SISÄLLYS: (continued 2)

Uudenvuoden aattoiltana kylvettiin ja varhain aamulla käytiin kynttilöillä valaistuun kirkkoon. Mutta aattoiltana valvottiin tavallista myöhempään ja valettiin tinoja. Niistä ennustettiin tulevia tapahtumia, tina kun veteen porahtaessaan muodostui, milloin millaiseksikin sattui. Joskus tuli ruumiinarkun näköinen ja ennusti kuolemaa, joskus tuli kruunun kaltainen ja aavisteli häitä. "Toiset tallettivat näitä valokuvia vuosia, montakin vuotta, jotta miten käy."

Uutenavuotena kun mentiin taloon, tervehdittiin: "Jeesus tänne uutena vuotena ja hyvä vuosi vie rahiksi!" Ennen näet oli aivan tavallinen tervehdys sisään tultaessa: "Jeesus tänne!"

Loppiainen meni jo, niinkuin muutkin pyhät. Oli siksi jo ollut pyhiä, jotta sen annettiin mennä tavallisen sunnuntain tavoin. Jouluruuat, leivät ja muut olivat vain joulua muistuttamassa. Kirkossa vain käytiin ja vierastelemassa, jotta sitten saatiin kotona enemmän rauhassa asustella, kun tulivat talven pitkät pakkaskuukaudet.

Joulunpyhien aikana, varsinkin jouluna ja uunnavuonna, kulkivat "tiernapojat" taloissa laulamassa:

"Saapast' tuli kuninkaat, kuninkaat, lahjoitt' meill', lahjoitt' meill' kultaa, pyhää savua ja mirhamia, ja mirhamia" j.n.e.

Muutamat laulajat olivat aina Oulusta asti, toiset taas oman pitäjän poikia!

Joulupöydässä leipäläjän alla alimaisena oli limppu, jota ei syöty. Sen vei emäntä pyhäin loputtua aittaan, semmoisenaan kätki jyvälaariin syrjalleen, samoin myös muutaman juuston. Kevääksi touonpanopäiväksi ne kätkettiin.

Oli sitten vielä jälellä Hiiva-Knuuti, joulun loppujuhla. Silloin ei työtä tehty, käytiin ajamassa "Hiiva-Knuutia", mentiin naapureihin "Hiiva-Knuutin päiville", ja juotiin olutta ja viinaa.

Mutta sitten Hiiva-Knuutilta se alkoi työnteko ja kehrääminen. Jo heti Loppiaiselta oli rukit tuotu pirttiin lämpenemään. Ne alottivat taas entisen surinansa ja miehillekin tuli tavalliset talvitoimensa.

Joululta sitten "talvi tassahti", oli pitkä ja kylmä "talvisyän" edessä. Mutta "lohutus oli, jotta päivät piteni". Päivä oli jo

"Jouluna kukon askelta, Tapanina tamman laukkaa (pitempi), ja uutenavuotena jo pirtti lämpes uutta päivää."

Joulunajan ilmoista ennusti vanha kansa ensi kesän säätä ja vuoden tuloa. Niinpä "jos on jouluna pakkanen ja vielä luntakin nakkoo, se on huonon vuojen merkki", ja "jos ei uueksi vuojeksi mettää puhista, niin tulee huono vuosi".

Heikinpäivä oli talven harjalla. Silloin "talven selekä katkiaa ja karhu kääntää kylykiänsä", tiedettiin.

Kyntteli oli kevään puolen päiviä. Sanottiin:

"Syystä joulu, kevättä kyntteli, Paavali parasta talavea."

Seurasi sitten laskiainen, paastonajan alkujuhla. Sitähän sitä odotettiin kuin päivää pilven raosta. Laskiaisaamulla nousivat hevosmiehet jo kello kolmelta ylös ja menivät puita noutamaan tai heinän hakuun ja ajoivat aika kyytiä, "jottei laskiainen vähenisi heijän puolestaan". Kotiin joutuivatkin paraiksi "rieskoille". Kovassa kiireessä kotiväkikin oli puuhannut, ensin kehruuhommissa ja karjanhoidossa, sitten pirtin siivoomisessa ja puolisen laitossa. Pirtti oli saatava puhtaaksi iltapäiväksi, ja kaikki työt lopetettava, sillä "iltapuoli laskiaista, se on kuin pyhä". Siksi puolelta päivää pestiin rukit ja kirnutkin sekä korjattiin karsinaloukkoon yhteen kasaan, vieläpä pantiin peitto päälle. Valkeata vaatetta jos käytti peittona, syntyi valkeita karitsoita, musta taas tuotti mustia. Kirnun jos jätti peittämättä, voi tulla Para ja liata sen. Laskiaisen iltapuolella ei saanut kehrätä, sanottiin, jotta siitä tulee trulli, joka kehrää iltapuolella.

Puoliseksi laitettiin roppavoit, rasvarieskat ja mämmit. Roppavoi oli vastakirnuttua pehmeää vaivaamatonta suolattua voita, rasvarieskat leivottiin ohrajauhoista ja pantiin "kuin silimiksi" sormella pistettyihin reikiin "ispinöitä", jotka paistettaessa sulivat ja tekivät rieskan rasvaisen makeaksi. Mämmiin taas tehtiin ohrajauhotaikinasta ohut kuori sekä sisus imelletystä ruisjauhotaikinasta, johon myös ispinöitä pisteltiin. Vielä oli puoliseksi pylsyä. Iltaseksi piti aina olla lihavelli.

Iltapäivällä sitten mäkeen. Jo heti aamusta olisivat lapset sinne juosseet, mutta eipä laskettu. Sanottiin: "nyt trullit aamupäivästä liikkeellä". Vaan sitä kiireemmin sitten puolisten jälkeen kipaistiin Hyypälle, Mustalletöyrälle, Isollejyrkälle, Kirkkomäelle ja Kestinmäelle. Siellä iltahämäriin lasketeltiin ja useasti oli aikuisempiakin muassa.

Laskiasiltana ei saanut ottaa tulta. Päivän aikana piti saada karja ruokituksi ja lihavelli pöydälle, ja päivän aikana "jouvutettiin" syömään, jopa kylpemässäkin piti käydä "nävön" aikana. "Se oli pyhitetty sen kaltaiseksi, jotta aikasin saunaan". Sauna näet kuului myös laskiaisen viettoon. Jo näön aikana joudutettiin makaamaankin. Näin kun meneteltiin, tulivat lehmät kesällä laitumelta hyvästi kotiin.

Ei saanut laskiaisena puolista eikä iltasta syödessä eikä saunassa ollessa puhua, ei halaistua sanaa, jos tahtoi säilyttää itsensä sääskien ja "kärvästen" puremilta kesällä. — Laskiaisluuta ottivat vanhat lihavellistä talteen, kattoon piitan väliin pistivät. Sitten kun hammasta pakotti, purtiin sitä luuta, ja pakotus heitti.

Laskiaisena tekivät emännät laskiaisvihkon. Lehmille kun antoivat heiniä, niin joka lehmän vihosta ottivat pienen "tyllyn" ja niistä keräytyi laskiaisvihko, joka pantiin talteen pääsiäiseksi ja karjan uloslaskupäiväksi. Valmistivat emännät myös laskiaiskakun eli -rieskan. Se leivottiin kodan pankolla ohrajauhoista ja siihen sekoitettiin lehmänkarvoja. Leipoessa sanoivat jotkut:

"Pois, Lempo, lehemän seljästä, varjele vaaraa karjasta!"

Rieska säilytettiin uuninkorvalla ja sitä annettiin lehmille samalla kertaa kuin laskiaisvihkoakin.

Laskiaisena alkoi pitkä paastonaika, jolloin trullitkin olivat liikkeellä. Laskiaisiltana voitiin ensi kerta käydä niitä kuuntelemassa. "Pittäis lähtiä kuunteleen laskiaisämmiä", sanottiin. Piti kaikessa hiljaisuudessa mennä semmoisen huoneen katolle, joka oli kolmannella sijalla ja istua verisellä vasikannahalla. Käytiin myös kuuntelemassa kolmen tien risteyksessä ja tunkion harjalla sekä vanhoissa tuulimyllyissä. Vanhat tuulimyllyt ovat olleetkin oikein trullien pesäpaikkoja. Sieltä ne aamulla auringon noustessa ovat kaahaisseet lentoon.

Laskiaisiltana jotkut emännät kiersivät navetan "rautakankia vettää köttyyttäen perässään". Navetan oven sen jälkeen lukkosivat ristiä tehden. Trulleja vastaan siten tekivät varojaan sekä "mavon panoa vasten".

Koko paastonaika oli hiljaista aikaa. Lauvantaina aina jo puolelta päivin heitettiin kehräämiset ja raskaammat työt ja ruvettiin pyhäsiivoja tekemään. Ja kylpemässä käytiin päivänäöllä.

Paastonajalla oli merkkipäiviä, Matinpäivä ja Maarianpäivä. Matista alkaen ei enää tarvittu illalla pärettä polttaa eikä Maariasta alkaen aamulla. Sanottiin:

"Matista ehtoopihti pirtin päälle, Maarialta aamupihti pirtin päälle."

Mattina jo jääpuikot alkoivat räystäisiin ilmestyä. "Matti pitkällä parralla lapsia seinän taka viettelee", tavattiin sanoa, sekä: "Kukko laulaa Matin aikana, jos räystäs tippuu: Sota tulee, sota tulee! Akkaa ammuttiin päähän."

Maariasta ennustettiin kevään tuloa:

"Jok' on Maariana malon päällä, se on Valapurina vaon päällä."

Varesta, ensimäistä kevätlintua, jo Maarian aikana odotettiin. Sanottiin, varista tarkoittaen:

"Jos ei miestä Maariana, niin mies on hukasa."

Pääsiäinen oli paastonajan loppujuhla, jolloin ilma jo keväälle hengähteli. Silloin kirkkaassa kevätilmassa ajettiin kirkolle, ja nuoret iltasin ilakoiden riensivät tanssitaloonsa, jossa myöhään yöhön iloa pidettiin.

Pääsiäisen edellisviikon päiviä nimitettiin: kihla- eli kiiristuorustai, pitkäperjantai ja lankalauvantai. Koko viikolla ei paljoa kehräilty, lauvantaina jo puolelta päivältä tykkänään lopetettiin. Pitkänäperjantaina oli puoliskeittona kapavelliä, hauvista keitettyä, taikka ohrapuuro ilman maitoa. Ei lihaa syöty koko päivänä, kun se oli Kristuksen piinapäivä. Lankalauvantaina tapasivat emännät ennen keittää ja pestä langat, mitä oli kevään kuluessa kehrätty.

Tärkeä päivä oli pääsiäinen talon emännälle. Silloin oli karja suojeltava trulleilta ja muilta pahoilta, silloin oli myös kellokkaalle kello kaulaan ripustettava. Lauvantaina jo valkealla päivällä toi emäntä aitasta lehmänkellon pirttiin, kääri hameeseensa ja pani uunin korvalle lämpenemään. [Toiset asettivat kellon pirtin pöydälle.] Illalla vielä viime töikseen kävi emäntä kiertämässä navetan, toisinaan koko kartanonkin. Kuppi, jossa oli tulisia hiiliä, oli hänellä helmassa, ja kaksi kertaa kulki emäntä myötäpäivään, kerran vastapäivään. Siten säästyi karja "mavon panolta". Muutamat kiersivät navetan rautakangissa jo kiiristuorstai-iltana sekä toisen kerran lauvantai-iltana. Joskus toimitti itse isäntä kiertämisen sekä navetan että tallin ympäri. Ja navetta lukittiin lujasti, etteivät trullit pääsisi. Aamulla ani varhain, ennenkuin aurinkokaan oli noussut, otti emäntä kellon, pani sen sisään "traasun", jossa oli madonkettä ja ampiaispesää sekä lähti, kello vyöliinassaan, kiertämään navettaa, kuten illallakin. Sitten meni navettaan ja ripusti kellon, kun oli tukon siitä ottanut pois, lehmän kaulaan. Osan laskiaisvihkoa sekä -rieskaa emäntä myös samalla kertaa antoi lehmille. Kun talon muu väki aamulla heräsi ja meni ulos, sai se kuulla navetasta tuttua kellon kalkahtelua.

Pääsiäisöinä oli trullien viimeinen liikunta-aika, ja ahkerin liikunta-aika. Varsinkin pääsiäistä vastaan yöllä ne uutterasti kulkivat, kävivät naapurien navetoissa ja leikkelivät lampaista, varsinkin kellolampaasta, villoja otsasta sekä muualtakin. Joskus silpaisivat korvankin poikki, joskus lehmääkin leikkelivät. Ennen vanhaan oli ollut oikein lentotrullejakin, jotka yhtenä yönä olivat lentää viheltäneet monet pitäjät. Niinpä oli kerran Luodolla muuan päivän noustessa haikaillut:

"Voi päiviäni, kun päivä nousi! Salot, Kempeleet vielä käymättä, Kemit, Olhavat vasta kuljettuna, ja Limingan keolle kenkäni jäi, ja Luovosa jo päivä nousi."

Paitsi lentämällä, olivat ne vanhan ajan trullit liikkuneet myös lehmällä ratsastaen, navetasta ottaneet lehmän ja sillä ajaneet. Ja hädän tullen olivat ne osanneet muuttaa muotoansa. Muuankin oli, navetassa kun kähmi ja talon emäntä sattui tulemaan, tekeytynyt tadikoksi. Emäntä oudolta tadikolta siepannut toisen haaran poikki. Samalla oli naapurin emännältä jalka katkennut, ja sitä hän saanut sitten elämänsä nilkuttaa.

Pääsiäisöinä käytiin vielä trulleja kuuntelemassa. Ja pääsiäisaamulla, ennenkuin päivä nousi, käytiin ennustuksia kuulemassa. Silloin saatiin kuulla, missä päin ensi aikoina tulee kuolemia tapahtumaan. Sielläpäin näet paukuteltiin, niinkuin olisi lautoja romisteltu. "Ne paukuttelee niitä kuoleman ilimoituksia. Ne ittestään ilimoitettiin."

Kirkossa voi pääsiäisaamuna nähdä "joutavaa väkiä". Piti vain heti, kun ovet oli avattu, ennen muita ehtiä kirkkoon ja perästä kirkkoa vasemman kainalon alatse katsoa oveen päin. Silloin näki niitä, mutta heti kun kello soi, ne katosivat.

Pääsiäisyönä katsoivat tytöt onnenpeiliin. Pantiin kaksi peiliä vastakkain ja kynttilät kahden puolen ja katsottiin peiliin ja nähtiin siellä vastainen sulhanen. Vielä kokeilivat tytöt siten, että asettivat halon yöksi puurantteelle lumeen, jotta se oli juuri näkyvissä, ja halolle kolme lastua, kullakin oma merkityksensä: häät, sairaus, kuolema. Mika lastu siitä yöllä katosi, sitä oli odotettavana, mitä se oli merkinnyt.

Suvipäivät, taikka paremmin niiden väliset yöt, suviyöt, olivat myös vanhan kansan merkkiaikoja. Niitä oli kahdet, ensin Julius, Justiinus ja Tipurttus, sitten Yrjänä, Alperttiina ja Markus. Tiedettiin: "jos suviyöt pakastaa, niin pakastaa joka yölle yheksän yötä, vaikka sitten keskellä kesää, jos ei ennen". Ja "Tipurttina pitäisi olla nöyrä suvisää, sitten tulisi hyvä kesä". — Jotkut vanhat puhuivat ennen 9:stä suviyöstä.

Valpurina kävivät tietäjät aamulla varhain lähteestä taikka "läheojasta" [semmoinen oja on esim. Päätalon luona Ojakylässä, se alkaa "viijestä suonesta kankaalla ja ne suonet saavat alakunsa Joortanista"] ottamassa Valpurivettä. Se oli "siunaavaa vettä" ja sillä monet viat ja taudit pestiin pois. Vettä ottaessa piti heittää ojaan uhriksi joku pikku raha, ja kun vedellä pestiin, sanottiin m.m.:

"Vesi vanhin veljeksistä, tuli nuorin tyttäristä, mätäs maista, paju puista."

Tärkeä oli myös se päivä, jolloin keväällä karja ensikerran laitumelle laskettiin. Lehmille syötettiin laskiaisvihkoa ja -rieskaa ja lehmäin turpaan pyyhkäistiin tervaa sekä tehtiin tervaristi oikealle ronkalle ja häntäjouhia leikattiin lyhemmiksi. Navetan kynnysalle turpeen peittoon asetettiin haahlat, aitan avaimia ja viikate, joskus keritsimet ja rautakankikin. Ulkopuolelle kynnystä pantiin, niinikään turpeen alle, tulisia kekäleitä. Siitä sitten lehmät laskettiin ulos. Toisinaan asettui emäntä seisomaan tikapuille navetan oven yläpuolelle lehmäin ulos käydessä. Ulos laskettaessa sanottiin:

"Mettä kylmä maataksenne, koti lämmin tullaksenne!"

Illalla kun paimen toi lehmät metsästä, annettiin niille tuliaisiksi suoloilla ja jauhoilla höystettyjä kotavesiä. Samalla toimitettiin paimenen valo. Oli varattu "lämpymät vesimuurit" ja paimen piti saada valetuksi, ja paimen taas puolestaan yritti valajiaan kastella. Jopa tuli valaminen lopulta niin äkäiseksi, että vähän ajan päästä oli koko talon väki saanut keväisen kasteensa. Tätä aavistaen olikin yksi ja toinen pukenut päälleen huonot vaatteet odotellessaan paimenen tuloa. Eikä siitä kastumisesta suuttua saatettu. Mitä kovemmat valajaiset toimitettiin, sitä paremmin lehmät "koko vuojen ajan" lypsivät.

Erkki ja Urpaanus olivat nekin merkkipäiviä. Vanhoilta oli opittu:

"Urpaanus paita päällä, Erkki turjus turkki päällä",

sekä:

"Kylymä Erkki, hyvä merkki, lämmin Erkki, paha merkki."

Helatuorustaista tiedetään, jotta "se on niin iso juhula, ettei maan ruohokaan kasva".

Helluntai oli hupainen kesäjuhla, ja silloin pantiin toimeen "niitä kaikkein mahtavimpia tansseja", kutsuttiin paraimpia pelimanneja soittamaan. Pojat kun menivät tanssipirttiin, niin komensivat: "pelimannit peräseinälle ja purppuri ylös!"

Kylvöpäivä, jolloin ohran siementä ruvettiin peltoon panemaan, oli myöskin tärkeä päivä. Isäntä, kun aitan laarista mittasi viljaa säkkeihin, löysi jyväin seasta emännän kätkemän joululimpun, kylvölimpun, piteli sitä ja arveli: "kunhan saataisiin taas tämmöistä eloa nykki!" — "Olihan se semmosta pyyvön tapaista jumalalta." Leipä jaettiin koko talon väelle, samoin juusto sekä makkara, joita emäntä myös oli jouluvaroista aitan laarissa säilyttänyt. Siitä "siunaus paremmin koitti kylyvöille".

