Front matter (continued 2)

— Kiitos, — sanoin hänelle niin lujasti kuin kykenin, — se on tarpeeton, voin erinomaisen hyvin.

Muuan heistä kumartui ja sitoi molemmat jalkani hienolla ja höllällä nuoralla siten, että saatoin ottaa vain lyhyitä askelia. Tämä nuora yhdistettiin käsieni siteeseen.

Sitten se suuri mies heitti nutun selkääni ja sitoi hihojen päät leukani alle solmuun. Kaikki mitä täällä oli tehtävää oli nyt suoritettu.

Pappi lähestyi nyt ristiinnaulitunkuvineen.

— Poikani, lähtekäämme, — hän sanoi.

Palvelijat tarttuivat minuun kainaloista. Nousin, lähdin. Askeleeni olivat pehmeät ja notkahtelevat ikäänkuin kummassakin jalassani olisi ollut kahdet polvitaipeet.

Samassa tuokiossa ulko-oven molemmat puoliskot avautuivat. Huumaava melu, kylmä ilma ja päivänvalo tunkeutui siihen hämärään, jossa olin. Synkän kopin pohjasta asti näin äkkiä kaikki yhdellä kertaa, — tihkusateen läpi ne tuhannet kirkuvat päät, jotka olivat sulloutuneet palatsin suurille ulkoportaille; oikealla, kynnyksen tasalla, oli rivi ratsupoliiseja, joista matala oviaukko salli minun nähdä vain etummaisten jalat ja rinnat; suoraan edessä oli sotilasosasto; vasemmalla oli taampana rattaat, joita vasten oli nojallaan jyrkät tikapuut. Inhottava taulu, jota mainiosti kehystivät vankilan oven pihtipielet.

Tätä hirvittävää hetkeä varten olin koonnut kaiken rohkeuteni. Astuin kolme askelta ja seisoin vankilan kynnyksellä.

— Tuolla hän on, kas tuolla! — huusi joukko. — Hän lähtee! Vihdoinkin!

Ja minua lähinnä seisovat paukuttivat käsiään. Rakastetulle kuninkaallekaan ei valmisteta sellaista juhlaa.

Ne olivat tavalliset rattaat, niiden edessä oli hevosluuska, ja ajajalla oli punaisenkirjava pusero, jollaisia Bicêtren tienoon vihanneskaupustelijat käyttävät.

Roteva kolnikolkka-hattuniekka nousi ensimäisenä.

— Hyvää päivää, herra Simson! — huusivat ristikoista riippuvat lapset.

Palvelija seurasi häntä.

— Hyvä, hyvä, Mardi! — huutelivat lapset edelleen.

He istuutuivat molemmat etumaiselle ajopenkille.

Nyt oli minun vuoroni. Nousin lujaryhtisenä.

— Se käy hyvin! — virkkoi muuan nainen sotilasrivin laidalla.

Tuo julma kiitossana lisäsi rohkeuttani. Pappi asettui istumaan vierelleni. Minut pantiin takaistuimelle, selin hevoseen. Tällainen viimeinen huomaavaisuus sai minut värähtämään.

He panevat tähän kaikkeen inhimillisyyttäkin.

Tahdoin katsella ympärilleni. Sotilaita edessä, sotilaita takana; sitten oli joukkoa, joukkoa, yhä vain joukkoa, — torilla aaltoili ihmispää-meri.

Ratsumies-osasto odotti minua palatsin ristikkoportilla.

Upseeri antoi merkin. Rattaat ja sen seuralaiset lähtivät liikkeelle, kuin roskaväen hoilauksien työntäminä.

Kuljettiin ristikkoportista. Kun rattaat kääntyivät Pörssisiltaa kohti, puhkesi koko aukio yhteen meluun katukivitykseltä katonharjaan asti, ja sillat ja rantakadut vastasivat kaikuna kuin maanjäristys.

Juuri silloin liittyi odottava santarmivartio saattueeseen.

