IX.

RATKAISU.

Vietin kauhean yön, kyynelten ja huokausten yön. Te ette tiedä, te miehet, ettekä te koskaan saa kokea, kuinka suuret tuskat kiusaavat äitinsä silmien alla kasvatettua tyttöä, jonka kuvastimenpuhdasta sydäntä ei vielä ole himmentänyt mikään henkäys, jonka sydän ei koskaan ole lausunut sanaa rakkaus, ja joka äkkiä näkee olevansa turvattoman linturaukan lailla kietoutuneena, omaa vastustuskykyään voimakkaamman tahdon kahlitsemana, ja tuntee olevansa vieraan käden riistettävänä jonnekin pois, vaikka kuinkakin koettaisi vastustaa sitä, ja joka kuulee äänen sanovan: "Te rakastatte minua", ennenkuin itse on sanonut: "Minä rakastan teitä".

En tiedä, kuinka saatoin olla tulematta hulluksi sinä yönä; katsoin olevani hukassa; lakkaamatta minä toistin itsekseni: "Minä rakastan häntä! Minä rakastan häntä!" ollen niin suuren pelon vallassa, etten vielä tänäänkään tiedä, eikö tunteeni ollut aivan päinvastainen kuin miksi sitä luulin.

Oli kuitenkin ilmeistä, että kaikki tuntemani mielenliikutukset olivat todisteita rakkaudesta, kun kerran kreivi, jolta ei yksikään niistä ollut jäänyt huomaamatta, ne siksi tulkitsi. Omalta osaltani ne olivat ensimäiset tässä suhteessa kokemani vaikutelmat. Minulle oli sanottu, että oli pelättävä tai vihattava ainoastaan niitä, jotka ovat tehneet meille pahaa; en siis voinut vihata enkä pelätä kreiviä, ja jos se, mitä häntä kohtaan tunsin, ei ollut pelkoa eikä vihaa, niin sen täytyi kai olla rakkautta.

Seuraa vana aamuna, kun istuuduimme aterialle, tuotiin äidilleni kaksi kreivi Horace de Beuzevalin käyntikorttia; hän oli lähettänyt ottamaan selvää terveydestäni ja kysymään, oliko pahoinvoinnistani ollut mitään seurauksia. Vaikka tämä kysymys tehtiin niin aikaisin, piti äitini sitä kuitenkin vain tavallisen kohteliaisuuden osoituksena. Pyörtyessäni oli kreivi laulanut kanssani, ja tämä seikka sai selittää hänen hätiköivän osanottonsa. Äitini huomasi silloin vain, kuinka väsynyt ja kalpea minä olin. Se huolestutti häntä ensin, mutta minä rauhoitin häntä vakuuttaen, etten tuntenut itseäni laisinkaan kipeäksi, ja että maaseutuelämän hiljaisuus ja raikkaus saattaisi minut aivan ennalleen, jos hän suostuisi siihen, että palaisimme sinne. Äitini tahtoi ainoastaan sitä, mitä minäkin tahdoin; hän antoi lähtömääräykset, ja kello kahden tienoissa me lähdimme.

Pakenin Pariisista yhtä innokkaasti kuin neljä päivää sitten olin paennut maalta, sillä ensimäinen ajatukseni, kreivin käyntikortin nähdessäni, oli ollut, että hän heti vastaanottotunnilla tulisi itsekin. Mutta minä tahdoin paeta häntä, en tahtonut nähdä häntä enää koskaan. Sen ajatuksen jälkeen, jonka hän oli saanut minusta, sen kirjeen jälkeen, jonka hän oli kirjoittanut minulle, tuntui minusta siltä, että kuolisin häpeästä, jos joutuisin taas hänen seuraansa.

Kaikki nämä ajatukset, jotka pyörivät aivoissani, nostattivat veren niin kiivaasti ja niin usein poskilleni, että äitini luuli minun kärsivän katetuissa ajoneuvoissa ilman puutteesta ja käski kuskin pysähdyttää, jotta palvelija saattoi laskea kuomun alas.