Juhannus oli valoisan kesän valoisa juhla. Siksi aina tavattiin kirkkokin pestä ja puhdistaa. Viime kesänä ripille lasketut nuoret, sekä pojat ja tytöt, toimittivat pesun lukkarin valvonnalla. Juhannuksena tavallisesti laskettiin rippilapset ensikerran ehtoolliselle. — Juhannuksen ruokalajeihin kuului makia juusto ja paistetut kalat, jästileipä ja voi. Makea juusto tehtiin vasta lypsetystä maidosta, siivilöitiin sitä pataan, kiehautettiin ja "makovedellä" kokkareihin juoksutettiin.

Kesäjuhlan kunniaksi tuotiin koivu, vankka suuri lehtevä koivu keskelle pihamaata ja koivuun laittelivat nuoret naiset "korioja huiveja" koristeiksi. Tehtiin myös pienistä koivuista pihamaalle lehtimaja.

Nuoret valvoivat koko juhannusyön. Pojat löivät palloa kylän kentällä, jotta kangas kumisi, ja tytöt tuonnempana juoksivat "enkkaa", että kirjavat vaatteet vilkkuivat. Mutta illan kuluessa kävivät tytöt kaikessa hiljaisuudessa "rukiin olokia sitomasa". Leikattiin kolme samasta juuresta kasvanutta kolmisolmuista kortta poikki yhden tasaisiksi, ja sidottiin yhteen punainen, toiseen krööni, kolmanteen musta lanka. Aamulla käytiin katsomassa, minkä langan ruis oli yöllä pisimmäksi "kasonnut". Punainen tiesi iloa, vihreä häitä ja musta kuolemaa. [Toiset sitoivat 4 lankaa, jotka merkitsivät: valkea kuolemaa, punainen iloa, vihreä häitä ja musta murhetta.]

"Ei tähkätöintä Juhannusta elikkä hiljastuu vuojentulo",

olivat vanhat panneet merkille. Samoin myös sen olivat merkinneet, että "juhannussatteet ne tulee ja niitä on aina peljätty".

Juhannuksen jälkeen oli sitten Pietarinpäivä, joka oli nauriin kylvöpäivä. Silloin naiset, koreisiin vaatteisiin puettuina, kävivät nauriin peltoon heittämässä.

Jaako oli heinäkuun merkkipäivä. Silloin heinätyö piti olla paraassa käynnissään. Jaakonpäivä-viikko oli hauska "Santos-viikko". Silloin aina tavattiin olla Santosen niemellä heinänteossa, kaikki ne, joilla vain siellä niittyä oli. Siellä kun oli silloin hauskaa. Päivät kun kovasti raadettiin, niin yöllä sitten nuoret ajelivat pitkin meren niittyrantoja toisen ladolta toisen ladolle, kotukselta kotukselle. Kuka laski kärryillä, jotta ranta pomisi, kuka taas ratsain selkähevosella päästeli. Ja tyttöjä kasattiin rattaat täyteen, ja ratsumiehet ottivat niitä taakseenkin hevosen selkään istumaan. "Käyväänpä Kellosakin!" huudettiin, ja annettiin mennä kellolaisten niittykotuksille. Sieltä taas lisäjoukon kanssa tultiin takaisin ja mentiin toisaalle. Vanhat miehet hääräilivät hevosten kanssa rannalla. Semmoista se oli, kun oli "Santosen markkinat", kun Santosen niittyä ennen tehtiin. Päivät heinätyössä heiluttiin, yöt ajella huristeltiin.

Lauri ja Perttuli olivat syksypuolen merkkipäiviä. Vanhat sanoivat:

"Laurilta laumaan, Perttulilta peräti pois."

Sekä:

"Perttulina pellolle kuhilas." "Jos ei jouvu Perttulina pellolle, niin ei se jouvukkaan."

Varsinkin Perttuli jo henki synkkää syksyä:

"Ei halla havosta lähe, eikä kaste varjosta varise päivän Perttulin perästä."

Pahoja ja peljättäviä ovat aina olleet Laurin hallat. "Ne kylymät, ne tahtoo aina Laurilla rattastaa", sanottiin, sekä: "Jos Jumala vain Laurin aikana varoisi, niin siemenet ne saataisiin. Jälkeen Laurin alkaa pelto jo kestää. Se tulee niinkuin turkki päällen."

Ennen Perttulia piti jo ruis tulla maahan. "Rukiinteon" paras aika oli Samulinpäivä.

Kun heinänteko saatiin loppuun, antoi emäntä väelle hankojuustot, ja viimeisenä leikkuupäivänä keitettiin ja syötiin sirppipuuro, maitopuuro ohraryyneistä.

Syyskuussa oli Mooseksenpäivä. Siihen asti oli paraat kesän kalasaaliit saatu Ruotsin rannoilta ja ulkokrunneilta. Siitä alkaen rupesivat kalamiehet kotirannoille palajamaan.

Mikkeli, "Luovon markkinapäivä", syys- ja lokakuun rajamailla, oli kesätöitten päättymispäivä. Silloin piti riihet olla puituna, kesänannit aittoihin korjattuina. Hevoset tuotiin ulkoniityiltä kotivainioille ja saurojen ympäriltä purettiin aidat pois.

Mikkelin aattoiltana vei emäntä olkikuvon navetan takaoven taakse poikittain. Aamulla se sitten jaettiin karjalle, että se talvella paremmin tyytyisi olkiin.

Viimeinen riihipäivä, riihinpuinnin loppiaiset, oli myös merkkipäivä. Silloin riihi puhdistettiin, oikein kostealla vihdalla enimmät noet ja pölyt seiniltä pyyhittiin. Mutta yksi ohralyhde jätettiin puimatta, seinään vähän latvaa roiskittiin, "lalavattiin", ja nostettiin lyhde nurkkaan riihen peräparsille. Lyhdettä nimitettiin ämmänlyhteeksi, ja se jätettiin riihen haltialle, riihenämmälle eli riihimuorille joululyhteeksi. Sanottiin: "siin' on riihimuorille joulueine!" — Oli myös viimeisenä riihipäivänä tapana yrittää repiä toisiltaan vaatteet, "riihiryysyt" rikki, ja "se oli koko kaplakkaa se".

Mikkeliltä alkoi teurastusaika, lampaat kun olivat kotona eikä lehmiäkään enään niin kauvas laskettu. "Lahtausta" sitten riitti Kekriin ja ylikin, miten kullekin sopi. Perjantaina ei saanut lahdata, "kun se on Vapahtaja perjantaina kärsinyt". Ei myöskään maanantaina teurastusta toimitettu.

Kekriä on entisaikaan pidetty suurena ja tärkeänä juhlana. Vieläkin muistelevat vanhojen sanoja:

"Ei aina Kekriä kestä, eikä aina tupia pestä. Ei aina röyky, eikä aina möyky, eikä aina viina pikarista läiky."

Huoneet oli pesty, lammas lahdattu ja tuoretta lihaa syöty. "Karittainen lammas olis niijen pitänyt tappaa kekripaistiksi. On uhrattu lammas ja syöty lihaa ja velli keitetty. Olisiko niin huonua mökkiä ollut, josa ei Kekrinä paistia ja lihavelliä". Entisen karjanjuhlan muistoa on vielä se, että tavataan Kekrinä ottaa kello lehmän kaulasta. Vanha sääntö määrääkin:

"Kekrinä naulaan, pääsiäissä kaulaan."

Kekrinä nuoret myös pitivät "kekritansseja".

Kekri oli jo myöhäisen synkän syksyn juhla. Lyhyet olivat päivät jo silloin ja yöt pitkät ja pimeät, ja yhä vain yöt jatkuivat, päivät lyhenivät, tuli syksy synkemmäksi. Pisimmillään sanottiin yön olevan Annan päivän tienoissa. Vanhat tiesivät:

"On yötä vyörytellä Annan päivän aikana; Kolomasti kukko orrelta putuaa."

Silloin ei ollut paljon muuta kuin kaksi pimeää yhdessä, vähän vain harmaata päivää välissä. Mutta silloin jo taas olikin odotettu joulu, pimeitten päivien valonjuhla lähellä, jolloin taas valon valtakin rupesi voitolle pääsemään.

Häätapoja.

Tärkeä juhlatilaisuus oli häidenvietto, jolloin kaksi nuorta liitettiin yhteen toivorikasta tulevaisuutta yhdessä taivaltamaan. Se oli ilonjuhla, tanssien ja soittaen vietettävä riemunhetki.

Tavallisesti olivat naimisiin menijät siinä 20-25 välillä ijältään, joskus harvoin oli morsian 18-19 vuotias.

Omalta Luodolta sitä useimmiten oma löydettiin, vain harvoin hairahduttiin mantereelta etsimään. Jokunen emäntä vaan on Putaalta tuotu, taikka Lumijoelta, tai Siikajoelta, Salosta, taikka Kellosta. Mutta niinpä onkin sitten aikain kuluessa saaren vähälukuinen (2,389) väestö seulottu ja sekoiteltu niin, että melkein kaikki ovat tavalla taikka toisella keskenään sukua ja suvun sukua.

Tutustuminen oli alettu leikeissä, tansseissa, työmailla ja milloin missäkin. Ja entiseen aikaan olivat myös pojat ahkeria "yöjalasa" kävijöitä, kulkivat "friijaamasa". Tytöt kun kesäisin makasivat aitoissa ja niissä entisissä "konkiluhdeissa", joissa oli kuonokin edessä, niin pojat siellä kävivät iltasin ja öisin "praakaamasa". Siinä sitten tutustuttiin ja liitot laadittiin. Laittoi poika kullalleen "kolomivanteiset kraveerilaitaiset" kultasormukset, — näet "kulta se olla pitää, ei saa muulla vihkiä kuin kullalla taikka vittarenkaalla" — pari-, kolmekymmenmarkkaiset silkkihuivit ja vielä hopeapikarit. "Varkain" muilta antoi kihlat ja tyttö ne arkkuunsa kätki. Oli kyllä muuan sulhaskokelas kihlojaan antanut muiden nähden, vieläpä pitänyt "puheenkin", jotta "kuule sinä, Kaija! Min' oon tuonu sulle kihilat nyt. Mutta pane, rakkaani, rakkaus syämes loukkoon, niinkuin nämä kihilat panet arkkus loukkoon!"

Kävi poika sitten puhemiehineen tytön "vanhuksilta" kysymässä, jotta "saako?", ja kun vanhemmat lupasivat ja saapuville kutsuttu tyttökin antoi luvan, kävi poika puhemiehen kanssa lauvantaina pappilassa kuulutuksille panettamassa. Aina ei kyllä ollut asia niin edeltäkäsin valmistettu, että olisi näin yksinkertaisesti mennyt. Olipa eräänkin kosijan pitänyt puhemiestään hoputtaa: "puhu, puhu, kylläs tiijät! En oo juoppo enkä kylänkävijä, mutta rakastaakseni aivan otan".

Ja pyhänä kuulutettiin, nostettiin nuori pari "toisesta jalasta kirkonkattoon", ja siitä ilosta oli morsiamen kotona illalla kratulit. Tuttuja kutsuttiin, viinaa tarjottiin ja tanssittiin. Toisena sunnuntaina "nostettiin toinenkin jalaka kirkonkattoon" ja illalla vietiin morsian yrkämiehen taloon ja siellä pidettiin kratulatsuunit. Taas tanssittiin ja otettiin viinaryyppyjä, ja anoppimuori antoi morsiamelle lahjaksi moniaita nauloja villoja ja "anoppifaari" jonkun verran rahaa. Kolmantena pyhänä sitten nuoret "puottaa kolautettiin kirkon katosta alas", ja samaan "kolaukseen" yhtyivät muutamat sanankuulijatkin joko jalalla kopsauttaen tai kirjan laattiaan pudottaen.

"Oois, sin' oot nyt varesten valtakunnas, korpin valtakuntaan olet menosa", kiusoteltiin tämän jälkeen morsianta.

Alkoi siitä morsiamelle työ. Kävi hän ensin morsianveroilla, kerjäämässä apua naisseuralaisen, kaasin, kera. "Me nyt haemma tälle nuorelle morsiamelle varustusvärkkiä", pyyteli kaasi, ja sai villoja, pellavia, vaatekipenettä, kruusikuppeja, rahaa ja muuta. Sitten alkoi lahjain laittaminen sekä muutenkin miehelään menon valmistaminen. Lahjoja ei kyllä kovin tavattomasti tarvinnut laitella: anoppimuorille ja -faarille, kummallekin paita ja nenäliina, sulhasen veljille sukat ja nenäliina, "systereille" huivi ja nenäliina. Sitten vielä papille ja papin rouvalle sukat, samoin puhemiehelle ja puhemiehen muorille. Jos oli kovin kiire, kutsui morsian naapurien tyttöjä auttelemaan, yhdessä sitte iltasilla kudottiin ja ommeltiin.

Häät laitettiin, konsa jouduttiin. Sulhasen kotona ne pidettiin. Siellä olutta tehtiin, leipää leivottiin, teurastettiin ja kylän paras kokki kutsuttiin ruokaa laittelemaan. Laattiat pestiin, seinät puhdistettiin, katto havuttiin ja peräseinälle asetettiin suuret peilit. "Kuttujat", nuoria sukulaismiehiä, kävivät ympäri kylää sukulaisissa ja tuttavissa kutsuen: "Terveisiä — sen ja sen — isännältä ja emännältä, yrkämieheltä ja morsiamelta ja koko talonväeltä, että teettä nyt niin hyvin ja tuletta viettämään heijän kunniapäiväänsä, — silloin ja silloin — tuletta puoliselle ja sitten iltaselle."

Häät alettiin tavallisesti perjantaina. Muutamaa päivää ennen kävi sulhanen noutamassa morsiamen häätaloon.

Yöllä useinkin saapuivat, morsian kohta kaikkine kapistuksineen, vaatearkkuineen, "makauksineen", lahjoineen. Vaatearkku sisälsi m.m. kamplottihameita, poomesängihameita, piikkohameita, lammasnahkaturkin, pelsin, sukkia, vanttuita, huiveja, paitoja, ompelutarpeita. Sänkyvaatteita oli verkatäkki, villaraanu, lammasnahka "feltit", tyynyt ja rydinpää-polsterit. Aamulla jakoi morsian talonväelle ryypyt ja juusto-osat sekä heille aikomansa lahjat. Sitten kävi hän myös häävalmistuksia hommaamaan.

Hääpäivän aattoiltana lähettelivät hyvät naapurit häätaloon voita ja maitoa.

Puolissa päivin alettiin häät. Sillä aikaa kun pappia oltiin noutamassa, laittoi hankittija — Nuurkreenin Johanna oli ennen tavallisesti hankitsijana ja hänen sisarensa Lotta kokkina [sisarukset olivat Luodon entisen nimismiehen, Nordgrenin tyttäriä] — morsiamen valmiiksi. Omat mustat vaatteet oli morsiamella päällä, mutta muut koreudet laittoi hankitsija. Asetti päähän korean "klittermessingistä" tehdyn, tekokukilla ja vaatteilla ja neljällä mustalla "plyymillä" koristellun päävärkin sekä sen päälle vielä koreamman kruunun, jossa oli messinkilangasta "rinki" ja "kroonista" silkistä "plajit". [Raskaana oleva morsian ei saanut panna kruunua päähänsä. Jos pani, niin hän "tervasi kirkon" ja sai maksaa "kirkon tervaamisesta".] Kaulaan pantiin valkea kraki sekä "komioita" helmejä, vyölle sidottiin sertti, pitkä valkea pari tuumaa leveä silkkisuikale, päät taakse riippumaan. Yrkämies myös pukeusi paraimpiinsa. Istuivat sitten valmiina odotellen pappia, hääväen näkyviin eivät saaneet tulla.

Vihkimätooli laitettiin keskelle pirttiä, joku krenkku pantiin laattialle ja polsteri päälle ja vielä "hyvin korea" lakana peitoksi taikka "silkkisaletti".

Kävi sitten puhemies ilmoittamassa ja yrkämies toi morsianta vihille ja takana kulki morsiamen äiti sekä puhemies. Äiti koetti pysytellä lähellä tytärtään, etteivät väliin pahat pääsisi. Vihittäessä seisoi nuoren parin vieressä kaksi tai neljä morsianpiikaa sekä yhtä monta yrjäntrenkiä, kannattaen heidän päällään kattona isoa silkkihuivia. Vihillä oltaessa piti morsiamen ja sulhasen olla hyvin lähekkäin, jotteivät kirot päässeet väliin. Heti kun vihiltä oli päästy ja sulhanen morsiamen pois taluttanut, ottivat morsianpiiat ja kiireesti juoksuttivat pois vihkimäpallin laitteineen. Sitten morsian vast'edes sukkelammin oli selviytyvä "lapsen saaliista".

Vihkimistoimituksen päätyttyä tarjottiin ruokaa. Isoissa häissä oli useammat pöydät. Peräpöydän paraimmalla paikalla istui pappi ja hänen vieressään yrkämies morsiamineen, sitten papinrouva. Toisella puolella pappia istui puhemies ja muut arvohenkilöt. Eeskäyvät kantoivat pöytiin kaikenlaisia pitoruokia. Ensin oli kalapottuja, sitten keitettyä lihaa, "pöystiä" sekä "fiskuja" ja "rusinasoppaa", sitten paistilihaa, sitten kryynipuuroa ja muuta. Viimeksi annettiin "torttuja". Peräpöytään vietiin parempia "halamoonitorttuja", mutta sivupöytiin vain "knyytytorttuja". Viinaa oli pöydällä monta pulloa. Niistä aina joka ruokalajille maistettiin. Oli pöydällä vielä lautanen, jolle, kuka tahtoi, sai panna rahaa nuorelle parille. Puulautaset olivat ennen pitopöydässäkin, tammiset "taltrikit" ja puulusikat ja puukupit. Veitsiä ja kahveleita ei ollut, veitsen sai, kuka tarvitsi, vetää tupestaan.

"Sitten alettiin lykkään fiulua". Ensin tanssittiin hääpeli eli hääpolska. "Se oli niin komia peli, ja sillä morsian otettiin laattialle." Puhemies se ensin tanssautti morsianta, sitten yrjäntrengit, sitten vasta yrkä, sitten kuka tahansa. Tanssautti anoppifaarikin morsianta ja oikein etunenässä, innostuipa itse pappikin hääpolskan sävelistä ja jonkun kerran morsianta polskan tahdissa pyöräytteli. Tanssittiin sitten muitakin polskia: leiposta, varpusta, vesikesää ja sian maatapanua. Leiponen oli myös kaunis peli, "se pelasi niin mutkin kuin leiponen taivaalla, liritteli". Varpunen niinikään oli oikein sievä peli, ja se alettiin, jotta

"Varo sinä, varpusrukka, ettes tulis hukkaan!"

