KURIMUS (continued 2)

Tällaisessa elämässä kului sitte pari vuotta Annalta. Ja hänen elämänsä oli laineeseen verrattava. Milloin nousi se ylös, kohottaen hänen hiukan parempaan asemaan, milloin taas vaipui se alas, vetäen hänen puutteeseen, kurjuuteen ja viheliäisyyteen. Vaan ei koskaan näkynyt menestys kiihoittavan häntä parempaan päin. Päinvastoin näkyi se ikäänkuin vaivaavan häntä muistuttamalla hänelle entisiä aikoja ja sentähden vaipui hän jälleen vieläkin alemma tuollaisen paremman ajan jälkeen. Oli todellakin aivan kuin hän olisi pyörinyt jonkinlaisessa kurimuksessa ja jota hurjempi pyörtäjä oli, sitä miellyttävämmältä tuntui se hänestä. Se saattoi hänen ikäänkuin huumauksiin, unheeseen. Ja pääasia hänestä olikin että hän voisi unhottaa kaikki, mutta sitä hän ei voinut, ja se sai hänen yhä hurjemmin unhotusta etsimään…

Ja sitte seurasi aika, jolloin Anna katosi "julkiselta näyttämöltä". Minne, sen voipi jo arvatakin.

Olemme ehkä jo monen arkatuntoisen lukijan mielestä liiankin tarkkaan seuranneet Annan kohtaloita. Emme siis huoli enää kosketellakaan siihen kurjan kirjavaan elämään, jota hän sen jälkeen vielä muutamia vuosia vietti.

X.

Kevättalvesta, eräänä kirkkaana sunnuntai-päivänä, oli Pietarissa Viipurin puolella yksinkertaiset häät muutamassa pienessä kortteerissa rautatielle kuuluvassa suuressa rakennuksessa. Vieraat, joiden luku oli jotenkin vähäinen, olivat jo kaikki koossa: odotettiin vain pappia, joka luultavasti monien kirkollisten toimitusten takia oli hiukan myöhästynyt määrä-ajasta. Morsianta tietysti vielä ei ollut näkyvissä. Sulhanen, muuan miellyttävän näköinen rautatiellä palveleva mies, puheli vakaasti erään toisen kanssa, jonka hiukset olivat vähän harmahtavat ja jota muutoinkin, ulkonäköön katsoen, olisi voinut olettaa jo noin kuudenkymmenen paikoilla olevaksi mieheksi, vaikka hän oli kymmentä vuotta nuorempi.

— Vai tässä te tulette asumaankin? kysyi tämä vanha mies.

— Tässä. Eihän tässä tosin liiaksi sijaa ole, mutta niin kauan kuin Liisan kanssa vielä kahden ollaan, niin ainahan sitä toimeen tulee, vastasi sulhanen.

— No, ja aikaa myöten saatte paremmankin paikan.

— Toivossahan sitä eletään. Mutta maalle, Suommeen päinhän se Liisan halu näkyy olevan. Ja onhan elämä kyllä siellä monessa suhteessa edullisempikin. Ennen aikojaan sitä tahtoo täällä Pietarissa vanhettua.

— Niinpä sitä tahtoo, toisti vanha mies ja vaikeni ajatuksiinsa.

— Niinpä teitä katsellessa, kultaseppä Oittinen, kummastuttaa, että te näinä viitenä viimeisenä vuonna olette hyvin paljon vanhettunut.

— Niinhän ne ihmiset sanovat.

— Ettekä te vielä vanhakaan ole eikä teitä taida liioin sairauskaan vaivata?

— Eiköpähän sitä liene vähän kumpaakin ja vielä muutakin lisäksi. Välistä tuntuu niinkuin sinne Suomeenkin ikävä olisi; vaan tokkopahan se on sitäkään?

— Mikäs hätä kultasepän on täällä ollessa? Täällähän teidän on oikea ansiopaikkannekin.

— Kellepä minun yksinäisen miehen enää ansaita tarvitsee?!

