Front matter (continued 2)

Näitä tinkitöitä muonamiehet ja torpparit kyllä joskus valittavat liian ankariksi, kun esimerkiksi pitää kaivaa sata syltä pellonojaa päivässä, niin että illalla ovat luut loksahtaa liitteistään, mutta siihen valitukseen on Anton Jussilalla valmiina aina sama varma ja jyrkkä vastaus: "Kun et tahdo tehdä, mene matkaasi. Kyllä kelpaisikin antaa teidän herrastella ja itse tekisin työt."

Mutta mihinkä se torpparikaan paremmilleen lähtee, kun on torppa pahaseensa juurtunut ja kotiutunut. Pellon tilkkuset, jos kohta ovatkin toisen omaa, ovat käyneet rakkaiksi, kun niissä vihdoin näkee hikensä ja väkensä ja sitkeitten ponnistustensa hedelmän ja niistä toivoo joukolleen leipää. Jos uudistorpan jostain saisikin ja siihen muuttaisi, niin ala vanhana uudestaan taas sama raataminen, minkä jo miehuutesi päivinä näit valmiina!

Eikä sovi muonamiehenkään vuottansa kesken heittää. Siinä olisi nappiherra niskassa ja oikeuden käynti edessä, eikä puolta pahaakaan, kun isäntä sentään on täyden palkan maksanut mitä on luvannutkin, eikä ole mitään sopimatonta loukkausta tehnyt.

Mutta aina on Jussila kumminkin vuosimiehiäkin saanut, sillä niitä löytyy muuttelevissa työmiehissä paljon sellaisia, jotka eivät työn kovuutta säikähdä, kun vaan on upea talo ja paljon seuraa työmailla. Se on heillä jonkunlainen seurustelun halu, jonka eteen he kernaasti uhraavat hikensä enemmän kuin tavallisissa oloissa tarvittaisiin, ja niin päättävät he koettaa vuoden.

Määrätyöt tehdään Jussilassa, olipa isäntä valveilla tai makasi, kotona tai kylässä. Ja tunnilleen soi kello työhön ja työstä pois.

Niinkuin sanottu, siihen kellonsoittoon, joka kolmen ja puolen tunnin työn jälkeen ilmoitti torppareille, että saavat lähteä katsomaan mitä kotona on eväslaukkuun pantu, heräsi nyt isäntä. Hän vilkaisi kelloaan pöydällä ja huomasi sen olleen jo murkinasoiton. Ensi ajatuksensa oli, että muistikohan hän vaan eilen määrätä töitä miehille, mutta kyllä se Matti tietää.

— Hohhooh! haukotteli hän. — On sentään mainio asia, että on niin uskollinen apumies talossa. Ei vaadi suuria palkkoja, muuta kuin pientä hyvitystä joskus.

Päästyään jalkeelle vuoteelta, alkoi hänen aatoksensa paikalla askarrella eilisen päivän tapauksissa ja ensimmäinen ajatus työn toimista haipui niiden rinnalla niinkuin unessa nähty mielikuva.

Kääntyipä mihin tahansa, kaikkialla näkyi vielä peittymätön jälki eilisestä kokouksesta. Salissa olivat pöydät paikoillaan ja niillä lasit ja juoman tähteet yötisestä kemusta. Siisteys vaan ei ollut sama, sillä pöytäliinat olivat tahriintuneet, lattialla tupakan tuhkaa ja sinne tänne viskeltyjä sikaarin pätkiä. Kaikki muistutti sitä mikä oli ollut, vaan mitä ei enää ole.

Tämä tyhjyys tuntui Jussilasta painostavalta ja ikävältä, ja hän huomasi nyt enemmän kuin milloinkaan kaipaavansa suurempaa seuraa, laajempaa toiminta-alaa, kuin mitä koti ja isännyys yksin tarjosivat. Ja pieniä ne oikeastaan olivat nuo kunnallisetkin toimet tähän saakka olleet, pieniä ja vähän huomatuita ulkopuolella kunnan ahdasta piiriä. Eilen hänet kyllä oli huomattu ja oli varmaan ihmeteltykin hänen esiintymistään, vaikka se nyt tottumattomuuden vuoksi olikin käynyt hiukan kampelasti, aivan vähäpätöinen asia muuten, mutta tänään on entinen ahdas piiri ympärillä taas, jossa ei kukaan pane huomiota, vaikka kuinkakin etevästi esiintyisi. Kyllä se oli hänen ensimmäinen todellinen voittonsa julkisuuden alalla, jonka hän eilen juuri tässä samassa salissa, tämän saman pöydän päässä otti, mutta se himmenisi, jollei siihen saisi uusia lisää. Hän jää unheeseen, jollei lähde uusille valloitusretkille. Mutta niin ei saa käydä, päättää hän, sillä hänessä on alkanut herätä tunne siitä, että hänet on suuriin tehtäviin määrätty ja hän niihin pystyy. Hän ei saa tapausten virrassa painua pohjaan, missä suuri rahvas tiedottomana ja tuntemattomana vyöryy eteenpäin, hänen täytyy pysytellä päällimmäisinä, jotka aina ovat huomattavissa ja joiden nimiä mainitaan.

Sellaisissa mietteissä mittelee hän salin lattiaa ja tämä alkava päivä tuntuu hänestä eiliseen verraten kovin tyhjältä.

Ei ole mitään, mihin tarttuisi kiinni, ei ketään kelle edes puhuisi eilisiä tapauksia, paitsi oma väki, jonka kanssa aina saa olla yhdessä. Ei muista hän edes aamukahvia, joka hänelle tavallisesti tuodaan vuoteelle, vaan jota nyt ei tiedetä tuoda, kun luullaan hänen vielä nukkuvan. Hän kävelee vaan salissa ja katselee ikkunoista ulos, juurikuin se, jolla on ikävä tai joka odottaa jotakuta.

Samassa tulee emäntä hiljaa huoneeseen ja kun näkee miehensä jo olevan ylhäällä, ilmoittaa, että siellä on pari asiamiestä kyökissä odottelemassa.

— Keitä ne ovat… millä asialla?

— Tuolta sanovat olevansa Nummenperästä, vaan en tullut heidän asiaansa kysyneeksi.

— Minä tulen…ei, käske heidän tulla tänne saliin. Jussila sieppaa kamarin pöytälaatikosta nenälleen kirkassankaiset, kuminauhassa riippuvat kakkularillit, jotka hän oli viime kaupunkimatkalla ostanut, sytyttää kiireellä sikaarin, tempaa ensimmäisen sanomalehden, mikä käteen sattuu, ja asettuu paitahihasillaan, tohvelit jalassa, salin kiikkutuoliin istumaan, kylin oveen.

— Kuinka me nyt tänne… olisihan se sellainen asia puhuttu kyökin puolellakin… onkohan vaan Eenokki saappaasi puhtaat, kuuluu karkea, vähän ujosteleva ääni porstuasta, juuri kun Jussila kiireestä syvään hengähtäen on päässyt asettumaan kiikkutuoliinsa, ja miehet astuvat sisään seisattuen ovelle.

Jussila ei ole hetkiseen huomaavinaan heitä, ymähtelee vaan, silittelee kämmenellä leukaansa ja on tavattomasti syventynyt lukemiseensa.

Kun odotus alkaa käydä pitkäksi, äännähtää vanhempi miehistä vihdoin epäröiden hyvää huomenta.

Silloin huomaa Jussila vieraat, asettaa lehden pöydälle viereensä ja rillit sen päälle, pyyhkii otsaansa silmistä alkaen ylöspäin, ikäänkuin selviytyäkseen syvästä tutkimisestaan näkemään näitä vähäpätöisiä, jokapäiväisiä asioita, ja äännähtelee: hm, jaha, hm! nenästään yskähdellen.

— Huomenta, huomenta! vastaa hän, heittäen tuolistaan tutkaisevan katseen miehiin, ja kysyy mitä olisi asiaa.

— Eihän noita meikäläisillä paljon asioitakaan, vaikka ainahan niitä vähin. Kun vaan ei olisi tultu häiritsemään isäntää.

Jussilan mieleen ilmenee pikainen kuva, että mies sanoi "herraa", että hän on joku korkea virkamies, joka juuri oli syventyneenä jonkun tärkeän kysymyksen ratkaisemiseen, ja nyt nuo tomppelit tulivat häiritsemään häntä. Hän kaivaa ähkien pikiintyneen lyyjykynän pätkän liivinsä lakkarista, kääntyy pöytään päin, selin miehiin, ja vetää sillä jotain merkkejä sanomalehden syrjään.

— No niin, no, jaha, jaha! lueskelee hän nostaessaan päänsä pöydästä ja kääntyessään asiamiehiin päin.

— No, ettehän nyt juuri häiritsemäänkään sentään, sanoo hän. — Kyllähän minä olen asiamiehiin tottunut ja saan joka päivä jonkun hetken uhrata virkatoimiin, kunnan yhteisten asiain valvomiseen ja asiamiesten vastaan ottoon, mutta senhän sitä täytyy ihmisiä auttaa, joka siihen kykenee. Se on maailman meno se, heh! Mutta kas kun en muistakaan, vaikka olen kylläkin tainnut nähdä joskus — ettehän te ole oman kylän miehiä?

— Tuoltahan me olemme Nummenperästä, sanoo vanhempi mies. — Minä olen se Jussi, joka tätä nykyä yritän olla lampuotina siellä puulaakin talo pahassa, kyllähän me isännän kanssa nuorempina paljonkin yksissä oltiin. Kerran hevostakin vaihdettiin tuolla Ylimattilassa ja minä sain takkiini että rotisi.

— Kas kuinka olet vanhennut, rientää Jussila sanomaan, — vaikka oikeastaan hänen tekisi mieli kieltää koko asia.