Mutta vesikesä oli "niin pitkäsivusta, semmosta jötkötystä, vaan tanssattiin sitä sentään, jotta rahka päästä kävi". Ja sian maatapano oli myös ikävää, "piti niin harvaan polokia tahtia". Myöhemmin opittiin tanssimaan valssejakin: hoppavalssia ja oikiaa valssia. Hoppavalssissa mentiin ympäri ja tanssittiin tasakäpälässä vastakkain kuin "kaksi kukkua, sitä vaille, jott'ei pää kattoon kolokkunut". Mutta oikeaa valssia "mennä hipsutettiin varpailla niin sievästi". Tanssittiin myös morsiusrinkiä, johon otti osaa niin paljo kuin vain mahtui, pari paria oli aina sisässä tanssimassa. Sulhanen ja morsian olivat ensi parina.

Soittaja, pelimanni, pani parastaan. Isoissa häissä oli kaksikin soittajaa. Pirtin peräpuolessa ne viuluaan vetivät, ja "se oli hyvä ihiminen, joka vietiin pelimannien nokan eteen tanssaamaan". Veesevältti oli useasti soittajana, varsinkin silloin kuin hänen eukkonsa, Elsa oli hankitsijana. Taitavia soittajia olivat Perälän veljekset, Kustu ja Matti. Kustu oli miltei parempi soittaja, mutta Matti oli innokkaampi, veteli vielä vanhanakin. Sitten soittelivat myös Virpin Iikka ja Kujalan Matti. Virpin Iikka, "sehän se oli hyvä pelimanni". Kujalan Matti ei viitsinyt enää vanhana soitella. Asukkaan Jaako, kraatari, oli myös hyvä soittaja. Hän ei asunut missään, kulki ympäri kylää vain ja ompeli ja soitteli. "Kun ryypyn sai, niin se itki, niin, niin se itki ja sitten taas nauroi ja taas itki ja kysyi, jotta pelaanko ma leiposta, vai vesikesää, vai varpusta? Sitten se soitti oikein komiasti." Mutta Taskis-Heikki ei osannut pelata muuta kuin: "jakkara kaatuu, jakkara kaatuu, kaatuu, kaatuu, kaaatuu", joka oli hänen polskaansa. Ja Nikun Juuso myös yritteli soitella, mutta siitä tuli vain:

"Kikkeri käärää, kikkeri, kikkeri, käärää."

Kun pyydettiin jotakin muuta, niin tuli:

"Tinttu rintun tanttu, pojat, ryyppy tänne!"

Kun ei sekään kelvannut, niin:

"Tenttu teenua nyt, vieläkö parempata nyt?"

Sanottiinkin: "yksinkertaista, kuin Nikun Juuson peli".

Nyt ei enää Hailuodossa viululla häissä soitella. Kuolleet ovat entiset soittajat. Vain yksi mies, 50-vuotias suutari Kyrölä, hänkään ei luotolaisia syntyisin, osaa viululla vanhoja hääsäveleitä soitella.

Iltapäivä kun oli tanssittu, niin illalla taas tarjottiin vieraille ruokaa ja huomispäivänä, lauvantaina, vielä jatkettiin tansseja, syömisiä ja juomisia. Toisena päivänä ei morsiamella enää ollut kruunua päässä. — Kolmantena päivänä, sunnuntaina, oli iskijäiset. Silloinkin tanssittiin, mutta vieraita ei ruokittu, ryypyillä vain kohdeltiin. — Iltapäivisin tuli häätaloon aina kutsumattomia vieraita, nurkkavieraita, "lyöpähti huone täyteen".

Siihen sitten häät ja häädöt loppuivat, sunnuntai-iltaan. Maanantai toi arkisen elämän jokapäiväisine puuhineen. Morsian jäi taloon edelleen elämään miniänä, kävi talon töihin: karttaamaan villoja, kehräämään, harjaamaan pellavaa, hamppua, karjaa hoitamaan. Eikä aina ollut miniän elämä hauskaa uusissa oudoissa oloissa.

"Tietäähän sen, jotta miniä on aina miniä."

Peijaiset.

Vanhan kansan vainajain palveluksesta oli Luodon entisissä peijaismenoissa vielä koko joukko jätteitä.

Kuoleman lähestyessä otettiin kuolevan alta pois paremmat tilavaatteet ja pantiin sijaan kuolinvuoteeksi huonoja, mihinkään kelpaamattomia vaatteita. Kuoleman tapahtuessa vetäistiin uuninpellit auki, jotta kuolevan sielu pääsisi vapaasti liitämään ulos. Jos kuolleen silmät jäivät avoimiksi, niin seurasi pian toisia "kuolijoita" jälessä. Oikea silmä merkitsi miespuolista, vasen vaimonpuolta. "Emäntä oottaa jäläkeensä, on vasen silimä auki", sanottiin.

Kutsuttiin sitten heti pesijä eli hankittija, jona tavallisesti oli joku vanhahko eukko, kalmaa pelkäämätön mökin muija. Hän kuolleen pesi ja "hankitti" arkkuun. Ennenkun pesemään ryhdyttiin, luettiin "isämeidän" ja siunaus ja veisattiin joku virsi. Sitten vasta käytiin pesemään. Monet kyllä, kun tunsivat kuoleman lähestyvän, kävivät, jos vain jaksoivat, itse saunassa peseytymässä, ettei sitten kuoleman jälkeen enää ollut suuria pesemisiä, kunhan kostealla vaatteella pyyhittiin. Samoin jo eläessä parta ajeltiin. Pesemättä ei saanut vainajaa jättää, "se piti pestä jo taivaan valtakunnan vuoksikin".

Kuolintilalta, missä ruumis pestiin, nostettiin se vieressä valmiina olevaan arkkuun — useilla vanhoilla oli tapana jo eläessä laittaa arkku valmiiksi — taikka sen puutteessa laudalle. Nostettaessa "nimeltään puhuteltiin" vainajaa, sanottiin: "Jaako — jos nimittäin oli Jaako — pannaan nyt viimeiseen vuoteeseen. Piä tykönäs kaikki, mitä on!" Arkussa oli alla höylänlastuja ja joitakin vaatteita sekä niiden peittona valkea liina. Kuolleen päälle puettiin paita ja vanhoille äijille pantiin päähän valkea "kampriisinen" piippa, kuin sokeritoppa, vanhoille muoreille taas laitettiin päähän krooka, lakki, jonka reunat otsalta hypisteltiin laskuille, jotta muori-vainaja sen suojasta "kattoi, kuin hiiri jauhoroppeesta". Joskus pantiin vaimoille vielä jalkaan sukat. Nuorille tytöille tehtiin päähän kultapapereista ja langoista korea kruunu ja korea kukka pantiin rintaan ja vasempaan käteen. Pojille pantiin päähän kranssi, vitsanvarpuihin papereista tehty, ja papereilla koristeltu varpusauva oikeaan käteen ja kukka rintaan. Ruumiin peittona oli valkea katelliina, joka rinnan päältä laitettiin, jotta se oli kuin "natkappa". Saippua, jota pestäessä käytettiin, sekä kampa, millä päätä suittiin, pantiin tavallisesti arkkuun kuolleen mukaan. Joskus pistettiin arkkuun vielä rahaa, "halapoja, eesmenneitä lantteja, jotta talo saisi rauhasa olla, jotta ei tultaisi mitään vaatimaan". Olipa entisiin aikoihin pantu mukaan viinapullokin. On näet hautaa kaivettaessa löydetty vanhoista haudoista arkusta täysinäisiä viinapulloja, jopa joskus eväslaukkukin.

Sitten kannettiin kuollut riiheen, tavalliseen vainajain säilytyshuoneeseen. Laattiaan, sille kohdalle, jossa kuollut oli ollut laudalla tai arkussa, lyötiin rautanaula, jotta ei kalma tarttuisi eikä napsetta syntyisi. Kuolinvuode kalmavaatteineen kannettiin ulos pellolle, samoin pesuvedet ja kaikki. Siellä koko vuode olkineen, vieläpä sänkykin, jos se oli huono, poltettiin tuhaksi. [Eräässä talossa oli kuolleenoljet kuopattu tunkioon. Siitä talon lehmät tulivat hulluiksi.] Seuraaraavana päivänä käytiin katsomassa, "jos mitä jäläkiä näkkyy tuhasa". Jos oli iso jälki, semmoinen "lopsaus", ennusti se aikuisen kuolemaa, jos pieni, niin lapsen. Sitten tuhkaa teräaseella "risteiltiin" ja hajotettiin se tuuleen. Vielä pesijä pesi ja puhdisti tuvan, kulki savuava katajanhako kädessä ympäri pirttiä ja sanoi: "vie muasas, mitä on!"

Jos kuollut vietiin laudalla riiheen, niin se sitten kun arkku valmistui käytiin arkkuun laskemassa. Riiheen mentäessä sanottiin: "päivää, Jaako — Jaako jos oli —, me tullaan nyt panemaan viimeiseen vuoteeseen. Älä tykkää pahaa!"

Kalman tarttumista pelättiin kovin. Kuolleeseen ei uskallettu juuri koskeakaan. Eikä ruumiinpesijä saanut sattua oven vetimeen eikä mihinkään semmoiseen, josta sitten voisi muihin tarttua. Pesuastiat ja muut tarpeet tuotiin hänelle valmiiksi. Ja ruokaa pesupäivänä annettiin hänelle niin määrältä, jotta ei siitä juuri jäämään ollut. Sillä hänen jättämäänsä leipääkään eivät muut syöneet, eikä sitä uskallettu antaa eläimillekään. "Kalama tarttuu", pelättiin. Pesijäkään ei saanut kuolleeseen koskea, ennenkuin kuolinkellojen ääni kuului.

Soittajat ja haudankaivajat, neljä lähisukulaismiestä, lähtivät heti toimeensa. Heille varattiin viinaa mukaan, jotta saivat ottaa ryypyt, "siunata hauvansijan", ennenkuin alottivat. Sitten taas kun pohjaan oli päästy, juotiin "pohojaviinat". — Pesijälle myös annettiin ryyppy, ennenkuin hän toimeensa ryhtyi.

Kuttujat kulkivat viikolla, tavallisesti perjantaina, kun hautaus tapahtui sunnuntaina, jotta oli yksi "rikkomaton" päivä hautauspäivän edellä. Kutsujia oli tavallisesti kaksi, toinen kulki toisessa, toinen toisessa päässä "kylää" [Luotolainen tarkoittaa "kylällä" useasti koko pitäjäänsä. Esim.: Sakspäkki oli monta vuotta täsä kyläsä pappina.] kutsumassa saattamaan "eesmennyttä vainajaa lepokammioonsa".

Sunnuntaiaamuna 7-8 aikana saapuivat peijaisvieraat, ja kahvia heille tarjottiin. Ruumisarkku nostettiin riihestä ajoneuvoihin ja vedettiin pihamaalle porrasten eteen, kansi avattiin ja pantiin arkun viereen vasemmalle sivulle. Tuolit, jotka olivat olleet arkun alla riihessä, viskattiin ulos kumoon ja sanottiin: "menkää kaikki, mitä täällä on henkiä ja eläjiä, ruumiin jäläkeen!" Jos tuolit olivat huonoja, jätettiin ne sinne ajelehtimaan "täks maailmaks", eivät edes kelvanneet karjakotaan muurin alle. Parempia jos olivat, ne kovasti piti pestä ja puhdistaa. Riihen uuniin pistettiin katajia, laskettiin savua sisään ja kehoitettiin henkiä ja eläjiä lähtemään vainajan mukaan. Manaaminen ja savustaminen oli pesijän tehtävä. Ruumiinlauta vietiin aitan alle varvaspuiden päälle. Siihenkään eivät uskaltaneet muut kuin pesijä koskea.

Ennenkuin lähdettiin kirkkoa kohden, annettiin saattojoukolle viinaryypyt ja ruumiin hankitsija sitoi kateliinasta leikkaamansa kaistaleen, luokkaliinan, hevosen luokkaan, oikealle sivulle, jos vainaja oli miehenpuolinen, ja vasemmalle, jos se oli vaimonpuoli. Sitten kun oli ajettu pois pihamaalta, päästy ulos portistakin, otti hankitsija astiaan tulista tuhkaa ja hiiliä, viskeli niitä rautalapiolla pihatielle aina portille asti ja vähän siitä uloskin ja sanoi: "menkää ruumiin ja luokkaliinan mukana kaikki henget hautaan asti!" Rautalapiolla teki vielä ristejä portille ja tielle. Toiset hankitsijat tapasivat viskoa kylmää vettä puhtaalla vihdalla ristiin eteensä, kun portille kävivät, ja vielä portista tielle roiskivat, jotta "vie kaikki muasas!" Näin meneteltiin, jotta ei kuolleella "olisi ollut enempi varaa tulla takaisin". Tätä kyllä sitten joskus vainajat kävivät valittamassa, jotta "ei saa enää käyväkkää kotona, vaikka täällä on vaikea olla lentohenkenä, jota pahat henget ajelee takaa". Toiset taas, kun ei oikein osattu saattaa pois hautaan, tulivat kotiin "möykkäämään", jotta tietäjän voimalla piti ajaa pois.

Kuolleen jälkeen, kun sitä hautaan lähdettiin viemään, ei saanut ikkunasta katsoa. Silmät siitä olisivat kipeytyneet.

Vainajaa vetävä hevonen kulki edellimäisenä, ja ajettiin vain "friskiä käyntiä", ei juoksua, jotta jalkasin käyvät saattajatkin pysyisivät mukana. Joskus sattui, että kuollut, joka oli ollut "enämpi pahain henkein vallan alaisena", oli niin raskas, ettei hevonen jaksanut vetää. Pahat henget ja ruumiinväki tekivät raskaaksi ja estivät kulun. Silloin piti pyyhkiä hevoselta "silimät pois", kädellään pyyhkiä, siunata ja sanoa: "pois liiat henget kristityn tieltä! Tie auki taivasta myöten!"

Ruumis kannettiin haudalle paareilla. Arkun alla oli musta valkearistinen paarivaate ja päällä puolipyöreä häkki paarivaatteella peitetty sekin. Kantajia oli 12, läheisiä sukulaisia — ei omaisia — ja naapureita. Kantoivat he paareja olkapäillään ja olivat "liha lihasa kiinni". Luokkaliina oli irrotettava luokasta ja vietävä arkun mukana hautaan.

Osa "höljyväkeä", naisia ja muita, palasi heti haudalta takaisin peijaistaloon, toiset menivät kirkkoon saarnaa kuulemaan ja tulivat sitten jumalanpalveluksen jälkeen. Mutta soittajat viipyivät viimeksi, heidän kun piti jäädä hauvan peittoa soittamaan. Haudanpeittoa soitettaessa annettiin kellon pyöriä ympärikin, piti "ylikin vettää", jotta ei kuollut kotiin tulisi.

Sitten vasta kun soittajat tulivat, tarjottiin puoliset peijaisväelle. Viinaryypyllä alettiin. Sitten saatiin tavallisia pitoruokia jälkitorttuineen. Edeskäypä, niinkuin ainakin, oli ruokia pöytään kantamassa. Pöydällä oli tyhjä lautanen, johon kerättiin vaivaisille rahaa. Sen jälkeen kävi jälkiväki syömään, ja vielä juostiin poissa olevia naapurienkin eläjiä pöydän täytteeksi kutsumassa.

Puolisen jälkeen useat peijaisvieraat lähtivät pois, mutta soittajat ja kantajat jäivät vielä illalliselle sekä läheisimmät sukulaiset seuraavaan päivään saakka.

Pesijälle annettiin palkaksi vainajan vaatteita sekä joku määrä rahaa. Peijaisissa häntä syötettiin ja juotettiin ja vielä matkalle evästettiin. Saamansa vaatteet käytti pesijä saunan löylyssä ja sitten "nosti", punnitsi ne puntarilla katsomatta, paljonko ne painoivat. Päälle pantaessa piti vielä sylkäistä. Sitten ei kalma tarttunut.

Talon vanhimmalle, isännälle tai emännälle, kun se kuoli, piti peijaisiin teurastaa lehmä, lammas ei riittänyt. Jos sen jätti tekemättä, kävi vainaja ottamassa omansa, surmasi lehmän, joskus useampiakin. Niinpä oli heitetty lehmä teurastamatta eräässä talossa, kun äijä oli kuollut. Mutta silloin rupesi talon karja kuolemaan sukupuuttoon. Oli siitä lehmä teurastettu ja viety sen pää kirkkomaalle, haudalle, jotta "syö nyt tuo!" Toisessa talossa taas oli samanlaisessa tapauksessa sairastava lehmä vedetty navetan kynnyksen luo ja kynnyksellä hakattu kirveellä pää poikki ja pää säilytetty aitan ylilaattialla.

Kirkkotarhassa sitten lepäsivät "eesmenneet" vainajat — jotka saivat levätä. Sillä kaikki eivät saaneet levätä. Oli kerran pappi mennyt "veisata hyräten" kirkon sivu: "Autuaat levosa lepäävät ja odottavat Herran tulua". Siihen oli kirkkomaalta vastattu:

"Ne lepää, jotka levosa ovat, ne lentää, jotka lennosa ovat!"

Haltijoista.

