SISÄLLYS: (continued 2)

Tolja taas kysäisi laulamalla:

Kuka laivosen kyhäsi, kuka veisteli venosen?

Martti vastasi niin ikään laulamalla:

Laivasen on laatinunna itse seppo Ilmarinen.

Taas kysyi Tolja:

Mist on laiva laadittuna, kusta kyhätty venonen?

Martin viittauksesta vastasivat laivasilla olijat laulaen ja heiluttaen käsiään:

Antura on Auran tammi, pohja Peipsen petäjätä, laidat Lapinmaan närettä. Keula vaskesta valettu, taiten kullan kirjaeltu. Mastot on mahonkipuusta, punapuusta purjeorret. Silta tehty siilin luista, permanto on peuran luista.

Vielä kysyi Tolja:

Mitä Sammossa sisällä, mikä lasti laivosessa?

Johon laivassa vastattiin:

Onhan yhtä sekä toista tavaraa meren takaista: Saksanmaalta saippuoita, kuparia Kuurinmaalta, siniviittoja Virosta, haljakoita Hampurista, hedelmiä Hiidenmaalta, Saarenmaalta marjasia, sekä Ruotsista romua, kapinetta kaikenlaista.

Taas kysäisi Tolja:

Kuka laivan kuljettaja? kenpä aluksen isäntä?

Tähän vastattiin:

Laakko laivan kuljettaja itse aluksen isäntä. Perämies on Pertin Pekko, merimiehet Miettiläiset, Kunttu kokkina keralla Runttu ruuan laittajana.

Vihdoin kysyi Tolja:

Mitä maksaa meren kukka, kuta Samponen sorea?

Tähän Martti vastasi toisten kanssa:

Kaksi kattilan rania, kolme lehmän kompsukkata, viisi Viipurin rahoa, kuusi kultatynnyriä.

Tolja käveli laivan ympäri, tarkasteli sitä joka taholta ja lauloi kävellessään:

Kyll on pursi purjeinensa sorea kun Suomen sorsa. Sen on kaula kaarellansa niin kuin neidon kenokaula. Sen on laidat laadullansa kupuva kuin taivaan kaari. Mastot ovat muhkeammat, korven kuusta korkeammat. Hinta vain on hiukan kallis, makso suuri suoritella. Jos mä ostaisin orosen tahi viljaa aitallisen: pian ois syöty saatu riista, ajettu hyvä hevonen, vaan kun ostan oivapurren, lunastan sorean Sammon, sillä saanen mä satoja, tuon kotia tuhansia. Hauska on elellä merellä, ulapalla aukealla: siell ei sänki säärtä lyötä, savu silmiä sokaise, eikä viedä viertämähän, panna ei palon tekohon.

Näyttäen kepillään liedellä olevia patoja sanoi Tolja Martille:

Tuoss on laivan lunnahaksi kaksi kattilan rania.

Ojentaen keppinsä navettaan päin hän jatkoi:

Tuolla pihamaan perässä nautoja navetta täysi: ota sieltä omaksesi kolme lehmän kompsukkata.

Ottaen kukkarostaan viisi rahaa Tolja ojensi ne Martille ja sanoi:

Ota Laakko laivan hinnaks viisi Viipurin rahoja.

Sitten hän ojensi keppinsä tupaseen päin ja lausui:

Tupanen on tynnyriä, puolikoita puolillansa, kaikki kultaa kukkuroillaan. Ota sieltä omaksesi kuusi kultatynnyriä.

Nyt löivät Tolja ja Martti kättä kaupan päättäjäisiksi ja Simo erotti kädet. Sitten katseli Martti laivaa ja sanoi kauppaansa katuen:

Voi minä poloinen poika, hassu rahalle halukas! Kun mä luovuin laivastani, soreasta Sammostani! Ken nyt mua keikuttelee noilla vienoilla vesillä, siintävän meren selällä, lakkapäillä lainehilla, ulapalla aukealla!

Nämä laulettuaan otti Martti hatustaan pyyhkeensä, jolla pyyhki silmiänsä, ja saneli itkusuulla:

Hyvästi nyt sorja Sampo, meren kuulu, veen valio.

Nyt Martti pyörähti ulos tuvasta ja Simo seurasi häntä. Tolja, uusi laivan isäntä, käski soutamaan laivaa ja laulamaan:

Soudan, soudan laivaa jne.

Laivan soutaessa ja laulaessa tulivat Martti ja Simo laivaa ostelemaan. Nyt oli Simo ostajana ja Tolja myyjänä. Kaikki kävi ennen kerrotulla tavalla.

Laivasilla olon perästä tanssattiin vähän aikaa vastakkaistanssia ja sitten aloitettiin Tinnon Martin esityksestä vuorotanssi, joka tapahtui siten, että tytöt kävivät vieretysten seisomaan toiselle ja pojat toiselle puolelle tupaa. Martti kävi poikien puolelle ensimmäiseksi ja hänen nuorikkonsa tyttöjen puolelle. Kun kaikki olivat asettuneet järjestykseen, alkoi nuorikko miehensä viittauksesta tanssia hänen luokseen. Sitten alkoi nuorikko tanssia takaperin paikallensa ja laulaa:

Tullin lullin, tullin lullin, tulemais sun pitää, ei sun ole minun kanssain tekemistä mitään.

Martti seurasi nuorikkoansa tanssien ja laulaen:

Kyytiin, kyytiin kultajain ja kyytiin kotiin asti, kyllä kultain palkan maksaa, jos ei nyt, niin vaste.

Paikalleen päästyään nuorikko seisattui paikalleen ja hänen viereisensä, Mäkelän Vappu, alkoi tanssien kyyditä Marttia ja laulaa:

Kyytiin, kyytiin jne.

Martti tanssi takaperin paikallensa laulaen:

Tullin lullin jne.

Martin viereinen poika, Tolja, kyyditsi Vapun paikalleen ja Vapun viereinen tyttö kyyditsi Toljan jne.

Nuorikko kun näki että jo kolmas pari oli liikkeessä, aloitti taas uudestaan tanssin miehensä luokse, joka kyyditsi hänet takaisin jälleen. Täten kertyi tanssi täyteen vauhtiin, niin että vähän ajan perästä sai jokainen olla sekä kyyditsijänä että kyydittävänä. Aikansa levähdettyään alkoivat he taas toisia leikkejä, joista tulevassa luvussa tarkemmin kerromme.

Kun kukko toisen kerran lauloi, alkoi leikkinuoriso tehdä kotiin lähtöä. Pojat kävivät jokainen maksamassa Tinnon Martille kynttilöistä ja sitten lähdettiin. Jokainen poika kyyditsi kotiin sen tytön, jonka kanssa oli leikkipaikkaan tullutkin. Luorikon jäälle päästyä sanoi Lippolan Juhana Niemelän Kaisalle:

— Jokos nyt otat tuomiset?

— Otan kyllä jos vaan annat, vastasi Kaisa.

— Aivan mielelläni minä annan, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että saan sinut omakseni, niin kuin illalla lupasit.

— Sitä en voi sanoa.

— Mikset voi?

— Siksi kun en tiedä, saanko minä sinut omakseni; eihän siitä ollut mitään puhetta illalla.

— Sehän on luonnollista: eihän meistä muuten voisi paria tullakaan.

— Mutta kuules, hyvä Juhana: meidän täytyy pitää tää asia niin salassa, ettei virkkaa kellenkään. Lupaatkos sen?

— Sen olen minä tekevä; sillä minä tiedän ettemme voi yhteen käydä, ennen kuin syksyllä.

Niemelän pihalla nousi Kaisa reestä, puristi hellästi Juhanan kättä jäähyväisiksi ja kiirehti sykkivin sydämin tupaan. Juhana käänsi hevosensa ympäri ja ajoi kotiinsa iloisempana kuin sodassa voittanut sankari.

Niemelässä oli jo talonväki valveilla nuorison kotiin tullessa. Mitään puhumatta kävivät leikistä tulleet makaamaan. Toiset nukkuivat pian, vaan Kaisa, jota outo, suloinen tunne valtasi, ei voinut saada unta silmiinsä. Hän ajatteli sitä onnellisuutta, jonka hän oli Juhanan kanssa saavuttava. Hyvän aikaa valvottuansa nukkui hänkin viimein.

Kolmas joulupäivä

Sisältö: Sudennuotan veto. Paistisilla olo. Laulun ja ulkoluvun kilpailu. Joululeikkejä. Rinnakkaistanssi. Panttisillaolo. Joulusaarna.

Kolmantena joulupäivänä päivän valjetessa tuli lautamies kotiin ja toi vieraita tullessaan, Lippolan lautamiehen emäntineen, lukkarin ja suntion. Toiset vieraat tulivat tupaan, vaan lukkari ja suntio vietiin kammariin, jossa heille annettiin tuliaisiksi siirappi viinaa ja sitten kahvia.

Kun ruoka oli laitettu tuvan pöydälle, niin tulivat lukkari ja suntio atrioimaan toisten kanssa. Heitä tervehdittiin kunnioittavasti: miehet kumarsivat ja naiset lyykistäysivät (niiasivat). Lapset kuiskailivat keskenään arvellen lukkarin luettavan itseään; siksi ei hän ollut lapsista mieluinen vieras ollenkaan. Isäntä luki ja lukkari lauloi ruokasiunaukset.

Murkinan jälkeen niitä näitä vähän aikaa pakinoituansa menivät lukkari ja suntio kammariin lepäämään vähäksi aikaa. Aikansa levättyään he tulivat tupaan kahville. Juotua Savolais-ukko sanoi:

— Suvaitseeko kanttori käydä vetämään sudennuottaa?

— Aivan mielelläni, aivan mielelläni, mutta kukas käypi peräkokaksi? vastasi kanttori.

— Kyllä minä käyn, vastasi Savolais-ukko.

Sen sanottuaan hän otti molemmilla käsillään peräpenkistä kiinni. Mauno-setä kiersi molemmat kätensä Savolais-ukon ympäri vyötäisten kohdalta ja piti vakavasti kiinni. Suntio otti Mauno-sedästä kiinni samalla tavalla, lukkari suntiosta, kirkonmies lukkarista, lautamies kirkonmiehestä, ja niin kävivät kaikki aikamiehet yhteen jonoon pitäen toisistaan navakasti kiinni; sitten naiset ja nuorukaiset yhtyivät samaan toimeen. Jokainen koetti vetää niin vankasti toistansa, kuin suinkin jaksoi, pyytäen edellänsä olijan käsiä laukeamaan. Naisten kädet laukesivat ensin ja he mennä myllähtivät lattialle. Sitä rymäkkää seurasi raikas nauru. Sitten heltyivät lukkarin kädet ja miehet kaatua rojahtivat. Se taasen antoi naurun aihetta. Kolmen kesken vetää nyhtivät jäljelle jääneet siksi, kunnes Savolais-ukon kädet herposivat ja ukot kellahtivat selälleen lattialle könöksi niinkuin kantturakoko. Leikkiä uudistettiin ja Mauno-setä kävi peräkokaksi. Kolmannella kerralla oli kirkonmies ja sitten lautamies peräkokkana jne. Joka kerralla, kun jonkun kädet irtaantuivat ja väki kaatua romahti, nauraa hohotettiin oikein sydämellisesti.

Kun päivällinen oli syöty, miehet tupakoivat ja juttelivat niitä näitä vähän aikaa. Sitten käytiin paistisille. Mauno-setä punoi oljista letin, nosti tuolin keskelle lattiaa ja kävi paistiksi. Hän istahti tuolille, painoi hatun silmilleen, ettei mitään nähnyt, pitäen olkilettiä kädessään. Savolais-ukko hiipi hiljaa takaapäin ja kosketti kädellään Mauno-setää. Nyt tavoitti Mauno-setä kiireen kaupalla lyödä Savolais-ukkoa letillään, vaan ei tavannut. Lukkari seurasi Savolais-ukon esimerkkiä, mutta häneen sattuikin letti käymään. No, ei muuta kuin lukkarin täytyi käydä paistiksi.

— Aha, nyt onkin koko pitäjän kirkon kukko paistina, ja sitä ei saa säästää, sanoi kirkonmies ja kosketti kädellään lukkaria, joka tavoitti letillään kirkonmiestä, vaan ei tavannut. Vihdoin kävi letti suntioon, joka kävi paistiksi.

— Nyt on kirkon kana paistina ja se syödään kirvoineen karvoineen, virkkoi lukkari ja kosketti suntiota.

— En minä mikään kana enkä hanhi ole, vastasi suntio. Kirkonkana on lukkarin rouva.

— Eikö mitä! Nyt velikulta erehdyit: etkö muista, että lukkari on papin lakkari ja lukkarin muori on papin lakkarin vuori? virkkoi lukkari ja nauraa rotkotti.

— Oli kana tahi hanhi, mutta syödään sitä nyt, sanoi kirkonmiehen emäntä ja läppäsi kämmenellään suntiota olkapäälle. Samassa kosketti letti emäntää, joka taas kävi paistiksi.

— Etpäs saanutkaan luisua lahjaksi, ilkkui suntio nousten tuolilta.

— En sattunut saamaan, vastasi emäntä ja kävi tuolille istumaan sitoen huivin silmilleen.

Leikin loputtua ryypättiin ja ukko Lauri sanoi lukkarille:

— Mitenkäs kanttori laulaa tuon virren "Lauluja nyt laskekaamm?" (Vvk. 120) Minä en sitä ole koskaan kuullut kirkossa laulettavan.

Kanttori rykäisi pari kertaa ja veisasi koko virren alusta loppuun. Useita muitakin virsiä pyydettiin lukkaria veisaamaan ja hän täytti pyynnön mielellään. Useat toisetkin veisasivat, miten he olivat oppineet. Ukko-Lauri koetteli veisata "Joka korkeimman turviss istuu" (Vvk. 72), mutta loppupuolella ensimmäistä värssyä meni nuotti penkin alle.

