YHDESTOISTA LUKU.
K. E. Sonck translation
Hyökkäys. — Puulinnan piiritys. — Indianialaista kavaluutta.
Kun Mabel palasi etsimään nais-toveriansa, tuntui hänestä kummalta, että muut olivat niin tyynellä mielin nyt, kun hänessä vallitsi semmoinen tunne, kuin elämän ja kuoleman edesvastaus olisi hänen hartioitaan painamassa. Hän ymmärsi ettei hän sopivalla tavalla voinut pyytää muita olemaan varoillansa, ilmoittamatta heille keskustelua Kesäkuun kanssa, ja hän huomasi, että hänen täytyisi menettelyssään heitä kohtaan noudattaa suurinta varovaisuutta ja tarkkuutta, jota hän ei ennen ollut tottunut tekemään, ei ainakaan näin tärkeissä asianhaaroissa.
Sentähden käski hän sotamiehen vaimon viedä kaikellaisia tarpeita varustukseen ja varoitti häntä mihinkään aikaan päivästä poistumasta kauas siitä. Hän ei selittänyt syytä näihin käskyihin, vaan sanoi ainoastaan että hän kävellessään saarella oli huomannut yhtä ja toista, joka saattoi hänet pelkäämään, että vihollinen tunsi sen aseman paremmin kuin he tähän asti olivat luulleet, ja että ainakin he tekisivät viisaimmin, jos vaaran lähetessä etsisivät turvaa puulinnassa. Vaikea ei ollut herättää tämän sotilasvaimon pelkoa, sillä, vaikka hän oli rohkea skotilainen nainen, oli hän kuitenkin erittäin kärkäs kuuntelemaan kaikkea, mikä saattoi hänet yhä enemmän pelkäämään indianien julmuutta. Kun Mabel luuli kylliksi säikäyttäneensä häntä tehdäkseen hänet varovaiseksi, viittasi hän muutamilla sanoilla siihen, ett'ei ole tarpeen antaa sotamiesten tietää että he kumpikin olivat peloissansa. Tämän hän teki välttääkseen kaikkia pulaan saattavia kysymyksiä ja tiedusteluita ja päätti toisella tavalla pakoittaa setäänsä, korpraalia ja sotamiehiä suurempaan varovaisuuteen.
Pahaksi onneksi ei koko brittiläisestä armeijasta olisi voitu löytää sopimattomampaa henkilöä kuin korpraali Mak Nab oli siihen erityiseen toimeen joka hänelle oli uskottu, kun hän oli jätetty komentavaksi päälliköksi saareen kersantti Dunhamin poissa ollessa. Hän oli kyllä päätteliäs ja rivakka, ja tunsi kaikki sotilaselämän temput ja koukut, ja oli sotaan tottunut, mutta hän oli myöskin ylpeä, itsepäinen kaikessa, mikä kuului hänen ammattinsa ahdasten rajain sisään, erittäin taipuisa katsomaan brittiläistä valtakuntaa kaiken oivallisuuden keskustaksi maailmassa ja Skotlantia itse keskipisteeksi, ainakin kaikelle tämän valtakunnan siveelliselle etevyydelle. Vähemmän käytännöllisen olennon puoleen olisi Mabel tuskin voinut kääntyä, ja kuitenkin täytyi hänen paikalla panna tuumansa toimeen.
"Isäni on jättänyt teille, korpraali, tärkeän päälikkö-toimen", sanoi hän, saatuaan Mak Nabin siirtymään vähän syrjään toisista. "Jos viholliset saisivat saaren haltuunsa, niin joutuisimme sekä me että poissa oleva retkikunta vangeiksi".
"Sitä käsittääkseen ei tarvitse matkustaa Skotlannista tänne", vastasi Mak Nab jyrkästi.
"En epäile ett'ette te, mr Mak Nab, sitä ymmärrä yhtä hyvin kuin minäkin, mutta minä pelkään että te sotilaat — tottuneet kuin olette vaaroihin ja taisteluihin, olette hieman taipuvaiset laiminlyömään muutamia niistä varokeinoista, jotka ovat välttämättömät niin omituisessa asemassa kuin me nyt olemme".
"Sanotaan, ett'ei Skotlanti ole valloitettu maa, nuori nainen; vaan se lienee kaiketi erehdys, koska me, sen lapset, olemme niin uneliaita ja koska niin helposti voidaan karata päällemme, meidän sitä vähääkään aavistamatta".
"Ei, ei, hyvä ystävä; te ymmärrätte minua väärin. Ensiksikin en nyt ollenkaan ajattele Skotlantia, vaan tätä saarta, ja toiseksi en ensinkään epäile teidän valppauttanne, kun luulette sitä tarvittavan. Minä pelkään vaan että löytyy vaara, jonka suhteen teidän rohkeutenne tekee teidät huolimattomaksi".
"Minun rohkeuteni on epäilemättä aivan vähäinen, neiti Dunham, koska se vaan on skottilaisen rohkeutta. Isänne on yankee, ja jos hän olisi täällä joukossamme, niin näkisimme epäilemättä muihin toimiin ryhdyttävän".
"Isälläni on hyvä ajatus teistä, Mak Nab, muuten ei hän olisi uskonut huostaanne saarta ja kaikkia mitä se sisältää, hänen tyttärensä siihen luettuna. Etenkin tiedän hänen luottavan varovaisuuteenne. Hän toivoo etupäässä että puuvarustusta hyvin vartioidaan".
"Jos hän tahtoo suojella viidennenkuudetta rykmentin kunniaa hirsiseinien takana, niin olisi hänen itsensä pitänyt jäädä komentamaan; sillä suoraan sanoen, skotlantilaisen ei sovi, vastoin luontoa ja mielipiteitänsä, antaa karkoittaa itseään aukealta kentältä, ennenkuin edes on hyökätty hänen kimppuunsa. Miekkamme ovat leveät, ja me seisomme mielellämme vihollisen kanssa jalka jalkaa vastaan. Tämä amerikalainen taistelutapa, joka on tullut niin suureen huutoon, turmelee sen arvon, jota hänen majesteetinsa armeija nauttii, jos ei turmele sen urhoollisuuttakin. Luottakaa vanhan sotilaan sanoihin, joka jo on nähnyt viidennenkuudetta ikävuotensa; ei löydy mitään varmempaa vihollisen kehoittamiskeinoa, kuin se, että näyttää häntä pelkäävänsä, eikä koko tässä indianilaisessa sotatavassa ole mitään vaaraa, jota teidän amerikalaistenne kuvitus ei olisi siihen määrään suurentanut ja liioitellut, että vihdoin luulevat näkevänsä metsäläisen joka pensaassa. Me skotlantilaiset tulemme kylmästä maasta emmekä tarvitse tai tahdo suojaa, ja kyllä saatte nähdä, neiti Dunham, että…"
Korpraali hyppäsi korkealle ilmaan, putosi päistikkaa kasvoillensa ja pyörähti sitten selälleen — kaikki tapahtui niin äkkipikaa, että Mabel tuskin oli kuullut sen pyssyn kimakkaa paukausta, joka lähetti kuulan Mak Nabin ruumiin läpi. Sankarittaremme ei huudahtanut — hän ei edes vapissut, sillä tapaus oli ylen äkillinen, odottamaton ja hirveä saadakseen aikaan mitään sellaista heikkouden merkkiä. Mak Nabissa oli vielä paraiksi sen verran henkeä jälellä, että hän voi käsittää mitä oli tapahtunut. Hänen kasvonsa olivat jo alkaneet vääntyä väärään, niinkuin tavallisesti käypi sille, jonka kuolema äkkiarvaamatta tavoittaa.
"Rientäkää puuvarustukseen niin pian kuin mahdollista", kuiskasi hän Mabelin kumartuessa alas häneen päin.
Sankarittaremme käsitti nyt täydellisesti vaarallisen asemansa sekä ripeän päätöksen tarpeellisuuden. Pikaisella silmäyksellä saatuansa vaakuuden siitä, että ruumis makasi hänen jalkainsa juuressa, pakeni hän puuvarustukseen, joka oli ainoastaan muutaman minuutin matkan päässä. Juuri kuin hän ehti sen luokse, vetäsi sotamiehen vaimo Jennie sen oven kiivaasti kiini ja salpasi sen; sillä sokeassa hämmästyksessään ei hän ajatellut muuta kuin omaa pelastustaan. Viis tai kuus laukausta kuului sillaikaa kuin Mabel huusi sotamiehen vaimoa avaamaan ovea, ja se kauhistus, jota nämät yhä enensivät, esti sisäpuolella olevaa naista kiireesti poisottamasta niitä pönkiä, jotka hän niin nopsasti oli asettanut oven päälle. Tuokion kuluttua tunsi Mabel kuitenkin oven vastahakoisesti antavan myöten hänen ponnistaessansa, ja hän tunki hoikan ruumiinsa sen raosta sisään heti kuin se oli ennättänyt tarpeeksi levetä. Hänen sydämensä ei nyt enään sykkinyt niin rajusti, ja hän sai jälleen kylliksi mielenmalttia voidakseen toimia ajattelevaisesti. Hän ei antanut perään, vaikka Jennie vapisten ponnisteli saadaksensa oven jälleen kiinni, vaan piti sitä päinvastoin auki niin kauan, kunnes oli varma siitä, ett'ei ketään muuta heikäläistä ollut näkyvissä eikä sisään pyrkimässä. Hänen käskynsä ja toimensa muuttuivat nyt tyynemmiksi ja järkevämmiksi. Ainoastaan yksi pönkä pantiin ovelle, ja Jennien käskettiin ottaa sekin pois, jos joku ystävä pyrkisi sisään. Sitten nousi hän tikapuita myöten toiseen kerrokseen, jossa hän ampumareijästä voi tarkastaa saarta, niin pitkälle nimittäin kuin pensaat sallivat. Kehoittaen alaalla olevaa kumppaliansa rauhoittumaan, rupesi hän niin tarkasti kuin suinkin tutkimaan varustuksen ympäristöä.
Ensi aluksi ei Mabel suureksi kummastuksekseen voinut keksiä yhtään elävää olentoa, — ei ystävää eikä vihollista — koko saarella. Ei näkynyt ranskalaisia eikä Indianeja, vaikka pieni vaalea pilvi, joka kulki tuulen mukana pois, osoitti miltä suunnalta hänen oli niitä etsiminen. Tullessaan sen ampumareijän tykö, josta se paikka näkyi, missä Mak Nabin ruumis oli, hyytyi hänen verensä kauhusta, kun hän näki nuo kolme sotamiestä makaavan kuolleina tämän vieressä. Melun syntyessä olivat nämä miehet hyökänneet yhteiseen yhtymä paikkaan ja melkein samassa silmänräpäyksessä saaneet surmansa tuolta väijyksissä olevalta viholliselta, jota korpraali oli ollut halveksivinaan.
