirsi näin:

Mikä outo työ nyt on ikävänalaisella? Ihanalle rakkaalleni ikuista kotia rakennetaan. Laatikaa kultaisilla käsillä armaalleni ikuista kotia. Pankaa kalliille armaalleni kalanluiset sängyt. Pankaa pestylle armaalleni ylen pehmeät patjat. Pankaa hänelle, jokin aikanaan oli armaani, allilinnun untuvia pään alle. Peittäkää pestyä armastani pehmeillä peitteillä, jotta pitkän matkan päästä tultuaan pesijä armaani edes levähtüä. Tehkää kahdet punaiset ikkunapielet kalliille armaalleni, että ihana armaani ikäväpäivissään meitä edes katsoo niistä ikkunapielistä.

[Ellei ruumisarkkuun tehdä noita punaisia ikkunapieliä, niin ei vainaja haudastaan voi seurata elävien toimia. Sellainen on kansalla luulo kreikanuskoisessa Raja-Karjalassa.]

Kun "ruuhi" eli ruumisarkku on saatu valmiiksi, pannaan siihen pellavia ja vastoista riivityitä lehtiä ruumiin alustaksi. Tätä tehtäessä uudet itkut. Ruumista pihalle vietäessä itketään. Kaiken matkaa kotoa hautausmaalle istuvat sukulaiset ruumisarkun päällä, kuljetettakoon sitä sitten joko venheellä tai hevosella. Tätä tapaa käytetään luterinuskoisessakin Karjalassa, ainakin Sortavalassa, jossa usein pyhäpäivinä nähdään ihmisiä viisin, kuusin istuvan kirkolle kuljetettavan ruumisarkun kannella.

Lähelle hautausmaata kun tullaan, taas itketään. Ennenkuin arkku lasketaan hautaan, avataan sen kansi, että sukulaiset vielä kerran saavat katsella kuollutta. Ruumista hautaan laskettaissa itketään eri virsi. Kun hauta on täytetty, asetetaan sen päälle n.s. "kalmalaudu", eräs noin parin kyynärän mittainen lauta. "Kalmalaudan" toiseen päähän pystytetään risti.

Ennenkuin vainajan omaiset lähtevät pois haudalta, laskevat he "kalmalaudalle" rahoja "ruuhen loadijoil" ja "havvan kaivajil" palkaksi. Näinä eivät ota noita rahoja vastaan, vaan jaetaan ne "pakitshijoil", s.o. kerjäläisille. Samoin pannaan "pakitshijoil" kalmalaudalle ruista tai ohria, suolaa ja leipää. Kun sitten on tultu vainajan kotitaloon takaisin, tarttuu kaksi naista kaulakkain toisiinsa, itkevät virren ja hakevat kuollutta joka paikasta. Siihen loppuvat varsinaiset hautausmenot.

Kuusi viikkoa kuolinpäivästä vietetään muistojuhla vainajan kunniaksi, n.s. "kuuznjedälized." Pappi ja kaikki sukulaiset kutsutaan taloon. Lehmä teurastetaan, jos talo on varakas, ja ruokaa laitetaan. Kun pappi saapuu taloon, menevät naiset itkulla häntä vastaanottamaan. Pöytä on valmiiksi katettu. Pappi pitää rukoukset, jonka jälkeen istutaan pöytään. Aterian loputtua lähtevät naiset, itkuvirttä laulaen ulos "pokoiniekkoloi kamoamah", s.o. kutsumaan suvun vainajia "mustajazih" eli muistojuhlaan. Pappi ja sukulaiset ovat näet jo sitä ennen käyneet haudalla rukoilemassa. Hautausmaalle on silloin muiden hevosien kera tuotu yksi hevonen ilman ajajaa, valjastettuna tyhjän reen eteen, valkoinen hursti siivitettynä reen yli. Tämän tarkoituksena on kuljettaa vainajien henkiä sukutaloon. Näitä vainajia naiset nyt, itkuvirttään laulaen, pyytävät kilpaan tulemaan.

Paitsi "kuuznjedälizii" vietetään kuolleiden muistoksi säännöllisesti kahdesti vuodessa muistajaisia eli "kalmoilla käyntiä." Toinen näistä juhlista on nimeltään "roatintshat." Sitä vietetään keväällä pääsiäispäivästä toisen viikon tiistaina. Toinen juhlista on nimeltään "muistinsuovattu" ja sitä vietetään syksyllä noin yhdeksän viikkoa ennen joulua.

[Päivien nimet Raja-Karjalan kielimurteessa ovat aivan toisenlaiset kuin muualla Suomessa käytetyt nimitykset. Ne kuuluvat sunnuntaista alkaen nain: "pyhä", "enzimänje argi", "toinen argi", "kolmas päivy", "nelljäs päivy", "piättinitshy" ja "suovattu".]

* * * * *

Wanha, muodoltaan ja sisällykseltään kaunis lauluruno elää vielä kansan suussa Itä-Karjalassa. Itkuvirret, joista nyt on puhuttu, nehän juuri kuuluvat tähän runoryhmään. Ne tulkitsevat hetken kaipausta ja surua, tulevaisuuden toivetta, puhuvat siitä mikä laulajan omassa polvessa liikkuu.

Mutta kansa laulaa muitakin lyyrillisiä lauluja. Laulaja laulaa itsestään, kertoo kuinka kovaonninen nuoruus sai laulun sanat hänen suuhunsa. Hän laulaa vaan aikansa kuluksi. Lapsenpiika nilkuttaa pienokaista laulullaan, pyytää Jumalan emoa lasta uneen vaivuttamaan. Kovaosainen valittaa kohtaloaan, samalla kuin tämä laulaminen hänen apeata mieltään viihdyttää.

Onko vanha, runollinen laulu katoama Itä-Karjalan kansasta? Luultavasti, valitettavasti, sillä se käypi huomattavan harvinaisemmaksi. Mutta vielä se ei ole sieltä hävinnyt. Wielä ei ole hengetön: ja runotoin arkkiveisu voittanut alaa Raja-Karjalassa. Wielä voipi kansanlaulujen ja sävelten kokooja siellä löytää paljon sekä kaunista että uutta. Uusia säveliä ainakin. Lauluja saapi hän milt'ei yksinomaan kreikanuskoiselta väestöltä, kauniita säveleitä etupäässä luterinuskoiselta kansalta.

Panen tähän muutamia kansan suusta kirjoittamiani lyyrillisiä lauluja, ei sen vuoksi, ett'eivät ne olisi ennen tunnettuja, vaan tuodakseni esiin eräitä esimerkkejä. Kaksi näistä lauluista on Sortavalasta, kolmas Korpiselästa.

Kehtolaulu.

Ogasja Leinonen, Läskelän kylästä Sortavalan pitäjää 1888.

Nuku nuku nurmilindu, Nuku nurmella hyvällä, Kuavu mualle kaunehelle; Nurmen nukka, heinän kukka. Tule uni uunin piäldä, Käy unonji kätkyeese, Pienen lapsen pieluksiihe, Wagahisen vuattehiise. Nukuta Jumala lasta, Magavuta Muariainji. Saisbo likkanje levätä, Lapsen orja jouten olla.

Wäinämöisen laulu nuorimmalle nei'ollensa.

Korpiselästä 1890.

Sanoi vanha Wäinämöinji Nuorimmalle nei'ollensa: "Elä lapsi paljon laula, Tytär tyhjiä sanele. Aiga kultainen kuluvi, Aiga armas rientelevi Sinun lapsi lauluissasi, Kurjan kukkumaisissasi."

"Igä kuitengin kuluvi, Aiga armas rientelevi, Hoz en laula polvenanji, Hyreksi sinä ikänä, Kujerra kuuna valgiana."

Laulajan runo.

Ontrei Wanninen. Sortavalasta 1889.

Ihmiset ajatteloot Minun ilolla laulavani. Wain en mie ilolla laula Enkä mielellä hyvällä. Laulan kurja kulkujani, Raukka rannan juoksujani, Waivaine vaelluksiini. Jou'uin kurja kulkemahe, Waivaine vaeltamahe Ihmiset ajatteloopi Humalassa huutavani, Wiinassa viheltäväni, Jos vaan virren veärin laulan, Sanat ristihin repäsen.

Elkäätte hyvät minua, Elkäätte Jumalan luomat Ou'oksi on ottakoho, Tehkö soppehen sohinaa, Silmän iskuu ikkunoihe. En minä opissa ollut Enkä kouluissa kolainnut, Seissut en seppien pajoissa, Sepän pihtiä piellyt. Nurin katsoi nurkkamuori, Weärin katsoi veartivaimo, Ei oikein omat emännät, Ei oikein omat eläjät, Oven suussa ou'ot silmät, Kierot keskilattialla, Peräss' ol' perin vihaiset; Peräpenkki tietäjiä, Sivuseinä siivomiehii.

Kalevalarunojen maantieteestä on paljon väitelty. Missä olivat Wäinölä, missä Pohjola ja muut runolaulujen toimintapaikat? On arveltu Wienan seutuja, on ajateltu Laatokan rantamaita.

Tunnustaa täytyy, että Kalevalan lauluissa kuvattu luonto, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, täydellisesti vastaa Laatokan puoleisen Karjalan luontoa. Wäinölän sankarit, niinkuin Pohjolan väkikin asuvat meren läheisyydessä, jonka ulapoilla he usein purjehtivat. Purjehtiminen on nähtävästi ammonaikuinen taito Laatokan rantakansalle.

Wanhoissa runoissa puhutaan vaahterasta ja lehmuksesta. Nämä puunlajit ovat Laatokan rantamailla tavallisia. Runoissa puhutaan tosin usein tammestakin, mutta saattaahan se olla muistona varemmiita ajoilta, jolloin kansamme asui etelämpänä. Kaikki muut Kalevalarunoissa mainitut puunlajit ovat kotoisia Laatokan Karjalassa. Eläimistä huomattakoon eritenkin hylje ja peura. Hylkeitä löytyy paljon Laatokassa ja paljon niitä siellä pyydetään. Peuroja asuu kesät, talvet Raja-Karjalan salomailla ja joka talvi vaeltaa niitä sieltä Laatokan rantamaille.

Wanhoissa runoissa mainitaan paljon Laatokan puoleisen Karjalan paikannimiä. Sellaisia ovat Alueenjärvi, jota on selitetty Laatokan vanhaksi nimeksi, Nevanjoki, Imatra, Wuoksi y.m. Sellaisetkin nimet kuin Sariola ja Untola löytyvät nekin todellisina paikanniminä. Eräässä vanhassa venäläisessä verokirjassa v:lta 1500 luetellaan kaikki Itä-Karjalan pogostain ja kyläin nimet. Kurkijoelta pohjoiseen ovat pogostat eli kirkkopitäjät jaetut piireihin, joita verokirjoissa sanotaan "perevaaroiksi." Sortavalan pogostassa ovat muun muassa Sariolan ja Untolan perevaarat. Kurkijoen pogostassa on Saaren perevaara ja Kaukovallan kylä.

Tuollainen nimien yhtäläisyys ei voi olla satunnainen. Wuoksenpuoleisen Laatokan seutuja voipi aivan hyvin ajatella runojen Wäinöläksi, Sortavalan puoleisia seutuja Sariolaksi, Pohjolan väen maiksi.

Wanhoissa runoissa sanotaan Pohjolaa eli Sariolaa myöskin Lapiksi. Tämä nimitys nähtävästi ei tarkoita samaa, mitä me nykyjään käsitämme Lapin nimellä. "Lappi" sanalla tarkoittaa itä-karjalainen vielä tänäkin päivänä pohjoista ilmansuuntaa eli paremmin sanoen seutua, joka sijaitsee Pohjosessa, pitemmän matkan päässä kotiseudusta. Sortavalainen sanoo esim. jo Ilomantsin pitäjää "Lapiksi." Suistamolla olen kuullut tuota samaa nimeä käytettävän Reboilan pogostasta Aunuksessa.

Laatokan rantamaat ynnä Laatokan ja Suomenlahden välinen kannas ovat arvatenkin vanhimmat runomaat. Pukiessaan tarunsa runon muotoon, sijoitti kansa tietysti noiden tarujen tapaukset ja henkilöt sen luonnon keskuuteen, jossa se itse eleli. Myöhemmin saapui runolaulu Wienan Karjalaan. Tuon eteläisemmän luonnon kuvaukset ja eteläisimmät paikkain nimet säilyivät runoissa, mutta niiden lisäksi tuli tietysti Pohjan perän luonnon kuvauksia ja sen puolen paikannimiä, niinkuin mursu, "Tulilappi" ja muut, joista sikäläisten laulajien miehissä kerrotaan.

Neljäs Luku.

Karjalan Aatelia.

"Kävi sotka poimimahan Wäinämöisen kyyneleitä; Jo oli muiksi muuttuneet Helmiksi heristynehet. Kuningasten kunnioiksi, Waltojen iki-iloksi."

Kalevala XLI.

Shemeikkalaisten sukuperä. Shemeikan Semana muuttaa Ruodavuksen järven rannalle asumaan. Semanan Miihkali ja hänen peuravirtensä. Miihkali tappaa kaksikymmentä "Ruotshin sissie" Kalmalammin rannalla. Miihkalin Hilippa ja hänen poikansa. Shemeikkalaisten suku haaraantuu. Joakoi ja Iivana veljekset. Jaakoin Jehti ja hänen urostyönsa. Jehkin Iivana manaa karhua pakenemaan. Jehkin Iivanan virsi maailman luomisesta. Hilipan Iivana kuolee 109 vuoden vanhana. Hänen pojanpoikansa Waslei ja Mysysvaaran Petri. Petri ukon ulkoryhti. Hänen peuranhiihtonsa Poastarven salolla. Mysysvaaran Petri virsikkään Salmin kihlakunnan paras runonlaulaja. Shemeikkalaiset Karjalan aatelia. Mysysvaaran Petrin ja Jehkin Iivanan virsiä ja loitsuja.

Siinä kulmauksessa, missä Suistamon, Suojärven ja Korpiselän pitäjät sattuvat yhteen, oli salon keskellä Ruodavuksen järvi. Seutu ei liene entisestään paljon muuttunut, sillä vielä tänäkin päivänä on se synkkää korpimaata, johon viljelys tuskin nimeksi on leimansa painanut. Kontio samoilee vielä nytkin Ruodavuksen salon rikeissä kuusikoissa ja peuroja asuu kesät talvet sen laajoilla sammalsoilla.

Tähän autioon seutuun asettui kolmatta sataa vuotta sitten Semana niminen mies, Shemeikkojen kuuluisan laulajasuvun kantaisä. Wanha tarina kertoo Shemeikan Semanan olleen kotoisin Lubasalmen kylästä Neboilan poqostaa Wenäjän-Karjalassa.

Semana rakensi itselleen mökin kalarikkaan Nuodavuksen rannalle, kalasteli järvessä ja metsästi salolla. Ja tämä toimi hankki hänelle ja hänen perheelleen puuttumattoman ravinnon.

Semanan poika oli Miihkali. Häntä mainitaan kuuluisaksi loitsijaksi ja suureksi metsämieheksi. Monen salon kuuluvilla ei löytynyt hänen vertaistaan peuranhiihtäjää. Ja kun ei sattunut peurakarjaa oman salon seutuvilla, niin maanitteli hän mahtavilla loitsuilla salon haara-sarvia luokseen aina "Tulilapin" [Lappi, jossa revontulet palavat (Kuolan niemimaa)] tuimilta tuntureilta asti.

Ja näin mainitaan Miihkalin loitsineen peuroja Tuli-lapista: [Tämän runon lauloi v. 1893 Miihkalin pojanpojan pojanpoika, Mysysvaaran Petri (Shemeikka), kotoisin Korpiselästä, sanoen sitä Miihkalin "pedravirreksi".]

Metshän onni, metshän Osmo, Muan sulho, mannun sulho Pane juoni juoksemahe Näillä mailla, manterilla, Näillä miehen metshimailla, Näillä harhoilla saloilla. Teäl on muat mieluhat, Teäl on veet vuolahat, Teäl on ilmat ihalat.

Nylgysä akka Tabivon Elä pie, elä pitele, Lase vilja valloillah; Wirbusa poiga Tabivon Elä pie, elä pitele, Lase vilja valloillah. Salon poiga rautasauva, Sinuu on pandu paimenekse; Öin etshi, päivin anna. Minun on pyyntipäivinäni, Sinun on antoaigoinasi. Hot ei olle tännembänä, Niin sie tuo on tuonnembana Kau'on saaressa saetengi Lapin haaran hartiassa, Kuhanvuoren kulman alta. Liikuta mägi lihanen. Miestä vasten pyytäväistä, Yheksissä pyytäjissä, Kaheksissa katshojissa, Ylipyytämättömissä, Poikki Pohjolan joessa, Sivutsh' on Imandron järven; Suita suitsilla ylennä, Päitä päitsillä kohota; Ota vitsha viittä syltä Koivu korven notkelmassa.