— Kyllähän tämä maailma laahaa miehensä niinkuin Kokkalan housut. Paljon on ollut raatamista minullakin ja huolta, ettei siinä ole jaksanut tali pinnalla pysyä. Suuri on joukko leivässä pidettävä, eikä ole ollut varoja edes omaa maatilkkua hankkia, vaan pitää vielä siitä hävinneestä talosta puulaakille suuri vero maksaa. Metsän veivät, että tuskin on kalikkaa pesään pistää, mutta muuta huolta eivät ole tilasta pitäneet, eikä sille tänä huomenna ostajaakaan ilmesty.

— Niin, onhan se niinkin, hohhooh, haukottelee Jussila. — Vaan mikä teillä oikeastaan oli asiana?

— Sehän meillä oli asiana, että otettaisi, tai oikeastaan tämä Eenokki ottaisi, hän pitää sitä meidän talon torppaa, Suosikaa, niin, tämä Eenokki nyt ottaisi rahaa lainaksi kunnan suopankista ja minä menisin Ylimattilan kanssa takuuseen. Tultiin kysymään ottaisiko isäntä tehdäkseen velkakirjan.

— Suuriko summa summa pitäisi otettaman?

— Kyllähän sata markkaa kumminkin pitäisi ottaa, arvelee Eenokki, torpan mies. Olisi koetettava suota heinänkasvulle ja saada siihen ojia. Kyllähän sitä sarkoihin pistelisi, mutta valtaoja se rahaa nielee. Eivät näy siitä isännät välittävän mitään, vaikka on tämän Jussin kanssa puheena pidetty, ja nyt täytyy yrittää itseni, koska ovat luvanneet, että saan torpassa olla eteenkinpäin.

— Eiväthän ne välitä, todistaa lampuoti. — Minä otan tämän Eenokin kanssa osaa valtaojan kaivuun.

— Hm! Te ottaisitte siis lautakunnan esimieheltä rahan.

— Sieltä niin, taikka siitä suopankista. Hänenhän se on hallussaan. Olisi tainnut hänkin kirjan tehdä, mutta ajateltiin selvemmäksi mennä valmiilla paperilla.

— Hm! Tiesi osanneeko tuollainen nurkkasihteeri tehdä edes velkakirjaa, ymähtää Jussila halveksuvasti.

— Mutta onhan hän maisterimies, ja ovathan hänen hallussaan kunnan kassatkin kaikki.

— Pyh, kas mun tätä! Sellaiset maisteruudet eivät paljoa merkitse, kun ei kumminkaan ole senkään pitemmälle kyennyt. Eikä taida hän enää kauvankaan kassoja hoidella, vaikka ne sattui saamaan niinkuin petteessä haltuunsa.

Jussila miettii hetken, että olisiko hänen itsensä lainata tuo raha miehille. — Mutta pitäisi olla varmemmat takuut, summa on niin pieni ja miehillä niin vähän ääniä, ettei taida maksaa vaivaa niitä puolelleen yrittää. Tulee niitä tänä syksynä vielä parempiakin tarvitsijoita.

— Sata markkaa, sanoitte?

— Niin, ja minä takaan Ylimattilan kanssa. Pistää vaan hänen nimensä sinne, kyllä hän sitten vetää puumerkkinsä ja todistutetaan kylässä.

— Jahah, jahaah! äännähtelee Jussila. — Pistetään sitten paperi.

Hän käskee miehet kamarin puolelle ja istuutuu kirjoituspöytänsä ääreen.

Pöydällä on vielä paperipakka eiliseltään ja siinä päällimmäisen arkin puolikkaassa iso, kuivunut mustepilkku, joka johtaa elävästi Jussilan mieleen sen miehen, joka sen siihen tipahutti niinkuin muistoksi.

— Äs, saakeli! ärähtää hän samassa ja heilauttaa kynänvartta lattialle päin, juurikuin heittäisi siitä pois jotain — Kuka riiviö täällä taas on minun kirjoitusverstaitani pidellyt? Varmaan eilen siinä joku moskuroinut, joka ei ole tiennyt miten päin kynänvarren kirjoitusmatolle asettaa.

Hän kääntyy nyt kummasteleviin miehiin päin ja selittää, mitenkä se on tarkka asia tämä.

— Joka vaan niin paljon kynää pitelee kuin minäkin pitelen, niin se sen tietää, sanoo hän ja kääntyy taas pöytään päin. Viipottelee sitten kättään hetken, niinkuin vauhtia ottaakseen, ja laskee kynän paperiin niin että rasahtaa.

— Niinpä tietenkin, kukin työkaluaan, sanoo Eenokki, ja lisää sitten naurahtaen:

— Muistuu mieleeni isävainaja, kuinka hänkin oli tarkka kirveittensä kanssa. Panipa vaan joku kirveen häkkiin, varren vasemmalle, niin heti ottaessaan ärähti, että "kuka vasenkätinen täällä taas on kirveitä pidellyt!" Hehheh, työkaluaan kukin, vaikka se olikin vaan kirves.

— Mitä nyt ollaan velkaa isännän vaivoista, kysyy Eenokki, kun kirja on valmis ja kumpikin ovat panneet puumerkkinsä siihen.

— Kaksi markkaa, sanoo Jussila lyhyeen, niinkuin lääkäri, joka on kirjoittanut reseptin.

Miehet katselevat toinen toistaan, mutta eivät virka mitään. Eenokki kaivaa sitten nahkakukkaron taskustaan, hellittää kurenauhan, kaataa koko sen sisällön kämmenelleen ja saa siitä kokoon pientä hopeaa ja vaskea kaksi markkaa, jotka asettaa varovasti pöydän kulmalle.

— Ettei ole pitänyt sitä kirjoituksen konstia oppia! sanoo hän kumppanilleen, kun ovat tulleet pihalle. Ja omia asioitaan keskustellen astelevat he Ylimattilaan ja suuntaavat sieltä velkakirjoineen kulkunsa kirkonkylään lautakunnan asiamiehen luo.

Tämä sattuu olemaan kotosalla ja sanoo rahaa olevan suokassassa, kun velkakirja vaan on kelvollinen. Ottaa sitten paperin Eenokilta, ja silmäiltyään sen loppuun hymähtää makeaan nauruun ja sanoo:

— "Vuodenpäässä", sepä lystikäs paikannimi! Eihän sellainen nimi kelpaa velkakirjaan, jota ei minun tietääkseni ole koko maassa. Vuorenpään kylää hän tietysti tarkoittaa, mutta täällä on muitakin muodollisia virheitä, nämä suokassan velkakirjat kun ovat tehtävät ylen tarkkaan, määrätyn kaavan mukaan. Takuut kyllä ovat kelvolliset näin pieneen summaan, mutta kirja on tehtävä uusi.

— Katsopa kelmiä, ja kaksi markkaa otti.

— Velkokaa rahanne takaisin.

— Kyllä se siellä taitaa pysyä, ja mikä pahempi, tästä on nyt uusi marssi hakemaan kirjan tekijää ja sitten takaisin taas ottamaan Ylimattilan puumerkkiä. Tulen pahahenki ja tukkaan kiinni, että piti noin könösti käymän, äkeili Jussi, ja kuka sen kirjan nyt lopultakin kohdalleen tekee! Eikä tässä olisi aikaakaan tyhjää hölkötellä.

— Eiköhän maisteri ottaisi tuota tehdäkseen, ehdottaa Eenokki, mutta kahta markkaa minulla ei enää ole.

— No minä teen, sanoo lautakunnan esimies vähän mietittyään, enkä ota siitä mitään. Ja takaankin vielä toisena, kun menette vaan hakemaan tänne kaksi kelvollista todistajaa. Pitäisi minunkin tällaiseen summaan kelpaaman, — vaikka eihän se taida muuten ihan lain mukaista olla, kun kassa on omassa hallussani. Mutta eihän tuossa maalta merelle jouduttane, ja taitaisi teilläkin olla rahoilla kiire.

Miehet ovat kovin hyvillään, kun saavat asian lopultakin luonnistumaan, ja jäävät vielä rahan saatuaan istumaan "maisterin" kamariin, joka heille antaa hyviä neuvoja, kuinka parhaiten käyttäisivät rahansa suoviljelykseensä.

Mutta Jussilasta pantiin yhteisestä tuumasta viesti kylälle kutsumaan kaikkia isäntiä ja emäntiä "rääpiäisille", kun juhlalaitoksista oli ylijäämää niin paljon, että sillä kyllä omankyläiset kestitsi. Ja Anton Jussila käytti parhaimman puhelahjansa ja mahtavimmat sanansa taivuttaakseen isäntiä puolelleen vastaisessa Vuorenpään koulujutussa.

Kesken rääpiäispäivällisiä, kun naapurit kaikki juuri istuvat pitkän kestipöydän ääressä ja isäntä itse sen yläpäässä, kutsuttaa hän yhtäkkiä Matin puheilleen.

— Kuule Matti, sanoo hän, — postijuna on juuri tulossa asemalle, ajapa noutamaan posti, että nähdään, joko mainitsee sanomalehti mitään eilisestä kokouksesta.

— Minusta tuntuu, jatkoi hän Matin poistuttua, — niinkuin siinä jo pitäisi jotain oleman. Meniköhän sinatööri iltajunassa Helsinkiin ja tottapa hän on jotain puhunut tuttavilleen, niin että kyllä niiden olisi jo pitänyt ennättää vähän vihiä saada. Ne ovat vikkeliä poikia siellä sanomalehden toimituksessa. Kyllä ne asian urkkivat. Melkeinpä jo ennen kuin se on säälleen tapahtunutkaan.

— Mutta kovin näytti hiljaiselta se eilinen herra, sanoi joku joukosta.