Ei Capia eikä luutnantti Muiria näkynyt. Sykkivällä sydämellä tutki Mabel jokaista aukkoa puiden välissä ja meni ylimmäiseenkin kerrokseen eli lakkaan, josta hänellä oli mitä lavein näköala; vaan kaikki oli turhaa. Hän oli pelännyt saavansa nähdä setänsä ruumiin makaavan ruohikossa, vaan häntä ei näkynyt missään. Kuoleman hiljaisuus vallitsi saarella, ja sotamiesten kuolleet ruumiit tekivät näkymön yhtä kauhistavaksi kuin oudoksi.
"Jumalan tähden", huusi sotamiehen vaimo alaalta, "sanokaa minulle, onko ketään meikäläisistä vielä hengissä. Minusta tuntuu kuin kuulisin huokauksia, jotka heikkonevat heikkonemistaan, ja pelkään että kaikki joutuvat surman omiksi".
Mabel, joka muisti että vaimo oli naimisissa yhden tuolla hengetönnä makaavan sotamiehen kanssa, vapisi ajatellessaan sitä surua ja epätoivoa, johon hän joutuisi, jos yht'äkkiä saisi tiedon miehensä kuolemasta. Huokauksista oli sitä paitsi sangen vähän toiveita, vaikka huokaaja kenties oli hänen setänsä, joka ehkä makasi semmoisessa paikassa, ettei häntä voinut nähdä.
"Meidän täytyy turvautua Jumalaan, Jennie, eikä laiminlyödä mitään puolustuskeinoa, jonka hän armostansa antaa meille. Pitäkää tarkka vaari ovesta älkääkä millään muotoa avatko sitä ilman minun käskyttäni".
"Oi, sanokaa, neiti Mabel, näettekö Sandyä missään! Jos vaan voisin antaa hänelle tiedon, että olen turvassa, niin olisi mies raukkani tyynemmällä mielin, oli hän sitten vapaana tai vankina".
Sandy, joka oli Jennien mies, makasi juuri sen ampumareijän kohdalla, jonka luona Mabel seisoi.
"Ettehän sano minulle, näettekö Sandyä", kertoi nainen, sillä Mabelin äänettömyys teki hänet rauhattomaksi.
"Muutamat meikäläisistä ovat koolla Mak Nabin ruumiin ympärillä," vastasi hän karttavasti; sillä hänen mielestään olisi jumalatonta asianhaarain näin kauhistavina ollessa lausua suora valhe.
"Onko Sandy niiden joukossa?" kysyi nainen semmoisella äänellä, joka karkeutensa ja tuimuutensa tähden kuului turmiota aavistavalta.
"On varmaankin, sillä minä näen kaksi, kolme, neljä — kaikilla rykmentin punanen takki"!
"Sandy", huudahti vaimo raivokkaasti. "Miksi et huoli omasta hengestäsi, Sandy! Tule heti tänne ja pysy vaimosi luona hyvinä ja pahoina hetkinä! Ei nyt enään ole aikaa pitää lukua teidän tuhmasta sotajärjestyksestänne eikä teidän kerskaavista käsitteistänne kunniasta! Sandy, Sandy!"
Mabel kuuli pönkää nostettavan ja oven narisevan saranoillaan. Odotus, emme tahdo sanoa hämmästys, piti hänet ampumareijän vieressä ja hän näki pian Jennien syöksevän pensaiden läpi sille suunnalle, missä kuolleet olivat. Hän tarvitsi vaan muutamia silmänräpäyksiä sinne ehtiäksensä. Niin äkillinen ja odottamaton oli kohtaus ollut, ett'ei hän peljästyksessään näkynyt käsittävän sen täydellistä merkitystä. Hän tarttui miehensä vielä lämpöiseen käteen, ja hänestä näytti kuin salainen hymy olisi rypistänyt hänen huuliansa.
"Miksi tahdot turhanpäiten henkesi menettää, Sandy!" huusi hän nykien häntä käsivarresta. "Indianit surmaavat teidät kaikki, jos ette riennä varustukseen. Nouse ylös, pois täältä, äläkä kuluta hukkaan kalliita hetkiä".
Tuskallisesti ponnistellessaan tempasi nainen kuollutta ruumista niin, että sen pää kääntyi häntä kohden ja kasvot tulivat näkyviin, jolloin pieni kuulan tekemä reikä silmäkulman reunassa ynnä muutama vieressä oleva veripisara selitti hänelle syyn miehensä äänettömyyteen. Kun totuus kauhistuttavassa muodossaan selvisi hänelle, löi hän kätensä yhteen ja päästi kimakan huudon. Tämä huuto, vaikka kimakka, sydäntäsärkevä ja kauhistuttava, oli kuitenkin sulosointuinen verraten siihen ulvontaan, joka seurasi heti sen perästä. Tuo kammottava sotahuuto kohosi saaren pensaikosta, ja noin kaksikymmentä metsäläistä, peloittavan näköisiä sotamaalauksensa ynnä muiden indianilaisen kuvituksen keksimäin laitosten tähden, hyökäsi esiin kiirehtien ottamaan haltuunsa nuo suuressa arvossa pidetyt päänahat. Nuolenkärki oli ensimmäisenä, ja hänen tomahavkinsa musersi tainnoksiin menneen Jennien pääkallon.
Kaikki tämä tapahtui vähemmässä ajassa kuin olemme tarvinneet sitä kertoaksemme, ja Mabel oli nähnyt kaikki tyynni. Hän oli seisonut paikallaan kuin naulattu, katsoa tuijottaen ikäänkuin lumottuna tuota kammottavaa tapahtumaa. Mutta yhtäkkiä muistui hänen mieleensä, että Jennie oli mennessään jättänyt oven auki. Hänen sydämensä sykki valtavasti, sillä tämä turva oli ainoa, joka suojeli häntä varmasta kuolemasta, ja hän juoksi tikapuiden päähän rientääkseen alas ovea salpaamaan. Hän kuuli kuitenkin, ennenkuin oli ehtinyt toiseen kerrokseen, oven narisevan saranoillaan ja luuli olevansa hukassa.
Ajatukset ovat kuitenkin valveella tällaisina hetkinä. Seuraavassa tuokiossa luuletteli hän, että setänsä oli tullut varustukseen, ja tahtoi rientää alas viskautuakseen hänen syliinsä; mutta samalla pidätti häntä se ajatus, että tulija voi olla joku indiani, joka nyt pani kiinni ovea saadakseen yksinänsä ryöstöä harjoittaa. Syvä hiljaisuus alaalla ei voinut soveltua Capin rohkeisin, pikaisiin liikkeisin, ja näyttikin paremmin viittaavan jotakuta vihollisen petosta. Tämä ajatus piti Mabelia toimetonna, ja enemmän kuin minuutin vallitsi rakennuksessa äänetön hiljaisuus. Sen aikaa seisoi Mabel ylimmäisten tikapuiden juurella, katsoa tuijottaen alakertaan vievää aukkoa kohti ja joka silmänräpäyksessä odotti hän saavansa nähdä metsäläisen kasvojen pistävän siitä esiin. Tämä pelko tuli viimen niin suureksi, että hän katseli piilopaikkaa viivyttääkseen odotettua kohtausta, vaikkapa vaan silmänräpäyksen. Hän kyykistyi kahden tynnyrin väliin ja rukoili sydämellisesti ja hartaasti, että Jumala ottaisi hänet suojelukseensa. Nyt luuli hän kuulevansa hiljaista rapinaa, ikäänkuin joku olisi noussut alisia tikapuita myöten niin suurella varovaisuudella, että se omalla liiallisuudellaan ilmaisi itsensä; sitten seurasi vähäinen natina, johon hän tiesi erään puolapuun olevan syynä, joka oli notkunut hänen oman kepeän painonsa alla. Vielä ei kuitenkaan näkynyt mitään lattian aukeamassa; vaan hänen kuulonsa, joka oli erittäin paljon herkistynyt siitä mielen-jännityksestä, missä hän oli, ilmoitti hänelle selvästi, että joku oli ainoastaan muutaman tuuman alempana aukkoa. Kohta sen perästä näki hän Indianin pään mustine hiuksineen kohoavan lattian pintaa ylemmäksi, mutta niin verkalleen, että sen liikkuminen oli verrattava kellon minuutiviisarin kulkuun. Sitten tulivat julmat kasvonpiirteet ja koko mustanpuhuva muoto näkyviin. Mabelin kauhistus karttui, kun hän luuli näkevänsä nuo mustat, muljottavat silmät ja julmat kasvot; vaan kun koko pää oli kohonnut lattian pinnan yläpuolelle, huomasi hän, tarkkaan katsottuaan, että hänen säikähtänyt kuvituksensa oli luullut Kesäkuun lempeitä, kauniita kasvoja indianilaisen sotilaan kasvoiksi.
Vaikea olisi sanoa kumpi tunsi suurempaa iloa. kun Mabel juoksi keskelle huonetta — sankarittaremmeko, kun huomasi että tullut oli Nuolenkärjen vaimo eikä itse Nuolenkärki — vaiko Kesäkuu, kun näki että hänen neuvoansa oli seurattu ja tapasi varustuksessa sen henkilön, jota hän niin rauhattomasti ja melkein toivotta oli etsinyt. He syleilivät toisiaan, ja tuo teeskentelemätön indianilaisnainen nauroi suloisella, viehättävällä tavallaan, pitäen sillaikaa ystävätänsä käsivarren pituuden päässä itsestänsä ja tutkistellen oliko tämä todellakin läsnä.
"Varustus hyvä", sanoi hän, "ei saa päänahkaa".
"Se on todellakin hyvä, Kesäkuu", vastasi Mabel kauhistuksella ja peitti samassa silmänsä, ikäänkuin päästäkseen näkemästä niitä hirmuisuuksia, joita hän vasta oli nähnyt. "Sanokaa, Jumalan tähden, tiedättekö mihinkä setä raukkani on joutunut? Olen katsellut joka haaralle, vaan en ole huomannut häntä missään".
"Ei täällä varustuksessa?" kysyi Kesäkuu jollakin uteliaisuudella.
"Ei, minä olen ihan yksin täällä, Kesäkuu; se vaimo, joka oli kanssani, syöksi ulos miehensä luokse ja on hengellään maksanut varomattomuutensa".
"Kesäkuu tietää — Kesäkuu näkemäs; hyvin pahasti; Nuolenkärki ei säälimäs ketään vaimoa, ei omaansakaan".
"Oi, Kesäkuu, teidän hengestänne ei ainakaan ole mitään pelkoa".