Kerran tuli kaksikymmentä "Ruotshin sissie" Miihkalin taloa hävittämään. Ne viholliset tappoi Miihkali aivan yksin keihäällään. Mahtavat loitsut olivat hänellä apuna. Paikkaa, missä tämä tapahtui, sanotaan vielä Kalmalammeksi ja taistelun mainitaan olleen "ennen Pedri kuningahan aigoja."

Sellainen on shemeikkalaisten kesken taru virsikkäästä Semanan Miihkalista.

Miihkalin poika oli Hilippa; hänkin hyvä laulaja ja loitsija. Hilipalla oli viisi poikaa: Joakoi, Iivana, Tiitta, Lari ja Niksor; kaikki suuria metsä-miehiä ja loitsijoita. Entenkin Joakoi ja Iivana olivat maan kuuluja laulajia. Kumpikin elivät he harvinaisen vanhoiksi. Joakoi kuoli 91 vuoden ijässä, mutta Iivana eli 109 vuoden vanhaksi ja kuoli vasta noin v. 1848 vaiheilla.

Jaakoista ja Iivanasta on Shemeikan suku jakaantunut kahteen haaraan. Kantatalon ympäri alkoi vähitellen syntyä uutistaloja, niin että seudussa viimein oli neljä taloa; kaikki saman suvun asumia. Ja entistä sakeammin savusivat nyt shemeikkalaisten kasket Ruodavuksen salomailla. Tätä asutusryhmää ruvettiin nimittämään Shemeikan kyläksi. Nyt ei ole noista neljästä talosta jälellä kuin kaksi vaan, ja shemeikkalaisia asuu Suistamolla, Korpiselässä ja Suojärvellä.

Joakoin poika oli Jehki. Häntä mainitaan koko seudun suurimpana ja väkevimpänä miehenä. Talvet umpeen hiihteli hän peuroja ja sanotaan hänen niitä tappaneen monta sataa. Kerran kävi karhu salolla Jehkiin käsiksi. Sen karhun tappoi hän ihan yksin keihäällään. Tätä keihästä ovat Muuannon shemeikkallaiset kauan aikaa säilyttäneet kallisarvoisena muistona. Kun Jehki kuoli 60 vuoden ikäisenä, oli hän kaatanut 18 karhua.

Jehkin pojat Iivana, Mikolai ja Mihaila elävät vielä Suistamon pitäjän Muuannon kylässä. Muuannon kylä on suuren salon keskellä ja siellä on veljeksillä avarat korvet hiihdeltävinä. He ovatkin kaikki metsämiehiä. Iivana, eli "Jehkin Iivana", joksi häntä kotipuolella sanotaan, on ollut 16 karhun tapossa. Erään kymmenisen peuroja on hän myös ampunut. Iivana on huono huhtamies, sillä hän on nuorena jalkansa loukannut. Mutta annappas miehen asettua karhun pesän eteen, niin kyllä paikkansa pitää ja vakavana seisoo kuin korpikuusi. Ei silmiä rävähytä, vaikka mikä tulkoon. — Mikolai Iivanan veli oli nuorempana hyvä peuranhiihtäjä. Tappoi haarasarvia useampia kymmeniä. On ollut 14 karhun tapossa. Mihailaa, kolmatta veljeksistä, mainitaan vaan kahden kontion tapossa.

Jehkin Iivana on ainoa veljeksistä, jossa esi-isäin runomahti on säilynyt. Soittaa myöskin kannelta ja tekee itse kanteleensa. — Kerran pelastui Iivana loitsutaidollaan karhun kynsistä. Oli erään toverin kera karhun pesällä. Kumpikin ampuu, vaan ei osaa hengen paikalle. Karhu siitä ärtyy, nousee kahden jalan Iivanan eteen. Miehellä ei asetta muuta kuin tyhjä pyssy kädessä. Sai toki sanoneheksi: "puhas metshä, elä peälle tule", ja kääntyi kuin kääntyikin karhu miehestä ääreen ja lähti saloa kaalamaan. Näin kertoo Iivana itse tästä merkillisestä tapauksesta.

Jehkin Iivanan runomahti ei loitsuihin rajoitu. Hän laulaa vanhoja, esi-isiltä perättyjä virsiä muinais-ajan sankareista: Wäinämöisen ja Jougamoisen laulutaistelusta, lappalaisesta, joka ampui Wäinämöisen, niin että tämä suistui mereen. Wuosikausia virui Wäinämöinen meressä, kunnes

Tuo kasvoi Simandron soari, Wanhan Wäinön polven piähän. Sotka lind' on suora lindu, Lendelööbi, liitelööbi, Etshivi pesän tilaista. Jo löydi pesän tilaisen Tuohonpa Simandron soareen. Wanhan Wainön polven piähän; Walopa vaskisen pesäsen, Muni kultaisen munasen Wanhan Wainön polven piähän.

Liikutti viimein Wäinämöinen polveaan, järkähytti jäsentään. Särkyi sotkan vaskinen pesä paloiksi, muna kultainen meni muruiksi. Ja tästä ihmeellisestä munasta syntyi sitten taivas ja alinen maaemä, päivä, kuu, tähdet ja pilvet taivosella.

[Sekä Jehkin Iivana että Mysysvaaran Petri laulavat tämän runosarjan mainitussa järjestyksessä. Pieniltä eroituksilla vaan, josta enemmän tuonnempana.

Jehkin Iivana laulaa virtensä seuraavalla nuotilla:

Tuo kas-voi Si—mand-ron soa-ri, Wan-han Wäi-nön pol-ven piä-hän.

Sot—ka lind' on suo—ra lin-du Len—te-löö-bi lii—te-löö—bi, j.n.e.]

Jehkin Iivana osaa monta kaunista satua ja mielellään hän niitä tuttavassa seurassa kertoilee.

Muistuu mieleeni eräs minne kesän yö, jolloin yhdessä teimme matkaa Suistaman Muuannosta Korpiselän Tolmajärvelle. Suurimman osan matkaa sousimme Kiltsha nimistä jokea pitkin, autiota salotaivalta. Soutaessamme ja venettämme sauvoessa lauloi Iivana runojaan, kertoili satujaan; kertoi sadun viisaasta Iljasta ja merenneitisestä, joka oli niin kaunis, että päiväkin taivasta kiertäessään pysähtyi häntä katsomaan, jätti maat ja mantereet valaisematta.

Satu oli itsessään erittäin kaunis, mutta sen vaikutusta lisäsi vielä sopiva kehystä ympärillämme. Kaikki oli niin tyyntä ja hiljaista. Kesäyön hämärässä näyttivät puut ja muut esineet niin utuisen epämääräisiltä. Silmä ei kohdannut missään jyrkkiä piirteitä, joihin se olisi voinut kiintyä. Ja tuo samainen epämääräisyys, se kuvastui mainiosti Iivanan saduissa ja runoissa. — Pohjolan luonnostahan meidän vanha kansanrunoutemme on saanutkin rikkaimmat aiheensa. Persoonoittuja luonnon voimiahan ovat enimmäkseen esivanhempiemme jumaluus taruston haltijat ja sankarit.

Toinen shemeikkalaisten sukuhaara polveutuu Hilipan Iivanasta, joka kuoli 1848 seutuvilla 109 vuoden vanhana. Hänellä oli kaksi poikaa: Iivana ja Petri. Iivin Iivanan pojista elää vielä kaksi: Petri ja Waslei. Kolmas, Mikki, on kuollut. Häntä mainitsee vanha kansa hyvänä kanteleensoittajana.

Iivin Waslei elää vielä Shemeikan Kontrossa. On ikänsä ollut naimatonna. Nyt on hän vanha ukko, mutta nuoruudessaan oli hän uljas metsän kävijä. Hänen mainitaan tappaneen enemmän peuroja kuin kukaan muu nyt elävistä hiihtäjistä. On myös ollut lähes 30 karhun tapossa.

Waslein veli, Petri, asuu Kokkarin kylän Mysysvaaran uutistalossa Korpiselän pitäjää. Häntä sanotaan tavallisesti Mysysvaaran Petriksi. Hän on noin 75 vuoden vanha. Ei oikein itsekään tiedä ikäänsä, kuin noin suunnilleen vaan. Ja kukapa niitä nyt sellaisia niin ihan vuodelleen jaksaisi muistaakaan. Mysysvaaran Petri on kerrassaan vanhan Wäinämöisen kuva. Roteva ja ryhdikäs, harvapuheinen. Kasvopiirteet voimakkaat ja samalla säännölliset. Parta pitkä ja valkea.

Kotipuolellaan pidetään Petri ukkoa hyvin suuressa arvossa. Wanhat ja nuoret häntä kunnioittavat. Mysysvaaran Petri onkin runorikkaan Itä Karjalan perikuva. Hänen persoonassaan löytyy yhdistettynä kaikki, mikä näille seuduille on vanhaa ja omituista. On hyvä runolaulaja ja loitsujen lukija, soittaa kannelta, oli nuoruudestaan maan kuulu peuranhiihtäjä ja karhuntappaja.

Petrin suurin urostyö oli se, kun hän yhtenä talvena tappoi 50 peuraa Poastarven ja Shemeikan salolla. Siitä on jo viisikymmentä vuotta kulunut.

Talvi oli ollut tavattoman luminen ja Petri, suuri ja raskas mies, varusti siltä varalta oikein erityiset sukset itselleen, pitkät ja leveät. Eivät olleet suuren suuret, ei pienen pienet, nuo Petrin sukset. Painoivathan leiviskän vaan. Miestä myöten se oli pyssykin, raskas piilukko. Eväskontti päälle päätteeksi miehellä selässä.

Ja niin hiihteli Shemeikan Petri sinä suurena lumitalvena peuroja Poastarven salolla.

Kysyin kerran Petri ukolta, montako peuraa hän eläissään on ampunut. "Mäne heidy tiedämäh, min verd olloo. Olis niidy erähän riihen tävveldä", kuului lyhyt vastaus. Ja mitäpä noita tuollaisia utelemaankaan. Tietäähän sen jokainen metsämies Korpiselässä Mysysvaaran Petrin saaliit. Tietää Korpiselässä ja tunnetaan ne Suistamolla ja Luojärvelläkin. Ja kertoo se kansa niistä siellä vielä tulevankin sukupolven aikana.

Eikä ne saaliit peuroihin päätykään. On sitä eräs mesikämmenkin virunut verisenä hänen edessään talvisella hangella. Ompahan parikymmentakin.

Kerran otti kovalle Kollahan salolla Suojärvellä. Jo on kontio ihan suksen nenillä, eikä ota tulta hyvä piilukko pyssy. Silloin pelasti koira metsämiehen. Ärhenteli niin kiukkuisesti karhun kintereillä, että mies pääsi punaltumaan suksillaan suon laitaan tiheimmästä närerikeiköstä.

Mysysvaaran Petri on paras nyt elävistä runolaulajista Salmin virsikkäässä kihlakunnassa. Hän laulaa virsiä Wäinämöisen ja Jougamoisen laulutaistelusta, Jougamoisen kostosta ja maailman luomisesta y.m.

Lemminkäisen retkestä Pohjolan häihin laulaa Mysysvaaran Petri pitkän virren. Wahinko vaan, että se virsi kesken katkeaa. Taitaa jo vanhuus vaivata runolaulajaa, muisti pettää. Tässä mainittakoon vaan virren alku säkeet:

Savu saarella palavi, Tuli niemen tutkamella, Niemen kylgyöt kytevi.

Sanoisin sodisavukse; Pien olis sodisavukse; Sanoisin paimosiin tulekse; Suur' olis paimosiin tulekse.

Osmotar olutta keitteä Kallervoinen kalloo vettä Yheksäs ozran jyvässä, Kaheksas kagran jyvässä. Työndeä vieshtit viisienne, Kutshut kuusille jaqelov; Kutshuv rujat, kutshuv rammat, Kutihuv on perisogiat. Yht'ei kutshu Lemmingäistä.

Mysysvaaran Petri pukee toisinaan runon muotoon omat, tilapäisetkin ajatuksensa. Wiime kesänä, kun olin ukkoa koko päivän laulattanut, alkoi vanhusta jo väsyttää se virsien laulaminen. Sen hän ilmoitti seuraavilla runo säkeiltä:

Ukko uubui, vanha vaibui, Kuoli konttiloin tegijä.

Shemeikkalaiset ovat Karjalan henkistä aatelia. Polvesta polveen on esi isien runomahti kulkenut perintönä heidän suvussaan. Salomaillaan, savupirttiensä nokisien orsien alla ovat he tietämättään pitäneet ihanteellisuuden lippua korkealla. Ja nyt, kun tuo ihanteellisuus vanhassa naiivisessa ja runollisessa muodossaan alkaa hävitä kansasta, ovat ne sen viimeisiä edustajia.

Shemeikkalaiset ovat Karjalan aseaateliakin. Rohkeina metsästäjinä ovat he taistelleet viljelyksen taistelua salon petoja vastaan. Unhoituksiin on jäänyt moni heidän uljas paininlyöntinsä metsänkuninkaan kera. Ei ole kirjaan kuvattu, ei mailla mainittu. "Kuuset oldih kuulemassa, kuudamoinje katshomassa." Ja vehreän nurmen alla, kotikorven laidassa lepäävät virsikkäät hiihtomiehet viimmeistä untaan. Ja Tapio alkaa jo siirtyä likeimmille salomaille, kun ei ole enää nuorisossa nousevassa, kansassa kasvamassa syvien syntysanojen tietäjää, joka osaisi häntä pidätellä.

Shemeikkalaisten suku.

Semana. Miihkali Filippa. Joakoi. Tiitta. Lari. Niksor. Iivana. Jehki. Iivana. Petri. Iivana. Mikolai. Mihaila. Mikki. Teroi. Waslei. Mysysvaaran Petri.

Mysysvaaran Petrin runoja. [Saatu talteen 1893.]

Wäinämöisen ja Jougamoisen laulutaistelu.

"Hoi on vanha Wäinämöinji, Toin' on nuori Jougamoinji Läkkä on ajelemaha! Ajelemma, kiitelemmä Meren selvälla selällä, Lagialla lainehella."

Puuttui vemmel vembelehe, Rahes puuttui rahkehese, Aisa aisahan takeltui.

Wirkki vanha Wäinämöinji: "Hoi on nuori Jougamoinji, Kumman tästä välttyö tulov?"

Mittelemme miekkojamme, Koittelem' on korttiamme; Kumman miekka on pitembi, Kumman kortti korgiambi.

Tuli vanhan Mäinämöisen, Tuli miekka on pitembi, Tuli kortti korgiambi.

"Hoi on nuori Jougamoinji Siunpa välttyö tuloubi, Suin lumehe päin vidihe, Kobrin ilmahe kovahe, Kynsin kylmähe kivehe, Hambahin vesihagohon!"

"Hoi on vanha Wälnämöinji, Waiv' ois miula teällä olla; Suin lumessa, päin vidissä, Kobrin ilmassa kovassa, Kynsin kylmässä kivessä, Hambahin vesihavossa. Ois miula kolme venoista, Ota paras pantiksesi, Peästa milma teällä poise."

Eib' on kelboa köyhän skenkit, Eibä mitki skelmin skenkit.

"Hoi on vanha Wäinämöinji, Peästä milma poi'es teällä, Waiv' ois miula teällä olla Suin lumessa, päin vidissä, Kobrin ilmassa kovassa, Kynsin kylmässä kivessä, Hambahin vesihavossa. Ois miula kolm' oroista. Ota paras pantiksesi."

Eib' on kelboa köyhän skenkit, Eibä mitki skelmin skenkit,

"Hoi on vanha Wäinämöinji Waiv' ois miula olla teällä, Suin lumessa, päin vidissä, Kobrin ilmassa kovassa, Kynsin kylmässä kivessä, Hambahin vesihavossa. Ois miula sisärdy kolme, Ota paras pantiksesi."

Äsken kelbai köyhän skenkit, Job' on mitki skelmin skenkit, Jo urosen karvorinnan.

Lähti itkien kodihe, Ennätti emo kysyä: "Mitä itket poiguvoni?"

"Otti vanha Wäinämöinji, Otti parahan sisaren."

"Tuot' on vuotin tuon igäni, Puhki polveni halusin, Wäinämöistä vävykseni, Suurta miestä suguhuni."