Nyt oli syyskuun loppupuoli, siis koko vuoden ihanin ajankohta. Joidenkuiden puulajien lehdet alkoivat jo punertua metsissä. Syksyssä on jotakin kevään kaltaista, ja vuoden viimeiset sulotuoksut muistuttavat usein sen ensimäisiä huuruja. Ilma, luonnon tarkastelu, kaikki metsän äänet, jotka muodostavat yhden ainoan jatkuvan surumielisen soinnun, alkoivat viihdyttää mieltäni, kun äkkiarvaamatta huomasin eräässä edessämme olevassa tienkäänteessä ratsastajan. Vaikka hän vielä oli kaukana, tartuin äitini käsivarteen, aikoen pyytää häntä palaamaan Pariisiin, sillä olin tuntenut kreivin. Mutta minä luovuin heti aikomuksestani. Mitä sanoisin syyksi tälle tahtoni muutokselle, joka muistutti ihan aiheetonta päähänpistoa? Kokosin senvuoksi kaiken rohkeuteni.

Ratsastaja ajoi käyden, ja pian saavutimmekin hänet. Se oli, kuten olen sanonut, kreivi.

Hän oli tuskin tuntenut meidät, ennenkuin jo lähestyi ja pyysi anteeksi, että oli niin aikaisin tiedustanut vointiani, mutta kun hänen piti vähän myöhemmin matkustaa maalle herra de Luciennen luokse, jossa hän aikoi viettää muutamia päiviä, ei hän ollut tahtonut jättää Pariisia niin levottomana kuin hän oli. Jos aika olisi ollut sovelias, niin hän olisi tullut itse.

Änkytin muutamia sanoja; äitini kiitti häntä. — "Mekin palaamme maalle loppusyksyksi", sanoi hän.

"Silloin kenties sallitte, että saatan teidät perille saakka", vastasi kreivi.

Äitini kumarsi hymyillen; asia oli yksinkertainen; maatilamme oli kolme lieuetä lähempänä kuin herra Luciennen tila, ja sama tie vei molempiin.

Kreivi ratsasti senvuoksi vieressämme jäljellä olevat viisi lieuetä. Vauhdin nopeus sekä vaikeus pysyä rinnalla teki sen, että vaihdoimme vain muutamia sanoja. Linnaan päästyämme hän hyppäsi hevosen selästä, auttoi äitiäni vaunuista ja tarjosi sitten minulle kätensä. En voinut kieltäytyä; vavisten ojensin hänelle käteni. Hän tarttui siihen tyynesti, tekeytymättä innokkaaksi, kuten kenen käteen tahansa; mutta minä tunsin, että hän jätti siihen, kirjelappusen. Ennenkuin ehdin sanoa sanaakaan tai tehdä ainoatakaan liikettä, oli kreivi kääntynyt äitini puoleen ja lausui hänelle jäähyväisiä. Sitten hän nousi jälleen hevosen selkään, hylkäsi kaikki äitini tarjoukset hiukan levätä, lähti herra de Luciennen maatilalle, jossa sanoi itseänsä odotettavan, ja katosi muutamassa silmänräpäyksessä.

Olin seisonut liikkumatta samalla paikalla. Sormeni puristivat kirjelappusta, jota en uskaltanut päästää kädestäni, mutta jonka kuitenkin olin päättänyt jättää lukematta. Äitini kutsui minua; seurasin häntä. Minne panisin kirjeen? Minulla ei ollut tulta, missä sen polttaisin. Repisinkö sen? Joku saattaisi löytää palaset. Kätkin sen hameeni vyöhön.

Kärsin hirveätä tuskaa siihen saakka, kun tulin huoneeseeni. Kirje poltti rintaani; tuntui siltä kuin yliluonnollinen voima olisi ilmaissut sen jokaisen kirjaimen sydämelleni, joka melkein kosketti sitä. Tällä kirjeellä oli magneettinen voima.

