SEITSEMÄS KIRJA (continued 2)

Yleinen syyttäjä vastasi puolustajalle. Hän yltyi kiivaaksi ja hilpeän kaunopuheiseksi, kuten yleiset syyttäjät tavallisesti tekevät.

Hän onnitteli puoltajaa hänen "vilpittömyydestään" ja käytti taitavasti hyväkseen tätä vilpittömyyttä. Hän hyökkäsi syytetyn kimppuun kaikkien niiden myönnytysten nojalla, joita asianajaja oli tehnyt: Asianajaja näytti myöntävän, että syytetty oli Jean Valjean. Hän tarttui tähän kohtaan. Tämä mies oli siis Jean Valjean. Se oli todistettu jo syytöskirjelmässäkin, eikä sitä vastaan voi näin ollen ensinkään väittää. Tästä johtui yleinen syyttäjä rikollisuuden alkuperusteita etsiessään taitavalla käänteellä pitämään jyrisevän puheen romanttisen koulun siveettömyyttä vastaan, koulun, jota silloisen kukoistuksen päivinä kutsuttiin saatanalliseksi kouluksi ja jonka hän tunsi Quotidiennen ja Oriflammen[63] arvosteluista; hän pani tämän paatuneen kirjallisuuden syyksi Champmathieun tai paremmin sanoen Jean Valjeanin rikoksen, eikä hänen vakuutteluistaan suinkaan puuttunut todennäköisyyttä. Päätettyään nämä mietteet palasi hän Jean Valjeaniin itseensä taas. Mikä oli tämä Jean Valjean? Jean Valjeanin kuvaus. Kauhistuttavin konna, j.n.e. Tämänlaisten kuvausten mallina on kertomus Therameneesta,[64] josta tosin murhenäytelmä ei paljoa hyödy, mutta joka tekee yhäti mainioita palveluksia lainopilliselle kaunopuheliaisuudelle. Kuulijat ja valamiehet "värisivät". Saatuaan kuvauksensa valmiiksi, jatkoi yleinen syyttäjä niin mahtavin kääntein ja vertauksin, että ne varmasti seuraavana aamuna nostaisivat Virallisen Lehden ihastuksen ylimmilleen: — "Semmoinen on tämä mies, j.n.e., j.n.e., j.n.e., maankiertäjä, kerjäläinen, vailla kaikkia toimeentulon mahdollisuuksia, j.n.e., j.n.e. — tottunut kun oli jo entisiltä ajoiltaan rikollisiin tekoihin, oleskelu vankilassa ei ollut sekään kyennyt häneen suuria vaikuttamaan, minkä hyvin osottaa Pikku-Gervaisinkin ryöstö, j.n.e., j.n.e., semmoinen se on mies, joka rohkenee vielä kieltää, vaikka hänet on julkisella tiellä verekseltä varkaudesta tavattu, parin askeleen päässä muurista, jonka yli hän oli hypännyt, kädessä varastamansa esine, joka rohkenee vielä kieltää ilmeisen rikoksensa, varkauden, muurin yli hyppäämisen, joka rohkenee kieltää kaikki, nimensä, jopa henkilönsäkin! Paitsi satoja muita todisteita, joihin tässä emme lähemmin kajoa, on neljä todistajaa hänet tuntenut, Javert, luotettava poliisikomissario Javert, ja kolme hänen entistä häpeätoveriaan, rangaistusvangit Brevet, Chenildieu ja Cochepaille. Miten puolustautuu hän tätä musertavaa yksimielisyyttä vastaan? Hän kieltää. Mikä härkäpäisyys! Menettelette vain ansion mukaan, herrat valamiehet, jos — — — j.n.e., j.n.e." — Syytetty kuunteli yleisen syyttäjän puhetta suu ammollaan, kasvoilla hämmästyksen ilme, johon sekaantui hiukan ihmettelyäkin. Hän oli ilmeisesti hyvin ällistyksissään siitä, että mies saattoi puhua tuolla tavoin. Tuon tuostakin, syytöspuheen "repäisevimmissä" kohdissa, hetkinä, jolloin hillitön kaunopuheliaisuus räiskyy ja tulvehtii musertavia voimasanoja ja ympäröi syytetyn kuin raju-ilma, käänteli hän hitaasti päätään oikealta vasemmalle ja vasemmalta oikealle, ikäänkuin tahtoen täten ilmaista alakuloisen, mykän vastalauseensa; tätä oli hän jatkanut jo istunnon alusta asti. Lähinnä istuvat kuulivat hänen pari kolme kertaa mutisevan itsekseen: "Siinä se nyt on, kun ei ole kysytty herra Baloupelta!" Yleinen syyttäjä kiinnitti tuomarein huomiota tähän typerään käyttäytymiseen, joka oli ilmeisesti laskettua, harkittua oveluutta, viekkautta, taitavuutta oikeuden pettämisessä, eikä suinkaan mitään typeryyttä, ja joka paljasti päivän selväksi tämän miehen "perinpohjaisen paatumuksen". Hän lopetti pidättämällä itselleen oikeuden ajaa Pikku-Gervaisin juttua ja vaatimalla ankaraa rangaistusta.