Joukahaisen kosto ja maailman luomme.

Lappalanje laiha poiga Piti viikkoista vihoa, Kauanaiguista katshetta Peällä vanhan Wäinämöisen. Aina ambuo kägesi. Käet kieldi ambumasta, Sormet suoniset ebäsi: Elä ammu Wäinämöistä, Laulut mualda langiaabi, Ilot ilmalta lopei; Laulut muall' ois luatuisammat Ilot ilmalla hyvembät.

Warsin ambui ei varannut, Togi ambui ei totellut. Wuoli piiliä pinosen, Kolmesärvistä kogohon; Ambui päivän, se alisti, Ambui toisin, se ylisti, Ambui peännä kolmantena, Kohti ambui kolmantena, Oigiaha olgapeähä, Wasemeh on kainaloho, Läbi luijen, läb' lihojen, Läbi lämpimiin lihojen.

Tuosta suistui suin lumehe, Suin lumehe, päin vidihe, Keändyi kämmenin merehe. Tuolla kulgi kuusi vuotta, Seurui seitshemän keseä Meren selvällä selällä, Lagialla lainehella; Kubli kuusissa hagona, Petäjäissä kubluksena.

Ylenteli polvuttahe, Keskellä meren napoja, Kasvoi tuos soria soari, [Jehkin Iivana laulaa "Smandron saari",] Wanhan Wäinön polven piähä.

Sotka lind' on suora lindu, Lendelööbi, liitelööbi, Etshivi pesän tiloa, Wanhan Wäinön polven peällä. Waloi vasksen pesäsen, Muni kultaisen munasen. Haudeloobi, keändelööbi Wanhan Wäinön polven piässä.

Lekahutti polvuttahe, Järskähytti jäsendähe, Pesä laskevi paloiksi, Muna kuldainje muruikse, Seitshemikse siemenikse.

Mi munas alista kuorda, Alisiksi moaemiksi' Mi munas ylistä kuorda, Ylisiksi taivosikse. Mi munassa valgiaista, Pänvösekse taivosella. Mi munassa ruskuaista, Kuudamekse taivosella, Mi munassa kirjamaista, Tähtilöikse taivosella.

Runokatkelma Kullervosta.

Killervo Kallervon poigu, Lähti soitellen sotahan, Ilon lyvven muilla mailla. Soitti suolla männessähe, Kajahutti kangahalla;

Suo vastahan sorahti, Kangas vastahan karahti: "Toattos kois on kuolemassa."

"Kuolgahas on mangähäs, Soan minä mogoman toatan, Ruotshin suuressa soassa. Peän panen padaramuissa, Silmät liinansiemenissä, Korvat lammin lumbehissa, Jallat veärissä pajuissa, Muun rungan vesihavosta."

Jehkin Iivanan loitsuja ja virsiä. [Saatu talteen 1893.]

Metsämiehen loitsu.

Metshän ehtoisa emändä, Metshän kuldainji kuningas, Tules kullan kuuldavilla, Hobian-go vaihoksilla, Jossa kulta kuulottaabi, Hobiainji paistattaabi, Minun metshäs tullessani. Westäs pilkat pitkin puita, Pitkin puita, pirtin maita, Lapin laajoja saloja, Jossa lindu liikkunoobi, Metshän outo ollenoobi. Alaoksilla aseta, Rautaoksilla rakenna, Jossa nuoli nappajaabi, Tinapilli tiuasoobi.

Peuran virsi.

[Tämän runon laulaa Jehkin Iivana "virtenä". Loitsuja muuten ei lauleta, vaan niitä "luetaan" eli sanellaan.]

Kesät vuolin keihäsvartta, Talvet susia suorittelin, Pesin pienen perttisen-gi, Pyyhkin pienen laattian-go. Lähin miehissä metshällä, Urohissa ulgoteillä Kahen, kolmen koiran kanssa, Wiien, kuuen villahännän, Seitshemän sebelikaglan; Lykkäim' on lylyn lumella. Muut-bo hiihtävi higehen, Itshe hiihän hiljallehen, Werkkaselleh-bo vierettelen. Koiran on keränä vierii, Suksen on matona sujuu. Mie hiihän mägie möten, Koira juoksoo korbirannan. Wain ei metshä miehiih miesty, Eigä korbi koiriih kostu, Ylety metshän isandä. Miestyis metshä-gö miehiheni, Kostuis korbi koiriheni. Kuuset kullalla sivallan, Hongat hobialla voitelen-go. Lähen hirven hiihäntähe, Poropedran pollentahe. Jop' on metshä miehiih miestyi, Sega korbi koiriih kostui, Yletyi metshän isändä. Panen ai'an rautaisen-go, Rautaisilla aiaksilla, Teräksillä seibähillä, Matoloill' on vitshastelen, Sisiliskoilla sitelen; Jätän hännät häilymähe, Piät vankat mabisemahe, Katehet-bo kaitshemahe. Ken katehin katshonoobi, Silmät vertä vuotakohe, Ken-bä kieroon keksinööbi, Silmät rasvana ravista, Kenb' on kumman keksinööbi, Tyvin kuuset kulkkuhuse, Latvoin lakkapäät pedäjät.

Wiides Luku.

Kovan Onnen Karjala.

"Se orjana ollut on ounaan herran, Se vaivaa nähnyt on toisen verran Kuin Suomi muu, mut murtumaton Ja hilpeä vielä se on."

Arvi Jännes: Karjala.

Pähkinäsaaren rauha jakaa Karjalan kansan kahtia. Weljessota karjalaisten kesken. Maan hävitys. Stolbovan rauhan jälkeiset ajat. Synkkiä lehtiä Karjalan kansan historiassa. Lahjoitusmaat ruotsinvallan aikana. Arviovero. Kenraalikuvernööri Sperlingin toimet sen poistamiseksi. Lahjoitusmaiden peruuttaminen 1600-luvun lopulla ei tuottanut mitään onnea Karjalan kansalle. Ison vihan jälkeiset ajat. Uusia lahjoitusmaita. Kansan orjuus. Wanhan Suomen yhdistäminen muuhun Suomeen 1811. 1826 vuoden asetus ja sen seuraukset. Karjalan lahjoitusmaiden talonpojat kadottavat perintöoikeuden maihinsa ja muuttuvat lampuodeiksi. Sorron seuraukset. Karjalainen vieraantuu maanviljelyksestä ja kansa alkaa elää satunnaisilla tuloilla. Sen luonne muuttuu epärehelliseksi. Rahti ja muu keinotteleminen Koronkiskurit. "Karvakirjat." Maanviljelyksen huono tila. Pohjalaiset muuttakoot Karjalaan. Pakollinen sotaväen otto. Sielukauppa ja "biegloit."

Karjalaa ja sen kansaa on kiitetty, sitä on moitittu ja kauan unhoitettu.

Oli aika, jolloin Karjala kilpenä muuta Suomea suojeli. Arpia täynnä oli tämä kilpi ja entiset ennättivät tuskin parantua umpeen, ennenkuin toisia tuli sijaan. Kun Wihollinen hyökkäsi maahamme, niin joutui Karjala aina ensin sotatantereeksi. Ja vaikka hyökkäystä olisi torjuttukin, niin ei Karjala sittenkään säästynyt hävityksestä, sillä sen kautta kulki peräytyvien vihollisten paluumatka kotimaahansa.

Pähkinäsaaren rauha oli jakanut karjalaisten maan kahtia. He olivat nyt kahden Waltakunnan alamaisia ja heillä oli eri usko. Tämä vieroitti heidät toisistaan. Entinen heimous muuttui veriseksi vihollisuudeksi.

Aika ajoin rakensivat Ruotsi ja Wenäjä valalla ja pyhän ristin suutelemisella "ikuista" rauhaa keskenään. Raja-Karjalassa ei noista rauhanteoista paljon tiedetty ja vielä vähemmin niistä välitettiin. Siellä oli ainainen partiosota ja kalvankalske. Wenäjän puoleiset karjalaiset kävivät Ruotsin puoleisten heimolaistensa maata hävittämässä. Nämä kostivat vuoroonsa samalla mitalla. Kylät poltettiin, ihmisiä kidutettiin kuoliaiksi pärevalkealla ja muilla hirmukeinoilla, kasvava laiho niitettiin kaskes-mailta.

Untamoinen verkot laski Kalervon kalavetehen; Kalervoinen verkot katsoi, Kalat konttihin kokosi; Untamo utala miesi Sepä suuttui ja vihastui. Teki soan sormistansa, Kämmenpäistänsä käräjät. Toran nosti totkusilta, Artin ahvenmaimasilta.

Torelivat, tappelivat, Eikä maita toinen toista; Minkä toistansa tokaisi, Sen sai kohta vastahansa.

Näin laulaa vanha karjalainen kertomaruno Untamo ja Kalervo veljeksistä. Se on synkän ja onnettoman ajan kuvaus Karjalan heimon historiassa.

Näiden entisten rajariitojen muistot elävät vielä, vaikka heikostikin. Karjalan kansassa. Kreikanuskoinen itä-karjalainen sanoo vielä lännempänä asuvaa veljeään "ruotshiksi". "Ruotshi, arren kaiken pidäjä" [joka aina pitää arkea, s.o. ei paastoo] on Salmissa, Suojärvellä ja Aunuksessa tavallisena sananpartena, kun on puhe lutherilaisesta suomalaisesta. Lutherin-uskoinen länsi-karjalainen taas nimittää itäistä veljeään "venäläiseksi." Tällä hän ei tarkoita kansallisuutta, vaan uskontoa. "Ummikoksi" sanotaan Itä-Karjalan kansankielessä ihmistä, joka kieleltään ja kansallisuudeltaan on venäläinen.

On luonnollista, että nuo alituiset sodat olivat omansa ehkäisemään Karjalan aineellista edistystä. Eräässä vanhassa ruotsalaisessa verokirjassa vuodolta 1589 [löytyy Suomen valtioarkistossa] luetellaan tarkasti, montako asuttua ja montako autiosavua siihen aikaan löytyi Käkisalmen läänissä, s.o. nykyisessä Laatokan puoleisessa Itä-Karjalassa. Ruotsalaiset olivat vähäistä ennen väliaikaisesti saaneet nämä seudut haltuunsa. Salmin pitäjästä sanotaan, että se kauttaaltaan oli autioksi hävitetty. Kurkijoen pitäjässä löytyi 92 asuttua ja 1,083 autiosavua, Sortavalan pitäjässä 114 asuttua ja 699 autiosavua, Ilomantsin pitäjässä 189 asuttua ja 681 autiosavua.

Tosin oli se sota, jonka hävityksen jälkiä mainitussa verokirjassa kuvataan, ollut hyvin pitkä, mutta yksi ainoa sota se sittenkin vaan oli.

Ei kummaa, jos itä-karjalainen sellaisissa oloissa jäi jälkeen lännempänä asuvista veljistään. Ei kummaa, jos viljelys ja kaikenlainen edistyminen Karjalassa taantui, kun muualla Suomessa riennettiin eteenpäin. Karjalan huonoa taloudellista tilaa arvostellessa ja karjalaisen kansanluonteen varjopuolia kuvatessa, on lahjoitusmaa-järjestelmä ennen kaikkia huomioon otettava. Se se on ollut Karjalan kirouksena niin toisessa kuin toisessakin suhteessa.

Lahjoitusmaiden historia ulottuu kaukaisiin aikoihin. Se on synkkä lehti Karjalan kansan vaiheissa, hikipisaroilla kirjattu, huokauksilla säestetty.

Katselkaamme, mitä tämä lehti meille pääpiirteissään kertoo.

Ruotsi oli Stolbovan rauhassa v. 1617 saanut Laatokan puoleisen Karjalan ynnä Inkerinmaan Wenäjältä. Ruotsin hallitus ei koskaan ollut oikein varma näiden rajamaiden omistamisesta. Saattoihan Wenäjä piankin tointua heikkouden tilastaan ja vaatia maakunnat takaisin. Ruotsin hallituksen täytyi sentähden ryhtyä erityisiin keinoihin, vahvistaakseen valtaansa Raja-Karjalassa.

Yksi näitä keinoja oli rajamaan poisläänittäminen korkeille ylimyksille. Tämä läänitysjärjestelmä vastasi semmoisenaankin kaikin puolin sen ajan käsitystapaa, mutta Raja-Karjalaan nähden odotettiin siitä vielä suurta hyötyä maan puolustuksenkin suhteen. Hallitus arveli aivan oikein, että jota suurempia pääomia Ruotsin sotaisella aatelistolla oli sijoitettuna rajamaihin, sitä innokkaampi olisi se niitä suojelemaan. Sentähden annettiin koko Itä-Karjala lahjoitusmaana surkeille aatelisherroille. Talonpojat eivät kuitenkaan kadottaneet omistus-oikeuttaan maihinsa. Heidän tuli vaan lahjoitusmaan omistajalle suorittaa se maavero, minkä he muuten olivat velkapäät kruunulle maksamaan. Tämän lisäksi tuli vielä suuri joukko pieniä ulostekoja, n.s. "parseileja", joiden yhteenlaskettu summa saattoi nousta yhtä suureksi kuin maaverokin.

Maavero oli kerrassaan epämääräinen ja laskettiin kunakin vuonna erikseen n.s. "arvion" perustuksella. Arvio tapahtui aina syksyllä, elonkorjuun jälkeen. Silloin asetettiin arvio-lautakunta, jonka jäseninä olivat tilanhaltija, hänen talonpoikansa ja muita asianomaisia, niinkuin vouti ja tämän kirjuri, kylänvanhin, pitäjän asiamiehet eli "sollemainikat" ja tavallisesti myös lautamiehet.

Arvio-lautakunta kulki talosta taloon ja arvosteli sängen mukaan talonpojan pellot, kuinka paljon hän oli kutakin viljalajia kylvänyt, millainen oli maanlaatu ja millaisen sadon kylvö oli antanut. Tämän tehtyään, ratsastivat arviomiehet erikseen neuvottelemaan, kuinka suureksi arviovero siltä vuodelta oli laskettava. Neuvottelussa eivät tilanhaltija eivätkä hänen alustalaisensa saaneet olla saapuvilla.

Tämän neuvottelun nojalla kirjoitettiin kylän arvio-luettelo. Humalan- ja kaalinkasvusta pidettiin eri arvio. Wanhan tavan mukaan ottivat näet lahjoitusmaiden omistajat alustalaisiltaan joka viidennen humalaseipään ja viidennen kaalinkuvun. Tätä veroa sanottiin "petiiniksi."

Näin tapahtui arvioa Ruotsinvallan aikana Inkerin-maalla. Mutta Käkisalmen läänissä oli se vielä ankarampi ja monimutkaisempi. Siellä arvattiin ensin jokainen talossa asuva henkilö määrättyyn hintaan. Sitten arvattiin talonpojan kotieläimet: hevoset, lehmät, siat, lampaat ja koirat. Sitten kaikki muu tavara: pyssyt, jouset, nuotta, verkot, venheet, huone- ja tarvekalut, vaatteet y.m. Lopuksi arvattiin vilja- ja heinäkasvu.

Jokaiselle arvioesineelle pantiin määrätyn taksan mukaan hinta arvioruplissa ja äyreissä. Yhteen arvioruplaan meni 100 arvioäyriä (kopeikkaa). Nämä hinnat laskettiin yhteen, ja talo asukkaineen, irtaimistoineen, vilja- ja heinäkasvuineen oli siis arvattu niin tai niin monen arvioruplan veroiseksi. Jokaisesta näin syntyneestä arvioruplasta tuli talonpojan suorittaa vuotuista arvioveroa 1 2/3 hopeatalaria [yksi sen ajan hopeatalari vastaa meidän rahassamme 2 markkaa 84 penniä] ja 24 kappaa eloja.

Esimerkkinä mainittakoon seuraavat otteet eräästä Itä-Karjalassa 1680 luvulla käytetystä arviotaksasta:

Ruplaa. Äyriä.

Mies kesä- ja talvivaatteineen ynnä hyvä hevonen………………………… 3. — "Keskinkertainen" mies……………… 2. — "Huono" mies………………………. 1. — Hyvä lehmä………………………… 1. — Hieho…………………………….. — 50. Wanha lammas………………………. — 15. Sika……………………………… — 10. Naula vaskea ……………………… — 10. Hyvä teräsjousi……………………. — 50. Hyvä metsäkoira……………………. — 50. Kalaverkko………………………… — 9. Ketunverkko……………………….. — 3. Neljännes nuottaa………………….. — 15. Wene……………………………… — 30. Kuormallinen heiniä………………… — 10. Tynnyri ruista tai ohraa, kotipeltoon kylvettynä……………………… 1 20. 100 lyhdettä ruista tai ohraa, kaskeen kylvettynä……………………… — 40. 100 lyhdettä kauroja, kaskeen kylvettynä. — 20.