— Kanttori taitaa osata kaikki virret ulkoa, koska ei näy kirjaa tarvitsevan, sanoi Suutarin Pekka ja katsoi lukkaria vähän viekkaan näköisesti.

— En juuri kaikkia, mutta ensimmäisen värssyn joka virrestä minä kyllä osaan; sillä lukkarinkoulussa ollessani, kun jokaisen virren ensimmäistä värssyä täytyi moneen kertaa laulaa hangata, ennen kuin nuotin tarkkaan oppi, niin siinä tuli muistamaan koko värssyn ulkoa, vastasi lukkari.

— Pekka puhuu sen tähden ulkoluvusta, kun hän kuuluu osaavan kaikki virret ulkoa, sanoi Yrjö.

— Tuo ei ole mikään suuri taito, osata virret ulkoa, mutta kun minun vaimoni osaa joka sanan ulkoa, mitä virsikirjassa on: virret, epistolat, evankeliumit, rukoukset, Jerusalemin hävitykset, messut, kasteet ja "plitanniat" ja kerrassa sanoen kaikki, mitä kirjan kansien sisällä on, se on toista, lateli Pekka.

— Sinun vaimosi on, kuulen ma, kirjanoppinut ja sinä itse taidat olla piehariseus, sanoi Kurrosen ukko nauraen.

— Mikäs se piehariseus sitten on? kysyi lukkari.

— Variseustahan Kurrosen ukko tarkoitti, vaikka ei osannut pohjalleen sanoa, vastasi suntio.

— Etkä sinäkään sitä ihan pohjalleen osaa sanoa, vaikka olet osaavinasi. Se on fariseus eikä variseus, selitti lukkari.

— Variseushan se on, ja niinhän minä sen sanoin, eikä meidän talonpoikain kieli käänny sen pohjallempaan sitä sanomaankaan, siitä voitte olla varma, vastasi suntio vähän närkästyneenä.

— Kun nyt ollaan tässä koolla, sekä kirjanoppineet, että variseukset, niin kukas voipi sanoa mikä numero se on virsikirjassa, jossa on yksi virsi, yksi värssy ja yksitoistakymmentä äksää? kysyi Savolais-ukko.

— Kuka sinun äksiäsi lienee lukenut, jos heitä on yksi tahi toistakymmentä, vastasi Mauno-setä.

— Otapas Yrjö virsi yksi sata yksikymmentäviisi, ja lue se, niin saatte kuulla että siinä on yksitoistakymmentä äksää, käski Savolais-ukko.

Yrjö otti sanotun virren ja luki:

Tapahtui täällä, täin päivän päällä ihmeellinen ihme. On tullut tänne Jumal its yhdex ihmisex täydex, ihmisten ilox, ijäisex elox, toivotux turvax, autuudex ainoax: kaikk siis iloitkaam, Herraa kunnioittakaam, Jesu Christ kiitett, Ihmisex siinnyt, syntyn, Isä ylistett, Henki kunnioitett.

— Kah, niinhän se näkyy olevan, vaikka minä en ole tähän asti huomannut. Niinhän se on: ken useamman päivän elää, se useamman kärpäsen näkee. Mutta kukas teistä osaa sen virren veisata? kysyi lukkari.

— Isävainajani lauloi sen näin, vastasi Savolais-ukko ja veisasi koko virren.

— Kyllä se meni jotenkin sinnepäin, vaikka ei aivan tarkkaan. Viides karteessi oli epäselvä, selitti lukkari.

Sitten pyydettiin lukkaria laulamaan sama virsi ja sen hän tekikin. Laulun loputtua sanoi isäntä:

— Ei jaksa laulaa, jos ei kasta kaulaa, ja kaasi viinaa pulliin, antoi ensin lukkarille ja sitten muille vanhoille miehille.

Ryypättyään sanoi lukkari:

— Nyt ei muuta kun valakka valjaisiin ja suti, puti matkaan.

Isäntä koetteli pidätellä heitä yötä talossa, mutta lukkari sanoi luvanneensa mennä Törmälään yöksi ja lupaus on velkaa pahempi, käski valjastaa hevosensa ja aikoi lähteä tuota pikaa, vaan isäntä sanoi:

Ei suuruksetta suden jälille.

Illallisen jälkeen läksivät lukkari ja suntio Törmälään ja nuoriso meni joululeikkiin. Vanhukset kävivät makaamaan.

Leikit aloitettiin nyt niin kuin eilisiltanakin vastakkaistanssilla, sitten seurasi rinkitanssi, jonka perästä Toljan kehotuksesta käytiin rinnakkaistanssiin.

Pojat seisoivat rinnakkain toisella puolella ja tytöt samalla tavalla toisella puolella tupaa. Poikien puolella oli Tolja ja tyttöjen puolella Törmälän Mari ylimmäisenä Toljaa vastassa. Tolja alkoi laulaa vastakkaisellensa tytölle ja kaikki pojat lauloivat keralla:

Maria kopia neito, tule meille tanssimaan! Mä annan sulle vanhan sulhon, vanhan sulhon, harmaapään.

Tähän vastasi Mari toisten tyttöjen kanssa laulamalla:

En taida tanssia enkä vissist veisata: vilu käsi, vilu jalka, vilu kaikki muu ihoni; ei oo voimaa säärissäni, käsivarsissa väkeä.

Nyt lauloivat tytöt puolestaan Toljalle:

Tolja sä kopia sulho, tule meille tanssimaan! Mä annan sulle vanhan piian, vanhan piian, homekorvan.

Tähän pojat vastasivat Toljan puolesta laulamalla:

En taida tanssia, enkä vissist jne.

Sitten pojat taas lauloivat Marin viereiselle tytölle samalla tavalla kuin Marillekin, johon tytöt vastasivat edellä kerrotulla tavalla.

Nyt tytöt lauloivat Toljan viereiselle pojalle samaten kuin Toljallekin, johon pojat vastasivat, niin kuin edellä on kerrottu. Näin pitkitettiin leikkiä siksi, kunnes jokaiselle oli laulettu ja vastattu.

Sen jälkeen alkoi Tolja laulaa toisten poikien keralla vastakkaisellensa Marille:

Mari kopia neito, tule meille tanssimaan! Mä annan sulle sulhon, nuoren sulhon, sulkkukengän.

Nyt tanssivat kaikki tytöt rinnakkain poikien luo ja peräysivät sieltä samaten jälleen paikoillensa laulaen tanssiessaan:

Taidan, taidan tanssia, sekä vissist veisata: lämmin käsi, lämmin jalka, lämmin kaikki muu ihoni; onpa voimaa säärissäni, käsivarsissa väkeä!

Paikalleen päästyä alkoivat tytöt laulaa:

Tolja sä kopia sulho, tule meille tanssimaan! Mä annan sulle nuoren sulhon, nuoren sulhon, sulkkusängyn.

Pojat tanssivat rinnakkain etuperin tyttöjen luokse ja sieltä takaperin paikallensa laulaen:

Taidan, taidan tanssia, sekä vissist veisata jne.

Näin pitkitettiin tanssia ja laulua vuoroin tytöt ja vuoroin pojat siksi, kunnes jokaisen puolesta oli laulettu ja tanssittu.

— Nyt saamme käydä jotain istumaleikkiä, kun olemme koko illan hyppineet, virkkoi Tinnon Martti.

— Käymme panttileikkiä ja Tinnon Martti saa olla panttien kokoojana, ehdotteli Tolja.

Siihen suostuivat kaikki ja koko leikkirahvas istautui penkeille ympäri tupaa. Martti otti rahin, jolle istausi keskelle nuorisoa, ja sanoi:

Sarvet, sarvet, lehmän sarvet

nostaen kätensä ylös. Toiset nostivat myös kätensä, vaan Tolja ei hoksannut niin pian nostaa käsiään. No, ei muuta kuin Toljan täytyi antaa pantiksi piippunsa, jonka Martti pisti hattuunsa. Sitten Martti taas sanoi:

Sarvet, sarvet, hevosen sarvet

ja nosti kätensä pystyyn. Lippolan Juhana ja Niemelän Kaisa, jotka istuivat vierekkäin ja keskenään kuiskailivat, eivät huomannetkaan mikä oli puheena, vaan ajattelematta nostivat kätensä.

— Onkos hevosellakin sarvet, koska Juhana ja Kaisa nostivat kätensä? Pantti pois, hyvät ystävät, ei muu auta, huusi Martti.

Juhana antoi vyönsä ja Kaisa kampansa ja Martti korjasi ne hattuunsa.

Näin pitkitettiin panttien ottoa siksi, kunnes kaikki kotieläimet oli lueteltu.

Kun ei tällä tavoin karttunut pantteja kylliksi Martin mielestä, otti hän toisen keinon pantteja kootaksensa. Hän alkoi laulaa istuessaan:

Aatamill oli seitsemän lasta, seitsemän eli kahdeksan; ei he tienneet mitä he tekivät, niin he tekivät, näin he tekivät Aatamin lapset kaikki,

ja nousi nyt äkkiä seisomaan. Toiset nousivat myöskin jokainen ylös, vaan Niemelän Simo jäi jäljemmäksi istumaan ja hänen täytyi antaa pantti. Sitten lauloi Martti saman laulun uudestaan ja kävi yhtäkkiä kyykkysilleen. Kuka ei kerennyt heti niin tehdä, sen täytyi antaa pantti.

Aikansa näin erilaisilla ruumiinliikkeillä pantteja koottuansa katsoi Martti hattuunsa ja sanoi:

— Ei vielä piisaa, pannaanpas uudet keinot liikkeelle.

Sitten hän sytytti päretikun, käänsi palavan pään ylöspäin, antoi sen Toljalle ja sanoi:

— Sinun tulee pitää tätä tikkua kädessäsi niin kauan, että ennätät sanoa:

Niks, naks repo kuoli, kuka nahasta rahan maksaa?

Anna se sitten vierimmäisellesi ja hän tehköön samaten ja antakoon seuraavalle. Kenen käteen tuli sammuu, hän antakoon pantin.

Tuli sammui Lahtelan Jaakon käteen ja hän antoi pantin. Jaakko sytytti uudestaan tikun palamaan, antoi sen Mäkelän Vapulle ja sanoi:

— Sinun tulee sanoa yhdessä hengenvedossa:

Hattulan pappilan apupapin papupata pankolla pauhaa.

Jos erehdyt sanoessasi tahi tuli sammuu sinun käteesi, niin pantti pois. Anna sitten viereisellesi ja hän tehköön samaten. Tuli sammui Juotun Juopin käteen hänen väärin sanoessaan. Kun Martin hattu tuli pantteja täyteen, niin hän pyysi toisen hatun, johon pani uusia pantteja. Sitten hän sytytti päretikun, antoi sen Tinnon nuorikolle ja käski sanoa yhdessä hengenvedossa:

Ruokolahden nuoren lukkarin rukkaset repesivät.

Ken erehtyi sanoessaan, sen täytyi antaa pantti, samaten sen, jonka käteen tuli sammui. Vihdoin määräsi Martti sanottavaksi:

Reslareki, reslareen liisteet.

Se tuotti monta panttia, kun viimeinen sana sukkelaan sanoessa usealta meni väärin. Vihdoin kun pantteja kylliksi kertyi, lopetettiin panttien otto. Sitten alkoi Martti niitä jaella kutsuen Toljan määräämään ansiotyöt, joilla pantti saatiin takaisin. Martti otti hatusta pantin, antoi sen Toljalle, joka nosti sen korkealle kaikkein nähtäväksi ja määräsi ansiotyön. Ensimmäiseksi antoi Martti Toljalle vyön, jonka Tolja nosti korkealle ja sanoi:

— Joka tuntee ja tunnustaa tämän omakseen, hänen täytyy sanoa kolme totta ja kolme valetta.

— Se on minun, virkkoi Lippolan Juhana. Vähän aikaa mietittyään hän lausui:

Miehelään on neidon mieli, naisen mieli naimisihin, lapsen mieli leikkimähän.

Poika piili piikasia, havukka kylän kanoja, susi sian porsahia.

— Mainiosti suoritettu, sanoi Tolja ja antoi pantin Juhanalle.

Sitten Martti antoi vöyliset Toljalle, joka näytti niitä ja sanoi:

— Kuka tuntee ja tunnustaa nämä omakseen, sen pitää nauraa huohula valkeaksi.

— Ne ovat minun, sanoi Tinnon nuorikko, meni uunin luo, otti tuhkaa liedestä ja viskasi sen nauraen uunin huohulaan, joka siitä tuli valkeaksi, ja niin hän sai panttinsa pois.

Sen jälkeen seurasi piippu, jonka Tolja tunnusti omakseen, mutta hän ei kelvannut itselleen määräämään ansiotyötä, vaan Tinnon Martti käski hänet vetämään kolme hirttä. Tolja suoritti tehtävänsä siten, että veti otsallaan kolmen seinähirren poikki, ja niin hän sai panttinsa.

Sitten seurasi kampa, jonka omistaja käskettiin, jos se oli poika niin tytön kanssa, tahi jos oli tyttö niin pojan kanssa kävelemään käsikkäin ympäri tuvan kolme kertaa. Kamman tunnusti omakseen Niemelän Kaisa ja hän otti veljensä aikoen kävellä hänen kanssaan. Tätä ei Tolja sallinut, vaan käski Kaisan ottaa vieraan pojan. Kaisa otti heti paikalla ja arvelematta Lippolan Juhanan, jonka kanssa käveli kolme kertaa tuvan ympäri, ja niin hän sai panttinsa pois. Samalla tavalla kävi panttien lunastus siksi, kunnes kaikki olivat saaneet omansa.