Muistettanee, että kysymyksessä oli elinkautinen pakkotyö.

Puolustaja nousi, alkoi kehumalla "herra yleistä syyttäjää" hänen "verrattomasta puheestaan" ja vastaili sitten parhaan taitonsa mukaan; mutta hänen todistelunsa kävivät yhä heikommiksi; pohja luisui ilmeisesti hänen altaan.

10.

Kieltämis-järjestelmä.

Aika oli tullut lopettaa istunto. Puheenjohtaja käski syytetyn nousta seisomaan ja teki hänelle tämän tavanmukaisen kysymyksen: "Onko teillä jotakin lisättävää puolustukseksenne?"

Mies ei näyttänyt kuulleen, pyörittelihän vain likaista lakkia käsissään.

Puheenjohtaja uudisti kysymyksensä.

Nyt kuuli mies. Hän näytti ymmärtäneen, hän säpsähti kuin unesta heränneenä, pälyili ympärilleen, tirkisteli yleisöä, santarmeja, puolustajaansa, valamiehiä, tuomareja, laski hirvittävän nyrkkinsä edessään olevan väliaidan reunalle, tirkisteli yhä ja alkoi sitten äkkiä puhua, katse tähdättynä yleiseen syyttäjään. Sanoja tulvi kuin purkamalla. Näytti kuin olisivat ne syöksyneet hänen suustaan yhteydettöminä, rajuina, iskemällä, sikin sokin ja ikäänkuin pyrkisivät ne kaikki yht'aikaa ilmoille. Hän puhui:

"Tämän vaan tahdon sanoa. Olen ollut vaunuseppänä Pariisissa, herra Baloupella vielä olinkin. Se on raskasta ammattia. Vaunuja kun tekee, niin täytyy työskennellä aina ulko-ilmassa, pihoilla, kunnon mestarein kattosuojissa, ei milloinkaan oikeissa suljetuissa työpajoissa, sillä siihen tarvitaan tilaa, nähkääs. Talvella tuleekin niin vilu, että täytyy takoa käsiään lämpimikseen; mutta siitä eivät mestarit pidä, sanovat, että se hukkaa aikaa. Kun täytyy käsitellä rautaa, vaikka vesi katu-ojissa jäätyy, niin ottaa se vähän lujille. Siinä tulee miehestä pian loppu. Aivan nuorella ijällä muuttuu siinä ammatissa vanhaksi. Neljänkymmenen korvilla ei miehestä enää ole mihinkään. Minä olin viidenkymmenenkolmen vanha, minua se oikein hätyytteli. Ja sitten ne ovat niin ilkeitä ne nuoremmat työmiehet! Kun ikäloppu ei ole enää niin ketterä, niin heti haukutaan vanhaksi rahjukseksi, vanhaksi koniksi! Minä ansaitsin vain kolmekymmentä souta päivässä, maksoivat minulle niin vähän kuin suinkin voivat, mestarit käyttivät hyväkseen minun ikääni. Ja sitten oli minulla tytär pesijättärenä joen rannalla. Hänkin ansaitsi hiukan tahollaan. Ja yhdessä sitä sentään elää kituutettiin kutakuinkin. Mutta olipa hänelläkin raskas työ. Päivät pitkät pesu-ammeessa vyötäisiin asti, sateessa, lumessa, tuulen pieksäessä kasvoja; vaikka kuinka pakkanen oli, niin pese pois vaan; on ihmisiä, joilla ei ole paljoa liinavaatteita ja joiden täytyy saada ne mahdollisimman pian; ell'ei tullut valmista, niin kaikkosivat liiketutut. Palkkien välissä on rakoja ja vettä sitä saa aina päälleen. Hameet kastuvat läpimäriksi, päältä ja alta. Aina ihoon asti. Hän kävi työssä myöskin Punaisten Lasten pesulaitoksella, missä vesi tulee hanojen kautta. Siellä oli hiukan parempaa. Saa pestä siinä edessään saikossa ja huuhtoa takanaan altaassa. Eikä siellä tule niin vilukaan, kun se on oikea rakennus. Mutta siellä on sellainen kuuma vesihöyry, joka on ihan kauheaa ja joka tärvelee silmät. Hän palasi seitsemän aikoihin illalla kotiin ja pani pian maata; hän oli niin väsyksissä. Miehensä pieksi häntä. Nyt hän on kuollut. Emme me kovin onnellisia olleet. Mutta hän oli kelpo tyttö, joka ei tansseissa juossut, vaan eli hyvin säädyllisesti. Muistan yhdenkin laskiaistiistain, jolloin hän pani nukkumaan jo kello kahdeksalta. Ja se on totta. Voitte vain kysyä. Ah niin! Kysyäkö? Kuinka tyhmä olenkaan! Pariisi on pimeä kuilu. Kuka tuntee ukko Champmathieun? Kuitenkin mainitsen teille herra Baloupen. Menkää hakemaan herra Baloupea. Muuten minä en lainkaan tiedä, mitä te minusta tahdotte".