Arvio oli talonpojalle kaikin puolin rasittava veroitustapa. Arvio-lautakunnan tulo taloon oli jo sellaisenaankin suuri rasitus. Talonpojan täytyi näet omalla kustannuksellaan syöttää ja juottaa niin hyvin arvio-lautakunnan varsinaiset jäsenet kuin heidän seurassaan kulkeva tilanhaltijakin, palvelijoineen, hevosineen. Usein oli arviomiesten tapana kuljettaa vaimonsa ja lapsensakin kerallaan, ja jos sattui ilma sateinen, niin saattoi koko tämä joukko majailla viikon päivät varakkaamman talonpojan talossa. Silloin eivät kelvanneet huonot ruuat eikä juomat, vaan pöytään oli pantava parasta, mitä löytyi.

Talonpoika ei koskaan saanut tietää perustusta, minkä nojalla hänen veronsa määrättiin, eikä sitä perustusta muutkaan tienneet, sillä se oli kerrassaan mielivaltainen. Rikkaat joilla oli varoja lahjoa arvio-lautakunnan jäseniä, pääsivät vähemmällä verolla, köyhät saivat maksaa sitä enemmän. Koska talonpojan irtaimistokin vuotuisesti arvattiin, koetti hän tietysti salata tätä omaisuuttaan, minkä vaan kykeni.

Korkeat aatelisherrat harvoin itse asuivat lahjoitus-maillaan. Arvioveron nojalla saattoivat heidän voutinsa mielin määrin pettää isäntiään ja nylkeä talonpoikia. Näin synnytti tämä onnetoin järjestelmä ahneutta ja kiskomishalua ylhäisissä, petollisuutta ja aineellista kurjuutta alhaisissa. Muutamat Ruotsinvallan aikaisista Itä-Karjalan kenraalikuvernööreistä surkuttelivat vilpittömästi kansan kurjaa tilaa ja koettivat sitä parantaa. Yksi heistä Yrjö Sperlng antoi v. 1684 hallitukselle seikkaperäisen kertomuksen hallintoalueensa lahjoitusmaan-oloista ja arvio-järjestelmästä. Siinä kuvaa hän räikeillä väreillä kansan kärsimykset.

Kun kaikki lahjoitusmaat Ruotsin valtakunnassa kuningas Kaarlo XI reduktsioonin kautta peruutettiin takaisin kruunulle, niin tämä toimipide ei ennättänyt tuottaa mitään siunausta Itä-Karjalan talonpojille. Heidän asemansa päin vastoin kävi entistä huonommaksi, sillä suurin osa tässä rajamaassa olevista lahjoitusmaista annettiin määrävuosiksi arennille joko entisille omistajilleen tai muille halullisille vuokramiehille.

Entiset aateliset isännät, semminkin ne, jotka omistivat lahjoitusmaansa perittävänä rälssinä, olivat toki joinkin määrin säästäneet talonpoikiaan. Mutta vuokraaja koetti suhteellisesti lyhyellä arentiajallaan saada alustalaisistaan niin paljon hyötyä kuin suinkin. Ja arviojärjestelmä oli hänelle tässä kohden hyvänä apuna.

Tuli sitten iso viha ja sen seurassa Wenäjän valta Itä-Karjalaan. Jo ennen Uudenkaupungin rauhantekoa olivat venäläiset siellä alkaneet harjoittaa täydellistä isäntä-valtaa, niinkuin omassa maassaan konsanaankin. Siihen kuului tietysti etupäässä lahjoitusmaiden jakeleminen hovisuosiossa oleville ylimyksille. Tosin peruutettiin annetut lahjoitusmaat v. 1720 takaisin, mutta sitä antelijaammin niitä myöhemmin lahjoitettiin. Talonpoikais-tshuhnoja, tuota siunattua Herran lahjaa, piisasihan niitä Karjalassa!

Tätä menoa sitten jatkettiin, kunnes Wanha Suomi v. 1811 jälleen yhdistettiin Suomen emämaahan. Sen jälkeen ei enää uusia lahjoitusmaita jaettu Itä-Suomessa, mutta entiset tietysti pysytettiin silloisilla omistajillaan.

Ruotsinvallan aikana oli lahjoitusmaan omistajalla maan nautinto-oikeus lahjoitusmaahansa, ei omistus-oikeutta. Hänen alustalaisensa pysyivät perintötilallisina, joita ei voitu häätää taloistaan. Tosin yritti Inkerinmaan ja Käkisalmen läänin saksalainen aatelisto saattaa talonpoikia maaorjuuteen, "kiinnittää heitä turpeeseen", mutta nuo yritykset olivat hurskaita toivomuksia vaan, ja hallitus ne kohta tukahutti.

Toisin oli asian laita Wenäjän vallan aikana. Silloin juurtui pian vallanpitäjiin se käsitys, että talonpoikien maat, vieläpä itse talonpojatkin, olivat lahjoitusmaa-herran omaisuutta. Tämä käsitys astuu selvästi näkyviin 1700-luvun lahjakirjoissa. Maa luovutetaan "kartanoon kuuluvien ihmisten ja talonpoikien kanssa.", tai niiden etujen joukossa, joita lahjoitusmaan isäntä saapi nauttia, mainitaan: "talonpojat, niin silloiset, kuin karanneetkin." Toisissa lahjakirjoissa puhutaan niin tai niin monesta "sielusta" tiloineen, taloineen.

Orjuuden oireet tietysti hävisivät, kun Wanha Suomi yhdistettiin Suomen suuriruhtinaskuntaan. Mutta sen sijaan ilmestyi v. 1826 asetus, jonka nojalla melkein kaikkien lahjoitusmaiden talonpojat määrättiin lampuodeiksi. Heiltä riistettiin toisin sanoen perintöoikeus siihen maahan, jota heidän esivanhempansa monessa sukupolvessa vapaina talonpoikina olivat asuneet ja viljelleet. 1826 vuoden asetus näet sääsi, että kaikki ne talonpojat, jotka eivät voineet näyttää toteen, että heidän tilansa ennen vuotta 1706 olivat olleet perintötilan luontoisia, kadottaisivat omistusoikeutensa näihin tiloihin ja muuttuisivat lahjoitusmaan isäntänsä lampuodeiksi.

Ja jäsenet siinä komiteeassa, joka tätä asetusta valmisti, olivat Suomen omia kansalaisia! He kantavat mitä suurimman edesvastauksen Karjalan kansan kärsimyksistä.

Lahjoitusmaan omistajalla oli tietysti täysi valta häätää alustalaisensa pois "maaltaan", ell'eivät näinä kyenneet verojaan suorittamaan, ell'eivät he syystä tai toisesta olleet hänelle mieleen, tai jos hänen teki mieli laajentaa "hovileirinsä" eli kantatalonsa maita. Monissa paikoin yrittivät talonpojat väkivallalla puolustaa oikeuttaan. Se tietysti ei auttanut. Kasakoita vaan jokunen joukko pitäjään, pampulla selkään, linnaan perheenisät, vaimot ja lapset mieron tielle.

Wenäläiset lahjoitusmaiden isännät asuivat yhtä vähän kuin ruotsinvallan aikuisetkaan, paitsi ani harvoin, itse karjalaisilla tiluksillaan. He hoitivat niitä voutien eli "prikasniekkojen" avulla. Lahjoitusmaan talonpojat olivat tietysti kokonaan "prikasniekan" vallassa. Hän kantoi, vieläpä määräsikin verot, määräsi myös päivätyöt, jotka olivat "hovileirin" voimassa pitämiseksi tehtävät. Jos joku talonpoika oli hänelle vastenmielinen, saattoi hän jos jollakin tavalla häntä kiusata ja hänen toimeentuloaan vaikeuttaa.

Sorto tietysti synnytti petosta ja epärehellisyyttä kansassa, niinkuin se aina tekee. Muukalaista herraa imarreltiin ja kumarreltiin, niin kauan kuin oltiin hänen näkyvissään; selän takana häntä petettiin ja vihattiin. Ja kun tätä menoa sukupolvesta toiseen jatkettiin, niin se ei tietysti voinut olla jättämättä jälkiä kansan luonteeseen. Ja ne jäljet, tuntuvat vieläkin selvästi varjopuolina Karjalan kansanluonteessa. Eiväthän sellaisten vaikuttimien seuraukset voikaan yhdessä ihmispolvessa hävitä, vaan kirouksena siirtyvät ne lapsiin ja lastenlapsiin.

Ja pitkäkö aika niillä on ollutkaan poistua!

Kun talonpoika ei ollut maansa omistaja, niin katosi häneltä luonnollisesti halukin sitä viljellä. Ihminen tekee työtä tulevaisuuden varalle, mutta jos oikeus hänen työnsä hedelmien nauttimiseen ei ole turvattu, niin muuttuvat ahkeruus ja vireys laiskuudeksi ja välinpitämättömyydeksi.

Karjalainen talonpoika saattoi koska hyvänsä joutua puille paljaille, hänen asemansa oli aina väliaikainen ja "herran" oikuista riippuva. Hänelle oli edullisempaa hoitaa maanviljelystään niin, että hän juuri parahiksi sai siitä elatuksensa, että "päivästä yl' piästiin", kuten vieläkin on tapana sanoa Karjalassa. Jota huonommassa viljelyksessä hänen peltonsa olivat, jota vähemmän hänellä oli karjaa läävässä, jota ränstyneemmiltä hänen rakennuksensa näyttivät ja jota likaisemmalta hänen kotinsa, sitä paremmin saattoi hän lumota isäntänsä silmät veronpanossa.

Lehmien asemesta rupesi hän pitämään enemmän hevosia, rukiin ja ohran asemesta alkoi hän viljellä enemmän kauroja, joka tietysti oli omansa peltoa laihduttamaan. Kaskenviljelystä harjoitti hän ahkerasti. Ensimmäisen ruiskasvun jälkeen otettiin kaskesta niin monta kaurakasvua kuin suinkin mahdollista. Tällä tavoin ryöstettiin maaperä niin tyhjäksi, ett'ei se kuuna päivänä enään mitään kasvanut. Talonpoika ei tästä välittänyt. Eihän se maa enää ollut hänen. Wäkivallalla oli se häneltä riistetty.

Näin vieraantui karjalainen maanviljelyksestä.

Rahtia käytiin sen sijaan sitä ahkerammin. Rahdista saatiin puhdasta rahaa, jota ei voitu nähdä eikä siis veroittaakaan. Rahaa saatiin muullakin tavalla: pikku kaupalla ja keinottelulla. Tämä teki kansan luonteen petolliseksi. Kaupanteko tietysti ei sitä semmoisenaan olisi tehnyt, mutta kun talonpojan talous ei tuottanut mitään varsinaista kaupaksi kelpaavaa, niin puuttui häneltä rehellisen kaupankäynnin edellytyksetkin. Se ei enää ollut tarpeellista tavaranvaihtoa, vaan keinottelemista, tuo hänen kauppansa. Wiekkain ja sukkelin saattoi tulla rikkaaksi, mutta muu kansa vajosi entistä suurempaan kurjuuteen.

Näin sekaantui karjalaisen luonteesen tuota epäluotettavaa, joka sitä rumentaa.

Lahjoitusmaiden lunastus on kirkas valonsäde Karjalan kansan historiassa. Sen seuraukset alkavat jo astua näkyviin. Kansa on jo monissa seuduin luopunut entisestä velttoudestaan ja käynyt maahan käsiksi. Toiset ovat niin tehneet. Toiset ovat jatkaneet vanhaan, perittyyn tapaan, eläen rahdilla ja muilla satunnaisilla tuloilla päivän tultuaan. He ovat vajonneet yhä syvempään kurjuuteen.

Näiden onnettomien keskuuteen on ilmestynyt uusi maanvitsaus: koronkiskurit. "Ahtaimpaan paikkaan tautikin tungeiksen", sanoo karjalainen sananlasku.

Koronkiskomista harjoitettiin entiseen aikaan ja harjoitetaan vielä nytkin seuraavaan tapaan. Talonpoika tarvitsi rahaa veronmaksuun tai muuhun tarpeesen. Hän sai 40-50 markkaa rahamieheltä ja vakuudeksi otti tämä lainanhakijalta lehmän. Kirjoitettiin n.s. "karvakirja", jonka kautta lehmä luovutettiin lainanantajan nimeen, mutta jätettiin lainanottajalle, s.o. entiselle omistajalleen, käytettäväksi vuotuista arentimaksua vastaan. Arentimaksu oli tavallisesti leiviskä voita vuodessa, joskus vähemmän. 50 markan pääomalle teki tämä noin 20 prosenttia vuodessa.

Tämä on kansan omassa keskuudessa kehittynyttä hypoteekkilainausta. Kansa ei pidä sitä koronkiskomisena, kun korko on maksettava luonnossa. Alkuperäisissä oloissa ei kansa pane luonnontuotteilleen täyttä rahan arvoa, sehän on vanha, tunnettu asia. — Warakkaammat ja säästäväiset ihmiset sijoittivat halukkaasti rahansa tällaiseen lehmähypoteekkiin. Palkollisetkin sitä joskus tekivät. Pankkeja ei löytynyt eikä tunnettu.

Tämän kirjoittaja tuntee erään piian, joka on palvellut useampia kymmeniä vuosia eräässä Karjalan pitäjän herrasperheessä. Joka vuosi on vanha piika säästänyt palkastaan useampia kymmeniä markkoja. Nämä rahat on hän säännöllisesti lainannut lehmähypoteekkiä vastaan. Parinkymmenen markan vuotuisella korolla ovat mummon rahat jo kasvaneet melkoisen suureksi pääomaksi. Lehmiä kuuluu hänellä nyt jo olevan toistasataa ylt'ympäri pitäjää. "Karvakirjoja" ei ole tehty, sillä eukko ei ole kirjoituksen taitava, ei edes osaa kirjoitusta lukea. Onpahan vaan suupuheella tehty ne kaupat. Nyt ei eukko muista kaikkia lehmiään, missä ne ruoat ja arentimaksun laita taitaa toisinaan olla vähän niin ja näin.

Nyt on koronkiskomista alettu harjoittaa uudemmalla ja paljon enemmän tuhoa tuottavalla tavalla. Welka-sitoumukset tehdään vekselillä ja lyhyeksi ajaksi. Sortavalan pitäjän koronkiskureista on viime aikoina paljon julkisuudessa puhuttu. He ottavat tavallisesti vekselilainoistaan 5 penniä kuukaudelta yhdestä markasta, s.o. 60 prosenttia vuodessa. Ottavat enemmänkin, jos sikseen tulee. Sortavalan pitäjä ei ole ainoa, missä tätä kurjaa ammattia harjoitetaan.

Talonpoika, joka kerran on joutunut koronkiskurin kynsiin, on auttamattomasti hukassa. Hänen velkansa nousee nousemistaan, joka kerralta kun vekseliä "verestetään." Wiimein menee kontu huutokaupalla ja sen omistaja siirtyy perheineen irtolaisten joukkoon.

Wuosi vuodelta lisääntyy tällä tavoin Laatokan puoleisessa Karjalassa irtolaisten lukumäärä. Konnut menevät polkuhinnasta, niin mitättömästä, ett'ei sitä muualla Suomessa voisi uskoakaan. Ja kuitenkin ovat Laatokan rantamaat erittäin hedelmällistä ja hyvin kasvavaa maata, jos niitä vaan vähänkin viljellään. Eivätkä ole hallanarkoja, sillä Laatokan läheisyys suojelee kylmältä.

Meidän pohjalaisemme muuttavat joka vuosi suurissa joukoin Amerikkaan. Näin kadottaa Suomi arvaamattomaksi tappiokseen hyviä työvoimia ja paljon työntaitoa, jolla kyllä olisi sijaa omassakin maassa.

Eikö tuota siirtolaistulvaa voisi edes jossain vähässä määrässä suunnata Laatokan Karjalaan?

* * * * *

Karjalan kansan kärsimyksistä puhuessa, on entisaikojen sotaväen ottokin mainittava.

Waikka Itä-Suomi Uudenkaupungin ja Turun rauhanteoissa (vv. 1721 ja 1743) oli joutunut venäläiseksi maakunnaksi, niin säilyi siellä vanha ruotsalainen yhteiskunta-järjestys monissa kohdin muuttumatta. Saivatpa Wiipurin kuvernementin asukkaat nauttia eräitä erivapautuksiakin, joita ei ollut muilla Wenäjän valtakunnan maakunnilla. He olivat muun muassa vapautetut pakollisesta sotaväenotosta.

