SISÄLLYS: (continued 2)

* * * * *

Eräänä päivänä laskiaisenalusviikolla olivat Niemelän kylän pienet pojat kokoutuneet Niemelän lämpiävään suureen riiheen suksiaan voitelemaan. Siinä ensin puhuttiin mäenlaskusta ja kuinka jyrkältä mäeltä on kukin uskaltanut laskea alas. Kun nämä jutut olivat loppuneet, kertoi Mattilan Simo seuraavan tarinan:

— Laiska hevonen veti kerran suolakuormaa järven sivuitse. Kun tie oli kallellinen, niin vierähti raskas kuorma tapaturmassa tieltä järveen. Kun se vihdoin sieltä saatiin ylös nostetuksi, hupeni kuorma koko joukon, sillä suolat olivat vedessä sulaneet paljon, joten kuorma oli paljon keveämpi. "Tämä on hyvä keino", tuumi hevonen, "minä käytän tätä keinoa vastakin hyväkseni". Toisen kerran veti taas sama hevonen pellavakuormaa samaa tietä. Kun hän näki järven tulevan, juoksi hän ja kaasi tahallansa kuorman veteen. Mutta kun pellavat vedessä kastuivat, tulivat ne entistä raskaammiksi, niin että hepoparka sai vetää minkä jaksoi, eikä sittenkään kuorma tahtonut mäkeen nousta. "Ei vilppi ja viekkaus maailmassa auta", mietti hevonen, "vaan rehellisyys ja totuus paikkansa pitävät". Eikä hän siitä lähtien enää milloinkaan kuormaansa kaatanut, vaan veti aina hyvästi.

— Minä kerron tuon sadun rennunkielellä, sanelepas sinä Simo se uudestaan, virkkoi Lahtelan Erkki.

Simo kertoi edellä ja Erkki käänsi sen rennuksi perästä seuraavaan tapaan:

— Kalais vonenhe tive ränker lasuomaakuor venjär vuitsesi. Nikun eti lio lallinenkal, iniin rähtivie kasras makuor patamassatur tätiel veenjär. Niinkun ise doinvih täsiel tiinsaa lösy tetuksinos, penike makuor koko konjou, läsil latsuo livato dessäve laneetsu jonpal, tenjo makuor lio tistäen jonpal piämpike. "Mätä nion vähy nokei", mituu vonenhe, "nami tänkäy takinvas väksenihy." Sentoi ränker tive sitaa masa vonenhe lavapelmaakuor maasa tätie. Nikun nihän kina venjär levantu, sijuok nihän ija sikaa hallansata mankuor teenve. Tamut niku lavatpel dessäve tuivatkas, livattu ine tistäen kaammaksiras ini täet pohekapar isai tääve kämin soijak, käei tenkäänsit maakuor tonuttah keenmä tanous. "Jei pivilp ija kausviek massamaail taau", timiet vonenhe, "nivaa hellisyysre ija tuusto kansapaik tävätpi." Käei nihän täsii teinläh nääe loinkaanmil maansakuor tanutkaa, nivaa tive naai västihy.

— Hyvästi se oli, mutta kuulkaas pojat, kun minä kerron saman sadun siansaksaksi, niin se vasta hauskaa, virkkoi Mäkelän Tuomas. Simo, sinä joka et muita osaa kuin suomea ja tätä kieltä, kerro edellä.

Simo kertoi taas edellä ja Tuomas käänsi sen siansaksaksi:

— Heiska lavohen keti verran kuola suormaa sirven jävuitse. Teenku kali ollallinen, vein niirähti kuskas raarma tupatarmassa jäältä tierveen. Vin ku sehdoin saalta sietiin nölös ystetyksi, kupeni huorma joko koukon, solla siilät velivat odessa palaneet suljon, koten juorma eli ontista keljon päviämpi. "Oma tän kevä hyino", heumi tuvonen, "känä miytän hystäkin vavakseni." Keisen torran täti vees hema savonen kollavaspeermaa temaa saita. Nän han kuki turven jälevän, häiksi jon ka jaasi kohallansa veerman tateen. Petta kun mullavat kädessä vestuivat, nelivat tu rantista eskaammaksi, ein nittä papoherka vei sataa janka miksoi, seikä ettenkään taarma kohtunut nokeen mäystä. "Vi elppi ve jaukkaus ailmassa mouta", hietti mevonen, "reen vähellisyys to jatuus piikkänsä pätävät." Häikä en läitä sihtein minää elloinkaan kaarmaansa kootanut, veen vati hyinä avasti.

— Mutta kun minä kerron saman sadun varpusenkielellä, niin se vasta on mies, joka ymmärtää, kehaisi Perätalon Pekka. Simo, kerropas sinä edellä.

Simo kertoi taas edellä ja Pekka käänsi sen varpusenkieleksi näin:

— Lanaviiska henavivonen venäviti kenäverran sonaviila konaviirmaa jänävirven sinävivuitse. Kunavin tenävii onavili konavillinen, ninäviin venäviirähti ranaviskos konaviirma tanavipatunavirmassa tenäviiltä jänävirveen. Kunavin senavii venävihdoin sinaviiltä sanaviitiin ynävilös nonavistetutunaviksi, hunavipeni konaviirma konaviko jonaviukon; sinävillä sonaviilat onavilivat venävidessä sunavilaneet panaviljon, jonaviten konaviirma onavili enäkentistä panaviljon kenäviviämpi. "Tämävivä onavin hynävivä kenäviino", tunaviimi henavivonen, "minävinä känäviytän vanavistakin hynäviväkseni." Tonaviisen kenavirran venäviti tanaviis sanavima henavivonen penavillavas konaviirmaa sanavimaa tenäviitä. Kunavin hänävin nänäviki jänävirven tunavilevan, jonaviiksi hänävin janavi kanaviisi tanavihallansa konaviirman venäviteen. Munavitta kunavin penavillavat venävidessä kanavistuivat, tunavilivat nenävi enävintistä ranaviskaammanaviksi, ninäviin enävittä henävipo-panavirka sanavii venävitää minävinkä janaviksoi, enäviikä sinävittenkään tanavihtonut mänävikeen nonaviusta. "Enävi vinävilppi janavi venäviikkaus manavilmassa anavuita", menämiitti henavivonen, "vanaviin renävihellisyys janavi tonavituus panaviikkansa pinävitävät." Enäviikä hänäviin sinäviitä länävihtin enävinää minävilloinkaan konaviirmaansa kanaviitanut vanaviin venäviti anaviina hynävivästi.

— Kovin Pekka sinun varpusenkielesi on pitkäveteistä, mutta jos minä rupeaisin raksuttelemaan rastaankieltä, jota minä Saarelan serkultani opin, niin kuuntelisitte korvat hörkössä ja suut selällään ettekä ymmärtäisi niin hölyn pölyä, vaan luulisitte sitä ulkomaan kieleksi, sanoi Niemelän Mikko ja alkoi:

— Riiskalasa rivonenhesa ritivesa rirrankesa riilasosa riirmaakesa rirvenjäsä rivuitsesisa. Rinkusa rietisa riliosa rillallinenkasa, riinnisa rierähtivisa riskasrasa riirmakesa paturmassatasa rieltätisa rirveenjäsä. Rinkusa risesa rihdoinvisa rieltäsisa riitiinsasa rilösysä ristetuksinosa, ripenihusa riirmakesa rikokosa, rilläsisa riilatsosa rilivatosa ridessavesa rilaneetsusa riljonpasa, ritenjosa riirmakesa riliosa rintistaesa riljoapasa riveämpikesa. "Rimätäsä rinosa rivähysä riinokesa", riimitusa rivonenhesa, "rinämisä riytänkäsä ristakinvasa riväksenihysä." Riisentosa rirrankesa ritivesa riistasa rimasasa rivonenhesa rillavaspesariirmaakesa rimaasasa riitätesa. Rinkusa rinhäsä rikinäsä rirvenjäsä rilevantusa, riiksijosa rinhäsä rijasa riisikasa rihallansatasa riirmankosa riteenvesa. Rittamusa rinkusa rillavatpesa redessävesa ristuivatkasa, rilivattusa rinesä rintistäesä riskaammaksirasa, riinnisa rittäesä ripohesarirkapasa riisasa ritäävesa rinkämisa riksoijasa, riikäesa rittenkäänsisa riirmakesa rihtonuttasa rikeenmäsä riustanosa. "Riiesa rilppivisa rijasa riekkausvisa riilmassamasa riutaasa", riettimisa rivonenhesa, "riinvasa rihellisyysvesa rijasa rituustosa riikkansapasa ritävätpisa." Riikähänesa riitäsisä rihteinläsä rinääesä rilloinkaanmisa riirmaansakesa riitanutkasa, riinvasa ritivesa riinaasa rivästihysä.

— Kylläpä rastaankielessä on monta ärrää, vaikka ei tuo muuten ole mikään ulkomaan konsti tuota oppia, virkkoi Simo. Mutta kun Pajarin keisari kävi meillä mennätalvena, niin hän haastoi rennunkielen rennuksi, kun oli vähän päissään, niin sitä ei ymmärtänyt kukaan, ei siskonikaan, vaikka hän osaa pääskysen- ja tiaisenkielet, sanoi Matti.

Kun sukset oli voideltu, ne nostettiin riihenparsille kuivamaan. Seuraavana päivänä pojat ottivat suksensa ja menivät latuja tekemään kotimäen rintaan. Se oli järven puolelta melkein jyrkkä, joten pienet pojat tukeeksensa pistivät suksisauvan haarojensa väliin ja niin pääsivät seisoallaan jäälle.

Laskiaissunnuntai ei ollut muita pyhiä merkillisempi eikä sitä millään erinäisellä juhlallisuudella vietettykään, mutta laskiaistiistai sitä vastoin oli muita viikonpäiviä merkillisempi. Se oli jo pyhä, jolloin naiset eivät kehränneet eivätkä miehet mitään lastuja tehneet, sillä jos naiset olisivat silloin kehränneet, niin eivät seuraavana kesänä olisi pellavat ja liinat kasvaneet. Jos taas elukat olisivat saaneet astua miesten laskiaisena tekemien lastujen päälle, niin olisivat niiden jalat tulleet kipeiksi.

Päivälliseksi joka talossa oli keitetty sorkkarokkaa. Se oli muuten keitetty niin kuin tavallinen papurokka, mutta mausteeksi oli pantu edellisenä syksynä teurastettujen sikojen sorkat. Sorkkarokkaa syödessä ei puhuttu sanaakaan vaan oltiin koko perheen tuumasta ääneti, sitten eivät itikat ja muut sääsket kesällä vaivanneet. Myös ei sormia nuoleksittu, vaikka ne olisivat syödessä tulleet kuinka rasvaisiksi. Siten vältettiin lihapuikkojen tuleminen kynsien ranteisiin. Syödessä erotettiin tarkoin sorkasta jokainen nivel erikseen, jotka atrian loputtua tarkoin kerättiin ja pantiin pussiin. Sitä pussia sitten iltapuolella mäkeä laskiessa joko isäntä tahi emäntä kantoi vasemmassa kädessään. Tällä tavoin kun oli kolme mäkeä laskettu, haudattiin sorkkapussi lumeen. Tällä taialla estettiin siat tunkeutumasta aitauksiin ja eksymästä metsään sekä saatiin ne pysymään yhdessä laumassa.

Iltapuolella kiiruhti jokainen, ken vain kynnelle kykeni, mäenlaskuun kotimäelle. Sinne kokoontui koko Niemelän kylän rahvas sekä nuorisoa, varsinkin poikia ja tyttöjä lähikylistäkin. Pienemmät pojat laskivat suksilla, sujahuttivat alas huutaen mennessään:

Hei jui suijaa pitkiä pellavia!

Mitä pitempiä mäkiä laskettiin, sitä pitempiä pellavia arveltiin seuraavana kesänä kasvavan.

Pojat ja tytöt laskivat kelkoilla mäkeä. Tavallisesti istui tyttö pojan sylissä. Vanhemmat ihmiset toivat mäen päälle reet, joihin istausi väkeä niin paljon kuin vain suinkin mahtui. Reen alas mäkeä juosta luikuessa lauloivat reessä olijat:

Pellervoinen peikonpoika, Samsa poika pikkarainen! Pensottele pellavia, liuo liinan siemeniä, saata satalatvaiseksi sata siementä sisässä. Vartta pitkäksi viruta, kuitu saata kaunihiksi, jotta mä saisin juhlapuvun, juhlapaidan palttinaisen, aivan liinan aivinaisen.

