KUULUISIA NAISIA. (continued 2)

Jeanne d'Arc vastusti kaikkea verenvuodatusta. Hän toivoi voivansa vain läsnäolollaan saada englantilaiset keskeyttämään piirityksen. Kolme kertaa koetti hän taivuttaa heitä siihen rauhallista tietä, mutta sai ainoastaan ivaa ja solvauksia vastaukseksi. Heidät voitiin siis pakottaa vain asevoimalla.

Laadittiin suunnitelma hyökkäykseksi heitä vastaan. Jeanne ei kuitenkaan saanut ottaa osaa mihinkään neuvotteluun. Hän sanoi sen sijaan neuvottelevansa »ääniensä» kera, ja kun hanketta ryhdyttiin toteuttamaan, täytyi heikkouskoisimpienkin käyttää hänen apuaan, jotta taistelut päättyisivät onnellisesti. Vaikka Jeanne näin ollen ei ollut osallisena sodankäyntiin kokonaisuudessaan, näyttää kuitenkin siltä kuin olisi hänen neuvoaan kysytty yksityisiin varustuksiin nähden sekä ennen ulosryntäyksiä että niiden kestäessä, sekä että hän aina on saanut tahtonsa täytäntöön. Osottautuikin edulliseksi noudattaa hänen neuvojaan. Horjumattoman rohkeana ratsasti hän aina etunenässä valkeine lippuineen, rohkaisten, järjestäen ja jaellen käskyjä varmalla ja selkeällä äänellä. Hänen voitonvarmuutensa tarttui myöskin hänen ympäristöönsä. Vihollinen, joka oli lamauksissa ja kauhuissaan, ei voinut tehdä mitään. Valkea sotalippu oli Jeannen pääaseena. Eräässä ulosryntäyksessä haavoittui hän hiukan, mutta koska hän oli itse sen ennustanut, lisäsi tämä seikka vain sotamiesten rohkeutta. Lujuus, jolla hän kesti sotilaselämän kaikki vaivat, kummastutti kaikkia. Hän voi istua päivät pääksytysten ratsunsa selässä ja olla ruo'atta ja juomatta, osottamatta koskaan mitään väsymystä. Aseitaan käytti Jeanne taitavasti ja miellyttävästi, ja hänellä oli sotilaallinen kokemus, joka hämmästytti kaikkia, niitäkin, jotka olivat vähimmän taipuvaisia näkemään mitään yliluonnollista hänen esiintymisessään. Etenkin hyvin ymmärsi hän tykistön käyttämisen, miten tykit oli asetettava ja suunnattava, mutta sen ohessa antoi hän myöskin monta hyvää neuvoa joukkojen asettamiseen nähden. Taistelun päätyttyä ei hän tahtonut antaa aikaa ryöstämiseen, eikä myöskään pitänyt suotavana, että vihollista turhanpäiten ajettiin takaa. Hän koetti aina, mahdollisuuden mukaan, hoitaa sairaita ja vankeja. Uskonnon määräyksiä, tahtoi hän, oli noudatettava. Itse hän ei koskaan laiminlyönyt rukoilemista saadakseen rukouksesta voimaa taisteluihin. Hän vetäytyi silloin syrjälle, kernaimmin johonkin yksinäiseen kirkkoon, jossa hän mielellään nautti herran ehtoollista lasten rinnalla.

Toukok. 4 p:nä olivat jälellä olevat sotajoukot Bloisista yhtyneet Jeanne d'Arcin joukkojen ja Orléansin linnoitusväen kanssa. Englantilaiset olivat katsoneet tätä yhtymistä, tekemättä mitään sen ehkäisemiseksi. Upseerit eivät uskaltaneet luottaa sotamiehiinsä. Pelko oli vallannut heidät kaikki. Vähitellen luopui vihollinen pienempien ottelujen jälkeen Loiren eteläpuolelle rakentamistaan varustuksista, lukuunottamatta Les Augustinsia ja Les Tournellesia. Nämä linnoitukset sulkivat ranskalaisilta yhteyden Berryn kanssa, ollen sen vuoksi suuresta merkityksestä. Niiden edustalla käytiinkin kuumia taisteluja. Jeanne oli ensimäisenä hyökkäyksessä, hänelle lankesikin ensi sijassa kunnia voitosta. Toukok. 7 p:nä hyökättiin Les Tournellesin kimppuun, joka antautui. Seuraavana päivänä luopuivat englantilaiset myöskin Loiren pohjoispuolella sijaitsevista linnoituksista, jättäen ranskalaisten käsiin ampuma- ja muonavaroja sekä haavotettuja ja vankeja. Jeanne kielsi sotajoukkoja ajamasta takaa vihollista, sillä oli sunnuntai. Orléans oli vapautettu, ja vieläkin vietetään toukokuun 8 päivää siellä joka vuosi juhlapäivänä.

Kohta sen jälkeen jätti Jeanne d'Arc kaupungin lähteäkseen kuninkaan luo. Kaikkialla otti kansa hänet riemuiten vastaan. Vanhat ja nuoret lankesivat polvilleen hänen tiellään, suutelivat hänen käsiään, vaatteitaan, jopa hänen hevosensa askeleiden jälkiäkin. Mitä kummallisimpia satuja hänen syntymisestään ja kuluneesta elämästään alkoi päästä liikkeelle. Hän oli poppamies Merlinin ennustama tyttö Bois-Chenusta, hän voi tehdä suurempia ihmetöitä kuin mikään pyhimys. Hänen sormuksiaan pidettiin ihmeitätekevinä, tahdottiin, että hän siunaisi amuletteja, häntä alettiin rukoilla kirkoissa. Kansa ja runoilijat lauloivat hänen kiitostaan. Yksinpä vanha runoilijatar Pisan Kristinakin viritti lyyrynsä »la Pucelle d'Orléansin» eli Orléansin impyen kunniaksi. Jeanne pelkäsi tätä jumaloimista. Hän piti sitä syntisenä, ja tervejärkinen kun oli luonteensa pohjalta, pelkäsi hän, että näillä kunnianosotuksilla olisi turmiollinen vaikutus häneen itseensä. »Todellakaan en olisi voinut suojella itseäni näiltä houkutuksilta», sanoi hän kerran myöhemmin, »jollei Jumala itse olisi tehnyt sitä.»

Kuningas vastaanotti Jeannen hyvin huomaavasti, mutta Jeanne olisi kernaammin nähnyt, että hän olisi ollut taipuvainen tottelemaan hänen neuvojaan. — Hän tahtoi, että kuningas heti seuraisi häntä Rheimsiin kruunauttamaan siellä itsensä. Hän olisi silloin Ranskan todellinen kuningas ja voisi asettua Henrik VI:ta vastaan. Kaarle ei kuitenkaan ollut lujan toiminnan mies. Hetken innostamana oli hän asettunut Jeannen puolelle, hän oli nähnyt hänen menestyksensä, mutta oli kuitenkin vaipunut uudestaan entiseen pelkurimaisuuteensa ja päättämättömyyteensä. Toiset saivat ajatella ja toimia hänen puolestaan, ja hänen seuralaisissaan oli Jeannella monta vastustajaa, ennen kaikkea La Tremoille. Tämä viekas ja sukkela hovimies, joka ei suvainnut mitään kilpailijaa kuninkaan suosiosta, oli jo alusta asettunut pahansuovalle kannalle Jeanneen nähden ja toimi aina häntä vastaan, vaikkei tosin aina avoimesti: »Jalo dauphin», sanoi Jeanne eräänä päivänä, langeten maahan ja tarttuen kuninkaan polviin, »elä pidä niin useita ja pitkiä neuvotteluja. Tule sen sijasta Rheimsiin ja ota vastaan kruunusi!» »Minä en tule kestämään kauvempaa kuin yhden vuoden», sanoi hän useita kertoja, »käytä minua hyvin sinä aikana.»

Kun Orléans oli vapautettu, oli kuningas päästänyt sotajoukkonsa hajalleen. Viipyi kotvan aikaa, ennen kuin hän taaskin voi koota sen. Sitä paitsi hän ei katsonut voivansa tulla Rheimsiin, valloittamatta ensin niitä lujia paikkoja, jotka olivat hänen tiellään, ja tätä pitivät sekä hän että hänen seuralaisensa jotenkin vaikeana tehtävänä. Antaakseen Jeannelle kuitenkin jotain tointa, antoi kuningas hänen seurata sitä sotajoukkoa, jonka tehtävänä oli puhdistaa Loiren rannat englantilaisista. Alençonin herttua, isänmaallinen ja toimekas mies, joka oli ollut englantilaisten vankina ja sen vuoksi ottanut tähän saakka vain vähän osaa sotaan, nimitettiin tämän joukon päälliköksi. Hän sai kuninkaalta käskyn »toimia kokonaan neitsyen neuvojen mukaan». Kesäk. 11 p:nä alkoi Jargeaun piiritys. Jeanne määräsi, minne patterit olisi sijoitettava, ja Alençonin herttua on itse kertonut, miten neitsyt tässä tilaisuudessa ennakolta-arvaamiskyvyllään pelasti hänen henkensä. Kaupunki antautui seuraavana päivänä. Sitten valloitettiin Beaugenci, ja Jeannen sotajoukko yhtyi konnetaabeli Richemontiin ja hänen joukkoihinsa. Tämä, joka oli epäsovussa kuninkaan kanssa, ei voinut rauhallisesti istuen katsella, miten Ranska vapautettiin ilman hänen apuaan, ja hänen luottamuksensa Jeanne d'Arciin lisäsi tämän arvoa. Yhtyminen tapahtui lähellä Meungia. Vihollinen ei ollut etäällä, ja sen asema tarjosi ranskalaisille tilaisuuden hyökkäykseen. Ranskalaiset päälliköt olivat kuitenkin hyvin epäilevällä kannalla, sillä heissä asui miltei taikamainen pelko englantilaisten etevämmyyttä vastaan avoimella kentällä. »Teemmekö hyökkäyksen, Jeanne?» kysyi Alensonin herttua. »Onko teillä hyvät kannukset?» kysyi Jeanne puolestaan. »Mitä! paetakseniko?» — Ei, vaan ajaaksenne takaa. Englantilaiset ne tulevat pakenemaan, ja te tarvitsette ehdottomasti kannuksenne, voidaksenne ajaa heitä takaa. Jumalan nimessä, ratsastakaa rohkeasti heitä vastaan. Me otamme heidät vangeiksi, vaikka he riippuisivat kiinni pilvistä, ja ilman juuri mitään omaa tappiota. Minun neuvostoni on sanonut minulle, että he kuuluvat meille.» Tämä oli Jeanne d'Arcin ehdotuksena niiden todistusten mukaan, jotka Dunois, Alençonin herttua ja Sire de Termes myöhemmin antoivat oikeudenkäynnissä häntä vastaan. Ranskalaiset ryhtyivät sitten viivyttelemättä taisteluun; englantilaiset eivät olleet valmistautuneet hyökkäykseen ja tekivät useita anteeksiantamattomia erehdyksiä. Sekaannusta syntyi heidän riveissään, ranskalaiset sitä vastoin taistelivat vastustamattomalla voimalla. Englantilaiset pakenivat kaikille tahoille, yli kaksituhatta miestä lienee jäänyt taistelutantereelle, ja vankeja otettiin joukottain. Englantilaisen armeijan päävoima oli hajaantunut, ja Talbot, kelvollisin englantilaisista sotapäälliköistä, oli vankina. Tällainen oli lyhyesti kertoen Patayn taistelun kulku.