Jo peijaisista puhuttaessa mainittiin, että kuolleet voivat tulla kotiinsa kummittelemaan. Kuollut ei kyllä itse tule, "ei suinkaan se ruumis pääse, mutta ne on kait manolaiset, jotka tulee". Itse kullakin kuolijalla on hänen haltijansa, hyvällä on hyvät haltijat, pahalla pahat. Hyvät haltijat eivät ole liikkeellä, pahojen haltijat vain liikkuvat, ja ne ovat niitä manolaisia eli männingäisiä, jotka elävät kirkkomaalla "kuolleitten luijen joukosa". Sanotaan niitä myös kirkonväeksi, joutavaksi väeksi, joutaviksi ja tyhjiksi, ja ne ovat semmoisia pikkuisia eläviä. Niitä on kaikenlaisia: päättömiä, käsipuolia, jalkapuolia, töppösiä, rukkipäitä ja jos jotakin. Ne pitävät pikkuista puhetta keskenänsä ja sihisevät ja niiden läsnäolon voi haistaakin. Niitä eivät tavallisesti muut näe kuin erityiset "näkijät" ja vaivanalaiset ihmiset. Kirkossa ne jouluyönä 12 aikana "ilmineeraa" ja pääsiäisaamuna ne voivat myös kirkossa pelehtiä. Öisin ne ovat aina 12 aikaan liikkeellä, mutta jos ne muuhun aikaan liikkuvat, niin joku heti kuolee, manolaiset ovat näet lähteneet sitä noutamaan. Rauhassa pitää antaa kirkonväen olla. Hautausmaan ja kirkon ohi kulettaessa on tervehdittävä: "Hyvää iltaa Herran temppelille! Rauha eläville, lepo kuollehille!" Mutta jos ei niille anna rauhaa, voi saada ne jälkeensä. Niinpä oli muuan renki, kun oli riihelle menossa, lyönyt hautausmaan aitaan ja sanonut: "nouskaa, homenoukat, riihelle!" Ja "homenoukat" olivat nousseetkin, tulleet riiheen ja liikkuneet, jotta sihinä vain oli käynyt, ja yhdeksi pehkuksi olivat riihen panneet. Kun renki oli heitä kiroillut, olivat sanoneet: "mitäs herätit, kun et osaa laittaa pois?" Voivat ne joskus ilman syyttäkkin lähteä seuraamaan, ketä kulloinkin. Pitää silloin teräaseella tehdä risti jälkeensä, niin heittävät, taikka sanoa: "tphyi, eikö sull' oo rauhaa? Palaa pois! Mitä sinä mua seuraat?" Jos taas tahtoo kirkonväen "nostaa" jotakuta vaivaamaan, pitää kaivaa kirkkomaasta luita ja sanoa: "seuratkaa näitä, eläjät". Mihin sitten ne luut vie, sinne "eläjät" perässä menevät ja alkavat "möykätä". Paljon on vielä kertomuksia tämmöisistä kirkonväen möykkäämään nostamisista.

Haltijoita oli kaikkialla, maassa, metsässä, vedessä oli väkensä ja haltijansa, huoneilla ja puillakin ja kaikilla hoitajansa. Uuteen paikkaan muutettaessa asumaan, uhrattiin maanhaltijalle joku neula tai muuta ja sanottiin: "Terve maa, terve manto, terve maanhaltija, terve minä!" Maanhaltijan lähettämiä tauteja lienevät olleet "maahiset".

Vedenhaltija on joskus nähty vesikareilla. Liinaluodolla lähellä Sarvenkaria oli nähty se pitkissä valkeissa paidoissa, punaliiveissä ja hameissa kivellä istumassa. Vedenhaltijan joukkoa oli vedenväki, joka voitiin myös "nostaa päälle", taikka saatiin ilman nostamatakkin, jos esim. varastettiin jotakin veteen hukkuneelta tai säikähdettiin veteen pudotessa. Vedenväkiä oli varsin vaikea saada päältä pois, siihen eivät kaikki tietäjätkään pystyneet.

Metsänhaltija on nähty milloin pitkänä miehenä, milloin taas naisena. Santosen metsänhaltija on nainen, tunnettu nimeltä "Fruu Vaarastiina". Entisaikaan olivat kalamiehet sen nähneet harmaissa hameissa, mustissa röijyissä, mustapohjainen valkearistinen huivi päässä. Ja oli sanottu kalamiehille metsästä: "Fruu Vaarastiina on tämän mettän haltija!" Niemen metsänhaltija on taas aivan helmipukuun puettu "Helmi-fröökynä". Sorron äijävainaa oli sen nähnyt Niemen mökin luona. Metsänhaltijan alaisia ovat metsänneidit ja metsänväki. Ne voivat myös lähettää tauteja. "Mettännenät" esim. "mettänneiti puhaltaa". Ne voivat saada ihmisiä ja karjaa "mettänpeittoon", kätketyksi ihan niin, ett'ei elävin silmin etsimälläkään löydä, vaikka etsittävä voi olla ihan vieressä. Kätkemäänsä ne puulastuilla syöttävät, lastut kun ovat niiden ruokana. Kirkonkelloja soittamalla voidaan metsänväki nukuttaa niin, että heittävät metsänpeittoon joutunutta suojelemasta.

Talonhaltijan sanotaan asuvan portaiden kynnyksen alla; siksi ei kynnystä saa kuumalla vedellä pestä eikä muutenkaan pahoin pidellä. Voi haltija myös asustaa uunin takana. Väliin on se nähty pikkuisena "noppalakkisena" ukkona, väliin taas vähäisenä turkkipäällisenä akkana. Se, joka ensin sytyttää tulen vasta tehtyyn uuniin, tulee sen huoneen haltijaksi. Talonhaltija ei ole paha haltija, jos ei sitä pahasti kohdella. Se hoitaa tulta ja huolehtii sen palamisesta. On kaunis kertomus haltijan menettelystä pakolaisia kohtaan ison vihan aikana. Olivat ihmiset paossa eräässä Ojakylän talossa — vaiko Pakopirtin rotkossa — ja väsyneinä kaikin nukkuivat yöllä. Tuli, kallis tuli, oli aivan sammumaisillaan liesirupussa. Silloin haltija tuli ja herätti nukkuvan hoitajan: "voi, nouskaa ylös, tuli sammuu!"

Saunanhaltija on samoin nähty pikku ämmänä, turkkipäällisenä. Semmoinen haltija oli esim. Vesan kalasaunassa Takarannalla ennen ollut. Aina kun menee yöksi outoon kalasaunaan tai muuhun saunaan taikka riiheenkin, on kysyttävä lupaa haltijalta. "Minä pyyvän huoneenhaltijalta levähyksen sijaa", on sanottava, sitten saa rauhassa levätä.

Kirkonhaltijaksi, vanhimmaksi kirkonväen joukossa, tulee se, joka on ensin haudattu kirkkomaahan, ja kellotapulin haltijaksi se, kelle ensiksi on kelloilla soitettu. Hailuodon kirkkomaahan on ensiksi haudattu Lauri-niminen mies; siksi kirkon nimi on Lauri ja Lauri on kirkonhaltija ja Laurin kuva on ennen kirkossa ollut veistettynäkin, semmoinen iso puinen miehenkuva, kirja kainalossa. Kelloilla on ensin soitettu Kaijalle ja tapulin nimi on Kaija.

Puuta piti luotolainen älyllisenä, tuntevana oliona. Kun aijottiin esim. kiskoa tuohta, hiveltiin koivun runkoa ja saneltiin:

"Anna mulle ketes, piä itte ihos!"

Tietäjiä.

Useita tietäjämiehiä on vielä vanhojen muistonkin aikana Luodossa elänyt, monet niistä varsin taitavia ja mahtavia. Mutta vanhaan, vanhaan aikaan oli ollut vielä mahtavampiakin, taitavampiakin. Vaan nepä ne vanhan kansan vanhat tietomiehet ja velhot olivat käyneetkin oppinsa saamassa aina Lapissa, kotalappalaisten luona, semmoisten, jotka olivat maanneet "lovesa" ja olivat osanneet lentääkkin ja tehdä vaikka mitä. ["Lovesa" olemisesta tiesi Luodon ukko: Noita ensin loihtee sen näkymättömän hengen apulaisekseen. Se panee nukuksiin se noita, unnuksissa se on kun se kulkee, peninkulmamääriä kerrassaan kulkeneet. Niin ne on lovesa lentäneet auttamaan, kuka vain on pyytänyt.] Kovasti olivat lapinnoidat koetelleet oppilastaan; tulessa makuuttaneet, käärmettä syöttäneet ja kaikenlaisilla pelotuksilla hirvitelleet. Lopuksi olivat oppilaansa kanssa lentää kaahanneet ilman halki, miten vain oppilas halunnut; "vareksen lennon laiila tai meton lennon lailla taikka niinkun ajatus". Mutta mahtavina tietäjinä olivat opin kävijät sitten tulleetkin takaisin, viisaampina kuin muut kotipuolen tietomiehet. Olivat parantaneet, vaikka mitä tauteja, lähettäneet kipuja, matoja, metsänpetoja ja väkeä nostaneet sekä sinkautelleet kamalia nuoliansa, milloin varkaan kimppuun, milloin kostoksi jotakuta henkilöä vaivaamaan. ["Noidannuoli on kirkkaan kuparin värinen ja kuin miehen peukalo. Se tuli ve'en päällystää ja kivikkoa niin että tiirot kävi ja halot nakkeli menemään kerrassaan." — Toiset taas tietävät, jotta noidannuoli kulkee tuulispäässä "semmosta houskataa", jotta on paras poiketa syrjään sen tieltä.]

Vaan olivat ne viimeaikojenkin kotona oppineet tietäjät — sanottiin heitä myös myrrysmiehiksi ja loihtijoiksi, joskus velhoiksi, noidiksi, jopa puoskijoiksi ja poppamiehiksi — aina jotakin osanneet, yksi yhtä, toinen toista, kuka enemmän, kuka vähemmän. Muutamat heistä olivat jo syntymästään saakka aijotut tietäjiksi: olivat hammas suussa tulleet maailmaan. Ja oli heillä taikapussissaan ollut kaikenlaisia voimallisia välikappaleita: kuivattua päästäistä ja pääskysen poikaa, tuulenpesää, kitkanpuuta, puunliikaa, siankärsää, puhumattakaan semmoisista voimavälineistä kuin ovat madonpäät, -kedet ja -rasvat. Vahvimmat tietäjät olivat madonlihaa, "kankaan kapahaukia", nauttineetkin luontoaan nostaakseen. Olipa sanottu joillakuilla tietäjillä olleen musta raamattukin, "jota tohtorit ja papitkin lukee". Siinä kuului olleen kaikki asiat, joita myrrysmiehet tarvitsivat tietää. Mutta kirja oli salassa säilytettävä, sillä se oli kielletty "kristinuskon tähen, kun Lutheeruksen oppi tuli". Taitoaan eivät kernaasti muille opettaneet. Jos jonkun voimaluvun joskus opettivat, tapahtui se saunanlavoilla. Istuttiin kahdenkesken lavoilla pitäen hampaissa punaista lankaa, toinen toisesta, toinen toisesta päästä. Siinä sitten tietäjä oppiaan saneli.

Vanhimpia nykyisten vanhojen muistamia tietäjiä oli Raskin Sipo, "Sippalais-aijä", isokokoinen Ojakylän ukko, kuollut jo noin 70-80 vuotta takaperin vanhana vaarina. Muistelevat äijän olleen entisiä sotamiehiä. Hän oli ollut taitava tietäjä, parantanut "vaikka mitä". Lukotkin oli ilman avainta auki räväyttänyt. Olikin ollut tapana sanoa: "kun tuo Sippalais-äijä kuolee, kuka ne pikku tauvit sitten puoskii". Isältään oli äijä tietäjätaitonsa perinyt. Yksinään oli hän elänyt pikku mökissä, "lakeispirtissä" Kaupin talon luona, lehmä ja koira ollut kotieläiminä. Joskus oli vaari ollut kotoa viikonkin poissa ja siksi ajaksi vain laittanut lehmälleen vesisaavin eteen sekä ison korin heiniä, jotta ei nälkään olisi kuollut. Koiraansa oli äijä kerran jouluna ruokkinut niin vahvasti, että se oli halennut. Vanhoilla päivillään oli vaari elänyt kyläläisten armopaloilla.

Samanaikainen vanhan kansan tietäjä oli ollut Haara-Pekka eli "Haara-vainaja". Kujalan nurkalla, Rautiolla oli hänellä ollut pikkuinen "uunipirtti", peltotilkku ympärillä. Pienoinen, hoikka, mustanvihakka, köykkyrä miehenruhjo oli Pekka ollut, harvasanainen, myrrysluontoinen miehekseen, jolle "henget ja veri kuuliaiset oli". Kulkiessaan oli äijä aina vähän mutissut loihtujaan. Puusahralla oli hän peltoaan kynnellyt, ja kun sahra oli kulunut loppuun, oli jättänyt peltonsa ketoon. [Haara-Pekka lienee ollut viimeinen puusahralla kyntäjä Hailuodossa.] "Tietäjöimisellä" oli äijä hankkinut lisätuloja sekä pyytänyt Salmesta kaloja. Saunassa oli Pekka parannellut sairaitaan, lyönyt löylyä, kylvetellyt ja lukenut loihtujaan. Veren oli hän saanut pysähtymään, vaikka olisi jalka ollut poikki taikka käsi. Oli vain sylkäissyt kolmasti ja tuikeasti manannut:

"Seiso sinä, veri, niinkuin seinä, niinkuin Pileaamin aasi! Vaikko oot siitä, josa korppi korvettiin, musta lintu murhattiin ja pahat peot parjattiin?"

Sen päälle kun vielä oli sylkäissyt, niin veri paikalla pysähtynyt, vaikka vasta suihkuna päin silmiä "triiskannut". Kirkon väki oli ollut Pekan vallassa, mieltänsä myöten hän oli saanut sen nousemaan ja poistumaan. Samoin metsän- ja vedenväen.

Pekan emäntä, "Raution muori", oli ollut iso muori, pelkäämätön ruumisten pesijä, johon ei konsana kalma tarttunut. Hätätilassa, milloin ei Pekka sattunut kotona olemaan, oli muori auttanut avun hakijoita, etsinyt Pekan taikapussin ja "loihtenut". — Kerran pyhänä "kirkonaikana", kun muori oli uunin edessä lihavelliä keittää tuhraillut, oli itse vihtahousu tullut sisään, kysynyt: "misä Pekka on?'" Muori, joka oli tuntenut tulijan, kun sillä ollut toinen jalka kuin hevosenkavio, vaikka muuten oli ollutkin ihmisen haamun näköinen, joskin 'ryökäleenlainen', oli tiuskaissut: "et Pekkaa saa, Pekka on Herran temppelisä!" Ja vihtahousu oli mennyt keinoonsa.

Vanhana oli Haara-Pekka tullut umpisokeaksi. Sokeana oli hän kulkenut "jalan tarkalla" ulkonakin ja keppiä yhtenään heiluttanut edessään puolelta toiselle. Hän oli siten ajanut "piruja" pois ympäriltään. Oli näet saanut kirkonväen päälleen, kun oli mennyt suurempiin töihin, kuin mitä oli kyennyt vastaamaan. Mutta ei ollut Pekalla enää voimaa saada niitä pois.

Kolmas tiejäjä oli Nilkku-suutari, Taskinen nimeltään, joka mistä lie Kellosta tullut, taitava rukkien sorvaaja ja hyvä suutari, eleli mökissä Askerin luona ja kuoli noin 50 vuotta takaperin 70-vuorisena ukkona. Kooltaan oli Nilkku-suutari iso, laihankälppä mies, joka keppi kädessä kulkea nilkutti, ja "ämmä sillä oli pikkuinen kuin kottarainen". Ihmisiä ja eläimiä äijä paranteli, käytiin äijän luona apua hakemassa, ja vietiin häntä taloihinkin apua antamaan. Metsän ja kedon kasveista oli hän keittänyt lääkettä rautakattilassa rautakepillä hämmennellen. Erääseen lääkkeeseen oli hän käyttänyt yhdeksänlaista ainetta: muurahaismätästä, männynkerkkiä, kuusenkerkkiä ja -käpyjä, kanervia, kuolleenkouria, vaivasenvarpuja, pihlajan-, koivun- ja lepänlehtiä. Sakeaksi, väkevänhajuiseksi velliksi oli äijä sen keittänyt, sillä sairaan päätä saunassa valellut, siihen vihtaa kastanut, kylvettänyt sairasta, purrut hammasta, karjahdellut ja loihtinut:

"Maanuuhi, mettänneiti, kukas sinun on tähän käskenyt ristittyä rikkoon, kastettua kalvaan? Mene Hiisi helevettihin, Paha mailles pakene! Jos oot maasta tahi merestä tahi mettästä, ota Hiijestä hyvä hevonen, helevetistä valittu varsa, aja sillä yli yheksän meren, yli puolen kymmenettä yli vuorten, tunturien! Mene Lapin laajahan kylähän, kolomikantahan kovahan, tunturien korkeimmalle kukkulalle! Siell' on muutkin murhamiehet, ikuiset pahantekijät. Mene sinne merenhauvin hartioille, vaalaan hartiolle, sill' on leveä niska, paljon lihanpintaa, rasvaa! Siell' on hyvät vuotehet, lempeät leposijasi, siell' on hyvä ollakses, ja kaunis kaikahellakses."

Rämeen Matti, joka eli "Rämmeen tolopasa" maantien vieressä, Kaupin talon luona, oli tietäjä hänkin, kuollut nelisenkymmentä vuotta takaperin ikämiehenä. Äijä oli ollut "Puttailta" syntyisin, taitava muurari, lujien uunien tekijä. Hyvänlainen myrrysukko oli Mattikin ollut, kykkyräniskainen pienoinen ukko. Hän paranteli etupäässä eläimiä, mutta myös ihmistenkin vikoja kylvetteli. Saunanlöylyssä kun kylvetteli, niin kirveen asetti saunankiukaalle löylyä lyötäessä. "Kuhluloihin" ajettuneen hevosen oli Matti kerran talvella parantanut nuorilla pajunvesoilla ja kylmällä vedellä hautomalla.

Nuorempia tietäjiä oli Pikku-Kauppi, jota myös sanottiin Kaupin ukoksi ja Vanhaksi Kaupiksi. Hän asui mökissä Väntelän luona, elellen etupäässä kalanpyynnillä. Oli hiljainen, siivo "lukumies, enempi pyhyyttä rakastava". Taitoaan ei hän koskaan käyttänyt pahan tekemiseen, eikä mielellään ryhtynyt hyväänkään apuaan antamaan. Piti näet sitä vähän "epäjumalanpalveluksena ja synnintekona". Kertoi muuan ukko poikasena pyytäneensä Kauppia opettamaan hänelle taitoaan, mutta Kauppi sanonut: "vooi, poika, et sinä semmosia tarvitte, enkä niit' ois tarvinnut minäkään. Mutta mihinkäpäs tästä menee enää." Kaikki toimensa ja parantamisensa oli Kauppi tehnyt "Jumalan sanan kautta", ja "se teki niistä rukouksen". Varkaan oli hän pannut tuomaan tavaran takaisin, kylvettänyt painajaisista, parantanut tauteja, joita eivät kaupungin lääkärit voineet parantaa, päästänyt lehmiä metsänpeitosta. Paljon oli hänelle tuotu "siukkoja".