Mies vaikeni. Hän seisoi yhä. Hän oli sanonut sanottavansa kovalla, nopealla, raa'alla, kärisevällä äänellä, jonkunlaisella suuttuneella, villillä suoruudella. Kerran keskeytti hän puheensa tervehtiäkseen jotakuta tuttua väkijoukosta. Vakuuttelujaan lasketteli hän ilman vähintäkään johtoa ja aivan kuin nikotellen, säestäen niitä eleellä, joka muistutti puunhakkaajaa tukkia halkaisemassa. Kun hän oli lopettanut, purskahti koko väkijoukko nauruun. Hän tirkisteli yleisöä ja kun hän ei ymmärtänyt, miksi niin naurettiin, alkoi hän itsekin nauraa hohottaa.

Se oli kamalaa.

Puheenjohtaja, tarkka ja hyväntahtoinen mies, korotti äänensä.

Hän johti "herrojen valamiesten" mieleen, että "mestari Baloupe, entistä vaunuseppää, jonka palveluksessa syytetty sanoo olleensa, oli tuloksetta manattu oikeuteen. Hän oli tehnyt vararikon, eikä häntä ole voitu tavata". Sitten kääntyi hän syytetyn puoleen, kehotti häntä tarkasti kuulemaan, mitä hän nyt sanoi ja lisäsi: "Te olette nyt asemassa, missä harkinta tulee kysymykseen. Mitä raskauttavimmat epäluulot kohdistuvat teihin ja ne voivat johtaa sangen turmiollisiin seuraamuksiin. Syytetty, pyydän teitä oman etunne nimessä viimeisen kerran, vastatkaa selvästi näihin kahteen seikkaan: Ensiksi, oletteko vai ette hypännyt Pierronin puutarhan muurin yli, taittanut oksan ja varastanut omenat, s.t.s. tehnyt varkausrikoksen ynnä muurin yli hyppäämisen? Toiseksi, oletteko vai ette vapautettu rangaistusvanki Jean Valjean?"

Syytetty pudisti päätään tärkeän näköisenä, aivan kuin mies, joka ymmärtää asian ja tietää, mitä vastata. Hän avasi suunsa, kääntyi puheenjohtajaan päin ja sanoi:

"Ensinnäkin…"

Sitten vilkaisi hän lakkiinsa, vilkaisi kattoon ja vaikeni.

"Syytetty", virkkoi yleinen syyttäjä ankaralla äänellä, "varokaa itseänne. Te ette vastaa lainkaan siihen, mitä teiltä kysytään. Teidän hämminkinne tuomitsee teidät. On ilmeistä, ett'ei teidän nimenne ole Champmathieu, vaan että te olette rangaistusvanki Jean Valjean, joka kätkeytyi äitinsä nimen varjoon ja kutsui itseään Jean Mathieuksi; ilmeistä on myös, että te olette ollut Auvergnessä, että olette syntynyt Faverollesissa, missä olette ollut puiden karsijana. Ilmeistä on sekin, että te olette muurin yli hypättyänne varastanut kypsiä omenoita Pierronin tarhasta. Herrat valamiehet harkitsevat kyllä asian".

Syytetty oli sillä välin istuutunut; kun yleinen syyttäjä oli päässyt puheensa loppuun, nousi hän äkkiä ylös ja karjaisi:

"Te olette perin ilkeä, Te! Sitä minä oikeastaan tahdoinkin sanoa, vaikk'en ensin saanut kiinni. En minä ole mitään varastanut. Minä olen niitä ihmisiä, jotka eivät päiväkausiin saa mitään syödäkseen. Tulin juuri Aillystä, astelin tietä pitkin sadekuuron jälkeen, joka oli tehnyt maan vallan keltaiseksi, lätäköitä oli ihan joka askeleella ja vain tien reunoilla törrötti hiekasta muutamia ruohonkorsia. Löysin maasta katkaistun oksan, jossa oli omenoita, otin oksan käteeni, aavistamatta, että siitä minulle näin paljon harmia koituisi. Jo kolme kuukautta olen istunut vankilassa, ja aina minua vaan kiusataan. Mutta minä en ymmärrä mitään; puhutaan minun vahingokseni, sanotaan: vastatkaa! Santarmikin, joka on niin hyvä mies, töykkää kylkeen ja sanoo minulle hiljaa: no vastaahan toki! En minä osaa asioita selittää, minä en ole oppia käynyt, minä olen köyhä mies. Mutta sitä ei nyt vaan huomata. En minä ole varastanut, minä vaan otin maasta, mitä siinä näin. Sanotte: Jean Valjean, Jean Mathieu! Minä en tunne näitä henkilöitä. Ne ovat varmaankin maalaisia. Minä olin töissä herra Baloupella, Sairashuoneen puistokadun varrella. Minun nimeni on Champmathieu. Oletteppa te hauskoja, kun sanotte minulle, missä minä olen syntynyt, enkä minä tiedä sitä itsekään. Ei ole kaikilla taloja, missä sopisi ilmestyä ihmisten ilmoille. Se olisi liian mukavaa. Luulen, että isäni ja äitini olivat sitä väkeä, joka vaeltaa paikasta toiseen. Muuta en tiedä. Lapsena kutsuttiin minua Pienokaiseksi, nyt minua kutsutaan Ukoksi. Siinä minun ristimänimeni. Ajatelkaa siitä mitä tahdotte. Olen ollut Auvergnessa, olen ollut Faverollesissa! No eikö sitten hitto soikoon voi olla käynyt Auvergnessa ja Faverollesissa, tarvitsematta olla käynyt kaleereilla? Sanon teille vielä kerran, ett'en ole varastanut ja että olen ukko Champmathieu. Olen ollut herra Baloupella töissä, oikein talon väkenä. Minua alkavat jo suututtaa nuo teidän hullutuksenne! Mitä erinomaista roikkuvat kaikki ihmiset minussa kuin takkiaiset?"