Loire oli täten vapautettuna vihollisista. Kesäk. 11 p:nä käytiin Jargeaun kimppuun, kesäk. 18 p:nä oli taistelu Patayn luona. Joka päivä tällä viikolla merkitsi menestystä. Väestön riemu nousikin nousemistaan. Oli saatu korvaus niistä monista tappioista, joita ranskalaiset olivat kärsineet kuluneena aikana. Vain kuningas ja hänen hovinsa vastaanottivat tiedon hieman kylmäkiskoisesti. Kuninkaan suosikit La Tremoille ja Le Maçon näkivät kademielin innostuksen Jeanne d'Arciin kasvavan. Richemontin osanotto taisteluun oli myöskin herättänyt hovin erikoista paheksumista. Kuningas selitti, että hän kernaammin olisi koskaan kruunauttamatta itseään kuin tekisi sen Richemontin läsnäollessa. Tämä oli kyllin jalomielinen vetäytyäkseen takaisin ja kävi sitten omasta puolestaan sotaa englantilaisia vastaan läntisessä Ranskassa. Kernaasti olisi La Tremoille tahtonut sysätä syrjälle vielä useampiakin Patayn sankareista, mutta hän ei uskaltanut tehdä sitä. Yhtä vähän uskalsi myöskään kuningas asettua yleistä mielipidettä vastaan, joka vaati, että hänen Jeanne d'Arcin toivomuksen mukaan tulisi koota hajaantuneet sotajoukkonsa ja lähteä Rheimsiin. Kuningas käski, että armeija olisi koottava Gieniin. Siellä otettiin hanke marssia Rheimsiä vastaan vieläkin kerran punnittavaksi, ja useat kuninkaan seuralaisista nostivat äänensä sitä vastaan. Ei kuitenkaan rohjettu vastustaa Jeanne d'Arcia, koska hänellä oli sotajoukot kokonaan käsissään. Kaikki, mitä voitiin päättää, oli valloittaa tiellä olevat linnoitetut kaupungit, seikka, jota Jeanne, varomattomasti kyllä, piti vähemmän tarpeellisena. Hän taipui kuitenkin heidän tahtoonsa.

Kulku Rheimsiin oli uhkarohkea yritys. Kuusikymmentä lieues'tä (265 km.) kautta vihollisen maan, suurien kaupunkien ohi, jotka voivat tehdä vastarintaa kuukausia. Kuninkaan sotajoukko oli huonosti varustettu ampumavarojen ja elintarpeiden puolesta ja hänen rahastonsa tyhjä. Mutta itse yrityksen uhkarohkeus innostutti sotilaita. Kesäkuun 28 p:nä läksi sotajoukko liikkeelle Gienistä. Kaikkialla maaseudulla otti kansa joukot suosiollisesti vastaan. Se ei ollut tottunut semmoiseen sotakuriin, jonka »la Pucelle» oli pannut toimeen, ja hän sai talonpojat suostumaan mihin uhrauksiin tahansa. Maaseudun aatelistokin näytti taipuvan luopumaan Englannin kuninkaasta ja liittymään dauphiniin. Etenkin Champagnessa vastaanotettiin Kaarlo ja Jeanne maan vapauttajina. Kaupungit osoittivat suurempaa epäluottamusta, etenkin korkeampi porvaristo ja linnaväki, mutta heidän täytyi myöntyä alempain yhteiskuntakerrosten pakoituksesta. Jeanne oli heidän silmissään yliluonnollinen olento, he tahtoivat taistella hänen lippunsa alla ja jälleen tulla ranskalaisiksi. Kaupungeista teki Troyes suurinta vastarintaa. Sen asukkaat pelkäsivät Kaarlon kostoa yllämainitusta sopimuksesta, joka oli tehty siellä ja joka oli riistänyt häneltä perintöoikeuden. Kaupungin papisto epäili Jeannen kutsumusta ja toimitti lähetystön ottamaan siitä selkoa. Nähdessään Jeannen rupesivat lähetystön papit tekemään ristinmerkkiä ja pirskoittamaan vihkivettä. »Tulkaa rauhassa luokseni», sanoi hän hymyillen, »en minä lennä tieheni.» Hänen tyyneytensä teki edullisen vaikutuksen, ja kaupunkiin palatessaan antoi lähetystö hänestä puoltavan lausunnon. Kansa tahtoi avata portit, mutta korkeampi porvaristo ja jotensakin vahvalukuisen englantilais-burgundilaisen varusväen päällikkö kieltäytyi antamasta suostumustaan. Kaupunki oli hyvästi varustettu kaikenlaisilla tarpeilla ja taisi tehdä pitkällistä vastarintaa.

Viisi päivää oli kuninkaan sotajoukko Troyesin porttien edustalla. Pelättiin että odotus kestäisi viisi kuukautta. La Tremoille puhui jo Loirelle palaamisesta. Pidettiin sotaneuvottelu, ja mielipiteet näyttäytyivät olevan hyvin erilaisia. Useimmat oli epätoivo vallannut. Robert le Maçon ehdotti, että kysyttäisiin neuvoa Jeanne d'Arcilta. Oltiin kahden vaiheilla. Silloin »la Pucelle» äkkiä astui sisään. Kysyttiin häneltä mitä oli tehtävä. »Uskotaanko minua?» kysyi hän päättävästi. — »Niin, riippuu siitä, mitä Teillä on sanottavaa.» — »Jalo dauphin, käskekää väkenne tehdä rynnäkkö, älkääkä pitäkö niin pitkiä neuvotteluja, sillä Jumalan nimessä, kolmen päivän kuluessa olen minä vievä Teidät Troyesin kaupunkiin hyvällä tahi pahalla.» — »Jeanne», sanoi le Maçon, »jos varmaan tietäisimme saavamme sen kuuden päivän kuluttua, niin mielellämme odottaisimme, mutta en tiedä voiko se, mitä sanotte, käydä toteen.» — »Älkää epäilkö», vastasi Jeanne vakuuttavasti, kääntyen kuninkaan puoleen, »jo huomenna olette Te kaupungin herra.» Jeanne d'Arc tunsi suuren vaikutusvaltansa. Hänen sanansa kävivät toteen. Jo samana iltana rupesi hän tavallisella toimeliaisuudellaan valmistamaan piiritystöitä. Kaikki häntä kilvan auttoivat, ja eräs vanha sotilas (Dunois) todistaa, että hän teki työtä kuin kolme tottunutta sotamiestä. Pattereita rakennettiin niitä harvoja kanuunoita varten, joita ranskalaiset kulettivat mukanaan, ja kaikki järjestettiin rynnäkköä varten. Öiset valmistukset herättivät kaupungissa suurta levottomuutta, joka yhä kiihtyi, kun aamun koittaessa nähtiin neitsyen salaperäisen lipun liehuvan muurien alapuolella, kuultiin hänen lujalla äänellä jakavan käskyjään ja huomattiin ranskalaisten sotajoukkojen ryhtyvän rynnäkköön järjestyksellä ja vakuudella, kuin jos olisi ollut mitä helpoin asia valloittaa korkeat vallit ja tornit. Yleinen kauhu valtasi piiritetyt. Ei ollut muuta neuvoa kuin antautuminen. Kuningas, yhtä mielissään kuin hämmästyneenä tästä odottamattomasta menestyksestä, lupasi mitä edullisimmat ehdot; englantilais-burgundilainen miehistö sai vapaasti lähteä pois, ja Kaarlo VII ratsasti kaupunkiin Jeanne d'Arcin rinnalla asukkaiden riemuitessa. Se tapahtui heinäkuun 11 p:nä. Saman kuun 16:na oli kuningas Rheimsin ulkopuolella.

Tämä kaupunki antautui, vastoin luuloa, samana päivänä ja ilman vastustusta. Päällikkö Châtillon, innokas burgundilainen, oli jo ennen kuninkaan tuloa poistunut huomatessaan asukasten mielialan. Jo samana yönä ryhdyttiin kruunausvalmistuksiin. Seuraava päivä, sunnuntai, alkoi hyvillä enteillä. Barin herttua, René d'Anjou, Ranskan etevimpiä vasalleja, saapui suurehkon seurueen saattamana ja teki sovinnon kuninkaan kanssa. Oliko Jeanne siihen osallisena, sitä ei ole saatu selville. Sitä vastoin oli hän Gienistä kirjoittanut Burgundin herttualle ja kehoittanut häntä saapumaan kruunajaisiin. Kun häntä ei kuulunut, lähetti Jeanne vielä kruunauspäivänä hänelle kirjelmän, jossa pyytää häntä »ristissä käsin, taivaan Jumalan nimessä tekemään hyvän sovinnon Ranskan kanssa ja antamaan anteeksi sekä toiselle että toiselle hyvästä sydämmestä, kuten tosi kristityn tulee».