— Aa, äläpä sano! Kyllä sieltä puhetta lähtee ja ylen hän on herttainen mies, kun vaan hänen kanssaan lähemmin tutustuu.

Matti ajaa retuutti taas tuttua tietään rautatielle ja toi sanomalehden, mutta ei siitä Jussila suureksi harmikseen löytänyt sanaakaan Vuorenpään maanviljelyskokouksesta eikä puheestaan kunniavieraalle.

11.

Vuorenpään koulujutussa olivat tarpeen hyvät keinot. Sen tiesi Jussila ja sen tiesivät kaikki muutkin, jotka sivistyksen edistämistä kunnassa harrastivat. Siinä ei saanut pitää liian isoa ääntä, sillä siihen heräisivät taas kaikki vastustajat. Piti toimia hiljaisuudessa ensin ja sitten äkkirynnäköllä ottaa voitto, joka keino monasti ennenkin oli huomattu tepsivimmäksi.

Päätettiin pitää ylimääräinen kunnankokous keskellä kiireimpää heinäaikaa, voittaa asialle puoltajia niin paljon kuin mahdollista ja ottaa niiltä valtakirjat, sillä heidän suullinen lupauksensa ei merkitseisi mitään. He joko jäisivät kokouksesta pois, tai jos sinne tulisivatkin, kääntäisivät helposti kelkkansa ympäri.

Mutta juuri kun tätä asiaa parhaillaan alettiin puuhailla ja valmistaa, sattui seikkoja, jotka joksikuksi ajaksi keskeyttivät koko homman.

Ensinnäkin uhkasi kunnallista hallintoa ja hyvinvointia yhtäkkiä ennen aavistamaton vaara, joka antoi paljon touhua ja pään vaivaa niille, jotka valppaina ja etupäässä yhteisten asiain menoa vartioivat. Ja kun siitä oli parahiksi selvitty, tuli toinen tärkeä juttu, joka syrjäytti kaikki muut siksi kertaa.

Eräänä kauniina aamuna alku heinäkuusta ajaa karahutti lukkari Kukkonen läähöttävällä hevosella Jussilaan, missä talon miehet kaikki parhaillaan olivat koossa alapihalla, pannen isännän oman johdon alla niittokonetta kuntoon. Se oli vedetty talviteloiltaan ulos lähes vuotisen leponsa jälkeen näkemään kesäistä vihannuutta taas ja tekemään siitä loppua. Sitävarten sen kanssa nyt puuhailtiin, asetettiin paikoilleen pyöriä ja aisoja, pyyhkieltiin talvisia pölyjä pois, rasvailtiin ja koeteltiin mitenkä kukin ratas ja vipusin teki tehtävänsä. Terät olivat kirkkaiksi ja pureviksi tahkotut ja irvistelivät niinkuin pedon välkkävät hampaat, odottaen hetkeä milloinka saisivat iskeä heilimöivään heinään.

Tyytyväisellä mielellä katseli Jussila konetta, asettui istuimelle ja antoi miesten nykäistä aisoista eteen ja taa, jolloin pyöräin rallista lähti ratiseva naksutus. Hyvä se oli kone ja huokea vetää, eikä painanut paljon hevosten niskoillekaan, niinkuin ne ovat uusimman malliset koneet, joka vaan niitä ymmärtää ostaa, arveltiin yksimielisesti.

— Eipä ole joka talossa sellaista viikatetta. Ruumiin hiellä saavat vaan heinänsä poikki kalhuta, tuumaili isäntä. — Leikkiä se on meillä heinänteko!

— Eikä ole monellakaan talolla missä tuollaista konetta edes käyttäisi, täydensi Matti.

Samassa kuului nummelta ratasten räikinä ja lukkari laskettaa mäkeä alas Jussilan kujan suuhun, ja samaa vauhtia pihaan. Kaikki kääntyvät katsomaan, että mikä kiire miehellä, kun on hevonen märkä kuin uitettu.

Jussila rientää vastaan ja aavistaa jo pahaa, kun näkee lukkarin naaman tavallista vakavampana.

— No mikä kiire sinulla nyt? kysäsee hän, ennenkuin toinen on astunut rattailta tai edes jumalaa maininnut.

Tulija hyppää maahan niin että lihava leuka vavahtaa, melkein läähöttäen itsekin.

— Nyt on tainnut piru mennä mertaan, sanoo hän matalalla äänellä, tervehtäissään isäntää.

— Mitä on tapahtunut?

— Kummia vallan. Mennäänpä huoneeseen niin kuulet. Seuraava keskustelu syntyi jo portailla:

— Nyt se meidän maisterimme meni, ja luulenpa, että ovat asiat varsin arveluttavalla kannalla. Sitävarten…

— Kuka maisteri? Vuorinenko?

— Sama herra.

— Onko hän kuollut, vai mitä tarkoitat hänen menollaan? tokaisi Jussila, ymmärtämättä mistä oikeastaan oli kysymys.

— Pahemmin vielä. Hän on mennyt maasta pois, ulkomaille. Illalla lähti ja taitaa nyt jo seilata Itämerta. Sitävarten riensin tänne. Millä sen köyhän rotan luulet muulla menneen kuin kunnan rahoilla — ja meijeriyhtiön rahoilla, kun hänen onnettomuudeksi piti vielä nekin hoitoonsa saaman. Jussila ravisti päätään ja vihelsi.

— Hui hai! Eikö kukaan tiennyt hänen aikeistaan?

— Ei kukaan, ennenkun vasta eilen iltapäivällä minä. Niinkun muistat, valittiin minut syksyllä sen hyväisen virkaatekevän viransijaiseksi lautakunnassa. Eilen illalla hän sitten tuli meille, mätkäytti tililaukun pöytään ja sanoi heittävänsä muutamaksi ajaksi minun huostaani koko roskan, koska minut kerran oli viransijaiseksi määrätty. Sanoi itse lähtevänsä syyskesäksi maailman rantoja katselemaan. Renkinsä toi käsikärryillä kassakaapin ja väänsi sen kamarini lattialle.

— Etkö lyönyt vastaan niin äkkipikaista lähtöä?

— Parhaani mukaan. Kysyin oliko hänellä kunnan lupaa, sillä ei hän ilman sitä saisi noin vaan lähteä pyrähtää. Mutta mitä hän? nauroi heittiö vaan vasten naamaani ja näytti röyhkeästi passiaan, sanoen siinä olevan lupakirjaa tarpeeksi. Ja tuskin hän siltä retkeltään enää palaa. Hohhoh! lopetti lukkari sylästen ja päätään raapasten, anna velikulta sikaari suuhuni, en muistanut kiireessä ottaa mukaani ja on pitänyt koko tien tupakan nälkää kärsiä, niin että siihen paikkaan hiukenee.

— Täällä on. Jopa kuuluu kummia. Ja kuinka vähin äänin ja salaperäisesti on veitikka toiminut, että jos passikin oli valmiina!

— Valmiina oli.

— Mutta vähätpä me mokomasta herrasmiehestä, kiitetään päästyämme, kunhan olisi tuonut sinulle kassan kajoomattomana.

— Siinäpä sitä seistään. Toi niin vähän rahaa, että minä siitä sekä hänen kiireellisestä lähdöstään heti aloin epäillä. Siltakassan hän kyllä toi kokonaan, sen kaksituhatta, joka määrättiin talletettavaksi. Pyysi minun sitä tallettamaan, koska ei ollut itse vielä ennättänyt, mutta muissa kassoissa ei sanonut rahoja löytyvän kuin tuiki vähän, eikä meijerikassassa penniäkään.

— No mitähän tuolla oli olevinaan tekoa ulkomaalla, kun ei ole mitään tehnyt omassa maassakaan.

— Mitäkö tekoa? Kyllähän sen heti arvaa. Lähti tietysti asioitaan pakoon, ja sano minun sanoneeni, että sille tielleen hän jää, jollei tuomalla tuoda takaisin. Talo paha on velkana, ei ole joukkoa suremassa, mikä oli mennessä.

Mies, jonka nyt luultiin lähteneen kassojen rahoja ulkomaille tärväämään, oli väliaikainen kunnallislautakunnan esimies. Hän oli aikaisemmin ollut lukutiellä, vaan kun yleisen arvelun mukaan ei ollut kyennyt virkaa itselleen hankkimaan, oli hän hommannut pienen maatilan itselleen kotipitäjässään ja sitä nyt viljeli. Hänet oli suotta aikojaan valittu varaesimieheksi lautakunnassa, joka tietysti on enemmän nimellinen kuin todellinen toimi kunnallisten asiain hoidossa, mutta olikin niinkuin tapaturmassa saanut ottaa vastaan koko lautakunnan johdon, kun vakinainen esimies oli kesken virkaansa kuollut. Lähes vuosikauden oli hän jo sitä virkaa pitänyt, ja hänen virka-ajakseen taas oli varamieheksi valittu lukkari Kukkonen. Sitten oli hänen hommastaan perustettu osuusmeijeri seurakuntaan ja pantu hänet tuon uuden liikkeen rahastonhoitajaksi. Mutta vähävarainen kun oli, ei hän voinut saada kunnan mahtimiesten luottamusta, eikä hän sitä toden teolla koettanutkaan saada kun pysyi monissa asioissa erimielisellä kannalla näiden kanssa.

Ennen vuoden loppua tapahtuvissa uusissa vaaleissa olikin jo päätetty hylätä hänet ja valita joku varakkaampi, luotettavampi mies niin edesvastuun alaiseen toimeen kuin lautakunnan esimiehen virka oli.

Ja haikeasti oli jo moni meijerinkin osakas, etupäässä lukkari Kukkonen, katunut sitä, että sellaisen tyhjän miehen haltuun oli osakerahansa ja meijerin hoidon uskonut.