— Nyt voitte vähän aikaa tanssia, sitten saatte nähdä, mitä seuraa, sanoi Tolja leikkinuorisolle. Sitten jutteli hän vähän aikaa Tinnon Martin kanssa ja he menivät yhdessä tupaseen, jonne Mattilan Simo seurasi heitä. Siellä Tolja pukeusi mustaan viittaan. Ison tyynyn hän sijoitti vatsallensa ja sitoi sen vyöllä kiinni. Näin hän näytti paksuvatsaiselle. Elohurstista laitettiin kappa selkään ja paperista lipero leuan alle. Martti ja Simo tulivat edeltäpäin tupaan ja käskivät nuorison lakata tanssista sanoen kohta papin tulevan saarnaamaan. Heti kuuluikin kopina porstuasta ja Simo lukkarina alkoi laulaa saarnavärssyä toisten keralla:

Meidän pappi paaravatsa, hoi koleena! Kirkkoherra kirkaspöksy, hoi koleena!

Tämän laulun aikana nousi papiksi pukeutunut Tolja uunille, pani kirjansa uunin patsaan päähän, rykäisi pari kertaa, katsahti ympärilleen ja alkoi saarnata paukuttaa koko pitkän, runopukuun puetun saarnan jokseenkin viatonta sisältöä. Eikä sitä ollenkaan käsitetty kirkonmenon pilkkana, vaikka kenties joku arkatuntoinen nykyään olisi valmis sen siltä kannalta ottamaan. Vaikka runossa olikin moniaat kyllä sukkelat käänteet, jätämme sen sen tähden painamatta.

Tinnon Martti joka oli olevinaan suntio, nousi saarnan loputtua uunin rinnan penkille ja ojensi paperilapun Toljalle, joka sitä vähän aikaa katseltuaan alkoi lukea:

Terveenä kun olla saamme, sairaita myös muistakaamme: joista Auno Anolasta sairastaapi rakkaudesta jne.

Lopuksi hän lausui:

Naimisiin aikovat: Sinä ja minä, Liitosen Liisa, ja Kaurasen Kaisa, Paavolan Pentti ja Aution Antti, Aholan Auno ja Kokkolan Kauno.

Onni olkoon kaikill heill, jotka käyvät naimateill. Konttieukot kuolkoot pois, ettei nuorten tiellä ois.

Kuuloitus:

Herra vallesmanni tietää antaa näin: että hollikyytiä tulee seisomaan ensi lauantaina, joka on se 31 päivä sisäll olevaa joulukuuta, niinkuin seuraa:

Matti Muikkulainen Nipukkaniemeen yhell hevosell, Tuomas Työntäjäinen Vermalahteen kaheli hevosell ja Antti Alkajainen Kainalon keskievariin yhell hevosell.

Tämän jälkeen laulettiin seuraava:

Viimeiseksi pyytäisin isännältä lupaa kokoontua huomenna tähän tupaan pitämään pikkuinen leikki, sekä Mari, Helka ja Heikki, Pekka, Pärtty, Lauri ja Liisa: kyllä meillä väkeä piisaa?

Tähän vastasi Tinnon Martti:

Terve tultuanne tänne, ootte vasta, niinkuin ennen.

Tämän perästä vielä tanssittiin ja leikittiin muita leikkejä. Vihdoin lähtöringin tanssittuaan leikkinuoriso hajosi kukin kotiinsa.

Neljäs joulupäivä eli lastenpäivä eli viimeispyhä

Sisältö: Hiirisillä olo. Sikasilla olo. Seulanjuoksu. Parisilla olo. Neito kammiossa. Vanhan joulun loppu.

Jo ani varhain lastenpäivän aamuna teki lautamies lähtöä Törmälään, jonne lukkari ja suntio jo illalla olivat menneet, kun yhtäkkiä tulla tupsahti taloon vieraita kolmella hevosella: Holttolan kirkonmies emäntineen (lautamiehen appi ja anoppi) sekä lautamiehen lankomiehet, Saarelan ja Kalpiin isännät emäntineen, ja niin keskeytyi lautamiehen Törmälään meno. Vieraat otettiin sydämellisesti vastaan. Syödessä sanoi Savolais-ukko vastatulleille vieraille leikillään:

— Mikä teitä nyt tänne kannusti, kun ette tulleet oikeaan aikaan? Toissa päivänä oli oikea Tahvana, eilen Lantus-Tahvana, vaan tänä päivänä ei enää ole mikään Tahvana.

— Emme me tahvananajoon tulleetkaan, vaan tulimme joulutervehdykselle, vastasi Holttolan kirkonmies.

— Se lienee toista vettä taarille, sanoi Savolais-ukko.

Päivän tultua, kun murkina oli syöty, sanoi Savolais-ukko toisille vieraille:

— Ei tässä leikittä leipää saa syödä, vaan täytyy tässä jotain leikkiä pitää. Ei joulua ole joka päivä eikä toisin päivin pääsiäistä. Eilen vedimme sudennuottaa ja olimme paistisilla; käydään nyt vaikka hiirisille.

Tähän suostuttiin, ja talonväki sekä vieraat istaantuivat lattialle yhteen piiriin. Mauno-setä otti verkkokerän, jonka antoi Savolais-ukolle käyden itse piirin sisälle kissaksi. Savolais-ukko viskasi hiiren (verkkokerän) Holttolan emännälle, joka sen taas puolestaan viskasi miehellensä. Mauno-setä kissana tavoitti kyllä kaapata hiirtä kiinni, mutta kun hän yhdestä kohden tavoitti, oli hiiri jo kekkinyt (vierinyt) toiseen paikkaan. Viimein hän onnistui tapaamaan sen ukko-Laurin edestä. Nyt täytyi ukko-Laurin käydä kissaksi. Kaikki rehahtivat nauramaan, kun ukko-Lauri röymi köntyröi lattialla tavoitellen hiirtä. Mutta hän olikin siinä onnellisempi kuin olisi kukaan voinut uskoakaan. Mattilan isäntä näet aukaisi oven ja tuli tupaan. Kaikki katsastivat tulijata, ja ukko-Lauri kaappasi sillä aikaa hiiren Saarelan emännän edestä, jonka täytyi käydä kissaksi. Mattilan isäntä kutsuttiin myös leikkiin. Hän istausi piiriin ja alkoi laulaa nuorten siihen osaa ottaessa:

Juokse, juokse hiiri, ettei kissa miiri sua saavuttais. Älä pelkää mennä, mutta juosta lennä, ettei kissa sais.

Etsi pieni rako, jonne menet pakoon kissan kynsiä: ei hän sua säästä eikä poies päästä, hän on ynsiä.

Kissa peto häijy aina sua väijyy, pyytää surmata. Vaikka olet arka, niskaasi hän karkaa, tahtoo murhata.

Ole varovainen, eläin pikkarainen. Älä nakerra lihaa eikä leipää, älä myöskään reikää salvoon kaverra.

— Kah, mistäs sinä olet sellaisen laulun saanut, jota ei kukaan vanha osaa laulaa, ainoastaan nuoret? kysyi Kalpiin isäntä.

— Meidän lapsilta minä sen opin, kun he laulavat sitä melkein joka päivä, vastasi Mattilan isäntä.

Aikansa leikittyään ukkomiehet nousivat ryypiskelemään ja tupakoimaan; nuoret vielä jatkoivat leikkiä kauemmin.

— Minä läksin kutsumaan sekä tämän talon isäntää kuin myöskin kaikkia vieraita meille päivälliselle, tehkää niin hyvin ja älkää kutsua ylenkatsoko, sanoi Mattilan isäntä.

— Mutta meitä on niin paljon, kun on kuudesta eri talosta vieraitakin, vastasi Savolais-ukko.

— Se ei tee mitään; sen hauskempi, mitä enempi, virkkoi Mattilan isäntä.

Vähän esteltyään menivät kumminkin kaikki vieraat sekä talon isäntä emäntineen Mattilaan päivälliselle ja palasivat sieltä vasta iltahämärissä, ja uudetkin vieraat jäivät taloon yöksi. Heidän tullessaan Mattilasta oli talonväki ynnä naapurin nuoriso sikasilla Niemelässä. No ei muuta kuin suurennettiin piiri ja vastatulleet kävivät yhteen leikkiin. Yrjö sattui silloin olemaan sikana piirin sisässä. Hän koetteli tunkeilla ulos piiristä, mutta piirissäolijat seisoivat niin liki toisiaan, ettei siitä ollut helppo päästä pois. Piirissäolijat lauloivat:

Huis sika metsään, ole kaiken kesää, tule jouluks kotiin: tuo puolaa tullessas punaisesssa pussissa, sinisessä silkissä, koriassa kontissa vaskisessa vadissa, kultaisessa kupissa, maalatussa maljassa. Saisit lapset syödäkseen, marjahuttuu keittääkseen, marjaviinaa juodakseen.

Vihdoin Yrjö sattui Saarelan isännältä pääsemään piiristä ulos, ja Saarelan isännän täytyi käydä siaksi. Häntä ahdistettiin ulos piiristä ja laulettiin sama laulu kuin Yrjönkin sikana ollessa. Leikkiä pitkitettiin siksi kunnes käytiin illalliselle. Illallisen perästä kävivät vanhemmat ihmiset makaamaan, vaan nuoremmat läksivät joululeikkiin Tinnoon.

Leikkipaikassa leikittiin jo ennen kerrotuita leikkejä. Tavallisesti aloitettiin joululeikit aina vastakkaistanssilla; sitten seurasi piiritanssi ja sen perästä muita leikkejä, joskus, mutta ei aina, siinä järjestyksessä kuin minä olen kertonut. Järjestys riippui kokonaan johtajasta. Niinpä nytkin viimeispyhäiltana otettiin muiden leikkien ohessa myöskin seulanjuoksu.

— Käydäänpäs nyt seulanjuoksua, ehdotteli Tinnon Martti. Minä käyn oikeaan ja akkarapukkani käyköön vasempaan päähän. Vaan pienemmät tytöt ja pojat pysykööt poissa. Kenen kädet laukeavat, se pääsee leikistä pois.

Nuoriso kävi seisomaan, tyttö pojan ja poika tytön viereen, ottaen toisiaan käsistä kiinni. Kun kaikki oli valmiina, alkoi Martti tanssien mennä oikean rintaman sivua ja hänen viereisensä seurasivat häntä järjestyksessä. He kulkivat hyppien koko kaarteen rintaman etupuolitse laulaen:

Tilli lilli likkasii, tilli puna poski: kyllä näyttäät nätille, vaan ei oo lupa koskii.

Kun Martti pääsi nuorikkonsa kohdalle rivin päähän, nostivat nuorikko ja hänen viereisensä Tolja kätensä ylös, luullen Martin, kuten tavallisesti tapana oli, menevän heidän käsiensä alaitse, vaan Marttipa ei siitä mennytkään, mutta pujahti tuvan ovesta ulos, ja koko leikkirahvas pitäen lujasti toistensa käsistä kiinni seurasi häntä järjestyksessä. He juoksivat tanhuanpuolimmaisesta porstuanovesta ulos, ympäri tuvan ja tulivat pihanpuolimmaisesta porstuanovesta takaisin ja asettuivat tuvassa entiseen asemaansa. Nyt vasta Martti teki kierteen uudestaan ja meni nuorikkonsa ja Toljan käsien alaitse ja kiersi koko kaarteen takapuolitse paikallensa.

Nuorikko alkoi vuorostaan tanssia oman rintamansa sivuitse ja laulaa:

Nyt tuleepi meitin vuoro talla, ralla, ralla, kuin kylälle kyydin vuoro, talla, ralla, ralla.

Koko kaarteen etupuolitse kierrettyään he tulivat Martin luokse, joka viereisensä Lahtelan Liisan kanssa nosti kätensä. Siitä nuorikko ynnä häntä seuraava nuoriso meni kaarteen taitse takapuolitse paikalleen.

Nyt kävivät Martti ja hänen nuorikkonsa kaarteen ulkopuolelle seisomaan ja Liisa johdatti joukkoa samaten kuin Marttikin pujahtaen Toljan ja hänen viereisensä tytön käsien alaitse. Tolja taasen vuorostaan meni samalla tavalla Liisan ja hänen viereisensä pojan käsien alaitse. Sitten kävivät Tolja ja Liisa kaarteesta ulkopuolelle seisomaan, Tolja nuorikon ja Liisa Toljan eteen.

Kaarteen päihin jääneet johtivat taas vuorostaan joukkoa, samaten kuin edellisetkin, ja kävivät sitten ennen päässeiden luokse jonoon. Tällä tavalla jono kasvoi kasvamistaan ja kaarre väheni vähenemistään siksi, kunnes kaikki vihdoin tulivat samaan jonoon, poika tytön ja tyttö pojan viereen. Mäkelän Vappu jäi viimeiseksi kaarteesta yksinään jäljelle.

Nyt järjestettiin jono keskelle lattiaa ja Vappu, tullen Lippolan Juhanan eteen, joka seisoi jonon etupäässä, sanoi:

— Hyvää iltaa!

— Siinä on silta, jos tahdot, niin tallaa päälle, sanoi Juhana ja kysäisi samalla:

— Mitä kuuluu?

— Takaa tuulee, eestä löyhöttää, vastasi Vappu.

— Mitäs läksit? kysäisi taas Juhana, johon Vappu vastasi:

Kävin minä, kun kävinkin siemeniä seulomahan. Seula suljahti kädestä, läksi villi vieremähän. Sitä olen etsinnynnä, kysellyt kylä kylältä, vaan en ole löytänynnä

Tähän vastasi Juhana:

Seulas kekki keikutteli meidän ovesta sisälle. Meidän ehtoisa emäntä keksi seulan kekkiväisen. Otti seulan sylihinsä perämaalta, penkin alta, taikinapytyn takanta. Seulan seinälle asetti naulaan peräkammarihin. Käyös sieltä katsomahan.