Kruunaus tapahtui suuressa tuomiokirkossa. Vanhoja tapoja seurattiin mikäli mahdollista. Kaarlo VII ei omistanut koko Ranskaa eikä ollut kaikkien vasalliensa ympäröimä. Mutta lähinnä alttaria seisoi »La Pucelle» täydessä sota-asussa ja lippu kädessä. Hän oli kuin itse ranskalaisen isänmaan hengetär. Isänmaa ei voinut sortua, se oli voittava ja jälleen tuleva mahtavaksi. Olihan itse taivaskin esiintynyt sen puolustajana. Mitä merkitsi se, että ruhtinas, joka oli kruunattava, oli heikko raukka, ja että juhlatoimituksen toimittaja oli huonomaineinen pappismies. Orléansin neitsyt, hän oli uudestisyntynyt Ranska, ja hän seisoi kuninkaan vieressä.

Kun pyhä toimitus oli päättynyt, astui Jeanne esiin ja syleili kuninkaan polvia kyynelsilmin. »Rakas kuningas», lausui hän, »nyt on Jumalan tahto täytetty, joka vaati, että Te tulisitte Rheimsiin kuninkaan tavoin kruunattavaksi, voidaksenne näyttää, että Te juuri olette todellinen kuningas, jolle valtakunta on tuleva.» Kyynelten ja nyyhkytysten katkaisemia riemuhuutoja kaikui korkeissa temppeliholveissa. Ilon huumaus oli vallannut jäykimmätkin mielet. Jokainen tunsi, ettei niin suurta ollut tapahtunut S:t Remis'in kaupungissa, siitä päivästä, jolloin frankkilaisten apostoli oli vihkinyt Klodovikin ja hänen kansansa kristinuskoon.

Ensimmäinen osa Jeanne d'Arcin kutsumuksesta oli täytetty, mutta vielä oli paljon tehtävää. Englantilaisten hallussa oli vielä Pariisi, koko Normandia ja muita tärkeitä alueita. Burgundin herttua oli yhä vastakruunatun kuninkaan vastustaja. Jeanne d'Arc tahtoi heti kruunauksen jälkeen jatkaa vapauttamistyötä. Hyökkäys oli nyt suunnattava Pariisia kohti, sen hän oli alusta alkaen selittänyt.

Eräät historiankirjoittajat ovat tahtoneet väittää, että Jeanne d'Arc oli mielestään täyttänyt tehtävänsä, kun kuningas oli kruunattu, ja että hän tahtoi vetäytyä pois, mutta häntä kehoitettiin jäämään. On sanottu että hän senjälkeen kävi vaiteliaaksi eikä enää omannut entistä vaikutusvaltaansa. Uudemmat, perinpohjaisemmat tutkimukset ovat kuitenkin kokonaan kumonneet nämä väitteet. Hän tosin lausui ikävöivänsä kotiin, entiseen, vaatimattomaan elämäänsä, mutta sille lausunnolle on annettu liian suurta merkitystä. Itse asiassa ikävöi Jeanne aina heikkouden hetkinä pois taistelutantereelta, mutta »hänen äänensä», hänen omatuntonsa ei sallinut semmoista askelta. Monet muut Jeanne d'Arcin lausunnot, kuten koko hänen menettelytapansa, osoittavat sitä vastoin selvästi, että hän piti tehtävänään englantilaisten perinpohjaisen karkoittamisen Ranskasta ja että hän uskoi kutsumukseensa sekä kruunauksen jälkeen että ennen sitä, niin, jopa kuoloon asti.

Mutta jos tämä on todistettu todeksi, on yhtä totta että Rheimsin kruunaus oli Jeanne d'Arcin maineen kukkula. Ranskan kansa häntä ihaili, ei ihmisenä eikä edes pyhimyksenä, vaan ilmestyksenä toisesta maailmasta. Kunnioituksesta, jota hänelle kaikkialla osoitettiin, on jo mainittu. Hänen maineensa alkoi levitä Ranskan ulkopuolelle. Ranskalaiset olivat tunnettuja epäilijöitä; kun he uskoivat, että »la Pucelle» oli korkeampi olento, täytyi hänen välttämättömästi olla jotain erinomaista. Hänen vallalleen ei nähty rajoja. Hänen mielipidettään kysyttiin paaviriidoissa ja läänikiistoissa. Hän rupesi itse laajentamaan aikeitaan englantilaisten karkoittamisesta kauvemmaksi, puhumaan kerettiläisten lannistamisesta ja epäuskoisten kukistamisesta. Sokea jumaloiminen, jonka esineenä Jeanne d'Arc oli, ei kuitenkaan voinut suuressa määrin häiritä, hänen mieltään ja viedä hänen ajatuksiaan niiden varsinaisesta päämaalista, sillä hän oli pysynyt hurskaana lapsena kaikista kunnian-osoituksista huolimatta. Mutta se lisäsi hänen vihollistensa lukua ja voi siten käydä vaaralliseksi hänen tuumainsa toteuttamiselle. Kaikki liioitteleminen synnyttää murroksen. Ihmiset voivat ainoastaan poikkeustiloissa elää ihastuksen ja ihanteellisuuden maailmassa. Jeanne d'Arcilla oli aina ollut vastustajia. Rheimsin kruunauksen jälkeen kävivät ne sekä lukuisammiksi että voimakkaammiksi. Englantilaiset olivat alusta pitäen luonnollisista syistä hänen vihollisiaan. Heidän silmissään oli hän aina paholaisen palvelija, joka oli lähetetty heidän häviökseen. Se oli ainoa selitys, johon heidän ylpeytensä myöntyi, ja ajan näkökanta salli sekä ylhäisten että alhaisten englantilaisessa sotajoukossa omaksua tämän mielipiteen. Mutta Jeannella oli muitakin vihollisia, jotka olivat sitäkin vaarallisempia, kun olivat hänen omia maamiehiään.

Keskiajan suuri uskonnollisuus ja taipumus ihmeitä uskomaan selittää tosin osaksi sekä Jeanne d'Arcin esiytymisen että hänen saavuttamansa suuren vaikutusvallan, mutta sinäkään aikana ei uskonto ollut vain uskoa, tunnetta ja elämää, vaan myös muodollisuutta. Katolilainen puhdasoppisuus skolastinen filosofia aseenaan oli raudankova muoto, johon Jeanne d'Arc ei sopinut. Häntä vastassa oli sen vuoksi aina osa papistoa ja oppineita. Moni näistä kirjainten orjista, joilta puuttui henkeä ja elämää, pelkäsi vilpittömästi tuota ihmeellistä olentoa, jota he eivät voineet selittää tunnetuilla perusteilla. Toiset taas tunsivat salaista vihaa ja kateutta oppimatonta naista kohtaan, joka selitti olevansa suorastaan Jumalan innostama ilman pappien välitystä, joka väitti näkyjensä merkitsevän enemmän kuin kaikki heidän kirjansa, joka puhui, vastasi ja opetti oman päänsä eikä kirkon opin mukaan, jota hän vain puolittain käsitti.

Sotilastenkin joukossa oli Jeannella vastustajia. Toiset kadehtivat hänen menestystään ja mainettaan, toisia vaivasi, se että heidän täytyi totella oppimatonta naista, jonka näkyjä he tosin taikauskoisesti pelkäsivät, mutta jota he kuitenkin sydämmensä syvyydessä halveksivat, toiset taas olivat tyytymättömiä siihen sotakuriin, jonka Jeanne oli pannut toimeen ja jota hän piti voiton välttämättömänä ehtona. Innostuksen hetkenä kävi vanhojen raakojen sotatapojen poisjättäminen laatuun, mutta pitemmän aikaa vilpittömällä sydämmellä noudattaa Jeanne d'Arcin vaatimia jumalisia elintapoja ei ollut niin helppoa, ja nurinaa ja tyytymättömyyttä kuului monelta taholta. Kuninkaastakin tuntui Jeanne d'Arcin valta painostavalta. Hän tunsi, missä suhteessa he olivat toisiinsa, mutta tiesi myöskin, mitä Jeanne häneltä vaati, ja koetti mikäli mahdollista vetäytyä pois hänen vaikutusvallastaan. Kaarlo VII:nnen luonteessa huomaa aina taipumusta kateuteen. La Tremoille yllytti tätä kuninkaan mielialaa ja hänen onnistui tehdä Rheimsin arkkipiispasta, epäluotettavasta ja tylystä Reinhold de Chartres'ta, Jeannen vastustaja. Etupäässä tämä hovin salainen tyytymättömyys teki lähinnä seuraavana aikana Jeannen aseman vaikeaksi.

Pariisiin, heti, viipymättä, se oli Jeanne d'Arcin vakava tahto. Häntä kannattivat siinä kohdin sotajoukon etevimmät päälliköt. Viivytys saattoi olla turmioksi. Rheimsin kruunaus oli tehnyt valtavan vaikutuksen, jota tuli käyttää hyödykseen. Pariisin väestö, joka siihen asti vihasta armagnac'eja kohtaan oli ollut burgundilais- ja englantilaismielistä, alkoi horjua. Burgundin herttua ei vielä ollut päättänyt tuliko hänen kannattaa englantilaisia vaiko kuningasta. Bedford työskenteli innokkaasti Pariisin puolustusvoimien lisäämiseksi, joukkojen hankkimiseksi Englannista ja Normandiasta. Oli tärkeätä ettei hänelle annettaisi aikaa näihin varustuksiin, joita varten hän oli toiminut Patayn tappiosta asti tunnetulla pontevuudellaan, mutta jotka kuitenkaan eivät vielä olleet päätetyt rahanpuutteen vuoksi. Hän oli vastikään sopinut enonsa, Winchesterin mahtavan piispan kanssa, hän neuvotteli Filip hyvän kanssa. Näiden toimenpiteiden hedelmät eivät saisi kypsyä. Pariisiin, ja viipymättä, se oli järkevintä. Mutta Kaarlo ja hänen neuvostonsa epäröivät, joka on selitettävissä vain siten, että he vastahakoisesti ottivat vastaan Pariisinkin Jeanne d'Arcin kädestä. Ensin viivytteli kuningas Rheimsissä, eikä kulkenut sieltä lyhintä tietä, sekä oleskeli sitten Soissonsissa ja Compiègnessä kauvemmin kuin oli tarpeellista. Korvaamaton aika kului hukkaan. Jeanne oli alla päin, sotajoukko tyytymätön.