— Kun ette te ole nainut? Olisihan sitä silloin…

— En minä koskaan… Kultaseppä Oittinen vaikeni ja katsahti totisesti sulhaseen ikäänkuin epäillen hänen jotakin tietävän.

Mutta samassa tuli pappi ja vihkiminen oli kohta aljettava.

Yksinkertaisesti, asemansa mukaan, oli Liisa morsiameksi puettu, mutta hyvin sievältä hän näytti kuitenkin. Eikä hän itsestään kauniskaan ollut, mutta hänen luontevuutensa ja teeskentelemättömyytensä häntä kuitenkin kaunistivat. Ja sitä paitsi todistivat hänen kasvonsakin terveyttä ja sielun tyyneyttä.

Kun sitte vihkimismenot olivat päättyneet ja pappi oli nuorelle pariskunnalle siunausta ja menestystä toivottanut, meni kultaseppä Oittinen ensimäisenä vastavihityltä onnittelemaan, kantaen kädessään koteloa, jonka hän antoi morsiamelle. Venäjällä vallitsevan tavan mukaan oli Liisa pyytänyt kultaseppä Oittisen tekemään hänelle kunnian olemalla isän sijaisena hänen häissänsä. Ja tähän pyyntöön oli Oittinen hyvin mielellään suostunut. Huomenlahjaksi toi hän Liisalle kotelossa tusinan kauniita, suuria ja pieniä, hopealusikoita. Kotelon kannessa oli Oittisen oma leima.

Juotuansa lasin viiniä ja kupin kahvia, nousi pappi pois lähteäksensä. Kysymykseen, eikö hän joisi vielä kupillista ja istuisi vähän, vastasi hän:

— Paljon kiitoksia! Älkää panko pahaksi, vaan nyt en minä jouda. Minun täytyy kiirehtiä täältä suoraa tietä sairaan luo N——in sairaalaan.

* * * * *

N——in suuren sairaalan loppumattoman pitkissä käytävissä, kun pappi saapui sinne ja alkoi niitä astua, löyhki häntä vastaan tukehduttava lääkkeiden ja tautien haju, varsinkin se omituinen haju siitä osastosta, jonne häntä saatettiin. Siellä täällä molemmin puolin käytävää olivat ovet huoneisiin auki ja kaikissa näkyi sama ruununlaitoksen tapainen järjestys: pari, kolme määrätyn matkan päähän toisistansa asetettua rautasänkyä harmaine peitteineen, kullakin oma pikku pöytä ja tuoli vieressänsä, sekä taudin latinalainen nimitys seinällä vuoteen pääpuolessa. Muutoin vallitsi joka huoneessa ikävä tyhjyys. Missä näki sairaan makaavan kyyristyneenä vuoteessansa, niin että peitteen alta vain moniin aikoihin kampaamaton pää oli näkyvissä, missä istui toinen, pielus selkänsä takana, vuoteen päähän kyykistyneenä ja jotakin askarellen, missä taas toiset, pitkiin harmaisiin vaatteisiinsa puettuina, edestakaisin kävelivät. Tulipa siellä käytävässä vastaan, yhden palvelijan lykkäämänä ja armeliaisuuden sisaren seuraamana, pienillä pyörillä oleva rautavuode, joka oli kokonaan peitetty ja jossa vietiin pois semmoinen, joka ei tarvinnut enää lääkäriä eikä pappia. — Mutta sinne tulevaa pappia ei tämä ollenkaan kummastuttanut. Hän oli jo niin tottunut käymään häistä sairaalle, sairaalta ristiäisiin ja ristiäisistä hautajaisiin.

Nytkin kulki hän juhlallisesti sinne, minne häntä saatettiin.