Yleinen syyttäjä oli seisonut koko ajan; hän kääntyi puheenjohtajan puoleen:

"Herra puheenjohtaja! Ottaen huomioon syytetyn sekavat, mutta sangen ovelat kieltämiset, hän kun näyttää tahtovan päästä vähäjärkisen kirjoihin, mikä ei tule onnistumaan, sen me takaamme, anomme, että te suvaitsisitte ja että Korkea Oikeus suvaitsisi kutsuttaa uudestaan tähän aitaukseen tuomitut Brevetin, Cochepaillen ja Chenildieun sekä poliisikomisario Javertin ja kuulustella heiltä viimeisen kerran, onko tämä syytetty entinen rangaistusvanki Jean Valjean vai ei".

"Pyydän huomauttaa herra yleiselle syyttäjälle", sanoi puheenjohtaja, "että poliisikomisario Javert on heti saatuansa todistaa poistunut istuntosalista ja koko kaupungistakin, koska virkatoimet vaativat hänen läsnäoloaan naapuri-piirikunnan pääpaikassa. Herra yleisen syyttäjän ja syytetyn puolustajan suostumuksella annoimme hänelle siihen luvan".

"Aivan oikein, herra puheenjohtaja", vastasi yleinen syyttäjä. "Koska herra Javert on siis poistunut, luulen olevani velvollinen muistuttamaan herroille valamiehille, mitä hän itse täällä vähän aikaa sitten lausui. Javert on arvossapidetty mies, joka täsmällisyydellään ja ehdottomalla luotettavaisuudellaan tuottaa kunniaa alempiarvoiselle, mutta tärkeälle virkakunnalleen. Hän on todistanut seuraavaa: 'Minun ei ole tarvis vedota siveellisiin arveluihin eikä päteviin todisteihin, jotka osottaisivat syytetyn kieltämiset vääriksi. Minä tunnen hänet ilmankin varmasti. Tämän miehen nimi ei ole Champmathieu; hän on muuan hyvin vaarallinen ja hyvin peljätty rangaistusvanki Jean Valjean. Rangaistus-ajan kuluttua päästettiin hänet vapaaksi vain hyvin vastenmielisesti. Hän yritti karata viisi tai kuusi kertaa. Paitsi Pikku-Gervaisin ryöstöstä ja Pierronin varkaudesta, epäilen minä häntä vielä hänen korkeutensa Dignen piispa-vainajan talossa toimitetusta varkaudesta. Minä näin hänet useastikin ollessani vanginvartija-apulaisena Toulonin rangaistusvankilassa. Toistan, että tunnen hänet varmasti'".

Tämä näin vakuuttava selitys näytti tekevän suuren vaikutuksen yleisöön ja tuomioistuimeen. Yleinen syyttäjä lopetti puheensa pyytämällä, että Javertin poistuttua kuulusteltaisiin ja tutkittaisiin juhlallisesti muita kolmea todistajaa Brevetiä, Chenildieutä ja Cochepaillea.

Puheenjohtaja antoi käskyn oikeudenpalvelijalle ja hetkisen kuluttua aukenikin todistajain huoneen ovi. Oikeudenpalvelija saattoi tuomitun Brevetin sisään, seurassaan santarmi valmiina antamaan aseellista apuansa. Yleisö oli jännityksissään ja kaikkein sydämet löivät tahdissa.