"Ei tietämäs; Nuolenkärki tappa, jos tietämäs kaikki".
"Jumala suojelkoon teitä, Kesäkuu; niin, hän on sen tekevä hyvyytenne tähden, Sanokaa minulle, mitä on tekeminen ja onko setä raukkani vielä elossa".
"Ei tiedä. Suolavedellä olemas vene; hän ehkä mennä järvelle".
"Vene on vielä rannassa, vaan ei setääni eikä majoitusmestaria näy missään".
"Ei kuolleina — koska Kesäkuu näkemäs sen. Menemäs piiloon — punainen mies menemäs piiloon — ei häpeä keltanaamalle".
"Heidän häpeäänsä en suinkaan pelkää, vaan pelkään ett'eivät ole ennättäneet paeta. Hyökkäyksenne oli niin äkkiarvaamaton, Kesäkuu."
"Tuskarora", virkkoi toinen, hymyillen tyytyväisenä miehensä taitavuudesta. "Nuolenkärki suuri sotilas".
"Ja mitä on minun tekeminen, Kesäkuu? Ei viipyne kauan, ennenkuin teidän väkenne hyökkää tätä varustusta vastaan?"
"Varustus hyvä — ei saamas päänahka".
"Mutta he tulevat pian huomaamaan, ett'ei siinä ole mitään varustusväkeä, jos eivät jo tienne sitä. Itse sanoitte minulle saaressa olevain miesten lukumäärän, ja epäilemättä olette saanut tietää sen Nuolenkärjeltä".
"Nuolenkärki tietämäs" — sanoi Kesäkuu, ja nosti pystöön kuusi sormea ilmoittaaksensa saareen jätettyin miesten lukumäärän. "Kaikki punaiset miehet tietämäs. Neljä jo hukannut päänahkansa — kahdella olemas ne vielä".
"Älkää puhuko siitä, Kesäkuu; tuo kauhistava ajatus hyydyttää vereni. Teidän sotilaanne eivät voi tietää, että olen yksinäni varustuksessa, vaan luulevat kenties setäni ja majoitusmestarin olevan täällä, ja sytyttävät luultavasti rakennuksen tuleen ajaakseen heidät ulos. Olen kuullut sanottavan, että tuli on tällaisissa tiloissa vaarallisin vihollinen".
"Ei polttamas varustusta, varustus hyvä — ei saamas päänahkaa, ei polttamas varustusta".
"Ja mistä sen päätätte, Kesäkuu? Minä pelkään kuitenkin että he sytyttävät sen tuleen".
"Varustus märkä — paljo sadetta — hirret kosteat, ei palamas hevillä. Punainen mies tietämäs sen aivan hyvin — sentähden ei polttamas sitä ettei sanoa Jengille, että Irokesia on ollut täällä. Isä tulemas takaisin — ei näkemäs varustus ei löytämäs sitä. Ei, ei, Indiani lopen viisas — ei liikuttamas mitään".
"Minä ymmärrän ajatuksenne, Kesäkuu, ja toivon ennustuksenne käyvän toteen, sillä jos isäni pelastuisi — ehkä hän jo on kuollut tai vankeudessa, Kesäkuu?"
"Ei koskemas isää — ei tietämäs, mihin hän mennyt — vesi ei jättämän jälkiä — punainen mies ei saattamas seurata. Ei polttamas varustus — se olemas hyvä, ei saamas päänahkaa".
"Katsotteko mahdolliseksi että minä voin olla täällä turvassa siksi kuin isäni palaa takaisin?"
"Ei tiedä — tytär tietämäs paraiten, milloin isä tulemas takaisin".
Mabel tuli levottomaksi siitä katseesta joka oli Kesäkuun mustassa silmässä kun hän lausui tämän, sillä hänessä heräsi se epäluulo, että Kesäkuu tahtoi saada selkoa jostakin joka voisi olla eduksi Indianeille, koska he sen avulla ehkä voisivat saada hänen isänsä ja koko retkikunnan surmatuksi. Hän oli jo antamaisillaan karttavan vastauksen, kun raju ryntäys ovea vastaan äkkiä veti koko hänen huomionsa uhkaavan vaaran puoleen.
"He tulevat", huudahti hän. "Kenties, Kesäkuu, on siellä setäni ja majoitusmestari. En voi tällaisena hetkenä estää Muiriakaan sisälle pääsemästä."
"Miks'ei katsomas ulos — monta ampumareikää — aiotut sitä varten."
Mabel seurasi viittausta, nosti varovasti pienen puupalasen yhdestä niitä ampumareikiä, joita oli toisen kerroksen ulkonevassa osassa ja silmäsi alas oveen päin. Hänen hämmästyksensä ja kalpeutensa ilmoitti toiselle, että metsäläisiä oli alhaalla oven takana.
"Punasia miehiä," sanoi Kesäkuu ja nosti varoittavasti sormeansa.
"Neljä. He ovat kauhistuttavia sotamaalauksineen ja verisine voittosaaliineen. Nuolenkärki on niiden joukossa".
Kesäkuu oli sillä välin mennyt huoneen nurkkaan, jossa muutamia kivääriä oli varalla, ja oli jo tempaissut yhden niistä, kun hänen miehensä nimi pidätti häntä. Se tapahtui kuitenkin vaan silmänräpäykseksi sillä hän meni paikalla ampumareijän luo ja oli jo pistämässä ulos kiväärin piippua, kun luonnollinen inhon tunne saatti Mabelin tarttumaan hänen käteensä.
"Ei, ei, Kesäkuu", sanoi hän, "ei omaa miestänne kohti, vaikkapa henkeni menisikin".
"Ei tekemäs Nuolenkärjelle pahaa", sanoi Kesäkuu kammon värähdyksellä; "ei tekemäs punaselle miehelle ollenkaan pahaa. Ei ampumas heitä — ainoastaan peloittamas".
Mabel ymmärsi nyt Kesäkuun tarkoituksen eikä enää koettanut häntä estää. Indianitar pisti pyssynpiipun reijästä ulos, ja varta vasten saatettuaan sen verran kolinaa aikaan, että metsäläisten huomio kääntyi sinne päin, vetäsi hän liipasinta. Tuskin oli pyssy lau'ennut, kun Mabel jo nuhteli häntä.
"Sanoittehan, ett'ei tarkoituksenne ollut ampua; olette ehkä haavoittanut miehenne".
"Kaikki juoksemas pois ennenkuin minä ampua", vastasi Kesäkuu nauraen, ja katsoessaan toisesta reijästä tarkastaakseen metsäläisten liikkeitä, nauroi hän vielä herttaisemmin. "Katsokaa, etsinyt piilopaikan — kaikki sotilaat. Luulemas Suolaveden ja Majoitusmestarin täällä — varomas nyt itseänsä".
He tutkivat nyt saarta useammista reijistä niin tarkkaan kuin voivat ja näkivät että metsäläiset, jotka olivat ottaneet haltuunsa englantilaisten tavarat ja ryöstäneet majat, rupesivat valmistamaan pitoja. Enimmät varat olivat varustuksessa, vaan Indianit olivat kuitenkin saaneet niin suuren voittosaaliin että voivat katsoa itsensä palkituiksi, etenkin koska hyökkäys ei ollut tuottanut heille mitään tappiota. Muutamat heistä olivat jo vieneet pois kuolleet ruumiit, ja voitettujen aseet oli koottu yhteen läjään lähelle sitä paikkaa, missä pidot aiottiin pitää. Kaikki enemmän silmäänpistävät esineet saarella olivat jätetyt paikoilleen, koska metsäläiset tahtoivat äkkiarvaamatta päästä karkaamaan kersantin kimppuun hänen takaisin palatessaan. Indianien tarkoituksena ei näkynyt olevan paikalla ryhtyä ahdistamaan varustusta, vaan kaikki osoitti pikemmin, kuten Kesäkuu arveli, että he aikoivat pitää sitä piiritystilassa, kunnes kersantin joukko oli palannut, koska muutoin hyökkäyksen jälet voisivat varoittaa niin kokenutta ja taitavaa miestä kuin Opas oli. Veneen olivat he kuitenkin ottaneet haltuunsa ja vieneet pensaikkoon siihen paikkaan, mihin olivat kätkeneet omatkin ruuhensa.
Nyt seurasi pitkät ja synkät tunnit. Päivä tuntui kuukauden pituiselta; ne hetket, jolloin Mabel rukoili, olivat ainoat, jotka tuntuivat helpommilta. Usein turvautui hän tähän lohdutuskeinoon, ja aina tunsi hän mielensä siitä vahvistuvan, sielunsa rauhoittuvan ja luottamuksensa lisääntyvän. Hän ymmärsi Kesäkuun arvelun ja katsoi hyvin todenmukaiseksi, että varustus jätettäisiin rauhaan toistaiseksi. Jonkun likellä olevan vaaran pelko oli sentähden vähennyt, mutta tulevaisuus antoi aivan vähän syytä mihinkään toiveisin, ja hänestä alkoi vankeuteen joutumisen ajatus jo tuntua helpommalta.
Selvän päivän aikana oli sankarittaremme asema jotenkin huolettava, mutta kun illan varjot hiljalleen laskeusivat saarelle, kävi se melkein kammottavaksi. Metsäläiset olivat nyt joutuneet ihan raivoihinsa, saatuaan käsiinsä kaikki englantilaisten viinan, ja heidän huutonsa ja menettelynsä oli semmoista kuin pahain henkien riivaamain ihmisten menetteleminen. Heidän ranskalainen päällikkönsä — sillä heitä näkyi komentavan euroopalainen mies — koki turhaan hillitä heidän vallattomuuttaan, ja hän vetäytyi nyt — viisaasti kyllä — pois erääsen likellä olevaan saareen, jossa hän odotti seuraavan päivän valkenemista. Ennen poismenoansa, oli hänen onnistunut oman henkensä uhalla sammuttaa ja riistää metsäläisiltä keinot sen uudesta virittämiseen. Tämän hän oli tehnyt sentähden, ett'eivät Indianit voisi sytyttää varustusta, jonka säilyttäminen oli välttämätön hänen tulevien tuumiensa edistymiselle.
Aamupuoleen taukosi tuo hurja meteli, ja kuoleman hiljaisuus vallitsi koko saarella. Mabel ja Kesäkuu olivat siihen asti olleet niin peloissansa, etteivät voineet ajatella lepoa, mutta nyt sai indianitar edellisen houkutelluksi asettumaan eräälle sotamiesten olkivuoteelle, jossa hän pian vaipui rauhalliseen uneen. Kesäkuu heittäysi hänen viereensä, eikä aikaakaan ennekuin hänkin oli unen helmoissa.