Viimeinen säe vedettiin kaksi kertaa.

Vanhatpojat, vanhatpiiat ja kaikki ne yksinäiset ihmiset, joilla ei kumppalia tahi mielitiettyä ollut, laskivat yksinään joko kelkalla, suksilla tahi muilla laudankappaleilla, joka vain alas suijasi ja jolla oli mahdollista joko seisoa tahi istua. Aika välistä joku kaatua kellahti, jolloin alusta tavallisesti lenti aika kyytiä alas mäkeä jättäen isäntänsä oman onnensa nojaan. Tälle kaikki nauraa hohottivat.

Varsin vanhat, jotka eivät enää kyenneet mäkeä laskemaan, katselivat hartaasti toisten mäenlaskua osaa ottaen siihen mielessään ja muistellen nuoruutensa hauskoja aikoja. Ne jotka eivät enää jaksaneet mäkeen asti tulla, katselivat mäenlaskijoita joko tuvan ikkunasta tahi porstuan rappusilta. Vasta illan tullen, yön pimeten läksivät mäenlaskijat kotiinsa, jonne tultua ruokittiin eläimet, syötiin illallinen ja käytiin levolle. Laskiaisiltana ja seuraavana aamuna ei tulta otettu tupaan, vaan "päivä sai olla päreenä ja varis kukkona".

Koko paastoaikana ei torstai-iltana kehrätty. Siten vältettiin lampaitten tuleminen pyörivään tautiin seuraavana kesänä. Myös ei perjantaipäivinä leivottu eikä syöty rasvaisia ruokia.

* * * * *

Eräänä aamuna tuli Matti tallista tupaan ja sanoi:

— Mikä meidän lakkiruunalla lienee, kun se heittää myöhkää (nousee ja laskee) tallin lattialla?

Isäntä meni heti katsomaan hevosta ja sanoi:

— Se on ammuksissa. Matti saa valjastaa voilakan ja mennä Valaja-Mattia pyytämään hevosta huusaamaan. Mutta käy pian ja tulkoon Matti sukkelaan.

Ei kauan viipynytkään, kun Valaja oli talossa. Hän meni oitis talliin, jonne myös isäntäkin tuli, sitten pyysi kourallisen oljenkorsia joista valitsi sellaisen korren, jossa oli kolme eli seitsemän kerkkää (solmua). Sen korren tähkällä hän kutkutti sairaan hevosen vasempaa sierainta. Sen tempun tehtyään hän raapaisi vasemmalla nimettömän sormensa kynnellä hevosen vasemman sieraimen sisältä rikki, niin että siitä veri tiukkui. Tultuansa tupaan pyysi ja sai huusari kourallisen suoloja rievun sisässä, pani suolat liedelle, sylki niihin ja loitsi:

Onko rutto Ruijan maalta, amputauti Aunuksesta? Vai on heinähettehistä, notkoilta noroperiltä? Vai on suolta sammalista, rämehiltä räykyviltä? Tahi tullut tuulen tietä, ahavan ratoa myöten? Vai lie kateen kainalosta, vihansuovan sormen päästä? Mene rutto Ruijan maalle, Pohjan pitkille perille! Siell on puuta purraksesi sekä jäätä jäystääksesi. Puut pitkät Pisamäellä, hongat hornan kalliolla, jäälautat Lapin vesissä, Ruijan koskessa kovassa. Pure puuta, jäystä jäätä, jos on halu hampahilla! Lienet ammus Aunuksesta, Kuhavuoren kulman päältä, mennös ampu Aunuksehen, Kuhavuoren kukkulalle! Siell on työtä tehdäksesi sekä ruokaa syödäksesi: kivet on kivistämättä, paasit on pakottamatta. Ei kivi kipuja itke, paasi vaivoja valita, vaikka paljon pantaisihin, määrättä mätettäisihin. Jos oot tullut tuulen tietä, ahavaista ajaellut, niin mene jänön jälille, koukkupolven polkemille! Jänöll on sileät jäljet, ei ne tunnu iljangolla, hän sun reessänsä vetääpi, kelkassansa keikuttaapi! Jos oot kateen kainalosta, vihansuovan sormen päästä, niin sä suoria kotiisi isäntäsi iltaselle, emäntäsi aamuselle. Siell on oiva ollaksesi, armas aikaellaksesi: siellä syöt sä syyllisiä ja kalvat katehia.

Sitten noita pyysi ja sai hiivaa, johon sekoitti suolat, lausuen:

Mehiläinen meidän lintu, tuo suustasi simoa kipehille voiteheksi, haavoille paranteheksi, jotta hepo hoivan saisi, tulis jälleen terveheksi.

Näin loitsittuaan noita meni ulos. Isäntä ja Mauno-setä menivät hänen perästään talliin, jonne päästyä noita käski aukaista hevosen suun, johon hän kaasi suolalla sekoitetun hiivan ja loitsi:

Himmene nyt Hiiden hurtta ja raukea Manalan rakki syömästä sydänlihoja, hevon pernaa perkomasta!

Sitten noita otti vanteen puoliskon, jonka pingoitti, ja ampui sillä ensin vasemmalta, sitten oikealta puolelta hevosen vatsaan, kolme kertaa kummaltakin ja lausui:

Painan mä pajusta jousen, pihlajasta pingottimen, jolla ammun noidan nuolen Luojan luontokappaleesta! Ota piru pistoksesi, ammuksesi äijön poika! Ammu tuonne ammuksesi, pistä tuonne pistoksesi vuorehen teräksisehen, rautaisehen kalliohon. Mit oot tyvin työntänynnä, latvoin poies lappaele; mit oot latvoin laskenunna, tyvin poies työntäele. Ei sinulla sijoa tässä, sijankahan tarpehella, muunne muuttaos majasi, edemmä elosijasi!

Nyt noita pisti kätensä hevosen takapuolesta sisään, tuli sitten ja rutisteli hevosen sieraimia ja hieroi niitä. Kohta nousi hevonen seisoalle, puisteleisi ja päristeleisi.

— Käy nyt Matti hevosen selkään ja aja vähän matkaa jäällä, ensin hiljemmin, sitten kovemmin niin että se vähän lämpiää, pane se talliin ja anna heiniä eteen, neuvoi noita.

Matti teki sen ja hevonen alkoi syödä niin kuin ennenkin. Sitten noita sanoi Mauno-sedälle:

— Tiedätkö sinä näillä seuduin olevan kaksihaaraista petäjää tahi sellaista jossa on tuulen kopra?

— Tiedän kyllä tässä meidän kankaalla olevan tuulenkoprapetäjän, vastasi Mauno-setä.

— Hyvä on, virkkoi noita. Ota napakaira kerallasi, minä otan tuosta vanteesta palasen, niin vähän konstaamme, ettei ammus enää tule uudestaan koskaan.

Mauno-setä teki niin ja molemmat miehet menivät kankaalle, jossa noita kaivoi napakairalla reiän tuulenkoprapetäjän kylkeen, otti sitten vanteen päästä leikatun palan, iski sen kaivamaansa reikään ja loitsi:

Tuonne mä sinun sijoitan kaarnakuoriseen kotiisi! Hyvä siell on ollaksesi, maja valmis maataksesi, ammuskella aikojasi, toukkiloita toisiasi. Vietä siellä viikkojasi sekä kuitasi kuluta. Ellös tuolta toiste tulko sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkiana, jos en pääsne päästämähän, tulle toiste noutamahan yheksällä oinahalla, yhen uuhen kantamalla, yheksän orihin kanssa, yhen tamman varsasilla.

Kun oli tultu taloon takaisin, syötettiin ja juotettiin Valaja-Mattia. Syödessään Matti huomasi Mari-tätin rykivän röksyttelevän. Hän alkoi kysellä, miten kauan yskä oli ollut ja oliko mitään tehty sen parantamiseksi. Nämä tiedot saatuaan noita sanoi:

— Hae vain pari pullia viinaa, minä katson siihen. Sitten panet viinan saviastiaan palamaan, pidät suusi palavan viinan höyryssä ja ryyppäät sitten viinan suuhusi. Puhtaat lankasukat pitää sinun paneman jalkaasi, kun ensin olet voidellut jalkapohjasi talilla ja varistanut ne tulen edessä.

Mari-täti kuiskasi jotain emännälle ja tämä toi viinaa, jonka noita syötyänsä kaasi savikuppiin, vei kupin liedelle ja alkoi loitsia:

Mist on yskä yhtynynnä, rykiminen ryhtynynnä? Onko soista vai vesistä vaiko vanhoista akoista? Mene yskä muille maille koiran leuoille koville, rahkasoille vetelille, maksoille meren mateihin! Tahi mene akkalahan, akkalasta Ukkolahan. Älä yskä yksin ryi: anna ämmien rykiä, koukkuleukojen kokea, Ukkolojen uikutella, partasuiden paukutella.

Sitten noita pisti viinan palamaan ja käski Mari-tädin pitää suunsa palavan viinan liehmeessä. Sen tehtyään noita alkoi tehdä kotiinsa lähtöä. Isäntä käski Antin valjastaa hevosen ja kyyditä vieraan kotiinsa. Palkaksi pisti isäntä noidalle ruplan rahaa ja Mari-täti antoi uudet lankaiset sukat.

Eräänä iltana tuli Liisa läävästä ja kuiskasi jotakin emännälle, joka vähän ajan perästä meni läävään päretulen kanssa. Tultuaan tupaan hän sytytti lyhtyyn tulen ja meni uudestaan läävään. Kotvan aikaa siellä oltuaan hän taas tuli tupaan, kun talonperhe jo oli ehtinyt käydä levolle. Tupasesta emäntä otti rainnan, johon pani vähän haaleaa vettä. Läävään tultuaan hän tunki oljenkorren vastasyntyneen vasikan suuhun ja sanoi:

— Olki on kova purraksesi.

Sitten hän painoi vasikan turvan veteen ja lausui:

— Vesi on musta juodaksesi.

Sen tehtyään emäntä pesi lehmän utareet, herutteli lehmää ja hyräili:

Heru, heru lehmäseni, anna maito mielelläsi! Mulle piimäsi pitele, mulle voisi vuodattele. Tuo voita kotoväelle, oman perheen eineheksi, vielä vierasten varaksi, lasten leivän särpimeksi. Pidä maitoset maruet, aina uhkuvat utarat lypseä lyhyen vaimon, pienen piian piukutella. Anna aina ajallansa, älä pilolla pidätä.

Lypsämästä päästyään emäntä meni maitorainnan kanssa tanhualla kasvavan kuusen luo, jonka juurelle kaasi vähän maitoa kolme eri kertaa ja rukoili:

Ukko kultainen kuningas, hopeainen hallitsija! Kuule kultaiset sanani, armahaiset lauseheni! Kaitse aina karjojani, katso karjani parasta! Heruttele Hermikkiä, tuorustele Tuomikkia, mairuttele Mairikkia, kutkuttele Kaunikkia, anna maito Maanikille, Omenalle uudet piimät! Saata suonet soutamahan, maitojoet juoksemahan, maitopurot purkamahan, maitokosket kuohumahan, maitoputket puhumahan, maitohormit huokumahan, joka aika antamahan, joka vuoro vuotamahan, ylitse vihankin suovan, pahansuovan paitsi mieltä, maidon saamatta manalle, katehesen karjan annin!

Pääsiäisen aika

Sisältö: Kevätkestit. Varkaiden noitien pelko. Talvikuut: sydänkuut, vaahto-, hanki- ja sulamakuut. Kuu ilmain ennustajana ja ajan määrääjänä. Virpolauantai. Piinaviikko. Pääsiäinen. Kuohari. Kuohitseminen.

Ennen rospuuttoa (kelirikkoa) pidettiin Niemelässä joka vuosi tavanmukaiset kevätkestit. Jos kylänluvut (lukukinkerit) minä vuonna sattuivat vuorolleen Niemelään, niin lukusten aikana olivat kevätkestit, mutta muina vuosina ne olivat niin kuin jo mainittiin, ennen lumen lähtöä kevättalvella. Tavallisesti niihin kesteihin kutsuttiin kaikki sukulaiset, ja jokainen

sen toi tullessansa, minkä söi ollessansa.