Vappu meni jonon toiseen päähän, jossa Tinnon Martti oli seulana. Päästyään Martin luo tavoitti Vappu häntä kiinni, vaan Martti lähti juoksemaan jonon ympäri minkä ennätti ja Vappu kipaisi perästä. Näin juostiin jonon ympäri aika vauhtia, eikä Vappu saavuttanut Marttia, vaikka kaiken voimansa pani liikkeelle. Vihdoin keksi Vappu keinon: hän pyörähti ympäri, juoksi Martille vastaan ja otti hänet syliinsä. Vappu kävi Juhanan eteen jonon etupäähän. Martti rupesi seulan etsijäksi ja hänen nuorikkonsa jonon toisessa päässä oli seulana. Martti kysyi ja Vappu vastasi edellä kerrotulla tavalla. Sitten läksi Martti tavoittamaan nuorikkoansa, joka juosta vitmasi edellä minkä vain ennätti. Näin pitkitettiin leikkiä siksi, kunnes jokainen oli sekä seulana että seulan hakijana.

— Kaikkihan tässä jalat herpoavat (väsyyvät), käydään nyt jotain istumaleikkiä, sanoi Tinnon nuorikko.

— Käydään parisille, ehdotteli Tolja.

Siihen suostuivat kaikki, ja pojat valitsivat parikseen sen tytön, jonka kukin halusi. Sitten käytiin penkille istumaan tyttö pojan ja poika tytön viereen.

Tolja otti naulasta vyön, jonka hän punoi letiksi ja tuli Mattilan Simon luokse, joka istui Tinnon nuorikon vieressä. Tinnon Martti seurasi Toljaa palava kynttilä kädessä.

— Haluatko vaihtaa? kysyi Tolja.

— Nyt on Simo sillä päällä, se myöpi ja vaihtaa, vastasi Simo.

— Kuinka paljon pitää välirahaa olla? kysyi Tolja.

— Kuusi markkaa, vastasi Simo ja ojensi kätensä.

Tolja löi letillä Simon kämmenelle kuusi kertaa. Martti näytti tulta ja kävi ympäri koko leikkinuorison sanoen:

— Meillä on ja annetaan, jos loppuu niin lainataan; valitse parasta.

Simo katseli vähän aikaa, meni Lippolan Juhanan luo, joka istui Niemelän Kaisan vieressä, ja otti Juhanan kädestä kiinni. Mitään virkkamatta Juhana nousi ja meni nuorikon viereen istumaan. Simo istausi Kaisan viereen. Martti ja Tolja seurasivat Juhanaa, jolta kysyivät:

— Tahdotkos vaihtaa?

— Jospa häntä vaihtaisi, vastasi Juhana ojentaen kätensä. Minä tahdon viisi markkaa väliä.

Tolja löi Juhanan kämmenelle viisi kertaa ja Juhana meni jälleen entiselle paikalleen, otti Simon kädestä ja Simon täytyi nousta. Juhana kävi Kaisan viereen istumaan.

— Peri hyvä maa omasi, nuorikko sanoi nauraen Simolle.

— Siltä se näyttää, vastasi Simo ja kävi nuorikon viereen istumaan.

— Vieläkös Simo vaihtaa? kysyi Tolja.

— Enkä vaihdakaan enää, vastasi Simo.

— Näytä sitten rakkautesi, käski Tolja.

Simo laski kätensä nuorikon kaulaan ja sillä se oli tehty. Tolja ja Martti menivät Juosun Juopin luokse, joka istui Niemelän Sohvin vieressä. Juoppi sanoi vaihtavansa ja laittoi Lippolan Juhanan Kaisan vierestä Sohvin viereen. Juhana taas puolestaan vaihtoi ja meni Kaisan viereen uudestaan. Nyt punastui Kaisa ja kuiskasi jotain Juhanalle korvaan.

Kun toiset pojat näkivät, että Juhana niin mielellään tahtoi istua Kaisan vieressä, he vaihtoivat ja ajoivat Juhanan pois. Kun Kaisa oli Juhanalle kuiskannut, ei hän enää mennytkään Kaisan viereen, vaan istui missä sattui.

Tolja ja Martti kävivät pari parilta rivin loppuun asti. Kun pojat olivat kyllikseen vaihdelleet, tuli sitten tyttöjen vuoro vaihtaa. Tinnon nuorikko aloitti. Kaisa ei mennytkään Juhanan viereen koko vaihtoaikana, vaan istausi Sikasen Martin viereen rivin päähän. Kun kaikki olivat vaihtaneet ja Kaisa oli viimeinen vaihtaja, niin hän meni silloin vasta Juhanan viereen ja jäikin siihen istumaan.

Kun vaihteleminen oli päättynyt, Martti istausi nuorikkonsa viereen, otti kukkarostaan pienen rahan, pani sen huuliensa väliin ja käski nuorikkonsa ottaa sen suullansa, jonka toinen tekikin ja antoi sen taas viereisellensä pojalle samalla tavalla. Martti ja Tolja seurasivat rahan kulkua kynttilän kanssa. Ken episteli ottaa rahaa, se sai lettiä. Kaisa ensin vähän epakoisi, vaan kun näki letin jo ojennettuna, otti sukkelaan rahan Juhanan suusta ja niin antoi ensimmäisen muiskun sulhasellensa. Kun raha oli koko rivin kulkenut päästä päähän, päättyi parisilla olo.

— Nyt saatte vähän aikaa tanssia, sitten otamme taas uudet leikit, sanoi Tinnon Martti.

Sillä aikaa kun nuoriso huvitteli itseään tanssilla, Martti ja Tolja pystyttivät puut peränurkkaan ja laittoivat hurstista kammion, johon jätettiin pikkuinen ikkuna. Kaikki reilaan saatuaan sanoi Tolja:

— Kenellä naisista on kimein ääni itkeä, se käyköön neidoksi kammion.

Naiset tuumailivat vähän aikaa keskenään ja sanoivat sitten:

— Mäkelän Vappu käypi neidoksi kammioon; mutta te saatte määrätä muut toimitusmiehet.

Tolja määräsi Tinnon Martin isäksi, hänen nuorikkonsa emoksi, Lahtelan Martin veikoksi, Perätalon Riitan siskoksi, Juosun Juopin sedäksi, Mattilan Aunon tädiksi, Mattilan Simon enoksi ja Lippolan Juhanan sulhoksi. Törmälän Mikko pääsi linnan voudiksi ja Tolja sitten kävi linnan päälliköksi ja istuutui pöydän päähän. Vouti sai ehdotella ja toimitella päällikön käskyjä. Neidon sukulaisista käveli kukin vuoronsa "pitkin meren rantaa" (uunin rinnan väliä). Laulettiin:

Neito istuu kammiossa, itkee ja huokaa; näki isänsä kävelevän pitkin meren rantaa.

Neito: Hyvä isä, rakas isä lunasta mua täältä!

Isä: Millä mä sun lunastan, kun on vähän varaa?

Neito: Onhan sulla kolme ruunaa: pane paras pantiksi.

Isä: Ennen mä luovun tyttärestäin, ennen kuin parhaasta ruunastain.

Neito istuu kammiossa, itkee ja huokaa, näki emonsa kävelevän pitkin meren rantaa.

Neito: Hyvä emo, rakas emo, lunasta mua täältä!

Emo: Millä mä sun lunastan, kun on vähän varaa?

Neito: Onhan sulla kolme lehmää: pane paras pantiksi.

Emo: Ennen mä luovun tyttärestäin, ennen kuin parhaasta lehmästäin.

Neito istuu kammiossa, itkee ja huokaa, näki veljensä kävelevän pitkin meren rantaa.

Neito: Hyvä veikko, rakas veikko, lunasta mua täältä!

Veikko: Millä mä sun lunastan, kun ei ole varaa?

Neito: Onhan sulla kolme miekkaa: pane paras pantiksi!

Veikko: Ennen mä luovun siskostani, ennen kuin parhaasta miekastani.

Neito istuu kammiossa, itkee ja huokaa; näki siskonsa kävelevän pitkin meren rantaa.

Neito: Hyvä sisko, rakas sisko, lunasta mua täältä!

Sisko: Millä mä sun lunastan, kun ei ole varaa?

Neito: Onhan sulla kolmet silkit: pane paraat pantiksi.

Sisko: Ennen mä luovun siskostani, ennen kuin parhaista silkeistäni.

Neito istuu kammiossa, itkee ja huokaa; näki setänsä kävelevän pitkin meren rantaa.

Neito: Hyvä setä, rakas setä, lunasta mua täältä!

Setä: Millä mä sun lunastan, kun ei ole varaa?

Neito: Onhan sulla kolme sikaa: pane paras pantiksi!

Setä: Ennen mä luovun veljeni tytöstä ennen kuin parhaasta siastani.

Neito istuu kammiossa, itkee ja huokaa; näki tätinsä kävelevän pitkin meren rantaa.

Neito: Hyvä täti, rakas täti, lunasta mua täältä!

Täti: Millä mä sun lunastan, kun ei ole varaa!

Neito: Onhan sulla kolme uuhta: pane paras pantiksi.

Täti: Ennen mä luovun neidostani, ennen kuin parhaasta uuhestani.

Neito istuu kammiossa, itkee ja huokaa; näki enonsa kävelevän pitkin meren rantaa.

Neito: Hyvä eno, rakas eno, lunasta mua täältä!

Eno: Millä mä sun lunastan, kun ei ole varaa?

Neito: Onhan sulla kolme laivaa: pane paras pantiksi.

Eno: Ennen mä luovun siskoni tytöstä, ennen kuin parhaasta laivastani.

Neito istuu kammiossa, itkee ja huokaa, näki sulhonsa kävelevän pitkin meren rantaa.

Neito: Hyvä sulho, rakas sulho, lunasta mua täältä!

Sulho: Kyllä mä sun lunastan, jos vaan onpi varaa.

Neito: Onhan sulla kolme kontua, pane paras pantiksi.

Sulho: Ennen mä luovun kaikesta muusta, ennen kuin armaasta neidostani.

Nyt sulho meni kammion ikkunan alle. Hänelle neito kertoi kovan kohtalonsa:

Kun minua käskettihin kaupuksille kaupunkihin, niin mä sousin suotuisasti venosella pienoisella, kuutilla kuparisella noilla vienoilla vesillä, lakkapäillä lainehilla, saavuttaa tämän sataman.

Tuli vouti vonkanokka, kierosilmä, kelkkavatsa, tahtoi mua taivutella, otti kiinni olkapäistä, kaappoi kainaloisistani. Minä huusin huikeasti kohti kurkkuuni kovasti, jotta kaiku kauas kuului itse linnan isännälle. Kohta juoksi jalo herra, saapui tuonne satamahan. Tälle vouti vänkänokka, valehteli vaivattava omin luvin ottaneeni ryytimaasta marjasia.

Minä puhuin puolestani sekä selvitin asiat, vaan ei uskottu minua, annettu ei oikeutta. Tänne minut teljettihin niin kuin varas, vangittihin.

Käi (kävi) isoni, käi emoni kävi kaikki mun sukuni katsomassa, kuulemassa minun kurjan kujerrusta, vajavaisen valitusta; vaan ei auttaneet minua, ei luvanneet lunnahia. Vasta sinä sulo sulho, oma armas Anttiseni kuulit kultas kujerruksen, vastaan otit valituksen ja lupasit lunnahaksi antaa kolme kontuasi.

Käy nyt linnan kartanohon itse isännän puheille: selittele seikat kaikki, lupaa lunnaat suoritella.

Kuules sulo sulhaseni, armas oma Anttiseni! Älä heitä herttaistasi, auttamatta armastasi, vaikka menkööt maat ja mannut, maat ja mannut, kodit, konnut: onhan meillä oiva kädet, terve ruumis työskennellä. Minä pyydän puolestani hyvyyttäsi hautaan asti aina palkita paraiten.

Tähän sulho vastasi vakuuttaen:

Älä kultani kujerra, älä mieltäni murenna! Sen mä tehnen, minkä voinen sinun pääsi päästimeksi, henkesi lunastimeksi. Jos ei ensin raha riitä, sitten vasta muu varasto. En mä heitä herttaistani enkä luovu linnustani, vaikka menis maat ja mannut, maat ja mannut, kodit, konnut.

Näillä sanoin läksi sulho linnan isännän pakinoille. Sillä aikaa neito toivotteli:

Kostonpäivä koitukohon, maksun aika auetkohon tuolta taivahan navalta, yliseltä ilman päältä isolleni, emolleni, veikolleni, siskolleni, sedälleni, tädilleni, enolleni, sulholleni. Iso heitti, emo heitti, heitti muu sukuni suuri: vaan ei heitä herttaseni, hylkää oma ystäväni.

Isän ruunat uupukoot parhaan touon aikana. Emon lehmät ehtykööt parhaan maidon aikana. Veikon miekat katketkoot parhaan sodan aikana. Siskon silkit revetkööt parhaan nainta-aikana. Sedän siat susi syököön parhaan tappoaikana. Tädin uuhet uhveltukoot (nääntykööt) parhaan villa-aikana. Enon laivat hukkukoot parhaan purjeaikana. Sulhon konnut kasvakoot täyden joka aikana. Sulhon toiveet toteutukoot, menestykööt mielin määrin aina joka aikana!

Heti kun neito oli puheensa päättänyt, tuli vouti, aukaisi kammion oven ja käski neidon tulla linnan isännän eteen. Täällä asia tutkittiin ja neito kertoi samat sanat kuin hän oli sulholleen kertonut. Linnan isäntä julisti neidon vapaaksi ja määräsi voudin vangittavaksi lausuen:

Tämän seikan selvillensä olen tullut tietämähän: syy on voudin Ventolaisen, kun hän kurja koetteli viekotella viatonta. Siksi hänet heitettäköön, tuonne kurja työnnettäköön kammottavaan kammiohon, jossa neittä kiusaeli, moisen miehen morsianta.

Kohta otettiin vouti kiinni ja vietiin kammioon. Sulho ja neito kiittelivät linnan isäntää, sanoivat jäähyväiset ja läksivät käsi kädessä kotiinsa. Siihen päättyivät tämän illan leikit.