Entisellä rangaistusvanki Brevetillä oli päällään keskusvankiloiden mustan ja harmaan kirjava puku. Brevet oli noin kuudenkymmenen vuoden vanha mies, jolla oli liikemiehen naama ja konnan kasvojen ilme. Joskus käyvätkin ne yhteen. Vankilassa, jonne uudet rikkomukset olivat hänet vieneet, oli hänestä tullut jonkunlainen alivartija. Päällysmiehensä sanoivat hänestä: "Hän koettaa osottautua hyödylliseksi". Vankilan saarnaajat antoivat hyviä todistuksia hänen uskonnollisista harrastuksistaan. Tulee muistaa, että tämä tapahtui entisen kuningassuvun valtaan-astumisen aikoihin.

"Brevet", sanoi puheenjohtaja, "Te olette saanut häpeällisen rangaistuksen, ettekä te voi siis tehdä valaa".

Brevet loi silmänsä maahan.

"Mutta lain tuomitsemassakin ihmisessä", jatkoi puheenjohtaja, "voi löytyä, jos taivaallinen armo sallii, kunnian ja rehellisyyden tuntoa. Tähän tuntoon vetoan tällä ratkaisevalla hetkellä. Jos sitä vielä tässä löytyy, niinkuin toivon, niin miettikää, ennenkuin vastaatte, katsokaa yhdeltä puolen tätä miestä, jonka yksikin sananne voi syöstä perikatoon, katsokaa toiselta puolen oikeutta, jonka yksikin sananne voi valaista. Hetki on juhlallinen ja teillä on yhä tilaisuus peruuttaa sananne, jos luulette erehtyneenne. — Syytetty, nouskaa seisomaan. — Brevet, katsokaa tarkoin syytettyä, kootkaa muistonne ja sanokaa meille sielunne ja omantuntonne kautta, väitättekö yhä tuntevanne tämän miehen entiseksi vankitoveriksenne Jean Valjeaniksi".

Brevet katseli syytettyä ja kääntyi sitten oikeusistuimeen päin.

"Kyllä, herra puheenjohtaja. Minähän hänet ensiksi tunsinkin, ja minä pysyn väitteessäni. Tämä mies on Jean Valjean, joka tuli Touloniin vuonna 1796 ja pääsi sieltä pois vuonna 1815. Minä pääsin vuotta myöhemmin. Hän näyttää hyvin typerältä nykyään, varmaankin on ikä hänet tylsistyttänyt; vankilassa oli hän hyvin ovela. Minä tunnen hänet ehdottomasti".

"Käykää istumaan", sanoi puheenjohtaja. "Syytetty, pysykää seisomassa".

Tuotiin saliin Chenildieu, elinkautinen rangaistusvanki, minkä osottivatkin hänen punainen mekkonsa ja viheriä lakkinsa. Hän kärsi rangaistustaan Toulonin vankilassa, mistä hänet oli tuotettu tämän jutun takia. Hän oli pieni noin viidenkymmenen ikäinen mies, vilkas, ryppyinen, hento, kelta-ihoinen, julkea, levoton, jonka jäsenissä ja koko olennossa näkyi sairaloinen heikkous, mutta katseessa suunnaton voima. Vankitoverit olivat antaneet hänelle liikanimen Jumalankieltäjä.[65]

Puheenjohtaja lausui hänelle melkein samat sanat kuin Brevetillekin. Kun puheenjohtaja muistutti, ett'ei hänellä häpeällisen rangaistuksensa takia ollut oikeutta tehdä valaa, kohotti Chenildieu päätään ja katsoi suoraan väkijoukkoon. Puheenjohtaja kehotti häntä muistuttelemaan ja kysyi häneltä niinkuin Brevetiltäkin, väittikö hän yhä tuntevansa syytetyn.

Chenildieu räjähti nauruun.

"Lempo vieköön! Enkö häntä tuntisi! Olemmehan olleet viisi vuotta samaan kahleeseen kiinnitettynä. Miksi noin murjottelet, ukkoseni?"

"Käykää istumaan", sanoi puheenjohtaja.

Oikeudenpalvelija toi Cochepaillen. Hänkin oli elinkautisvanki, tuli suoraan vankilasta ja oli puettu punaisiin niinkuin Chenildieukin; hän oli talonpoika Lourdesista ja oikea Pyreneitten karhu. Hän oli kaitsenut karjoja vuoristossa ja paimenesta luisunut rosvoksi. Cochepaille oli aivan yhtä villi ja vielä typerämmän näköinen kuin syytetty. Hän oli niitä onnettomia miehiä, joista luonto on aikonut naudan ja joista yhteiskunta tekee kaleeriorjan.

Puheenjohtaja koki liikuttaa häntä muutamilla mahtipontisilla, vakavilla sanoilla ja kysyi sitten häneltä niinkuin toisiltakin, väittikö hän yhä varmasti ja epäröimättä tuntevansa miehen, joka seisoi hänen edessään.

"Hän on Jean Valjean", sanoi Cochepaille. "Häntä kutsuttiin vielä Jean Väkivivuksikin, kun hän oli niin väkevä".