Kyllähän sieltä aina jonkunlainen hinta tuli maidosta ja tekihän se vuoden lopulla tilit, mutta voittoa ei tullut liikkeestä mitään, vaikka jo kaksi vuotta oli käynnissä ollut. Olisihan sen meijerin voinut perustaa kuka tahansa, päätettiin, tai jokainen käyttää rahansa itse tuottavammin, ettei sitä olisi toisen käytettäväksi antanut. Omaksi hyväkseen hän sen meijerin laittoi, itse hyötyäkseen, osaa hän päältä kyllä koreasti ottaa osan omaan taskuunsa ja siltä tehdä meille selvät tilit. Ja hänen on täytynyt ottaa, koska niin äkkiä oli alkanut taloaan parannella, eikä tiettävää tuloa ole miehellä ollut mitään!

Niin päätti lukkari nytkin katkeralla mielellä.

— Pahoja tekojaan karkuun hän lähti, ennenkuin joutuisi kiinniottoon. Lähti kuin poika, julkisesti vallan, ja koppasi hyvät matkarahat taskuunsa.

— Johan minä sitä sanoin, että siinä pantiin pukki kaalimaan vartijaksi, sanoi Jussila. — Ja mitä ne sellaiset puolitekoiset herrat muutenkaan ymmärtävät kunnan asioista. Ei niitä yliopistoissa opeteta.

— Pyh, mitä ne! sylkäisi lukkari halveksuvasti. — Mutta kuule nyt hyvä veli, tässä on kiireimmän kautta tarkastettava kaikki paperit, tilit ja kassat, ennenkun tuo häpeämätön luistaa käsistämme saavuttamattomiin. Sitävarten riensin tänne ensimmäiseksi. Lähde nyt heti mukaani, minä haetutan varmuuden vuoksi pastorin ja Mikkolan myös.

Ja niin saivat miehet paljon hommaa, paljon pään vaivaa, ja monta kuumaa kesäpäivää siinä hikoiltiin lukkarin luona tarkastellen ja selaillen papereita.

Illalla myöhään saapui Jussila kotiin ja aamulla lähti taas.

Mutta ei löydetty papereista mitään aihetta lähettää vangitsemiskäskyä "karkurin" jälkeen, ja niin sai hän rauhassa kuleksia, missä lie kuleksinut.

Meijerin suhteen pysyttiin sentään yhä epäilevällä kannalla, ja yhteisestä suostumuksesta ottikin lukkari heti paikalla hoitoonsa ja uudestaan tuottavammalle kannalle järjestääkseen koko liikkeen.

Nolostutti tämä juttu tosin tarkastusmiehiä vähän, varsinkin kun siitä oli huhu ennättänyt levitä koko pitäjään, mutta he lohduttivat itseään sillä että olivat täyttäneet velvollisuutensa ja valppaina kuntalaisina panneet yhteisen edun valvonnan omien kiireellisten toimiensa yläpuolelle sillä ainahan on syy pahaa pelätä ja tässäkin oli parempi katsoa kuin katua, sillä eihän niihin kaikkiin poikaviikareihin voinut täydelleen luottaa.

Ja vaikkei johtanutkaan mihinkään sellaisiin tuloksiin kuin oli luultu, oli tuo tarkastus, varsinkin Jussilan mielestä, ollut erittäin tervetullut. Sillä hän alkoi yhä enemmän kaivata julkista toimintaa. Se oli varsinkin maanviljelyskokouksen jälkeen muuttunut hänelle todelliseksi elintarpeeksi.

Kun hän toisena aamuna lähti kotoaan ja Matti ajoi hänelle hevosen porrasten eteen, oli hänestä oikea nautinto nousta rattaille mukavasti istumaan ja sanoa mahtavalla äänen painolla ja kurkkuaan karauttaen, että "pitää tästä taas lähteä niitä kunnan tilejä tutkimaan, koska ne nyt ovat niin sekaisin niiden poikain hoidossa päässeet. Pitäkää vaan, Matti, hyvää komentoa täällä kotitöissä."

Ja ajaessaan kirkolle päin, istuessaan yksinään rattailla hiljaisella nummella, missä ei kukaan vastaantulija aatosta häirinnyt, mietiskeli hän taas niitä monia parannuksia, joita tämän hänen kotiseurakuntansa asiat kaipasivat. Ja niitä ilmestyi hänen terävään huomioonsa uusia yhä, sellaisia, joita eivät uneliaat kuntalaiset olisi osanneet aavistaakaan.

Rivakampaa toimintaa tarvittaisiin kaikkialla, päättää hän. Joka kohta käy nykyään kuin nukkuvan rukous. Muista pitäjistä on yhtenään luettavana lehdissä, kuinka on sellainen tai sellainen parannus pantu toimeen ja ryhdytty mihin uuteen, yleishyödylliseen yritykseen milloinkin.

— Mutta mitä meillä! äännähtää hän melkein kuuluvasti itsekseen. Ei mitään! Ja koko syy on siinä, että tähän asti on ollut huonoja toimitusmiehiä, kovin laimeita. Ei kansa itsestään ryhdy mihinkään. Sitä täytyy pakottaa väkisellä huomaamaan se suoranainen vahinko, minkä se tekee itselleen ja jälkeen tulevilleen laiminlyömällä monet tuiki tärkeät ja ajan vaatimat toimenpiteet.

— Ajan vaatima, miettii hän ja toistaa vielä itsekseen sen sanan. — Ajan vaatima! todellakin mainio sana… muistinkohan vaan käyttää sitä puheessani sinatöörille? En tainnut muistaa, koska tuntuu niinkuin nyt vasta sen syvä merkitys olisi iskenyt mieleeni.

Ja se sana alkaa herkeämättä soida hänen korvissaan ja lopulta on kuin rattaan pyöräkin somerikolla maantiellä narskuttaisi samaa sanaa, kunnes hän kirkonkylää lähestyessään laskee mäkeä alas Ojalan sillalle, jossa pyörä vaikenee ja silloin tällöin vaan loksahtaa epätasaisilla palkeilla, hänen ajaessaan siitä käyttöä ylitse.

— Tämäkin silta huutaa korjausta, ajattelee hän — ei riitä enää korjauskaan, se on tehtävä uusi. Siitä on vallesmannikin jo tehnyt muistutuksia, että se vaatisi uuden kannen, mutta tässä se yhä vaan paikallaan huojuu, ja palkit notkuvat kuin polkuset. Eikä pidä siitäkään kukaan huolta, ennenkun joku humahtaa hevosineen jokeen.

Hän tulee siihen päätökseen, että silta on kiireimmän kautta tehtävä uusi, ja sellainen, ettei sitä tarvitse paikkailla. Kivestä se on tehtävä tai raudasta, niin kestää kautta sukupolvien, ja lastemme lapset vielä kiittävät ja muistelevat sen tekijää. Voipihan siihen kiviseen silta-arkkuun hakata nimet niinkuin on vanhan kirkonkin päätyyn hakattu papin ja rakennusmestarin nimi. Ja koko tuo tie kirkolta Vuorenpäähän, se on levennettävä ja uudestaan laitettava. Mitähän se sinatöörikin ajatteli mokomaa polkua koluuttaessaan! Se on kunnan yhteisesti laitettava sekin, ja minä ne laitatutan, sekä sillan että koko tien, ne ovat laitettavat, jo ensi vuonna.

— Syksyllä ne valitsevat minut lautakunnan esimieheksi, varsinkin nyt kun Vuorinen tämän temppunsa teki. Ja ketä täällä olisi toista valittavaa, jollei juuri lukkaria äänestettäisi, mutta minä hommaan hänelle muita pienempiä tehtäviä. Kokouksen otan tästä tiestä ja sillasta heti, yhdessä kouluasian kanssa.

Ja hän jatkaa yhä mietteitään.

— Tuleehan tuon sillan ja tien laitos tosin maksamaan, sillan varsinkin. Mutta mitä siitä! Kyllä rahaa aina löytyy kun tarvitaan. Kaksituhatta on säästöä siltakassassa, asetetaan tie- ja siltakomitea, ja vaikka lukkari esimieheksi siihen, hänenhän hallussaan ne jo rahat parhaallaan ovat; pääsee niillä hyvään alkuun. Lisää kootaan ylöskannolla. Tiehen saattaa mennä satakunta markkaa manttaalilta, siltaan voidaan ottaa laina, sillä silta tulee kumminkin kalliimmaksi.

Hän sattui kääntämään katseensa pappilaan päin, jossa parhaallaan nostettiin kattotuoleja uuteen päärakennukseen.

— Kas, johan pappilassa aletaan kattoa panna, tuumii hän. — Se työ sentään menee kunnolleen kun saatiin mies toimeen, joka osaa pitää kokouksia ja tukkia vastustajain suut. Niin, yhteinenhän se oli meidän suunnitelmamme pastorin kanssa, mutta olisiko helläluontoisempi mies ollut pappina, niin eipä kohoaisikaan pappilan harja noin mahtavana kylärähjän ylitse näkyviin. On siinä mies, joka ei hevillä hellitä, kun kerran asian ottaa ajaakseen. On häntä kannatettava kaikella mokomin, tottapahan vastavuoron muistaa. Ja muistaa varmaan, sitä en epäilekään…

— Niin, jos nyt menisi tien laitokseen satanen manttaalilta, palaa hän taas äskeisiin mietteihinsä, niin mitä se manttaalimiesten kukkarossa merkitsee! Minulta menisi viisikymmentä, koko ylöskanto tekisi kahdeksan tuhatta ja se olisi ensi vuonna kannettava, jos asian saisi käymään, siis minun ensimmäisenä esimiesvuotenani. Siitä lankeaa minulle vaivoistani neljä prosenttia ylöskantoa, niinkuin määrä on ollut tähänkin saakka. Se tekisi, tekisi, neljä kertaa kahdeksan tekee, jaa, siitä tulisi minulle tasan kolmesataa kaksikymmentä markkaa. Pitääpä alkaa valmistella asiaa jo täällä miesten kanssa.