Bedford ehti sill'aikaa koota tuntuvan sotavoiman, jolla hän kulki vihollista vastaan. Tarkoituksena näyttää enemmän olleen ajan voittaminen Pariisin puolustautumista varten kuin taisteluun ryhtyminen, sillä kun hän kohtasi ranskalaiset Senlisin läheisyydessä, ei uhka eikä houkutus voinut saada englantilaisia joukkoja jättämään vallitettua leiriänsä. Hän peräytyi sitten Pariisiin, mutta ranskalaiset eivät ajaneet häntä takaa. Nämä suuntasivat kulkunsa Compiègneen ja jäivät sinne täydelliseen toimettomuuteen.

Vihdoin loppui Jeanne d'Arcin kärsivällisyys. Elokuun 23 p:nä kutsui hän luokseen Alenconin, joka sotapäälliköistä oli häntä lähinnä, ja sanoi: »Kaunis herttuani, antakaa järjestää Teidän ja muitten päällikköjen joukot. Keppini nimessä, tahdon kulkea Pariisiin ja nähdä kaupungin lähemmällä kuin ennen.» Käskyä toteltiin. Vastoin kuninkaan tahtoa seurasi sotajoukon päävoima Jeannea. Etukaupunki, S:t Denis, valloitettiin, sotajoukot asettuivat sinne ja sana sanan jälkeen lähetettiin Kaarlo VII:nnelle. Lähempi tutustuminen Pariisiin näytti, että täällä tarvittiin yhdistettyjä voimia ja kuninkaan läsnäoloa, jos jotain oli saavutettava. Hyvällä se ei näyttänyt käyvän, sillä kun Jeanne kehoitti kaupunkia antautumaan, sai hän vain ivallisia vastauksia. Vihdoin saapui kuningas. Syyskuun 8 p:nä oli tehtävä rynnäkkö kaupunkia vastaan. Jeanne d'Arc osoitti tavallista toimeliaisuuttaan, oli ensimmäiseksi vallihautojen toisella puolen ja jakeli käskyjä joka taholle. Sotilaita innostutti hänen uhrautuva rohkeutensa kuten ennenkin, ja vihollinen väistyi säikähtyneenä monin paikoin, mutta kaikesta huolimatta ei rynnäkkö ensinkään onnistunut. Siihen oli monta syytä. Kuningas ei ottanut osaa taisteluun, Pariisin asukkaat eivät, Bedfordin ansiosta, hyökkääjiä kannattaneet, Jeanne d'Arc haavoittui ja kykeni lopulta vain maassa maaten kehoittamaan sotilaitaan; sitä paitsi toimivat Jeannea vastaan, salaa Retz ja Gancourt, hänen vastustajiaan, joille oli uskottu tärkeä päällikkyys. Yksimielisyys ja sotakuri olivat olleet jumalallisia voimia, joilla Jeanne oli voittanut, mutta, niitä ei enää sotajoukossa ollut. Seuraavat päivät olivat hänelle osoittavat vielä selvemmin, kuinka hänen vastustajansa saivat oman tahtonsa perille. Hänen aikeensa mennä Seinen poikki ja hyökätä vasemmalta rannalta näyttäytyi mahdottomaksi, koska kuningas hänen tietämättään oli hävittänyt sillan, jota hän aikoi käyttää. Siihenkään keinoon ei siis voinut turvautua. Niissä sotaneuvotteluissa, jotka seurasivat onnistumatonta rynnäkköä, olivat hänen vastustajansa voiton puolella. Piirityksen jatkaminen olisi mahdottomuutta, ja jokainen oli nähnyt, ettei neitsyen sanoihin enää käynyt luottaminen. Oli ryhdytty neuvotteluihin Burgundin herttuan kanssa. Niiden tulosta piti nyt odottaa ja sill'aikaa siirtyä takaisin entiseen majailupaikkaan Loiren rannalle.

Jeanne d'Arc ja hänen ystävänsä, jotka olivat vähemmistössä, olivat voimattomia tämän päätöksen suhteen. Nuo urhoolliset sotilaat, jotka kaksi ja puoli kuukautta sitten olivat jättäneet Loiren rannat toivoen vapauttavansa koko Ranskan, jotka olivat tehneet sotaretken palkatta ja ryöstöittä, heidän piti nyt väistyä, vaikka heitä ei edes oltu voitettu. Usko Jeanne d'Arcin kutsumukseen oli murtunut, »syy ei ollut hänessä, ei onnen vaihteluissa, eikä hänen innostuksensa heikontumisessa, vaan niiden juonitteluissa, joiden puolesta hän oli tehnyt niin monta ihmetyötä». Historia ei voi näyttää toista Jeanne d'Arcia, mutta se ei onneksi myöskään voi näyttää monta esimerkkiä niin suuresta kiittämättömyydestä, kuin jota Kaarlo VII osoitti tässä kohdin.

Jeanne d'Arcin piti seurata kuningasta. Itse tahtoi hän jäädä S:t Denis'iin, mutta kuningas ei tahtonut häntä jättää, ja hän suostui »vastoin ääniään». Kaarlo VII palasi Loiren rannoille ja antautui alhaisiin huvituksiin pitämättä väliä maastaan ja kunniastaan. Jeanne d'Arc teki pari pientä partioretkeä, mutta muuten pidettiin häntä toimettomuudessa. D'Alencon, joka koetti koota ympärilleen sotajoukon taistellakseen omin päinsä, olisi toivonut hänen läsnäoloaan, mutta kuningas kielsi häntä lähtemästä. Sen sijaan koetti kuningas lohduttaa häntä kaikenlaisilla lahjoilla ja kunnianosoituksilla. Hän ja hänen perheensä saivat aatelisarvon, »ilman hänen pyyntöään ja äänien ilmestystä», selitti hän itse. Ainoa suosionosoitus, jota hän kuninkaalta pyysi, oli hänen syntymäseutunsa vapauttaminen veroista, johon suostuttiinkin, ja siten olivat Domromy ja Greux vapaita veroista viime vuosisataan asti.

Tämä aika oli Jeanne d'Arcille kova koetuksen aika. Usein vaikenivat hänen äänensä, hän oli levoton ja epäilevä. Hän kuuli puhuttavan kansansa vastoinkäymisistä, eikä saanut rientää sen avuksi, johon hän kuitenkin oli kutsuttu. Hänen vaikein koetuksensa oli kuitenkin nähdä kuninkaansa läheltä, oppia tuntemaan hänen velttoutensa, kevytmielisyytensä ja välinpitämättömyytensä ja huomaamaan, ettei hänellä ollut mitään vaikutusvaltaa siihen mieheen, jota hän niin voimakkaasti oli auttanut ja joka hänen silmissään oli itse Ranska. Mutta sotaa jatkettiin joka taholla. Kansallinen liike, jonka Orléansin neitsyt oli herättänyt, ei voinut kuolla. Mutta koska koossapitävää valtaa ei enää ollut, käytiin sotaa eri tahoilla ilman suunnittelua ja yhteyttä. Se ankara sotakuri, jonka Jeanne oli pannut toimeen, oli höltynyt, ja maa kärsi sanomattomasti näistä alituisista taisteluista. Englantilaiset osoittivat suurta voimaa jälelle jääneiden omistustensa puolustamisessa. He tekivät uuden sopimuksen Burgundin herttuan kanssa, jonka mukaan tämän piti saada Champagne omakseen, jos hän vain voisi valloittaa sen takaisin ranskalaisilta. Hän rupesikin piirittämään sen kaupunkeja, ja menestys seurasi hänen aseitaan.

Jeanne d'Arc ei ajan pitkään voinut olla toimeton näitä huolestuttavia sanomia kuullessaan. Maaliskuun lopulla läksi hän sen vuoksi salaa kuninkaan luota, jäähyväisiä sanomatta, ainoastaan pienen uskollisen sotilasjoukon seuraamana, joka ei koskaan ollut hänestä luopunut. Hänen itseluottamuksensa ei ollut, entisellään, sillä hän oli ollut kuulevinaan ääniä, jotka sanoivat: »Jeanne, sinut otetaan ennen juhannusta, sen täytyy tapahtua! Älä kummastele; ota kaikki vastaan, Jumala on sinua auttava.» Mutta nämä epäilykset voitti usein usko kutsumukseen, jonka hän kerran oli saanut, ja jonka kautta hän jo oli toimittanut niin monta suurta tekoa, kun hän häiritsemättä oli saanut siihen antautua. Hän ei enää uskaltanut lausua mielipiteitään samalla varmuudella kuin ennen puhtaasti sotaa koskevissa kysymyksissä, vaan jätti ne upseereille, mutta missä hän vain näyttäytyi joukkojen keskuudessa, jotka Champagnea puolustivat, otettiin hänet ystävällisesti vastaan, ja hänen onnistui elähyttää sotilasten rohkeutta. Filip hyvä pani erittäin arvoa tärkeän Compiègnen kaupungin anastamiseen, Jeanne otti osaa sen puolustamiseen. Toukokuun 23 p:nä 1430 tehtiin kaupungista hyökkäys. Jeanne kulki kuten ainakin etunenässä; vihollinen koetti tavallista innokkaammin suunnata päällekarkauksensa juuri häntä vastaan. Sotilaat ympäröivät hänet, hän lyötiin maahan hevosen selästä ja vangittiin. On epäilty että ranskalaiset sotilaat olisivat jättäneet hänet vaaralle alttiiksi Compiègnen päällikön käskystä, joka lienee ollut hänen vastustajiaan, mutta asiaa ei ole voitu näyttää toteen. Jeannen vangitsi eräs picardialainen jousimies, tämä antoi hänet eräälle ritarille, joka möi hänet nuorelle Luxemburgin Juhanalle, Burgundin ja Englannin liittolaiselle. Hänen hallussaan oli Jeanne monta kuukautta ja häntä kuletettiin linnasta toiseen. Häntä vartioittiin yhä ankarammin siitä syystä, että hän pari kertaa oli koettanut paeta. Kerran hän hyppäsi eräästä vankitornista, joka oli vähintäin kuusikymmentä jalkaa maasta. Hän oli kauvan tajuttomana, mutta vahvistui jälleen ja kertoi, että hän kauvan oli tuuminut hypätä tornista alas, mutta että äänet olivat häntä varoittaneet. Samalla olivat ne luvanneet hänelle vapauden, mutta »silloin ajattelin, että minun itse tuli tehdä jotain vapautuksekseni», lisäsi hän sillä tervejärkisyydellä, joka liittyi hänen haaveellisimpiinkin luuloihinsa.