Varmasti olisin samassa silmänräpäyksessä, kuin sen sain, pienimmättäkään epäilyksettä repinyt sen, polttanut sen heti, mutta huoneeseen päästyäni en enää rohjennut sitä tehdä. Lähetin pois kamarineitoni sanoen itse riisuutuvani. Sitten istuuduin vuoteen laidalle ja olin siinä kokonaisen tunnin liikkumattomana, tuijottaen eteeni, kirjelappunen nyrkkiin puristetussa kädessäni.

Vihdoin avasin sen ja luin:

"Te rakastatte minua, Pauline, sillä te pakenette minua. Eilen poistuitte tanssiaisista, joissa minä olin, tänään lähdette kaupungista, jossa olen. Mutta kaikki on turhaa. On olemassa ihmiskohtaloita, jotka harvoin yhtyvät, mutta joita, niiden kerran yhdyttyä, ei koskaan saa eroittaa.

"Minä en ole muiden kaltainen. Huvien, huolettomuuden ja ilon ikäkaudella olen jo kärsinyt paljon, ajatellut paljon, pelännyt paljon. Olen kahdeksankolmatta vuoden vanha. Te olette ensimäinen nainen, jota olen rakastanut; sillä minä rakastan teitä, Pauline!

"Teidän avullanne minä voin, jos Jumala ei murskaa tätä sydämeni viimeistä toivoa, unhottaa menneisyyden ja toivoen odottaa tulevaisuutta. Ainoastaan menneisyydessä on Jumala voimaton ja rakkaus lohtua vailla. Tulevaisuus kuuluu Jumalalle, nykyisyys meille itsellemme, mutta ei menneisyys. Jos Jumala, joka voi kaikki, saattaisi peittää unhoon menneisyyden, niin ei maailmassa olisi materialisteja, ei jumalanpilkkaajia eikä jumalankieltäjiä.

"Nyt on kaikki sanottu, Pauline; sillä mitäpä teille ilmoittaisin, jota ette jo tietäisi, mitä kertoisin, jota ette olisi jo arvannut? Me olemme molemmat nuoria, molemmat rikkaita, molemmat vapaita; minä voin olla teidän omanne, te minun omani. Sana vain, ja minä käännyn äitinne puoleen ja me pääsemme yhteen. Jos tapani, samoin kuin sielunikin, poikkeavat siitä, mikä on maailmassa yleistä, niin antakaa anteeksi omituisuuteni ja ottakaa minut vastaan sellaisena kuin olen; te voitte tehdä minut paremmaksi.

"Jos vastoin toivoani jokin syy, jota en voi aavistaa, mutta jollainen kuitenkin voi olla olemassa, saattaisi teidät täst'edeskin pakenemaan minua, kuten tähän asti olette koettanut tehdä, niin tietäkää, Pauline, että se olisi hyödytöntä. Minä seuraan teitä kaikkialle, kuten nyt olen seurannut teitä. Ei ole mitään, mikä kiinnittäisi minua enemmän yhteen paikkaan kuin toiseen. Päinvastoin kaikki vetää minua sinne, missä te olette. Tämän jälkeen tulee ainoaksi päämääräkseni kohdata teitä tai seurata jälkiänne. Olen menettänyt monta vuotta sekä satoja kertoja pannut alttiiksi ajallisen ja iankaikkisen menestykseni päästäkseni tulokseen, joka ei luvannut minulle yhtä suurta onnea.

"Hyvästi, Pauline! Minä en uhkaa teitä, minä huudan puoleenne. Minä rakastan teitä, te minua! Armahtakaa meitä molempia!"