Niin muodoin ei kestinpito aineellista kulunkia paljon talolle saattanut ruoka-aineisiin nähden, mutta heiniä ja kaurojahan se sentään veteli, kun kestiä kesti pari vuorokautta.

Tavallisesti kestivieraat tulivat lauantai-iltana. Hyvän illan sanottuaan menivät miesvieraat suuren pöydän luokse ja naisvieraat pysähtyivät ovensuuhun, jossa antoivat tuomisensa talon emännälle, jonka jälkeen kunkin vieraan läheinen sukulaisnainen vei vieraansa siihen paikkaan tuvassa, jossa hän itsekin oleskeli, riisui vieraansa päällysvaatteet ja korjasi huoneeseensa. Miesvierasten päällysvaatteet riisuivat talon tyttäret ja korjasivat ne vaateaittaan. Miesvieraat antoivat isännälle tuomislasinsa (taskumattinsa). Riisuttuaan kävivät vieraat penkille istumaan ja talonväki kävi heitä tervehtimässä, miehet kättä antamalla ja naiset likistämällä. Tuloryypyt antoi isäntä jokaiselle tultua.

Kun kaikki vieraat olivat kokoontuneet, syötiin yhteinen illallinen. Niin hyvin ruualle käydessä kuin myöskin herettäissä luettiin ja veisattiin. Illallisen perästä tehtiin tilat ja talontyttäret riisuivat ukkomiesten jalat, niin hyvin vieraiden kuin talon miestenkin, ja korjasivat jalkineet, jotka taasen aamun tultua antoivat omistajillensa. Sunnuntaiaamuna pidettiin yhteiset rukoukset, jonka jälkeen syötiin murkina, ja sitten sai mennä kirkkoon ketä halutti.

Kirkkoaikana syötettiin vieraita naisia ja lapsia. Kirkosta tultua syötiin yhteinen päivällinen, jonka jälkeen vanhat miehet vähän aikaa lojahtivat (lepäsivät), vaan nuoremmat miehet ja naiset kävivät naapuritaloissa. Heti päivällisen perästä kauroitettiin hevoset.

Sillä aikaa kun nuoriso oli kylällä, kokoontuivat vanhemmat miehet suuren pöydän ympärille, jossa kertoivat kaikenlaisia asioita, joita kuuntelemaan ja osaa ottamaan oli joku naapurin vanhempikin mies tullut. Tavallisesti alkoi keskustelu talven ilmoista, ja niistä pääteltiin, minkälainen kesä oli seuraava. Sitten käännyttiin talvitoimiin ja kukin kertoi mitä tiesi merkillisempää talven pitkin tapahtuneen. Niinpä esim. Suutarin Pekka kertoi, kuinka he Venäjällä rahdissa käydessään olivat menetelleet, kun eivät tahtoneet saada kortteeria.

— Meitä oli iso artteli, kertoi Pekka, kun menimme Suomesta Pietariin rahdin tekoon. Edellisiltä rahtimiehiltä saimme tietää, että oli edullista halkorahtia Inkeristä Pietariin, ja me ajoimme heti neuvotulle paikalle. Iltapimeä kun oli, niin oli meillä työläs saada kortteeria niin monelle miehelle ja hevoselle kuin meitä oli. Me kävimme talosta taloon emmekä tahtoneet mihinkään päästä yöksi. Vihdoin neuvoi meille eräs talonmies mistä saisimme kortteerin. Siellä ei hän sanonut olevan ketään kortteeria eikä kenenkään uskaltavan sinne mennä, kun sen talonväki oli "pitkän kynnen pitäjiä". Me neuvottelimme vähän aikaa keskenämme ja päätimme jo mennä toiseen kylään. Mutta vihdoin huusi Tolja: "Miehet, oletteko te hullut? Kun tässä kylässä on kortteeri saatavana, niin te nyt näin myöhään vielä ajaisitte toiseen kylään. Kuulkaa mitä minä olen tuuminut. Niin kuin tiedetään, ovat inkeriläiset taikauskoisia ja pelkäävät noitia. Minä heittäydyn noidaksi ja te tunnustakaa minut sellaiseksi. Kun menemme taloon ja meille luvataan kortteeri, niin minä heitän pihalle sukat jalastani ja pistän paljaat kengät jalkaani. Sinä Pekka viet piilossa minun sukkani tupaan kuivamaan ja tuot ne huomenaamuna minulle pihalle, jossa minä ne taas pistän jalkaani. Tuvassa kun riisumme, niin ottakaa asia puheeksi, että minulla ei olekaan sukkia. Kyllä minä sitten tiedän, mitä minä siihen vastaan. Mutta kaikkien pitää oleman aivan yksituumaiset ja pitämän minua suurena noitana, niin totta toisen kerran meiltä ei varasteta, ei niin mitään."

Tämä neuvo oli meistä kaikista hyvä, ja me päätimme seurata sitä. Tultuamme taloon kysyimme kortteeria. Se luvattiin. Talo oli hyvin varakkaan näköinen ja talonperettä ei muuta ollut kuin isäntä, emäntä ja heidän täyskasvuinen tyttärensä, joka oli mitä sievimpiä inkerittäriä. Päällysvaatteet riisuttuamme sanoi isäntä: "Meillä olisi sauna kylvettävänä. Jos vieraat haluavat tulla kylpemään, niin saatte luvan mennä saunaan."

Me tietysti suostuimme ilolla isännän esitykseen ja aloimme riisua. Kun Tolja veti paljaat kenkänsä jalastaan, minä sanoin kummastellen: "Kah, eihän Toljalla ole sukkiakaan jalassa, vaikka on niin kova pakkanen." "Milloinkas Tolja on ennen sukkia pitänyt, vaikka tulta taivaasta sataisi, kyllä se poika osaa pakkasen lumoa, ettei se hänen jalkojaan palella", vastasi Latun Matti.

Tämä ihmetytti isäntää ja hän tuli oikein omin silmin katsomaan, oliko Toljalla sukkia vai ei. Kun hän ei huomannut sukkia olevan, niin hän sanoi kummeksien: "Miten se voipi olla mahdollista: matkustaa näin pakkasella sukitta?" "Sen joka Suomesta tänne asti matkustaa, täytyy tietää niin paljon konsteja, ettei jalkoja palella", vastasi Tolja.

Saunaan lähtiessään Tolja viskasi rahakukkaronsa talon pöydälle. "Älä veikkonen noin taroisalle paikalle heitä rahakukkaroasi. Tietysti ei sitä talonväki ota eivätkä oman arttelin miehet, mutta voipihan joku matkalainen siepata kukkaron meidän saunassa ollessamme ja sinä jäät rahoitta", huomautin minä. "Kuka minun kukkaroni varastaa, hän varastaa viimeisen kerran tässä maailmassa", huusi Tolja ja juoksi talon tyttären jäljestä saunaan.

Saunasta tultuamme kyseli isäntä pelonalaisena Toljan kotopaikkaa, vanhempia ynnä muuta. "Minä olen syntynyt Peräpohjan maalla, oikein Lapinmaan rajoilla, ja tulin vanhempani keralla etelään. Pohjalaiset eivät olekaan niin hölmöjä kuin muut suomalaiset, vaan he tietävät yhtä ja toista", vastasi Tolja.

Aamulla läksimme jo pimeän aikana metsään halonvetoon. Minä vein Toljalle ulos kuivat sukat jotka hän pani jalkaansa. Laittoipa vielä töppösetkin kenkäinsä päälle, kun oli kova pakkanen. Illalla, kun tulimme kortteeritaloon, Tolja heitti taas pihalle töppöset ja sukkansa jalastaan. Sukat minä taas vein tupaan, vaan töppöset Tolja kätki heinien sisään. Näin hän teki joka aamu ja ilta, eikä meiltä varastettu mitään, vaikka taloa varkaanpesäksi sanottiin. Päin vastoin annettiin meille talosta kaassaa (keittoa) ja tsajua (teetä).

Eräänä iltana, kun olimme jo ehtineet riisuuntua, tuli taloon vieras mies ja nainen. He kuiskailivat vähän aikaa isännän kanssa. Vihdoin isäntä kutsui Toljan luokseen ja kysyi, tahtoisiko Tolja olla hyvä ja lukea hammassuoloja tälle vieraalle emännälle, joka oli hänen sukulaisensa.

Tolja mietti hetkisen ja sanoi sitten rohkeasti: "Oli menneeksi, mustalaispoika sotamieheksi. Tarpeellisista pitää hädässä auttaa; antakaa minulle pala riepua ja suoloja."

Sen saatuaan Tolja asetti suolariepunsa liedelle ja alkoi lukea pamisuttaa:

Himmene nyt hiien hurtta ja raukea Manalan rakki.

Sitten lukea lurpotteli mitä sylki suuhun toi, vesi kielille vetäisi. Meitä tahtoi naurattaa, vaan emme uskaltaneet; silloinhan olisi koko Toljan noitakonsti mennyt myttyyn ja me emme enää olisi voineet olla koko talossa. Siksi täytyi mukaantua oltavien olojen mukaan.

— Osaako Tolja todellakin loitsia? kysyi Savolais-ukko.

— Samalla tavalla kuin minä ja sinäkin, vastasi Suutarin Pekka. Eiväthän ne mitään loitsulukuja olleet, joita Tolja lukea lorotteli, olivathan vain semmoisia olevinaan.

— Ja samanlaista ovat niidenkin konstit, jotka tietäjinä kuljeksivat ja muita herkkäuskoisia narrailevat, sanoi Korjuksen Risto.

— Eikö mitä, vastasi Mauno-setä. Kunhan sinä kuulisit oikean tietäjän loitsivan, niin karvasi nousisivat pystyyn. Ne eivät olekaan mitään lorotuksia, vaan totisia sanoja.

— Ja toimittavat tietysti saman verran kuin Toljankin luvut, jatkoi Risto.

— Niilläpäs sitä ollaan tähän asti toimeen tultu, sanoi Mauno-setä kiivaasti, vaan te nuoret tahdotte hävittää kaikki vanhat tiedot ja vanhat uskot.

Kun Suutarin Pekka huomasi, että tulee mielipiteissä erotus, josta voisi seurata eripuraisuus, niin hän sanoi:

— Antakaapas olla kiistanne ja kuunnelkaa, kun minä jatkan kertomustani. Tolja luettuaan suolat antoi ne vieraalle emännälle ja käski niitä panna kipeän hampaan päälle. Mutta jos se ei auttaisi, niin pitäisi ottaa kirkon kynnyksestä puikko ja kaivella sillä hampaita, niin se vissiin auttaisi.

— Vieläkö Tolja otti mitään loitsimisestaan? kysyi Yrjö.

— Ei hän ottanut mitään, vaikka toiset vihan väkeen tukitsivat, vaan sanoi toimittavansa sen isännän sukulaiselle pieneksi palkaksi siitä, kun meitä niin hyvästi pidettiin talossa. Mutta kun tarpeellisia ilmestyi sen perästä useampia, niin hän otti jo vähin maksuakin, vähän käsiverhoa, niin kuin Toljalla oli tapana sanoa, vastasi Risto.

— Ei luulisi Toljaa semmoiseksi lyöpperiksi, että hän heittäytyi noidaksi, vaikka ei mitään ymmärrä, sanoi Holttolan kirkonmies kummeksien.

— Mihin aikaan te rahdissa olitte? kysyi Lippolan kirkonmies.

— Se oli joulun jälkeen, ensimmäisellä sydänkuulla, vastasi Savolais-ukko, mutta en osaa sanoa monesko kehruuviikko se oli.

— Mutta minä en ymmärrä koko sydänkuista niin mitään, vaikka olen koko ikäni kuullut. Välistä sanotaan sydänkuun olevan jo jouluna ja välistä myöhemmin. Mistä sen oikein tietää milloin ensimmäinen sydänkuu alkaa ja milloin se loppuu? kysyi Suutarin Pekka.