Kun Mabel heräsi, virtailivat auringonsäteet ampumareijistä, sillä päivä oli jo kulunut jokseenkin pitkälle. Kesäkuu nukkui vielä, vaan heräsi heti toisen liikkeistä ja molemmat ryhtyivät nyt tarkastamaan mitä heidän ympärillään tapahtui.
Mutta vaikka silmäilivät ulos jok'ainoasta ampumareijästä, eivät he koko saarella voineet keksiä merkkiäkään muista elävistä olennoista kuin he itse. Kytevä tuli tuprusi siinä kohti, missä Mak Nab ja hänen kumppalinsa olivat keittäneet, ikäänkuin savu olisi aiottu syötiksi jollekulle poissa olevalle; majain ympäristöllä oli kaikki pantu entiseen järjestykseen. Ehdottomasti säpsähti Mabel kun hänen silmänsä tapasivat ihmisryhmän, jossa oli kolme sotamiestä, huolettomina istuen ruohokentällä, ikäänkuin olisivat välinpitämättömästi keskustelleet toistensa kanssa; mutta hänen verensä hyytyi, kun hän uudestaan katsoen tunsi surmattuin sotamiesten verettömät kasvot ja lasinkarvaiset silmät. Ruumiit olivat niin likellä varustusta, ett'ei hän niitä ensi silmäyksellä huomannut, ja niiden asennossa ja ryhdissä oli jotain ilvehtivää irstaisuutta, sillä niiden kangistuneet jäsenet oli väännetty erilaisiin asemiin, jotta näyttäisi ikäänkuin kuuluisivat elävään ruumiisen. Mutta vaikka nämät esineet näyttivät kauhistuttavilta niille, jotka olivat kyllin likellä huomatakseen kammottavan vastakohdan niiden teeskennellyn ja todellisen laadun välillä, olivat ne kuitenkin järjestetyt niin taitavasti, että äkkinäinen katsoja olisi sadan kyynärän päästä erehtynyt. Tyystin tarkasteltuaan saaren rantoja, osoitti Kesäkuu neljättä sotamiestä, joka istui jalat riippuen veden päällä, selkä nojassa puuta vasten ja ongenvapa kädessä. Kaljut nahattomat päät oli peitetty lakeilla, ja kaikki veren merkit oli tarkkaan pyyhitty kasvoista. Mabel tunsi pahoin vointia tätä nähdessään. Hän vaipui eräälle penkille ja peitti kasvojansa esiliinalla muutamia minuutia, kunnes Kesäkuun hiljainen huudahtaminen jälleen kutsui hänet ampumareijän luo. Indianitar osoitti Jennien kuollutta ruumista, joka näytti seisovan erään majan ovella, nojaten eteenpäin, ikäänkuin katsellakseen sotamiehiä, myssynnauhat liehuen tuulessa ja luuta kädessä. Väli oli niin pitkä ett'ei selvään voinut eroittaa kasvojenpiirteitä, mutta Mabel luuli huomaavansa että alaleuka oli painettu alas, ikäänkuin vääntämään suuta kammottavaan hymyyn.
"Kesäkuu, Kesäkuu", huudahti hän, "tämä on kauheampaa kuin mitä teidän kansanne kavaluudesta ja petoksista koskaan olen kuullut puhuttavan tai pitänyt mahdollisena."
"Tuskarora hyvin viekas", vastasi Kesäkuu semmoisella äänellä, joka osoitti, että hän pikemmin hyväksyi kuin paheksui kuolleiden ruumisten tällä tavalla käyttämistä. "Ei teke sotamiehelle vahinkoa nyt — olemas Irokeseille hyödyksi — ottanut päänahat ensin — nyt käyttämäs ruumiita — sitten polttamas ne."
Mabel ei voinut tukehuttaa inhon tunnetta; mutta siitä ei Kesäkuu piitannut mitään, vaan alkoi valmistaa yksinkertaista aamiaista näyttääkseen kuinka vähän hän piti väliä muiden tunteista, joiden suhteen hänen omat tapansa olivat opettaneet hänet välinpitämättömäksi. Mabel söi vaan vähäisen, Kesäkuu sitä vastoin niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Tämän perästä oli heillä kyllin aikaa ajattelemiseen ja saaren tyystimpään tarkastamiseen. Vaikka sankaritartamme poltti kuumeentapainen halu saada myötäänsä olla jonkun reijän luona, ei hän kumminkaan voinut siinä kauan kestää, vaan poistui inholla, mutta ainoastaan hetkeksi, sillä lehtien kahina tai tuulen humina puissa veti hänet jälleen siihen. Oli todellakin kammottavan juhlallinen katsella tuota autiota saarta, jossa asui kuolleita elävien haamussa, ja tämä vaikuttikin Mabeliin melkein samalla tavalla, kuin jos hän olisi katsellut pahain henkien huvituksia.
Koko päivänä ei näkynyt yhtään Indiania eikä ranskalaista, ja yö laskeutui tuon kamalan, mutta äänettömän naamiokentän päälle sillä tasaisella, muuttumattomalla eteenpäin menolla joka on omituista luonnonlaeille, jotka eivät pidä väliä niistä vähäpätöisistä näyttelijöistä ja näyttelyistä, jotka tunkeilevat ja kilpailevat keskenänsä täällä maan päällä. Tämä yö oli rauhallisempi kuin edellinen, ja Mabel nukkui turvallisemmin, sillä hän oli nyt vakuutettu siitä että hänen omaa kohtaloansa ei ratkaistaisi, ennenkuin hänen isänsä oli palannut. Seuraavana päivänä odotettiin häntä kuitenkin takaisin ja kun sankarittaremme heräsi, riensi hän heti kohta ampumareikäin luokse tutkimaan ilman laatua ja saaren oloja. Ruohokentällä oli vielä tuo kamala ihmisryhmä; kalastaja istui vielä kumartuneena veteen päin ja näytti pitävän tarkkaa huolta toimestansa; Jennien vääristetyt kasvot tirkistivät edelleen majan ovelta. Mutta ilma oli muuttunut. Raitis etelätuuli puhalsi, ja vaikka ilma vielä oli leuto, näytti myrsky olevan tulossa.
KAHDESTOISTA LUKU.
Oppaan tulo. — Hyökkäys puuvarustusta vastaan. — Vihollisten torjuminen.
Vaivaloisesti ja vitkaan kuluivat päivän hetket, tuottamatta mitään muutosta, ja Mabelin saamatta mitään päätöstä toimeen. Päivä oli jo ehtoopuolella. Kesäkuu oli alakerroksessa heidän kohtalaisen ateriansa valmistamisen puuhassa, Mabel taas oli noussut katolle joka oli varustettu luukulla, jonka kautta pääsi vapaasti kulkemaan. Vaan ei hän tästäkään korkeasta paikasta voinut keksiä mitään mainittavaa, eikä hän uskaltanut kovin kauan olla näkyvissä koska hän hyvin tiesi, että jonkun metsäläisen hillitsemättömät himot helposti voisivat saattaa hänet lähettämään luodin hänen päänsä läpi.
Aurinko oli laskenut eikä odotetuista veneistä vielä oltu mitään vihiä saatu. Mabel oli uudelleen noussut katolle silmäilläkseen saarta vielä kerran, sillä hän toivoi retkikunnan vihdoinkin hämärässä palaavan. Jos tämä tapahtui, niin ei ainakaan Indianien paulat tulisi niin turmiota tuottaviksi kuin muutoin, ja hän saisi ehkä tilaisuutta tulen avulla antaa selvemmän merkin, kuin mitä muuten olisi voinut. Tarkoin tutkittuaan taivaanrannetta, oli hän jo poislähtemässä, kuin hänen huomionsa kiintyi johonkin, josta hän aluksi ei ollut niin tarkkaa lukua pitänyt. Saaret olivat niin likekkäin, jotta kuusi tai kahdeksan eri kanavaa eli niiden välistä salmea näkyi yhtähaavaa, ja eräässä enimmän piilossa olevassa oli ruuhi, joka melkeen kokonaan oli rannan pensasten suojassa. Epäilemättä oli siinä joku ihmis olento. Käsittäen ett'ei hänen ilmoitusmerkkinsä voinut vahingoittaa, jos tämä oli vihollinen, mutta päinvastoin voisi olla hyödyksi, jos siellä oli ystävä, heilutti hän hartaasti pientä lippua, varoen kumminkin samalla ett'ei saaressa olijat sitä huomaisi.
Kahdeksaan jopa kymmeneenkin eri toviin oli Mabel turhaan heiluttanut lippua ja alkoi jo epäillä, huomattiinko sitä, kun merkkiin vastattiin airoa heiluttamalla, ja mies näytti itseään sen verran, että hän tunsi Chingacbgookin. Siellä oli siis ainakin yksi ystävä ja päälle päätteeksi semmoinen, joka hänen vakuutuksensa mukaan sekä tahtoi että voi auttaa.
Tästä hetkestä elpyi hänen uskalluksensa ja luottamuksensa. Mohikani oli nähnyt hänet, hän tiesi siis hänen olevan saarella; heti kylliksi pimeän tultua ryhtyisi hän epäilemättä tarpeellisiin toimiin hänen pelastamistaan varten. Hänen noudattamansa suuri varovaisuus osoitti että hän tiesi vihollisen olevan mailla, ja Mabel luotti täydellisesti hänen sukkeluuteensa ja taitoonsa. Pahinna esteenä oli nyt Kesäkuu, sillä Mabel oli nähnyt niin selviä todistuksia hänen uskollisuudestaan kansalaisiansa kohtaan, vaikka hän tosin oli osoittanut hyväntahtoisuutta Mabelille, että hän ei voinut uskoa hänen taipuvan laskemaan vihollista Indiania varustukseen. Mabel teki ja hylkäsi mielessään tunnin kuluessa ainakin tusinan ehdoitusta tämän asian suhteen.
Ensiksikin ei hän oikein käsittänyt, kuinka saisi tietää, milloin Chingachgook oli oven takana, johon hän luuli hänen piakkoin saapuvan, ja toiseksi ei hän myöskään tiennyt, miten päästäisi hänet sisään herättämättä valppaan Kesäkuun epäluuloa. Mutta aika kiirehti, sillä Mohikani voi tulla ja mennä matkoihinsa, jos hän ei ollut valmis ottamaan häntä vastaan. Aivan välttämätöntä oli ryhtyä johonkin, vaikkapa vähemmänkin viisaasen toimeen sillä Delavari uskaltaisi liian paljon, jos viipyisi pitemmän aikaa saaressa. Uudestaan tutkittuansa useita tuumia, joita oli ajatellut, meni Mabel seurakumppalinsa luokse ja sanoi niin tyynesti kuin voi:
"Minä olen levoton Kesäkuu; olisi hyvä, jos menisitte katolle taaskin tarkastamaan saarta, jotta olisimme varmat, ettei meitä vastaan ole mitään tekeillä. Te käsitätte kansalaistenne tarkoitukset paljoa paremmin kuin minä."