— Nooh! Hän läimäytti hevostaan ohjanperillä ja käänsi sen maantieltä lukkarin pihatörmälle ylös.

12.

Pahat aavistukset huonosta syyskesästä toteentuivat. Loppupuoli heinäaikaa muuttui tavattoman sateiseksi. Toinen aamu koitti yhtä harmaana kuin toinenkin, yötä päivää tuhuutti kylmähköä vihmaa ja toisinaan tuli vettä oikein kuuropäissä, varsinkin öillä. Hallan vaaraa ei ollut, siitä edes sai olla huoletta niin kauvan kun sadetta kesti, mutta yö alkoi pidetä ja märkyyttä tuli liiaksi. Kenellä vielä oli heinää ulkona, se ruoissa markani. Eivätkä tuleentuneet viljat.

Hyvinä kesinä hankittiin tavallisesti jo Leenan päivistä rukiin leikkuulle, mutta nyt värjötti vielä pehmeä jyvän alku kylmissään vetisen tähkänsä sisässä, maahan painuneen oljen päässä, jonka sadevesi oli roiskinut peltomullasta harmaaksi.

Ja sade jatkui yhä ja äityi vaan, huolimatta siitä, että maanmiehet kävelivät alakuloisina katselemassa vainioitaan ja mätiä heinärukojaan, toivoen hartaasti, että se jo lakkaisi. Mutta sillä ei tuntunut olevan aijettakaan lakata. Joskus se kyllä härnäili ihmiset kiposen kiirein huoneelta ulos, toivossa päästä töihin käsiksi, kun taivas hetkeksi seestyi ja aurinko pilkisti vilaukselta näkyviin, mutta samassa pudotti jo joku poistuva pilven häntä kohahtavan vesisuihkun alas ja uusia pilviä nousi toisaalta taas peitteeksi auringon eteen, joka tuskin oli ennättänyt saada komean taivaankaaren näkyviin. Silloin ei muuta kuin juosta märkänä pirttiin takaisin, ja vanhat ihmiset päättelivät, että kun noin henkäillen sataa, niin kyllä sitä silloin riittää.

Rukiin hinta kohosi yhä ja oli kohonnut ulkomaillakin. Viljakauppiaat ja ne kellä oli vanhaa säästöä tekivät mainioita kauppoja. Moni varakkaampi isäntä, niiden joukossa Jussilakin, hykerteli mielihyvästä käsiään astellessaan aitan avain kourassa, takin kaulus pystyssä ja niska jysässä märkää pihapolkua huoneeseensa, aprikoiden olisiko vielä paljonkin myötävää laarissa. Ja se temppu uudistui joka päivä ja kartutti yhä kolikoita entisten lisäksi.

Sillä ani harvoilla oli myödä. Useimmat ostivat. Ja tämä meni vielä parhaasta päästä leiväksi, sillä harva ajatteli vielä siementä. Toivo asuu sitkeästi ihmisessä, ja niinpä nytkin toivottiin päivästä päivään uutisen tuleentuvan kylvöajaksi.

Vaan sitä se ei tehnyt ja silloin alkoi asia jo todellakin näyttää arveluttavalta, ja monelle tuli hätä.

Kunnassa löytyi kyllä vanhoja, jo monena sadesyksynäkin kylvöä tehneitä miehiä, jotka eivät tilaa pitäneet ollenkaan toivottomana, vaan arvelivat levollisina, että "sitä on peltoon pantava, mitä pellosta saadaan". — Se oli vanhain tapa, sanoivat he, ja onhan usein nähty keyrirukiinkin puhaltavan olkea kuin korentoa ja terää kuin kissan häntää. Toista on jos halla panisi, mutta eihän siitä nyt ole pelkoa. Odotetaan vaan.

Mutta Jussila ja muut kunnanmiehet eivät kuulleet sellaista puhetta. Tässä oli todellinen vaara tulossa ja tässä oli riennettävä apuun niiden, jotka sen oivalsivat. Ja niinhän kehotti jo senaattorikin kesäisessä kokouksessa, että toimikoot kunnat itse yhteisin voimin, kun he silloin jo olivat huomanneet, että siemenen puute oli tulossa. Nyt heidän oli pontevasti ja kiireellä toimittava, nyt heidän oli yhteisesti hankittava viljaa muualta, sillä vaara oli todella jo ihan kynnyksellä, näkihän sen. Heidän oli terävänäköisimpinä annettava sille potku ulos.

Siinä oli Jussilalla taas uusi toiminta-ala, ihan etsimättä, kuin käteen pistetty, ja muut asiat saivat hetkeksi jäädä tuonnemmaksi. Ja hän oli varma siitä, että sinatöörikin on hyvillään, kun kuulee, että hänen puheensa on otettu onkeen, että on edes yksi kunta, missä osataan tulla omin neuvoin toimeen, sillä tietysti ne useimmat taas käyvät hallituksen kimppuun niin kuin ennenkin katovuosina.

Kaikkein kernaimmin tosin olisi kunnanmiehistä jokainen auttanut yhteistä puutetta myömällä omaa viljaansa ja siten auttanut hädästä lähimmäisensä, pistänyt rahat omaan taskuunsa, ettei niitä olisi tarvinnut kunnasta ulos muiden hyväksi antaa, mutta minkä sille teki, että oma vilja loppui. Nyt oli toisella tavalla torjuttava vaara niiden päältä, ketä se uhkasi, koska he itse eivät ymmärtäneet tikkua ristiin panna asiansa eteen, odottelivat vaan peltojensa tuleentumista.

Ennen Jussilaa oli kumminkin jo Mikkola ollut toimessa, vaikka olikin hidas käänteissään. Hän oli ikänsä kaiken jyväkauppoja hierustellut, ja oli hänellä nytkin ollut ennen ostettua halpaa viljaa paljon, vaan se oli kaikki mennyt kaupaksi korkeasta hinnasta kuin kuumille kiville. Se oli loppunut viimeiseen jyvään ja läjittäin oli kertynyt seteleitä ja kovaa hopeata hänen rahalippaaseensa, jonka sisältöä hän tavantakaa penkoi, käänteli ja laski, mielissään hyvistä kaupoistaan.

Jyvän hakijoita tuli hänen luokseen yhä ja hänen täytyi mielikarvaudella palauttaa ne tyhjinä takaisin. Siitä alkoi hän hautoa uusia tuumia, mutta ei virkkanut kellekään niistä mitään. Istuskeli vaan silmät kyynyllään, torkkuvan näköisenä kamarissaan, kuunnellen sateen herkeämätöntä lotinaa räystäältä niinkuin rauhoittavaa soittoa, ja aina välillä kääntäen rahaläjää lippaassaan, mietiskellen ja laskien, miten paljon se lisääntyisi, jos sen uudestaan rohkenisi panna liikkeelle.

Mutta hän ei rohkene tehdä sitä, kun ei tiedä, tuleentuvatko omat laihot, vai ei. Hän on kuitenkin jo kysellyt viljaa entisiltä liiketuttaviltaan, ja hieronut jo hiukan kauppojakin, mutta pelkää näin epävarmoina aikoina ruveta yksin suurempiin yrityksiin. Ja toisaalta viehättää häntä kuitenkin kauppainto. Olisi häpeä, ja ehkä vahinkokin hänen vastaiselle liikkeelleen, jollei hän kauppa-alallaan saisi tavalla tai toisella toimia. Hänen luottonsa vähenisi, ellei hän nyt saisi jyväkauppaa toimeen, kun on suuria summia kysellyt. Ja se on saatava toimeen, vaikkei siitä sitten tulisikaan voittoa mitään. Hän hankkii yhtiömiehiä, tulkoonpa sitten vaikka tappiota, vähemmän tulee päätä kohti, kun on useampia yhdessä, päättää hän.

Silloin muistaa hänkin senaattorin kehotuksen, jonka oli kesällä Jussilassa kuullut, ja nyt valkenee asia hänelle kerrassaan.

Hän ajaa seuraavana pyhäaamuna lukkarin luo ja on pannut pikaviestin Jussilalle, että hänkin saapuisi sinne. Tämä tuleekin heti Mikkolan jälestä lukkarille ja ottaa saman asian puheeksi, josta toiset jo hetkisen ovat kahteen kynteen keskustelleet.

Hän mainitsee ensin Mikkolalle aikoneensa piakkoin ottaa kokouksen Vuorenpään koulusta ja parista muusta "ajan vaatimasta" ja tuiki tarpeellisesta parannustoimesta, nimittäin Ojalan sillasta ja heidän kylän tiestä, mutta että ne asiat täytyy lykätä vakinaiseen kokoukseen syyskuulla, koska nyt on paljon kiireellisempi seikka kysymyksessä, nimittäin siemenrukiin hankinta, joka tällä hetkellä vaatii heidän tarmonsa ja valppautensa kokonaan.

Mikkolan suu on ollut aukeamassa jo siitä saakka kun Jussila tuli huoneeseen, mutta toisen puhe on sen pitänyt puolivireessä, päästämättä laukeamaan, vaikka hänen silmistään kyllä on kiilunut unelias tyytyväisyys, kun hän on huomannut Jussilallakin jo olevan asian koko tärkeyden selvillä.

Hän odottaa vaan hetkeä, milloinka tämä hengähtäisi puheessaan.

— Sitä siementä niin! Sitä on nyt välttämättä ja heti paikalla kunnan yhteisillä varoilla ostettava, sanoo hän silloin jyrkän päättävästi.

— Niinkö velikin luulee?