Luxemburgin Juhana tahtoi päästä vaivaloisesta vangistaan, ja englantilaiset lupasivat hänelle runsaita rahoja, jos hän antaisi hänet heille. Juhanaa pidätti kuitenkin hänen isänsä sisaren ja hänen puolisonsa hartaat rukoukset. He olivat mieltyneet Jeanneen, jonka olivat tavanneet hänen ollessa vankina Beaurevoir'en linnassa. Ylimalkaan, missä vain Jeanne tuli tekemisiin henkilöiden kanssa omasta sukupuolestaan, mieltyivät he häneen hänen naisellisen olemuksensa ja hiljaisen hurskautensa vuoksi. Mutta vaikutusvaltainen Luxemburgin Johanna kuoli, ja vaikka hän testamentissaan pyysi, ettei veljenpoika pettäisi Jeanne d'Arcia, jätti tämä marraskuun lopulla kallisarvoisen saaliinsa englantilaisille 10,000 écus'ta. Burgundin herttua valitti tätä häpeällistä ostoa. Kaarlo VII ei pannut rikkaa ristiin häntä pelastaakseen. Rheimsin arkkipiispa meni niin pitkälle hävyttömyydessä, että selitti kirjeessä Jeannen olevan kohtalonsa arvoisen.

Mimmoiseksi tämä kohtalo oli muodostuva, sen aavisti jokainen. Jo silloin kun sanoma hänen vankeudestaan saapui Pariisiin, oli osa yliopiston ja ranskalaisen inkvisitsioonin jäsenistä pyytänyt, että hän jätettäisiin tutkittavaksi oikeauskoisuudestaan. Beauvais'in piispa Pierre Cauchon, jonka hiippakunnassa hän oli vangittu, intoili erittäin hänen tuomituksi saattamistaan ja tarjoutui heti järjestämään oikeudenkäyntiä sitä varten. Hänellä oli erityinen syy vihata Jeanne d'Arcia, sillä tämän retki Pariisiin oli saanut aikaan liikkeen Beauvais'sa, joka oli karkoittanut englantilais-ystävällisyydestään vihatun piispan. Hän vannoi Jeannelle kostoa ja hän piti sanansa. Viekkaana, tunteettomana ja voimakkaana tuli hänestä etevin ase viattoman tyttöraukan tuomitsemiseen. Häntä pidettiin jonkun aikaa vankina Crotoy'ssa, sitten hän vietiin Roueniin, johon hän saapui joulukuun 23 p:nä. Siellä hän vietiin linnaan ja pantiin ensin rautahäkkiin, mutta muutettiin sitten kovaan vankeuteen, rautaketjut pantiin hänen jalkoihinsa, eikä hän koskaan saanut olla yksin, vaan oli aina raakojen vartioiden törkeille loukkauksille alttiina. He eivät tunteneet häntä kohtaan sitä kunnioitusta, jota hän aina herätti sotilaissaan.

Sillä aikaa tehtiin valmistuksia oikeudenkäyntiin. Se halukkaisuus, jota osa Ranskan papistosta osoitti saadakseen hänet tuomituksi inkvisitsioonitribunaalin edessä, ei voinut kuin herättää mielihyvää englantilaisissa. Ei mikään voinut olla mieluisampaa heidän ylpeydelleen, kuin että hän toimitettiin hengiltä heidän vihollisenaan ja että hänen omat kansalaisensa polttivat hänet saatanan aseena. Tribunaalissa, joka nyt valittiin, oli ainoastaan ranskalaisia jäseniä, mutta oikeudenkäynti toimitettiin linnassa englantilaisen tarkastuksen alaisena ja englantilaisilla varoilla. Eräitä ulkonaisia muodollisuuksia tosin noudatettiin, mutta ylimalkaan tapaa siinä oikeudenkäynnissä, joka nyt seurasi, moniaita laittomuuksia. Se oli inkvisitsiooni-tuomioistuin, ja sen oikeudenkäsitteet olivat aina epämääräisiä. Oli seurattava osittain vanhoja kirkollisia lakeja, osittain tapaa. Laillisesti tutkittiin tosin Jeannen siveellisyyttä ja koko hänen entistä elämäänsä, mutta koska niiden huomattiin ainoastaan puhuvan hänen puolestaan, ei niihin pantu huomiota itse oikeudenkäynnissä. Myöskin koetettiin pöytäkirjoissa muutella sekä hänen omiaan että niiden todistajien sanoja, jotka häntä puolustivat. Hän huomautti siitä monesti, sillä hän ei koskaan hämmentynyt ja muisti, mitä hän kerran oli lausunut tahi kuullut. Tuomarin toimesta erotettiin myös eräs pappi, joka heti alusta vastusti oikeuden käyntiä.

Sitä paitsi oli tuomareiksi koetettu valita uskollisia englantilaisten kannattajia ja henkilöitä, jotka toisesta tahi toisesta syystä olivat tunnetut Jeannen verivihollisiksi. Hänen pyyntöönsä, että muutamia ranskalaismielisiäkin pappeja kutsuttaisiin, ei pantu huomiota. Beauvaisin piispa oli pannut toimeen valmistavia kokouksia, joihin oli kutsuttu hengellisiä ja yliopiston sekä inkvisitsioonin jäseniä, tuomarien luku oli määrätty, samaten muodot, joita oli seurattava, ja ne seikat, joista häntä oli syytettävä.

Helmikuun 21 p:nä 1431 kutsuttiin Jeanne ensi kertaa tuomioistuimen eteen, ja tutkinnot seurasivat sitten taajasti toisiaan. Ne pidettiin ensin isossa salissa, mutta koska ne näyttivät muodostuvan liian myrskyisiksi, pienemmässä huoneessa. Ne kestivät usein monta tuntia. Hänen kanssaan pidettiin yksityisiäkin tutkintoja ja eräs Loiseleur niminen pappi koetti tekeytymällä hänen ystäväkseen ja puolustajakseen houkutella häntä tunnustamaan.

Riitakysymys, joka monta kertaa otettiin puheeksi, oli se tuomioistuimen pyyntö, että hän vannoisi sanovansa koko totuuden. Jeanne vannoi useita kertoja sanovansa koko totuuden itsensä suhteen, mutta hän ei tahtonut sanoa kaikkea ilmestystensä suhteen. »Voi olla», sanoi hän, »että Te kysytte minulta asioita, joissa en voi Teille sanoa totuutta, esimerkiksi ilmestyksieni suhteen; sillä Te voisitte pakottaa minua sanomaan semmoista, josta olen vannonut olevani puhumatta, ja silloin minusta tulisi valapatto, joka ei voi olla Teidän tahtonne.» Mahdotonta oli, rukouksista, uhkauksista ja takertavista kysymyksistä huolimatta, saada häntä pitemmälle tässä kohdin. »Minä tulen Jumalan, luota», lausui hän kerran väsyneenä, »ja minulla ei ole mitään tekemistä täällä. Lähettäkää minut Jumalan luo.» Hän lupasi sanoa, mitä tiesi, vaan ei kaikkea mitä tiesi. Pitemmälle ei hän voinut mennä.

Jean Beaupère, muuan oppinut ja viekas tohtori Pariisin kuuluisasta teoloogisesta tiedekunnasta, taisi tuntikausia käyttää teräväjärkisyyttään ja skolastisten opintojen kautta harjaantunutta puhujataitoaan saadakseen tätä oppimatonta talonpoikaistyttöä takertumaan sanoihinsa. Useampia kertoja onnistui Jeannen saattaa hänet sanattomaksi terveellä järjellään ja luonnollisella kekseliäisyydellään.