"Kesäkuu menemäs, Lemmenkukka toivomas, mutta tietämäs aivan hyvin että Indianit nukkumas; odottamas isää. Sotilaat syömäs, juomas, nukkumas aina kun ei taistele tai ole sotajälellä; silloin eipäs milloinkaan nukku, syö, juo — ei koskaan olemas väsyksissä. Sotilaat nukkumas nyt."
"Suokoon Jumala että niin olisi, mutta menkää, Kesäkuu kulta, ylös ja katsokaa tarkkaan ympärillenne. Vaara voi olla tarjona silloin kuin vähimmin sitä odotamme. Sill'aikaa kuin te olette katolla, tahdon minä kuunnella ovella, ja täten voimme yht'aikaa vartioida ylhäällä ja alhaalla."
Vaikka Kesäkuu katsoi tätä joutavaksi varovaisuudeksi, koska hän oli varma siitä, ett'ei kukaan voinut päästä varustukseen, jos ei saanut sisäpuolelta apua, eikä todellinen vaara voinut ulkoa uhata heidän sitä jo ennen huomaamatta, luki hän tämän ehdoituksen Mabelin tietämättömyyden ja levottomuuden syyksi, ja koska se oli tuotu esiin niin suoraan, hyväksyi hän sen mitään luulematta. Sankarittaremme voi siis, Kesäkuun noustessa katolle, esteettä mennä ulko-oven luokse.
Kesäkuu ei voinut huomata mitään katolta, mutta mahdoton on kertoa Mabelin mielenliikutusta, kun hän luuli kuulevansa ovea hiljaa ja varovasti sysäistävän. Peläten ett'ei kaikki ollut niinkuin hän toivoi ja innoissaan antamaan Chingachgookille tietoa lähellä olostansa, alkoi hän laulaa hiljaiselle ja vapisevalla äänellä. Niin syvä oli äänettömyys tällä hetkellä, että hänen äänensä vapisevat sävelet kuuluivat aina katolle saakka, ja paikalla alkoi Kesäkuu astua alas. Heti sen perästä kuului hiljainen kolkutus ovelle. Mabelilla oli kova hätä; ei tuokiotakaan saanut mennä hukkaan. Toivo näytti olevan pelkoa vahvempi, sillä vapisevin käsin alkoi hän nostaa salpoja pois. Kesäkuun mokkasinien hipsutus kuului yläkerrasta, kun ensimmäinen pönkä oli poisotettu; toinen kirposi juuri kun Indianitar oli alimmaisten tikapuiden keskipaikoilla.
"Mitä te tekemäs," huudahti Kesäkuu kiivaasti. "Juoksemas pois — mieletön — jättämäs varustuksen? Varustus hyvä."
Molemmat tarttuivat viimeiseen pönkään, ja se olisi noussut koukuiltaan, ell'ei kiivas sysäys ulkoa olisi painanut sitä kiinni. Lyhyt taistelu seurasi nyt molempien nuorten naisten välillä, joista ei kumpikaan halunnut ryhtyä väkivaltaisuuksiin. Kesäkuu olisi luultavasti voittanut, ell'ei toinen voimallisempi ryntäys olisi viskannut salpaa irti, jolloin ovi aukesi. Miehen haamu näkyi tulevan sisään ja molemmat naiset syöksivät pelästyneinä tikapuita ylös.
Muukalainen salpasi oven ja tyystin tutkittuaan alaalla olevan huoneen nousi hän varovasti ylöspäin tikapuita myöten. Pimeän tullen oli Kesäkuu sulkenut ampumareijät yläkerrassa ja virittänyt tulen kyntteliin. Sen tumman valon valaisemina seisoivat molemmat naiset, odottaen saadakseen nähdä muukalaisen, joka, kuten kuului, varovasti kapusi tikapuita ylös. Vaikea olisi sanoa kumpiko heistä enemmän hämmästyi, kun tunsivat sen, joka nyt nousi luukusta sisään, Oppaaksi.
"Jumalalle olkoon kiitos," huudahti Mabel, joka paikalla huomasi että varustusta tämän miehen puolustamana olisi mahdoton valloittaa. "Oi, Opas kuinka on isäni laita?"
"Kersantti voi hyvin, ainakin vielä, ja on ollut voittoisa, vaikk'ei kukaan voi sanoa mitenkä tämä päättyy. Eikö tuo ole Nuolenkärjen vaimo, joka piileilee tuolla nurkassa?"
"Älkää puhutelko häntä pahasti, Opas; minun on häntä kiittäminen hengestäni, nykysestä turvastani. Kertokaa minulle mitenkä on käynyt isäni johtamalle retkikunnalle, miksi te olette täällä, niin minä sitten kerron kaikki ne kauhistavat seikat, jotka ovat täällä saaressa tapahtuneet."
"Siihen ei tarvita monta sanaa, Mabel, sillä se, joka on tottunut Indianien pirullisiin koukkuihin, ei tarvitse pitkiä selityksiä. Retkikunnalle onnistui kaikki mitä olimme toivoneet, sillä Käärme oli väijymässä ja toi meille kaikki tiedot, joita vaan voimme toivoa. Me hyökkäsimme äkkiarvaamatta kolmen veneen kimppuun, ajoimme ranskalaiset pakoon, otimme veneet haltuumme ja upotimme ne käskyn mukaan erään salmen syvimpään paikkaan; Ylä-Kanadan metsäläiset taitavat tänä talvena tehdä huonot kaupat tavaroillansa. Heti kuin kersantti huomasi retkensä onnistuneen, laittoi hän minut ja Käärmeen edeltäpäin ilmoittamaan teille kuinka kaikki oli käynyt, ja seurasi itse perästä molempien hitaammin kulkevien venetten kanssa, jotka eivät voi ehtiä tänne ennen kuin varhain huomisaamuna. Minä erosin Chingachgookista edellä puolenpäivän, sovittuamme että hän kulkisi toista ja minä toista salmea myöten tarkastaaksemme oliko tie vapaa. Sen perästä en ole häntä nähnyt."
Mabel kertoi nyt, kuinka hän oli havainnut Mohikanin ja kuinka oli luullut hänen tulevan varustukseen.
"Ei, ei hän tule. Oikea vakooja ei koskaan mene muurien tai hirsiseinien taakse, jos vaan mahdollisesti voipi olla ulkoilmassa ja löytää hyödyllistä tointa. En minäkään olisi tullut, jos en olisi kersantille luvannut lohduttaa teitä ja pitää huolta turvallisuudestanne. Oi, raskaalla mielellä tutkin edellä puoltapäivää saarta, ja katkera oli se hetki, jolloin luulin teidän olevan kuolletten joukossa."
"Mikä onnellinen sattumus varoitti teitä eteenne katsomatta soutamasta saareen ja joutumasta vihollisten käsiin?"
"Semmoinen sattumus, jota luoja käyttää kun opettaa koiran löytämään metsävuohen jälet ja vuohen pakenemaan koiraa. Ei, ei, nuo metkut ja pirulliset juonet kuolleilla ruumiilla voivat pettää sotamiehiä ja kuninkaan upseeria vaan niitä viritetään turhaan semmoisia miehiä vasten, jotka ovat viettäneet elämänsä metsissä. Minä tulin salmea myöten ihan tuon teeskennellyn kalastajan eteen, ja vaikka nuo matelevat koirat ovat asettaneet tuon miesraukan jotenkin taitavasti, ei hänen asemansa kumminkaan ole niin luonnollinen että voisi pettää harjaantuneen silmän. Emme koskaan sokeasti lähesty vahtipaikkaa, ja minä olen väijynyt erään linnoituksen ulkopuolella kokonaisen yön, sentähden että vahtimiehiä ja niiden kävelytapaa oli muutettu. Ei Käärmettä eikä minua voida pettää näillä törkeillä laitoksilla, jotka luultavasti olivatkin laitetut Skotilaisia varten, jotka kyllä voivat olla viekkaita muutamissa kohden, vaan eivät suinkaan ole noitia, kun indianilainen petos on kysymyksessä."
"Luuletteko isäni ja hänen miestensä tarttuvan tähän paulaan?" kysyi Mabel äkisti.
"Enpä luule jos vaan voin sitä estää, Mabel. Te tiedätte että Käärmekin on väijymässä, joten siis on kahdenkertainen syy toivoa että meidän onnistuu varoittaa häntä vaaralta, vaikka ei suinkaan ole varma, mitä salmea myöten hän tulee."
"Emmekö voi ottaa teidän ruuhtanne ja mennä häntä vastaan?"
"Siihen en tahdo kehoittaa. Minä en tiedä minkä salmen kautta kersantti tulee ja niitä on ainakin kaksikymmentä. Voitte olla vakuutettu siitä että Käärme luikertelee kaikkein niiden läpi. Ei, ei, minun neuvoni on että pysymme täällä. Varustuksen hirret ovat vielä tuoreet; Indianit eivät voi helposti sytyttää niitä tuleen, ja jos se ei onnistu, niin voin aivan hyvin puolustaa rakennusta vaikka kokonaista heimokuntaa vastaan. Koko heidän kansakuntansa ei voi ajaa minua pois tästä varustuksesta, niin kauvan kuin ei tarvitse tulta peljätä. Kersantti on asettunut johonkuhun saareen eikä tule ennenkuin huomisaamuna. Jos jäämme tänne, niin voimme ajoissa varoittaa heitä esim. ampumalla muutamia laukauksia, ja jos hän päättää hyökätä metsäläisten kimppuun, jonka hänen kaltaisensa mies luultavasti tekeekin, niin on varustuksen meidän hallussa oleminen suuresta arvosta. Ei, ei, neuvoni on että jäämme tänne, jos tahdomme auttaa kersanttia, vaikka meidän kyllä olisi helppo paeta."
"Jääkäämme siis tänne, Opas. Minä olen valmis tekemään mitä hyvänsä isäni pelastamiseksi."
"Niin, tämä on luonnon ääni. Minä olen iloinen, kun kuulen teidän niin lausuvan, Mabel, sillä minä tahdon mielelläni antaa kersantille hyvää tukea. Niinkuin asiat nyt ovat, on hän itse saavuttanut mainetta, ja jos hänelle onnistuisi ajaa pois nuo heittiöt ja, poltettuaan majat ja puuvarustuksen, tehdä kunniallinen paluumatka, niin muistaisi eversti epäilemättä palkita häntä ansion mukaan".
"Mutta miten aiotte menetellä Kesäkuun suhteen?"