— Niin, vastaa Mikkola kireästi. — Muu ei auta nyt. Ihmispahat eivät saa mistään siementä ja kylvö jää tekemättä. Mitä tulevana vuonna syödään, kun makasiinikin on melkein tyhjä.

— Itsepä sen viime vuonna tyhjensit, naurahtaa Jussila leikillisesti.

— Niin kyllä teinkin, mutta teinhän minä korkeimman tarjouksen, olihan se rehellinen kauppa. Ja mistä sitä olisi kunta silloin rahaa saanut! Minulta sai, ja uljaana kohoaa nyt pappilan rakennus. Ei ole tarvinnut lainoja ottaa.

— Eipä olekaan, ja veli teki hyvät kaupat, vaan eihän se kuulu tähän asiaan mitään, tuumii Jussila.

— Nyt on tietysti hankittava uutta tilalle, kun vanhaa ei ole, mutta kenenkä luulette täällä huolta pitävän tällaisista asioista? lisää hän mahtavasti. — Vastustavatpa vielä koko tointa kun siitä kokouksen otamme ja koetamme heidän parastaan valvoa, saattepa nähdä sen.

— Mutta siinä ei auta nyt vastustaminen, päättää Mikkola. Jos niin sokeita kuntalaisten joukossa löytyy, ja ne voiton saisivat, niin ostamme omalla uhallamme, omaksi voitoksi tai tappioksemme. Suostutteko siihen?

Toiset suostuvat empimättä tämän jalon asian innostuttamina, jossa näkevien oli sokeita talutettava, ja päättävät Mikkolan kehotuksesta tilata rukiita jo etukäteen, koska ei ole enää aikaa siekailla.

— Minulla olisi rukiita tiedossani kohtuuhinnasta, jatkaa Mikkola matalalla, salavihkaisella äänellä. — Ja kuusisataa hehtoa niitä ainakin pitää ottaa. Ei vähemmästä puhettakaan näin suureen kuntaan.

— Niin, sanoo lukkari, — kyllä minä otan ne Mikkolan kanssa hankkiakseni kunnan laskuun ja myydään ne sitten tietysti ostohintaan. Sen verran vaan päälle, että me saamme vaivamme korvatuiksi.

— Tietysti, vakuuttaa Jussila. Te annatte vaan laskun vaivoistanne ja matkoistanne.

— Olisinhan minä voinut yrittää yksinänikin tätä, tehdä siitä ahväärin, sanoo Mikkola lopuksi, mutta siitä olisi tullut liian paljon vaivaa minulle yksityisesti, enkä olisi tahtonut näin kalliina aikana suuria voittojakaan ihmisparoilta ottaa. Ja kuka tiesi, ehkei ne yksityisen kädestä olisi menneet niin hyvästi kaupaksikaan. Varmempaahan on, että kunta rahoillaan välittää koko kaupan.

— Mutta jollei menisikään kuutta sataa hehtoa kaupaksi, niin mitä teemme lopuilla? arvelee Jussila. Eiköhän pitäisi etukäteen kysellä paljonko kukin tarvitsee.

— Niitä tarvitaan kuusisataa, inttää Mikkola. — Mihin luulet vähemmän riittävän? Tee kuulutus vaan, ensi pyhäksi kokous. Ja voithan siihen lisätä, että tulkoot silloin ilmoittamaan kaikki, jotka ovat tarpeessa. Ensi pyhäksi kokous, sillä tässä on kiire.

Ja he lähtivät miehissä kirkkoon, ja astuivat arvokkaasti kansan lävitse, joka ei aavistanut mitään siitä erinomaisesta huolenpidosta, joka näiden miesten mielissä oli heitä kohtaan herännyt ja tällä hetkellä tehnyt koko heidän ulkonaisen ryhtinsäkin tavallista vakavammaksi, kun he kaikin astuivat sakaristoon ilmoittamaan vielä papillekin ennen kirkonmenoa tästä tärkeästä toimenpiteestä.

Hän sitten, rukoiltuaan maan kasvullisuudelle tarpeellista ilmaa ja tultuaan kuulutuksiin, teroitti erityisesti seurakunnan mieleen sitä koettelemusta, joka on meidän päällemme ylhäältä pantu meidän synteimme tähden tämän liiallisen sateen muodossa, joka nykyään uhkaa koko vuodentuloa.

— Mutta, lisäsi hän, — ettei tämä vitsaus tulisi liian suureksi ja ulottaisi turmelevaa vaikutustaan vielä tulevaankin vuoteen, on Herra valaissut muutamain kuntalaisten mielen huomaamaan vaaran suuruuden ja lähimmäistensä tarpeen, ja sitten hän luki kuulutuksen tulevana sunnuntaina pidettävästä kunnankokouksesta.

Mutta silloin törmäsi jyryytti jo suurin osa kansaa kirkosta ulos, niin kuin tavallista kuuluutusten aikana — ja harva sai siitä mitään tolkkua.

Eipä tullutkaan kokoukseen kunnan tuvalle seuraavana pyhänä kuin ani harvoja pitäjän isäntämiehiä ja joitakuita leivän puutteessa olevia mökkiläisiä, jotka olivat ymmärtäneet kuulutuksen siten, että heille ostettaisiin kunnan yhteisillä varoilla viljaa.

Useimmat ukot ovat kirkosta astelleet vaan suoraan hevostensa luo aitovierille ja lähteneet kotiinsa. Joku on kyllä arvellut toisille, että "pitäisiköhän oikein mennä kuulemaan mikä niillä on meininki kunnanmiehillä, kun nyt siemenrukiin ostoa kuuluvat hommaavan ja viime syyssä möivät oman makasiinin säästöt puoleen nykyisistä hinnoista jonninjoutaviin tarpeihin?"

Mutta kun toiset taas ovat päätelleet, että "mitä turhista toimista, odotetaan omaa uutista vaan", niin ei ole viitsitty mennä kurkistamaan koko ruiskokoukseen. On päätetty vaan, että "eiväthän toki niin hulluja ole, että meille pyytämättämme viljaa ostavat".

Jussila istuu pöytänsä takana kirjat levällään, katsellen ikkunasta ulos, että eikö niitä kuulukaan tarvitsevia tämän enempää.

Vaan niitä ei kuulu.

— Senkö verran ne omaa etuaan ymmärtävät, päättää hän, kun on tarpeekseen odottanut.

— Olisivat nyt tulleet edes vastustamaan niin kuin aina muulloinkin, kun heidän etuaan on koetettu valvoa, naurahtaa hän lukkariin kääntyen.

— Aletaan kokous vaan, onhan se laillisesti ilmoitettu, päättää lukkari.

Jussila lukee kovalla äänellä viime sunnuntaisen kuulutuksen tästä kokouksesta, jota asian kiireellisyyden vuoksi ei ole ennätetty kahdesti julkaista, ja lausuu loppuun päästyään erityisellä painolla alla olevan nimensä.

— Sellainen on selvä kuulutus, sanoo hän. — Onko kellään mitään lausuttavaa siihen?

— Tarvinneeko tällaista kokousta pitää ollenkaan, epäilee muuan miehistä, Paukolan isäntä. — Ennättää sitä siementä vielä omastakin pellostaan saamaan.

— Mitä me kunnan rahoilla viljaa ostamaan, ellei menisikään kaupaksi. Kyllä Paukola on oikeassa, arvelee eräs toinen kokoukseen saapuneista. — Ja kuinka sitä tietää mennä ostamaan, kun ei ole kukaan pyytänytkään.

— No tännehän on juuri kehotettu saapumaan kaikkia, jotka ovat siemenen tarpeessa. Syyttäkööt itseään kun eivät ole tulleet, päättää Jussila.

— Mutta ehkeivät ne tarvitsekaan.

— Tarvitsevat kylläkin.

— Onhan täällä muutamia. Paljonko luulette tarvitsevanne te? kysyy lukkari.

— En jyvääkään minä, vastaa Paukola, — kylvän omilla.

— Onko vanhoja säästössä vielä? kysyy Jussila.

— Ei ole, mutta uusia tulee kun ennättää.

— Sitte on sama vaikka kylvätte hiekkaa peltoonne, naurahtaa Jussila, ja samaa mieltä ovat lukkari ja Mikkolakin.

— Omahan se on asiani.

— Eikö nämä toiset miehet ole tarpeessa? kysäsee Mikkola hiukan hämmentyneen näköisenä.

— Eipä tiedä. Voisihan tuota vähän ottaa, kun tietäisi hyviä saavansa.

— Hyviä tulee. Parasta Waasan ruista, raskasta ja itävää, menneen vuoden satoa, vastaa Mikkola tavallista kiireemmin.

— Merkitse Kukkonen paperille sinä, paljonko nämä miehet ottaisivat, komentaa Jussila.

Lukkari tekee työtä käskettyä, mutta paljonko ne muutamat miehet tarvitsevat!

— Ei oteta ollenkaan, iskee Paukola vastaan.

— Mutta otetaan, väittää Mikkola. Kuusisataa hehtoa otetaan, minä tiedän että se määrä makeasti tarvitaan.

— Mitä hullua te tuumaatte? Eihän tässä ole pyytäjiä kuin muutamaan hehtoon, ja te kuutta sataa…

— Kyllä ne vielä ovat tarpeen, ennen kuin kylvö on tehty. Hätäpä taitaisi tulla monelle, ellei nyt otettaisi, päättelee Jussila miehineen.

Paukola ja pari muuta miestä lyövät yhä ankarasti vastaan, mutta he ovat vähemmistönä, ja rukiita päätetään ottaa kunnan laskuun kuusisataa hehtolia "yksimielisesti", niin kuin Jussila kirjoittaa pöytäkirjaan. Mikkola ja lukkari valtuutetaan hankkimaan ne kiireimmän kautta.

Pöytäkirja on lyhyt ja selvä ja Jussila lukee sen hätäisesti lävitse.