— Lakit päästä! lakit päästä! — kirkuivat tuhannet suut kuorossa. — Niinkuin kuninkaalle.

Silloin nauroin minäkin, julmaa naurua, ja sanoin papille:

— Heiltä lakit päästä, minulta pää lakista.

Ajettiin käyden.

Quai-aux-Fleurs tuoksui; on kukkaismyyjäisten päivä. Kaupustelijat ovat jättäneet kojunsa minun tähteni.

Vastapäätä, miltei sen nelikulmaisen tornin edessä, joka kohoaa palatsin yhdestä nurkkauksesta, on kapakoita, joiden suojat ovat tungokseen asti täynnä katselijoita, onnellisia, jotka ovat saaneet niin hyvät paikat. Varsinkin naisia. Päivä on varmaankin hyvin satoisa ravintolanisännille.

Pöytiä, tuoleja, rakennustelineitä, ajoneuvoja vuokrattiin. Kaikki vilisivät katselijoita. Ihmisveren kaupustelijat huusivat täyttä kurkkua:

— Kuka haluaa paikkoja?

Minussa heräsi raivo tuota joukkoa kohtaan. Teki mieleni huutaa:

— Kuka tahtoo minun paikkani?

Rattaat vierivät edelleen. Askel askeleelta joukko vyöryi mukana, ja harhailevin katsein näin sen kasaantuvan kauas matkani päätekohdille.

Pörssisillan yli mentäessä satuin vilkaisemaan oikealle taakseni. Katseeni osui sivukadun varrelta nousevaan, talojen yli näkyvään, mustaan, yksinäiseen, veistosharjaiseen torniin, jonka huipulla näin kaksi kivikummitusta sivuittain istumassa. En tiedä miksi kysyin papilta, mikä torni se oli.

— Pyhän Jaakon teurastaja-ammattikunnan talo, — vastasi pyöveli.

En tiedä mistä kaikki johtui, mutta usvassakin ja huolimatta hienosta sateenvihmasta, joka naarmuili ilman kuin hämähäkinverkoksi, kaikki mitä ympärilläni tapahtui, sai huomioni hereille. Kaikki nämä pikkuseikat toivat minulle kidutuksensa. Sanat eivät voi tulkita mielenliikutuksia.

Keskellä Pörssisiltaa, vaivoin edetessämme tuota leveätä ja ahdinkoon asti sulloutunutta väylää pitkin, kauhuntunne sai minut äkkiä valtaansa. Pelkäsin lyhistyväni siihen paikkaan, — viimeinen turhamaisuus! Silloin tekeydyin turraksi näkemään ja kuulemaan mitään paitsi pappia, jonka rattaitten kolinan keskeyttämää puhetta tuskin jaksoin seurata.

Otin ristiinnaulitunkuvan ja suutelin sitä.

— Armahda minua, — sanoin, — laupias Jumala!

Ja minä yritin syventyä tähän ajatukseen.

Mutta karkeatekoisten rattaitten rasahdukset minut yhtenään ravistivat hereille. Äkkiä tunsin palelevani. Sade oli tunkeutunut vaatteitteni lävitse ja kastellut päälakeni lyhyeksileikatun tukkani alla.

— Vapiset vilusta, poikani? — kysyi pappi minulta.

— Niin, — vastasin.

Enkä vain vilusta.

Sillalta päästyämme kuulin naisten surkuttelevan nuoruuttani.

Olimme saapuneet kohtalokkaalle kadulle. Aloin taas nähdä, kuulla. Kaikki nuo äänet, kaikki nuo ikkunoita, porttikäytäviä, myymälä-aukkoja, lyhtypatsaitten haarukoita täyttävät päät; nuo janoavat ja julmat katselijat; tuon joukon, jossa kaikki tunsivat minut ja jossa minä en tuntenut ketään; tuon ihmispäiden kiveämän ja seinittämän kadun…

Olin huumaantunut, mykkä, tolkuton. On sietämätöntä tuntea itseensä kohdistettujen katseitten paino.