— Se kuu, joka syntyy talvipäivän pesässään ollessa (joulukuun 18-22) tahi sen perästä, on ensimmäinen sydänkuu. Täten on välistä joulu sydänkuulla, ja silloin toivotaan hyvää vuoden tuloa. Jos taasen ensimmäinen sydänkuu sattuisi syntymään myöhään, esim. loppiaisen perästä, niin sinä vuonna ei toista sydänkuuta olekaan, vaan sitten seuraa vaahtokuu, hankikuu, salamakuu, toukokuu jne. Sydänkuiksi niitä sanotaan sen tähden, kun ne ovat talven sydännä. Kun puu silloin on kuivimmillaan, niin hakataan rakennushirret sydänkuulla. Vaahtokuun nimi on tullut lumen pyryämisestä, joka ajelehtaa sinne tänne juuri kuin vaahto. Kun tässä kuussa ilmat ovat jo lievemmät, niin alkaa jo lintujenkin mieli tehdä laulamaan, josta on saatu sananparsi:

Varis laulaa vaahtokuulla, sydänkuulla synnyttelee.

Neljättä kuuta nimitetään hankikuuksi, jolloin kun päivällä on nuoskeampi, yökylmät kovettavat lumen niin, että hanki kannattaa. Tämän kuun ilmoista sanotaan: "Minkälainen ilma on hankikuun syntyessä, sellaisena se pysyy kesäpäivän seisahdukseen asti."

Tämän kuun lopussa alkaa jo lumi sulaa ja mäkien harjuille ilmestyä pälviä, sekä tänne pohjolan perälle ilmestyy ensimmäinen kesän ilmoittaja, kiuru joka ylhäällä ilmassa visertelee. Kiurun laulusta määrätään kesän tulo, sillä silloin tiedetään olevan

kuu kiurusta kesään, puoli kuuta peipposesta, viik'kaus kivenvihasta, västäräkistä vähäsen, pääskysest ei päivääkään.

Vanhat ihmiset ovat merkinneet, että jos Rekiheitto-Maariana (25. päivänä maaliskuuta) kylmää, niin sen perästä kylmää vielä neljäkymmentä yötä.

Viides ja viimeinen talvikuu on sulamakuu, jolloin

maat sulavat, veet valuvat, kesä tulla keikuttelee.

Jos luetaan vuoden kuut ensimmäisestä sydänkuusta alkaen, niin saadaan väliin kaksitoista ja väliin kolmetoista kuuta vuodessa, vaikka kirjakuukausia on vain kaksitoista.

Tämän selityksen antoi Savolais-ukko talvikuukausista opiksi nuoremmalle sukupolvelle. Tähän lisäsi vielä Holttolan kirkonmies seuraavan selityksen kuusta:

— Kuun, tuon kummallisen naapurin, joka

milloin on kaita kasvoltansa, milloin liiaksi lihava,

sanotaan olevan kaikkein lähin taivaankappale. Se kasvaa idästä ja vähenee lännestä. Varsin typeränä minä pidän sitä miestä, joka ei heti ensi katsannolla huomaa milloin on ylä- ja milloin alakuu. Sille minä heti sanon:

Etkö tuhma kuuta tunne idän puolta kasvavaksi, luotehen väheneväksi.

Ennen kuin uusi kuu rupeaa näkymään, on kuuton aika. Tätä pidetään kehnoimpana aikana ja tällä ajalla syntyneitä ilmeisiä (ihmisiä) arvellaan kovan onnen lapsiksi, joista sanotaan:

Syntynyt on synkeällä aivan kuutolla ajalla.

Kuu jaetaan neljään kortteliin ja seitsemän vuorokautta luetaan kuhunkin kortteliin ja kuutonta aikaa on puolitoista vuorokautta. Ensimmäinen kortteli on uusi kuu, toinen täyttyvä kuu kolmas vähenevä kuu ja neljäs kuunpohja. Kahta ensimmäistä korttelia nimitetään yläkuuksi ja jälkimmäistä kahta korttelia sanotaan alakuuksi. Kuun kääntymiseksi kutsutaan sitä aikaa, jolloin seuraava kortteli alkaa. Täysi kuu on silloin, kun kuu näyttää ympyräiseltä niin kuin astianpohja. Kuun paistetta nimitetään kuutamoksi eli kuuvaloksi, vaan pimeä aika, jolloin ei kuu kumota, on ehäs.

Kuun täytenä ollessa huomataan siinä olevan muutamia tummia pilkkuja, joiden synnystä vanhat ihmiset ovat tienneet kertoa seuraavan tarinan:

Kaksi miestä meni kerran yön pimeydessä varastamaan. Juuri kun he pääsivät tarkoitettuun paikkaansa, nousikin kuu ja ehkäisi valollaan heidän yrityksensä. Tästä suuttuneina he ottivat tervasaavin (korvon) korentoon ja läksivät kuuta sokaisemaan. He kiipesivät korkealle mäellä kasvavan pitkän puun latvaan, josta rupesivat tampilla kuuta tervaamaan, vaan tarttuivatkin saaveineen päivineen kuuhun, jossa nytkin vielä seistä kököttävät.

Kuuta pidetään ei ainoastaan ajanmäärääjänä, mutta myöskin ilman ennustajana. Kirkas täysikuu ennen kevätpäiväntasausta ennustaa kaunista ilmaa, vaan sen perästä yöhalloja. Keltainen kuu merkitsee sadetta, vaan punainen tuulta. Iso vaalea kehä kuun ympärillä sumuisella ilmalla tietää rönsyilmaa, vaan muuten poutaa, niin kuin sananparsi sanoo:

Poudaksi on kuun kehä, sateheksi päivän sappi.

Jos kuu mailleen mennessään on punainen ja näyttää tavallista isommalta, tiedetään myrskyn olevan tulossa. Jos uuden kuun sarvet ovat terävät, tulevat pakkaset. Muuten voidaan laskea ilman laatu neljännestä, viidennestä ja kuudennesta päivästä.

— Kun nyt kuusta saadaan ilmain vaiheet tietää, niin mitä varten ilmoja on allakkaan merkitty? Ne eivät kuitenkaan pidä paikkaansa, vaan usein sattuu päin vastoin? Kukas sen tietää selittää? kysyi Suutarin Pekka.

Kun ei vanhemmista miehistä ollut sen selittäjää, niin sanoi Korjuksen Risto:

— Pappilan nuori herra selitti kerran meille sen asian näin: Luonnonlain mukaan täytyy pienemmän totella suurempaa. Täten maa tottelee aurinkoa ja kiertää sen ympäri. Samaten myöskin kuu kiertää maan ympäri 19:ssä vuodessa ummelleen 235 kertaa, siis vähän yli 12 kertaa vuodessa. Kun kuun on luultu vaikuttavan maan ilmanvaiheisiin, niin almanakkaan on merkitty samat ilmanvaiheet, kuin ne 19 vuotta takaperin olivat. Vaan nämä merkitykset eivät aina pidä paikkaansa, niin kuin jokainen tietää, joten allakka ilmojen suhteen on valehtelija.

— Senhän kyllä jokainen näkee, että kuu kiertää maata, mutta että maa kiertää aurinkoa on sula valhe ja herrojen hupsutusta, jota he eivät itsekään usko, vaikka muille sitä tyrkyttävät. Johan sitten jouduttaisiin jonnekin, jos maa liikkuisi, sanoi seppä, ja siihen tuumaan toisetkin yhtyivät, ainoastaan isännän poika Antti ja Korjuksen Risto olivat toista mieltä, mutta he eivät tahtoneet vanhain miesten kanssa kiistellä.

Vähän aikaa ääneti oltua sanoi Suutarin Pekka:

— Jatkakoon vain kirkonmies kertomusta kuusta.

Sitten Holttola jatkoi:

— Niin kuin sanoin, pidetään kuuta ei ainoastaan yleisen ajan määrääjänä, josta vuoden vaiheet tiedetään, vaan myös varsinkin pimeällä vuoden ajalla katsotaan kuusta ynnä muista taivaanmerkeistä ylösnousunkin aikaa. Niinpä esim. neuvotaan morsianta, jos ei talossa olisi kukkoa, joka laulullaan ilmoittaa päivän tuloa, pitämään kuusta vaaria, niin kuin siitä runo laulaa:

Kun ei kukkoa talossa, pidä kuuta kukkonasi, Otavaista oppaanasi: käyös ulkona usein, käyös kuuta katsomassa, Otavaista oppimassa, tähtiä tähyämässä. Konsa oikeittain Otava sarvet suorahan suvehen, pursto perin pohjoisehen: silloin on aikasi sinulla nousta luota nuoren sulhon, saada viereltä verevän, saada tulta tuhkasista, valkeata vakkasesta, tuli puikkohon puhua, lienosti levittämättä.

Niin kuin jokaiselle on tuttua toimitetaan erityisiä töitä erityisillä kuun ajoilla. Kaikki tärkeimmät asiat, joille toivotaan onnellista menestystä, toimitetaan yläkuulla. Niinpä esim. kaski hakataan yläkuulla, ja samoin toimitetaan istutukset ja jos mahdollista niin kylvökin yläkuulla. Huoneiden rakennustapeet ja työkapineiksi tarvittavat puut hakataan yläkuulla, vuoden pimeimmällä ajalla sydänkuulla. Naimiskaupat aloitetaan ja lemmennostot ynnä muut semmoiset toimitetaan yläkuulla. Jota vastoin ne asiat, joiden pitää raukeaman, toimitetaan alakuulla. Pärepuut kaadetaan alakuulla, jotta ne paremmin turtaantuisivat ja kuolisivat. Tupa kylmätetään alakuulla, jotta torakat ja muut syöpäläiset paremmin kuolisivat ja häviäisivät.

— Mutta kukas tietää mitä varten kuu välistä pimenee? kysyi Suutarin Pekka.

— Kuun syöminen eli pimeneminen ennustaa joko sotia, nälkävuosia, ruttotautia tahi jotakin muuta Jumalan vitsausta, jolla hän tätä syntistä kansaa rankaisee. Välistä taas kun joku hirmuvaltias, pakanallinen kuningas, kiduttaa ja rääkkää viattomia alamaisiansa, jota ei kuu hennoitse katsella, niin hän siksi kätkee kasvonsa.

Näissä keskusteluissa kului ilta rattoisasti ja illallisen ajan ehdittyä menivät naapuritalojen miehet kotiinsa ja Niemelän nuoriso myöskin palasi kylältä, jonka jälkeen naiset toimittivat tavalliset ilta-askareensa. Sen jälkeen syötiin illallinen ja pantiin maata.

Seuraavana päivänä päivällisen perästä läksivät vieraat talosta. Emäntä laittoi heille tuomisiksi piiraita ja ohraleipää. Korjuksen nuorikko jäi oljamiin. Näin päättyivät kevätkestit.

* * * * *

Perjantaina ennen virpo- eli palmusunnuntaita leipoi Niemelän emäntä suuren uunillisen rukiisia virpokaakkuja. Seuraavana lauantaina jo aamusta alkain alkoi kulkea talossa virpojia. Niitä oli vanhoja miehiä ja naisia sekä lapsia, joilla kaikilla oli torppasäkit ja muutamilla miehillä tuohikontit olkapäillä, joissa he kantoivat virpovitsoja, urvuille puhjenneita pajunoksia. Heti tupaan tultuaan ja hyvän päivän sanottuaan he alkoivat virpoa eli pajunoksilla lyödä selkään emäntää sanellen puolilaulaen seuraavan runonpätkän:

Virvon, virvon vitsaksilla, pieksän pajun varpasilla tuoreeksi, terveeksi tulevaksi vuodeksi: emännälle lehmäonni, orit-onni isännälle, vuonaonni miniälle, naintaonni tyttärelle! Kuin monta varpaa, niin monta vasikkaa, kuin monta oksaa, niin monta oritta, kuin monta urpaa, niin monta uuhia, kuin monta haaraa, niin monta sulhasta!

Sitten virpojat istausivat penkille ja lausuivat:

Pyydän, pyydän palkastani, vaadin virpomisestani: taikinasta kakkarainen, haavanlehden paksukainen, lehmästä voilusikkainen, tarhakiven suurukainen, kanakatrasta munanen, kivensilmän täytykäinen.

Tavallisesti emäntä antoi virvontapalkaksi virpokaakun, mutta jos virpoja oli kuppari, velho tahi talon sukulainen, niin sille annettiin sirunen voita leivän keralla tahi lapsisukulaiselle kananmuna. Saatuaan antimet virpojat kiittivät seuraavilla sanoilla:

Suur kiitosta, kosta Jumala, edeskinpäin antamista! Kasvakoon ja kaunistukoon tämän vuodenkin ajalla: isännälle ohrapellot, emännälle kaalikuvut, liinahalmeet miniälle, pitkät pellavat tytölle!