Näiden kolmen miehen ilmeisesti rehelliset ja hyvässä uskossa lausutut vakuutukset olivat nostaneet kuulijain joukossa suuttumuksen murinan, joka ennusti syytetylle pahaa, murinan, joka yltyi ja koveni aina enemmän kuin uusi todistus vahvisti edellistä. Syytetty puolestaan oli kuunnellut niitä, kasvoilla tuo ällistyksen ilme, joka kannekirjan mukaan oli hänen paras puolustautumistemppunsa. Ensimäisen todistuksen aikana kuulivat lähellä istuvat santarmit hänen mutisevan hampaittensa välistä: "No on tuokin mokoma!" Toisen todistuksen kuultuaan sanoi hän kovempaa ja melkein tyytyväisen näköisenä: "Hyvä!" Kolmannelle todistajalle huusi hän: "Mainiota!"

Puheenjohtaja kysyi:

"Syytetty, olette kuullut. Mitä teillä on sanomista?"

Hän vastasi:

"Minä sanon — Mainiota!"

Yleisön joukossa syntyi hälinää, joka oli vähällä vallata valamiehetkin. Oli ilmeistä, että mies oli hukassa.

"Oikeudenpalvelijat", sanoi puheenjohtaja, "toimittakaa hiljaisuutta. Minä lopetan kohta istunnon".

Samassa silmänräpäyksessä kuului liikettä aivan puheenjohtajan lähettyviltä. Kuultiin hänen huutavan:

"Brevet, Chenildieu, Cochepaille! Katsokaahan tänne!"

Kaikki, jotka kuulivat tämän äänen, tunsivat kylmien väreiden viiltävän ruumistaan, niin surkea ja kamala oli se ääni. Silmät kääntyivät sinne päin, mistä se oli tullut. Muuan mies, joka oli istunut etuoikeutettujen kuuntelijain joukossa tuomarin ja valamiesten takana, oli noussut pystyyn, avannut tuomarein korokkeelta yleisön puolelle johtavan rintaan asti ulottuvan oven ja seisoi nyt keskellä salia. Puheenjohtaja, yleinen syyttäjä, herra Bamatabois, parikymmentä henkilöä, tunsivat hänet oitis ja huudahtivat kaikki yht'aikaa:

"Herra Madeleine!"

11.

Champmathieu hämmästyy yhä enemmän.

Hän se oli todellakin. Kirjurin lamppu valaisi hänen kasvonsa. Hän piteli hattua kädessään, hänen puvussaan ei voinut huomata minkäänlaista epäjärjestystä, päällystakkinsa oli napitettu huolellisesti. Hän oli hyvin kalpea ja hän vapisi heikosti. Hänen tukkansa, joka vielä hänen Arrasiin saapuessaan oli ollut harmaa, oli nyt aivan valkea. Se oli muuttunut valkeaksi yhden ainoan tunnin kuluessa, minkä hän oli viettänyt siellä.

Kaikki päät kohosivat. Kiihtymys yltyi sanoin kuvaamattomaksi. Yleisön oli hetkeksi vallannut epäröiminen. Ääni oli ollut niin tuskallinen, mies, joka nyt seisoi siinä, näytti niin tyyneltä, ett'ei ensi alussa päästy asiasta selville. Kyseltiin, että kuka se oikein huusi. Ei voitu luullakaan, että tämä tyyni mies olisi päästänyt niin kamalan huudon.

Tämä epävarmuus kesti vain muutaman sekunnin ajan. Ennenkuin puheenjohtaja ja yleinen syyttäjä ehtivät sanoa sanaakaan, ennenkuin santarmit ja oikeudenpalvelijat kerkisivät liikahtamaankaan, oli tuo mies, jota kaikki vielä sillä hetkellä kutsuivat herra Madeleineksi, astunut todistajia Cochepaillea, Brevetiä ja Chenildieutä kohti.

"Ettekö tunne minua?" kysyi hän.

Kaikki kolme eivät saaneet sanaakaan suustaan, ilmaisivathan vain päätään pudistamalla, ett'eivät he häntä tunteneet. Pelästynyt Cochepaille tervehti sotilaan tavoin. Herra Madeleine kääntyi valamiehiin ja tuomareihin päin ja sanoi lempeällä äänellä:

"Herrat valamiehet, päästäkää syytetty vapaaksi. Herra puheenjohtaja, toimittakaa minut kiinni. Mies, jota te etsitte, ei ole hän, vaan minä. Minä olen Jean Valjean".

Ei henkäystäkään kuulunut. Ensimäistä hämmästyksen tohausta oli seurannut haudan hiljaisuus. Salissa tuntui tuo syvä kauhu, joka aina valtaa väkijoukot, kun jotakin suurta tapahtuu.

Sillävälin oli puheenjohtajan kasvoille levinnyt säälivän murheellinen ilme; hän vaihtoi nopean katseen yleisen syyttäjän ja muutamia kuiskattuja sanoja oikeuden jäsenten kanssa. Hän kääntyi yleisön puoleen ja kysyi äänenpainolla, jonka kaikki ymmärsivät:

"Onkohan täällä lääkäriä?"