"Sitä asiaa olen vähän ajatellut. Meidän ei ole hyvä ummistaa silmiämme ja antaa hänen pitää silmänsä auki tällä puolen varustuksen ovea. Jos salpaamme hänet yläkerrokseen ja otamme tikapuut pois, niin on hän ainakin vankimme."
"Minä en voi sillä tavalla kohdella ihmistä, joka on pelastanut henkeni. Parempi olisi antaa hänen mennä, sillä minä luulen hänen liian paljon pitävän minusta tahtoakseen minua vahingoittaa."
"Ette tunne tätä sukukuntaa, Mabel; te ette tunne sitä. Tosi on, ett'ei hän ole täysiverinen Mingo, mutta hän oleksii niiden konnien parissa ja on tietysti tottunut heidän petoksiinsa. Mitä se on?"
"On ikäänkuin kuuluisi aironloisketta, joku vene kulkee salmessa."
Opas sulki alakertaan vievän luukun estääkseen Kesäkuuta pakenemasta, sammutti kynttelin ja riensi erään ampumareijän ääreen. Mabel, joka seurasi perästä, katseli tuskallisella uteliaisuudella hänen olkapäänsä yli. Tämä kaikki tapahtui minuutin tai parin kuluessa, ja ennenkuin tarkastajan silmä oli saanut esineet epävarmasti huomatuksi, oli kaksi venettä laskenut maalle tavalliseen valkamaan noin viidenkahdeksatta kyynärän päässä varustuksesta. Pimeys esti enempää näkemästä, ja Opas kuiskasi Mabelille, että vastatulleet voivat yhtähyvin olla vihollisia kuin ystäviä; sillä hän ei luullut kersantin niin pian tulevan. Useita miehiä näkyi astuvan veneistä, ja sitten seurasi kolme reipasta englantilaista eläköön huutoa, jonkatähden ei enään ollut epäilemistä mitä miehiä ne olivat. Opas juoksi luukun viereen, nosti sen pois aukosta; riensi tikapuita alas ja alkoi nostaa pönkiä ovelta semmoisella kiireellä, joka todisti että hän piti tätä hetkeä erittäin tärkeänä. Mabel oli seurannut perästä, ja oli hänelle pikemmin esteenä kuin apuna. Ainoastaan yksi pönkä oli nostettu pois, kun kova kiväärin-laukaisu kuului. Molemmat seisoivat äänettöminä ja odottavina, kun Indianien sotahuuto yht'äkkiä kajahti ylt'ympäri pensaikosta. Ovi oli nyt auki, ja Opas sekä Mabel syöksivät ulos. Kaikki ihmis-äänet olivat vaienneet. Kuunneltuaan hiukan aikaa luuli Opas kuitenkin kuulevansa muutamia tukahdutettuja huokauksia veneiltä päin, mutta tuuli oli niin kova ja lehtien kahina sekaantui niin tuulen huminaan, ett'ei hän ollut varma oliko kuullut oikeen. Mutta Mabel, jota tunteet viehättivät, syöksi hänen sivu rientääkseen venetten luokse. "Se ei käy laatuun, Mabel", sanoi Opas hiljaisella mutta totisella äänellä ja tarttui hänen käsivarteensa "se ei millään mokomin käy päinsä. Varma kuolema olisi siitä seurauksena eikä kukaan sentään tulisi autetuksi. Meidän täytyy palata takaisin varustukseen."
"Isäni, minun armas, murhattu isä parkani," huudahti Mabel kiivaasti, vaikka hän tälläkin vaikealla hetkellä totutun tavan mukaan puhui hyvin hiljaa. Antakaa minun mennä isäni luo Opas.
"Ei, sitä ette saa tehdä, Mabel. Mutta kummallista on, kun ei kukaan virka mitään — ei kukaan vastaa ammuntaan veneistä. Entäs minä, joka olen jättänyt Hirvensurman varustukseen! Mutta mitäpä pyssyllä tekisikään, kun ei yhtään ihmistä ole näkyvissä?"
Samassa keksi Oppaan terävä silmä, joka kaiken aikaa oli tutkien katsellut ympärilleen, viiden tai kuuden mustan, ryömivän olennon haamut, jotka koettivat varkain hiipiä hänen ohitsensa, epäilemättä katkaistakseen paluumatkan varustukseen. Temmaten Mabelin kiinni ja ottaen hänet kainaloonsa, aivan kuin hän olisi ollut pieni lapsi, pani jäntevä metsämies kaikki voimansa liikkeelle ja pääsi onneksi varustukseen, vaikka takaa-ajajain astunta kuului ihan hänen takaansa. Laskettuansa taakkansa maahan, sulki hän oven ja oli jo pannut yhden pönkän sijoilleen, kun ryntäys puisevaa sulkua vastaan oli nostaa sen saranoiltaan. Toisten pönkäin paneminen paikoilleen oli vaan silmänräpäyksen työ.
Mabel meni nyt yläkertaan, mutta Opas jäi alas vahtimaan. Sankarittaremme oli nyt siinä tilassa, jolloin ruumis nähtävästi liikkuu sielun siitä tietämättä. Koneellisesti sytytti hän kyntteliä, kuten Opas oli käskenyt, ja palasi sen kanssa alas, missä tämä odotti häntä. Opas rupesi nyt tarkasti tutkimaan varustusta, saadakseen varmaan nähdä oliko kukaan vihollinen siihen piiloutunut, kulki peräkkäin kaikkien huonekerrosten läpi ja tuli nyt varmaan vakuutetuksi, ett'ei koko rakennuksessa ollut muita eläviä olennoita kuin Mabel ja hän itse; sillä Kesäkuu oli paennut. Hän palasi sen jälkeen Mabelin luo, joka oli jäänyt paraimpaan huoneesen, pani kynttelin pois kädestään ja tarkasteli Hirvensurman sankkia, ennenkuin rupesi istumaan.
"Pahimmat pelkomme ovat käyneet toteen," sanoi Mabel, josta nuo niin tiheästi perätysten seuranneet, mieltä liikuttavat tapaukset viimeisinä kymmenenä minuutina tuntuivat kokonaisen ihmiselämän pituisilta sielun tuskilta. "Isäni ja koko hänen joukkokuntansa ovat surmatut tai vankina."
"Sitä emme tiedä — huomispäivä on antava meille tiedon kaikesta. Minä en usko asiain niin päättyneen; siinä tapauksessa olisimme kuulleet noiden kuljeskelevain Mingoin voitostansa ulvovan varustuksen ympärillä."
"Ääneti! Ihan varmaan kuulin huokauksen."
"Turhaa luuloa, Mabel; kun mieli on säikäyksissä, erittäinkin naisten mieli, niin kuvittelee ihminen useinkin paljon, jossa ei ole pontta eikä perää. Olen tuntenut niitäkin, jotka uskovat unia ja…"
"Ei, en ole erehtynyt — tuolla alhaalla on varmaankin joku, joka kärsii."
Oppaan täytyi myöntää, että Mabelin herkät aistimet eivät olleetkaan häntä pettäneet. Hän neuvoi häntä kuitenkin hillitsemään tunteitansa ja huomautti, että metsäläiset totutun tapansa mukaan turvaantuivat kaikenlaisiin keinotemppuihin päästäkseen tarkoitustensa perille, ja ettei mikään ollut todenmukaisempaa, kuin että huokaukset olivat teeskenneltyjä, ja tarkoittivat varustuksessa olijain viekottelemista ulos tulemaan tai ainakin ovea aukaisemaan.
"Ei, ei, sanoi Mabel kiiresti; "näissä äänissä ei ole mitään teeskenneltyä, ja ne ovat ruumiin- ell'ei sieluntuskain vaikuttamia. Ne ovat kauhistavan luonnollisia."
"Olkoon niin, pian saamme tietää onko se ystävä vaiko ei. Asettakaa kyntteli syrjään, Mabel; minä puhuttelen häntä ampumareijästä. Kuka on siellä alhaalla? Onko siellä ketään, joka kärsii? Jos se on ystävä, niin puhukoon rohkeasti ja olkoon varma että autamme häntä."
"Opas," vastasi ääni, jonka sekä Mabel että se, jota se puhutteli tunsi kersantin ääneksi; "sanokaa minulle kaikella muotoa, mihinkä tyttäreni on joutunut."
"Isäni, täällä olen — terveenä, turvassa. Oi jos voisin sanoa teistä samaa!"
Kiitollisuuden huudahduksen, joka seurasi näitä sanoja, kuulivat kumpikin selvästi, mutta siihen sekaantui tuskan huokaus. "Pahimmat aavistukseni ovat toteutuneet," sanoi Mabel jonkunlaisella tuskallisella tyyneydellä. "Opas, isäni on saatava varustukseen, vaikka antautuisimme mihin vaaraan hyvänsä."
"Se on luonnon ääni ja Jumalan laki, mutta olkaa huoleti Mabel — koettakaa olla tyynenä."
"Olen kyllä, Opas, olen kyllä; en koskaan elämässäni ole ollut tyynempänä, maltillisempana kuin nyt. Mutta muistakaa, kuinka tärkeä jokainen silmänräpäys on; tehkäämme kaikin mokomin viipymättä tehtävämme."
Opas meni heti alas ja rupesi nostamaan pois pönkiä tavallisella varovaisuudellaan; mutta kun hän antoi oven hitaasti kääntyä saranoillaan, tunsi hän sitä vasten painettavan, jonkatähden hän oli vähällä sulkea sen jälleen. Silmäiltyään vähäpätöisestä raosta, aukasi hän sen kuitenkin kokonaan, jolloin osa kersantti Dunhamin ruumista, joka nojasi sitä vasten, kaatui huoneesen. Silmänräpäyksessä veti Opas sen kokonaan sisään ja sulki oven jälleen. Tämän tehtyä ei häntä mikään estänyt kääntämästä kaikkea huomiotansa sairaan puoleen.
Tämän tuskallisen kohtauksen aikana osoitti Mabel tuota yliluonnollista voimaa, jota nainen kovissa oloissa joskus voipi osoittaa. Hän otti kynttelin, kostutti isänsä huulia vedellä ja auttoi Opasta tämän laatiessa olkialustaa sairaan ruumista ja patjaa hänen päätänsä varten. Kaikki tämä toimitettiin mitään hiiskumatta, eikä Mabel vuodattanut kyyneltäkään, ennekuin kuuli isänsä mutisevan siunauksen hänen hellästä huolenpidostaan. Koko aikana oli hän vaan arvaamalla laskenut minkälainen hänen isänsä tila oli. Opas oli pitänyt enemmän lukua kersantin haavasta ja hankkinut varman selon siitä, että luoti oli mennyt hänen ruumiinsa läpi. Hän tunsi hyvin tällaisten haavain laadun ja huomasi että parantumisen toiveita oli vähän, tuskin ollenkaan.