Kotinsa ja lapsuutensa suhteen ei hän mitään salannut, mutta tiedettiin ennestään ettei niistä aineista voitu löytää todisteita hänen syyllisyyteensä. Hän puhui peittelemättä kodistaan, lapsuudenuskostaan ja ensimmäisistä ilmestyksistään. Sen ajan käsityksen mukaan ei häntä suinkaan voitu tuomita taikauskoisuudesta. Hän selitti kammoovansa loihtulukuja, metsänhaltijain manausta j. n. e. Jonkinlaisella ylpeydellä hän kertoi, ettei kukaan tyttö koko kylässä voinut ommella ja kehrätä niin hyvin kuin hän. Hänen veljensä olivat saaneet hänen hevosensa ja kaikki, mitä hän oli saanut sodan aikana, yhteensä kymmenen tahi kaksitoista écus'ta. Ainoastaan Jumalan nimenomaisesta käskystä ja suru sydämmessä oli hän lähtenyt kotoaan pois. Hänen esiintymisensä Ranskassa oli kaikille niin perin tuttu, ettei siinäkään paljon toivoa ollut syytöksen löytämiseen. Kyseltiin hänen ihmeellisestä keihäästään, mutta hän kielsi sen olevan jollain tavoin tarkoitukseensa vihityn. Se oli ollut eräässä kirkossa ja oli pyhälle Katarinalle pyhitetty, siinä kaikki. Hän sanoi, ettei hän koskaan ollut ketään tappanut ja selitti pitävänsä kaksikymmentä kertaa enemmän lipustaan kuin keihäästään. Hän ei ollut voinut ehkäistä sitä, että muut olivat koettaneet lippua jäljitellä ja etsiä hänen apuaan. Useita taruja, joita hänestä kerrottiin, niinkuin että hän olisi Orléansin edustalla tapahtuneessa taistelussa ottanut vastaan kaikki nuolet, tahi että hänellä oli sormuksia, jotka paransivat taudeista, näytti hän vääriksi antamalla tarkkoja tietoja. Paaviriidasta, josta hän kuitenkin oli julkaissut kirjelmän, näytti hänellä olevan hyvin hämärä käsitys. »En tiedä muuta kuin että yhtä paavia on toteltava, ja että hän on Roomassa», oli hänen yksinkertainen vastauksensa tähän kysymykseen, joka oli pannut mielet kuohuksiin koko kristikunnassa. Sitävastoin hän vastasi siitä kirjeestä, jonka hän oli lähettänyt Orléansin luona ja jossa hän ennustaa englantilaisten karkoittamista maasta. Hän selitti uudestaan tietävänsä, että he ennen seitsemän vuoden kuluttua kokonaan jättävät maan, »mutta», lisäsi hän, »minä suuresti pahastun, jos se kestää niin kauvan». Hän lausui toisella kertaa, että hän olisi kuollut surusta, ellei tämä ilmestys olisi ylläpitänyt häntä. Kertomuksessa hänen ilmestyksistään toivottiin helpommin tavattavan syytöskohtia, mutta vaikeata oli saada häntä niitä kertomaan. Koetettiinpa puhtaasti jumaluusopillisiakin kysymyksiä, jotta löydettäisiin jotain, joka soti kirkon oppia vastaan. Jeanne vaikeni tahi vastasi ainoastaan lyhyesti ja epämääräisesti.

Niinpä kysyttiin esim. kuuliko hän vielä ääniä; hän vastasi myöntävästi. — »Mitä äänenne sanoo?» — »Että minun tulee vastata häikäilemättä, ja että Jumala on minua auttava.» — Samassa tilaisuudessa kysyttiin, josko äänet koskaan puhuivat ristiin. »Ei», sanoi Jeanne, »ne eivät koskaan puhu ristiin, ne käskivät minua tänä yönä vastaamaan rohkeasti.» — »Ovatko ne kieltäneet Teitä sanomasta kaikkea, mitä Teiltä kysytään?» — »En voi tähän kysymykseen vastata. Minulla on ilmestyksiä, jotka koskevat kuningasta ja joista en puhu.» — Tuomari kysyi, tuliko ääni suorastaan Jumalalta, vai oliko välittäjää. Jeanne vastasi kierrellen, että se tuli Jumalalta. Hän pyysi lykkäystä saadakseen ilmestyksessä tietää, saisiko hän kertoa kaikki: »Luuletteko siis», sanoi tuomari, »että Jumala paheksuu totuuden lausumista?» — »Äänet ovat käskeneet minua sanomaan muutamia asioita kuninkaalle, eikä Teille. Juuri viime yönä sanoi ääni minulle moniaita asioita kuningasta varten, ja hyvin mielelläni tahtoisin, että hän saisi niistä tietoa. Jos hän tietäisi ne, voisi hän ilolla ryhtyä päivällistään nauttimaan.» — »Mutta ettekö voi taivuttaa ääntänne ilmoittamaan kuninkaalle uutista?» — »En tiedä. Se ei sitä tee, ellei Jumala tahdo. Jumala voisi itse, jos hän sen hyväksi näkisi, ilmoittaa sen kuninkaalle, ja silloin olisin kovin iloinen.» — »Mutta miksi ei ääni puhu kuninkaalle, kuten Teidän läsnäollessanne?» — »En tiedä, onko se Jumalan tahto; ilman Jumalan armoa en tee mitään.»

Tämä oli käytettäväksi kelpaava sana. »Oletteko armotilassa?» kysyi tuomari. Jos vastaus oli kieltävä, voitiin sitä käyttää häntä vastaan, jos se oli myöntävä, sisälsi se semmoista ylpeyttä, että sitä silloinkin voitiin käyttää, Jeanne vastasi: »Ellen ole armontilassa, pankoon jumala minut siihen; jos siinä olen, pitäköön minut Jumala siinä tilassa.» Häneltä kysyttiin monta kertaa eksyttävällä tavalla, oliko hän tehnyt minkään kuolemansynnin, ja mikä oli kuolemansynti, mutta hän vastasi vältellen. Kysyttiin vastaisiko hän paaville kaikkeen, mitä hän kysyisi. »Viekää minut hänen luokseen, ja minä olen vastaava hänelle kaikki, mitä minun tulee vastata», kuului varovainen vastaus.

Hän oli järkähtämätön. Eräänä päivänä kysyi Jean Beaupère aivan ystävällisesti: »Kuinka voitte viime näkemästä?» — »Kuten näette, niin hyvin kuin saatan.» — »Paastootteko joka päivä paaston aikana», lisäsi hän. — »Kuuluuko se oikeudenkäyntiin?» — »Kuuluu.» — »No hyvä, kyllä minä paastoon.» Sitten seurasi kysymyksiä siitä mitä äänet olivat sanoneet, mutta samat välttelevät vastaukset. Mitä Jeanne oli kuulevinaan kuninkaasta, ei kukaan koskaan saanut tietää, eikä myöskään, mitä hän ensi kertaa esiintyessään oli sanonut kuninkaalle häntä vakuuttaakseen, vaikka sitä häneltä kysyttiin yhä uudestaan. Se ei ollut yksinomaan hänen salaisuutensa, eikä Kaarlo VII:nnenkään tehnyt mieli sitä ilmoittaa.

Tuomarit eivät koskaan väsyneet kyselemään hänen ilmestyksistään, vaikka hän useimmiten vastasi, ettei se hänen mielestään kuulunut oikeudenkäyntiin tahi ettei hänen ollut lupa siitä puhua tahi ettei hän nyt voinut vastata, vaan ehkä vastedes. Kuvaavia yleiselle käsitystavalle ovat monet yksityisseikkoja koskevat kysymykset hänen ilmestyksistään. »Miltä enkelit ja pyhimykset näyttävät? Mistä tiedätte, mieskö vai nainen Teitä puhuttelee? Onko pyhimyksillä hiukset? Onko heillä pitkät hiukset?» j. n. e. loppumattomiin. Jeanne väitti tosin varmasti nähneensä sekä pyhän Mikaelin, pyhän Margaretan että pyhän Katarinan yhtä selvään kuin hän näki tuomarinsa, mutta kaikkiin näihin yksityisseikkoja koskeviin kysymyksiin tiesi hän harvoin vastausta. Välistä selitti hän ne hyödyttömiksi, välistä ei hän ollut niin tarkasti katsonut. »Miltä näyttää pyhä Mikael?» kysyttiin häneltä eräänä päivänä. — »En nähnyt hänellä kruunua, enkä tiedä, mimmoiset vaatteet olivat.» — »Oliko hän alaston?» — »Luuletteko, ettei Jumalalla ole kylliksi häntä pukeakseen?» »Onko hänen päässään hiuksia?» — »Miksikä ne olisivat leikatut?» — »Oliko hänellä vaaka?» — »Sitä en tiedä.» — Kun tuomarit toisella kertaa rupesivat jäsen jäseneltä kyselemään pyhimyksistä, vastasi hän, että hän ainoastaan ajatteli heidän ääniään. — »Mutta kuinka ne voivat puhua, ellei niillä ole jäseniä?» — »Se on Jumalan asia.» Hän lisäsi, että ääni oli kaunis, lempeä ja vaatimaton ja puhui ranskaa. Tuomari kysyi, eikö pyhä Margareta puhunut englanninkieltä. »Kuinka niin», vastasi Jeanne, »puhuisiko hän englanninkieltä, kun hän ei kuulu englantilaiseen puolueeseen?» Tämä oli melkein ainoa vastaus ilmestysten suhteen, jota tuomarit mielestään voivat käyttää hyväkseen häntä tuomitessaan, niin oli hänen onnistunut välttää kaikkia ansoja, joita hänelle Oli viritetty.

Selvempi oli se syytös, että hän oli ollut puettuna miehen vaatteisiin. Siihen ei hän voinut vastata muuta, kuin että hän oli tehnyt sen Jumalan käskystä, että hänen oli määrä käyttää niitä niin kauan kuin hän työskenteli Ranskan vapauttamiseksi, eikä hän vielä ollut saanut ääniltä eroa toimestaan. Hän ei tahtonut tunnustaa, että oli rikoksellista Jumalaa ja ihmisiä kohtaan käyttää niitä vaatteita, jotka paraiten sopivat sitä elämää varten, jota hän vietti. Hän ei millään ehdolla suostunut niistä vielä luopumaan Tuomarit eivät kuitenkaan hänen puolustuksestaan välittäneet, vaan merkitsivät hänen mielipiteensä tässä kysymyksessä syytöskohtien joukkoon. Jeannella itsellään näyttää olleen hyvä toivo. Hän luuli pääsevänsä vapaaksi ennenkuin kolme kuukautta kuluisi, sillä sen olivat äänet hänelle sanoneet. Jos hän saisi tilaisuuden paeta, myönsi hän käyttävänsä sitä hyväkseen. Hän varoitti tuomareitaan siitä tuomiosta, jonka he tuottivat itselleen pitämällä häntä vankina.

Jeannen käytös, hänen sattuvat ja viisaat vastauksensa herättivät kaikkien ihailua. Monet hänen kiivaimmista vastustajistaankin ovat lausuneet ihmettelynsä siitä. Vaikka hän oli yksin, ilman puolustajia kaikkien noiden oppineiden, viekkaiden pappismiesten keskellä, ei häntä oltu voitu tuomita. Ei mikään niin paljon ole kohottanut Jeanne d'Arcin mainetta jälkimaailman silmissä kuin juuri tämä oikeudenkäynti, jonka pöytäkirjat, hänen vihollistensa kirjoittamat, todistavat ainoastaan hänen parastaan.