Heilahtelin istuimellani, en enää kuunnellut pappia, en välittänyt ristiinnaulitunkuvasta.

Minua ympäröivässä melussa en enää eroittanut säälinhuutoja riemunhuudoista, en naurua valittelusta, en yksityisiä ääniä suuresta hälystä; kaikki oli yhtä ainoata tohinaa, joka kajahteli aivoissani kuin metalliset kumahdukset.

Silmäni lukivat koneellisesti myymälöiden otsikkoja.

Kerran outo uteliaisuus sai minut kääntämään pääni sille taholle, jonne mentiin. Se oli viimeinen älyllinen ponnistelu. Mutta ruumis ei tahtonut totella; niskani oli halvaantunut ja ennakolta kuin kuollut.

Vasemmallani näin vain joen toisella puolella Notre-Damen tornin, joka täältä katsottuna peittää toisen tornin. Se oli se torni, jossa liehui lippu. Siellä oli paljon väkeä, ja he varmaankin näkivät hyvin.

Rattaat vierivät, vierivät yhä, ja myymälät vilahtelivat ohi ja kyltit seurasivat toisiaan, kirjoitetut, maalatut, koristellut, — ja kansa nauroi ja polki katukivitystä, ja minua vietiin kuin unissakävijää.

Äkkiä myymäläjono, joka tähän asti oli silmiäni askarruttanut, loppui torinkulmaukseen: roskaväen huudot muuttuivat valtavammiksi, kirkuvammiksi, ilakoivammiksi; rattaat pysähtyivät äkkiä ja minä olin tupertua kasvoilleni niiden pohjalle. Pappi kiiruhti auttamaan minua. — "Rohkeutta!" hän mutisi. — Rattaitten perään pystytettiin tikkaat; minulle tarjottiin käsivarsi, astuin maahan, astuin askeleen, olin astua toisen, mutta en voinut. Kahden patsaan välissä näin hirveän esineen.

Oh! siinä oli todellisuus!

Pysähdyin kuin jo iskun saaneena.

— Minä haluan laatia viimeisen selitykseni, — huudahdin heikosti.

Minut tuotiin tänne.

Pyysin saada kirjoittaa paperille viimeiset toiveeni. Käteni irroitettiin, mutta nuora on yhä valmiina, ja muu odottaa tuolla alhaalla.

49.

Joku tuomari, komisarius, maistraatinjäsen mikä lieneekin ollut, saapui. Rukoilin häneltä armahdusta, kädet ristissä ja polvillani. Hän kysyi minulta, kohtalokkaasti hymyillen, siinäkö kaikki mitä minulla oli hänelle sanottavaa.

— Armahdus! Armahdus minulle! — toistin. — Tai armosta vielä viisi minuuttia! Ken tietää? Ehkä saan armahduksen! On hirveätä kuolla sillä tavoin, minun ikäisenäni! Onhan usein nähty, että armahdus saapuu viimeisessä silmänräpäyksessä. Ja kukapa saa armahduksen, herra, ellen minä?

Tuo kauhea pyöveli! Hän lähestyi tuomaria ja sanoi tälle, että mestauksen täytyi tapahtua määrähetkellä, että se hetki oli käsillä, että hän oli kaikesta vastuussa, että ulkona sitäpaitsi satoi, ja se uhkasi ruostuttaa…

— Ah, säälikää minua! Yksi ainoa minuutti odottaakseni armahdusta! Tai minä puolustaudun! Minä puren!

Tuomari ja pyöveli poistuivat. Olen yksin. — Yksin kahden poliisin seurassa.

Oh! Tuota kauheata joukkoa hyenanhuutoineen! — Kukapa tietää, vaikka pääsisinkin sen kynsistä? vaikka vielä pelastuisinkin? vaikkapa saisin armahduksen?… On mahdotonta, etten saisi armahdusta!

Ah! Niitä kurjia! Olen kuulevinani askelia portaissa…

KELLO NELJÄ.