Mutta kirkkoherra ei pitänyt Kauppi-ukon tietäjöimisestä. Jopa kerran hänelle kinkereillä antoi ankarat nuhteet "puoskaroimisistaan". Eihän Kauppi, kun kuunteli vain. Mutta sitten tapahtui, että kirkkoherran pikku lapsi tuli kipeäksi, sai painajaisen ja huusi yötä päivää. Ei saatu apua lääkäreiltä, ei mistään. Jo ehdotti palvelija ja rouvakin, että kutsuttaisiin Kauppi. Ei kirkkoherra antanut. Vaan viimein, kun ei apua mistään ollut, rouva pani kutsumaan, mutta Kauppi sanoi: "en lähe, jos ei kirkkoherra tiiä". Sanottiin kirkkoherralle, ja taas Kauppia kutsumaan. "En lähe, jos ei kirkkoherra kutsu", sanoi Kauppi taas. Täytyi mennä sanomaan, jotta kirkkoherrakin kutsuu. "En lähe, jos ei ole viinaa." Sitäkin täytyi viedä. No, sitten Kauppi viimein meni — yöllä, vietiin kamariin, jossa lapsi kehdossa makasi ja huusi. Kauppi ei muuta, kun meni lapsen luo, katsoi häneen ja huippasi nenäliinallaan ja meni pois. Ja siitä hetkestä läksi painajainen lapsesta.

Vanhana miehenä kuoli Pikku-Kauppi Töyrän talon saunaan. Oli yksinään muiden jälkeen mennyt kylpemään, ja aamulla kuolleena saunan lavolta löydettiin. Sinne oli äijä väsähtänyt. Siitä on jo noin 30 vuotta.

Samanaikainen tietäjä kuin Kauppi oli Ilves-Heikkikin, puuastiain veistäjä ja piiskurin viran toimittaja, sekä kylän jykevin sahuri, kun tukkeja "krenkuilla" laudoiksi ja lankuiksi sahattiin. Kanto-Jaakon kanssa olivat 50-60 vuotta takaperin Luodon ainoat sahurit. Vaikka olivat jo vanhoja, eivät nuoremmat niiden rinnalle kyenneet. Pienoinen, mutta jäntevä ja hartiakas mies oli Heikki ja "raakaluontonen" (pelkäämätön) sekä sopusa mies, mutta arsti ja kirkas, kun "vähänkin niin meni". Rantsilasta oli Heikki kotoisin, tuli rengiksi Luotoon ja pääsi suuren talon vävyksi. [Tytön veljet kyllä olivat olleet naimista vastaan, jotta "mitä sinä manterelaisesta otat?" Mutta äiti sanonut: "Ota pois, Kaisu, kun vain saat: suutari, kraatari, muurari, maalari ja muuten hyvänlaatunen".] Jo perintönä hänellä ehkä oli taikamahti, jota sitten vielä lisäsi, kun parina kesänä kävi työmiehenä Lapissa, aina Inarin ja Utsjoen kotalappalaisten luona.

Kaikenlaisia taikoja teki Heikki. Hän kylvetteli taikavastallaan painajaisista, kohtauksista, poisti monet tartunnat ja syötökset sekä "maan vihastumiset", paransi hampaan pakotukset, madon panemat ja monet muut viat ihmisistä ja eläimistä. Mutta jos hän keneen "tuskausi", tapatti hän taudilla sen karjaa taikka nosti madon hänen päälleen taikka lähetti kirkonväkeä tai metsän- tai vedenväkeä häntä vaivaamaan taikka painajaisella ahdisteli. Kerran oli Heikki suuttunut pappiin, kun se suorittamattomista päivätöistä oli lähettänyt nimismiehen hänen luokseen. Heikki manannut: "se vie kuoleeki hevonen ainaki!" Parin päivän perästä hevonen tullutkin raivoon, hyppinyt, potkinut ja viimein siihen paikkaan kuollut.

Rämeen Matin kanssa oli Ilves-Heikki kerran metsänväkeä nostattanut erään rahojen varkaan päälle. Metsässä olivat petäjänkannon pihlajaisella, koivuisella ja pajuisella vanteella vyöttäneet ja ne vanteet koivukiiloilla lujittaneet. Sitten kerran päivässä olivat käyneet kiiloja tiukkaamassa, ja olipas viimein jo "väki" rahojen kätkijän lennättänyt sängystä laattialle.

Vähempiä tietäjiä oli ollut Paakko-Teemu, kylvettelijä ja tautien pesijä. Teemu oli ollut sukkelasanainen mies, jolla mökissään oli "uusi puoli" ja "vanha puoli" eli turpasmökki ja hirsiröttelö. Pirtin porstuan "lukkona" oli Teemulla ollut ampiaispesä. Siivosti kulkevalle vieraalle eivät ampiaiset olleet vihaisia, mutta jos ei siivosti kulkenut, olivat ne pian kimppuun käyneet.

Sitten oli ollut Muuvin-Tiina, joka oli osannut matojakin nostattaa, Varvarin Liisa, joka siankärsällä oli "maahisia painellut", "röhelennäisiä" pessyt, paiseita parannellut ja lehmiä metsänpeittoon laitellut, sekä Pertaan muori, joka vieläkin elää ja venymälankoja kolmivärisestä villalangasta solmielee yhdeksiin solmuihin yhdellä vetämällä.

Mutta melkein jokainen ihminen sitä osasi tarpeen tullen aina vähäisen loihtia ja taikoja tehdä, noin kotitarpeiksi. Metsään lähtiessä sanottiin:

"Peitä maa matos, penner pienet rikkasi"

Sitten ei mato näyttäytynyt. Jos tämä unehtui sanomatta ja mato nähtiin, "hävästiin" se niin, jotta sen täytyi pysähtyä:

"Seiso sinä, helevetin hevonen, tuli eesä, toinen takana!"

Ampiainen ei pistänyt, kun sanottiin:

"Pistä piikkis pihhaan, älä ihmisen lihhaan!"

Kuolleita raatoja, luita t.m.s. katseltaessa ja käsiteltäessä piti poistaa kalma:

"Tphyi, kalama, tartu puihin ja kiviin, älä minnuun!"

Kun "pahasilimäinen", pelättävä ihminen kävi talossa, niin viskattiin hänen jälkeensä tulista tuhkaa ja sanottiin:

"Pahas eellä, hyväs jälisä, käy itte keskivälisä!"

Sitten vedettiin vielä risti ikkunain ja ovien eteen.

Jos maitoa annettiin vieraalle, pantiin siihen pikku tilkkanen vettä taikka kipene suolaa, ettei karjanonni menisi mukana. "Ei veljellekään maitoa ilman ve'että annettu."

Tuhkaa kun otettiin liedestä pois, pantiin astiasta sitä jälleen vähän takaisin lieteen, jotta oli alku uudelle tuhkalle.

Jos tapasi jonkun jotakin varastamasta ja karjaisi:

"Työnsä työlle yllyttäköön, enemmän yöllä kun päivällä!"

täytyi sen henkilön aina varastaa.

Vasta poikineelle lehmälle ensimäistä heinävihkoa antaessaan sanoi emäntä:

"Syö suen suulla, haukkaa karhun hampahilla, pure Lemmon leukaluilla! Jos sinä hyvin syöt, niin minä paremmin annan!"

Toisillekin lehmille antoi emäntä samalla kertaa heinätukon "varpaisiksi" ja sanoi sille lehmälle, joka oli ensiksi poikiva: "sun vuoros nyt!"

Muutamat emännät osasivat Paran synnyttää. Jossakin yksinäisessä huoneessa, esim. saunassa, he kaikessa salaisuudessa värttänästä, keträvarresta, puurohärkkimestä ja kapalovyöstä sen pohtimessa soudatellen synnyttivät, sanellen:

"Synny Para, synny Para, ei ole ketään näkemäsä, ei kuulemasa, saat puolen hengestäni ja sielustani!"

Siitä Para syntyi, harakan näköiseksi linnuksi muodostui ja kysyi: "mitä mä kannan?" — "Kanna voita ja fiilin päällistä!" emäntä käski. Pirtissä uunin alla sitten Para piti asuntoa, emäntä sitä sinne ruokki, ja Para kantoi palkaksi emännälle voita ja kirnuun kermaa. Ja talo rikastui. Mutta paholaisella oli sitten puoli emännän sielua vallassaan.

Samoin taas isännät voivat "synnyttää" Tontun, joka toisien pelloilta, peninkulmienkin päästä voi kantaa kuhilaita isäntänsä riiheen. Tontulle laittoi isäntä riiheen "hyvät evväät". Niitä se yöllä sitten söi, kun oli kuormineen saapunut, kuljettuaan joskus aina "yheksän peninkulmaa ja yheksän myttyä seljäsä".

Kansan lääkintätaito.

Eipä ennen sairastettaessa kaupungin tohtoreita kaivattu. Oman saaren tietäjät ne monet taudit parantelivat, omat kotoiset konstit kyllä useasti auttoivat, omilla kotoisilla lääkkeillä, neuvoilla ja tiedoilla tultiin toimeen. Ja elettiin vain kyllä ennenkin, jopa vanhoiksi elettiinkin. Eikä niin usein sairastettu, kuin nyt.

Veren juoksu, haavan sattuessa, tyrehytettiin sanalla. Mutta jos ei paikalle sattunut pätevää sulkijaa, painettiin haavaa hopearahalla taikka tukettiin sitä "nurmennutturalla" eli "ämmäntussulla" tai taulalla. Haavaa sitten parannettiin poltetulla alunalla, viinalla, suolattomalla ropalla, tupakinlehdillä. Toiset keittivät ihrasta, pihkasta ja virtsasta "ploosterin" haavalle, toiset keittivät lääkettä "suvikuntasista" vesoista. Muutamat käyttivät palsamenrungosta liuvotettua lääkettä, ja niityllä otettiin heinäsirkka kiinni ja annettiin sen suustaan tirskauttaa haavaan ruskeaa nestettään. Haavallisena kylpemään mentäessä loihdittiin:

"Löyly kulta, lämmin kulta, tule haavoihini hauteheksi, kipiöihini paranteheksi!"

Loukkaus, mikä oli tullut esim. peukaloon, jotta oli mustanpuhuva, parannettiin "loukkausviinalla", jota tietäjät loihtien tekivät. Kun oli viinalla voideltu, pantiin vielä siihen ihraa ja karvaisella lampaannahalla käärittiin. Jos loukkaus oli puun satuttama, niin piti siitä ottaa pois "puun vihat": paineltiin kylmässä vedessä kastelluilla lastuilla ja loihdittiin.

Ajos oli alussa punainen, "mutta siihen tuli pian pään paikka". Sitä paineltiin kolme kertaa raudalla, esim. semmoisella avaimella, jonka tekijää ei tiedetty, ja sanottiin:

"Tphyi, jos sinä kasvat, niin kasva Turun tuomiokirkon kokoiseksi, jos et kasva, niin painu maahan!"

Paleltuneesta otettiin ensin pois "kylymän vihat", sitten keitettiin männynpihkasta ja virtsasta voide ja hakattiin ohut tuohi tai petäjänkuorilevy puukon kärellä "sen tuhannen seulaksi", siihen siveltiin voidetta ja pantiin paleltuneelle.

Palaneesta ottivat loihtijat "tulenvihat" pois ja voitelivat sitä sorkkarasvalla, jota oli eläinten sorkista uunissa "räyvytetty". Käytettiin myös kermaa ja sokeria sekä "liintöljyä".

Kengänhieromaan pyyhittiin tervaa ja paistettiin "valakiapaisteella" ja pantiin paperia päälle. Poltettiin myös kenkärajaa ja sitä tuhkaa tervaan tuhrittiin.

Klihtuunit, känsät jaloissa, tervattiin ja tulen loisteessa kuumennettiin.

Madon panemaan käytettiin väkevää portaanpäämultaa, johon monasti vettä oli heitetty. Pantiin myös pahkakuppiin kuparia, hopeaa ja suoloja veteen ja kierrettiin ja pestiin kipeää kohtaa.

Maahisia oli lento- ja tulimaahinen. Lentomaahinen tarttui niittymaiden ruostevesistä jalkoihin ja nousi ylemmäksikin. "Sitä oli ylön paljo seurakunnan keskuuvesa". Siihen käytettiin tervaa ja pikiöljyä sekä poroa ja hoideltiin tulen paisteessa. Voideltiin myös ammoniakilla, tärpätillä ja piiköljyllä. Tulimaahinen tarttui liedestä useasti lapsiin, mutta voi esiintyä myös aikuisissakin. Sitä pestiin vedellä ja vesi vietiin yhdeksän varaseipään juureen. Paineltiin myös turpailla, joita varaseipäiden juurista veitsellä leikattiin, ja taas pantiin paikoilleen. Jotkut painelivat siankärsällä.

Ruusuksi sanottiin sitä, kun "tulimaahinen ampui pään puoleen". Siihen tehtiin lääke, jossa oli yhdeksänsistä ainetta: roppavoita, tulikiveä, nasinanmarjoja, katajanmarjoja, tupakkia, ruutia, alunaa, merihiiltä eli "vahingonvalakian hiiltä" ja tervaa. Pestiin sitä myös "ruusuve'eliä", jota oli laskettu 9 kertaa saunankiukaan läpi ja pantiin päälle "ruusutukko", jossa oli hamppua, tervaa, liitua ja tiilikivenjauhoa 9 kertaisesti.

Koi oli joskus sormea syömässä. Silloin tehtiin "kointukko" eläimen emätinkalvosta tai rakosta ja sen sisään pantiin viinaa ja nasinanmarjoja. Jotkut pistivät koisormensa kiehuvaan veteen. "Piti röhki tupata".

Syyhy voi tarttua toisesta ihmisestä, taikka metsästä ja useasti myös saunasta, jos ei oltu varoillaan. Pitikin, kun vieraaseen saunaan meni kylpemään, ottaa 3 vihdan lehteä lavoilta ja viskata laattiaan ja vetää risti istumakohdalleen. Toiset vielä sylkäsivät lavolle ja sanoivat:

"Tphyi, pois p—a altani, istun päälles!"

Syyhyyn keitettiin voidetta "lehemänkengäsä", kynnessä, 9:stä aineesta: roppavoita, ruutia, lampaan papanoita, katajanmarjoja, tulikiveä, veneenvoidetta [tervaa ei saanut sanoa tervaksi, vaan veneenvoiteeksi], tupakkaa, alunaa ja viinaa. Sanottiinkin: "yheksänlaista kuin syyhynvoiteesa". Saunanlöylyssä sitten syyhyä voideltiin.

Rohtumia voideltiin sorkkarasvalla sekä kermalla. Tulesta tulleita rohtumia, "tulirakkoja",paineltiin tuhkalla. Otettiin kolme kertaa liedestä tuhkaa, joka kerta eri kohdasta, ja kastettiin veteen, painettiin rohtunutta ja pantiin tuhka paikoilleen. Kastettiin myös uuninluuta, kun uunia päästiin luutimasta, vesiastiaan ja sillä vedellä rohtunutta valeltiin kolme kertaa, välillä aina ilmaa kaapaisten sanottiin:

"Jos sin' oot tuulesta, mene tuuleen!"

Sitten:

"Jos sin' oot ve'estä, mene vetteen!"

ja:

"Jos sin' oot maasta, mene maahan!"

Savipuolia parannettiin siten, että neulankärellä vetäistiin siihen "viisloppinen" yhdellä vetämällä, ja viimeisestä sorkasta vedettiin pitkin ruumista alas saakka ja neula heitettiin menemään.

Plaattoja eli överfläkkejä, kesakoita, pestiin sammakonkudulla.

Syylät ajettiin pois näin: tehtiin kolmesta lastusta, lepän-, koivun- ja haavanlastusta tuli ja siinä visapääpuukkoa lämmitettiin. Pestiin kolmasti syyliä vedellä ja sanottiin:

"Jos sin' oot maasta, niin mene maahan! Jos oot ve'estä, mene veteen! Jos oot kuumasta ve'estä, mene tuohon nuotioon!"

Sitten pantiin roppavoita päälle ja sillä kuumennetulla puukolla hangattiin. Sitten taas pestiin ja voideltiin, tehtiin se kolme kertaa.

Liika oli ihon värinen kuhlu, joka liikkui nahan alla silmälaudoissa tai muuallakin ihossa. Sitä paineltiin visapäällä puukolla taikka puun kylestä leikatulla mallukalla, "puunliialla". Puunliikaa lämmitettiin ja sillä hierottiin kuun 3:na ensimäisenä torstaina.

Kissannäppyä eli näärännäppyä, mikä oli silmäluomeen tullut, pyyhittiin kissanhännän nokalla, johon oli sylkäisty.

Rikka jos meni silmään, otettiin pois nuolemalla, taikka oltiin hengittämättä, puristettiin toisella kädellä nenästä, toisella kohotettiin silmälautaa, jolloin rikka tuli itsestään pois.

Siikanen jos menee silmään riihellä, niin syöpi se itsensä sisään ja tulee jostakin toisesta paikasta pois.

Silmäpaskoon käytettiin "tissimaitua". Sitä piti saada semmoiselta ihmiseltä, joka oli tehnyt jalkalapsen.

Hammasta kaiveltiin, jos sitä pakotti, "pyhän puun lastulla", jota saatiin ostaa apteekista. Tehtiin myös "hammassuoloja". Saunankiukaan päällä kahta kiveä kourasta kouraan vaihdeltiin ja niitä sitten lavoilla suolain päällä hiottiin vastakkain ja suoloja pantiin hampaankoloon.

Kynsien juuriin tulee "lihapistoja", jos pyhänä leikkelee kynsiänsä. Leikatut kynsien palaset on pilkottava hienoiksi ja heitettävä uuniin, ett'ei piru saisi niistä tehdä venettä.

Niveltyminen voi tapahtua kalvosessa tai nilkassa. Sitä hieroskeltiin ja sitaistiin siihen "venymälanka". Venymälankaan tarvittiin kolme eriväristä "hikilangan" [pesemätöntä villalankaa] palasta, johon samalla vetämällä tehtiin 9 solmua. Tekijä istui sitä tehdessään kynnyksellä — voi istua vain tuolillakin — vielä parempi, jos semmoisella kynnyksellä, jonka ylitse oli vainajaa viety, ja selkänsä takana teki solmut. Pertaan muori vielä luki luvut ja siunasi langat polvillaan uunin edessä. Muori loihti:

"Hiukahtu se Jeesuksella hevosen jalaka sivulla sen sinisen sillan, pääsä portaan punasen. Tuli kolome kunniallista vaimoa: Suoni-Liisa, Suurus-Marketta ja Rakennus-Valapuri-vainaja."

Myös niisiä tai vanhaa verkkoa, missä oli solmuja, käytettiin venymälankana.

Kohtaus oli, "kun tuli oikein vilu ja tärisytti ja haukotutti ja teki pään kipiäksi ja venytytti ja kaskotutti". Pantiin laattiaan selälleen ja piekalla (leipälapio) mitattiin ristiin oikean käden sormista vasemman jalan varpaisiin ja sitten päin vastoin. Kumpi puoli oli lyhyempi, sitä venytettiin, ja taas mitattiin. Kolme kertaa piti mitata.

Pistos kun oli, niin siihen tehtiin "pistosvettä" siten, että vettä kaadettiin 9 kertaa läpitse jostakin reijästä, esim. jakkaran istuimen läpitse, ja juotiin sitä vettä.