Seuraavana aamuna, joka oli ensimmäinen arki, läksivät toiset vieraat kotiinsa Niemelästä. Heille emäntä pani tuomisiksi piirakoita, ohrasia ja voita. Vasta päivällisen jälkeen läksivät jouluvieraat kotiinsa. Niin kauan kuin vieraat olivat talossa, eivät miehet vielä mihinkään jokapäiväisiin tehtäviin ryhtyneet; ainoastaan naiset neuloivat ja nastasivat. Missä talossa ei jouluvieraita ollut, siellä ajettiin joulupahnat murkinan aikana ja alettiin joka-aikaisia askareita toimitella. Aattolohko varistettiin murkinaksi ja se syötiin jokapäiväisen (kauraisen) leivän kanssa. Joululeivät, jotka olivat koko joulupyhät olleet suurella pöydällä, vietiin viljasalvoon aittaan. Sieltä ne vasta touonalkajaisissa otettiin ja syötiin. Niemelässä alettiin vasta arkisia töitä toimitella vierasten pois lähdettyä, jolloin joulupahnat korjattiin ja "joulu ajettiin tuvasta ulos". Joulumurut korjasi emäntä pieneen pussiin, jonka pani omaan talteensa. — Koko jouluna ei pöydältä viety leipämuruja minnekään, vaan ne pyyhittiin joululeipäin alle, josta ne vasta korjattiin silloin kun joululeivätkin. Näitä muruja annettiin eläimille touonalkajaisissa. — Sillä tavoin tuli joulua kestämään Niemelässä sekä toisissakin taloissa lähes viisi päivää. "Ken kyllin kesällä kyntää, se jouten joulua pitää, päätäkauten pääsiäistä", ja niin sitä tehtiinkin.

Uusi joulu

Sisältö: Pienet pyhät. Uudenjoulunvieraat. Tinan valaminen. Uudenvuoden taikoja. Tyttöjen unet. Kirkossa käynti. Joululeikkejä. Hanhisilla olo. Rahanjuoksu. Läppäysrinki. Voutisilla olo.

Uutta joulua ja loppiaista kutsutaan Itä-Suomessa pieniksi pyhiksi. Vanhaa joulua vietettiin neljä vuorokautta, vaan jos viides päivä sattui olemaan sunnuntai, niin meni se yhtenä jouluna ja siis viidentenä joulupäivänä. Uutta joulua vietettiin vain tavallisesti yksi päivä, mutta jos sunnuntai sattui olemaan seuraavana päivänä, niin se meni yhdessä möysissä joulun jatkona. Loppiaista vietettiin myös yksi päivä pääpyhänä, ja sen jälkeinen päivä, Hiiva-Nuuti, oli jonkinlainen puolipyhä, jolloin ei tavallisimpiin kovempiin askareihin ryhdytty, toimiteltiin pienempiä käpellyksiä. Oikeastaan lapsista tuntui Hiiva-Nuuti surujuhlalta, kun se korjasi iloisen joulun; Sillä Hiiva-Nuutista alkoi sininen talven selkä, jolloin oli toimeen tultava kauraisella leivällä ja keitoksella; sillä ylellinen jouluelämä kulutti särpimet, ja mitä jäljelle jäi, ne nautittiin pyhä- ja juhlapäivinä kotona, sekä miehet talven pitkään rahdin vedossa. Siitä syystä olikin lapsilla ja nuorisolla mieli paha, olo apea. Siksi sanottiinkin:

Hyvä Tuomas joulun tuopi, paha Nuuti pois ajaapi.

Niinkuin tunnettua on, rakastivat esi-isämme pitkiä pyhiä ja muita juhlia. Tämä tapa näyttää olleen yleinen kaikilla Itämaan kansoilla. Häät ja muut pidot kestivät useampia päiviä. Häiden perästä käytiin jouluvieraina niillä sukulaisilla, jotka olivat häissä olleet. Kuinka monta henkeä oli kustakin talosta häissä, niin monta henkeä tuli häätalosta jouluvieraiksi. Uusille jouluille kutsuttiin talon tyttäret miehineen (vävyt). He viipyivät kaksi, useasti kolmekin vuorokautta, jos nim. pyhä sattui olemaan uudenvuoden huomenna. Kenellä ei ollut nuoria vävyjä tahi jos talonmiehen oli toiseen paikkaan mentävä uusille jouluille, niin kutsuttiin vävyt vasta loppiaisena uusille jouluille. Varsin vanhoja tyttäriä ei enää käytetty uusilla jouluilla kuin ani harvoin nuorempain keralla.

Pieniksi pyhiksi, samoin kuin vanhaksi jouluksikin, leivottiin ja paistettiin. Ainoastaan olutta ja viinaa varattiin jo joulun alla niin paljon, että niitä riitti pieniksi pyhiksikin. Oli myös monta muuta tointa ja varusta, niinkuin esim. kynttilän teko, tuvan pesu ym., joita ei enää pieniksi pyhiksi huolinut hommata, kun ne oli jo joulun edellä toimitettu.

Kun Niemelään oli kutsuttu uusille jouluille kolme talon vävyä, niin täytyi varata enemmän heiniä kotiin sekä paistaa ja leipoa enempi vierasten varalle. Iltahämärissä tulivat jo vieraat: Mauno-sedän vävyt Variksen Matti ja Mierolan Rusi molemmat vaimoineen sekä Mari-ämmän vävy Korjuksen Risto nuorikkonsa kanssa. Heitä otettiin vastaan, niin kuin jo olemme jouluvieraiden vastaanotosta kertoneet.

Kylvettyä toi ukko-Lauri valinkauhan ynnä koko joukon tinaromua tupaan. Pöydän vierestä nostettin rahi pankonpäähän ja Mauno-setä istausi rahille. Kapallinen vettä tuotiin rahille ja kolme pärettä sytytettiin palamaan. Valinkauhaan pantiin tinaa, joka sulatettiin pärevalkealla. Tinan sulaksi saatuaan heitti Mauno-setä sen vesikappaan mainiten heittäessään sen henkilön nimen, jolle tinaa sulattiin. Tavallisesti sulattiin ensiksi talon vanhimmalle henkilölle. Niinpä nytkin ensimmäiseksi sulattiin talon vanhalle emännälle, Kaisa-ämmälle. Tina muodostui aivan pitkulaiseksi. Kun emäntä otti sen vedestä, oli hän hyvin liikuttunut.

— Nyt meidän äidillä ei enää ole pitkiä elonpäiviä, kun tina on noin pitkulaiseksi valahtanut; aivanhan tuo on kuin ruumisarkku, sanoi isäntä.

Samaa todistivat kaikki. Emäntä mietti vähän aikaa ja sitten hän lausui:

Käyköön Herra tahtos jälkeen: en pane tähän määrää päälle; tiedät tott kumman tarvinnen, elää, eli kuolla pois täältä; tott minull tapahtuu tahtos perään, elän eli käyn kuoleman erään: yksi kaikk, omas olen, Kriste. (Vvk. 309:8).

Sen jälkeen valettiin ukko-Laurille, Helka-ämmälle, Mari-ämmälle, Mauno-sedälle, isännälle jne. jokaiselle ikänsä jälkeen. Kun isännän tyttärelle Kaisalle valettiin ja tina muodostui räsäiseksi ja ikään kuin kruunun kaltaiseksi, niin ennustivat kaikki Kaisan joutuvan naimisiin. Kaisa punastui kuni leppälastu eikä virkkanut sanaakaan. Hänen sydämensä sykki niin kovasti, että hän luuli vieressään seisovan Anni-serkkunsa sen kuulevan. Siksi hän pani kätensä sydämensä päälle ja meni penkille istumaan. Hän tunsi hervotusta ruumiissaan ja muisti mitä hän oli Lippolan Juhanalle luvannut. Tinan valamista pitkitettiin niin kauan, että jokaiselle perheenjäsenelle tuli valetuksi. Sitten valettiin uusijouluvieraille. Kun valettu tina meni venheen muotoon, se ennusti hyvää kalavuotta, korren tahi tähkän muoto hyvää viljavuotta jne.

Kun tina oli valettu, tuottiin jouluoljet tupaan ja käytiin ilalliselle. Syödessään katsahti pieni Jaakko ikkunaan, parkaisi kovasti ja nousi äitinsä syliin.

— Mikä sinulla on, lapseni, kun noin parut ja vapiset? kysyi Heti lapseltaan.

— Mörkö on tuolla ikkunassa ja katsoo tänne, vastasi Jaakko.

Nyt kaikki kurkistivat ikkunaan katsomaan ja Jaakon isä sanoi:

— Ei lapseni siellä mitään mörköä ole, se on vain joku toisen talon poika, joka katsoo meidän perettä niiden länkien lävitse, jotka ovat olleet kolme kertaa hevosen kaulassa ruumista hautaan viedessä. Jos hän huomaisi jonkun meistä olevan päätönnä illallista syödessä, niin se ihminen kuolisi ensi vuonna.

Sen kuultuaan Jaakko koetteli kädellään päätänsä ja sanoi:

— Paikallaan minun pääni on; en minä suinkaan vielä kuole.

Kaikki rehahtivat nauramaan ja toisetkin lapset koettelivat kädellään, oliko pää paikallaan vai oliko se poissa. Tämä tietysti herätti naurua enemmän. Ukko-Lauri oli hyvin vakainen ja sanoi:

— Käypäs sinä Simo Mattilassa suotta aikojaan tiedustamassa, kuka meidän ikkunasta kurkisteli, ja huomasiko hän kenenkään olevan päätönnä.

Simo teki käskyn mukaan. Tultuaan takaisin hän sanoi:

— Mattilan Aatu sanoi katsoneensa meidän ikkunasta, vaan hänet huomattiin, ennen kuin hän ennätti tarkastaa joka henkeä, ja siksi ei hän kerennyt nähdä mitään, vaan hänen täytyi kiiruhtaa pois.

Kun illallinen oli syöty ja ruoka korjattu, tytöt ottivat pöydälle jääneet pienet luupalaset ja pistivät ne makuutilansa päänalusiin, että muka näkisivät unta tulevasta sulhostaan.

Kun vuoteet oli tehty ja kaikki päivän askareet toimitettu, menivät tytöt pihalle koiran haukuntaa kuuntelemaan. Vähän aikaa siellä oltuaan he kuulivat vihdoin koiran haukunnan Kukkurais-mäeltä päin. Kohta he riensivät jyväaitan seinähirsiä lukemaan. Ensimmäisen hirren nimi oli koppa, joka merkitsi köyhää sulhoa; toisen hirren nimi rasia, merkitsi toimeentulevaa, ja kolmannen nimi arkku, merkitsi rikasta sulhoa. Rasia sattuikin viimeisen hirren nimeksi, ja tytöt olivat siihen tyytyväiset.

Mutta ei ilo ilolle tuntuisikaan, jollei sitä saa lähimmäiselle ja varsinkin hyvälle ystävälle ilmoittaa. Niinpä nämäkin tytöt tiedot saatuaan riensivät kammariin, jonne Sohvi nouti sisarensa Korjuksen Marin, nuorikon, jolle he kertoivat kaiken. Mari naurahti ja sanoi:

— Olispahan rikas tahi köyhä, kunhan vain muuten on mieluinen; mieheenhän vihitään, mutta ei rikkauteen; sillä

rikas ei ole aina rikas, eikä köyhä aina köyhä. Rakas on aina arvollaan.

Jätämme naiset kammariin puhelemaan lempiseikoistaan; me pistäymme tupaan kuuntelemaan miesten pakinaa, kun he illallisen syötyään istuvat suuren pöydän ympärillä ja niitä näitä keskenänsä juttelevat.

— Ei sitä ennen vanhaan näin ristissä käsin istuttu uudenvuodenaattona, vaan tahdottiin taikatempuilla tiedustella tulevan vuoden tuloa, pakisi ukko-Lauri. Muistan hyvin, kun setävainajani ynnä muiden meidän ja toisen talon miesten kanssa meni Ristitierintaan, jossa kolme tienhaaraa erkanee toisistaan. Setävainajallani, joka oli talonisäntä ja vanhinta kantaa kylässämme, oli uuniluuta keralla. Sillä hän teki piirin tienristeyksille ja me kaikki kävimme piirin sisään. Tämän piirin sisään eivät pahat henget uskaltaneet tulla. Me heittäysimme pitkällemme kuuntelemaan, vaan setävainajani seisoi meidän keskellämme ja heilutti uuniluutaa neljälle ilmansuunnalle. Jos joku meistä kuuli jonkinlaista ratinaa, niin se merkitsi hyvää viljavuotta. Vaan jos ei mitään kuulunut, niin silloin oli katovuosi odotettavana. Joskus luulimme kuulevamme huokauksia ja voihkimisia. Silloin saatiin olla varmat, että joko sota, rutto tahi joku muu räähkävuosi oli tulossa.

— Pitivätkö ne merkit aina paikkansa? kysyi Korjuksen Risto.

— Tiettävästi ne pitivät. Jos joskus ei sattunut käymään luulomme mukaan, niin ei suinkaan ollut syy siihen merkeissä, vaan meissä jotka emme kylliksi tarkkaan ja hartaasti merkkejä ja ennustuksia kuulleet tahi kuunnelleet, vastasi ukko-Lauri.

— Eikö tämmöiset taikatemput olleet teistä syntiä? kysyi Risto.

— Eikö mitä, vastasi ukko-Lauri. Ovathan ennen vanhaankin rohveetat ja muut pyhät miehet tiedustelleet ja ennustelleet tulevaisia asioita.

Risto katsahti Anttiin ja naurahti. Tämän huomasi ukko-Lauri ja sanoi:

— Kyllä minä tiedän, ettet sinä Risto etkä sinä meidän Antti enempää kuin Lippolan kirkonmiehen Juhanakaan usko taikatemppuja. Te kun olitte sen pappilan maisterin koulussa vähän aikaa, niin hän teille opetti sellaista uutta oppia, jota eivät meidän esi-isämme tunteneet emmekä mekään tahdo tuntea. Mutta elämä on todellinen koulu, se opettaa teidät ajan pitkään uskomaan mitä esi-isät ovat uskoneet; muuten ette tässä elämässä toimeen tule.