Minun olisi mahdoton sanoa, mitä tunsin mielessäni tätä kirjettä lukiessani. Tuntui siltä kuin olisin nähnyt sellaista kauheata unta, jossa uhkaa vaara ja koetetaan päästä pakenemaan, mutta jalat kasvavat kiinni maahan, eikä ahdistetussa rinnassa ole ilmaa. Tahtoo huutaa, mutta äänessä ei ole sointua. Silloin pelästys karkoittaa unen, ja uneksija herää jyskyttävin sydämin ja otsa hiessä.

Mutta tästä oli mahdoton herätä; tämä ei ollut unta, vaan hirveätä todellisuutta. Se tarttui minuun voimakkaalla kädellään ja riepoitti minua muassaan. Ja kuitenkin, millä tavoin oli elämäni muuttunut? Eräs mies oli ilmestynyt siihen, siinä kaikki. Tuskin olin vaihtanut tämän miehen kanssa ainoatakaan sanaa ja katsetta. Kuinka hän siis luuli olevansa oikeutettu kiinnittämään kohtaloni omaansa, kuten hän nyt teki, ja puhumaan minulle melkein kuin käskijä; enhän vielä ollut suonut hänelle edes ystävän oikeuksia? Tämä mies — huomenna voisin olla katsomatta häneen, puhuttelematta häntä, ikäänkuin en enää tuntisikaan! Mutta ei! En voinut mitään, olin heikko, olin nainen, rakastin häntä!

Mutta tiesinkö sen todellakin? Rakkauttako nyt tunsin häntä kohtaan? Astuuko rakkauden edellä sydämeen niin voimakas pelko? Olin nuori ja tietämätön, ja tunsinko siis, mitä rakkaus on? Tämä onneton kirje, miksi en polttanut sitä lukematta? Enkö vastaanottaessani sen ollut antanut kreivin luulla, että rakastin häntä? Mutta kuinka olisin menetellyt palvelijain läsnäollessa? Mutta jos olisin antanut sen äidilleni, sanonut hänelle kaikki, ilmaissut kaikki hänelle… ilmaissut hänelle — mitä? Lapsellisia epäröimisiä eikä mitään muuta. Sitäpaitsi, mitä olisi äitini ajatellut sellaisesta kirjeestä? Hän olisi luullut, että olin sanalla, liikkeellä, katseella rohkaissut kreiviä. Mitä oikeutta hänellä muutoin oli sanoa, että rakastin häntä? Ei, en ikinä uskaltaisi ilmaista sitä äidilleni.

Mutta ennen kaikkea täytyi minun heti polttaa tämä kirje. Pistin sen kynttilän liekkiin, se syttyi, ja kuten kaikki, mikä on ollut olemassa ja mitä ei enää ole, oli se piankin vain hitunen tuhkaa. Sitten riisuuduin nopeasti, riensin vuoteeseen ja sammutin kynttilät paetakseni itseäni ja kätkeytyäkseni yöhön.

Oi, kuinka minä pimeässä suljin silmäni, kuinka painoin käsiäni kasvoilleni ja kuinka tästä kaksinkertaisesta harsosta huolimatta näin kaikki! Tuo onneton kirje oli kirjoitettuna huoneen seiniin. Olin lukenut sen vain yhteen kertaan, ja kuitenkin se oli niin piirtynyt muistiini, että jokainen rivi tuntui näkymättömän käden kirjoittamana esiintyvän selvempänä sikäli kuin edellinen rivi häipyi. Ja minä luin, luin sen taas uudelleen sillä tavoin kymmenen, kaksikymmentä kertaa sen yön kuluessa. Oi, vakuutan teille, että tämän sieluntilan ja hulluuden välillä oli vain hyvin matala muuri ja ylen heikko väliverho.