Yleinen syyttäjä puuttui puhumaan:

"Herrat valamiehet, tämä niin odottamaton ja outo tapaus, joka on keskeyttänyt istunnon, herättää meissä, samoinkuin teissäkin vain yhden tunteen, jota ei meidän tarvinne lähemmin määritellä. Tehän tunnette kaikki ainakin maineeltaan kunnianarvoisan herra Madeleinen, Montreuil-sur-Merin pormestarin. Jos yleisön joukossa löytyy lääkäri, yhdymme mekin herra puheenjohtajaan ja pyydämme häntä hyväntahtoisesti auttamaan herra Madeleinea ja saattamaan häntä asuntoonsa".

Herra Madeleine ei sallinut yleisen syyttäjän puhua pitemmältä. Hän keskeytti hänet hyväntahtoisella, arvokkaalla tavallaan. Esitämme seuraavassa hänen puheensa sanasta sanaan, sellaisena kuin sen kirjoitti muistiin muuan läsnäolijoista heti tapahtuman jälkeen, sellaisena kuin se kaikuu vielä niiden korvissa, jotka kuulivat sen lähes neljäkymmentä vuotta sitten.

"Kiitän Teitä, herra yleinen syyttäjä, mutta minä en ole hullu. Sen tulette kohta näkemään. Te olitte tekemäisillänne suuren erehdyksen, päästäkää tämä mies vapaaksi, minä täytän vain velvollisuuteni, minä olen tuo onneton tuomittu. Minä yksinäni näen täällä selvästi ja minä sanon Teille totuuden. Jumala tuolla ylhäällä näkee tekoni, ja se riittää. Te voitte vangita minut, koska minä seison tässä. Ja kuitenkin olen minä pannut parhaani pysyäkseni piilossa. Minä kätkeydyin uuden nimen varjoon; minä tulin rikkaaksi, minä pääsin pormestariksi; minä halusin päästä kunniallisten ihmisten joukkoon. Se näyttää kuitenkin olevan mahdotonta. Mutta on paljon asioita, joita en voi Teille sanoa, en rupea tässä kertomaan Teille elämäni vaiheita, joskus ne kuitenkin tulevat tiedoksi. Minä olen varastanut hänen ylhäisyytensä piispan tavaroita, se on totta; minä olen varastanut Pikku-Gervaisin rahan, sekin on totta. On oltu oikeassa selitettäessä Teille, että Jean Valjean oli hyvin vaarallinen konna. Mutta kaikki syy ei ehkä ole hänessä. Kuulkaahan, herrat tuomarit, niin syvään painuneen miehen kuin minun ei suinkaan sovi moittia kaitselmusta eikä neuvoa yhteiskuntaa; mutta nähkääs, häpeä, josta olen yrittänyt vapautua, tuottaa pelkkää turmiota. Kaleerit tekevät kaleeriorjan. Painakaa se mieleenne, jos tahdotte. Ennen vankilaan joutumistani olin minä yksinkertainen köyhä talonpoika vain, jonkunlainen pölkkypää; vankila minut muutti. Minä olin tyhmä, minusta tuli paha; minä olin pölkky, minusta tuli kekäle. Sittemmin pelastivat minut lempeys ja hyvyys, niinkuin säälimätön ankaruus oli minut kadottanut. Mutta suokaa anteeksi, ettehän Te voi käsittää puhettani. Menkää minun huoneeseeni ja Te löydätte tulisijan tuhasta sen kahden frangin rahan, jonka minä seitsemän vuotta sitten varastin Pikku-Gervaisilta. Minulla ei ole enää mitään lisättävää. Vangitkaa minut. Jumalani! Herra yleinen syyttäjä pudistaa päätään, Te sanotte: herra Madeleine on tullut hulluksi, Te ette usko minua! Se on surkeata. Älkää ainakaan tuomitko tätä miestä! Mitä! Eivätkö nämä miehet muka tunne minua! Tahtoisinpa, että Javert olisi täällä. Hän minut tuntisi, hän!"

Kukaan ei osaisi kuvata sitä lempeätä surumielisyyttä, sitä synkeätä kaikua, mikä esiintyi näissä sanoissa. Hän kääntyi noiden kolmen rangaistusvangin puoleen:

"Kyllä minä Teidät tunnen, Brevet! Muistatteko…"

Hän vaikeni, epäröi hetkisen ja jatkoi sitten:

"Muistatko niitä kudottuja ruudullisia housunkannattimia, joita sinä pidit vankilassa?"

Brevet vavahti kuin iskun saaneena ja mitteli häntä katseellaan kiireestä kantapäähän, osottaen suunnatonta hämmästystä, jopa säikähdystäkin, Hän jatkoi:

"Chenildieu, sinä, joka pidit paljon liikanimestäsi Jumalankieltäjä, sinun on koko oikea olkapääsi pahasti palanut, koska sinä kerran kärvensit sitä tulikuuman hiilospannun päällä, saadaksesi häviämään nuo kolme kirjainta E.P.T.,[66] jotka näkyvät siinä yhä kaikesta huolimatta. Vastaa, onko se totta?"