Reväsin saattoi hartiat kipeiksi sekä sydänalan araksi. Siihen tekivät tietäjät "reväsinviinaa".

Rouhaus oli selässä ja siihen tarvittiin madonnahka, joka pantiin airokkaan nahan sisään ja sidottiin paljaalle iholle vyötäisille.

Pöhötys jos sattui ja "altisti henkiä", keitettiin kuorituista katajanjuurista vettä ja juotiin.

Sisusvikoihin ja vatsankouristuksiin keitettiin mustikoita taikka johanneksenkukan keltaisia nuppuja maidossa. Nautittiin myös "pursinkurttiviinaa" taikka vettä. [Pursi, eräs juolukannäköinen väkevähajuinen kostean maan kasvi.]

Yskään keitettiin ja juotiin "kanervavettä" [kanerva, suopursu], vatukanlehtiteetä, koivunpakkulavettä.

Kylmääntautiin, vilutautiin keitettiin maidossa "seinäkeltoja", joita vanhoissa seinissä kasvoi, ja juotiin sitä. Myös kahvin seassa nautittiin etikkaa.

Keltataudin lääkkeeksi käytettiin maitoa, jossa oli keitetty Johanneksen kukkia ja keltakukkia. Ellei se auttanut, keitettiin puuro, johon ainekset, jauhot, suolat ja voi oli kerjätty 9:stä talosta. Sen verran vain kerjättiin, jotta kaikki kerralla voitiin keittää ja taas kaikki kerralla syödä.

Rupulia, isoarokkoa sairastavaa paineltiin sikokarsinan pahnoilla.

Lastenkin tauteihin ja hoitoon oli lääkkeensä ja neuvonsa. Jo heti, kun lapsi oli syntynyt, varasivat lastenmuorit sen siunauksella kolmiyhteisen jumalan nimeen ja panivat sekä lapsen kapalokseen että äidin päänpieluksiin kirjanlehtiä. Toiset tekivät varoja jo myös "hammasmatua" vastaan: painelivat lapsukaisen hampaattomia ikeniä kovasimella, millä teräkaluja hiottiin. Sitten kun lasta kylvetettiin, piti hänelle erittäin pirauttaa kolmasti pikku tilkkanen "osalöylyä", jotta ei lasta "umpilöylyssä" kylvetetty, muiden löylyssä pelkästään. Lapsen pesuveteen "krapattiin" kultaa, hopeaa ja vaskea. Ja pesuvesi vietiin pihalle aina samaan paikkaan, semmoiseen, mihin ei oltu ruumiin pesuvesiä kaadettu.

Sampailla kun lapsi oli elikkä oli troskisuu hänellä, niin annettiin "troskimaitua". Oli tuotu Oulusta Salmen suusta "troskeja", näkinkenkiä; niitä "krapattiin" maitoon ja annettiin lapselle.

Kun suu oli nahaton, pantiin sammakko suuhun.

Harjaksia tuli lapseen, jos äiti "valtavana", raskaana ollessaan oli pieksänyt sikoja, tuli oikein karjunharjaksia, kovia piikkejä, jotta lapsi niiden takia kovasti huusi. Tehtiin nisujauhotaikina ja vähän siirappia pantiin sekaan ja sitä hierottiin lapsen selkään kiertiäisiksi. Sitten paineltiin vaatteella ja "harjakset" tarttuivat siihen.

Napa kävi joskus visvomaan, kun nuora oli leikattu. Silloin äiti kasteli alunaa suussaan ja pyyhki sillä kipeää kohtaa. Jos napa oli iso, niin pantiin nasinanmarjoja "kretaan" ja sillä voideltiin.

Kun lapselle ilmestyi ensimäinen hammas, "pieksettiin" lasta niin, että se kävi itkemään. Siitä ei lapsi enää toisia hampaita saadessaan ollut kipeä.

Hammas kun lähti suusta, viskattiin se uunille ja sanottiin:

"Ota lukki luinen hammas, anna rau-rautanen sijaan!"

Korvat kun vuosivat, pantiin niihin rintamaitoa taikka jäniksenvettä.

Eltta oli lapsessa, kun se oli "väiväröinen, jotta kitui". Silloin sidottiin hänelle kaulaan "elttapussi". Se tehtiin punaisesta vaatteesta pikku pussuinen ja sen sisään 9:nlaista ainetta; pirunpihkaa, kamvärttiä, lukin verkkoa ja elävä hämähäkki navetankatosta, tulikiveä, mettiäistä, nasinanmarjoja, nokea saunankatosta ja löökiä. Mustalla nauhalla sidottiin pussi lapsen kaulaan.

Puristustauti jos ilmeni lapseen, poltettiin lapsen paita kodassa padan alla.

Painajainen ilmestyi useasti jo lapsiinkin "huuattajana". Painajainen oli semmoinen painava, joka tuli monenlaisista pelästyksistä, taikka oli taas joku paha ihminen sen lähettänyt, taikka voivat pahat kuolleet, ja hyvätkin, jos niitä oli pahoin kohdeltu, esiintyä painajaisena. "Semmoset hurmahenget, kirouksen alla olevat henget lepää päällä. Ja kun on semmonen ilikiä ihiminen, jolla on paha haltia, niin se kun kattoo lasta, niin se tarttuu." Jos lapsella oli painajainen, vedettiin sen ylle kapaloksen päälle isän housut ja pantiin lapsi vasempaan kainaloon makaamaan. Keitettiin vielä kuparikattilassa vettä, johon raaputettiin kultaa, hopeaa ja vaskea, ja vedellä pestiin lapsi. Lopuksi lapsen vuode "tulitettiin". Tehtiin tuli pankolle ja sen päällä tilavaatteita liikuteltiin ja kätkyt kierrettiin tulella. — Painajaista myös loihtimalla ajettiin pois:

"Kenen oot asiamies, niin mee isäntäs iltaselle, emäntäs einehelle, pahas eillä, hyväs jälisä, käy itte keskivälisä! Keuhkonsa kiertyköön, maksansa maatukoon, suusta ulos, sieramista sisään, yheksän kertaa päänsä ympäri."

Sitten "karehuttiin" ja paukautettiin jollakin aseella oveen.

Eläinten tauteja oli myös varsin useita.

Köhä oli tavallisin hevosen tauti. Sitä hoideltiin "kulumuilla", tallin ylisiltä kerätyillä heinänsiemenillä ja -varisteilla, myös viinalla sekä ohrilla, joita kiehutettiin vedessä ja säkissä ripustettiin hevosen päähän.

Nori oli joskus hevosessa nostaen kuhmuja. Ilves-Heikki oli parantanut norin vetämällä linnun jouhiansoja kuhmujen läpi niin, että märkä pääsi pois vuotamaan, sitten vedellä hautomalla.

Letty oli paha tauti, eläin heittäytyi maahan ja vyörytteli ja helposti kuolikin. Lääkkeeksi annettiin väkevää kahvia taikka suolavettä ja suolamaitoa, joskus ampiaiskennoa ja kivihiiltä. Kauvan kestävään "pitkään lettyyn" tehtiin yhdeksänlainen lääke: poltettuja hampunrohtimia, pääskysenpesää, käärmeen kettä, kahvia, viinaa, nasinanmarjoja, maitoa, virtsaa ja pirunpihkaa.

Umpitauti eli umpiletty, vesiumpi, voitiin paraiten parantaa, kun noudettiin "pappilan trekoolista päärseliruohoja", joita vedessä keitettiin ja juotettiin.

Ampumatauti oli kaikkein pahin. Siihen useasti kuolikin paikalla ja "paljehtui" kovasti ja sydämen puoli oli musta kuin kuolleella verellä. "Se oli nuoli, joka ampui syämen kautta." Siihen ei tiedetty mitään muuta kuin "ommaa vettä astiaan ja kaataa suuhun".

Väiveitä kun oli eläimissä, niin tuhkaa seulottiin selkään ja sitten pestiin pois. Myös eläväähopeaa pantiin korvien juuriin sekä poltettiin päresoitolla korvien neniä ja palanut karsta raaputettiin karvojen juureen.

Lampaat ja vasikat kun eräässä talossa kerran olivat sairastelleet ja kuoleskelleet, tapettiin lammas ja lyötiin pää pois kirveellä ja verta sivuttiin ovipieliin ja räiskyteltiin ympäri ovipieliä. Toisessa talossa taas oli talonmuori, kun eläimet eivät tahtoneet menestyä, kantanut sairaan vasikan pellolle, tehnyt suuren rovion ja polttanut vasikan, käytellyt polttouhrina. Sitten haudannut tuhan peltoon.

Oli sitten omat kotoiset hierojat ja kupparit ja suonenavaajat, jotka monista pahoista päästivät. Kun jäsenet olivat jäykät, niin hierojat niitä norjentelivat, kun taas hartioita repi, jalkoja pakotti ja päätä pyörsi, niin imetettiin kuppasarvia milloin mihinkin. Muuan isäntä oli tavannut panettaa 15 sarvea: niskaan 1, hartioihin 8, ristiluille 2 ja kumpaankin jalkaan 2. Toinen ukko taas, täysiverinen vaari, oli tarvinnut — 32 sarvea. Selkään oli pantu sen kuin mahtui, sitten niskaan, käsiin ja jalkoihin ja jokapaikkaan. "Nyt onkin aika lahti eesäs!" olikin tavannut kupparille sanoa. — Pakottavia sääriä toisinaan "kassattiin". Kuppiveitsellä hakattiin pitkin säärtä hienoja haavoja usea rivi, ja niistä tihkuva veri pyyhkittiin päreen reunalla pois. Suonen avaajat taas suoniraudallaan availivat veritiehyeitä ja laskivat pois "liikaa verta", kun ensin olivat sitoneet jäsenen avattavan kohdan yläpuolelta. Suonenavaajia oli ennen ollut Nilkku-suutari ja Pekkalan Maijastiina, "iso ämmä". Hierojia ja kuppareita oli useita vanhoja ämmiä.

Kansanrunous ja vanhat leikit.

Pitkinä talvisina iltapuhteina, kun tervasroihun paisteessa taikka päretulen tuikkeessa pirtissä työskenneltiin, kun lepattava valo hämärissä nurkissa kummitteli ja naisväen rukit karsinapuolessa hyrisivät, silloin "iltakauvet vanhat ukotkin istuivat ja arvottelivat toisiansa ja koettivat saaja Hymälään". Paljon olikin heillä ennen arvoituksia, yksi keksi yhden kumman, toinen vielä mokomamman muisti. Käytiin siinä taivaasta alkaen matalaan maantiehen asti kaikki luotolaisen käsitepiiriin kuuluvat asiat ja esineet. Sille, joka ei arvannut, sanottiin:

"Hyh, hyh, hyh, hyh, Hymälään, Hymälän koirat haukkuu! Mene, piikani, poikani kattomaan, misä vieras tulee!"

Pantiin eteen esim. tämmöisiä arvoituksia:

"Kamppi seisoo kankaalla, kaheksalla kantapäällä."

Se oli tuulimylly, samoin:

"Neljä neittä perävilikkaa juoksee, eivätkä koskaan toisiansa sauta."

Saunan kiukaasta sanottiin:

"Ämmä loukosa, sata haavaa pääsä."

Uunin luutimisesta:

"Lato täynnä lampahia, pöyrypää ulos ajaa."

Kuutamosta:

"Jänes juoksi jäätä myöten, kultakuppi kainalosa."

Harjasta:

"Lyhyt akka lylleröinen, paksu pää palleroinen, kaiken kansan korvesta kokuaa."

Lehmän sarvista:

"Haapa Hallelan mäellä, koivu Kollan kankahalla, juuret yhteen juttaa eikä latvat laukiakkaa."

Sormuksesta:

"Onneton, ponneton, pohjaton, kanneton, ja tuoretta lihaa täynnä."

Vihdasta:

"Kyynärä karvaista, pivo paljasta."

Useasti myös hämärä pirtti ja pienistä ikkunoista tuijottava musta yö toivat muistoon monet kummitusjutut, kertomukset "joutavan väen" ja manalaisten liikkumisista, vuoripeippopakinat ja haltijatarinat sekä muut tarinat ja sadut, joilla iltaa lyhenneltiin. Ulkona myrskyävä meri ja Takarannalta kuuluva pauhu saattoivat esille taas monet haaksirikkotarinat sekä kesäiset Ruotsinrannan pyyntiretket muistoineen. Niitäkin välillä vaihteeksi haasteltiin.

Mutta muiden työskennellessä ja tarinoidessa soudattelivat äidit lastaan kätkyessä ja lauloivat tuutilaulun toisensa jälkeen. Olikin laulavilla äideillä niitä muistossa, jotta laulaakkin: yhden kun lopettivat, jo toisen alottivat. Vanhaa tuttua "nurmilintua" voivat laulella:

"Nuku, nuku, nurmilintu, väsy, väsy, västäräkki, kyllä sinun Herra herättää, Maria maata panettaa, koivunoksa oikaisee, vittanvarpu virvottaa, lämmin leipä lepyttää, kalakukko kiekuttaa!"

Lauloivat myös:

"Uni-Matti ulukua kysyy, unenpoika porstuasta: onko lasta kätkyessä, pientä peitetten sisäsä?"

Olivatpa oppineet katkelman ikivanhasta luomisrunostakin. Lauloivat lasta tuudittaessaan:

"Pääskyläinen päivälintu, lenti koko kesäsen päivän, haki lehtua levätäksensä, mannerta maataksensa, löyti kiven lipon. Laiva kaatui kalliolle, kiven lippo palliolle, josta kasosi kaunis saari, uhkea metsä siihen saareen. Pääskyläinen päivälintu taas sai hakia pesän sijaa, taas sai lentää kesäsen päivän, ennenkuin sai pesän sijan."

Paikkakunnaisiin aiheisiin oli sovitettu tuttu "pium paum":

"Poum paum polarinkello, pium paum pilarin kello, Kivijärven kirkonkello, Sunijärven suuri kello, Läntisjärven lämppäkello, Kortesjärven koria kello, papinlesken lehemän kello, lukkarin muorin Lumikin kello, Raution muorin mustan kissan tiuku."

[Tuutulaulussa mainitut pikkujärvet ovat saarella.]

Isompaa lasta "köröteItiin" polvella ja laulettiin:

"Körö körö kirkkoon, pappilan muorin penkkiin, ruskialla ruunalla, harmajalla hevosella!"

Vielä hauskuteltiin lapsia kaikenlaisilla leikkilauluilla. Semmoisten aiheet olivat usein aivan paikkakunnallisia. Esim.:

"Ensimäinen oli Eskon Villu, toinen oli Toikin Ruupe, kolomas oli Kokki-Olli, neljäs oli Nevanperä, viijes oli Virpi-Iikka, kuuves oli Kuuston Jussi, seittemäs oli Sepän Heikki, kaheksas oli Kanto-Aata, yheksäs oli Yyrin Matti, kymmenes oli Kynä-Antti."

Samoin tunnettu "mikä yksi":

"Mikä yksi? minä täsä. Mikä kaksi? kaksi silmää pääsä. Mikä kolome? kolome jalakaa pannusa. Mikä neljä? Neljä tissiä lehemällä",

ja sitten: viisi kouraa härkkimessä, kuusi kapulasta reessä, seitsemän tähteä Otavassa, kahdeksan vannetta tynnyrissä, yhdeksän reikää ihmisessä, kymmenen kynttä varpaassa.

Kylän eläjistä oli taas sommiteltu leikkiruno:

"Pulukkinen pakkari, Perä-Juho lahtari, Paavon Erkki porvari, Juho karvari, joka harjalla kyntää, Perttunen kankuri, äijä katajia hakkaa."

Mutta kun joutui pyhäpäivä lepohetkineen, riensivät nuoret kylään, kokoontuivat jonkun hyväntahtoisen naapurin isoon pirttiin kisaamaan. Tanssittiin piirileikkiä, kätkettiin kiveä, pantiin "aitaa raitaa", oltiin "ämmä-äijäsillä", "panttisilla". ja monilla muilla. Piirileikissä laulettiin esim.:

"Muori meni kaupalle kaikkein piikain kanssa, Kaikki piikat kaunihimmat, oman muorin muotoiset, lentää kuin taitaa oman kultansa kanssa. Avatkaa nyt portin ovi, että muori pääsee sissään, ja katto yhtä, katto toista, mikä niistä paras on."

Laulettiin myös kaunista somasävelistä:

"Hyvää iltaa mun kyyhkysen', ja se ihana kukka, laske kätes käteni pääll', tule kanssani rinkiin! Tule hyppään, tule tanssaan, tule kansani aina yhesä olemaan! Tämän maailman ihmiset on kuin villikarhut. Mitä me heistä, mieli meillä aina yhesä olla. Kun aika tulee, niin kuollaan, ja kuollut kuunteleepi hauvas. Sieltä viimein ylös noustaan ja kunnian kruunuilla koristetaan."

Kiveä kätkettäessä saneli kätkijä:

"Sotken saavia, kätken kiinasta. Arvaa, kellä kulla kivi on! Ei oo omasa kourasa, pistin pikku kissan plakkariin."

"Aitaa-raitaa" pantiin joukon ympäri, joka oli istumassa laattialla "naureina":

"Aitaa, raitaa, kivikkohon, kavikkohon, vaskisilla seipähillä, kultaisilla aijaksilla, jott'ei nuo Piippolan, Paappolan pahat akat pääsisi mun naurismaahani."

Sitten käytiin tutkimassa "naurista". Koeteltiin tukasta: "joko on kaalella?" ja leuvan alta loskautettiin: "onko raikas?" Hampaat kun loskahti niin: "raikas on!"

Hauska näytelmällinen leikki oli "ämmä-äijäiset". Istuttiin ympäri pirttiä, yksi kulki keppi kädessä nilkuttaen vuoroon jokaisen luona neuvon kysynnässä: "toisesa talosa on semmonen äijä-käppyrä, kuin min' oon ämmäkäppyrä, housunperä hommeesa. Se vaatii mua, ja minä sitä. Saanko minä sen?" Jos kysytty vastasi: "saat!" niin kysyjä tanssi ja lauloi:

"Nyt hyppään, nyt tanssaan, nyt kulutan kultakenkäni kannat."

Mutta, jos vastattiin: "et saa!" lauloi kysyjä:

"En hyppää, en tanssaa, en kuluta kultakenkäni kantaa."