Cauchon ei kuitenkaan ollut menettänyt toivoaan. Hän antoi tehdä lyhennyksen pöytäkirjoista ja luetti sen Jeannelle. Hän ei tehnyt muuta muistutusta, kuin että hän tahtoi siihen koko nimensä, Jeanne d'Arc tahi myös Jeanne Romée, sillä hänen kotiseudullaan oli tyttöjen tapana käyttää äidin nimeä. Kun pöytäkirjanote oli luettu, tehtiin hänelle kysymys, josta riippui enemmän kuin mistään edellisestä. Cauchon astui esiin ja kysyi, tahtoiko Jeanne lykätä kirkon päätettäväksi, oliko hän tehnyt jotain kirkon uskoa vastaan. Jeanne vastasi, ettei hänellä ollut mitään sitä vastaan, että papisto tutki hänen vastauksiaan, mutta asian antoi hän Herran, »joka minut on lähettänyt, pyhän Neitsyen ja kaikkien taivaan pyhien huostaan. Herra ja kirkko on sama asia.» Koetettiin selittää hänelle, että oli olemassa sekä »ecclesia triumphans» taivaassa, että »ecclesia militans» maassa, mutta hän pysyi äskeisissä sanoissaan.

Muuta ei tarvittukaan inkvisitsioonin lakien mukaiseen syytökseen kerettiläisyydestä. Vähällä vaivalla saatiin kokoon kokonaista seitsemänkymmentä eri artikkelia, joissa häntä syytettiin noidaksi, vääräksi profetissaksi, pilkkaajaksi, koska hän ei uskonut pyhimysten puhuvan englanninkieltä, halukkaaksi vuodattamaan ihmisverta, kainoutta vailla olevaksi, koska hän oli pukeutunut sotilaspukuun, kerettiläiseksi j. n. e. Vara-inkvisiittori Estivet ja nuori tohtori Thomas de Courcelles, jota sanottiin »Baselin konsiliumin valoksi», olivat yhdessä laatineet koko mestariteoksen. Se luettiin kohta kohdalta Jeannelle, ja hän vastasi samaan tapaan kuin entisissäkin kuulusteluissa. Hän pyysi hiukan mietintäaikaa vastatakseen kysymykseen kirkon puoleen kääntymisestä. Pääsiäisaattona maalisk. 31 p:nä läksi Cauchon parin tuomarin kanssa kuulemaan hänen vastaustaan: »Tahdotteko», kuului kysymys, »vedota kirkkoon sanoinenne ja tekoinenne?» — »Sen tahdon, ellei se vaadi minulta mahdotonta asiaa», oli vastaus. «Mitä olen sanonut ja tehnyt, niitä näkyjä ja ilmestyksiä, jotka olen Jumalalta saanut, en mistään hinnasta tule peruuttamaan. Mitä Herra on antanut minun tehdä, mitä hän on käskenyt ja on käskevä, sitä en mitenkään voi kieltää. Jos kirkko tahtoisi pakottaa minua tekemään jotain Jumalan käskyä vastaan, en sitä tekisi.» — »Ettekö luule, että Teidän pitää totella maallista kirkkoa s. o. paavia, kardinaaleja, arkkipiispaa, piispoja ja muita pappeja?» — »Kyllä, kun ensiksi on totellut Jumalaa.» — »Ovatko äänet kieltäneet Teitä alistumasta taistelevan kirkon alle?» — »En vastaa muuta kuin mitä minulla on päässäni. Mitä minä vastaan, on äänieni käsky. Ne käskevät minua tottelemaan kirkkoa, mutta sitä ennen Jumalaa» (»Notre Sire premier servi»). — Ei mitään epäilystä enää. Jeanne ei asettanut kirkkoa ensi sijalle. Hän oli kerettiläinen. Seitsemänkymmentä artikkelia supistettiin kahdeksitoista. Rouenin tuomiokapituli kutsuttiin kokoon tekemään päätöstä. Moni hurskas mies kuitenkin epäili ja vetosi Pariisin yliopistoon.

Silloin sairastui Jeanne ankarasti. Hänen vihollistensa toivo ei ollut antaa hänen kuolla luonnollista kuolemaa, ja kaikkia lääkäritaidon keinoja koetettiin. Hän paranikin, vaikka hitaasti. Koetettiin käyttää hyväksi hänen heikkoustilaansa ja taivuttaa häntä tunnustamaan ilmestyksensä vääriksi. Vasta silloin kuin hän itse myöntäisi tekemänsä työn olevan saatanasta eikä Jumalasta, olisi vihollisten voitto täydellinen, vasta silloin olisivat englantilaiset tunteneet kostaneensa. Se ei kuitenkaan tahtonut onnistua, vaan hän pysyi entisissä sanoissaan. Häneltä kiellettiin Herran ehtoollinen, mutta kuolo silmien edessä oli hän kuitenkin tyyni. Jumala oli suojeleva hänen ruumistaan ja sieluaan; pahempi oli hänen tuomariensa laita, arveli hän. Hänet, vietiin huoneeseen, jossa oli kidutuskoneita. »Voitte murskata kaikki jäseneni», sanoi hän, »ja jos muutan mielipidettä, ei se kuitenkaan merkitse mitään, sillä silloin kipu pakoittaa minut väärään tunnustukseen.»

Mutta Pariisin yliopistosta tulikin kirjoitus, jossa Jeannen syyllisyys täydellisesti tunnustettiin. Hän oli antanut leikata hiuksensa, jotka Jumala oli hänelle antanut hänen päänsä peitteeksi, ja pukeutunut miehen vaatteisiin, hän oli kerettiläinen, luopio j. n. e. Rouenin tuomiokapituli näki parhaaksi yhtyä niihin viisaihin sanoihin, jotka tulivat Pariisin »alma mater'ista». Jeannea kehoitettiin vielä kerran valalla kieltämään, mutta turhaan. Silloin päätettiin panna toimeen suuremmoiset juhlallisuudet, joiden kautta koetettiin häneen vaikuttaa. 24 p:nä toukokuuta vietiin Jeanne St. Ouen'in kirkkomaalle, johon oli pystytetty kaksi parveketta. Toisella oli Winchesterin piispa, englantilainen kardinaali, joka oli oikeudenkäynnin ylin johtaja ja hänen ympärillään piispoja, jumaluusoppineita, lakimiehiä, sotilaita ja muita eteviä miehiä. Toiselle parvekkeelle vietiin Jeanne. Sen alapuolella oli pyöveli kidutusaseineen. Kansanjoukko tunkeili ylt'ympärillä. Guillaume Erard seurasi Jeannea parvekkeelle ja piti hänelle teoloogisen esitelmän siitä synnistä, johon hän teki itsensä syypääksi, kun hän ei tahtonut paeta kirkon helmaan. Hän tuli sanoneeksi muutamia kovia sanoja Kaarlo VII:nestä. Jeanne keskeytti hänet selittäen, että hänen kuninkaansa oli hyvä kristitty ja ettei kuningasta voitu syyttää siitä mitä hän, Jeanne, oli sanonut ja tehnyt. Koko Jeannen käytöksestä huomattiin kuitenkin että hän oli levoton ja epävarma.

Erardin puheen jälkeen luettiin hänen kuolemantuomionsa. Se ei enää antanut aihetta epäilykseen. Kirkko jätti Jeannen maallisen vallan käsiin, ja hän vietäisiin roviolle poltettavaksi. Hänen katseensa himmeni, ja heikolla äänellä lausui hän: »Suostun siihen, mitä kirkon tuomarit käskevät. Tahdon totella heidän tahtoaan.» — »Ettekö enää puolusta näkyjänne ja ilmestyksiänne?» — »Vetoon kirkon tuomareihin.» — »Silloin tulee Teidän valalla kieltää ja panna nimenne tämän asiakirjan alle.» — Jeanne piti kynää kädessään, piirsi ristinsä ja kirjuri kirjoitti »Jeanne» kirjoituksen alle. Josko tämä paperi, joka luettiin Jeannelle, todella sisälsi kaiken sen, mikä on virallisessa kieltoasiakirjassa, on asia, jota ei ole voitu saada täysin selville. Varmaa on kuitenkin, että Jeanne kielsi kutsumuksensa heikkouden hetkenä, tuskallisen kuoleman pelosta, rakkaudesta elämään, joka oli luonnollista yhdeksäntoista vuotiaalle, elinvoimaiselle tytölle. Varsinaisena syynä siihen lienee kuitenkin ollut se, että hän siten luuli pääsevänsä englantilaisten käsistä kirkon huostaan. Sen vuoksi hän hämmästyi saadessaan kuulla tuomionsa, jonka mukaan hänen piti viettää loput elämästään vankeudessa. Jeanne vietiin sitten takaisin linnaan.

Paluumatkalla nostivat lukuisat saapuvilla olevat englantilaiset ankaran metelin, sillä he olivat äärimmilleen kiivastuneet siitä, että Jeanne nyt näytti pääsevän heidän käsistään. He eivät voineet käsittää sitä häijyyden syvyyttä, joka piili tässä kieltämisnäytännössä. »Vielä me hänet löydämme jälleen», virkkoi eräs tämän julman näytelmän etevimpiä näyttelijöitä. Koko tämä meteli oli pantu toimeen ainoastaan siinä tarkoituksessa, että hänen valtansa ja maineensa alenisi Ranskan kansan silmissä. Sokeat ihailijat ovat tahtoneet kieltää tahi kokonaan toisin selittää tätä Jeannen heikkoutta, mutta se pysyy, eikä kukaan tuominne häntä siitä, että inhimillisiäkin tunteita asui tässä Jumalan ihmeellisessä aseessa.