Syynä tähän oli se länsieurooppalainen tuulahdus, joka 18 vuosisadalla puhalsi Wenäjällä. Tahdottiin valaa venäläiset olot länsimaisiin sivistysmuotoihin, eikä siis kajota maakuntaan, missä nämä muodot jo ennestään olivat kotiutuneet.

Wapautus pakollisesta sotaväen otosta lakkautettiin, silloin kuin keisari Paavali I nousi Wenäjän valtaistuimelle. Wuosina 1797 otettiin Wiipurin kuvernementista ensi kerran rekryyttejä Wenäjän sotaväkeen niinkuin muistakin valtakunnan osista.

Talonpojat tietysti ajattelivat sotaväen-ottoa pelolla ja vavistuksella. Se, joka kerran sinne joutui, oli samalla ijäksi päiviksi sortunut pois syntymäsijoiltaan. Parhaimman ikänsä täytyi hänen elää muukalaisten kesken vieraassa maassa, kärsiä rääkkäystä ja tylyä kohtelua.

Nuoret miehet karkasvat sentähden metsiin ja muihin piilopaikkoihin siksi ajaksi, jolloin rekryyttikirjoitus tapahtui. Mutta se keino ei suuresti auttanut. Se jota kerran oli määrätty sotamieheksi, oli samalla julistettu rauhattomaksi, jos hän lahti pakoteille. Hänen täytyi aina varoa kruununpalvelijoita, ja jos hän joutui heidän käsiinsä, sai hän ensin armottomasti raippavitsoja ja lähetettiin sitten rykmenttiinsä. Jos hän sieltäkin karkasi ja uudestaan joutui kiinni, niin seurasi siitä vielä armottomampi kuritus.

Karkuri eli "biegloi" seisoi kokonaan lain ja yhteiskunnallisen järjestyksen ulkopuolella. Hänen täytyi oleskella kaukana ihmisten ilmoilta ja aina olla varoillaan, sillä häntä vainottiin niinkuin metsänpetoa. Moni "biegloi" häipyikin pahanteon poluille ja rupesi rosvoksi. Toiset taas elivät suurilla saloilla metsästäjinä ja muina pyyntimiehinä.

Talonpojat antoivat harvoin ilmi sellaisia pakolaisia. Päinvastoin säälivät he noiden kurjien kohtaloa ja koettivat sitä lieventää. "Biegloista" liikkui kansan kesken Raja-Karjalassa paljon tarinoita. Nämä tarinat ovat sekä jännittäviä että traagillisia.

Kun vanha Suomi v. 1811 yhdistettiin Suomen emämaahan, loppui siellä pakollinen sotaväen-ottokin. Mutta sen sijaan ilmestyi toinen milt'ei samanlainen maanrasitus. Ken Wenäjällä määrättiin sotaväkeen, hänen täytyi palvella siellä 25 vuotta. Warakkaammat pääsivät vapaiksi, jos palkkasivat toisen miehen sijaansa.

Sotaväen pestaajia kulki sentähden ympäri maata, myöskin Suomessa ja etupäässä juuri Itä-Suomessa. Mässäten ja räyhäten matkustelivat värvääjät maakylissä, panivat toimeen juominkeja ja kokosivat kylän nuoret miehet ympärilleen.

Siinä sitä sitten kehuskeltiin ja kerskailtiin, että sellaista se on jokamiehen elämä. Sodassa ristit ja kunniamerkit, rauhan aikana huoletoin elämä kruunun leivässä ja vaatteissa, iloset päivät keisarin kustannuksella. Humalaisille kylän pojille näytettiin kirkkaita hopearuplia ja luvattiin jos jonkinlaista hyvää, jos he vaan piirtäisivät puumerkkinsä pestikirjan alle.

Moni poika meni ansaan ja sai sitten koko elin-aikansa katua mielettömän tekonsa katkeria seurauksia. Pestaajat ottavat heidät seuraansa ja kuljettavat heidät yhtämittaisessa humalassa Wenäjän rajalle asti. Siellä pantiin miehet köysiin ja vietiin määräpaikkaansa, palvelemaan johonkin Sisä-Wenäjän sotaväen-osastoon.

Muutamat heräsivät ajoissa huumauksestaan ja koittivat karata. Ken onnistui pääsemään pakoon, sai rauhattomana "biegloina" elää loppuikänsä krunnunpalvelijain vainoomana, niinkuin pahantekijä ainakin. Ja monta hellää sidettä silloin katkesi. Pojan täytyi jättää rakkaat, kotoiset rannat, erota isästä ja äidistä, veljistä ja sisarista, sulhasen morsiamestaan.

Löytyi ihmisiä, jotka harjoittavat rekryyttien hankkimista oikein ammattina ja korjasivat siitä suuren raha-voiton. He saivat melkoisen summan, jokaisesta sotamiehestä. Pestaajat olivat heidän kätyreitään. Sellaisia "sielunkauppiaita" mainitaan Karjalassakin olleena liikemiehiä, virkamiehiä, vieläpä pappejakin!

Se oli kamala ammatti, verellä tahrattu.

Kuudes Luku.

Tapoja ja Luonteita.

"Ain olen aikani elellyt Näillä yksillä ahoilla, Kotipellon pientarilla Kuunnellut kotikäkeä."

Kalevala III.

Rajakarjalaisen luonteen valopuolia. Runollisuus, avomielisyys ja iloisuus. Wieraanvaraisuus. Rahtilaisten ja parrenvetäjien majatalot. Karjalaisen kansanluonteen varjopuolia. Epäluotettavaisuus. Bloi'un Washa ja hänen hevoskauppansa. Lukutaidon puute ei estä raja-karjalaista kauppaliikettä hoitamasta. Rajakarjalainen on raitis. Sortavalan "kerähmöt." Tshajunjuonti. "Ois nyt yskä ollut, kyll' ois lähtennä. Eipähän sattunna!" Rajalaisen käsitys hallituksesta. "Ukko Gruunu" ja "Suomen ruhtin." Tulli, rajalaisten loukkauskivenä. "Herroloin djelot ollah tullat." Raja-karjalaista rosvoromantiikkaa. Serpina ja hänen seikkailunsa. Entisiä Wanhan Suomen oikeustapoja. Omankäden-oikeutta Salmissa. Neiglickin murha. Naisen ryöstö Salmissa. Kansantapoja Wirpominen. Rakennustapa Raja-Karjalassa. Kotiaskareet. Kätevyyden puute. Keträpuu. Karjalaisia ruokia. Piiraat. Maanviljelys. Meijeriliikkeen elpyminen Karjalan radan vaikutuksesta. Parrenajo salomailla. Parsimiesten majat ja "metshipertit." Kansan huvitukset. "Bessodat" ja "illatshut." Tervehdys ja hyvästi jättö.

Raja-Karjalainen on kuin kansantarun Lemminkäinen.

Hän on leikkisä ja avomielinen, herkkä havaitsemaan ja älykäs ymmärtämään. Mutta hetken lapsi hän on ja ajattelematoin.

Raja-Karjalassa tapaa paljon vanhaa ja vanhentunutta, joka muualla Suomessa jo on hävinnyt. Tämä johtuu yksinomaan siitä, että Karjalan kansa on niin kauan elänyt omaa elämäänsä, kokematta muualta tulleita vaikutuksia. Sillä vanhoillisuus ei ole mikään luonteenomaisuus karjalaisessa. Hänen liikkuva luonteensa on päinvastoin hyvinkin herkkä vaihtamaan vanhan uuteen, semminkin jos tämä uusi ilmaantuu viehättävässä muodossa.

Karjalan kansan runolahjasta on kyllin puhuttu. Kovimpinakaan kärsimyksen aikoina ei kansa kadottanut tätä luonteensa ihanteellista puolta. Päinvastoin haki se laulusta lohdutusta ja viihdytystä, kun sitä mahtajat sortivat ja sen elämää raskauttivat.

Soitto on suruista tehty, Murehista muovaeltu: Koppa päivistä kovista, Emäpuu ikipoloista, Kielet kiusoista kerätty, Naulat muista vastuksista.

Myönnettäköön kernaasti, että vanhat Kalevalan tarut aikanaan olivat koko kansamme omaisuutena. Mutta Karjalan kansa on ne runopukuun sovittanut. Ja niin kaunis oli tämä runous, että se kelpasi Suomen kansan sisäänpääsö-kortiksi maailman sivistyskansojen seuraan.

Raja-karjalainen on kuin suuri lapsi. Hän avaa helposti sydämensä. Liiankin helposti. Kun vieras tulee hämäläiseen taloon, niin kuluu ensin pitkä aika äänettömyydessä. Warovasti, kierrellen, kaarrellen, alkaa viimein puhelu.

Toista on Raja-Karjalan salokylässä. Itse tervehdyskin kuuluu siellä niin sydämmelliseltä. Ja sitä seuraa kohta monenlaiset kohtelijaisuuden osoitteet. Talonväki auttaa vierasta riisumaan turkin päältään, häärää hänen ympärillään mikä missäkin avunteossa.

Tällä tavoin joudutaan kohta ihan keskelle asemaa. Kysymyksiä ja vastauksia oikein satelee. Hetkisen kuluttua saapuu pirttiin naapuritalonkin väkeä. Hekin ovat uteliaita vierasta näkemään. Onhan se "kädehinen proasniekka" [käsiltä oleva huvitus], hauskaa vaihtelua salokylän yksitoikkoisessa, jokapäiväisessä elämässä.

Raja-Karjalan kansan miellyttäviin puoliin kuuluu vieraanvaraisuus. Kansa osoittaa sitä suuressa määrässä omassa keskuudessaan.

Maanteiden varsilla on siellä täällä taloja, joissa rahtimiehet vanhan tavan mukaan ovat tottuneet matkoillaan poikkeamaan. Sellaisessa rahtimiesten korttieri-talossa ei isäntäväki saa yöllä eikä päivällä rauhaa. Olen usein ihmeekseni ajatellut, koska he oikeastaan lepäävät. Tästä huolimatta eivät rahtimiehet maksa mitään yösijasta, eikä sitä vaaditakaan. Emäntä ottaa vaan maksun "kohvista", minkä keittäisi isäntä heinistä ja kauroista, joita myöpi.

Saattaa kyllä olla niinkin, että joku talonisäntä hyötyy salakapakoitsemisesta. Ei se ainakaan yleisenä sääntönä ole, ja tämän kertoja tuntee monta monituista rahtilaisten majataloa, missä ei tuota luvatointa kauppaa harjoiteta eikä koskaan ole harjoitettu.

Wielä selvemmin astuu tämä kansan vieraanvaraisuus näkymiin suurella salolla tukinhakkuussa eli "parren leikkuussa", niinkuin Itä-Karjalassa sanotaan. Hirsimetsään kokoontuu silloin paljon miehiä hevosineen. Läheiset talot ovat öiseen aikaan täpösen täynnä väkeä. Miehiä makaa laattialla ja joka paikassa, missä maan vähänkin voipi unta ottaa.

Tietysti tämä suuresti häiritsee talonväen rauhaa. Mutta maksua ei oteta yösijasta, vaikka tätä menoa kestää useampia viikkokausia. Ainoa hyöty on hevosen rehun myöminen, mutta vähän sitäkin liikenee. Tarpeena menee talossakin.

Karjalaisen luonteen epämiellyttävin puoli on epäluotettavaisuus. Hän on herkkä lupaamaan, mutta hidas täyttämään. Welkaansa hän ei maksa määräajalla, vaan odottaa siksi kunnes hänet oikeuteen manataan. Tämä tapa on jo niin juurtunut kansaan, ett'ei sitä enää pidetä minään häpeänä.

Karjalaisen on yleensä vaikea käsittää, että kauppaa voidaan käydä sekä ostajan että myöjän kummanpuoliseksi hyödyksi. Toisen tai toisen siinä täytyy joutua tappiolle, sehän on selvä asia. Onhan jokaisella silmät päässä, käyttäköön niitä, ett'ei tule kaupoissaan petetyksi. — Hevoskaupassa liiatenkin. Siinä se nyt kerrassaan kuuluu asiaan kehua tavaraansa paremmaksi kuin se on. Mutta näkyyhän tuo olevan tapana muuallakin, ei vaan Karjalassa.

* * * * *

Tekee mieleni kertoa Bloi'un Washasta ja hänen hevoskaupastaan.

Washa asuu Suojärvellä lähellä rajaa. Mies keski-ikäinen, iloinen ja avomielinen, leikkisä puheissaan, sukkela liikkeissään. On oman, pienen konnun omistaja; viljelee sitä kuitenkin siksi nimeksi vaan. Harjoittaa sepän ammattia. Mutta harvoin kuulet vasaran kalsketta hänen hiilihuoneestaan, sillä Washa on ahkera rahtimies, melkein aina matkoilla. Milloin on Sortavalassa, milloin käypi Petroskoilla, milloin taas Wärtsilässä tai jossain Aunuksen puoleisessa pogostassa. Harjoittaa pientä kauppaa näillä matkoillaan, myöpi Seämärven mujetta [Seämärvi, suuri järvi ja samanniminen pogosta Aunuksen Karjalassa; kuuluisa hyvistä mujeistaan] ja konsa mitäkin.

Sattuu joskus pitemmältä oleskelemaan kotona. Netälin viruu oman pirtin pätsillä, toisena jo käypi Karatsalmen rahtia [Karatsalmen rautaruukki Suojärvellä; Wenäjän kruunun omistama], malmia vetää oman pitäjän rautaruukkiin. Ompahan vaan paremman puutteessa se rahti. Ei ole oikein hauskaa, tarjoaa niin vähän vaihtelua ja raskaanlaista on työkin. Toista on, kun pääsee "Sordavalan linnah." Siellä ovat herrat ystävällisiä, pyytävät omaan kamariin istumaan, tupakan tarjoovat, hyvän puheen antavat.

Tämän kertoja on "viikkonen tuttava" Bloi'un Washalle. Joulupyhistä päästyä oli Washan aina tapana tulla Sortavalaan tuomaan viestiä karhunkierroksista. Ne olivat hauskoja matkoja Bloi'usta, sillä hyvänä vieraana häntä silloin pidettiin. Yhdessä sitä sitten lähdettiin Washan hevosella milloin Suojärvelle, milloin Aunuksen puolelle kontioita ampumaan. Washa tosin ei ollut "pishalniekku" [pyssymies], mutta sitä parempi kyytimies. Tuskin löytyi sitä talvitien haaraa Sortavalan ja Petroskoin välisellä taipaleella, jota hän ei olisi tuntenut.

Kerran tuli Bloigu Sortavalaan. Oli kevättalvi, alkupuoli maaliskuuta. Aunuksen Weshkelyksen miehet olivat ampuneet useampia karhuja. Sikäläinen rahvas ei syö karhunlihaa. Tätä käytti Bloigu hyväkseen. Osti halvasta hinnasta karhunlihat, vai lieneekö saanut ilmaiseksi, ja lähti niitä viemään Sortavalaan. Waihtoi mielii iltahämärissä hevosta Weshkelyksen miehen kanssa.

Mutta se hevoskauppa olisi saanut olla kokematta, sillä siinä joutui Bloigu parka pahasti tappiolle. Sai niin laiskan hevosen, ett'ei tolkkua. Ja pahinta oli se häpeä, niin vanhan hevosmiehen tulla petetyksi hevoskaupassa.

Niin, siellä ne nyt Weshkelyksen miehet oman pirtin lämpimässä makeasti nauroivat, kun Bloigu pyryssä ja talvipakkasessa astuen ajaa kihnutti laiskalla hevosellaan Sortavalaan niitä karhunlihoja myömään.

Sortavalassa käynti onnistui kuitenkin mainiosti, se palkitsi kaikki mieliharmit. Karhunlihat menivät hyvin kaupaksi. Saatuaan lihat myödyksi, ajoi Washa korttieritaloonsa, valjasti hevosensa reen edestä ja lähti ratsastamaan sillä pitkin kaupungin katuja.

Näinköhän ei sattuisi hevosen vaihtajaa? Ei näet tohtinut reellä ajaa; arveli, että hevosen laiskuus silloin paremmin pistää silmiin. Ratsupelissä sai sen toki paremmin hyppimään, kun suitsista oikein nyki ja retuutti.

Sattuipas Rautlahen Jaatisen poika vastaan tulemaan.

"Etgö rubie hebuo vaihtamah?"

"Ka mintäi en ruppii", vastasi Jaatisen poika.

Siinä sitä sitten kauppoja hierottiin ja viimein ne päätettiin. Bloigu antoi "valikin" [20 ruplaisen] väliä, noita karhunliha-rahoja, ja sai varman, virkun hevosen.