Sitten kulki kysymässä: "tuutko häihini?" Vastattiin: "tulen!" Kysyjä neuvoi: "tuo kiffelin kaffelin pöytätuuki tullesas!" Tämän jälkeen kävi tiedustelemassa: "minkälaisella hevosella tuut?" Vastattiin, kuka mitäkin: "yksijalkaisella", "kaksi-", "nelijalakaisella" j.n.e. Sitten jokaista vuoron perään vietiin "häihin" sillä kyydillä, millä kukin oli sanonut kulkevansa. Ja taas kävi kysyjä tietämässä: "rupiatko piikaksi?" (tai rengiksi). — "Rupian." — "Mitä tahot palakaksi?" — "Kymmenen markkaa!" "Piikoille" ja "trenkeille" määräsi "ämmä-käppyrä" työtä: kenen pani vettä kantamaan, kenen puita pilkkomaan, kenen saunaa lämmittämään, "saunapiijaksi". Kun "sauna" oli joutunut, vietiin ämmä sinne, kantaa retuutettiin johonkin nurkkaan, jossa istutettiin tuolille ja luutatyngällä "kylvetettiin".

Keväällä heittivät pojat "seinärahaa" ja kesällä "krooppirahaa". Olivat myös "linnapallosilla" ja heittivät "plootuja". Yhdessä tyttöjen kanssa oltiin "polttopallosilla", ja väliin taas innostuttiin "hippasille", "kuuropiilosille" sekä "näkkisille". Näkkisillä oltaessa oli yksi "isä-äitinä", jolta toiset kävivät kysymässä:

"Isä-äiti, ammosuu, pääsenkö mä kyllään?"

Leikin alkaja määrättiin luvuilla. Semmoisia oli esim.:

"Uulon, tuulon, helsinkkoo, kemelistä, kolomioo, viijenleppä, vilttikoo, saarnanseppä, sahti, knihti, ellermiina, maijamaa, pukkitauti, porttu pois."

sekä:

"Ipperi, pipperi, piiraa, päärää, puppis."

Sananparsia laskee luotolainen niinkuin muukin suomalainen aina tilaisuuden sattuessa. Niitä voisi vielä kertyä satoja, jos kävisi kirjalle panemaan. Niitäkin muuan näytteeksi:

"Työ on survanto, työ on jauhanto, työ seklanto, työ kaikkiappäin. — Parempi papin vihoisa, kuin sepän vihoisa. — Suo Jumala vihattavaksi, älä voivoteltavaksi: kyllä vihattava aina pärjää, vaan voivoteltava se on surukia. — Kaipotellen kalansaanti, levitellen lehemänanti. — Keppi on kolomeen asiaan tarpeen: herrain komeutta, vanhan ihimisen turva, pahan ihimisen kuri. — Ei aseppuuta kokematta oteta. — Ei tamma niin paljon varsoja tee, jotta itteltä länget putuaa. — Akka hakkaa, puolen taittaa. Kamalapa on kirnua nuolla: ei ylety kieli, eikä mahu pää. — Siinä tyhymä toimensa näyttää, josa ei viisas osaa aatellakkaa. — Itte kiitän ittiäni, itte mä tapani tunnen. — Tulee vanhuus, niin ei jää kun rusto jälelle."

Luonnonilmiöistä ja ilman ennustamisesta.

Alituisena "meren hengessä" eläjänä, ahkerana merellä liikkujana on luotolainen tottunut katselemaan merta ja muutakin luontoa avoimin silmin, ottamaan selkoa luonnonilmiöistä ja niistä vastaisia ilmoja ennustamaan.

On huomattu, jotta merivesi ei ole kauvan "kohallaan", se nousee tai laskee. Kesäsydämenä se useasti on enemmän aikaa alallaan, mutta jos on sade uhkaamassa, niin se laskee, ja sitten taas heti nousee, "käy vettä noutamasa". Kovasti se nousee "tormien" ja pitkällisten sateitten edellä. Keväällä jäiden lähdön aikana on merivesi aina hyvin alhaalla, mutta sitten "kesän päällen" se kevätkesällä nousee. Syksyllä se on korkealla, mutta taas talven tullen se käypi "verraten hyvin alhaalle". — Juhannuksen ja Jaakon välillä meri "kukkii". Se nostaa silloin kaikenlaista roskaa pinnalle: liivaa, papua, ahvenruohoa ja kaikenlaista merenryömää, jotta aivan on "krööninä" meri, kun on tyven. Pois se oksentaa kaikki, edellisenä syksynä hukkuneet ihmisruumiitkin nousevat ylös. Kun tulee vireä tuuli, niin se ajaa kaikki rantaan. Jos ei meri niin puhdistaisi itseään, niin ei siihen lopulta mahtuisi mitään. — Myrskyjen aikana talvella nousee jäälle rantapuoliin "luojevettä", jää sitä niinkun "pukkaa" maalle.

Taivaalla on paljon huomioon otettavaa. Talvi-iltoina leimuavat pohjoistaivaaila komeat revontulet, joita luotolainen myös sanoo "taivaan valakioiksi". Ne syntyvät, kun Ruijan merellä on kova ilma ja aallot lyövät kallioihin, jotta "suolanen vesi ottaa tommeen yön pimeyvesä" ja heittää välkkeen pilviin. Kun seisahtuu ja katselee niitä, niin siitä ne yltyvät ja oikein remahtelevat ja säileet lyövät taivaan laeile asti. Pakkasiksi ne palaa, mutta kun ne hulmahtelevat yli taivaan, tulee merituulet.

Ruskaa kun on iltapäivällä, niin se on merituuleksi ja tulee lauhat ilmat, kun sitä on aamulla, tahtoo tulla sade.

Vesikaari muistuttaa sitä Noan aikuista vesitulvaa. Se ottaa vettä jostakin, taivaalle imee, ja se tietää sadetta.

Kun aurinko "kahalaa", ei selvästi paista, vähän näkyy, tietää se sadetta ja nöyrää säätä. Kun taas aurinko "torveilee", ottaa semmoiset säteet, tietää se nöyrää ilmaa.

Päivänsappi on, kun "aurinko paistaa kasakkoin kansa". Jos se on edellä, niin se tietää "entistä", jos jälessä, niin "uutista".

Pieni kuun kehä ennustaa isoa nöyrää säätä, mutta iso kehä pientä nöyrää ilmaa.

Minne käsin tähti lentää, sieltä rupeaa tuulemaan.

Keväällä saavat luotolaiset useasti ihailla maannousua, toisinaan "kun maat nousee niin, jotta Kellon karitki näkyy." Se on pakkasten edellä.

Ukkonen on jumalallinen voima, Herran voima. Eikä se kärsi, jotta sitä pilkataan. Kun ukkonen lyöpi valkiaa ja jyrisee, pitää siunata ja olla hiljaa. Eivät lapset saa silloin telmätä eikä juoksennella. Jota varemmin keväällä ukkonen "panee", sitä lämpöisempi kesä tulee. Syksyllä "hiljasin" jos ukkonen jyrähtelee, tulee seuraavana kesänä hyvä vuosi.

Yönpimittäjä lyödä läväyttelee "pitkät aukeimet" öisin ja myöhäisinä iltoina, kun kesän valoisat yöt elokuun lopulla alkavat hämärtyä. Sitä sanotaan yönpimittäjän valkiaksi [Kalevantuli], siitä kun alkavat yöt sitten pimetä.

Tuulista tiedetään, että

"Itä tuopi talaven, itä kesän, itä viimeisen tuomion." "Itä ei heitä ennen tuulemasta kun sattaa." "Lännestä ei saja päälle kuuen tiiman."

Kun pohjoisella pauhaa, niin se tietää, että on tulossa pohjatuuli, ja etelärannan pauhu ennustaa etelätuulta.

Sumu tekee merellä "meripimeän" ja puskeutuu toisinaan maallekin paksuna hallavana "pöhkänä". "Syksyllä on sumu suveksi, keväällä talaven jatkoksi."

Pilviä putoaa toisinaan taivaalta ja löydetään kedolta limaisina kappaleina. Sitä otetaan talteen, ja kun sattuu tulipalo, kierretään sillä palopaikka ja sitten se viskataan tuleen. Siitä tuli talttuu.

Lumen jos sataa lehdille, tulee pitkä kevät. Jos lumen sataa sulaan maahan, tulee tautinen vuosi. Jos taas talvella on lunta paljon oksilla, tulee hyvä ruisvuosi. Keväällä taas jos pelto jo on oraalla, kun vielä lunta viskaa, tulee sen parempi vuosi. "Kun minkä lumen huiluttaa äijän ravosta läpi, niin se pyssyy."

Hallavuotta ennustaa:

Kun käki tulee lähelle asuntoa kukkumaan. Samoin, jos käki kukkuu aikaisin keväällä, sillä se kukkuu:

"Leipää lehteen, hallaa hankeen." "Kahta hallaa ei ole samana vuonna: poutaa ja pakkasta."

Muita ilman ennustuksia on luotolaisella, esim:

Kun kajavat ja loukeet lentävät maalla, parkuvat ja istuskelevat kivillä, tulee "tormi".

Kuovi kun huutaa, se tietää pohjatuulta.

Kun vitsalintu valittaa, tulee nöyrä sää.

Kuikka huutaa pahaa ilmaa.

Kun savu laskeutuu maahan, tulee paha ilma.

Poudaksi sontiainen pörrää, kun se lentää hurraa iltasella.

Kun korppi talvella "klonkkuu", niin se tietää lauhaa ilmaa.

"Pyry pakkasen perästä, pakkanen pyryn perästä." — "Vilu varren kasvattaa, aurinko terän tekee."

Jos minkälaista ilmaa on ylikuulla, niin alakuulla on jo erilaista, kun täysilleen kuu tulee.

"Västäräkistä vähä kesään, Pääskysestä ei päivääkään."

Sotatarinoita.

Vanhojen luotolaisten kuulemme vielä haastelevan tarinoita muinaisista sotatapahtumista.

Isonvihan ajoista on vielä useita kertomuksia ja muistelmia. Seitsemän vuotta oli isoa vihaa kestänyt, ja ainakin kolmena vuotena olivat Hailuodon asukkaat olleet paossa. Monet olivat menneet Ruotsin puolelle Sanskerin kalasaunoille, ja sieltä käsin salaisin puolin käyneet kotipeltojaan viljelemässä. Muutamat taas olivat kerran olleet piilossa kotisaarella, eräässä syvässä suurien mäntyjen, korkeiden töyrien suojaamassa Hyypänmäen rotkossa, jota vieläkin sanotaan "Pakopirtin rotkoksi". Kerrotaan, että rotko olisi puilla ja turpeilla taitavasti katettu niin, ettei ulkoa ensinkään huomannut piilopaikkaa. Venäläiset olivat kulkeneet siitä ylitsekkin ja arvelleet vain: "tässähän on suo". Lopulta oli kumminkin pakolaiset löydetty ja kaikki surmattu.

Talven ajankin olivat vainolaiset Luodolla oleskelleet, milloin missäkin yltäisiänsä tehden. Juntin talossa olivat ottaneet emännän kiinni ja ripustaneet kodan kattoon ja poltelleet selkää, pakottaakseen häntä ilmaisemaan, mihin talon tavarat ja rahavarat oli kätketty. Mutta kun ei emäntä tiennyt sitä sanoa, olivat sentään viimein ottaneet kurjan alas. Arvaahan sen, millainen hän oli, kun nuotion päällä oli pidetty. Jonkun ryssän oli kuitenkin tullut emäntää sääli ja luvannut salaa toisilta, jotta "kunhan kuot mulle sukat, niin minä sun parannan". Emäntä luvannut ja ryssä nylkenyt koiransa ja pannut vastanyljetyn nahan emännän selkään palohaavoille. Pian oli selkä parantunut ja parantaja saanut luvatut sukat.

Haapalassa, joka oli komea talo Kirkkojärven takana, oli talon miesjoukko, 9 miestä, ollut syömässä, kun venäläinen tuli ja ympäröi talon. Yksi toisensa jälkeen oli miehet viety ulos ja tapettu. Sitten käyty etsimään talon rikkauksia, jotta "kyllä kai tällaisesa talosa pitäisi löytyä".

Perälässä kerrotaan venäläisten surmanneen 20 miestä, ja Kujalan pirtissä oli myös koko joukko tavattu tapettuna.

Talvella olivat venäläiset hiihdellen etsineet pakolaisia metsistä. Kerran hiihdeliyt Ruohokarin kurkulla koko joukko. Pari miestä ollut etempänä toisista etsikkomatkalla ja nähneet, kun Juntti hiihtää kahnutti Liisan, ämmänsä kanssa. Lähteneet niitä takaa ajamaan ryssät, ja toinen, parempi hiihtäjä, jo saavuttanutkin ja paljaalla miekalla tavoitellut. Silloin Juntti kääntynyt takaisin ja sommallaan survaissut ryssän suin päin lumihankeen.

Helposti ryssä keikahtanutkin, kun sukset olivat kannantakaisilla jalkoihin kiinnitetyt, miekkansakkin siinä hätäkässä pudottanut. Juntti, kun oli ryssää hangessa pitänyt, oli sanonut Liisalle: "Liisa, Liisa, pistä tuota s—naa silimään!" Ryssä hätäillyt: "älä silimään pistä, älä silimään pistä!" Mutta Liisa oli ryssän omalla miekalla pistänyt hänet kuoliaaksi. Samalla tavalla olivat toisenkin takaa-ajajan nutistaneet ja sitten kiireen kyytiä lähteneet hiihtämään.

Luodolla olivat venäläiset tappaneet ja syöneet kaikki lehmät, yhden toisensa jälkeen. Lopulta vain yksi ainoa lehmä enää ollut koko saarella, kaikkein nurkimmaisessa talossa, Äyrään takana Luukkaan Paavolla. Itse oli talonväki sen "kluvunnut" ja syönyt, ennenkuin venäläinen sitä ehti ryöstää.

Kirkonkellot kerrotaan upotetun Kirkkojärveen, ja siellä ne ovat vieläkin. Ei ole järvi antanut niitä ilmi, vaikka on etsitty.

Paljon oli Luodolla jäänyt tiloja autioiksi ison vihan aikana, kun eläjät olivat paenneet, mikä minnekkin, ja monet jääneet sille tielle, monet taas saaneet surmansa kotitanhuvilla. Nämä autiotilat olivat joutuneet kruununmaiksi ja niitä oli saanut sitten viljellä, kuka vain oli halunnut. Ja olivat niihin myöhemmin hankkineet ja saaneet perintökirjatkin.

Suomen sodan ajoilta on myös tarinoita. Siikajoen Pietolasta olivat venäläiset talvella tulleet "tikkatietä" Luotoon. Pappilaan olivat ensiksi menneet, nälkäisinä kuin sudet. Hentun Riitta Maija oli silloin ollut pappilassa piikana ja se oli kertonut, jotta yhtäkkiä tullut kartanolle Venäjän sota-armeija. Heti menneet navettaan, vaikka Maija sanonut; "ei sinne saa mennä!" Mutta ne työntäneet hänet syrjään ja menneet vain ja ottaneet navetasta lehmän ja "hajottaneet sen siihen paikkaan". Sotamiehet ottaneet suolet ja vetäneet niitä kouransa läpi, "noin vain", ja alkaneet paikalla syödä. Herrat olivat lihoja "puolustaneet" itselleen, vaikka "huonolle siivolle olivat lihatkin jääneet. Eihän sitä näläkäinen katto."

Muuta mainittavaa eivät olleet venäläiset silloin tehneet. Viinaa vain siellä täällä tahtoneet. Muutamaankin taloon olivat tulleet ja tahtoneet, jotta "viinuskii"! Mutta eukko oli lyönyt ronkkaansa, jotta "ei oo!" Ja sillä hyvällä ne menneet taas pois.

Ruotsin sotajoukkokin oli Hailuodossa käynyt, Väntelän talossa olleet yötä, "Linsporan" joukko. Oli ollut pirtti täynnä miehiä, kun palvelustyttö, "isäni äiti", tuli toiselta puolelta pihaa nukkumasta. Jokaisen isomman talon oven päälle oli se Ruotsin sotapäällikkö kirjoittanut, jotta "Linspora mars! Linspora mars!" Kahteen kertaan oli kirjoittanut. Venäläiset kun olivat sitten nähneet sen kirjoituksen, olivat jättäneet sen talon ja muut kanssa. Ne olivat ajaneet takaa sitä "Linsporaa".

Askerin talon lähellä "Sotamännyn" luona oli sitten ollut yhteenotto, "soittu, jott' oli niitä pääherrojakin muutama ammuttu". Ruotsalaisten päällikkö oli sanonut ennen tappelua väelleen, jotta "tänäpäivänä taitaa koira meitä pureskella". Tappelun aikana oli hän noussut veräjälle katsomaan taistelun menoa, ja siihen oli hän ammuttu. Häneen kyllä ei ollut tavallinen lyijykuula pystynytkään. Oli viimein keksinyt joku hopeanapin ja ampunut ja satuttanut. Se lienee jäänyt sitten siihen se koko "vastaan otto Ruottin puolesta". Mainittu "Sotamänty" on vielä pystyssä Askerin talon luona. Se on vahva lakkapää petäjä, yksinäinen aidanvieren seisoja, rosokylkinen, paksukuorinen. Monet syvät rosot näyttävät syntyneen siten, että on yritetty kaivaa petäjään ammutuita kuulia. Muuten on petäjän annettu seisoa rauhassa, vanhana muistona.

Jotkut kertovat, että "Sotamännyn" luona olisi pikku vihan aikana ollut tappelu "ja venäläiset hävesivät kovasti siinä".

Tuoreimmat muistot ovat tietysti "enkesmannikesästä" eli englantilaisten käynnistä Pohjanlahden perillä Itämaisen sodan aikana. Monet Luodon nykyiset vanhat ovat silloin jo parasta nuoruuttaan eläneet. Kahtenakin kesänä liikkui "enkesmanni" näillä main, oli kaksi "enkesmannikesää". Ensi kesänä

"vuonna tuhat kaheksansattaa neljä kuuttakymmentä, kesäkuusa kuluneesa, ensipäivän iltpuolla, tuli tänne tuorustaina, ennen helluntain pyhiä",

kuten kertoo tapauksesta eräs luotolainen "runoilija". Jo edeltäkäsin kuultiin sen käyneen Raahessa, jotta tiedettiin Luotoonkin odottaa. Ja pelättiin sangen kovasti. [Kellotapulissa on erääseen pylvääseen leikattu: "1854 K:an esivallan käskystä vartioitiin täällä vihollisen nimittäin enkesmannin ja frankriikin laivaston maalle tuloa". Joku vartija kai aikansa kuluksi puukkoaan käytellyt.]