Kersantin silmät eivät olleet herenneet seuraamasta hänen tyttärensä liikkeitä aina siitä asti kuin kyntteli oli sytytetty palamaan. Hän katseli myöskin tarkasti ovea ollakseen varma sen lujuudesta, hän makasi näet alikerrassa olevassa huoneessa, koska olisi ollut mahdotonta muuttaa häntä ylikertaan. Tämän perästä silmäili hän taas Mabelin kasvoja, sillä kun elonkipinä sammuu, saa hellyys vallan, ja me rupeamme pitämään suurimmassa arvossa sitä, jonka tunnemme piakkoin ainiaksi menettävämme.
"Jumalalle kiitos, lapseni! Sinuun ei ainakaan heidän kuolettavat luotinsa ole sattuneet", sanoi hän ilman nähtävää tuskaa. "Opas, kertokaa minulle nyt koko tämän surullisen tapauksen juoksu".
"Tiedätte Kersantti, missä Käärme ja minä erkanimme teistä, enkä tarvinne mainita mitä sitä ennen tapahtui", lausui Opas. "Nyt on myöhäistä katua sitä mikä on tapahtunut, mutta minä luulen että tätä ei koskaan olisi tapahtunut jos olisin jäänyt luoksenne. Olkaat muut yhtä hyviä oppaita, sitä en epäilekään; mutta luonto jakaa yhtähyvin erilailla lahjojansa ja toisten täytyy olla toisia paremmat. Minä arvaan, että Gilbert parka joka jäi minun sijaani, on saanut kärsiä erehdyksestään".
"Hän kaatui minun viereeni", vastasi kersantti hiljaisella, surullisella äänellä. "Me olemme todella kaikki saaneet kärsiä erehdyksemme tähden".
"No niin, Käärme ja minä erosimme toisistamme noin puolentoista peninkulman päässä alempana joella, sillä me katsoimme viisaimmaksi, ettemme ilman tavallista varovaisuutta lähestyisi ystäviemmekään leiriä. Kuinka Chingachgookin on käynyt, sitä en voi sanoa; Mabel kertoo minulle kuitenkin, ett'ei hän ole kaukana, ja epäilemätöntä on, että rehellinen Delavari toimittaa tehtävänsä, vaikk'ei nyt olekaan meidän näkyvissä. Huomatkaa mitä sanon, Kersantti; ennenkuin kaikki on päättynyt ilmestyy hän lähistöömme jonakin tärkeänä hetkenä ja tavalla semmoisella, joka tulee olemaan hänelle kunniaksi. No niin, tultuani saaren lähistöön, en nähnyt mitään savua, ja siitä syystä päätin olla varoillani; sillä minä tiesin että teidän sotamiehillänne ei ole kyllin älyä salaamaan tätä merkkiä, vaikka heitä on varoitettu sen vaarallisuudesta. Tämä teki minut varovaisemmaksi, kunnes silmäni tapasivat valepuvussa olevan kalastajan, niinkuin vasta kerroin Mabelille, ja silloin olivat kaikki heidän pirulliset juonensa yhtä selvinä mielessäni, kuin jos olisin lukenut ne kartasta. Minun ei tarvinne sanoa teille, Kersantti, että ensin kaikesta ajattelin Mabelia ja että minä, kun huomasin hänen olevan varustuksessa, ohjasin matkani tänne elämään tai kuolemaan hänen seurassansa."
Isä katsoi lempeästi tyttärensä puoleen ja ojensi kätensä. Mabel tarttui siihen, suuteli sitä suutelemistaan, laskihe polvilleen hänen viereensä ja itki niinkuin sydän olisi tahtonut pakahtua.
"Mabel", sanoi hän vakavalla äänellä, "Jumalan tahdon täytyy tapahtua. Turhaa olisi meidän koettaa pettää toisiamme; minun aikani on tullut, ja minua lohduttaa se, että kuolen sotamiehenä. Eversti on arvosteleva minua oikein, sillä hyvä ystävämme Opas on sanova hänelle mitä on tapahtunut ja millä tavalla kaikki on käynyt".
Tuokion äänettömyyden perästä kertoi kersantti katkonaisin lausein mitä oli tapahtunut sen jälkeen kuin hän oli eronnut Oppaasta ja Delavarista. Tuuli oli käynyt myötäisemmäksi, ja hän oli, päinvastoin ensimmäistä tuumaa, päättänyt lähteä saarelta ja jatkaa matkaa ennättääkseen jo samana yönä vahtipaikalle. Heidän lähestymistään ei olisi huomattu ja onnettomuus olisi osaksi voitu välttää, ell'eivät olisi tarttuneet luotoon lähellä olevan saaren kärjessä, jolloin epäilemättä se kolina, joka syntyi kun miehistö astui veneistä, veti vihollisten huomion sinnepäin, ja he voivat siis ajoissa valmistautua heitä vastaanottamaan. Vähintäkään vaaraa aavistamatta olivat he nousseet maalle ja jättäneet aseensa veneisiin, koska ensiksi tahtoivat saada reppunsa ja muut tarvekapineensa korjuusen. Heitä oli ammuttu niin likeltä, että laukausten vaikutus, vaikka oli pimeä, oli ollut kauhea. Kaikki olivat kaatuneet, vaikka kaksi tai kolme heti oli noussut ylös ja paennut. Kersantti oli kaatunut muiden joukkoon; vaikka pahoin haavoitettuna, oli hän kuullut Mabelin äänen, kun tämä syöksi varustuksesta, ja isänrakkaus oli pakoittanut hänen panemaan kaikki voimansa liikkeelle kontatakseen varustuksen ovelle, jonka nojaan hän oli noussut seisomaan, niinkuin olemme maininnut.
Tämän mutkattoman selityksen perästä oli kersantti niin uuvuksissa, jotta tarvitsi lepoa, ja hänen seurueensa oli ääneti, ettei häiritsisi häntä. Opas käytti tätä tilaisuutta tarkastaakseen ympäristöä ampumareijistä ja katolta sekä tutkiakseen kiväärien laatua, joita varustuksessa oli noin tusinan paikoille. Mabel sitä vastoin ei hetkeksikään poistunut isänsä vierestä, ja kun hän hänen hengityksestään luuli että hän nukkui, laski hän polvillensa ja rukoili hartaasti ja sydämellisesti.
Juhlallinen ja äänetön oli se puoli tuntia, joka täten kului. Ainoastaan Oppaan liikkuminen kuului ylhäältä sekä silloin tällöin pyssyn ponnen kolaus, kun hän laski sen laattiaan; sillä hän tarkasti kiväärejä, saadaksensa varmaan tietää oliko ne pantu kunnollisesti latinkiin ja oliko sankissa ruutia. Sairaan henkäykset olivat muuten ainoat äänet, joita kuului. Mabel halusi saada puhutella isäänsä, jonka hän niin pian oli kadottava, vaan ei hän kuitenkaan tahtonut häiritä hänen lepoansa. Ottaessaan huomioonsa vähimmänkin muutoksen sairaan hengityksessä, kuuli hän varovasti kolkutettavan ovea. Luullen sen olevan Chingachgookin, nousi hän ylös, nosti pois kaksi pönkää ja tarttuen kolmanteen, kysyi hän kuka se oli. Vastaus lausuttiin enon äänellä, joka pyysi heti paikalla päästä sisään. Silmänräpäystäkään epäilemättä aukaisi hän oven ja päästi Capin sisään. Tuskin oli hän astunut kynnyksen yli, ennenkuin Mabel taas kiiruhti sulkemaan ovea, joka häneltä tottumuksen mukaan jo kävi sangen sukkelasti.
Kun tuo voimakas merimies sai tiedon lankonsa tilasta, oli hän vähällä ruveta itkemään. Oman tulonsa hän selitti kertomalla, että metsäläiset olivat ottaneet hänet vangiksi ja vahtineet häntä huolettomasti, sillä he luulivat, että hän ja hänen vankeus-kumppalinsa majoitusmestari nukkui niiden väkeväin juomain vaikutuksesta, joilla heitä oli kestitetty siinä tarkoituksessa että sitte eivät olisi haittana odotetun taistelun aikana. Muir oli jäänyt nukkumaan, ainakin oli hän ollut nukkuvinansa, mutta Cap oli taistelun melskeen aikana juossut pensaikkoon, löytänyt Oppaan ruuhen ja sillä oli hänen onnistunut hiipiä varustuksen luo, johon hän oli lähtenyt ainoastaan siinä ystävällisessä aikeessa, että koettaisi vesitse paeta sisarentyttärensä kanssa. Tuskin tarvinnee mainita että hän muutti tuumansa, kun sai tiedon kersantin tilasta ja nykyisen pakopaikkansa turvallisuudesta.
"Jos pahimmin kävisi, Opas", sanoi hän tälle, joka sill'aikaa oli tullut alas heidän luoksensa, "niin täytyy meidän antautua, ja se on oikeuttava meille säveliään kohtelun. Meidän täytyy kunniamme tähden miehinä kestää jonkun aikaa ja itsemme tähden haalia lippu ales oikealla ajalla, tinkiäksemme itsellemme jotenkin kohtuulliset ehdot. Minä tahdoin Muiria niin tekemään, kun jouduimme noiden kuleksivain konnien vangeiksi — he todella ansaitsevat sen nimityksen, sillä viheliäisempiä maankulkijoita ei löydy maailmassa."
"Vai niin, te olette nyt tullut tuntemaan heidän luonteensa," keskeytti Opas, joka aina oli yhtä valmis alentamaan Mingoja kuin ylistämään ystäviänsä Delavareja. "Jos olisitte joutuneet Delavarien käsiin, niin olisitte kaiketi huomannut eroituksen".
"No, minusta näyttävät he samanverosilta — konnia sekä edessä että takana; siitä kuitenkin aina eroitan ystävänne Käärmeen, joka, katsoen siihen että hän on indiani, on täydellinen gentlemanni. [Gentlemanniksi kutsuvat englantilaiset kaikkia tosi-sivistyneitä.] Mutta kun metsäläiset hyökkäsivät päällemme ja surmasivat soturi Mak Nabin ja hänen miehensä, ikäänkuin ne olisivat olleet kaniineja, pakenimme minä ja Muir erääsen luolista, joita tässä saaressa löytyy kosolta kallioiden lomissa — oikeita, kuten luutnantti sanoo, veden tekemiä — ja siellä olimme ahtaalla kuin kaksi vesitynnyriä laivan köölihuoneessa, kunnes antauduimme ruoan puutteessa. Kaiketi voipi sanoa elossa pysymisen perustuvan ravintoon. Minä pyysin majoitusmestaria alkamaan sovinnon hieromisen; sillä vielä olisimme voineet pysyä pari tuntia luolassa, vaikkapa se olikin huono turvapaikka; vaan hän ei sitä tahtonut tehdä, syystä että ne konnat rikkoisivat lupaukset ja sopimuksen, jos joku heistä tulisi haavoitetuksi, ja sentähden ei maksanut vaivaa vaatia heiltä mitään lupausta. Minä myönnyin antaumaan kahdesta syystä: edellä kaikkea sentähden, että voitiin sanoa meidän jo laskeneen lippumme, sillä laivan luukusta alas meneminen on yhtä kuin laivasta luopuminen, ja toiseksi sentähden, että vihollisinamme olivat myöskin vatsamme, jotka tekivät julmempia hyökkäyksiä kuin laivankannella oleva vihollinen."