Ja nytkös sitä kyytiä korttieritaloon, valjasti uuden hevosensa reen eteen, koppoi tavarat korjahansa, maksoi korttierirahat ja sanoi talonmäelle: "jos tulov se Rautlahten Joadisen poigu niidy hevonkauppoloi purgamah, nji sanokkoa, jotta se suojärvelänje jo mänj."

Tämän kaiken kertoi Bloigu illemmällä meillä; missä lieneekään ollut paossa muun osan päivää.

"No mutta Washa hyvä, petostahan tuo on", koetin hänelle selittää. "Eikö sinun nyt sentään ole vähän niinkuin paha mieli ajatellessasi mitä olet tehnyt?"

Washa katsoi minuun hieman kummastellen, niinkuin ei oikein olisi sanojani käsittänyt.

"A tiettävänje-häi on, paha miel-häi rodjiuv, moizel hevol ku kodjih ajav." [Tiettyhän se, kun moisella hevosella kotiin ajaa, niin syntyyhän siitä paha mieli.] — Puhui Jaatisen pojasta.

"No enhän minä nyt sitä Jaatisen poikaa", keskeytin häntä puheessa. "Eikö itselläsi ole paha mieli, kun tuolla tavalla toista petit?"

"A minulleni tobju [ravakka] hebonje puuttuigi, enhän minä pahoil mielil ou."

Eikä se asia sen paremmaksi tullut, vaikka miten puolin olisin sitä selvitellyt.

Istuttiin siinä sitten iltaa, yhtä ja toista jutellen. Lähtiessään tarjoutui Bloigu ostamaan minulle Kangasjärven Kashin Larin [Kangasjärven kylä on Aunuksen puolella, lähellä rajaa] ampumia metsoja ja teiriä. Lupasi tuoda linnut Sortavalaan niinkuin maaliskuun loppupäivinä. Varoitin häntä, että elä suinkaan tuo soitimelta ammuttuja lintuja.

"Emmö nji tuo, ammoin ollah jo ammutut Larin linnut." [Aikoja sitten ovat jo ammutut Larin linnut.]

Tämän sanottuaan katsoi hän veitikkamaisesti minuun ja tokasi: "ambuv se Pentoin Washai linduloi; kieldoaigoa ei piä nji konzu."

"Et saa tuoda niitä Pentoin Washan lintuja, niistä en huoli."

"A kuzho sie tiiät, oldanneh Kashin Larin, libo Pentoin Washan? Yhtes hoavus ollah, mollei, yhtenjyttyöd ollah; et voi nji kui tiedeä?" [Mistä sinä tiedät, ovatko ne Kashin Larin vaiko Pentoin Washan? Samassa säkissä ovat kumpaisetkin, yhdenlaisia ovat; et voi millään niitä eroittaa.]

"Elä tuo kumpasiakaan, en niistä huoli." — Ja niin sitä sillä kertaa erottiin.

Kyll' olet Washa sukkela mies, mutta rehellisyydessä on sinulla vielä paljon opittavaa. Ja tokkohan sinä koskaan oppinetkaan. Lapsesi vasta.

Ne käyvät Suojärven kansakoulua.

Itä-Karjalan rajalainen tulee kauppiaana, vieläpä laajankin kauppaliikkeen hoitajana toimeen, osaamatta lukea ja kirjoittaa. Laskunsa "tshotaitsee" [laskee] hän omalla tavallaan.

Eräs nuori Salmin kauppias kertoi minulle isänsä "tshotta-tavasta" näin. Niitä kyläläisiä varten, jotka tekivät ostoksensa velaksi, oli kauppias varustanut pitkänlaisia, sileiksi veistetyitä puupalikoita. Palikka halaistiin. Toinen puolisko annettiin ostajalle, toisen piti kauppias itse takanaan. Kun ostos oli tehty, sovitettiin ostajan ja myyjän hallussa olevat palikkapuoliskot yhteen ja veitsellä leikattiin kokonaispalikkaan poikittaisin merkkejä: pystyviivoja ruplia varten, ristejä kymmenruplaisten osoitteeksi ja ristin ympäri kehä, jos velka nousi sataan ruplaan. Kumpaiseenkin palikkapuoliskoon jäi täten toinen puoli velkamerkkiä.

Mainittu nuori kauppias kertoi isällään olleen koko kasan näitä puupalikan puoliskoja, kun jätti kauppansa pojan haltuun. Ukko ei enää tarkoin kaikkia palikoitaan muistanut, mikä millekin velkaniekalle kuului. Toiset "velgoiniekat" tulivat itsestään "tshokalle", toiset jäivät tulematta. Tällä tavoin pitää vielä tänä päivänä, pörssikaupan ja kaksinkertaisen itaalialaisen kirjanpidon aikana, moni Salmin ja Suojärven "liikemies" kirjojaan. Puupalikoihin merkitsevät vielä yleiseen Salmin "parsimiehet" [tukkimiehet] ja laivakipparit laskunsa.

* * * * *

Jos rajakarjalaisen rehellisyyttä ei aina käy kehuminen, niin on hänellä hyvä puolensa siinä, että hän on raitis. Sen huomaa jo Sortavalan kaupungissakin. Ken on nähnyt markkinoita Tampereella, Heinolassa tai Jyväskylässä — Lahden inhoittavasta markkinaelämästä puhumattakaan — ja vertaa niitä Sortavalan "kerähmöihin" [markkinoihin, joihin kansaa "kerääntyy" vertaa sanaan "käräjät"], on varmaankin antava karjalaiselle kiitoslauseen, mitä raittiiseen ja siivoon elämään tulee.

Ja Sortavalan talvimarkkinoille kerääntyy kuitenkin kansaa koko Karjalasta. Siellä on kirjavassa tungoksessa Wiipurin puolelaista, on "Jokelaista" [Joensuulaisista], Kurkijoen "hevosparissikkaa" [hevoskauppiasta], Salmin ja Suojärven rotevaa rajalaista, on Aunuksen partasuuta ja Wienan-Karjalan virsikästä väkeä. Kovalla äänellä puhelevat miehet keskenään, säestäen vilkkailla ruumiinliikkeillä sanojaan, mutta juopuneita et näe kuin poikkeustapauksissa, et kuule raakoja sanoja etkä kirouksia. Raja-karjalainen ei näet usein kiroa ja jos hän sen tekee, niin käyttää hän hienompia mahtisanoja: "pahkeinen", "tshakkahinen" [tshakka = itikka] ja senkin sellaisia.

Jota idemmäksi tullaan Raja-Karjalan salomaille, sitä raittiimpaa on rahvas. Kreikanuskoisessa Raja-Karjalassa ei viina tosin ole mikään tuntematoin juoma, mutta harvinainen se on ja vielä harvemmin tapaa siellä juopuneita. Usein näkee vanhoja, harmaapäitä ukkoja, jotka eivät eläissään ole väkevän tippaakaan maistaneet. — Poikkeuksen tästä siivosta elämästä muodostavat kreikanuskoisessa Raja-Karjalassa "proazniekat" eli kylän suojeluspyhimyksen juhlat.

Rahikainen tyytyy yleensä "kohviin" ja "tshoajuun" [teetä]. Ell'ei satu "ostoheinie" talossa olemaan, niin tullaan toimeen "nurmitshoajulla", joka valmistetaan kotinurmen heinistä. Tshoajukomennolla muuten on omat sääntönsä salokylissä. Isäntä se aina on, joka "valaa" sitä laseihin: hän se myös "soaharit pilkkoo." Se tapa nähtävästi on säilynyt vanhemmilta ajoilta, jolloin sokuri ja tee oli kallista tavaraa, jonka tallettaminen kuului isännän etuoikeuksiin.

Jos satut Itä-Karjalan salomailla kulkemaan, niin ota runsas varasto sokuria ja teetä kerallasi. Ja kun sitten iltaa istut talossa, niin pane anteliaalla kädellä teetä kattilaan, talonväen kyllälti juoda. Tarjoa huutolaiseukollekin ja arvottomalle paimenpojalle. Silloin ne pakinat köytenään juoksevat.

Käypi niinkuin eräälle tuttavalleni runonkeräys-matkalla Ilomantsissa. Oli tullut taloon säätä pitämään. Wanha emäntä, mistä lie joutunut pahalle tuulelle; ei ollut oikein ystävällinen. Illemmällä otti vieras matkalaukustaan teetä, käski keittää talonrahvaalle.

Juotiin viisin, kuusin lasin mieheen. Wanha emäntäkin sai kyllälteen. Jo alkoi eukon mieli sulaa. Sanoi neljättä lasia juodessaan: "ois nyt yskä ollut, kyll' ois lähtennä. Eipähän sattunna."

* * * * *

Hallitusta käsittää raja-karjalainen omituisen patriarkaalisesti, ajatellen sitä persoonalliseksi henkilöksi. Wenäjän hallituksesta puhuen, käyttää hän tavallisesti "tshoari" sanaa. Tätä seikkaa tietysti ei käy kummeksiminen. Mutta yhtä persoonallista laatua on hänen mielestään kotimainenkin hallitus. Suomen hallitusta nimittää hän "Kruunuksi", toisinaan "Ukko Kruunuksi."

Tämän nimen olen usein kuullut Salmin ja Suojärven salokylissä. "Ukko Kruunu" on kunnianarvoinen, vanha mies. Hänen käskyläisiän ovat "gubernyörit", "gruununvoudit" ja "valasmannit."

Aunuksen puolella: Tulemjärvellä, Wieljärvellä ja Lindarvella, olen monasti kuullut Suomen hallitusta nimitettävän nimellä "Suomen ruhtin." "Suomen ruhtingo teidy meän moadu katshomah työndi", kysyttiin minulta siellä usein.

Tietysti ovat "Wenjeähen tshoari" ja "Suomen ruhtin" aunukselaisen mielestä eri henkilöitä. Aikanaan ovat he ankarasti sotineet, nyt elävät sovussa ja rauhassa. Eikä ole aina tuo sopu nytkään aivan kiitettävällä kannalla. "Suomen Kruunu" on viime aikoina ruvennut polkemaan "tshoarin" rahaa. Ei ota niitä enää täydestä arvosta vastaan, vaan on laittanut itselleen omat markat ja pennit. Sellainen se on aunukselaisen käsitys rahakursista.

* * * * *

Tulli, tuo kaikkien rajalaisten loukkauskivi, kietoo itä-karjalaisenkin petoksen pauloihin. Sokuri, tupakka ja viina ovat hänen salakauppansa esineinä, semminkin sokuri. Salmilaiset ja suojärveläiset tuovat "peitokkalj" [salaa] tullinalaista tavaraa Wenäjän puolelta Suomeen, tosin ei suurissa määrin, vaan kuitenkin sen verran, että pitävät tulli-virkamiehiä vireillä. Rajalainen ei pidä tuota kauppaansa minään epäoikeutettuna. Herrojen konsteja ovat tullit, niinkuin niin monet muutkin inhimillistä vapautta rajoittavat säädökset. Sellainen se on hänen ajatusjuoksunsa.

Juohtuu mieleeni eräs tapaus Sortavalasta. Sikäläisen kauppiaan luo tuli kerran vanha ukko Salmista vaiko Suojärveltä, en tuota tarkoin muista.

"Ka Jyrgi! A midäbö nygöi shtarikale kuuluv?" kysäsi kauppias.

"Pahva velli kuuluv, pahoa. Poigu minun näi jo kalmas magoav. Tullougo sinule mustoa: häi mulloi teil suoloa osti i tahkon otti velgah. Näi jo mennehel vuvvel uskaldi maksoa, a eibo nji puuttunnuhgi maksoa. Kuoktes sanou: toatto, mäne Sordavalan linnah, sanou, maksa tahko. Jo mulloi näi jo uskaldiimokseh maksoa sen, sanou. Ilmaigi jo on aijy reähkeä minul, a ku tuol ilmal vie tahku selgäh pandanneh! Jygei, ylen jygei roih silloi tahku; kandoa ei saa, sanou."

No se tahko maksettiin. Kun oli asia saatu selväksi kuiskasi ukko kauppamiehelle korvaan: "kaules vai: eigö soaharie pidäis?"

"Mindäh ei pie, kn vai hinnal sobinemmo. A kuzbo ollah sinun soaharit?"

"Tulien yön ajoa karashkoitan pihah."

"A mikzebo yöl?"

"Tullis e' olla proijittu soaharit."

Kauppias sitten selittämään, että petostahan tuo oli, Suomen valtion pettämistä, tuoda tullaamatointa sokuria kaupaksi.

"A midäbö tullilois; herroloin djelot ollah tullat."

[Ku Jyrki: Mikäpä nyt vauhukselle kuuluu? Pahoja veli, pahoja kuuluu, Poikani näet jo haudassa lepää. Muistatko, hän kerran teiltä suoloja osti ja otti tahkon velaksi. Jo viime vuonna arveli maksaa, eipä saanutkaan maksetuksi. Kuollessaan sanoo: isä, mene Sortavalan kaupunkiin, sanoo, maksa tahko. Jo viime vuonna arvelin maksaa sen, sanoo; ilmankin on paljon syntiä minulla tuolla puolen haudan kannettavana. Tahko vielä selkään pantanee; raskaaksi, kovin raskaaksi käy silloin taakka, ei saa kantaa, sanoo. — Kuulehan! Eikö sokaria pidä? — Miks'ei, kun vaan hinansta sopinemme. Missä ovat sinun sokurisi? Ensi yönä ajaa karahutan pihaan. Miksi yöllä? Tullissa eivät ole käyneet sokurit. Mitäpä tullista! Herrojen konsteja!]

Raja-Karjalalla on tietysti myös rosvoromantiikkinsä. Kuinkas muuten. Suuret autiot salot, yksinäiset uutistalot ja harvaan asutut metsäkylät kaikki nuo rosvoelämän alkuehdot, ovat siellä olleet mitä suotuisimmat. Suistamolla ja sen naapuripitäjissä kerrotaan vielä monta tarinaa kuuluisasta Serpinasta. Serpina eli Pedri Puurakon Onun poika, oli syntynyt vuosisatamme alkupuolella. Hän kuoli noin kolmekymmentä vuotta sitten.

Ympärilleen oli Serpina koonnut pienen rosvojoukon, jonka rohkeimpia jäseniä olivat Terin Filoi, Möntti, Tupi ja Sulkien Paavila. Pääkorttieriaan piti hän Sulkien kylässä Suistamon pitäjän kaakkoiskulmalla.

Serpinasta elää kansan suussa monta muistoa ja kosk'eivät näinä muistot ajan suhteen ole liian etäisiä eivät ne vielä ole täydellisesti ennättäneet verhoutua kansantarun korupukuun. Tahdon tässä kertoa muutamia tarinoita Serpinasta, semmoisina kuin niitä yleiseen rahvaan kesken Suistamolla muistellaan.

Serpina oli taitava tietäjä. Hän muun muassa edeltäpäin tiesi, koska häntä pyssyllä tähdättiin, osasi myöskin lumota koirat, ett'eivät ne häntä haukkuneet. Kerran oli hän joukkoineen päättänyt ryöstää Kiekun Pesosen rikkaan talon Soanlahdella. Useampia öitä olivat rosvot väijyneet läheisessä salossa, odottaen sopivaa hetkeä ryhtyäkseen kamalaan toimeensa. Talonväki oli kuitenkin jollakin tavoin saanut vihiä uhkaavasta vaarasta, että olivat varoillaan.

Eräänä yönä, kun ei liikettä talosta kuulunut, tulivat rosvot kartanolle. Talonväki umpimähkään pyssyillä ampumaan ja rosvot vastaamaan. Pyssynpauketta kesti kaiken yötä, kenenkään kuitenkaan haavoittumatta. Päivän valjetessa täytyi rosvojen tyhjin toimin lähteä pakoon.

Samanlainen tulituisku kohtasi rosvoja Shemeikan kylässä Suistamon ja Suojärven välisalolla. Shemeikkalaiset olivat suuria metsämiehiä, ahkeria peuran- ja karhuntappajia. Ei ollut hyvä heidän kyläänsä ryöstää.

Havuvaaran ja Korpiselän välillä oli Serpina kerran partiojoukkoineen matkustavaisia väijymässä. Sattuipa sitä tietä kulkemaan rikas Juuta niminen kauppias Korpiselästa. Serpina ja Juuta olivat tuttavia. Se tuttavuus ei kuitenkaan Juutaa ryöstöstä pelastanut.