Monet peittivät tavaroitaan, siemenrukiitaan ja omakeittoviinojaan maahan taikka kätkivät metsiin, jotta "tänne se nyt ensin tulee, kun tämä on ihan jaloisa". Vahteja asetettiin kirkon kellotorniin, Hyypälle ja Marjaniemeen, "sitä kattottiin joka niemen nokasta". Vuorottain oltiin kellotapulissa vahdissa. Oli annettu tapulivahdille määrä, että soittaa kellolla heti, kun Marjaniemestä annetaan merkki "luusipallilla", jotta englantilaiset rupeavat nousemaan maihin. Oli sitten siellä tapulissa vahdissa Sipon kirkonmies. Sattuivat silloin Englannin laivat juuri tulemaan näkyviin, rantaa eivät vielä lähestyneetkään. Sipo kun näki, hätäytyi ja huusi: "nyt on enkesmanni mais!" ja rupesi lyömään kellonkieltä laitaan. Silloin alkoi ihmistä juosta tapuliin kovalla kiireellä. Mutta eihän se vielä ollutkaan maissa, neljä isoa laivaa kellui kaukana selällä. Kävi se "enkesmanni" kyllä sitten maissakin Marjamemessä, mutta ei mitään kovin erikoista tehnyt, joitakin veneitä poltti. Piilin Kustu-vainaalta poltti ison matkaveneen, jolla kulettiin Malurissa, niin poltti, jotta pohja vain jäi. "Niillä oli semmoset aineet, jotta ne vain suilla veti ympäri venettä, ja se sitä myöten siinä heti paloi." Muutamilta kalamiehiltä, jotka olivat menossa Ruotsin puolelle, ryöstettiin "seelit ja viinat".

Sitten höyrysivät laivat Oulua kohti. Marjaniemestä oli kaikki luotsit viety pois Oulun taakse Sanginjoelle, ettei niitä vain "enkesmanni" saisi avukseen. Mutta olivat englantilaiset onnistuneet kaappaamaan muutamasta iiläisestä Ruotsiin purjehtivasta jähistä — polttivat sen Luodon rannalle sekä erään toisenkin, Halosen Jussin jähin — erään Pohjanlahden väyliin perehtyneen miehen, Ananias Mikkelssonin, joka juopottelun takia ei ollut luotsiksi kelvannut. Ananias opasti sitten englantilaisia Pohjan vesillä, missä vain liikkuivat, ja niiden mukana hän meni, minnehän meni, ettei sen koommin ole nähty, ei kuultu.

Laivat kun tulla porhalsivat merelle, niin Oulun rannassa laivamiehet ja jähtien omistajat kiireesti kokoilivat tavaroitaan talteen ja jähtejään laskivat rantaan — kekseliäs Jähti-Sipo väänsi jähtinsä pohjaan reijän, jotta alus joutui vesilastiin ja laski sitten sen pohjan alta ankkuriin. Rantaan tuli tykkivene, ja 3-4 miestä sousi maalle ja polttelivat useita jähtejä, mutta vesilastissa kelluva Sipon jähti pääsi sillä, että vain mastot kaadettiin. Virpiniemen luona polttivat englantilaiset oululaisen kuunarin ja Varjakan lähellä ison 3-mastoisen frekattilaivan sekä toisen keskeneräisen aluksen telakkaan. Vielä polttivat Oulun tervahovin ja useita makasiinejä. Kävivät englantilaiset kaupunkiakin katselemassa, ja laivat asettuivat meren selälle poikkikatujen kohdalle, valmiina ampumaan. Sitten helluntaimaanantai-iltana lähtivät he matkaansa pohjoista kohden. Kuivajoen suussa olivat taas yrittäneet maalle, mutta siellä muuan isäntä hylkipyssyllä ampunut perämiehen veneestä, ja veneessä olijat häätyneet kääntymään takaisin. Kädet vain olivat vilkkuneet yli laidan, kun olivat makuultaan yrittäneet soutaa. Tekosestaan ampuja sitten sai "kunniametaalin rintaansa". Kemissä käynnistä kertoo luotolaisen runo:

"Kävi konnat Kemisäkin lankut lauvat polttamasa, tervan hinnan nostamasa."

Raahessa olivat englantilaiset aikoneet polttaa kruununmakasiinin, mutta kun sanottiin: "olla niin hyvä, ei saa koskia, tämä on köyhäin hyväksi", niin olivat "niin armeliaita", etteivät polttaneet, vaan "antoivat anteeksi".

Kolttosistaan sitten jälkeen päin "enkeska-valtio" suoritti korvauksen. Jahti-Sipokin sai sata markkaa.

Sitten seuraavana kesänä tulivat englantilaiset taas Pohjanperän vesille, mutta eivät tulleet maihin, ulompana pysyttelivät. Kävivät aina Haaparannan "retillä" asti, josta hailuotolaiset suolajähdit kiireen vilkkaa pujahtivat toisen reijän kautta omille vesilleen.

Luodon Marjaniemessä käydessään olivat "enkesmannit" ottaneet kiinni pari luotolaista, Hentun talon rengin "Talakvistin Aatin", joka juovuksissa ollen meni heille viinaa tarjoomaan, sekä saman talon 12-vuotiaan poikasen, vielä elävän Jussi-vaarin, ja vieneet heidät veneeseensä, jopa aina sotalaivalle asti. Laivalla käynnistään osaa vanha Jussi jutella aika eloisan, vilkkaan mielikuvituksen vahvasti värittämän kertomuksen. Siellä oli kultakaluunaherroja, kuparilakkimiehiä, kyömynokka "naprieli-amiraali", jolla oli 2 leveää etuhammasta, siellä messinkikanuunoita ja malmitykkejä, teetä, läskiä, kahvia ja "Sant-Fransiskon piskettejä", siellä "vankeja" syötettiin, siellä juotettiin ja varsinkin juopuneen Aatin kera ilvehdittiin. Lopuksi miehet evästettyinä saatettiin taas kotirannalle.

"Sen olis pitänyt mennä sen laivan Turkkiin, kun oli sota siellä, sovan eteen, kun se oli amiraalilaiva ja siinä oli kuninkaanpoikakin eli mikähän oli everstinpoika. Mutta se kääntyikin ja tuli tänne omin päinsä ja oli täällä kaaparilaivana. Jotta olihan pois kotoa."

Entisistä rangaistustavoista.

Entisajan julmista rangaistustavoista muistavat Luodon vanhat ihmiset vielä kertoella yhtä ja toista.

Kirkon luona oli ennen toimitettu mestaus noin satakunta vuotta takaperin. Silloin oli päiviltä otettu Huhta-Antti, "Paskolliseksi" sanottu. Vanhat ihmiset ovat tapauksesta kuulleet "vanhalta äitiltään" tai "vanhalta isältään", jotka itse olivat olleet näkemässä. Mestattava oli murhannut miehen, Vanhala-nimisen. Olivat olleet Heikkisen talossa kortilla "juuston päältä", jotta kumpi sen joutuu maksamaan. Siinä tullut riita, ja Antti hotaissut toveriaan talon porstuassa kuokalla päähän niin, jotta oli siihen kuollut. Tapausta oli ennustanut jo se, että talon lapset — kertoja-mummon isänäiti oli ollut yksi lapsista — olivat päivällä nähneet, kun pitkä nainen, jolla oli toinen jalka kuin hevosella, tullut pihalle ja "kuin maitokänsällä" pyyhkiellyt ja nuolassutkin nurkalla kuivamassa olevaa juustoa [ennen tavattiin juustoja nurkalla päiväpaisteessa kuivata], samaa, josta sitten tuli tora. Outo olento oli sanonut lapsille, jotka olivat kysyneet, kuka hän on: "minä olen neittyt Maaria". Mutta se oli vihollinen, joka näytti, jotta sen kautta tulee syntiä.

Kirkkomaalla oli mestaus toimitettu. Pohjoispuolelle lähelle kirkkoa oli laitettu mestauspölkky, ja sen luo kaivettu hauta. Suuri joukko uteliaita ihmisiä oli ollut katsomassa, kun Antti-rukkaa oli tuotu pappilasta Juolan kujaa myöten. Kahden papin välissä oli hän kulkenut, ja ympärillä kävi vartiasto kantaen korentoja käsissään siten, että niistä muodostui "rengas", jonka sisässä Antti ja papit astuivat. Ja Antti oli itse "pannut" virren, jota oli hänelle veisattu. [Erään kertojan mukaan vanhan virsikirjan 22:s virsi: "Sull', Jesus, mielest' nöyrästä, mä kiitoksen nyt kannan".] Näin oli käyty mestauspölkylle, jonka luona pyöveli oli jo odottamassa punaisine kaapuineen, leveäteräisine kirveineen. [Sama pyövelin kaapu ja kirves lienee ollut aina viime aikoihin asti tallella kirkon lakassa.] Siinä oli Antti vielä, kun mustaa silkkihuivia alettiin sitoa silmille, pyytänyt armonaikaa, mutta pappi oli sanonut: "ei tarvita, kyllä sinä jo oot hyvä", ja työntänyt häntä pölkkyä kohden. Miesparka oli ollut niin kauhuissaan, että oli ollut "enempi kuollut kuin elävä", kun oli lysähtänyt polvilleen. Pyöveli, vanha hailuotolainen ukko, oli myös ollut kovin peloissaan. Puolen päivää oli jo kirvestään "hivonut" ja sitten, kun piti sillä lyödä, oli kaksi kertaa iskenyt eikä sittenkään saanut kaulaa poikki. Kolmatta kertaa ei enää annettu lyödä, vain kirveen terällä sahaten sai lopun leikata. "Lain mukaan" olisi kyllä, kun ei kahdella kerrallakaan saanut kaulaa poikki, ollut häneltä itseltä "pää poikki pantava", mutta kun oli vanha mies, niin annettiin armo. [Miehet ne vain ennen mestaamalla päiviltä otettiin, tiesi muuan luotolainen, mutta naiset surmattiin polttoroviolla. Sentähden vielä: "miesten tukka tuuleen, vaimon tukka valakiaan".] — Tämän tapauksen jälkeen ei Hailuodossa ole miestappoa tapahtunut.

Raipparangaistusta, piiskaamista eli roiskimista, on toimitettu vielä nykyistenkin vanhojen muiston aikana. Varkaudesta tavallisesti "roiskimalla" rangaistiin ja väärän rahan teosta. Piiskauspuuna, kaakina, oli viimeksi ollut nimismiehen talon luona seisova mänty, johon oli lyöty "aspi", mihin rangaistavan käsiin kiinnitetyn "hanskluvan kettinki" sidottiin. Sen jälkeen, kun vitsomisrangaistus lopetettiin, hakkautti nimismies männyn maahan, ei halunnut sitä katsella. Ennen mäntyä oli kaakina ollut "fankfyöräri" Yrjänän liiterin pyöreä paksu nurkkapatsas. Piiskurina oli viimeksi ollut Kestin Jaako, jonka ei kyllä ollut tarvinnut ketään roiskia, eikä ollut juuri kantanut palkkaansakkaan, jona oli ollut leipä talosta. Häntä ennen oli ollut "viran toimituksessa" Ilves-Heikki, joka oli lyönyt niin, että "vittan lalavat soi ja liha säpäleiksi meni ja kuolleelle verelle paikat". Häntä ennen taas oli roiskinut Rantasuon Jussi, kova piiskaaja sekin ja uskollinen palkkansa kantaja.

Piiskausvitsat olivat 5-6 korttelisia mustakuorisia koivunvesoja. Piiskarin ne piti paikalle valmiiksi laittaa, nimismies sitten "räknäsi" ne ja mittasi ja leikkautti liiat pois. Kovin rangaistus oli 40 paria, kun annettiin "täyven hengen eestä". Kolme vitsaa oli kerralla kourassa ja kahdesti aina kourallisella lyötiin. Selän takana piiskattavan kohdalla seisoi piiskari ja hutki pitkin selkään. Olan kohdalta löi, olan taakse ei saanut vitsoja viedä. Nimismies seisoi vieressä kello kädessä, oli määrä, jotta kellon mukaan lyödä. Mutta eihän ne "iljenneet", koettivat kiiruimman kautta, jotta pian saataisiin loppuun ja hoputtivat: "lyö pois, lyö pois!" Toimitusta katsomassa oli aina "hirviän kovasti" ihmisiä.

Mutta piiskattavat ne olivat toisinaan niin äkäisiä, etteivät ääntä päästäneet. "Ne piti sen komeuven ittelleen, jott'ei lukkaria heistä tuu, jotta saivat kerskua: eipä saatu lukkaria!" Vaan kuului olleen ainakin muutamilla heistä keinonsa. Olivat illalla, kun seuraavana päivänä vietiin roiskittavaksi, saunassa voidelleet selkänsä "traakin verellä" ja maistaneetkin sitä vähän, jotta tulisivat sen äkäisemmiksi. Apteekistako, vai mistä lienevät sitä saaneet. "Sanovat, jotta traakin veri on kuolleitten veren kautta keitetty apoteekkarein tavan jälkeen, ja se oli ennen vanhaan ryssän sotaväelle ehtoollisantona, jotta miehet tulisi pelekäämättömälle luonnolle ja äkäisiksi."

Vielä elää Hailuodossa pari kolme ukkoa, joita on nuoruuden päivinä piiskattu. Noin 10-15 vuotta on kulunut siitä, kun viimeksi on "roiskittu".

Roiskimisen jälkeen täytyi rangaistavan istua mustalla toolilla kirkossa jumalanpalveluksen aikana. Aittarin edessä kirkon perällä kaikkein nähden piti istua, päin seurakuntaan keskellä kirkko käytävää. Mustatuoli oli "kuin soututooli", korkeampi vain, jotta istuja oli seurakuntaa ylempänä. Siinä oli kolme istuinta, toinen toistaan korkeammalla. Alimmalla istutettiin ensimäisestä pahanteosta, "kunniastaan pois istutettiin", toisella kerralla nostettiin toiselle ja kolmannella kerralla täytyi kohota korkeimmalle sijalle. [Muuan ensi kertaa istutettava oli heti omin ehtoinsa kiipaissut ylimmälle sijalle.] Siitä heti seurakuntakin näki, kuinka suuri pahantekijä siinä istui. Kun "kirkonajan" oli siinä ollut katseltavana, tuli pappi saarnan jälkeen, piti hänelle nuhdesaarnan ja ripitti "kuin pienen lapsen", ja sanoi: "mene vappauteen! Herra olkoon sinun kansasi" Niin oli hän synneistään päästetty. "Viljapultit jaloisa kun siinä istui, ja sitten hypätä rommautti alas niin, jotta min' oikeen säikähin, kun olin isän kansa kirkosa", kertoi tapauksesta muuan ukko.

Jalkapuuta säilytettiin kellotapulin alakerrassa. Siinä oli kaksi paksua tukkia päällekkäin ja niiden välissä viisi pyöreää reikää, toiset isompia, toiset pienempiä. Siinä istutettiin juopottelemisesta sekä häiriön tuottamisesta kirkossa jumalanpalveluksen aikana. Kirkon edessä piti istua, jotta kirkossa kävijät mennen tullen saivat nähdä. Hyvin vanhaan aikaan oli Kantolan Jaakoa istutettu ihmisten kummana kolme kertaa jalkapuussa. Oli Jaako-rukka kerta toisensa perään erehtynyt ja langennut juoppouden paheeseen.

Kirkon portailla, kirkon ovipielessä oli ennen seisotettu muuatta akkaa — "isän vanha äiti tapasi kertoa" — lypsinkiulu käteen sidottuna ja "lehemän panta" kaulassa. Akka oli varkain kulkenut lypsämässä muiden lehmiä.

Puumerkit.

Edellä olemme usean luvun alku- ja loppukuvina nähneet kummia koukerolta: luotolaisia puumerkkejä. Hyvin monessa luotolaistalossa onkin vielä käytännössä nuo ikivanhat, kautta aikojen polvesta polveen säilyneet talon merkit. Niitä näkee leikattuina astioiden pohjiin, haraviin, viikatteiden varsiin, sirppien päihin, verkkopuikkareihin, auskareihin ja moniin muihin talon puutavaroihin. Ja kirjotusta taitamattomat isännät piirtävät sen asiakirjoihin nimensä alle. Niistä tuntee talo tavaransa, jos sattuu sen tarvitsevalle naapurille kinaamaan, taikka se muuten joutuu ajelulle. Ne ovat kuin talon vaakunoita, joita ei saa käydä väärentämään, "taikka kunnia pois".

Onkin siinä kymmenisessä parvessa, jopa lähes sataisessa ryhmässä koukeroa kaikenlaista, ja paljon siinä on pitänytkin koukerota keksiä, kun joka talolla on ollut erilaiset merkkinsä. Muutamat ovat tyytyneet vain yksinkertaiseen ristiin tai haarukkaan, nelosen ja seitikon malliin, hyvin useat ovat käyneet vinoristiä kehittämään yksi yhteen, toinen toiseen suuntaan. Joku on ottanut malliksi "variksen varpaan", joku "käsi pystysä seisovan miehen", muuan taas "tuulimyllyn", ja eräs näreen. Jopa on joku keksinyt vanhan hakaristimallin ja toinen taas on leikannut hauskan viisneliöisen. Omituisia ovat Iljanan, Järvelän, Juntin ja Nissilän puumerkit. Monet merkeistä muistuttavat vanhoja riimukirjaimia.

Hyvin harvoissa merkeissä on käytetty käyrää viivaa, huomaamme, että ne melkein kaikki ovat suoraviivaisia, pysty-, vino- ja vaaka-viivoja, enimmin ehkä vinoviivoja. Tämä onkin hyvin luonnollista, sillä käyrää viivaa on koko vaikea leikata puuhun, helpoin on leikata puuta viisto- ja poikkisyyhyn.

Merkit ovat tavallisesti kuuluneet talolle, eikä suorastaan talon asukkaalle. Jos näet talo on oston kautta joutunut toiselle omistajalle, on hän ruvennut käyttämään ostamansa talon vanhaa merkkiä. Harvemmin on omistaja vienyt merkkinsä toiseen taloon. Viime aikoina on kyllä yhä enemmän ostoista ja muutoista ja milloin mistäkin syystä vanhat merkit ruvenneet häviämään, ja sijaan tulleet omistajan nimikirjaimet, joko vain yksi kirjain taikka kaksi kolmekin yhteen sommiteltuina. Joskus taas on entiseen aikaan otettu nimikirjain jäänyt talon merkiksi. Niin esim. entisen Matti-isännän "ämmä" on jäänyt Valpulle "elämään", samoin Väntelässä ja Haapalassa. Päärnissä taas on "A"-alkuinen nimi ollut entisellä isännällä, ja Pillissä on ennen asunut Kustaa Holma.

Talojen jakaantuessa on talon vanha merkki jäänyt semmoisenaan kantataloon, ja uudet osat ovat siihen lisänneet jonkun "sorkan" oman talonsa merkiksi. Siten on samannimisillä taloilla vain vähillä eroavaisuuksilla samanlaiset puumerkit. Kuustoilla on variksenvarpaansa, Hentuilla näreensä, Trupukoilla tuulimyllynsä, Rantasuolla vinoristinsä, Yrjänän taloilla tadikkonsa j.n.e., kuten merkkikokoelmaa tarkastaessa huomaamme.