Sitten virpojat läksivät talosta jäähyväiset sanottuaan jättäen virpovitsat, puolenkymmentä pajun oksaa nipuille sidottuna, tuvan penkille. Virpovitsat emäntä korjasi lammasläävään, ja niillä sitten touonalkajaispäivänä lampaita ajettiin laitumelle. Lapset ja nuoremmat virpojat, jotka eivät virpolukuja osanneet, lausuivat vain virpoissaan:

Virpoi, varpoi tuoreeksi, terveeksi tulevaksi vuodeksi, sulle vitsat, mulle kaakku.

Seuraavana sunnuntaiaamuna jo ani varhain ihmisten vielä maatessa tuli Perätalon seppä Niemelään ja hyvän huomenen sanottuaan hän alkoi virpoa ropsia yötilallaan olevaa isäntää laulaen virpoessaan:

Minä virvon viinan eestä, sen punaisen pullon eestä!

jonka tehtyään hän heitti virpovitsat isännän sänkyyn ja kävi itse penkille istumaan. Kohta nousi isäntäkin, pukeusi ja haki aitasta punaista eli siirappiviinaa, josta antoi aamuryypyt sepälle. Sitten kun talon ukkomiehet nousivat, annettiin heillekin aamuryypyt. Kun emäntä oli noussut, virpoi seppä häntäkin. Emäntä puolestaan antoi myös ryypyn sepälle, joka ryypättyään toivotti:

Isännälle ihra paksu, emännälle leuka leveä.

Sunnuntaiaamupuolella kävi vielä virpojia, mutta puolelta päivältä ei enää ketään käynyt. Jos joku epähuomiossa sattui tulemaan puolen päivän jälkeen, niin sen virpovitsat nostettiin tuvan uuninpatsaan päähän, eikä annettu mitään antimia. Naapuritalojen lapset, jotka eivät olleet köyhät, kävivät sunnuntaiaamuna virpomassa, vaan näille ei annettu mitään, pyydettiin vain tulemaan virvontapalkoilleen pääsiäisenä, jolloin heitä syötettiin ja annettiin kananmuna virvontapalkaksi.

Piinaviikolla, pääsiäisenalusviikolla, ei syöty mitään rasvaisia ruokia, eikä kierotorstaina mitään kierretty: ei kehrätty, ei kerrattu eikä vitsaakaan väännetty. Pitkänäperjantaina ei syöty muuta ruokaa kuin mämmiä kauraisen leivän kanssa. — Lehmiä ei juotettu sinä päivänä; eivätkä muutamat antaneet lapsensa imeä, ennen kuin aurinko oli laskenut. — Ei myös käyty koko sinä päivänä toisissa taloissa, vaan aamupuolella käytiin kirkossa ja iltapuolella luettiin Kristuksen kärsimisen historiaa ja laulettiin piinavirsiä. Seuraavana lauantaina jo varhain aamusilla keitettiin ja paistettiin pääsiäisen varalle ja iltapuolella pestiin tupa.

Pienemmät pojat olivat ahkeraan työssä pääsiäiskiikkua valmistaissaan. He ottivat puuröykystä tuoreen koivun, jonka sovittivat kahdelle tasakkain olevalle suojan salvaimelle, toivat sitten metsästä pari hienon aisan kokoista koivua, joiden latvat he varistivat lämpiävän riihen uunissa, kiersivät ne raksukalleen ja laittoivat kantapajun koivujen tyveen. Näin valmiiksi saatu liekku (kiikku) pantiin raksista riippumaan kiikkupuuhun. Tällä tavoin valmistetussa kiikussa sitten pääsiäisenä pienemmät pojat ja tyttöset kiikkua heiluttivat.

Jos pääsiäissunnuntaiaamuna aurinko paistoi noustessaan, tiedettiin hyvän marjakukkavuoden olevan tulossa. Mutta jos päivä oli pilvessä noustessaan, niin marjain kukat panee halla seuraavana vuonna. Variksen sanottiin tekevän ensimmäisen munansa pääsiäissunnuntaiaamuna, vaikka olisi kuinka pakkanen tahansa.

Löysäläiset ynnä ne joilla ei omaa hevosta ollut, menivät jo kierotorstaina kirkolle ja olivat kirkossa pitkänäperjantaina sekä molempina pääsiäispäivinä. Kortteeria olivat he joko pitäjäntuvassa, pappilan perheentuvassa tahi kirkon naapuritaloissa. Vasta pääsiäismaanantaina kirkonmenojen perästä he tulivat kotiinsa.

Pääsiäissunnuntaina ajoi nuori väki kirkolle. Ken ei päässyt hevosella, se astui jalkasin. Kirkolta päästyä ajettiin jäillä kilpaa, jos nimittäin keli myöten antoi. Kun usea hevonen oli rahdin teossa ynnä muissa raskaissa vedoissa rasittunut, niin eipä pääsiäisenä enää kilpaamisesta ollut paljon haaraa. Rikkaiden hevoset kyllä jaksoivat kilpailla. Siksipä sanottiinkin:

Joka mies jouluna kilpaa, se mies, ken pääsiäisnä.

Pääsiäismaanantaina kävivät vanhemmat ihmiset kirkossa ja nuorempi väki korjaili Aittamäellä olevaa napakiikkua. Iltapuolella päivällisen perästä kokoutui kylän nuoriso Aittamäelle kiikkumaan. Sinne tuli poikia vieraistakin kylistä. Muiden muassa saapui sinne Lippolan Juhanakin, joka kiikutti kaikki Niemelän tytöt, ensin vanhemmat ja sitten Kaisan viimeiseksi. Juhanalla ja Kaisalla näkyi olevan paljon puhelemista keskenään, eikä kukaan kylän nuorisosta sitä kariksi katsonutkaan, kun tiesivät heidän olevan kaukaista sukua keskenään, vaikka ei kukaan, eivät asianomaiset itsekään tienneet, missä suhteessa he olivat toisilleen sukua. Mutta hengenheimolaiset he kyllä tiesivät olevansa ja semmoisina he rakastivat toisiaan.

Iltahämärissä pyysi Niemelän Antti Lippolan Juhanaa kotiinsa. Siellä syötettiin ja juotettiin vierasta ja pyydettiin jäämään yöksi, johon Juhana ilomielin suostuikin. Tästä oli Kaisa niin hyvillään, kuin olisi ollut seitsemännessä taivaassa.

Seuraavina päivinä, tiistaina ja keskiviikkona, ei vielä mitään varsinaista työtä toimitettu, kun ne päivät pidettiin puolipyhinä, ainoastaan pienempiä käpellystöitä toimiteltiin. Naiset neuloivat tahi ompelivat ja miehet korjailivat jalkineitaan ja työkapineitaan.

Eräänä päivänä keväillä tuli kuohari Hämäläinen Niemelään. Poikalapset, joita oli salvojalla pelotettu, menivät piiloon, ken saunaan, ken riihen uunin taakse ja ken mihinkin kerkesi kuoharia pakoon, ja pysyivät piilossansa niin kauan, kuin kuohari talossa oli; vasta sen mentyä rohkenivat poikaparat tulla tupaan.

Kuoharia syötettiin ja juotettiin talossa ja sitten vasta hän meni virkaansa toimittamaan. Emäntä meni paimentytön kanssa lammasläävään antamaan pässejä, jotka isäntä otti läävän kynnyksellä vastaan. Hämäläinen toimeen käydessään puhalsi veitsen terään ja lausui:

Rauta raukka, koito kuona, teräs tenhon päivällinen! Tehkäämme ikisovinto, vannokaamme veljeyttä! Älä tee tuhoa työtä minun kättä käyttäissäni, älä visko vihojasi leikellessäni lihoa. Älä visvoille viruta, älä vammoille valuta ulkoa tahi sisältä, Herran hengen huovunnalta.

Työnsä tehtyään hän sylkeä töppäsi haavaan ja lausui:

Terva maahan tippukohon, hongan rasva rapsukohon ennen kuin veri viaton. Sydämess sija verellä, liha lämmin liikkuella, luuhut lämmin luistaella. Salvaksi sana Jumalan, Luojan turva tukkeheksi, salvaksi samoavalle, veren tielle telkkimeksi. Avun Luoja antakohon, avun tuokohon Jumala!

Kun yksi pässi oli kuohittu, isäntä vei sen jälleen läävään, josta emäntä antoi toisen. Isäntä istui läävän kynnyksellä pitäen pässiä sylissään. Hämäläinen oli kujassa ja kyykistyi polvilleen työtänsä toimittamaan lukien joka kerran samat loitsut.

Sen toimen tehtyään kaikki tulivat tupaan, jossa isäntä antoi vieraalleen ryypyn. Sitten mentiin oritta kuohitsemaan. Hämäläinen otti pari pärettä ja sytytti ne, sekä joukon pirkaleita, joista hän teki tulen pihalle ja pani siihen muutamia halkoja palamaan. Tulta tehdessään hän loitsi:

Teen tulosen tervaksista, latuskaisen lastusista, sitä puilleni puhelen, tuota haastan halkosille: mesi puista purskukohon, rasvaa rapahtukohon. Minkä puillani puserran, sima jääköhön sijahan. Terva on tehty tervaksista, hongista satahavuista.

Tulen tehtyään hän pisti siihen atran luottimen varistumaan ja loitsi:

Kasvoi härkä Kainunmaalla, ylen suureksi yleni: Hämehessä häntä häilyi, pää keikkui Kemijoella. Pieni mies merestä nousi, uros aalloista yleni, iski härän häilähytti, kylin maahan kyykähytti. Siit on voitehet otettu, siit on katsehet kahottu, jolla vihat viskotahan, tulen voimat voitetahan, raudan poltot poistetahan, kuumehet kumistetahan.

Sillä aikaa kun kuohari näitä toimitteli, toi isäntä suuren kuvon ruisolkia, jotka levitti pihalle vuoteeksi. Sitten meni kuohari talliin, suitsitti oriin, toi sen pihalle olkien päälle, sitoi nuoran vasempaan takajalkaan ja seisoen itse hevosen edessä hän tempaisi nuorasta, niin että ori kaatui olkien päälle. Niin pian kuin ori oli kaadettu, käännettiin se selälleen ja sidottiin jalat nuoralla yhteen kiinni. Jo oritta suitsittaissa alkoi kuohari loitsunsa ja jatkoi sitä sikäli kuin hän hevosta käsitteli, aina eri tiloissa valitut sanat, mitkä mihinkin tilaan soveltuivat. Hän loitsi seuraavilla sanoilla:

Otan tallista orihin, sorajouhen soimen päästä, sidon suuhun silkkisuitset, panen päähän vaskipäitset. Vien orihin vilkuttelen kartanolle kaunihisti. Seiso nyt selvällä sijalla, ole olkivuotehella. Hyvä täss on ollaksesi, armas aikaellaksesi. Älä kipsa, älä kapsa, älä kaikkia kavahda, mesiheinän helkähystä, olenkorren kapahdusta! Nyt kaadan hevoskapehen, sorajouhen maahan sorran, nurmelle mesinukalle, maalle maksankarvaiselle, villaisille vuotehille, silkkisille sänkysille. Tule pilvistä pitäjä, hattaroista hallitsija, pidätä tämä pirikka, jaksa tämä jouhiharja, ettei potki polviani, särje säärivarsiani!

Kun kansaa oli kosolta keräytynyt katsomaan tätä tärkeää toimitusta, niin oriin sidottuaan kuohari otti salvattimet, nosti ne nenällensä, katsoi niiden läpi kansanjoukkoon ja kaikille neljälle ilman suunnalle, sylkäisi salvattimien läpi ja loitsi mahtavalla äänellä:

Ken on katein katsoneepi, kierosilmin keksineepi, vastuksiin varustaineepi, luonnon vihaisin luomin: silmä juoskohon simana, toinen voina vuotakohon, tuonne helvetin tulehen, pahan vallan valkiasen! Ken on katein katsoneepi, kierosilmin keksineepi: tunge perkele tulehen, suin tulehen, päin tulehen, takaraivoin tantereesen. Silmät käännä nurin narin, niskat rutoin rutaise! Sotke suolia sisässä, keitä keuhkoja mahassa, vello verta hartioissa, ennen päivän nousemista, koi Jumalan koittamista, auringon ylenemistä; ennen kuin sanani saapi tahi mielijuohikkini!