Siellä nais-osaston eräässä huoneessa makasi muuan nainen, joka häntä kärsimättömästi odotti. Vielä nuori hän oli, tämä nainen, mutta Herra Jumala, minkälaiseksi hänen tauti oli saanut! Koko hänen ruumiinsa, kasvoista, silmän valkuaisesta alkaen, oli keltainen, kuin syksyn sateessa mätänevä lehti, — syöpä maksassa oli ajanut sapen joka ainoaan veren pisaraan ja näivetyttänyt sairaan niin, että iho jo melkein oli luustoon kiinni kasvanut. Hänen kasvonsa olivat kurttuiset kuin ikälopun ämmän, hänen hiuksensa olivat pudonneet kuin lavantaudin jälkeen, nenäluu oli vajonut sisään, silmät olivat vaipuneet syviin, mustiin kehiin ja hänen puhuessansa, näkyi hampaiden riveissä pitkiä tyhjiä lomia. Useita kuukausia jo oli hän tällaisessa tilassa ollut parantumatta, heikontuen viikko viikolta, päivä päivältä. Ja häntä nähdessänsäkään, ei kukaan olisi uskonut, että tämä olisi voinut olla sama Anna, joka muutama vuosi takaperin sellaisena "prinsessana" Pietariin saapui.

Eikä Anna mitenkään tahtonut sitä uskoa itsekään, vaikka hänen korvissaan nytkin, niinkuin jo monta kertaa ennenkin, kamalasti kaikuivat nuo hänen ensi kertaa Passitoimistossa kuulemansa sanat: "Mitä sinäkin näin nuorena olet tänne tullut ennen aikojasi vanhentumaan ja sinisiä silmiäsi mustiksi itkemään, ja vielä sinä poskesi kerran toisella maalilla maalaat, kun tuo puna niistä on kadonnut ja valkoisiin helmiisi suussa aukkoja ilmestyy." Ja inho pudistutti häntä, hän rupesi itkemään, pani kätensä ristiin ja alkoi tuskissansa hiljaa rukoilla itseksensä.

Viimeisinä päivinä etenkin oli hän jo tuntenut itsensä hyvin huonoksi ja heikoksi, mikään ruoka kun ei enää pysynyt hänen vatsassansa. Tuskin oli hän jotakin nauttinut, niin alkoi häntä ylenannattaa ja ruo'an seassa näyttäytyi toisinaan jo vertakin. Koko sairaalassa ei hänellä ollut yhtäkään tuttua ihmistä eikä hän pitkiin aikoihin ollut saanut edes puhua suomeakaan, sillä hänellä ei ollut yhtäkään ystävää, joka olisi siellä hänen luonansa käynyt. Liisan oli hän nähnyt pikimältään kohta jo kaksi vuotta sitten, eikä tämä nyt tietänyt ollenkaan, minne Anna oli joutunutkaan. Kun sairaanhoitajatar, joka näki, että Annan päivät olivat luetut, edellisenä päivänä oli kysynyt häneltä, eikö hän tahtoisi pappia, niin suostui Anna mielellään kutsumaan häntä. Eikä hän sitä tehnyt ainoastaan halusta saada omalla kielellän puhutella jotakin kansalaista, vaan myöskin kovasta sisällisestä sydämen tarpeesta.

Silloin, hänen siinä silmät ummessa itsekseen rukoillessa, kuuli hän askeleita ja jonkun astuvan huoneeseen. Hän loi silmänsä auki ja näki papin jo seisovan melkein vuoteensa vieressä. Hoitajatar nosti tuolin papille ja hän istuutui, vaan siirsi sen tukalan hajun tähden vähän matkan päähän vuoteesta.

Ja hän alkoi tehdä sairaalle ripityksessä tavalliset kysymyksensä.