Vasta aamun koittaessa nukuin aivan väsyneenä. Kun heräsin, oli jo myöhä; kamarineitoni ilmoitti minulle, että rouva de Lucienne ja hänen tyttärensä olivat saapuneet. Silloin juolahti mieleeni äkillinen ajatus. Minun pitäisi sanoa kaikki rouva de Luciennelle; hän oli aina ollut hyvin ystävällinen minulle; hänen luonansa minä olin nähnyt kreivi de Horacen; kreivi oli hänen poikansa ystävä; rouva de Lucienne olisi paras uskottu saamaan tietää salaisuuteni; Jumala itse lähetti hänet minun luokseni. Samassa silmänräpäyksessä oveni aukeni, ja rouva de Lucienne astui sisään. Oi, silloin todellakin uskoin tähän lähetystehtävään. Nousin istumaan vuoteessani ja ojensin nyyhkyttäen käsivarteni häntä kohti; hän istuutui viereeni.

"No, lapseni", sanoi hän hetkisen kuluttua ja otti käsiinsä käteni, joilla peitin kasvojani, "katsotaanpas, mikä sinua vaivaa!"

"Voi, minä olen niin onneton!" huudahdin.

"Sinun ikäsi onnettomuudet ovat kuin keväiset myrskyt; ne menevät pian ohitse ja tekevät taivaan vain entistä kirkkaammaksi."

"Ah, jospa tietäisitte!

"Minä tiedän kaikki", vastasi rouva de Lucienne.

"Kuka sen on teille sanonut?"

"Hän!"

"Onko hän sanonut, että rakastan häntä?"

"Hän on sanonut, että hän ainakin toivoo sitä. Pettyykö hän toivossaan?"

"En tiedä itsekään. Tunsin rakkauden ainoastaan nimeltä; kuinka siis vaaditte, että minun on selvästi nähtävä sydämeeni ja voitava tällaisen tuskan vallassa selittää tunnetta, joka on sen syynä?"

"Hyvä, Horace näkyy ymmärtäneen sitä paremmin kuin sinä itse."

Aloin itkeä.

"No", jatkoi rouva de Lucienne, "sen taida ei minun mielestäni ole syytä itkeä. Puhukaamme järkevästi. Kreivi Horace on nuori, kaunis, rikas; se jo riittää puolustamaan tunnetta, jonka hän sinussa herättää. Kreivi on nuorimies, sinä olet kahdeksantoista vuoden vanha, se olisi kaikin puolin sopiva liitto."

"Voi, hyvä rouva!"

"Niin, niin, emme puhu siitä enää. Minä tiedän kaikki, mitä minun tarvitsee tietää. Menen takaisin äitisi luokse ja lähetän tänne Lucien."

"Ah, mutta ei sanaakaan, eikö niin?"

"Ole levollinen, minä tiedän mitä minun on tehtävä. Hyvästi, rakas lapsi. Pyyhi kauniit silmäsi ja syleile minua."

Heittäydyin toisen kerran hänen kaulaansa. Heti senjälkeen tuli Lucie; minä pukeuduin, ja me menimme alakertaan, Äitini oli vakava, mutta vielä tavallista sydämellisempi. Useita kertoja aamiaisen aikana hän katsoi minua levottomasti ja surunvoittoisesti; ja joka kerta tunsin häpeän punan nousevan poskilleni.

Kello neljä lähtivät rouva de Lucienne ja hänen tyttärensä. Äitini oli minulle samanlainen kuin tavallisestikin. Ei sanaakaan mainittu rouva de Luciennen käynnistä eikä syystä, joka sen oli aiheuttanut.

Illalla menin tapani mukaan syleilemään äitiäni, ennenkuin vetäydyin huoneeseeni. Kun painoin huuleni hänen otsalleen, huomasin hänen itkevän. Polvistuin hänen eteensä ja painoin pääni hänen rintaansa vasten. Silloin hän aavisti tunteen, joka saattoi minut niin tekemään, kietoi käsivartensa olkapäitteni ympärille, veti minut lähemmäksi itseään ja sanoi:

"Ole onnellinen, tyttäreni, vain sitä minä rukoilen kaitselmukselta!"

Kaksi päivää myöhemmin pyysi rouva de Lucienne kreivin puolesta kättäni, ja kuusi viikkoa senjälkeen olivat minun ja kreivi Horacen häät.