Nämä kateen sanat kuultuansa vetäysivät naiset ja arempiluontoiset miehetkin pelonalaisina syrjään, ainoastaan Niemelän isäntä, Mauno-setä, ukko-Lauri ja pari muuta miestä, jotka olivat kuoharille apuna, jäivät siihen. Sitten salvaja kieraisi oriin munasrauhaset salvattimien sisään, alkoi leikata ja leikatessaan loitsi seuraavat verensulkusanat:

Piäty veri vuotamasta, hurme huppelehtamasta, päälleni päräjämästä, riuskumasta rinnoilleni. Veri seiso kuni seinä, asu hurme kuni aita; kuin miekka meressä seisoo, saraheinä sammaleessa, paasi pellon pientareessa, kivi koskessa kovassa. Vaan jos mieli laatinevi liikkua lipeämmästi, niin sä liikkuos lihassa sekä luissa luistaellos: sisässä sinun parempi, kalvon alla kaunihimpi, suonissa sorottamassa sekä luissa luistamassa kuin on maahan vuotamassa, rikoille ripajamassa. Et sä maito maahan jouda, nurmehen veri viaton, hevon hemppu heinikkohon, kumpuhun orihin kulta; sydämessä sun sijasi, keuhkoin alla kellarisi: sinne siirräite välehen, juokse sinne joutuisesti. Et ole joki juoksemahan etkä lampi laskemahan, suohete sorottamahan, venilotti vuotamahan.

Tyydy nyt, tyyris, tippumasta, punainen putoamasta, kun et tyydy, niin tyrehdy; tyytyi ennen Tyrjänkoski, joki Tuonelan tyrehtyi sinä suurna poutavuonna, tulivuonna voimatoinna, meri kuivi, taivas kuivi, kaikki maan perustus kuivi.

Kun et tuotakaan totelle, vielä muuta muistetahan, uudet keinot keksitähän: huudan Hiidestä patoa, kattilata kalmasista, jolla verta keitetähän, hurmetta varistetahan, ilman tilkan tippumatta, punaisen putoamatta, veren maahan vuotamatta, hurmehen hurisematta.

Kun ei lie minussa miestä, ukon pojassa urosta tämän tulvan tukkijaksi, tämän salvan salpaajaksi, onpa itsessä Ukossa vielä kylliksi kykyä veren suuta sulkemahan, tulevata tukkimahan. Lukotkohon Luojan lukko, sana herran salvatkohon tämänkin veren veräjän, tämän joen juoksevaisen.

Oi Ukko, ylinen Luoja taivahallinen Jumala! Tule tänne tarvittaissa, kule tänne kutsuttaissa. Tunge turpea kätesi, paina paksu peukalosi, liitä sormesi lihava, kämmenesi käännähytä tukkeheksi tuiman reiän, paikaksi pahan veräjän, veren vuotamattomaksi, suonten soutamattomaksi. Vedä päälle lemmenlehti, kultalumme luiskahuta veren tielle telkkimeksi, tulevalle tukkeheksi, jottei parskuis parralleni, valuis vaaterievulleni!

Kun leikkaus oli toimitettu, kuohari otti tulesta kuuman luottimen, jäähdytti sitä vähän aikaa ja alkoi sitten polttaa kärventää kuumalla luottimella äsken leikattuja haavoja. Tätä tehtäessä hevosparka riuhtoi itseään ja vinkui pahasti. Siitä huolimatta kuohari loitsi kärventäissään:

Panu poika Aurinkoisen, Auringottaren tekemä, alla ahjojen asuja, liedoksessa lepäilijä! Tuopas lunta, tuopas jäätä, tuopas hyyhmeä hyveä, jolla tulta tummentelen, valkeaista vaivuttelen. Tee tuli tehottomaksi, humun huumehettomaksi. Tuli nuorin tuupukohon, valkeainen vaipukohon hiilisehen hinkalohon, alle ahjon Ilmarisen. Rauetkohon raudan valta, tulen valta vaipukohon, veden valta valvokohon, vesi on vanhin voitehista. Vedäpäs vetinen lumme kahden puolen kämmentäni tulen tuiki polttamatta, valkian varistamatta kostaissa tulen tuhoja, tulen lientä lievittäissä.

Sitten päästettiin oriin jalat irti. Se nousta kepsahti seisoalleen ja vietiin talliin heiniä ja kauroja syömään. Kuohari pesi veitsensä, salvattimensa ja kätensä ja meni tupaan, jossa häntä syötettiin ja juotettiin. Isäntä maksoi hänelle palkan käteen, kolme kopeekkaa jokaisen pässin ja puolitoista ruplaa oriin kuohitsemisesta. Sitten hän pyysi ja sai suoloja, joihin hän loitsi:

Tuolta aina armot käyvät, tuolta taivahan navalta, ylimmäisen portin päältä, itse Luojan istuimelta. Oi Ukko ylinen Luoja, taivahallinen Jumala! Anna voimat voitehesi näille suoloille hyville: tekemähän terveyttä, rauhoa rakentamahan, jottei tuska päällä tunnu, kipu keskeä kivistä.

Loitsitut suolat antoi kuohari emännälle ja läksi matkaansa. Pienet pojat tulivat kohta piilostaan ihmisten ilmoille.

Kevättyöt

Sisältö: Kangasten laittaminen ja kutominen. Niisien teko. Kasken merkitseminen. Jyrin päivä. Kasken karsiminen. Kalanpyydysten laittaminen.

Jo kevättalvella alkoivat naiset kevätkankaita varustella. Rihmat haudottiin tuhasta tehdyssä lipeässä ja käytiin huuhtomassa järven avannossa, jonka jälkeen ne pantiin riu'uille kuivamaan ja liinastumaan. Ensin ne kylmivät ja sitten leudolla ilmalla sulivat jälleen. Sitten ne pantiin hangelle valkenemaan.

Kun rihmat olivat kyllin valjenneet, otettiin loimirihmat tupaan ja ripsittiin. Sen jälkeen tuotiin tupaan kerinlaudat, joille loimivyyhdit asetettiin. Sitten iskettiin seinänaula tuvan pankkopuun päähän. Seinänaulaan pantiin kehä, jolle alettiin loimirihmaa kehiä. Kun kaartojen luvusta saatiin tietää miten pitkä kangas oli tuleva, niin sitä mukaan kehitettiin loimia.

Kun loimet oli kehitty, ne vietiin riiheen. Tuoreesta koivuvitsasta tehtiin rakset, jotka sidottiin vartaaseen, joka mikkelipuulla nostettiin ylös ja asetettiin yksi pää ahdinlaudalle ja toinen pää ahdinlaudan orrelle. Kehäin rihmapäät pujotettiin raksien läpi ja kiinnitettiin riihen takaseinässä olevaan alimmaiseen luontanaulaan. Siitä vietiin rihmat seinän toisessa päässä olevaan luontanaulaan, jonka taitse rihmat kierrettiin ja vietiin rihman alkupään luona olevaan toiseen naulaan, ja sitten taas toisessa päässä olevaan toiseen naulaan jne. sikäli, miten pitkä kangas oli. Rihmat juoksivat kehiltä raksien läpi sikäli kuin niitä vain juoksutettiin. Jos ei kangas yhtynyt koko seinän pituudelta, niin iskettiin naula siihen, mihin kangasloimet ulettuivat, ja naulan eteen iskettiin seinään tiuhta, jonka ylitse ja alitse vuoroin loimirihmat laitettiin. Loppupäästä alettiin luoda takaisin alkupäähän. Kangasta luodessa oli visu vaari pidettävä, että se meni järjestyksessä, sille naulalle jolle se menevä oli. Jos sattui vahingossa menemään väärälle naulalle, niin tuli viippi ja se oli vaikea korjata. Siksi sanottiin olevan kaksi vaikeaa asiaa, nimittäin hutun juominen ja viipin korjaaminen.

Rihmat kun kehiltä loppuivat, niin oli kangas luotu. Sitten otettiin tiuhtapuikko pois ja laitettiin sijalle tiuhtarihma, ja kangasloimet pantiin letille, joka vietiin tupaan. Siellä se käärittiin rihmasyrjälle siten, että kankaan loppupohjukka tuli syrjän ympärille, johon se levitettiin tasaisesti ja pantiin kaksi tiuhtapuikkoa, joista toinen pantiin pohjukkaan ja toinen tiuhtarihman sijalle, joka otettiin pois. Tiuhtapuikot, jotka olivat poikkipuolin kangasloimia, sidottiin molemmista päistä yhteen rihmalla. Sitten kiinnitettiin loimirihmain pohjukat sydänvarpasella rihmasyrjään ja loimilettiä purettiin siksi, että se ulottui vaatesyrjän sijalla olevan käärikesyrjän ympäri ja sieltä taas käärikesyrjän alaitse penkille.

Sitten levitettiin rihmat tasaisesti kaikkein syrjien ympäri ja alettiin kääriä kangasta. Se nainen, joka tuli kangasta kutomaan, istausi kankaan taakse penkille, piti vanakasti (navakasti) loimirihmoja tiukalla ja purki lettiä sikäli kuin tarvittiin. Joku mies tahi riski nainen otti sitä varten tehdyn käärikekartun, jonka pisti rihmasyrjän päässä olevain reikäin läpi ja alkoi kiertää syrjää ympäriinsä. Täten kääriytyivät loimirihmat syrjän ympärille. Joku vanhempi nainen seisoi rihmasyrjän takana ja hoiti rihmoja, että ne tulivat tasaisesti syrjän ympäri. Sitten kun tiuhtapuikot, jotka oli vedetty käärikesyrjän luo, olivat kulkeneet rihmasyrjään kiinni, pysäytettiin kiertäminen, oiottiin ja levitettiin rihmat uudelleen sekä vedettiin tiuhtapuikot taas alas käärikesyrjän luo ja alettiin kiertää rihmasyrjää ympäriinsä. Tällä tavoin pitkitettiin käärimistä siksi, kunnes se saatiin käärityksi. Vihdoin kun letti oli loppunut, levitettiin loimirihmat loppupohjukasta lopinpuun ympärille, jota pitämään joku meni kankaan alle, jossa kulki sikäli kuin kangasta kierrettiin letin pitäjän luo. Rihmasyrjän hoitajalla oli kädessä karttu, jolla hän välistä lyödä hakkasi syrjällä olevia rihmoja että ne tiukemmin ja tasaisemmin kääriytyvät syrjän ympärille. Kun kangas oli kääritty, niin laitettiin loimet pohjukoistaan käärikesyrjän ympäri ja alettiin kitkuttaa, so. rihmasyrjän kartikasta nytkytettiin syrjää edestakaisin, jotta loimet kävivät kiinteämmin syrjän ympäri.

Kangasta lykkimään käydessä nostettiin rihmasyrjä kangaskorvakkeiden päälle. Samoille korvakkeille tuotiin myöskin niidet hiulineen ja niisikeppineen. Sitten lyötiin loimirihmojen solmukkeet poikki ja niiden päät solmittiin niputtain yhteen. Lykkiessä tarvittiin kaksi naista: toinen oli etu- ja toinen takapuolella niisiä. Takapuolella istuva nainen otti nipun kerrallaan käteensä, erotti nipusta ensin reunimmaisen loimirihman ja antoi sen häntä vastapäätä istuvalle naiselle, joka pujotti rihman niisisilmukan lävitse, ja sitten seuraavan loimirihman samalla tavalla toisen niiden silmukasta, kolmannen rihman kolmannesta silmukasta, neljännen neljännestä jne. Tiuhtapuikoilta katsottiin, jotta rihmat tulivat oikeassa järjestyksessä pujotetuiksi. Jos sattui menemään väärin, niin siitä tuli kankaaseen lapa, joka korjattiin joko tekemällä lisäniisi tahi uudestaan pujottamalla. Jos yksi rihma sattui menemään kahteen niiteen, niin siitä tuli vääräjäinen, ja jos ei sitä ajoissa huomattu korjata, niin siitä kutoessa tuli toimitaittu.