Risto ja Antti eivät näin juhla-aattona tahtoneet käydä kiistelemään vanhan miehen kanssa, semminkin, kun he kokemuksesta jo tiesivät, ettei peritystä luulosta niin hevillä luovuta, vaan moinen kiista saattaisi synnyttää eripuraisuutta vanhain ja nuorten välillä. Siksi he eivät puhuneet mitään, vaan vaikenivat ja kuuntelivat vanhain tarinoita. Kun iltaa oli jo kulunut pitkälle, niin tehtiin tilat ja käytiin makaamaan. Mauno-setä laittoi savivatiin yöksi kynttilän palamaan.

Uuden joulun aamuna ei tarvinnut nousta niin varhain kuin vanhan joulun aamuna, sillä uutena jouluna ei menty niin varhain kirkkoon kuin vanhana jouluna. Kukko jo lauloi kolmannen kerran, ja sitten vasta noustiin.

Kun aamutoimet oli tehty, alettiin tehdä kirkkoon lähtöä. Sillä välin menivät tytöt kammariin kertomaan näkemiänsä unia toisilleen. Sinne tuli Korjuksenkin nuorikko. Vanhemmat tytöt kertoivat unensa ja arvostelivat niiden merkitystä, mutta ne eivät näyttäneet mitään huomiota herättäneen. Sitten he kyselivät Kaisan unta. Kaisa ensin vähän episteli, mutta virkkoi viimein:

— Lippolan Juhana vei meiltä karitsan ja minä itkin sitä.

— Sinä itse oletkin se karitsa, jonka Juhana viepi, sanoivat toiset tytöt.

— Eihän teilläkään entinen haittaa, jos hän vienee jommankumman teistä, virkkoi Kaisa.

— Saapi nähdä, mitä merkitystä on Kaisan unella. Minä kun ensimmältä koettelin kertoa miehelleni untani, niin hän nauroi ja sanoi minulle: Älä rupea narriksi; sillä joka unia uskoo, hän ajaa tuulta takaa. En minä voi ihan sentään uskomatta olla, sanoi Korjuksen Mari.

— Samanlainen uskomaton on Antti veljenikin, todisti Kaisa.

— Ei taida Lippolan Juhanakaan sen uskovaisempi olla. Viime kesänä kun kerrottiin, että Lahtelan vasikka on metsän peitossa, niin Juhana ja meidän Antti tekivät pilkkaa koko asiasta, virkkoi Anni.

Juuri kun tyttöjen pakinat alkoivat päästä leveimmilleen, tultiin heitä käskemään laittautumaan, jos tahtoivat kirkkoon mennä. Tarinat saivat jäädä toiseen kertaan ja kirkkoon piti kiirehtiä.

Niemelästä lähdettiin kahdeksalla hevosella kirkkoon niin kuin vanhana joulunakin. Nuorilla oli kellot ja kalkalot, vaan vanhoilla ei niitä ollut. Hämärissä päästiin kirkolle.

Kirkonmäellä toivottelivat lukkari, silta- ja jahtivoudit, kirkon- ja lautamiehet sekä muut herraslehdellä olijat toisilleen hyvän huomenen ohessa onnellista uuttavuotta. Rahvas kokonaisuudessaan ei tästä tavasta mitään tiennyt.

Kun jahtivouti tapasi lukkarin, joka oli vanhapoika, niin hän sanoi:

— Onnellista uuttavuotta, akkavuotta, lapsivuotta.

Tähän lukkari vastasi:

— Ja minä toivotan sinulle: leskivuotta, läskivuotta, autuasta armovuotta!

Aamukellon soitua kokoontuivat kaikki pitäjän oltavimmat miehet sakastiin. Kun rovasti tuli myös sinne, niin kaikki yksituumaisesti kumarsivat hänelle ja sanoivat yhdestä suusta:

— Onnellista uuttavuotta, rauhaa ja terveyttä!

Rovasti kumarsi vastaan ja sanoi:

— Onnellista uuttavuotta teillekin, hyvät ystävät! ja kätteli heitä kaikkia.

Kirkonmenon aikana pojat tiedustelivat toisiltaan, missä olisi soveliain paikka illan leikeille. Kukin kyläkunnassaan kuului tietävän jonkun semmoisen. Varsin pienissä kylissä, joissa ei tyttöjä ollut kylliksi, ei päätetty pitää leikkejä, vaan pojat tuumivat tulla johonkin suurempaan kylään ja tuoda parhaat piiat mukanaan; rasimukset saivat jäädä kotiin makaamaan.

Kirkossa taasen ei mitään niin hartaasti kuunneltu kuin väkiluvun muutoksia viime vuonna. Varsinkin tytöt ja pojat panivat tarkoin mieleensä, kuinka monta paria vihittiin avioliittoon viime vuonna.

Kotiin mennessä ajettiin kilpaa samoin kuin vanhana joulunakin.

Päivällisen perästä vanhemmat ihmiset kävivät ruokalevolle, vaan nuoremmat lukivat kirjaa ja puhelivat päivän tapauksia.

Illan suussa kokoontui kylän nuoriso Niemelään. Tytöt keskustelivat hiljaa ja salaisuutenaan viime yönä näkemänsä unet, jotka antoivat aihetta milloin rehakkaan nauruun, milloin ihmettelemiseen ja milloin mihinkin mielenosoitukseen sen jälkeen millainen uni oli. Pojat taasen keskustelivat pääasiallisesti joululeikeistä ja missä talossa minkin kylän nuoriso leikkinsä piti ja minkä kylän pojat olivat aikoneet mihinkin kylään leikkiin mennä. Sitten he kävivät Mäkelästä kysymässä lupaa saada siellä pitää leikkejä. Sen saatuaan he kysyivät tyttöjen äideiltä luvan saada viedä tyttöjä leikkipaikkaan. Illallisen perästä kokoontui nuoriso leikkipaikkaan: likimmistä naapureista käveltiin jalkaisin, vaan pitempimatkaisia tyttöjä haettiin hevosella. Korjuksen Risto meni myös keralle nuorikkonsa kanssa.

Kun yhtä ja toista oli ensin leikitty, käytiin Toljan kehotuksesta hanhisille. Lippolan Juhana kävi seisomaan selin peräpenkkiä vasten. Hänen eteensä kävi Niemelän Kaisa, Kaisan eteen kävi Tolja ja Toljan eteen Mäkelän Vappu jne. niin että poika tuli tytön ja tyttö pojan eteen. Kun jono oli sillä tavoin muodostettu, kävi Korjuksen Risto nuorikkonsa kanssa rivin eteen ottaen toisiaan kädestä kiinni ja niin he muodostivat portin. Jonossa olijat olivat hanhia olevinansa ja porttina olijat joutsenia. Joutsenet kysyivät yhtaikaa molemmat ja hanhet taasen vastasivat yhtaikaa kaikki. Sekä kysymykset että vastaukset sanottiin laulamalla, joka tapahtui näin:

Joutsenet: Mistäs tulet, kustas tulet, hanhoseni valkea?

Hanhet: Meren rannalta, meren rannalta, joutseneni ylpeä.

Joutsenet: Mitä sieltä tekemästä, hanhoseni valkea?

Hanhet: Poikiani pesemästä, joutseneni ylpeä.

Joutsenet: Pesitkös minunkin pojat, hanhoseni valkea?

Hanhet: Olithan siellä itsekin, joutseneni ylpeä.

Joutsenet: Vai et pessyt poikiani, hanhoseni valkea?

Hanhet: Niin, en pessyt poikiasi, joutseneni ylpeä.

Joutsenet: Mä sun merehen upotan, hanhoseni valkea!

Hanhet levittäen kätensä, ikään kuin lintu siipensä:

Kyllä siipeni kannattavat, joutseneni ylpeä.

Joutsenet: Minä sun tulessa poltan, hanhoseni valkea!

Hanhet lyöden käsiään, niin kuin lintu siipiään:

Kyllä mä sammutan tulesi, joutseneni ylpeä.

Joutsenet: Mä sun hirtän hirsipuuhun, hanhoseni valkea!

Hanhet haaristaen sormensa niinkuin lintu kyntensä:

Kyllä kynteni ratkasevat, joutseneni ylpeä.

Joutsenet: Mä sun portista pujotan, hanhoseni valkea!

Hanhet: Jo oon siitä ennen käynyt, joutseneni ylpeä.

Samassa ryntäsi Lahtelan Jaakko, joka oli rivin etupäässä, porttia vasten. Portti supistettiin niin ettei ryntääjä ensi kerralla päässyt. Hän yritti toisella kerralla ja onnistui. Sitten tuli Niemelän Annin vuoro. Hän oli jonossa seisonut Jaakon takana. Kovan ponnistuksen perästä Anni pääsi vihdoin portin lävitse. Risto nuorikkonsa kanssa meni penkille istumaan ja Jaakko Annin kanssa kävi portiksi. Sitten he alkoivat laulun edellä kerrotulla tavalla. Kun taas Jaakkoa ja Annia seuraava pari oli portista päässyt, he kävivät portiksi ja Jaakko Annin kanssa pääsi penkille istumaan. Näin pitkitettiin leikkiä siksi, kunnes kaikki jonossa olijat saivat olla sekä joutsenena että hanhena tahi toisin sanoen jonossa ja portissa.

Sitten käytiin istumaleikkiä: rahanjuoksua. Pitkä pöytärahi nostettiin uunin rinnan ja peräpenkin välille ja pitkä lauta pantiin jatkoksi, niin että se ulottui penkkiin kiinni. Siihen piiriin istahti nuoriso, poika tytön ja tyttö pojan viereen. Tolja, joka seisoi keskellä piiriä, antoi kopeekan rahan Ristolle. Risto ynnä toiset piirissä olijat levittivät kätensä polvilleen siten, että tytön käsi tuli pojan ja pojan käsi tytön käteen. Sitten he hierasivat käsiä vastakkain ja muuttivat rahan kädestä toiseen. Jokaisen hierauksen perästä he nostivat kätensä ylös ja läppäsivät vastakkain muuttaen rahan toiseen käteen. Tolja koetteli seurata rahan juoksua, joka kulki kädestä toiseen. Toljan eksyttämiseksi laitettiin välistä raha kulkemaan edestakaisin. Vihdoin Tolja älysi rahan olevan Tinnon Kaisan kädessä. Mitään virkkamatta Kaisa nousi ja rupesi rahan hakijaksi. Tolja istautui Kaisan paikalle ja leikkiä jatkettiin samalla tavalla. Jokainen koetteli rahaa säilyttää niin, ettei hakija olisi sitä hoksannut. Kenellä vain hakija luuli rahan olevan ja ilmoitti sen, hänen täytyi avata kätensä ja näyttää, oliko raha hänellä tahi ei. Useasti kyllä hakija erehtyi, mutta se ei haitannut mitään. Tarkastuksesta huolimatta pitkitettiin leikkiä ja laulettiin seuraava uudenvuodenruno:

Jo on mennyt mennyt vuosi, viime vuosi vierinynnä; menköhön tämäkin vuosi muiden vuosien mukana! Kuluneet ovat kuukaudet, kulukoon tämäkin kuuhut! Moni viikko vierähtänyt, vierähtäköön tääkin viikko! Monta päivää perätysten eletty on tätä ennen. Menköön vielä tämä päivä muiden päivien mukana! Mene, päivä, viere viikko, alene Jumalan aika

Tule tänne tyttöseni, tule potra poikaseni! Laulakaamme, soitelkaamme, tehkäämme iloinen ilta. Ei tässä surulla syödä eikä huolin haukkaella, tässä syödähän surutta, haukatahan huoletonna. Ei eletä huolen kanssa, eletähän huoletonna.

Mikä meidän eläessä kun on kyllältä varoa: kellarit teloja täynnä, telat täynnä tynnyriä, tynnyrit olutta täynnä, puolikot on puolillansa. Leipää kaikki laarit täynnä, voita viisi leiviskätä, liikkiö sianlihoa, karpio kananmunia, härän potka päälliseksi, lammasnivuiset lisäksi.

Täss on soitot seinimillä, ilopillit ikkunoilla, harput huilut kammarissa, kanteleet kamanan päällä, porokellot portin päällä, rämppäkellot räystähillä. Tanner täysi tanssijoita keskipiha keikkujoita.

Sopineeko miesten soitto, miesten soitto, naisten laulu? Kyllä sopii miesten soitto, miesten soitto, naisten laulu: tyttö tanssivi somasti, poika polkevi kovasti. Tyttö sievä ja soria, poika potra ja koria. Voisi nuo pariksi panna.

Musta valkian varaksi, lyhyt pitkän puolisoksi, pieni suuren vastimeksi, tuomi tuopin vanteheksi, kapan lauaksi kataja.

Kun rahanjuoksuleikki oli päättynyt, sanoi Tolja:

— Käydäänpäs nyt läppäysrinkiä, jota emme ole koko joulunpyhinä vielä leikkineet.

— Tehdään niin, johan tässä ollaan istumaleikkiä pidettykin, vastasi Risto toisten puolesta.