— Voi, herra pastori! korotti sairas heikkonevan äänensä vastaukseksi. Minä en enää tahdo voida uskoa, että Jumala niin laupias olisi, että Hänellä minun vertaiselle syntiselle anteeksi antamusta olisi. Silloin, kun Hän vielä olisi voinut auttaa minua, en minä Hänen puoleensa kääntynyt, vaan vieläpä hyljeksin sen avun, jota Hän rukoilemattakin minulle tarjosi, käyttäen hyviä ihmisiä välikappaleinansa. Päinvastoin olen aina ahnaasti kulkenut pahan hengen osottamaa tietä, jota myöten hän näin on vienyt minut kadotuksen partaalle. Elämäni viimeiset vuodet, jo siitä saakka kuin Pietariin tulin, olen maallisessa kadotuksessa ollut, vaan nyt olen ijankaikkiseen kadotukseen joutumaisillani… Ja Anna nosti ristissä olevat laihat kätensä ylös ja huusi epätoivossaan:

— O, Herra Jesus Kristus! Pelasta, pelasta minun sieluni pyhän, kalliin veresi kautta ijankaikkiseen kadotukseen joutumasta…!

— Rakas ystävä! — lohdutteli pappi. Rukoile Jumalaa, ett'et joutuisi epätoivoon ja että Hän antaisi rauhan sielullesi. Lohduta itseäsi sillä, että Jumala anteeksi antaa suurimmallekin syntiselle, joka vain, sydän nöyränä, lähestyy Häntä, tunnustaa syntinsä ja tahtoo tulla pelastetuksi. Onhan meillä Jumalan omassa sanassakin esimerkki siitä, kuinka Jesus antoi synnit anteeksi sille naiselle, jonka kirjanoppineet ja fariseukset toivat Hänen tykönsä ja sanoivat Moseksen lain mukaan olevan huoruudesta kivillä surmattavan. Silloinhan Jesus sanoi heille: "joka teistä on synnitön, se heittäköön häntä kivellä." Ja kun kaikki läksivät pois eikä kukaan vaimoa tuominnut, niin sanoi Jesus hänelle: "en Minä myös sinua tuomitse, mene ja älä silleen syntiä tee." Ja eikös Kristus itse sano: "En Minä ole tullut vanhurskaita, vaan syntisiä parannukseen kutsumaan?" Niin muodoin on Hän juuri syntisiä tullut pelastamaan ja sille, olipa hän kuinka suuri syntinen tahansa, joka sydämestänsä tunnustaa ja katuu syntiänsä sekä uskoo Jesuksen antavan synnit anteeksi, sille Hän ne aina anteeksi antaakin.

— Jesus Kristus, Jumalan Poika, minä uskon, anna minulle minun syntini anteeksi, rukoili sairas.

— Minä vastaan sinulle Jesuksen omilla sanoilla, jatkoi pappi: — Vaimo, sinun uskosi pelasti sinut! Sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi!

Tämän jälkeen lohdutti pappi häntä vielä monilla Raamatun lauseilla, jotka sairaan tilaan sopivat. Ja Anna näkyi vähitellen rauhoittuvan, hänen epätoivonsa lauhtui ja hartaasti otti hän ehtoollisen, jota hän ei ollut moneen vuoteen nauttinut.

Vaan kun pappi pois lähteäksensä oli sanonut viimeiset lohdutussanansa, kohottihe Anna vähän vuotellaan ja kääntyi häneen päin sanoen:

— Herra pastori, minulla olisi teille vielä vähän sanottavaa.

Pastori kummastui hiukan, mutta sanoi:

— No, sanokaa vain.

— Minulla olisi pieni pyyntö.

— Mikäs se olisi?

— Minä tahtoisin lähettää viimeiset jäähyväiseni Suomeen.

— Mitä te oikein tarkoitatte?

— Minä tahtoisin vain sanoa kaikille Suomen neitosille, jotka tänne palvelukseen pyrkivät, että kauneus on ollut minun kiroukseni ja että täältä useampi löytää ikuisen kadotuksensa kuin maallisen onnensa. Jumala heitä siitä varjelkoon!

Pastori kummastui vieläkin enemmän.

— Minä koetan viedä hyvästisananne perille, sanoi hän ja läksi.

Seuraavana sunnuntaina mainittiin kirkossa kuolleiden joukossa Annakin. Ja pappi tulkitsi silloin seurakunnalle hänen jäähyvästinsä.

Lappeenrannassa 1888.