Jeanne palasi vankeuteen. Hän puettiin naisen pukuun ja pantiin entistä kovempiin kahleisiin. Hänen kainoudentuntoaan loukattiin mitä törkeimmällä tavalla, ja hän huomasi, katkerata kyllä, että hänen äänensä olivat olleet oikeassa, kun olivat käskeneet häntä käyttämään miehen pukua, niin kauvan kuin hän seurusteli miesten kanssa. Häntä vaivasi epäilys ja omantunnon vaivat, hänen äänensä joko vaikenivat tahi moittivat hänen menettelytapaansa. Kun hän eräänä aamuna heräsi, löysi hän vuoteensa äärestä ainoastaan miehen vaatteita. Vanginvartija oli ottanut pois hänen naispukunsa korkeammasta käskystä, kuten luullaan. Asiaa ei kuitenkaan ole saatu selville. Yhtä kaikki, Jeannen oli pakko jälleen pukeutua miehenpukuunsa. Hän ymmärsi, että se merkitsi kuolemaa, sillä samalla hän oli »luopio». Vielä kerran taisteli hän heikon luontonsa kanssa, mutta heti kun hän oli saanut vanhan pukunsa ylleen, oli kuin hän olisi saanut entisen voimansakin takaisin. Hän sai jälleen rohkeutta kärsimyksen kautta sovittaa mitä hän kieltovalallaan oli rikkonut. Hän rupesi taas uskomaan ääniinsä.

Kun tuomarit kuulivat Jeannen pukeutuneen miehenvaatteisiin, eivät he hämmästyneet, eivätkä pahastuneet. Cauchon kävi hänen luonaan uudelleen uhkauksillaan ja viisasteluillaan vaivatakseen hänen omaatuntoaan, uskotellakseen hänelle, että äänet, jotka olivat olleet hänen suurin ilonsa, eivät tulleet Jumalalta, vaan saatanalta. Nyt ei ollut puhetta vapautumisesta ruumiillisesta kuolemasta, siihen hän auttamattomasti oli syypää, vaan oli puhe hänen ijankaikkisesta pelastuksestaan. Mitä hän oikeastaan vastasi Cauchonille, on epävarmaa. Joka tapauksessa ne olivat syvän epätoivon sanoja. Olisiko hän yksin oikeassa kaikkien kirkon hurskasten ja oppineiden miesten rinnalla? Eivätkö äänet olleet luvanneet hänelle vapautta? Ja mikä häntä odotti? Jeanne sai ripityttää itsensä ja nautti syvästi liikutettuna Herran ehtoollisen 30 p:nä toukokuuta 1431. Vanki puettiin pitkään pukuun ja tavanmukaiseen hiippaan, joka oli koristettu piruilla, liekeillä ja sanoilla »kerettiläinen, luopio, pilkkaaja ja epäjumalanpalvelija». Hänet pantiin neljän hevosen vetämille rattaille; toisella puolen häntä oli pedelli, toisella hänen rippi-isänsä ja Isambard de la Pierre, eräs hurskas ja oppinut kapusiinilaismunkki, joka vastahakoisesti oli allekirjoittanut kuolemantuomion. Kahdeksansataa sotilasta seurasi rattaita. Kansaa oli tungokseen asti joka kadulla. Sääli kuvastui useimpien kasvoilla. Ei kuitenkaan ollut pelkoa mistään mellakasta hänen pelastuksekseen, sillä kaikki englantilaiset joukot olivat komennetut toimeen. Matka suunnattiin mestauspaikalle, »le vieux marché».

Sinne oli pystytetty kolme lavaa, yksi hengellisen säädyn miehiä, yksi maallisia tuomareita ja yksi syyllistä varten. Keskellä oli korkea rovio. Sen nähdessään kauhistui Jeanne. »Rouen, Rouen, täälläkö minun pitää kuolla! Oi, Rouen, pelkään pahasti, että sinä tulet kärsimään minun kuolemastani.» Sitten hän rauhoittui ja kuunteli hiljaa saarnaa, jonka Nicole Midi piti hänelle. Hän lankesi sitten polvilleen ja rukoili, rukoili itsensä puolesta, niiden puolesta, joita vastaan hän mahdollisesti oli rikkonut, maansa, kuninkaansa ja pyöveliensä puolesta. Liikutus valtasi jokaisen. Nuo kuivakiskoiset teeskentelijät ja viekkaat valtiomiehet eivät voineet pidättää kyyneliään tätä hurskasta, onnetonta tyttöä nähdessään. Ainoastaan raa'at englantilaiset sotilaat olivat haltioissaan ajatellessaan sitä julmaa näytäntöä, joka oli tulossa. Vihdoin antaa Winchester merkin. Cauchon lukee kuolemantuomion: »Sinä olet palannut niihin hairahduksiin ja rikoksiin, joista olet valalla luopunut, kuten koira palaa oksennustensa luo. Me selitämme sinut jälleen sen pannaanpanon alaiseksi, joka sinua kohtasi. Me sulemme sinut mädänneenä jäsenenä kirkon yhteydestä pois ja annamme sinut maallisen vallan haltuun, pyytäen sitä huojentamaan tuomiotaan sinun suhteesi, mitä kuolemaan ja jäsenten hävittämiseen tulee.»

Tuomarit jättivät Jeannen. Hän tahtoi ristiinnaulitun kuvaa ja pyysi ympärillä seisovia noutamaan semmoista läheisimmästä kirkosta. Sitä odottaessa tehtiin risti kepistä. Jeanne suuteli sitä nöyrästi ja astui rauhallisesti lavalta rovion luo. Isambard ja rippi-isä seurasivat häntä. Kun hänet kiinnitettiin roviolle, kuulivat kaikki hänen ääneensä huutavan pyhää Mikaelia avukseen. Pyöveli lähenee soihtu kädessä. Jeanne päästää huudon ja lausuu sitten muutamia vilkkaita sanoja rippi-isälleen. Ympärillä olijat kuulivat ainoastaan katkonaisia sanoja: «Jumala, Jesus, Maria, ääneni.»

Isambard todisti sitten, että Jeannen viimeiset selvät sanat olivat: »Niin, minun ääneni olivat Jumalasta. Kaiken, mitä olen tehnyt, olen tehnyt Jumalan käskystä. Ei, ääneni eivät ole minua pettäneet. Ne olivat Jumalan ilmestyksiä.»

Usko oli palannut viimeisellä hetkellä. Hän käsitti, että kuolema oli se luvattu vapauttaja. Hitaasti yllättivät liekit Jeannen korkealla roviolla. Viholliset olivat tahtoneet tehdä hänen tuskansa niin pitkällisiksi kuin suinkin. Taajat savupilvet estivät kansanjoukkoa häntä näkemästä. Äkkiä hajosivat ne tuulenpuuskasta, »Jesus» kuului liekeistä — ja sitten oli kaikki hiljaa.

* * * * *

Väkivallan teko oli toimitettu, toimeenpanijat menivät kukin työhönsä, kansa hajosi. Moni oli kuitenkin hänen kuolemansa kautta saanut vakuutuksen hänen viattomuudestaan, joka pysyi läpi koko elämän. He todistivat siitä, kun muutaman vuoden kuluttua (1456), seurauksena uudesta, uskonnollisesta ja kansallisesta liikkeestä, Pariisin yliopisto ja katolinen kirkko näki parhaaksi panna toimeen uuden oikeudenkäynnin, jossa Jeanne d'Arc puhdistettiin kaikista niistä rikoksista, joista häntä syytettiin 1431.

Jeanne d'Arcin muisto ei tarvinnut tätä kirkollista puhdistusta säilyäkseen jälkimaailmalle yhtenä historian suurimmista muistoista. »La pucelle d'Orleans» antoi Ranskan takaisin itselleen, hän loihti esiin ranskalaisten isänmaanrakkauden, eikä se työ, jonka hän aloitti, sitten koskaan kuollut. Jeanne oli ennustanut, että ennen seitsemää vuotta olisivat englantilaiset poissa maasta. Vuonna 1436 joutui Pariisi Kaarlo VII:nen haltuun, seuraavina vuosina Normandia. Ainoastaan Calais jäi englantilaisille. Jeanne d'Arcin työ kantoi hedelmää. Ranska astui paikoilleen Uuden ajan suurvaltojen pariin.

Jeanne d'Arcilla oli maailmanhistoriallinen tehtävä, kenties suurempi kuin kellään naisella koskaan on ollut. Se innostus, joka oli vanhojen gallialaisten papittarilla, se taito tulistuttaa hurmaukseen taistelussa, josta germaanien valkyriat olivat tunnettuja, se hurskaus ja nöyrä usko, joka ylimalkaan on naisen tunnusmerkkejä, oli Jeanne d'Arcilla suuressa määrin. Isänmaanrakkaus, jota naisella usein himmentää rakkaus perheeseen, joka kuitenkin on sen alkujuuri, oli hänessä yhdistynyt syvään uskoon ja eteviin henkisiin ominaisuuksiin. Näillä henkisillä voimillaan juuri hän voitti. Kenelle tahansa ei kuitenkaan ollut suotu käsittää semmoista ilmestystä kuin hänen. Hän kuolikin sen vuoksi marttyyrin kuoleman.

Uudempi arvostelu on, kuten tiedetään, syrjäyttänyt monta isänmaallista ja pyhää muistoa, on asettanut sadun ja pyhäintarujen pariin lausuntoja, mielipiteitä, tapauksia, joita kauvan on kunnioitettu ja joiden totuutta ainoastaan harvat ovat uskaltaneet epäillä. Historiallinen arvostelu ei ole unohtanut Jeanne d'Arcia. Yhtä ja toista on se karsinut pois, mutta monta selittämätöntä asianhaaraa on sen täytynyt jättää jälelle, jotka käyvät vielä omituisemmiksi sen kirkkaan historiallisen valon kautta, joka lankeaa koko hänen esiintymiselleen. Moniaita yrityksiä on tehty, vaikka vielä ilman menestystä, selittämään hänen luonteensa omituisuuksia. Näihin selityskokeisiin emme tässä kajoa, varsinkin kun ne vielä ovat sekä epätäydellisiä että tyydyttämättömiä. Olemme tässä vain koettaneet kertoa Jeanne d'Arcin historian, jommoiseksi se muodostuu täysin luotettavien lähteiden perusteella.