Nuoriso kävi seisomaan piiriin tyttö pojan ja poika tytön viereen. Korjuksen nuorikko jäi piirin ulkopuolelle. Hän käveli muutaman kerran piirin ympäri. Vihdoin hän läppäsi kämmenellään miestään selkään ja alkoi juosta edelleen minkä vain jaksoi. Risto läksi heti juoksemaan toisaanne päin kuin nuorikkonsa. He koettivat kilvata, kumpiko ennen ennättäisi aukinaiselle paikalle. Nuorikko ennätti ensin ja Risto jäi läppääjäksi. Vähän aikaan käveltyänsä Risto läppäsi nuorikkonsa sisarta Niemelän Sohvia, joka alkoi juosta ja juoksikin niin rivakasti, että ennätti aukinaiselle paikalle ennen Ristoa, jonka täytyi jäädä läppääjäksi uudestaan. Nyt hän koitteli varmistaida, ettei enää kolmatta kertaa jäisi läppääjäksi, ja siinä hän onnistuikin, sillä Törmälän Mari, jota Risto läppäsi, ei hoksannut äkkipikaa lähteä juoksemaan, kun hän puheli Niemelän Antin kanssa, joten Risto ennätti ennemmin aukinaiselle paikalle ja Mari jäi läppääjäksi. Sillä tavoin jatkettiin leikkiä niin kauan kuin halutti. Vihdoin Tolja sanoi:

— Huvitelkaa nyt itseänne vähän aikaa tanssilla; sitten otamme toiset leikit. Hän viittasi Ristolle, joka meni Toljan perästä tupaseen. Toiset tanssivat sillä aikaa, kun Tolja ja Risto laittoivat itsensä asuun. Tolja käänsi turkkinsa nurin, laittoi tyynyn vatsallensa ja sitoi sen vyöllä kiinni. Sääriinsä hän sitoi pieniä tiukuja ja vyöllensä kulkusia. Käteensä hän otti kepin, jonka päähän hän laittoi vöyliset. Risto puki riihikon yllensä ja sitoi olkisen vyön vyöllensä. Käteensä hän otti kepin ja selkäänsä tuohikontin.

Tolja tuli ensin tupaan ja sanoi:

— Koko leikkirahvas kokoontukoon peräpuolelle tupaa, nyt käydään voutisille.

Liikaten ja sauvansa nojassa kulkien tuli Ristokin tupaan, heitti hatun päästään, meni Toljan luo, kumarsi ja valitti:

Minä, minä köyhä vouti, köyhä vouti, vaivainen vouti, möin maani, join rahani. Ei oo aittaan asiata eikä tietä kellarihin; niin mä jouduin kulkemahan, kulkemahan, kerjäämähän. Tytär varrelle valuvi, toinen miehelle menevi: ei oo sukkoa sukua, eikä lakkia lajia eikä halvinta hametta, paitoa pahaistakana. Lehmä kaatui, lammas kuoli, kuoli valkoinen vasikka. Apua anna rikas vouti!

Tolja rikkaana voutina käveli edes takaisin, jotta kulkuset ja kellot rämisivät. Toinen käsi oli puuskassa (lantioilla), toisella hän kopisteli keppiä, jossa vöyliset helisivät, ja vastasi pönäkästi:

Minä, minä rikas vouti, rikas vouti, pramia vouti, mull on rahaa, riistaa kyllä, tavaroita tallellani: on olutta puolikossa, kivisessä kellarissa, tammisen tapin takana, sekä aitassa eloa yllin kyllin syödäksemme, syödäksemme, juodaksemme, iloleikki lyödäksemme. Paljon on vaatetta varalla kaikille kasukkapäille: pojilla on pulskat paidat, tyttärillä tyyniverat. Jos tavara loppuu, lehmän korva leikataan, hevon häntä tylsätään.

Sitten rikas vouti antoi köyhälle voudille minkä mitäkin antimia niin kuin lakkeja, kintaita ym. Ne köyhä vouti pisti konttiinsa, meni ulos ja tuli vähän ajan perästä uudestaan. Rikas vouti sillä aikaa kohteli röyhkeästi kansaa, joka vähitellen luopui hänestä; yksi toisensa perästä meni köyhän voudin puolelle. Vihdoin yksin jääneenä rikas vouti häpesi tyhmää kopeuttaan ja mennä töytäisi ulos tuvasta. Siihen loppui se leikki.

Kun lähtörinki oli tanssittu, leikkinuoriso läksi kotiinsa.

Seuraavana päivänä oli vielä jonkunlainen puolipyhä, varsinkin niissä taloissa, joissa oli uudenjoulunvieraita. Vasta päivällisen syötyään läksivät vieraat kotiinsa, minkä perästä joulupahnat korjattiin. Niistä taloista, joissa ei jouluvieraita ollut, korjattiin joulupahnat jo murkinan jälkeen.

Loppiainen eli kolmen kuninkaan joulu

Sisältö: Uusille jouluille lähtö. Kirkossa käynti. Iltapuolen vietto. Kivenpeitto. Nauriisilla olo. Hyttysillä olo. Myllysillä olo. Kurki. Nimikkoleikki. Lähtörinki.

Loppiaiseksi leivottiin ja paistettiin rukiista ja ohrasta leipää ja tehtiin kahdenlaisia, oikeita (ryyni-) ja omena- (potaatti-) piirakoita. Uudenjoulunvieraita tuli niihin taloihin, joilla oli vävyjä, jotka eivät olleet syystä tahi toisesta voineet käydä uusilla jouluilla.

Niemelästä läksivät uusille jouluille Yrjö perheineen Savolaiseen, Matti perheineen Velloseen ja Tuomas perheineen Peräkylään. Kaikki alkoivat jo tehdä lähtöä puolelta päivältä, ja päivällisen perästä oltiin valmiit matkaan. Isäntä antoi tuomislasin jokaiselle parikunnalle: miehille oikeaa ja naisille punaista viinaa. Emäntä laittoi puolestaan tuomisiksi rukiisen ja ohraisen leivän, puolenkymmentä oikeaa piirakasta, rasiallisen voita ja lammasjalan.

Isäntää oli myös kutsuttu perheineen Holttolaan, mutta hän lupasi vasta kirkolta sinne mennä loppiaisena.

Loppiaisen aattona pestiin tuvan pöydät, penkit ja rahit sekä lämmitettiin sauna. Heiniä haettiin kotiin juhlan varaksi, halot kannettiin tupaan, osa pantiin huohulaan kuivamaan ja osa jätettiin pankon alle. Päreitä laitettiin kuivamaan sekä uuniin että hölkkiin. Kuivat päreet pidettiin päreorsilla ja puolikuivat uunilla.

Saunan jälkeen tuotiin jouluoljet tupaan, hajoitettiin ympäri lattiaa, syötiin illallinen ja käytiin makaamaan.

Kun aamutoimitukset oli tehty, lähdettiin Niemelästä kahdella hevosella kirkolle, lautamies äitinsä ja vaimonsa kanssa sekä ukko-Lauri vaimonsa ja Mari-ämmän keralla. Nuoret jäivät kotiin.

Kirkossa paloivat kynttilät alttarilla, saarnastuolilla ja lukkarin lehterillä. Väkeä oli kirkko täynnä, enemmiten vanhuksia, lapsia ja niitä jotka eivät vanhana eivätkä uutena joulunakaan olleet päässeet kirkkoon.

Kirkosta päästyä koki jokainen niin pian kuin mahdollista valjastaa hevoset ja ajaa kotiin. Lautamies seuralaisineen meni Holttolaan, vaan toiset Niemeläiset ajoivat kotiinsa. Jäälle päästyä ajoivat nuoret ja vähämieliset vanhemmatkin miehet kilpaa niin hurjasti, että muutamain reet vierivät yhteen ja kaatuivat kumoon sellaisella vauhdilla, että reessä olijat mennä hoilahtivat jäälle. Maltillisemmat hevoset heti pysähtyivät, vaan houkimmat juoksivat jäärantaan, jossa toiset kirkkomiehet ottivat ne kiinni ja pidättivät siksi, kunnes omistajat tulivat niitä noutamaan.

Kotiin päästyään kertoivat kirkkomiehet kuulumisensa. Siinä kyseltiin ja virkeltiin ketä sukulaisia ja tuttavia oli ollut kirkossa ja mitä virsiä veisattiin, kuka pappi oli saarnaamassa ja kuka alttarilla. Naiset jakelivat tuomisiaan toisilleen ja virkkoivat, keneltä olivat minkin piirakan tahi leipäpalan saaneet. Niitä sitten maisteltiin ja kiiteltiin.

Iltapuolella kokoontui useampia naapurin miehiä Niemelään. Nuoret kertoivat kilpa-ajosta ja kokivat tehdä selkoa, kenen hevonen oli kerkein ravaamaan ja kenen vikkelin nelistämään. Huutsen Antin sanottiin olleen ensimmäisenä jäärannassa ja hän oli ylpeästi huutanut:

— Meitä on kaksi varmaa, minä ja meidän harmaa, tarkoittaen sillä harmaata hevostaan.

Ukkomiehet taasen muistelivat jouluilmoja kokien niiden johdosta tehdä selkoa tulevan kesän ilmoista.

Vähitellen alkoi kokoontua vieraan kylän poikia Niemelään. Illan suussa kävivät nuoret leikkimään kivenpeittoa. Nuoriso istausi perä- ja uunin rinnan penkeille. Lippolan Juhana haki kiven ja kätki sen kouraansa niin, ettei kukaan sitä nähnyt. Sitten hän kävi koko rivin päästä päähän, oli kätkevinään kiven jokaisen syliin ja sanoi jokaiselle erikseen:

— Peitä kivi, peitä hyvästi.

Kun Juhana oli saanut kiven peittäneeksi, hän käski ensin reunimmaisen pojan arvata kenellä kivi oli. Se kun ei sattunut arvaamaan, niin sai seuraava tyttö arvata, aina vuoronsa perään kukin. Joka arvasi, kenellä kivi oli, hän sai käydä kiven peittäjäksi. Leikkiä pitkitettiin niin kauan kuin halutti.

Leikin loputtua pyysivät pojat lupaa saada viedä tyttöjä leikkiin. Ämmät kyllä antoivat siihen luvan, mutta Mauno-setä sanoi:

— Kas tänä iltana eivät saa meidän tytöt eikä pojat mennä vieraisiin tupiin leikkimään. Jos toiset tytöt ja pojat tahtovat meidän nuorten kanssa leikitellä, niin tulkoot meidän tupaan. Kestäähän meidänkin tuvan lattia keikkua.

— Suur kiitosta hyvä Mauno-setä luvastasi! Jos vain totta puhut, niin mielellämme me tulemme tänne, vastasivat pojat.

— Oikein totta se on. Menkää vain kotiinne illalliselle ja tulkaa sitten tänne jälleen. Lippolan Juhana, joka on talon sukulainen, saa syödä täällä illallisen ja sitten jäädä meille yöksi, virkkoi Mauno-setä. Ja niin tapahtuikin. Mari-ämmä ja Helka-ämmä menivät naapuritaloon yöksi ja ukko-Lauri kävi omaan sänkyynsä makaamaan. Mauno-setä laittoi tarpeellisen määrän kynttilöitä palamaan, katseli vähän aikaa nuorten leikkiä ja meni sitten kammariin makaamaan.

Kun leikkinuoriso oli ringissä, niin tulla tupsahtivat Miettilän pojat kolmella hevosella Niemelään joululeikkiin. He tanssivat ensimmäisen rinkitanssin päällysvaatteissa ja sitten vasta ringin loputtua heittivät turkkinsa. Kun poikia oli näin muodoin karttunut liian paljon ja tyttöjä oli vähän, niin haettiin Tinnon tytöt lisäksi leikkiin. Näin paljoa leikkirahvasta ei ollut moneen aikaan ollut koolla kuin nyt. Kun oli yhtä ja toista ensin leikitty, käytiin sitten nauriisille.

Nuoriso kävi istumaan lattialle piiriin, tyttö pojan ja poika tytön viereen. Tolja otti korennon käteensä, käveli piirin ympäri, koputteli korentoa lattiaan ja lauloi:

Teen, teen aitaa: rautaisilla aidaksilla, vaskisilla vitsaksilla, teräksisill seipäillä: ettei varas pääse.

Ympäri käytyänsä hän pysähtyi, käänsi korennon vaakasuoraan, nosti sen vyötäistensä kohdalle ja sanoi:

— Noin korkeaksi varkaan veräjä; joko se piisaa?

— Ei vielä piisaa, vastasi Tinnon Martti.

Tolja nosti yhä korkeammalle korentoansa väliin kysyen.

— Jokos piisaa?

— Jo piisaa, vastasi Martti viimein.

Sitten Tolja sanoi:

Tähän minä panen kultaisen kurikan, vaskisen vasaran, hopeaisen nuijan ja rukiisen leivän.

Jos joku tulee varastamaan, niin ne putoavat muksahtavat päähän, jotta varas kuolee siihen patuiseen paikkaan.

Sitten tuotiin taikinapytty tuvan lattialle ja Tinnon nuorikko kävi emännäksi tuvan penkille makaamaan. Tolja tuli varkaaksi ja pari poikaa koiraksi naurismaata vartioimaan.

Varas tulla hiipi koirien haukkuessa emännän luo, nykäisi häntä ja sanoi:

— Emäntä, emäntä, pääsi palaa, taikinasi happanee.

Emäntä kavahti istualleen, alkoi sammuttaa päätään ja kysyi varkaalta:

— Mitäs läksit?

— Meiltä hävisi valkea karitsa ja minä läksin sitä etsimään, eikös emäntä ole sattunut sitä näillä mailla näkemään? virkkoi varas.

— Tuolla se näkyi murkinan aikana kävelleen meidän naurismaan aidan vieressä. Mutta muista: naurista älä suinkaan varasta. Siihen on pantu portin päälle

Kultainen kurikka, vaskinen vasara, hopeainen nuija ja rukiinen leipä,

ne kun pudota puksahtavat päällesi, niin paikalla kuolet kurnahdat; ei siinä auta mikään, sanoi emäntä ja meni taikinaansa hämmentämään.

Varas lähti kävelemään naurismaan ympäri, vaan koirat häyheltivät eivätkä tahtoneet laskea häntä kulkemaan. Nyt oli varas ottavinaan taskustaan päistäriä ja heittävinään niitä koirain silmille sanoen:

Sulje hiisi haukun suuta, lempo koiran leukaluuta, laita sulku suun etehen, haitta hammasten välihin, ettei ennen ääntä päästä, miehen mentyä sivuitse.