"Se on totta", sanoi Chenildieu.

Hän kääntyi Cochepailleen:

"Cochepaille, sinun oikeassa käsivarressasi on lähellä kyynärpäätä muuan päivämäärä, joka on syövytetty siihen poltetulla ruudilla sinisin kirjaimin. Tämä päivämäärä osottaa keisarin maallenousua Cannesissa, 1 p. maaliskuuta 1815. Kääri hihasi ylös".

Cochepaille kääri hihansa ylös, kaikki katseet tähdättiin hänen paljaaseen käsivarteensa. Santarmi lähensi lamppua: mainittu päivämäärä näkyi selvästi.

Onneton mies kääntyi yleisön puoleen, kääntyi tuomarein puoleen, huulilla hymy, joka vielä nytkin vihloo läsnäolijain sydäntä, kun he sitä ajattelevat. Se oli voiton hymyä, mutta se oli myös syvimmän epätoivon hymyä.

"Te näette nyt selvästi", sanoi hän, "että minä olen Jean Valjean".

Nyt ei ollut enää tässä aitauksessa tuomareita, syyttäjiä eikä santarmeja; oli vain tuijottavia silmiä ja liikutettuja sydämiä. Ei kukaan enää muistanut osaa, jota hänen tuli näytellä; yleinen syyttäjä unohti, että hänen toimenaan oli rangaistusten vaatiminen, puheenjohtaja unohti, että hänen piti johtaa oikeuden istuntoa, puolustaja unohti, että hänen tuli puolustaa. Ja mikä vielä hämmästyttävämpää: ei ainuttakaan virallista mahtisanaa lausuttu. Yleville näyille on ominaista, että ne valtaavat kaikki sielut ja että ne tekevät kaikista todistajista katselijoita. Kukaan ei ehkä selvittänyt itselleen, mitä hän tunsi; kukaan ei ehkä vakuuttanut itselleen, että hän näki edessään loistavan valon säteilevän; kaikki tunsivat sisimmässään olevansa huikaistuja.

Oli ilmeistä, että tuo mies tuossa oli Jean Valjean. Se oli päivän selvä. Tämän miehen esiintyminen riitti luomaan kokonaan uuden valaistuksen tähän hiukkaista ennen niin hämärään seikkaan. Tarvitsematta pitempiä selityksiä ymmärsi koko tämä väkijoukko ikäänkuin äkillisen ilmestyksen avulla heti, ensi silmäyksellä tämän rehellisen, jalon miehen, joka antautui oikeuden käsiin, jott'ei toista miestä tuomittaisi hänen sijastaan. Yksityiskohdat, epäröimiset, heikot vastustelemis-yritykset häipyivät tämän selvän, valtavan tosiasian tieltä.

Vaikutelma oli ohimenevää laatua, mutta siinä silmänräpäyksessä oli se vastustamaton.

"En tahdo enempää häiritä oikeuden istuntoa", jatkoi Jean Valjean. "Minulla on vielä paljon asioita selvitettävänä. Herra yleinen syyttäjä tietää kuka minä olen sekä minne minä menen, hän voi vangituttaa minut milloin tahtoo".

Hän astui ulos käytävää kohti. Ei yksikään ääni kohonnut, ei yksikään käsi ojentunut häntä estämään. Kaikki väistyivät tieltä. Tällaisissa tapauksissa on jotakin jumalallista, joka saattaa väkijoukot väistämään yhtä miestä ja antamaan hänelle tietä. Hän kulki väkijoukon läpi hitain askelin. Ei ole päästy selville, kuka avasi oven; niin paljon vaan on varmaa, että kun hän ovelle saapui, oli se selki seljällään. Siinä hän kääntyi ja sanoi:

"Herra yleinen syyttäjä, olen milloin tahansa käytettävissänne".

Sitten kääntyi hän kuuntelijain puoleen:

"Kaikki Te, jotka olette täällä, katsotte minun ansaitsevan sääliä, eikö niin? Jumalani! Kun ajattelen, mitä olin tekemäisilläni, katson ansaitsevani vihaa. Ja kuitenkin olisin mieluummin suonut, ett'ei kaikkea tätä olisi milloinkaan tapahtunut".

Hän poistui, ja ovi sulkeutui samoin kuin se oli auennutkin, sillä ne, jotka toimittavat yleviä, suuria tekoja, ovat aina varmat siitä, että joku joukosta palvelee heitä.

Noin tuntia myöhemmin vapautti oikeus päätöksellään Champmathieun kaikesta syynalaisuudesta; ja Champmathieu, joka päästettiin heti paikalla vapaaksi, meni tiehensä yhä hölmistyneempänä, luullen kaikkia ihmisiä hulluiksi ja ymmärtämättä tästä oudosta näytelmästä rahtuakaan.