— Tämä on kiireellisyyden vuoksi allekirjoitettava tässä samassa tilaisuudessa, sanoo hän.

— Jassoo, että Mikkola ja kanttori saavat siis kunnalta vallan ostaa ja kunta vaan menee niinkuin takuuseen heille. Jaaha, se onkin vallan eri asia! puhukselee hiljalleen Paukola, joka on jollain tavoin väärin ymmärtänyt pöytäkirjan ja niukan nolostuneena luulee käsittäneensä väärin koko asian alusta pitäen.

— No, ovathan ne kunnan varakkaimpia miehiä, kuiskaa hän toisiin kääntyen. Johan minä aattelinkin, että mitä se sellainen homma. Kun ostavat niin ostakoot, tottapa asiansa tietävät! Tottapa tietävät, sano!

— Niin, sellainen nyt on päätös kuin kuulitte, sanoo Jussila. — Pankaapa, Paukola, tuohon puumerkkinne, kehottaa hän Paukolaa.

— Kyllähän minä sitten puumerkkini, mihinkä kohti se tähän piirretään?

— Tuohon! osoittaa Jussila.

— Kyllähän minä sitten, sano! myönnyttelee Paukola, joka ei oikein näy ymmärtävän mitä sana "valtuuttaa" merkitsee.

— Mutta kyllä he siinä kaupassa häviävät, takkiinsa saavat kuin saavatkin, sillä mihinkä se sellainen jyväin paljous kauppansa tekee, naurahtelee hän sivummalle tultuaan. — Vaan onhan se heidän oma asiansa, kutenma jo sanoin, ja ovatpa tainneet aikoinaan voittaakin.

Mutta Mikkola mutistelee suutaan ja hykertelee käsiään, astuessaan valtakirja taskussa lukkarin kanssa kunnanhuoneen pihalle.

— Milloinkahan arvaisitte saavan sitä siementä? Pitäisi kohdakkoin aloitella kylvöä, kysäsee pihalla eräs niistä, jotka ovat ilmoittaneet ottavansa.

— Hm! Tuotanoin, niitä olisi alku siellä meillä nyt jo, vastaa Mikkola matalalla äänellä, aivan kuin olisi tahtonut peitellä asiaa.

Ja kun kysyjä katselee häneen kummastuneen näköisenä, lisää hän selitykseksi, että he kiireellisen tarpeen vuoksi hankkivat niitä osan jo etukäteen.

Vallan vähän meni näitä kunnan rukiita kaupaksi, sillä ne olivat äärettömän kalliita, roskaisia, ja suureksi osaksi huonosti itäviäkin. Mitä lienee ollut Itämeren takaista, tuulikuivaa kesäruista.

Mutta useimmat odottivat oman peltonsa tuleentumista ja kylvivät siitä saamallaan, huolimatta myöhäisestä ajasta. Ne olivat enimmäkseen juurevia, kokeneita ukkoja ne, jotka eivät ensi hopussa hätääntyneet, vaan luottivat vanhoihin kokemuksiinsa, antaen niiden parhaansa mukaan intoilla ja touhuta, jotka jo luulivat koko maan menestyksen olevan vaarassa.

Ja siihen jäivät Jussila ja kumppanit jyvineen ötköttämään. Niitä oli Mikkolan ja lukkarin aitat täynnä, ettei ollut mihin omia panna.

Mutta olihan heillä selvä paperi taskussa, virheetön ja luja. Olihan heillä laillisen kunnankokouksen kumoamaton päätös. Jyvät olivat kunnan, tallettakoon omansa. Puhdas oli heidän tuntonsa, sillä olivathan he parastaan koettaneet ihmisten hädän lieventämiseksi, ja oliko se heidän syynsä, etteivät nämä tarjottua apua ottaneet, vaan enemmin saattoivat itselleen tulevaksi vuodeksi kadon.

Niin päättelivät he ja ajattivat rukiit pitemmittä mutkitta kunnan makasiiniin, romahuttivat siellä laariin vaan, ja kyllä sinne mahtui, kun ei ollut entistä tiellä. Ja sinne ne jäivät, eikä suuri osa kuntalaisista tiennyt ollenkaan, että he nyt olivat niin rikkaita viljasta.

13.

Tällaiset olivat ne kaksi välinäytöstä, jotka kesän kuluessa olivat kunnallisten asiain jokapäiväisen menon oheen sattuneet. Varsinkin jälkimmäisestä olivat Jussila ja hänen miehensä erittäin hyvillään, kun olivat edes yhdessä asiassa ilman suurempaa vastustusta saaneet tahtonsa perille.

Erittäinkin Mikkolan huulilla asui koko syyskauden muhoileva, hiljainen tyytyväisyys. Hän oli saanut olla välittäjänä näin mainiossa kaupassa, tehnyt sen niin kuin omissa nimissään vallan, ja maksanut puhtaasti, käteisellä rahalla. Eikö siitä ollut hänelle suuri hyöty vastaisten kauppojen varalle! Nimi kelpaa paperiin mihin tahansa, luotto on kohonnut aika askelen!

Vaan tämän asian onnistumisesta olisi sen toimeenpanijain oikeastaan tullut kiittää etupäässä sen pikaista toimeenpanoa ja harvinaista laatua.

Vakinaisessa kuntakokouksessa syyskuulla tulee toisellaisia asioita esille. Ne tunnetaan ja ne ovat kirkossa julaistavat jo kolmea viikkoa ennen. Ja siksipä onkin Jussila ja hänen kannattajansa olleet pyrynä liikkeessä, sillä asioita on paljon nyt ja kaikki ne ovat tähän samaan kokoukseen lykkäytyneet.

Paitsi kunnallisia vaaleja, sattuu tähän samaan kokoukseen vielä sellainenkin merkkitapaus, että siinä valitaan valtiopäivämiehen valitsijat, niinkuin edustuslaitoksemme mutkikas kokoonpano meillä joka kolmas vuosi vaatii. Ja siinä on seikka, joka kaiken muun ohessa on alkanut pyöriä Jussilan päässä ja täyttää hänen aivokamarinsa miltei kokonaan.

Hän tietää, että on syntynyt eri mieliä entisen edusmiehen suhteen, joka on talonpoikain mielestä liian suurellisella käytöksellään hiukan asiaansa pilannut. Hän tietää ja sisimmässään myöskin tuntee olevansa ainoa omassa kunnassaan, joka jo on kyllin kypsynyt ja täysin pätevä edustamaan koko tuomiokuntaa.

— Saadapa vaan oman pitäjän äänet kaikki, niin ei muuta tarvitsisikaan, ajattelee hän.

Hän tuntee äänisuhteet, kun on itsekin ollut valitsemassa kerran. Kahdeksan ääntä on omalla kunnalla, naapureilla vaan seitsemän, ja kumminkin on naapurikunta aina saanut oman miehensä säätyyn istumaan, se kun on päässyt ylhäisten tuttavuuteen ja ne hänet aina ovat sanomalehdissä ehdokkaaksi asettaneet ja siten heidänkin kunnan ääniä viekoitelleet. Jo se on häpeä, ettei heidän suuremmassa seurakunnassa olisi miestä! Mutta annahan olla, päättää hän rohkeana, ja alkaa laskea miehiä. Mikkola, kanttori, Isonen, siinä kohta kolme, joista voi olla varma. Ja Perttula sitten, joka vastikään talonsa hänelle intekkiin pani. Oo, kyllä niitä karttuu miehiä, kunhan vaan se Kartano väkäleuka ei kääntäisi päitä. On tässä todellakin asia, jonka eteen kannattaa jotain uhrata, uhrata kaikki, päättelee hän itsekseen.

— Ja pastori, häneen on turvauttava myös, vaikkei hän itse äänestämään kelpaakaan.

Lautakunnan esimiehyys, jonka hän varmaakin varmemmasti tietää saavansa, on Jussilan mielestä pikku seikka tämän toisen asian rinnalla, ja pieniä ne oikeastaan ovat kaikki muutkin hommat, mutta toimia täytyy siltä niissäkin, ja kiivaammin juuri tällä hetkellä kuin milloinkaan, että maine leviäisi, että tulisi kuuluksi kunnallisten asiain innokkaana ja kokeneena ajajana, niinkuin hän aina on nähnyt valtiopäivämiesehdokkaista mainittavan sanomissa. Jota enemmän kokouspäivä lähenee, sitä korkeammalle nousee innostus. Ajetaan kylästä kylään, rasvataan rattaan pyöriä, eikä säästetä hevosia. Ja sitä ei katsota olisiko aikaa tai ei, asiat ovat siksi tärkeitä, että omat toimet siinä saavat syrjäytyä. Kun tiedetään, että kuka tahansa, kellä vaan niin paljon ääniä olisi, saa joko itse puolestaan tai valtakirjoilla äänestää kuudennen osan koko kokouksen äänimäärästä, niin koetetaan etupäässä saada valtakirjoja suuriäänisiltä. "Meidän täytyy akiteerata", on Jussila sanonut, kun on pidetty pientä suljettua neuvottelua siinä parisen viikkoa ennen varsinaista kokousta. Minun ei sovi itseni äänestää, on hän sanonut, mutta jos teistä neljäkin miestä voisi kokouksessa lyödä kuudennen osan pöytään kukin, niin hätääkö silloin. Ja Mikkolahan äänestää jo omastakin puolestaan viidelläkymmenellä, eikä sinne toki koko kunta äänestämään saavu.