Samassa koirat vaikenivat ja kävivät makaamaan. Nyt varas otti yhden nauriista ja kuljetti sen perämaan penkille. Vähän ajan perästä tuli emäntä katselemaan naurismaata ja sanoi:

Täss on käynyt kämppäkäsi, varas vaaninut saloa, ottanut omin lupinsa, nakertanut naurihini, kyllä minä keinon keksin: panen aidan uudestaan.

Sitten pani emäntä uudestaan aidan samalla tavalla kuin ensi kerrallakin. Varas taasen tuli niin kuin ennenkin, ja vei nyt kaksi naurista (pojan ja tytön) kerrallaan. Näin pitkitettiin leikkiä siksi, kunnes naurismaalta nauriit katoamistaan katosivat, jonka jälkeen leikki lopetettiin.

Vähän aikaa tanssittua sanoi Tolja:

— Nyt käydään hyttysille.

Pojat ja tytöt kävivät rinnakkain seisomaan rinkiin. Tinnon nuorikko otti lapasensa käteensä, leksi (telkki) yhdellä jalallaan ympäri ringin ja lauloi:

Hyttyy kannan, hyttyy kannan, enkä virka kelle annan.

Sitten hän pudotti salaa lapasensa miehensä taakse. Toisen kerran leksittyään ringin ympäri ja päästyään miehensä kohdalle hän kavahti miehensä selkään. Nyt hänen miehensä kantoi hänet ympäri ringin samalle paikalle, josta he olivat lähteneetkin. Nuorikko kävi miehensä sijalle seisomaan ja mies läksi hyttyä kantamaan, jota hän teki samalla tavalla ja kavahti Mäkelän Vapulle selkään. Vappu taas kantoi Martin ringin ympäri omalle paikalleen ja kävi itse hytyn kantajaksi. Nuoremmille tytöille ja niille, joilla oli heikompi ruumis, eivät pojat käyneet kannettavaksi, vaan laskivat takaapäin kumpaisenkin kätensä tytön kaulaan ja niin menivät peräkkäin ympäri ringin, pojan kädet tytön kaulassa. Tytöt kavahtivat jokaikinen sen pojan kannettavaksi, jonka taakse olivat hytyn heittäneet. Kukaan ringissä olija ei saanut katsahtaa taakseen. Jos joku uskalsi sen tehdä, hän sai armotta jäädä ringistä pois. Ringissä olijat pojat lauloivat tavallisesti: "Minun kultani kaunis on" sekä myöskin:

Kuin mä laulan, niin mä laulan, laulan lystikseni, minä otan sievän tytön omaksi kullakseni.

Minun kultain valkoinen, se on kuin maitosieni, muuten hän on mukava, vaikk onpi vallan pieni.

Ei oo tytön pienuudesta, kun on muuten nöyrä, rakkaus on rikkautta, vaikk ois kuinka köyhä.

Mitä onpi rikkaus rakkautta vastaan? Maasta kulta kotoisin, vaan sydän taivahasta.

Älä kultain sitä sure, ettei aikoin tulla: minulla on rikkautta, rakkautta sulla.

Sinussa mun sydämeni kiinni riippuu aina: milloin saanen omanani rintaani sun painaa.

Elää sinun kanssasi ois mulla onni suuri: rakkaus on lujempi kuin vankka linnan muuri.

Jos vain sinut omakseni saavuttaa mä voisin: silloin minä maailmassa onnellisin oisin.

Kun mä katson silmihisi, joista lempi loistaa, silloin voin mä mielestäni surut, huolet poistaa.

Elä kultain ilolla ja kulje kunnialla: kunniaton neito on kuin halmehessa halla.

Elä siinä uskossa, jott mä en sua heitä: jos en satu kuolemaan ja multa mua peitä.

En voi sua mielestäni koskaan unehuttaa, enkä tätä ajatusta voi mä koskaan muuttaa.

Kun hyttysillä oloa oltiin kyllin leikitty niin käytiin myllysille. Keskelle lattiaa nostettiin pitkä pöytärahi, jonka alle pantiin pata. Tolja kävi vatsalleen rahille ja otti käteensä palikan, jota hän pyöritti ympäri pataa sikäli kun mylläri käski. Se oli myllyn jauhamista. Pari poikaa kävi seisomaan vastakkain pitäen korentoa olallaan. Joka tahtoi jauhattaa, hän nousi korennolle kaksin haaroin istumaan ja piti lujasti käsillään korennosta kiinni. Nyt kysyi Tinnon Martti, joka oli myllärinä, korennolla olijalta, montako säkkiä hän tahtoi jauhattaa. Kuinka monta säkkiä toinen sanoi jauhattavansa, niin monta kertaa mylläri löi jauhattajaa tyynyllä kintuille, niin että tämä heilahti korennon ympäri pää alaspäin. Kun se oli tehty, mylläri käski myllyn jauhamaan. Ani harvat voivat pysyä pystyssä, kun tyynyllä kintuille lyötiin, vaikka kokivatkin pitää lujasti kiinni sekä käsillään että reisillään. Muutamat putosivat tykkönään korennolta alas. Olivatpa muutamat tytötkin niin rohkeat, että uskalsivat nousta korennolle jauhattamaan. Näin pitkitettiin leikkiä niin kauan kuin jauhattajia riitti. Kun ei enää kukaan tahtonut jauhattaa, lopetettiin se leikki. Raikas nauru seurasi joka kerta, kun joku korennolta hoilahti alas päin tahi tykkönään putosi lattialle.

— Nyt saatte vähän aikaa tanssia, sitten aletaan uudet leikit, sanoi Tolja ja meni Tinnon Martin kanssa ulos tuvasta tupaseen, jossa turkki käännettiin nurin ja käärittiin vyöllä Toljan ympärille. Tolja pisti oikean kätensä turkin hihaan ja otti käteensä härkkimen, jonka ylä- ja alapuolelle oli sidottu pari päretikkua. Toinen hiha käärittiin kiinni. Nyt oli kurki valmis, ja hihaan pistetty käsi toimitti kurjen kaulan virkaa. Härkin oli nokka ja päreet suu. Päreitä hän joko aukaisi erilleen toisistaan tahi sulki yhteen niin kuin lintu nokkaansa. Tällaisena tuli kurki tupaan ja Martti, joka aukaisi tuvan oven sanoi leikkinuorisolle:

— Älkää pelästykö: nyt tulee kurki tattarihalmeeseen. Kaikki kahahtivat katsomaan kurkea, joka ojenteli pitkää kaulaansa ja availi nokkaansa tahtoen nyt yhtä, nyt toista nokata. Väki pakeni sikäli kuin kurki kulki. Tytöt ja nuoremmat pojat nousivat penkeille seisomaan ja rääkyivät peloissaan. Pojat koettivat ajaa kurkea pois halmeesta, mutta kurki vain torjui vastaan ja tavoitti nokallaan poikia. Kun oli aikansa näin temmelletty, ajettiin vihdoin miesvoimalla kurki ulos, ja niin oli se leikki lopussa.

— Nyt käykööt tytöt peräpenkille ja pojat pöydänpään penkille istumaan ja sitten käydään nimikkoisille, sanoi Tolja käskevästi. — Nimikkoisilla oloa sanotaan paikoin haalisilla oloksi.

Sanottu ja tehty. Tytöt istausivat peräpenkille ja pojat pöydänpään penkille. Sitten tuli Tolja poikien luo, katsoi tyttöihin ja kuiskasi Tinnon Martille korvaan:

— Sinun nimikkosi on oma nuorikkosi. Ja niin hän virkkoi hiljaa jokaiselle kuka tyttö kunkin pojan nimikko oli.

Sitten Tolja meni tyttöjen luo ja sanoi:

— Nyt armaat neitoseni saatte kunnian käydä poikia kumartamassa; Tinnon nuorikko alkakoon.

Nuorikko meni poikien luo, katsoi miestään vähän viekkaanlaisesti silmiin ja kysäisi:

— Sano hyvä Marttiseni, oletko sinä minun nimikkoni?

— Kunhan kumarrat, niin sittehän sen näet, vastasi Martti nauraen.

Nuorikko kumarsi miestään ja tämä kumarsi vastaan. Nuorikko meni paikalleen ja sitten tuli seuraava tyttö kumartamaan. Hän kumarsi, mutta ei osannutkaan omaa nimikkoansa. Hänelle polkaistiin jalalla ja taputettiin käsillä. Hän meni nolona pois. Niin käytiin järjestyksessä kumartamassa. Ken yhtyi nimikkoansa kumartamaan, sille nimikkonsa kumarsi vastaan, ken kumarsi toisen nimikkoa, sille tämä koputti jalkaansa tahi läppäsi käsiänsä. Kun koko rivi oli ensi kerran käynyt järjestyksessä kumartamassa, niin toisella kerralla kävivät ainoastaan ne, jotka eivät ensi kerralla onnistuneet. Jos ei silloinkaan vielä onnistuttu, niin käytiin kolmannen ja neljännen kerran tahi niin usein, että viimein yhdytettiin oma nimikko.

Kun tytöt jokainen olivat löytäneet omat nimikkonsa, niin virkettiin tytöille nimikot ja pojat kävivät tyttöjä kumartamassa samalla tavalla. Leikin kuluessa laulettiin:

Tuo on mun kultani, tuo valkotukka, tuon posket hohtaa kuin mesimarjan kukka. Ei ole maailmassa suloisempaa mulla, kuin oman kultani ääni on kuulla jne.

Kun tämä leikki oli loppunut, tanssittiin vähän aikaa vastakkaistanssia ja viimein tehtiin lähtörinki.

Tolja alkoi kävellä tuvan lattialla ja kutsui luokseen Tinnon nuorikon, joka kutsui miehensä, tämä taas kutsui Niemelän Kaisan. Kaisa kutsui Lippolan Juhanan jne., poika tytön ja tyttö pojan. Sillä tavoin tuli koko nuoriso piiriin. Toljan määräyksestä kävivät ensiksi piirin sisään nuorikko ja Kaisa. Piirissä kuljettiin verkalleen eteenpäin ja laulettiin:

Etsi omas nyt tästä joukosta, etsi omas nyt tästä ringistä; etsi nyt sinun hyväis ja hyväis.

Nuorikko otti miehensä ja Kaisa otti Lippolan Juhanan piirin sisään, jossa he tekivät laulun mukaan:

Hyvää iltaa nyt sinun linnulles, hyvää iltaa nyt sinun kullalles, hyvää iltaa nyt sinun hyväis ja hyväis.

Anna kättä nyt sinun linnulles, tanssi, tanssi nyt sinun lintus kanssa, seiso, seiso nyt sinun lintus kanssa, polvin maahan nyt sinun lintus kanssa, liken, liken nyt sinun lintujais, kädet kaulaan nyt sinun lintus kanssa, likistä nyt sinun lintujas, suuta suikkaa nyt sinun linnulles, nouse ylös nyt sinun lintus kanssa, tanssi, tanssi nyt sinun lintus kanssa,

ero ota nyt sinun linnultas, ero ota nyt sinun kullaltas, ero ota nyt sinun hyväis ja hyväis.

Viimeistä säettä laulaessa antoivat parit kättä jäähyväisiksi, ja nuorikko sekä Kaisa läksivät piirin sisältä. Martti ja Juhana, jotka jäivät piirin sisään, ottivat itselleen uudet parin puoliskot ja tekivät laulun mukaan samat temput kun ensi kerrallakin. Sitten erosivat he taas vuorostaan ja jäljelle jääneet ottivat taas uudet. Näin pitkitettiin leikkiä kukonlauluun asti. Tällä leikillä lopetettiin koko joulut sekä pienet pyhät.

— Nyt ei muuta kuin jokainen kotiin, riihikot päälle ja sitten riihtä tappamaan, sanoi Tolja.

Kaikki leikissä olijat pukivat päällysvaatteet yllensä ja läksivät kotiinsa, kukin sen kanssa kuin oli tullutkin.

Kun vieraat olivat talosta lähtenet Antti sanoi:

— Tuokaas tytöt ruokaa; haukataan tässä vähän ennen maatapanoa. Minun suoliani nälkä kurnii ja nälkäistä ei nukuta. Sitten saamme maata pökötellä päivään asti. Ei meillä ole vielä riihen puimista täksi aamuksi varustettu.

Tytöt tekivät käskyn mukaan ja sitten haukattiin halulla, sekä oman talon nuoriso kuin myöskin Lippolan Juhana, joka oli jäänyt taloon Mauno-sedän pyynnöstä.

Seuraavana päivänä, Hiiva-Nuutina, kävivät ukkomiehet naapureista "hiivoja kolistelemassa". Sitten vasta lekkerein pohjat lerottiin ja puolikoita pyllisteltiin, tasailtiin viimeiset jouluviinat ja laskettiin hiivaiset oluet. Lapset ja nuorukaiset näyttivät olevan pahoillaan, kun joulut loppuivat. Miehet puhelivat viimeisiä viinoja ryyppiessään rahtiin lähdöstään, kotitöistään jne. Naiset taasen juttelivat käsitöistään ja karjastaan. Nuorukaisilla oli paljon puhumista joululeikeistä, kuka tyttö kenenkin pojan kanssa oli tanssinut ym.

Iltapuolella korjattiin joulu-ukko pöydänpään nurkasta, karistettiin keot laesta ja vietiin navettaan karjanalaisiksi. Illan suussa tulivat sekä uusijouluvieraat kuin myöskin muut kylässä olijat kotiinsa. Kun lapset virkkoivat isäntäväelle Niemelässä olleen joululeikit loppiaisiltana sanoi vanha emäntä:

— Kun on kissat poissa, niin on hiiret valloillaan.

Illalliseksi syötiin aattolohkon tähde ja kylvettiin sauna. Näin lopetettiin sekä vanhat joulut että pienet pyhät. Täten päättyi joulunvietto.