Huomattuaan matkamiehen, karkasi Serpina esiin tiepuolesta, tarttui hevosen suitsiin ja huusi: "hoi Juuta, minul on djengoa tarvis, a sie bohattu [rikas] mies kymmenen rubloa kädeh työnnä! A tiijän velli, djengoa on sinul enemmängi, vai tuttava kui out, enembeä en nji puista" [pyydä].

Pitkiä puheita pitämättä otti Juuta setelit kormanostaan työnsi ne Serpinalle käteen ja sai jatkaa matkaansa. Serpina vielä vakuutti, ett'ei Juutan enää koskaan tarvitse häntä eikä hänen kumppanejaan pelätä. Eikä Serpinan joukko sen koommin enää Juutaa hätyyttänytkään, vaikka monasti olisi ollut tilaisuudessa sitä tekemään. — Samalla retkellään ottivat serpinalaiset kiinni erään toisen matkustajan ja veivät hänet hevosineen, rattaineen nuotiolleen metsässä. Ruokkivat miehen ja hevosen ja päästävät menemään. Heitä huvitti vaan nähdä miehen hämmästystä.

Toisen kerran oli Serpina tovereineen väijyksissä Sortavalan ja Impilahden välisen maantien varrella. He odottivat Impilahden kappalaista Löfström'iä, jonka tiesivät olevan tulossa. Löfström oli siihen aikaan upporikas mies, Itä-Karjalassa laajalti tunnettu henkilö. Tiedettiin, että hän juuri sillä matkalla kuljetti suurempaa rahasummaa mukanaan.

Löfström tuli ja hänen hevosensa pysähytettiin. Serpina astui esiin ja sanoi: "vokas boatushka [pappi] Serpinal on djengoa ylen tarvis, valikki [20 ruplainen] pideä soaha, se terväh [pian] anna."

Tinkimättä tietysti annettiin vaadittu summa. Serpina lausui herran palvelijalle "suuret passibot" sekä neuvoi hänelle tunnussanat, millä pääsi läpi toisen väjyksen, joka oli sijoitettu Ruskealan pitäjään. Siellä oli näet Serpinalla toinen joukko tiepuolessa.

Oli eräässä osassa Suistamoa, missä Serpina par'aikaa rosvoeli, köyhä mökkiläinen, jolta karhu oli kaatanut ainoan lehmän. Mökkiin tuli eräänä iltana tuntematoin mies, talutellen lehmän perässään. Toi lehmän lahjaksi mökkiläiselle, sanoi kuulleensa kontion täällä ainoan särpimen lähteen sortaneen.

Mökkiläinen oli kuin pilvistä pudonnut, kiitti lahjasta eikä voinut ymmärtää, mistä hyvästä se niin odottamatta tuli. Sanoi, että olihan tuo hyvä, kun vaan Serpinalta säilyisi. Sehän se kuuluu meidän seudulla kummia tekemän.

"Serpinaa varata ei nji piä, täs seisov", sanoi outo mies, joka juuri oli Serpina itse.

Serpinalla oli tiedustelijoita ja oppaita monessa pitäjässä. Kerran tuli hän Kuikan kylään Ruskealassa tiedustelemaan Kuikan Jehkiltä Hautalammin rikasta "suomalaista" Kiteellä. Kuikan miehet olivat petojen tappajia, jotka laajalti hiihtelivät Sisä-Suomessa. Jehki ei kuitenkaan suostunut rupeamaan oppaaksi ja pyysi Serpinaakin luopumaan koko hankkeesta, koska tämä talo juuri oli yksi hänen majatalojaan eräretkiltä. Jehki eli vielä joitakuita vuosia sitten vanhana miehenä Kuikassa ja on itse asiasta kertonut.

Muualla Suomessa olisi sellainen aije ilmoitettu vallesmannille, mutta Raja-Karjalassa olivat rahvas ja vallanpitäjät kaksi niin peräti toisistaan eroitettua ihmisluokkaa, ett'ei sellainen tuuma Jehkin mieleen juolahtanutkaan, vaikka Serpina rosvojoukkoineen oli koko seudun vitsauksena.

Serpinasta olisi vielä monta kertomusta mainittava, hänen tavattomista ruumiinvoimistaan y.m. Hän oli monta kertaa vankeudessa, monta kertaa karussa. Wiimeisen kerran hän lienee päässyt vapaaksi sen yleisen anteeksiannon kautta, joka julistettiin keisari-suuriruhtinas Aleksanteri II kruunauksen johdosta.

Tämän jälkeen hän ei enää tehnyt pahaa kellenkään ihmiselle, vaan eli vanhoilla päivillään siivosti ja rauhallisesti. Samoin tekivät hänen rikostoverinsakin. Heidän lapsiaan elää vielä Suistamolla.

Ennen Serpinaa eli samoilla mailla mainio rosvo Tiitta Kauppinen. Hänen kerrotaan olleen niin väkevän, että kun hän vaan sai kiinni lehmän säkään, niin kuljetti hän sen kotiinsa ja teurasti. Hänet ja hänen vaimonsa surmasi Koiton kylässä Suistamossa eräs Pedjukki niminen mies.

Kuuluisia rosvoja ottivat myös ennen vanhaan "biegloit" Suloi ja Makoi Aunuksesta. Impilahden Ruogarven kylän "proazniekassa" ryöstivät he kerran Teromoaaran Artoin Miitreiltä kaikki vaatteet, vaikka tällä oli 15 miestä seurassaan. Saran kylässä ottivat he Pekon Jyrrin pojan kiinni, kun tämä isonsa kera oli metsään menemässä, ja veivät majaansa salolle. Isältä vaativat he 200 ruplaa pojan lunnaiksi, jos tämä mieli häntä elävänä nähdä. Isän täytyi maksaa rahat.

* * * * *

Wenäjän vallan aikana ennen Wanhan Suomen yhdistämistä Suomen emämaahan näkyy oikeuden käyttö Raja-Karjalassa olleen peräti alkuperäisellä kannalla. Kansa käsitti kruunun virkamiehiä kiusaajinaan ja rasittajinaan eikä yhteiskunnallisen järjestyksen ylläpitäjinä. Ja virkamiehillä oli rikosasioissa omat tapansa.

Sortavalassa kerrotaan monta kaskua eräästä virkamiehestä, joka ennen vuotia 1811 oli ollut ruununvoutina siellä ja sittemmin eli eläkkeen nauttijana. Ukko ei voinut kärsiä Suomen lakia ja oikeutta. Se oli niin joutavan monimutkainen. Toista oli Wenäjän vallan aikaan. Kun joku varkaus tai muu pienempi rikos tapahtui, niin saatiin melkein aina syyllinen kiinni. Järjestyksen valvojat tunsivat tarkoin kaikki piirinsä heittiöt ja junkkarit. Ne otettiin aina ensin tutkinnon alaisiksi. Pantiin vaan mies penkille ja kasakan pampulla selkään, kukin vuoroonsa. Ja ennen kun oli päästy rivi loppuun, niin oli syyllinen milt'ei aina tunnustanut.

Niin sitä silloin elettiin. Rikoksellinen tuli rangaistuksi ja turvallisuus palasi jälleen tuohon isällisesti johdettuun yhteiskuntaan. Eikä sitä silloin miehen papinkirjaa pilattu rikosta mainitsemalla. — Sellainen se oli ukon arvostelu Suomen laista ja oikeudesta.

On luonnollista, että kansa sellaisissa oloissa harvoin vaivasi virkamiehiä valituksillaan, vaan ratkaisi oikeuskysymyksensä omassa keskuudessaan. Jätteitä tästä oman käden oikeudesta tavataan vielä Raja-Karjalan kansassa.

Toistakymmentä vuotta sitten tapahtui sellainen tapaus Salmin pitäjän Orusjärven kylässä. Siellä eleli rosvo, joka saattoi koko kylän rauhattomaksi. Teurasti kyläläisten lehmiä, varasteli ja teki muuta ilkivaltaa. Uhkaili vielä kostolla, jos hänet ilmiannettaisiin. Sanoi polttamansa tuvat ja heinäpielekset.

Viimein loppui kyläläisten kärsivällisyys. He lyöttäytyivät kaikki yhteen ja surmasivat pahantekijän. Niin ainakin luullaan, sillä eräänä aamuna tavattiin rosvon ruumis pahasti raadeltuna keskellä kylää, kädet ja jalat katkottuina. Asia on kulkenut kihlakunnan-oikeudet ja hovioikeudet tulematta sen selvemmäksi. Ei kukaan kyläläisistä sano siinä mitään tietävänsä. Kaikki asianhaarat kuitenkin viittaavat siihen, että orusjärveläiset amerikkalaisella lynch-tuomiolla omat rangaisseet kiusaajaansa.

Tämän kertoja on itse käynyt Orusjärvellä. Ihmiset siellä ovat herttaisia ja vieraanvaraisia. Ei suinkaan voisi aavistaa, että he ovat tehneet itsensä syypäiksi moiseen julmaan tekoon.

Surullisen kuuluisassa muistossa on Salmissa vielä Neiglick'in murha.

Leikattiin vuosi 1831. Salmiin oli idästä päin tullut kamala vieras, kolerarutto. Ihmisiä kuoli joukottain, semminkin rantakylissä. Hallitus ryhtyi ponteviin toimiin, estääkseen ruttoa leviämästä. Sen alueen ympäri, missä kolera oli ilmaantunut, asetettiin karanteenivartio ja asianomaisille virkamiehille lähetettiin rohtoja käskyllä jakaa niitä kansalle, vieläpä pakoittaakin talonpoikia niitä käyttämään.

Salmin pitäjässä oli siihen aikaan Neiglick niminen nimismies. Kansa katseli karsain silmin hänen toimipiteitään. Ei aikaakaan, niin oli Salmissa se huhu yleinen, ett'eivät ne oudot juomat, joita hän jakeli, muuta tarkoittaneetkaan kuin ihmisten myrkyttämistä. Oudolta ja epäiltävältä näytti kansasta sekin seikka, että pitäjän ympäri oli asetettu vartijajoukko (karanteeni-vartio), joka esti kanssakäymisen muun maailman kanssa.

Ymmärtämätöin ja taikauskoinen rahvas joutui raivoon ja tämän raivon uhriksi nimismies Neiglick. Eräänä päivänä tultiin suurella miesjoukolla Neiglickin kartanolle, koston tuimat tuumat mielessä. Neiglickin kartano sytytettiin tuleen, hän itse otettiin kiinni, sidottiin lautaan ja heitettiin palavaan rovioon, sittenkun häntä sitä ennen oli rääkätty ja pahoin pidelty.

Mutta pian saivat salmilaiset katua taikauskonsa verityötä. Sanoma saapui hallitukselle, että kansa Salmissa oli noussut kapinaan, surmannut nimismiehensä. Juurta jaksain oli "kapina" kukistettava. Pieni sotavoima komennettiin Salmiin. Rahvas ei tehnyt aseellista vastarintaa. Kaikki Neiglickin murhassa osalliset otettiin kiinni; mikä lähetettiin Siperiaan, mikä taas sai elinkautisena Wiaporin linnassa katua tekoaan.

Murhaajia tuvallisessa merkityksessä eivät salmilaiset kuitenkaan olleet, vaikka laki heidät semmoisina tuomitsi. He olivat sokean taikauskon uhreja ja siltä kannalta on koko tuo kamala tapaus arvosteltava.

* * * * *

Salmissa ja Suojärvellä oli ennen aikaan naisen ryöstö yleisenä tapana. Samoin Aunuksen Karjalassa. Nuoret miehet kumpaisellakin puolen rajaa ryöstivät lemmittynsä. Suostuttiin vaan "neidjizen tshomahizen" kanssa ajasta ja muista seikoista; neitonen rekeen ja täyttä laukkaa yli rajan. Täällä, sulhasen kotipitäjässä vihittiin nuori pariskunta aviomieheksi ja -vaimoksi. Asia oli silloin auttamattomissa. Minkä kirkko kerran oli yhteen liittänyt, sitä ei sopinut enää ihmisten purkaa.

Niin omituiselta kuin tuo kuuluukin, tapahtuu näitä naisen ryöstöjä vieläkin Salmissa. — Salmin Mantshinsaarelta eli noin kymmenisen vuotta sitten pohatta talonpoika. Häntä kutsuttiin "Mantshinsoaren gubernyörikse." Hänellä oli tytär soma ja kaunis, jota vanhemmat vastoin hänen tahtoaan aikoivat naittaa eräälle rikkaalle sen puolen kauppiaalle. Tyttö itse oli rakastunut nuoreen aunukselaiseen. Tämä olikin pyytänyt neitoa vanhemmilta, mutta turhaan. Tahtoivat väkisin naittaa tytärtään tuolle rikkaalle kauppiaalle, joka päälle päätteeksi jo oli vanhanpuoleinen. Kyllähän se rakkaus itsestään tulee rikkaassa kodissa, arvelivat vanhemmat. Siis tuo ikivanha ja aina uusi tarina, josta löytyy niin lukemattomia toisintoja.

Jo vietettiin eräänä talvisena päivänä kihlajaisia "Mantshinsoaren gubernyörin" talossa. Juuri ennen juhlamenojen alkamista pujahti morsian pihalle. Täällä oli armas vuottamassa, koppoi nei'en korjahansa, vei matkoihinsa.

Wuotetaan, vuotetaan morsianta, "a ei kuulu." Wiimein selveni asia. Nähtiin lumessa hevosen ja reen jäljet Mantshiusaaresta mantereelle päin.

Pakolaisia ajettiin takaa, mutta hekin olivat siltä varalta varustautuneet. Olivat määrä taipaleille sijoittaneet vereksiä hevosia. Yli rajan, Aunukseen, pääsivät kuin pääsivätkin pakolaiset, menivät papin luo ja vihittiin. Wanhemmilla ei muuta neuvoa kuin antaa rakastuneille anteeksi, kun nämä jonkun ajan perästä laillisesti vihittynä aviopariskuntana tulivat "adivoih", s.o. heitä tervehtimään.

* * * * *

Puhuessani niistä menoista, joilla karja keväällä lasketaan talvimajoistaan, mainitsin myös "virpavitsoja." Wirpominen tapahtuu palmusunnuntain aamulla seuraavalla tavalla: Otetaan monihaarainen pajun oksa, joka koristetaan erivärisillä vaate- ja paperitilkuilla. Tämä on virpavitsa.

Tällainen vitsa kädessä kuljetaan varhain mainitun pyhäpäivän aamulla naapuritaloissa onnea toivottamassa. Wuoteellaan vielä viruvaa talonväkeä raksutellaan vuoroonsa virpavitsoilla, jolloin virpoja lukee seuraavan runon:

Wirpoi, varpoi Tuoreeks, terveeks', Netäliks velkapiäks, Wuueks vapaaks; Siulle vitsa, Miulle kakkara.

"Nedjälin" eli viikon perästä tulevat näet onnentoivottajat virpomispalkkaansa saamaan. Heitä silloin kestitään piirailla y.m. Wirpavitsat jätetään taloon, jossa niitä onnentuojina säilytetään. Löytyy toinenkin virpaluku, näin kuuluma:

Mie en virvo viinan eestä, Rahan eestä raksuttele, Ottele oluen eestä; Riiheltä rikkaaks. Kujalta kuulusaks. Hepo oroja tehköön, Lammas kaksi kantakohon; Lehmosesta voilusikka, Kanasta jäitsä [muna].

Jos virpojat myöhästyvät, niin että talonväki heidän tullessaan jo on ennättänyt nousta levolta ja panna pirtin lämpiämään, nostetaan heidät "savuun" s.o. kohotetaan ylös katonrajaan. Tämä tapa on niiltä ajoilta, jolloin savupirtit vielä olivat yleisiä. Wirpominen on monissa paikoin nykyjään muuttunut kerjäämiseksi. Näin on laita esim. Sortavalan kaupungissa. Lähikylien köyhät ja arvottomat lapset käyttävät sitä "puistamisen" keinona. Olkoon se heille mielellään sallittu. Wähissähän ne muuten ovat armottoman lystit.

Wanha Raja-Karjalan asuinrakennuksen muoto, joka vielä on yleinen Salmin kihlakunnan salokylissä ja Aunuksen puolella, on seuraava.

Asuinrakennus on kaksikerroksinen, veistämättömistä hirsistä tehty, jyrkällä pystykatollä varustettu. Ikkunat ovat tavallisesti toisessa päätypuolessa. Yläkerrassa on "perttji" eli tupa, sen alla alakerrassa "karzin" eli "luandal", joka jotenkin vastaa kellaria. Siinä näet säilytetään perunat, nauriit "voassat" eli kaljat y.m. Talvella käytetään sitä myös maitokamarina. Yhtä nurkkaa karsinassa sanokaan "jauhinkiven tshupuksi"; siinä ovat käsikivet, joilla pienemmät, joka päivä käytettävät jauhovarat jauhetaan.