"Eno" sanoi Mabel surullisesti ja rukoilevalla äänellä, "isä poloiseni on pahoin haavoitettu."
"Niin hän on, tyttöseni; minä istun hänen viereensä ja lohduttelen häntä vointini mukaan. Ovatko pöngät oikein sijoillaan? Se on hyvä tietää, sillä siinä tapauksessa pysyy mieli tyynempänä ja rauhallisempana."
"Meillä ei, minun luullakseni, ole mitään muuta pelättävää, kuin tämä kohtalon kova isku".
"Hyvä siis, Magnet, mene tuonne ylös ja koeta hieman rauhoittaa mieltäsi. Mitä, Opas, onko lakassa jotain, koska tulette hyökäten tikapuita alas kuin Indiani päänahan perästä."
Opas, joka hiljan oli mennyt toiseen kertaan ja nyt tuli kiireesti takaisin, nosti pystöön sormensa vaitiolon merkiksi, viittasi Capille että hän seuraisi häntä sinne ylös ja Mabelille että hän asettuisi kersantin viereen.
"Meidän täytyy olla sekä varovaiset että rohkeat," sanoi hän hiljaa. "Nuo matelijat ajattelevat todenperästä sytyttää varustuksen tuleen, sillä he huomaavat ett'ei heillä enää ole minkäänlaista etua sen sijoilleen jättämisestä. Minä kuulen Nuolenkärki roiston äänen heidän joukostaan; hän kehoittaa heitä panemaan roistovehkeensä jo tänä yönä toimeen. Olkaamme varoillamme ja toimessa myöskin, Suolavesi. Onneksi löytyy varustuksessa neljä tai viisi ennen täytettyä tynnyriä, ja näistä on hyötyä piirityksen aikana. Ell'en erehdy tulee meillä olemaan hyötyä siitäkin, että tuo rehellinen Käärme on vapaana."
Oppaan kehoituksesta meni Cap katolle ollaksensa valmiina ottamaan vastaan ensi hyökkäystä. Vaikka hän riensi niin pikaa kuin mahdollista, näki hän vihollisen kuitenkin jo alkaneen työnsä, ja kokonaista kymmenen palavaa nuolta oli tarttunut kattohirsiin. Ilma kaikui metsäläisten ulvonnasta ja sotahuudoista, joita seurasi kiivas ampuminen; luodit naksahtelivat hirsiä vastaan, ilmoittaen että taistelu täydellä todella oli alkanut.
Nämät äänet eivät kuitenkaan säikäyttäneet Opasta eikä Capia, ja Mabel oli ylen murheissaan tunteaksensa levottomuutta. Cap osoitti erinomaista karskiutta. Hän kunnioitti suuresti metsäläisiä sekä maavesiä, mutta edellisiä pelkäsi hän paremmin sentähden, että varoi niiden nylkevän päänahkansa ja kiusaavan häntä, kuin jonkun miehuuttoman kuolemanpelon takia, ja koska hän nyt oli huoneen, jospa kohta ei laivan kannella ja tiesi, ett'ei hänen tarvinnut pelätä vihollisten kumottavan laivaa, liikkui hän niin pelottomasti ja vallattomasti, että Opas olisi ollut ensimmäinen häntä moittimaan, jos olisi nähnyt miten hän menetteli. Sen sijaan kuin olisi pitänyt suojata ruumistaan kuten tapana oli Indianien kanssa taistellessa, näyttäytyi hän jokapaikassa katolla, kaataen vettä oikealle ja vasemmalle niin tyynesti ja vakavasti, että se paljon vivahti vallattomuuteen. Hänen ruumiinsa näytti luodin pystymättömältä, sillä vaikka kuulat vinkuivat hänen ympärillänsä ja useista kohti puhkasivat hänen vaatteensa, ei hänen ihoonsa tullut narmuakaan. Kerran pani tuo vanha merimies vesisangon pois kädestään, otti hattunsa, heilutti sitä ilmassa ja päästi kolmenkertaisen eläköönhuudon. Tämä omituinen teko pelasti luultavasti hänen henkensä, sillä samassa silmänräpäyksessä lakkasivat indianit häntä ampumasta sekä tähtäämästä palavia nuoliaan kattoa kohti, koska heissä kaikissa syntyi se luulo, ett'ei Suolavesi ollut täysijärkinen, ja järjen puutteessa olevaa vastaan eivät indianit koskaan nostaneet kättänsä.
Oppaan käytös oli kokonaan toisellainen. Hän teki kaikki mitä tarkimmasti miettien, joka oli seuraus pitkästä kokemuksesta ja ajattelemiseen tottumisesta. Ensimmäisten kymmenen minuutin kuluessa ryntäyksen aljettua ei hän nostanut pyssynpontta maasta, paitsi kun itse muutti paikkaa, sillä hän tiesi aivan hyvin, että vihollisten luodit mitään toimittamatta tuhlautuivat varustuksen vahvoja seiniä vastaan. Ei siis ollut minkäänlaista syytä pelätä ryntääjäin ampumista, jos vaan ei joku luoti sattumalta pujahtaisi jostakusta ampumareiästä sisään. Mutta kun hän kuuli mokkasineilla varustettuin jalkain astuntaa ja kuivien oksien rusketta rakennuksen vieressä, ymmärsi hän, että aiottiin virittää tuli ihan seinän viereen. Hän kutsui Capin alas katolta, jossa ei enään ollut mitään vaaraa, ja käski hänen pitää vesitynnyreitä varalla erään uhatun paikan päällä olevan aukon vieressä.
Vähemmän kokenut soturi kuin meidän sankarimme olisi rientänyt estämään myöskin tätä vihollisen vaarallista yritystä ja olisi ehkä liika aikaiseen käyttänyt niitä apukeinoja, joita hänellä oli tarjona; mutta niin ei Opas tehnyt. Hänen tarkoituksensa ei ainoastaan ollut sammuttaa tuli, jota hän aivan vähän pelkäsi, mutta myöskin antaa viholliselle muistutus, joka tekisi hänet varovammaksi loppuyön aikana. Voittaakseen jälkimmäisen tarkoituksensa täytyi hänen odottaa, kunnes tuli oli siksi valoisa, että hän voi tarkasti tähdätä, jolloin hän tiesi että ampumataitonsa ei joutuisi kovin kovaan koetukseen. Irokesit saivat sentähden häiritsemättä koota kuivia oksia, latoa niitä seinää vasten, sytyttää risuko'ot ja vetäytyä piilopaikkoihinsa takaisin. Opas ei antanut Capin tehdä muuta, kuin kantaa vesitynnyri osoitetun ampumareiän viereen ja pitää sitä sopivaksi hetkeksi valmiina. Tämä hetki ei kuitenkaan hänen ajatuksensa mukaan saanut tulla ennenkuin tuli oli valaissut pensaat ylt'ympäri varustusta ja hänen nopea, tarkka silmänsä keksinyt kolme tai neljä ryömivää metsäläistä, jotka katselivat tulen yltymistä semmoisten miesten kylmällä välinpitämättömyydellä, jotka ovat tottuneet tyynenä katselemaan ihmisten kärsimisiä.
"Oletteko valmis, ystävä Cap?" kysyi hän. "Kuumuus alkaa tunkea raoista sisään, ja vaikk'eivät nämät tuoreet hirret ole niin helpot syttymään kuin pahasisuisen miehen mieli, niin voivat ne kuitenkin syttyä tuleen, jos niitä ylen määrin ärsytetään. Oletteko valmis tynnyrinenne? Varokaa että se on oikein suunnitettu ja ett'ei vettä turhaan läiky pois."
"Kaikki selvänä," vastasi Cap tavallisella merimiehen lauseella.
"Odottakaa siis merkkiä. Ei koskaan pidä olla malttamaton tärkeinä hetkinä eikä tyhmänrohkea taistelussa. Odottakaa käskyä."
Näitä määräyksiä tehdessään valmistelihe myöskin Opas puolestansa, sillä hän huomasi toimimisajan tulleen. Hirvensurma nostettiin, suunnitettiin huolellisesti ja laukaistiin. Tähän kului ainoastaan puoli minuutia, ja kun pyssy oli taasen otettu pois aukosta, pani ampuja silmänsä siihen.
"Yhtä matelijaa vähemmän," mutisi hän itsekseen. "Minä olen ennen nähnyt tuon kuleksijan ja tiedän että hän aina on ollut tunnoton peto. Hyvä, hyvä; mies teki lahjainsa mukaan ja on saanut palkkansakin niiden mukaan. Yksi heistä vielä, ja olkoon siinä kyllä täksi yöksi. Päiväntultua saamme kyllä kuumempaa päivätyötä."
Sill'aikaa oli toinen pyssy pantu aukkoon; se laukesi ja vielä yksi metsäläinen kaatui. Tämän enempää ei todellakaan tarvittu, sillä metsäläisillä ei ollut halua odottaa kolmatta tervehdystä samasta kädestä, jonka tähden koko joukko, joka oli ryömiskellyt pensaikossa eikä voinut tietää, kuka heistä oli altis seuraavalle luodille, hyppäsi ylös piilostaan ja koki pelastua pakenemalla eri haaroille.
"Kaatakaa nyt, mr. Cap," sanoi Opas. "Minä olen pannut merkkini kahteen noista kurjista roistoista, tänä yönä ei suinkaan enään tulla tulta virittämään."
"Antaa mennä! huusi Cap ja tyhjensi tynnyrin semmoisella tarkkuudella, että tuli kerrassaan sammui.
Tämä teki taistelusta lopun, ja jälellä oleva osa yötä kului tyynesti. Opas ja Cap vahtivat vuoronperään, vaan ei kummankaan voinut sanoa sinä yönä nukkuneen. Ja todellakin näytti uni tuskin olevan heille tarpeen, sillä molemmat olivat tottuneet valvomaan, ja aikoja oli ollut, jolloin ainakin edellinen näytti tuntevan nälän ja janon vaatimuksia yhtä vähän kuin väsymystäkään.