Kun kangas oli niisiin lykitty, alkoi pirtaan lykkiminen. Vitsan varvasta tehtiin koukku, joka vuoltiin latakaksi (latuskaiseksi). Siihen koukkuun sijoitti toinen nainen kaksi loimirihman päätä ja työnsi ne ensimmäisestä pirran piin raosta, josta toinen nainen ne otti vastaan; sitten toiset kaksi rihmaa toisesta raosta jne. siksi, kunnes koko kangas tuli lykityksi (pujotetuksi). Jos sattui hairaus tulemaan, niin se kutoessa saattoi piitämän.

Kankaan lykkimisen perästä solmittiin loimirihmain päät yhteen parittain ja rihmojen pohjukkaan pistettiin kepukka, joka molemmista päistä kiinnitettiin nauhalla vaatesyrjään. Rihmasyrjän reikään pistettiin kuvepuun pää ja toinen pää pantiin vaatesyrjälle. Se esti rihmasyrjän pyörimisen, kun kangas kiinnitettiin kiinnityskartulla, jonka pää pistettiin vaatesyrjän reikään ja kiinnityskarttuun pantiin reikulainen, jonka reikään pistettiin rautainen kangaspuikko.

Sitten tuotiin kangassukset, jotka kiinnitettiin peränuorasta penkin alla olevaan rautanaulaan, ja suksien päihin solmittiin niisinuorat. Myös kiinnitettiin pirrankaiteet miekkapuista pirtakeppiin, joka oli kangaskorvakkeilla. Pirranraiteet sijoitettiin kaiteiden koloon, ja niin saatiin kangas reilaan.

Kun kaikki oli saatu reilaan, alettiin sitten kutoa. Ensin pisteltiin loimien väliin muutamia oljenkorsia ja sitten jotain paksumpaa kuderihmaa. Tällainen kutous oli nimeltään tutkain, ja sitä kudottiin pietimen verran. Sitten sijoitettiin tutkaimen päässä oleva kepukka vaatesyrjän loveen, laskettiin rihmasyrjältä kangasta, pantiin päällyspuikko rihmasyrjälle ja alettiin kutoa oikein.

Sitä naista, joka osasi hyvin kankaansa laittaa ja kutoa, pidettiin selvänä, jonka

kangas ei laske lapoja päästä ei pirta piitämiä.

Riski kutoja kutoi

palttinaa kuin paperia, seinä ja päivä.

Laiskan kankurin pirta ääntää "huomen, huomen", vaan vireän panee "tänäpäin, tänäpäin". Tällä sananparrella tarkoitetaan kutojain sukkeluutta.

Niin pian kuin kangasta saatiin sen verran, että se ylettyi pari kertaa vaatesyrjän ympäri, leikattiin tutkain poikki. Kun vaatesyrjän ympärille valmistui pitemmältä kangasta, purettiin kangas vaatesyrjältä ja käärittiin pankolle, jonka keskitse pistettiin kepukka ja sen päät sidottiin pirran kohdalle, kankaan alle niin, ettei se yläpuolella tavannut pirtaan eikä alapuolella kutojan jalkoihin, kun hän suksia polki.

Vaikka kangas olisi ollut kuinka pitkä tahansa, niin ei kangasta luodessa eikä kääriessä käyty syömään, vaan luotiin ja käärittiin yhteen perään, sitten kangas muka veti vähemmän kudetta. Kun kangas oli kääritty, vietiin käärikeneuvot juoksujalassa ulos ja viejä sanoi mennessään:

Niin kauan kangas on kankailla kuin harakka seipään päässä.

Tähän vastasi joku piloillaan:

Niin kauan kangas on kankailla kuin torakka seinänraossa.

Lapset tai vanhemmat naiset tavallisesti tekivät käävejä (käämejä) kankaan kutojalle käävikololla tahi käävivokilla. Palttina- ja lankakäävien alle pantin paperia, joka esti käävit vieremästä. Käävit pantiin sukkulaan kutoessa.

Kun kangas oli jo niin loppuun kudottu, että loimirihmat tulivat pohjukoilleen, otettiin rihmasyrjä pois ja loimet laitettiin pohjukoistaan lopinlaudoille, joten sen saattoi tarkemmin kutoa. Kaikki kun saatiin kudotuksi, leikattiin loimirihman päät poikki ja solmittiin ne nipuille. Näitä kutsuttiin tutkainpäiksi. Näihin tutkainpäihin solmittiin sitten seuraava kangas, joten ei jokaista kangasta tarvinnut uudestaan lykkiä. Valmiiksi kudottu vaate myöskin leikattiin poikki ja jätettiin pirran kanssa tutkaimeksi noin pietimen verran. Valmiiksi saatu liina- ja pellavaskangas kasteltiin ja levitettiin hangelle valkeamaan. Kun yksi puoli kangasta oli kylliksi valjennut, niin käännettiin toinen puoli valkenemaan. Sitten kuivattiin kangas ulkona, tuotiin tupaan ja venytettiin penkin raossa ja leikattiin vaatekappaleiksi, joita kevään korvassa ommeltiin. Sarka- ja sarssikankaat myöskin kasteltiin varissa vedessä, pantiin tiinuun ja jaloilla vanutettiin, jonka jälkeen ne kaulattiin ja kuivattiin.

Jos kangasniidet olivat jo loppuun kuluneet, niin tehtiin uudet niidet sitä varten valmistetusta kaksinkertaisesta niisirihmasta. Romuhuoneesta tuotiin kolmesivuisen särmiön muotoiset niisipölkyt, joiden yhdessä särmässä oli kolme ympyräistä napakairan reikää yhtä kaukana toisistaan. Näihin reunimmaisiin reikiin pistettiin niisivarpaset ja keskimmäiseen sydänvarpanen. Niisiharakka laitettiin keskelle siten, että harakan reiästä kulki sydänvarpanen ja harakan lovet asetettiin niisivarpasiin. Kaksi henkeä tarvittiin niitä tekemään, toinen teki kävyllä ja toinen kerällä. Niiden valmiiksi tultua otettiin sydänvarpanen ja niisiharakka pois, vaan niisivarpaset jäivät kiintonaisina niisiin. Rihmalla erotettiin paasmat, kolmekymmentä niisirihmaa kuhunkin paasmaan. Palttinakankaan niidet tehtiin hienommasta, vaan muiden kankaiden paksummasta rihmasta.

* * * * *

Eräänä aamuna hankikuussa, kun yöllä oli vahvasti kylmännyt ja siis hanki hyvästi kannatti, kokoontuivat Niemelän kylän isännät lautamiehen taloon neuvottelemaan ja päättämään kasken hakkuusta tulevana kesänä. Heillä nimittäin oli yhteinen takamaa, salopalsta, johon he tavallisesti vuosittain hakkasivat yhteisen suuren kasken, ja sen piiri käytiin jo huhti- eli hankikuussa merkitsemässä ja sen jälkeen se kesäkuussa hakattiin.

— Mistä te hyvät naapurit olette tuumineet tänä vuonna kaskea hakata? kysyi lautamies.

— Me olemme päättäneet hakata Lakealtakankaalta; kun se on petäjikköä niin se palaa hyvästi, ettei tarvitse viertää ja on muuten helppoa raataa, vastasi Lahtelan isäntä.

— Minä olen toista mielipidettä, sanoi lautamies. Kun Lakeakangas on heleätä hiekkamaata, niin ei se kasva hyvin; etenkin, jos sattuu poutakesä tulemaan, kuivaa ruiskasvu tupelle ja touot samalla tavalla. Siis ei sen raataminen suuresti hyödyttäisi, turmeltuisivathan vaan silavat petäjät, jotka nyt ovat jo huoneen hirren paksuiset.

— Kukapa meistä Jumalan ilmoja tietää, jos ne ovat poudat tahi sateiset, virkkoi Mäkelän isäntä. Lakeakangas on helppo raataa ja se palaa hyvästi; minä siis puolestani ehdottelen sieltä hakattavaksi. Onhan näitä petäjiä likempänäkin hirsipuiksi, eikä sieltä asti tarvitse hirsiä vedellä.

— Kyllä se on totta, että meillä on puita likempänäkin, mutta ne ovat vain männyn kerkkiä, joista ei milloinkaan tule kunnon hirsiä, sanoi lautamies. Ajatelkaas hyvät naapurit, jos me langettaisimme maahan semmoisen petäjikön, josta jo kymmenen vuoden perästä saataisin paksuja honkaisia tuvan hirsiä, niin se olisi arvaamaton vahinko, jos me nyt ne turmelisimme. Onhan meillä kaskimaata muuallakin. Hakataan Koivikkomäestä, se on sekapuuta ja mullan maata.

— Tästä pari vuotta takaperin hakattiin Koivikkomäkeen kaski, jota ei mitenkään tahtonut osaksi saada, ja nyt taas tahdottaisiin sinne hakata; minä en puolestani siihen suostu, virkkoi Mattilan isäntä.

— Hakataan sitten Metsomäestä, mutta ei Lakealtakankaalta, sanoi lautamies vakavasti. Ajatelkaa asiata järkevästi. Entisen määrän mukaan jos hakattaisiin, niin tulisi teille neljälle talolle puolen tynnyrin ala kullekin hakattavaksi ja meidän osalle koko tynnyrin ala; siis olisi jo yhteensä kolmen tynnyrin ala semmoista hyvää hirsimetsää kaadettava, josta me jokainen saisimme hyviä rakennustarpeita. Ja entäs sellainen heleä hiekka, kun se kaskeksi poltetaan ja kynnellä vellotaan, niin ei se miespolveen ota puuta kasvaakseen.

— Kuulkaa hyvät naapurit minun ehdotustani, selitti Perätalon isäntä. Koska ei lautamies anna perään meidän toisten tuumille, niin jättäköön hän osansa seisomaan ja kasvamaan ja me muut hakkaamme osamme, kahden tynnyrin alan. Lähdetään vain nyt miehissä merkitsemään mikäli kaadetaan kaskeksi ja mikäli jätetään seisomaan.

Tähän toiset tyytyivät, ja niin lähdettiin miehissä Lakeallekankaalle. Sinne päästyä merkittiin ensin kolmen tynnyrin ala ja siitä erotettiin kolmasosa lautamiehen osaksi. Puut kolomalla rajoitettiin piiri. Työ tehtiin täydellisessä sovussa, ja jokainen oli tyytyväinen osaansa.

* * * * *

Jyrin (Yrjön) päivän aamuna varhain, vielä muiden maatessa, meni Niemelän emäntä läävään, jossa otti muutamia karvoja jokaisen lehmän ja lampaan kupeesta vasemmalta puolelta. Ne hän pani riepuun ja vei saunaan. Sitten hän otti lehmien, lammasten ja hevosten kellot ja vei ne likoamaan kodan vesitiinuun. Sitten hän teki tulen rouhepadan alle ja meni tupaan, jossa havautti isännän. Isäntä meni talliin ja otti jokaisen hevosen vasemmasta kyljestä muutamia karvoja, jotka vei emännälle. Sitten havautettiin paimenet, jotka vuoteellaan panivat jalkaansa — tämän taian ansiosta eivät muka jalat tulleet kipeiksi kesällä — ja sen perästä pukeutuivat. Vanhin paimenista otti romuhuoneesta jo syksyllä varustetun, juurineen maasta otetun pihlajaisen virven, väänsi sen oven suuruiseksi vempeleeksi ja pani sen läävän ovelle sisäpuolelle. Siihen sitten emäntä ripusti punaisella langalla kaksi kananmunaa ja niiden välille karhun hampaan oven yläkamanan kohdalle. Sitten paimenet menivät metsään, soittivat luikulla (torvella) ja löivät lepenää, jotta muka metsän pedot karkkoaisivat karjamailta. Lepenälauta oli noin puolen metrin pituinen kuusinen tahi haapainen lauta, jota kalkutettiin palikoilla.

Sillä aikaa kun lehmien rouhevesi varistui, otti isäntä huoneesta kerän tuohia, jotka saroitteli ja kääri käähkärölle (kiepille) ja vei rouhepataan hautumaan. Vähän aikaa haudottuaan hän vei tuohet tupaan ja teki niistä kellon kantimet kolmeen lehmän- ja yhteen lampaankelloon. Hevosenkellossa pidettiin nahkakannin.