Asuinrakennuksen keskeytymättömänä jatkona ovat ulkosuojat. Katto niissä tavallisesti ei ole niin jyrkällä harjanteella. Ulkohuoneusto, vaikkapa rakennettukin kiinni asuinrakennukseen, on sitä kuitenkin hieman leveämpi, joten sen kattokin muodostuu loivemmaksi.

Ulkohuoneustokin on kaksikerroksinen. Suurimman osan sen yläkerrasta muodostaa "sarai", jota voisimme tallinparveksi nimittää. Siinä säilytetään talon työkapineet, reet y.m., kuten tallinparvella ainakin. Peräpuoli sarasta, n.s. "heinien pandav", on tavallisesti aidattu jokapäiväisen heinävaraston säilytyspaikaksi. Wastapäätä pirttiä on sarailla "aitta." Aitan ja pirtin välillä on "sentshoi" eli tuvanporstua; siitä viepi "pertin uksi" tupaan.

Perttiin voipi päästä kahta porrasta myöten. Toiset niistä ovat "sarain pordahat", joita myöten noustaan "saroille." Ne ovat sillan tapaan rakennetut, aivan niinkuin muualla Suomessa tallin- ja navetanparvelle vievät ajosillat. Talvella kun tullaan taloon, ajaa matkustaja tavallisesti täysissä tamineissa hevosineen, rekineen saroin portaita myöten saroille, jättäen sinne hevosensa ja astuen itse pirttiin.

Sitä suurta ovea, jota myöten täten tullaan saraille, sanotaan "sarain veräjäksi". "Sarain mendävästä" astuu matkamies sitten sentshoihin, josta viimein pirttiin. Pirttiin johtaa toinenkin, niin sanoaksemme paraadikäytävä, n.s. "sentshoin pordahat", Ne ovat tavallisia, jyrkänlaisia rappusia.

Ulkosuojaston alakerrassa sijaitsee "tanhut" ja "liävy." Edellistä käytetään tallina, jälkimmäistä navettana. Erinäisen osan läävästä muodostaa tavallisesti "lammasliävy." Tanhuaan johtaa alhaalta kaksi suurta, vastakkain sijaitsevaa ovea, n.s. "tanhutveräjät." Yksi nurkka tanhutta on erilleen aidattu. Se on "pottshiloin tshuppu" eli sikopahna. Läävään ja lammasläävään johtavat sekä tanhuasta että ulkoa eri ovet.

Yläkerrasta päästään kahta porrastietä myöten alakertaan. Sentshoista johtavat "tanhut pordahat" tanhuaan; pirtistä taas päästään karsinaan "karsinpordahia" myöten. Wiimeksi mainitut alkavat n.s. "kolpitshasta." Kolpitsha on uunin eli "pätshin" vieressä oleva kannellinen laatikko. Sen kantta kun kohotetaan, tulevat "karsinpordahat" näkyviin. Kolpitshaa käytetään yöllä makuusijana. Sen kannella onkin lämmin ja hyvä unta ottaa.

Nyt olemmekin jo astuneet pirtin sisään. Se on n.s. savupirtti. Ilma savupirtissä on aina puhdas ja raitis, syystä että siellä on niin hyvä ilmanvaihto. Samu asuu katon orsissa eikä ole haitaksi muuta kuin aamulla, pirttiä lämmittäissä. Toisessa ovensuun puoleisessa sopessa kohoaa "pätshi", harmaasta paasikivestä, harvemmin tiileista kokoon kyhätty. Vastapäätä pätsinä, toisella puolen ovea riippuu vaarnassaan seinässä "käsashtie", savesta valettu patakeikotin, jossa aina on vettä käsien ja silmien pesemistä varten. Käsiastian alla löytyy matala, puinen amme, johon vesi valuu, kun ihmiset pesevät käsiään tai kasvojaan.

Vastapäätä pätsiä, lävistäjän suuntaan, on pirtin peränurkka eli "suur tshuppu." Tässä riippuu "obraz" eli pyhimyksen kuva. Pirttiin tulija kääntyy aina kaikkein ensimmäiseksi tätä nurkkaa kohden ja tekee ristinmerkin, lausuen samalla "rauhan rahvahal." Tähän tapaan on kreikanuskoinen rajalainen niin tottunut, että hän luterinuskoiseen taloonkin tullessaan aina kääntyy huoneen perimmäistä nurkkaa kohden ja ristii silmänsä.

Pätsin ja kolpitsan kulmanteesta kohoaa puinen "patshas" noin pari kyynärää lähelle kattoa. Patsaasta lähtee kaksi leveätä ortta seiniin kiinni, toinen pitkittäin, toinen poikittain pirttiä. Poikittain kulkevasta orresta lähtee pirtin seinään useampia lautoja, muodostaen leveähkön lavan. Tämä on "palattji" eli makuulaveri. Etelä-Aunuksessa on joka pirtissä sellainen palatti; Suomen puoleisessa Raja-Karjalassa ja Pohjois-Aunuksessa on se harvinaisempi.

Keskellä pirttiä seisoo "shtola" eli pöytä. Se on pyhä, papin siunaama esine, jota ei saa joutamasta ryvettää eikä pilata. Katossa riippuu, "vitmi" pitkässä, koivuisessa viputangossaan. Lasta liekutellaan siinä niinkuin keinussa. Pitkin pirtinseiniä kulkevat "lautshat" eli penkit. Ovensuussa tai muualla seinässä riippuu "rundugu" eli "astieloin piettäv." Katossa riippuu lasten huvituksena toisissa taloissa "juzro" eli "olgehinen" s.o. olenkorsista tehty kruunu.

Pirttiä lämmittäissä nousee savu kattoon ja hakeiksen ulos savureijästä. Tämä savureikä suljetaan illalla n.s. "trubalaudalla." Savupiippuna käytetään ontoksi koverrettua puuta. Se on nimeltään "truba." Tuosta puupiipusta tuntee jo kaukaa savupirtin.

* * * * *

Talonväen kotityöt rajoittuvat välttämättömimpiin askareihin. Kotiteollisuus on Itä-Karjalassa hyvin alhaisella kannalla, semminkin mitä miehiin tulee. Työ- ja ajokaluja y.m. sellaisia ei tehdä kotona, vaan ne ostetaan enimmäkseen valmiina "Suomen puolelta." Miehet eivät juuri välitä muusta kuin ulkotöistä. Tuvassa kuluu heidän aikansa parhaastaan toimettomuudessa, ell'emme ota lukuun verkon ja nuotan kutomista, saappaiden rakentamista ja senkin sellaista pientä askaretta.

Naiset omat kätevämpiä. He kehräävät ja ompelevat sekä kutovat vähin sarkaa ja aivinaa. Päällyspaidoiksi ja hameiksi käyttävät sekä miehet että naiset enimmäkseen venäläisiä ostokankaita, heleänväristä ja loistavaa karttuunia. Punainen eli "kumakka" väri on se, josta enimmän pidetään.

Muutamat naiset osaavat kutoa kauniita kirjoja "käspaikkoihin" eli pyyhinliinoihin. Näissä pyyhinliinoissa tapaa usein sangen aistikkaita, vanhoja suomalaisia koristekaavoja. Ne ovat aina suoraviivaisia. Milloin eläin- ja kasvikunnan muotoja on käytetty, ovat mallit vieraita, venäläisiä. Sortavala lienee se Itä-Karjalan seutu, jossa tämä taito on korkeimmilleen kehittynyt.

Pellavasrihmaa kehrätään salokylissä vielä yleiseen kehrävarrella ja värttinällä. Sortavalassa ja Ruskealassa alkaa "keträpuu" jo olla hyvin harvinainen esine. Rukki on siellä jo syrjäyttänyt sen tieltään. Korpiselässä ja Suojärvellä on asianlaita päinvastainen.

Naisten kotitöihin kuuluu tietysti myös ruuan valmistaminen. Raja-karjalainen syöpi hyvin vaihtelevia ruokia, milloin vaan rahaa liikenee aineksien ostoon. Sieniä ja nauriita käytetään yleisesti särpineenä, myöskin kaalia ja lanttuja. Sekin seikka, että eri sienilajeilla kansankielessä on ovat nimensä, osoittaa niiden yleistä käytäntöä, Sortavalassa ja Ruskealassa esim. syödään vahveroisia ja rouskuja suolakalan asemasta, maiteroisia, pilpperoisia, lepperoisia y.m. keittona.

Piiraita leivotaan monenlaisia. Piirastahdas "ajellaan" eli kaulataan "pualikalla" hyvin ohueksi. Tästä tehdään piiraan kuori; "sydän" tehdään potatti- tai ryynipuurosta. Ryynejä nimitetään Raja-Karjalan kielimurteella "zuurumoiksi". Tavallisimmat omat "ozran zuurumot." Hersryyniä saadaan kauppiaalta. Ne omat "grosshan zuurumoi" s.o. ostoryyneja.

Tavallisimmat piiraslajit omat "tshipaniekat", "sultshinat", "pyöröt" ja "keitinpiiraat." Wiimeksi mainituita pidetään parhaimpina. Tahdas niissä on ohutta kuin paperi ja voissa paistettu. Niitä valmistetaan suurina juhlina ja kun sulhasia tulee taloon. Hyvin tavallinen on n.s. "kurniekka" eli kukko. Sisuksena käytetään siinä joko läskiä, kalaa tai lanttua aina varoja ja tilaisuutta myöten.

Paastoa noudattaa kreikanuskoinen raja-karjalainen kotoisissa oloisin hyvin tarkasti. Silloin pannaan pöytään leipää, "vuasaa" eli sahtia, sieniä ja "siemenvoita" [pellavasöljyä]. Köyhä rahvas elää paaston aikana melkein vedellä ja leivällä. Matkoilla ei yleensä paastota ja vaikeaksi se kävisikin lännempänä, luterilaisen väestön keskuudessa.

Kun paasto on päättynyt, syödään sitä runsaammin ja ylellisemmin. Raja-karjalainen ei yleensä osaa säästää. Hän elää iloisesti päivän tultuaan ja näkee puutetta, kun varat ovat lopussa. Katkera kokemus osoittaa hänelle hyvinkin usein tällaisen elämäntavan turmiollisuutta, mutta hän ei ota tuosta opista ojentuakseen.

* * * * *

Ulkotyöt ovat miesten huostassa, paitsi kasken viertäminen ja heinän teko, johon naisetkin ottavat osaa. Kaskea poltetaan vahvasti. Wuonna 1893 Itä-Karjalaa kohdannut kato syntyikin suureksi osaksi siitä syystä, että edellinen kesä oli ollut niin sateinen, joten kasket jäivät polttamatta.

Pellot hoidetaan huonosti. Wuoroviljelys on, niinkuin arvatakin sopii, yleensä tuntematoin, niinikään suoviljelys. Wiime vuosina on kuitenkin Jaakkimassa ja Sortavalassa vieläpä Suistamollakin alkanut näkyä oireita parempaan suuntaan. Yksi ja toinen yrittelijäämpi talollinen on alkanut heiniä viljellä. Jaakkimassa on jo perustettu useampia kylämeijereitä, joiden osakkaat ovat talonpoikia. Samanlaisia yhtiömeijereitä on Sortavalassakin syntynyt. Tämä on tietysti luettava Karjalan radan ansioksi. Ja suuren muutoksen tulee tämä rata epäilemättä ennen pitkää aikaansaamaan Itä-Karjalan taloudellisissa oloissa.

Syksyllä kasataan leikattu vilja aumoihin ja puidaan sitten tarvittaissa talven kuluessa. Tämä on tietysti suurta viljan haaskausta, sillä siten karisee paljon siementä hukkaan. Hiiret tekevät myös aumoissa suurta vahinkoa. Jos talossa vielä kesällä löytyy puimattomia kekoja, niin pidetään sitä suurena rikkauden merkkinä. Täsmällisesti on kuitenkin kotikasvuinen vilja jo kevättalvesta lopussa ja loput vuotta eletään Wenäjän jauholla. Näin on enimmäkseen laita Laatokan rantamaillakin, vaikka siellä, esim. Sortavalan pitäjässä, on erittäin lihavat savimaat.

Salolaisten paras tulolähde talvella on "parrenajo." Keväällä saavat loisetkin työnansiota "parrenuitossa." Silloin on vilkas elämä jokivarsilla. Miehet lepäävät yönsä salolla. Laitetaan kaksi matalaa katosta vastakkain ja ne peitetään kuusenkuorella ja havuilla. Katosten väliin varustetaan kelohongan pölkyistä nuotiotuli, joka palaa vähällä liekillä koko yön, jos pölkyt ovat tarpeeksi paksuja. Tämä on "parsimiesten" ja metsämiesten "maja."

Suurella salolla löytyy myös siellä täällä n.s. "metshipertteja", joissa voipi levätä yönsä varsin mukavasti. "Metshipertti" on niin matala, ett'ei mies mahdu siinä pystyssä seisomaan. Muuta aukkoa ei löydy kuin ovi vaan. Nurkassa on tulensija. "Metshiperttiä" lämmittäissä tulee savu tosin sisään, mutta asuu kuitenkin siksi korkealla, ett'ei se laattialla makaajalle ole minään vastuksena. Ovi on tietysti tulen palaessa pidettynä auki.

* * * * *

Karjalainen on hilpeä luonteeltaan ja rakastaa huvitusta. Kreikanuskoinen raja-karjalainen liiatenkin. Ainakin kerran viikossa kokoontuu siellä kylän nuoriso johonkin taloon "bessodaa" eli tanssi-iltamaa viettämään. Silloin tanssitaan "brishakkaa" ja muita sen puolen tansseja. Nämä tanssit ovat nähtävästi venäläistä alkujuurta tai ainakin sieltäpäin aiheutuneet. Säestys tapahtuu tavallisesti "sharmankalla" eli harmoonikalla. Salokylissä saapi vielä kuulla kanteleensoittoakin. Mutta kansanlauluja kanteleella harvoin enää soitetaan, enimmäkseen vaan tanssisäveleitä.

Hauskaa on nähdä nuorten tyttöjen "illatshua", kun he kokoontuvat johonkin taloon morsiusapua kehrämään. Talosta saapi jokainen kehräpuun ja pellavia. Koko illan ja yön viettävät tytöt yhdessä. Aika kuluu hupaisesti kehrätessä ja tarinoidessa. Joku tytöistä, jolla on kaunis ääni, alkaa laulaa ja muut siihen yhtyvät. Sellaisissa tilaisuuksissa saapi usein kuulla kauniita kansanlauluja ja lyyrillisiä runoja.

Pitkinä talvi-iltoina kokoontuu talonväki toisinaan jonkun taitavan sadunkertojan ympäri "soakkunaa" kuulemaan. Silloin siirrytään kerrassaan ihmeitten maailmaan, jonka luomisessa Raja-Karjalan kansalla on niin rajatoin mielikuvitus.

* * * * *

Tapa, jolla Raja-Karjalassa vierasta tervehditään, on vilkas ja sydämmellinen. Salokylissä, missä "loittolaisia" harvoin liikkuu, onkin vieras tervetullut. Pirttiin tulija, jos hän on kreikanuskoinen, kääntyy aina ensin "suureen tshuppuun" päin "jumalojen" puoleen ja tekee heille ristinmerkin. Vasta tämän tehtyään tervehtii hän talonväkeä.

"Terve rahvahal", kuuluu tulijan suusta.

"Terve vierahal", vastaa siihen talonväki.

"A midäbö kuuluv vierahal. Ishtu velli lautshal, pagishe min tiiät."

"Ei midäi rauhu vai."

"A sehäi hyvä", vastataan taas talonväen puolelta.

"Se hyvä, se hyvä", toistaa vielä moneen kertaan ruotimummo vaikeroivalla äänellä "pätshiltä."

Löytyy monta muutakin tervehdystapaa. Jos kohtaa työssä olevan ihmisen, niin tervehditään häntä sanoilla: "terve sinul, Jumal abuh roadajal." Jos tapaa naisen, joka pesee pyykkiä, niin kuuluu tervehdys: "terve sinul, joutshenii", s.o, tulkoon sinun pyykkisi niin valkeaksi kuin joutsen. "Joutshenii pidän", vastaa siihen toinen, s.o. pitää koettaa.

Kun vieras lähtee pois talosta, niin on hyvästijättö talonväen puolelta yhtä sydämmellinen. "Tervehen mängeä! Jumal abuh! Toitsh', tulgoa! Elgeä ossotikko! Elgeä pahaks pango!"