Ennen kuin kellojen kantimet valmistuivat, otti emäntä jauhoja aitasta ja vei kotaan. Sitten pani hän jokaisen kellon puolilleen vettä ja sekoitti jauhoja sekaan sekä pani lehmistä otettuja karvoja lehmien, lampaista otettuja karvoja lammasten ja hevosten karvoja hevosen kelloon, sotki ne taikinaksi, leipoi pieniksi kaakkusiksi ja paistoi tuvan uunin leualla hiilitarhan keskessä. Kaakkujen jäähdyttyä emäntä antoi niistä osan lehmille ja lampaille. Isäntä antoi puolestaan kaakusta hevosille. Loput korjattiin talteen.

Noin puolenpäivän rinnassa puhdistettiin lehmien kellot ja kiinnitettiin kantimet niihin sekä vietiin läävään. Siellä kiersi emäntä vanhimman lehmän kellolla jokaisen lehmän kolme kertaa ympäri myötäpäivään ja lausui:

Kuules kellos, seuraa karjaas.

Sitten hän sitoi kellon vanhimman lehmän kaulaan, jota tehdessään hän lausui:

Kellon kaulahan sivallan, kuulun kellon lehmälleni. Kuulu kello, kaiu kello, kaiu karjamaan periltä kaiu kotikartanohon! Sä oot suurin lehmistäni, vanhin vasikaisistani: tuo sä karjani kotihin, kalkutellen kartanolle, saattele iltasavulle vielä päivän paistaessa, keski-illan kellertäissä. Tuo jonossa Jumalan karja, karja ehtoisan emännän.

Toisille lehmille kelloa kaulaan pannessa ei luettu kuin alkupuoli tästä luvusta. Jos milloin oli niin hyvä kesä Jyrkinä, että saattoi jo touonalkajaiset pitää, niin laskettiin lehmät ulos toisia temppuja tehden ja ajettiin ne metsään. Mutta jos Jyrkinä oli vielä lunta, laskettiin vain lehmät kartanolle, jossa emäntä kävi karjan ympäri kolme kertaa ja rukoili hiljaa itsekseen:

Kaitse kaunoinen Jumala, varjele vakainen Luoja: kaitse kaikista pahoista ja varjele vahingon tieltä, ettei karja katoaisi eikä tuskihin tulisi tänä suurena suvena, Herran hellänä kesänä! Kuin katsoit katoksen alla, niin katso kanervikossa. Kuin sä hoidit huonehessa, niin sä hoida hongikossa, hoida honkien seassa, hallitse havujen luona, ettei vammat vaivuttaisi eikä sorkka sorahtaisi, luvultansa pois tulisi, laadultansa lankeaisi. Saata karja kaunihiksi ja edistä emännän vilja hyvänsuovan mieltä myöten, pahansuovan paitsi mieltä. Anna rauha raavahille, sorkkasäärille sovinto, vasikoille mielivalta, paras valta paimenille. Hoida karja huonompainen, huonompainen, pienimpäinen, ettei tulis turmiolle eikä hätään häilähtyisi! Anna karjan korvet käydä pitkin Jumalan pihoa. Aja karjani kotihin, iloiten ison pihoille ennen päivän päättymistä, auringon alasmenoa!

Jos vain lehmät suinkin voivat päästä lumelta, niin ne ajettiin pellon päähän, jossa emäntä rukoili tässä kerrotun rukouksen, vaan muuten, niin kuin jo sanoin, kotikartanolla. Missään tapauksessa eivät lehmät Jyrkinä saaneet olla kauemmin ulkona kuin tunnin eli pari.

Muuten pidettiin Jyrin päivää jonkinlaisena pyhänä, syötiin parempaa ruokaa eikä tehty mitään raskaampaa työtä.

Niin pian kuin maa paljastui lumesta, mentiin kasken karsintaan. Vanhin mies joukosta iski tulta, viskasi palavan taulan kaskeen ja lausui:

Paloi ennen paljon maita, paljon maita, paljon soita pahana palokesänä, tulivuonna voimatonna: paloi Pohjola poloinen, paloi erä eteläinen, paloi itä, paloi länsi, paloi lounas sekä luode, paloi kivet, paloi paaet, paloi kaikki kalliotkin; palakoon tämäkin kaski, humahtakoon tääkin huhta, ettei jäisi viertämistä eikä kangen kiertämistä.

Muutamat lukivat tämän loitsun kaskea polttamaan käydessään.

Kasken karsiminen kävi siten, että alettiin kasken reunasta karsia, ensin tyvimmäiset ja siitä latvaan päin hakattiin kaikki oksat tarkoin poikki ja latva taitettiin viimeiseksi. Näin karsittiin jokainen suurempi puu, ainoastaan pienemmät puut, jotka eivät seipäiksi käyneet, jätettiin karsimatta. Kotoa lähdettiin kasken karsintaan murkinalta ja palattiin kun päivä oli alhaisissa puolipäiväisissä.

Kotoväki kun näki kasken karsijain tulevan, nokesi kätensä ken uunin huohulassa, ken padan kyljessä ja varustausi kasken karsijoita nokeamaan, jotta muka kaski paremmin palaisi; sillä mitä nokisemmiksi kasken karsijain kasvot saatiin, sen paremmin palaa kaski. Myös naapurin pojat, jotka tiesivät Niemelän tyttöjen olevan kasken karsinnassa, varustausivat heitä nokeamaan.

Vanhemmat kasken karsijat, varsinkin miehet, tulivat rehdisti porstuaan ja antoivat mielisuosiolla itsensä noeta, vaan nuoremmat naiset ja etenkin tytöt kemistelivät porstuaan tullessaan. Sen nähtyään pojat riensivät ulos tyttöjä nokeamaan. Tytöt karkuun juoksemaan, pojat paihattivat perässä. Vihdoin erkanivat tytöt toisistaan luullen näin paremmin säilyvänsä. Mutta pian päättivät pojat kuka ketäkin tyttöä ahdistaa. Kas siinä juostiin, naurettiin ja iukettiin ympäri kartanoa, huoneiden solasta (välistä) toisten huoneiden solaan, tanhualta pihalle, pihalta saunan luo ja taas takaisin tanhualle. Tätä iloa kesti siksi, kunnes jokainen poika sai määräämänsä tytön noetuksi. Välistä tapahtui niin, että tyttö juostessaan pääsi luikahtamaan tupaan ja niin säilyi nokeamatta, sillä tuvassa ei ollut enää lupa noeta.

Kun jonkun kasvot saatiin noetuksi, niin siinä oli vasta naurua ja kikatusta. Äsken niin punakat posket muuttuivat äkkiä aivan mustiksi, niin ettei usein koko kasvoissa ollut muuta valkeaa kuin hampaat ja silmävalkolaiset. Muutamia taas saatiin vähemmin noeta. Kun näin noettu tuli tupaan, niin kas siinä oli tupaväellä naurua ja riemua.

"Myö, myö", sanoivat lapsetkin ja osoittelivat noettuin mustia kasvoja tarkoittaen sillä, että noettu oli musta kuin mörkö.

Sitten kun kasken karsijat olivat peseytyneet ja vaatteensa muuttaneet, he söivät päivällisensä.

* * * * *

— Nyt olisi nuotta tuotava riiheen, ja korjattava. Meidän pitäisi laittaa uusi siklaverkko, sanoi Mauno-setä eräänä päivänä.

— Valjastakoot pojat hevosen, käy sinä toisissa taloissa ottamassa miehiä kerallesi ja tuokaa vain nuotta lavasta riiheen ja korjatkaa, mitä on korjaamista, käski isäntä, ja käsky toimitettiinkin pian.

Seuraavana päivänä kokoontuivat kaikki nuotanosakkaat nuottaa korjaamaan. Mauno-setä laittoi uuden nuottaköyden ja sorasimen sekä siklaverkon ja paulat. Mäkelän ukko loi uuden peukalusverkon. Lahtelan isäntä laittoi uuden särvysverkon, ja Perätalon olkarinta laitettiin kuntoon. Mattilan isäntä paikkasi rintaverkkonsa ja yläparvan. Uuden alaparvan toi Tinnon Martti ja uuden peräverkon laittoi Tinnon Lauri sekä korjasi tuurikan.

— Olisi oikeastaan laitettava uusi lokka, vaan ei taida kellään olla tuohia ja männyn juuria, sanoi seppä.

— Onhan tavaraa, sanoi Mauno-setä ja meni hakemaan.

Hänen mentyään sanoi seppä:

— Pitävällä on pitkät kynnet, säästävällä sääret väärät, niin kuin Mauno-sedälläkin. Kas se mies varustaa kaikki tarpeet ajallansa.

Mauno-setä teki lautasen suurukaisen lokan tuohilevyistä, nitoi sen puunjuurilla kiinni ja pani paikoilleen yläpaulan yläparvaan.

— Kun tässä on tuohia, niin tehdään uudet merkkilavukset, kun entiset näyttävät olevan jo huonoiksi käyneet, ehdotteli seppä ja niin laitettiin uusi tasausmerkki, keskimmäinen ja tarpiaislavus (tarpiainen).

Kun kuppi, jota kesäaikana nuottaa vetäessä pidettiin sorosimessa, oli pilalle kulunut, tehtiin sekin uusi. Myös kivekset alapaulassa ja lavukset yläpaulassa korjattiin ja uusittiin. Kokanhäntiäinen, joka niinikään oli kulunut, laitettiin uusi. Nuottasalko, uitinhanko, nostokoukku ja veturikokka sekä tarppasauva tarkastettiin ja korjattiin, missä oli korjaamista.

Kun nuotta oli reilassa, niin se vietiin jäälle, potkittiin sisään ja vedettiin ylös seuraavana päivänä. Jään heikkouden tähden ei ennätetty monta apajaa vetää, vaan nuotta täytyi korjata lavaan. Sitten kalamiehet tarkastivat nuottavenheet. Kokka (etukeula) täpättiin tappuroilla ja tohkoon (takaperään) laitettiin uusi rautainen hanka, jota myöten köyttä kuljetettiin nuottaa potkiessa ja vetäessä köysirattaalta järveen ja päinvastoin. Rataskorvat ja tullinkorvat korjattiin kuntoon, samaten airot, mela ja äyskäri (viskain).

Jäiden sulaessa tekivät ukko-Lauri ja Mauno-setä uusia merranrynkiä. Hienoista näreistä painettiin merranluokki ja perävanteet, jotka rynkävarpasilla yhdistettiin sillä tavoin, että luokkivanteisiin nidottiin puohtimista hienoilla männynjuurilla neljä leuanalusvarpasta, kaksi kuvevarpasta kummallekin puolelle, selkävarpanen yläpuolelle. Ne samat varpaset sidottiin perävanteeseen kiinni tuohilla ja varpasten päät sidottiin myös tuohilla yhteen huippuun. Luokki- ja perävanteen välille sidottiin myös muutamia tuohia poikinpuolin, sekä kahden keskimmäisen leuanalusvanteen välille ladottiin tuohista tallus eli kivitalla. Sitten vedettiin merranpäällys ryngän päälle; päällykseen kiinnitettiin nielu, jonka siimarihmat vedettiin kiinteästi perään (huippuun). Kalain eli nielus laitettiin vasemmalle puolelle leuan alle. Kalaimeen pistettiin muutama hieno havunoksa, joka silloin otettiin pois, kun kaloja merrasta päästettiin. Kun selkänuora saatiin paikoilleen, niin oli merta valmis.

Kun merrat oli saatu valmiiksi, kudottiin potkuihin (käsiverkkoihin) santelosilmät ja paulat kaksinkertaisesta rihmasta. Yläpaulaan kiinnitettiin tuohiset pullot ja alapaulaan kivekset. Myös laitettiin yläpaulan päähän kupasnuora ja kupas (puikkeri), ja sitten painettiin verkko mustaksi rautalepän kuorilla, noella, raudanhiellä ja ruosteella, jotka kaikki keitettiin suuressa padassa ja siilattiin; sitten vasta pantiin verkot pataan mustenemaan. Kun verkot mustuivat kylliksi, ne kuivattiin. Verkoilla pyydettiin kesällä kaloja.

Kun vielä mainitsen, että talvella vedetyt aitarikkopuut hakattiin haloiksi ja pinottiin kesällä poltettavaksi, niin olen kertonut talvitoimet loppuun.