Niin on päätetty ja kylillä ajaessa tähän tapaan asiaa isäntäin kanssa aloiteltu:

— Mitä te sinne kokoukseen suotta, ei siellä hyvinkään tärkeitä asioita tule kysymykseen, ja mitä sinne joka mies näin kiireisellä ajalla. Satuin tästä kulkemaan ohitse muilla asioilla, niin poikkesin taloon. Niin, niinhän se juuri on kuin isäntäkin sanoo, näin riihen kuivuun aikana, mutta kun se nyt kokous on lain mukaan syyskuulla pidettävä, ja ainahan tuota on maamiehellä kiirettä, aina sitä on. Niin niin! No Jussilahan se hommaa koulua Vuorenpäähän, se siellä pääasia tulevassa kokouksessa onkin. Mitähän tuon kanssa tehtänee? Jaa, vai niin, isäntä tuumi. — No, onhan sekin totta, onhan niitä menoja nykyaikana, mutta tulee se vielä aika, että ruunu panee pakosta rakentamaan ja jos sattuu silloin kalliimmat ajat, niin. Jaa, jaa, onhan se sitäkin, mutta pitäähän meidän toki jälkeläistemmekin etua katsoa, varsinkin kun Jussila vielä on luvannut ilmaisen maan ja viisikymmentä hirttä, jos heti riidatta rakennetaan.

— Vai on luvannut, tuumii puhuteltu.

— Luvannut on, ja se on iso apu jo sekin. Ei siitä suurtakaan kulua kunnalle tule. Jollette viitsi sinne itse lähteä, niin pistetään tässä valtakirja. Mitäs isäntä suotta tuollaista pikku asiaa saivartelee, varojahan teillä on kyllä.

— Eipä liikoja, ei liikoja yhtään. Nipin napin oma tarve. Vaan enhän minä sinne taida viitsiä ajaa, tehkööt kunnanmiehet mitä tahtovat. Eikä tässä olisi aikaakaan, kun on tuo riihen kuivuu. Kuinka teillä rukiita karttuu?

— Huononpuoleisesti, ja imeltyä tahtovat riihessä.

— Leikkasitte liian aikaiseen, tai ehkä huonosti kuivaatte. Ei meillä imelly. Niillä kylvinkin, ja hyvästi iti.

— Vai hyvin iti, hm! Kunhan vaan ehtii tarpeeksi orastua, hm!

— Kyllä ehtii, vaikka vielä nytkin kylväisin. Turhaa hölyä kuuluivat pitäneen.

— No eiköhän tehdä sentään valtakirjaa, minä kun kumminkin menen muissakin asioissa silloin kirkolle ja kokoukseen, niin äänestäisin isännänkin puolesta.

— Niin, mitä tuo nyt olisi. Hyvää viljaa siitä tulee lopultakin tänä vuonna, mutta on tarkasti kuivattava niinkuinma sen sanoin. Minä en usko muille riihiäni, itse lämmitän.

Ja isäntä, jonka ajatus askartelee kokonaan riihessä, alkaa jo tulla levottomaksi, kun vieras viivyttelee eikä näytä lähtöä hankkivankaan, istuu vaan niin kuin ei olisi kiireen kierää. Ja hänen pitäisi nytkin juuri lähteä ahdosta kohentelemaan ja heittämään pölkkyä uuniin. Hän on juuri vähää ennen vieraan tuloa saanut valmiiksi uuden, suippokärkisen seipään, jonka oikein höylällä on silitellyt, että hyvästi menisi hikisten sitomien väliin. Sillä hän aikoo työntää reikiä ahdokseen ja valuttaa hikilöylyä alas, aivan jo syyhytti kämmentä päästä koettamaan sitä, vaan eihän tuolta toiselta päässyt.

— No pistetään nyt valtakirja, hokee toinen. Tai minulla onkin täällä valmis taskussani, pistätte puumerkkinne vaan.

— Vai jo aivan valmis. Mikä teillä sellainen hätä sen asian kanssa? Kuinka tiesitte minun varalleni jo valmiiksi tehdä? Mutta eihän tässä ole kirjoitusverstaitakaan, kun en minä niitä ole tottunut pitelemään.

— On minulla mukanani, aina ne ovat taskussani, kun niitä yhtenään tarvitsen. No niin, tässä menee sitten kaikki muutkin asiat, mitä siellä tulee kysymykseen. Ne toiset eivät ole juuri suuren arvoisia.

— Päätetäänkö siellä muistakin asioista? Kyllähän olin kirkossa minäkin viime pyhänä, mutta eihän vanha mies niistä kaikista saa tolkkua.

— Onhan se patistanut kuvernööri sakon uhalla korjaamaan Ojalan siltaa ja samalla korjattaisiin hiukan Vuorenpään kylätietäkin. Sitten valitaan siellä taas kunnanmiehiä entisten tilalle, joiden määrävuodet nyt loppuvat.

— Mikseikä vanhat kelpaa, kun niitä yhä uusitaan?

— Lakipa määrää aina uudet vaalit, vaan ei niissä siltä tarvitse miestä muuttaa.

— Vai on siinäkin laki.

— On, ja kova. Ja sitten määrätään siellä valtiopäivämiehen valitsijat.

— Vai jo nekin taas ovat tulossa. Vaan mitäpä minä vanha mies tuosta välitän ken siellä istuu. Tottapahan viisaammat tietävät kenen asettavat. Josma häntä nyt sitten vedän puumerkkini.

— Mutta ei huoli isäntä puhua, että minulle valtakirjan annoitte, siitä tulisi vaan turhia, ennenaikaisia löpinöitä.

Vetämällä puumerkkinsä valtakirjaan toisen osoittamaan paikkaan, sai ukko vieraan lähtemään, ja oli hyvillään kovin, että vihdoinkin pääsi kohentelemaan ahdostaan riihessä, joka hänestä sillä hetkellä oli paljoa tärkeämpi asia kuin mitkään koulut tai valtiopäivät.

* * * * *

Kun kokouksessa sitten kaikki valtakirjat vedetään esiin, päättyvät kysymykset, ankarasta vastarinnasta huolimatta aivan niin kuin oli aijottukin.

Koulua päätetään ruveta paikalla rakentamaan Vuorenpäähän, ja siihen valitaan eri toimikunta, Jussila esimiehenä. Kylätie Vuorenpäästä kirkolle päätetään levittää ja panna koko kunnan yhteiseen tiejakoon, ja senkin toimen valvominen uskotaan Jussilan huostaan. Mutta Ojalan siltaa varten asetetaan ihan eri komitea, lukkari päämiehenä, ottamaan heti ensi tilassa selkoa siitä, eikö olisi parasta rakentaa siltaa kokonaan raudasta ja kivestä, ja sitten laatimaan siitä kustannuslaskua.

Kaikki vaalit käyvät myöskin toivomuksen mukaan.

Jussila on tullut valituksi kunnallislautakunnan esimieheksi, jonka palkkaa hänen omasta esityksestään on melkoisesti ylennetty. Ja valtiopäivämiehen valitsijoiksi on tullut juuri samat miehet, joita hän oli tarkoittanutkin.

Hän on ylen tyytyväinen kokouksen tuloksiin, huolimatta siitä, että pääluvultaan suurin osa kokouksessa olijoita, Kartanon ukko etupäässä, on vaatinut pöytäkirjan otetta ja luvannut valittaa kuvernööriin, koska tällä tavalla muka karttuu yhtäaikaa aivan liikoja ja tarpeettomia rasituksia kunnalle.

Moni katuu jo, että on puumerkkinsä antanut, ja aavistaa pahaa, kuultuaan kokouksen päätökset, mutta ei sovi enää valittajiinkaan yhtyä.

Eikä siinä valitus mitään auttanutkaan, sillä kuvernööri vahvisti kokouksen päätökset, ja jo ennen rekikelin tuloa aletaan tulisella kiireellä rakentaa koulua, sillä sen pitää välttämättä olla ensi kesään valmiin, niin on päätetty.

Ja Jussila riennättää työtä.

Hänet on vastikään nähty antavan ohjeitaan koulun perustuksen laskijoille ja osoittelevan kepillään mihin mikin kivi parhaiten soveltuu — ja melkein samalla hetkellä ajaa hän jo taas, pyylevänä kiessirattaillaan istuen aika vauhtia nummelle, mistä tien laittajain panokset paukahtelevat häntä vastaan niin kuin kunnialaukaukset, kun he siellä särkevät kiviä maantien sivusta pois.

Siihen hän seisattaa hetkeksi ja antaa rattailla istuen ja hevostaan pidätellen työnjohtajalle ohjeita, mutta kohta ei hänestä taas nähdä muuta kuin leveä selkä matkan päässä ja sivulle pöllähtelevä sikaarin savu, kun hän jatkaa matkaansa ja katoo ensimmäisen tienmutkan taa.

Hänen on ennätettävä kirkolle, Ojalan sillalle, katsomaan mitenkä lukkarin tuottamat insinöörit mittailevat vettä ja tutkivat joen pohjaa ja tekevät laskujaan vastaisesta rautasillasta.

Ja sitten on hänen ajettava uuteen pappilaan, johon apulaispappi on väliaikaisesti muuttanut asumaan, kun hänen omassa asunnossaan tehdään kunnan toimesta korjauksia. Siellä keskustelee hän papin kanssa uudesta koulusta, sen hoidosta ja järjestyksestä, ja pitää vireillä papin salaista toivoa, ettei hänen enää tarvitsisi ollenkaan muuttaa takaisin vanhaan ahtaaseen asuntoonsa, vaan saisi kirkkoherrana asettua ainaiseksi isännäksi siihen uuteen, komeaan taloon.

Valittaen sitä ääretöntä huolta ja kiirettä, mikä hänellä on näissä kunnan suurissa puuhissa, rientää Jussila pappilasta kotiin taas, mutta jo seuraavana päivänä tekee hän saman kierroksen uudestaan.

Kaikkien näitten matkainsa ja hommiensa ohessa kytee hänessä aina yksi pohjamiete, tai niinkuin mahtava pohjasävel, jonka ympärillä muut ajatukset kiertyvät vaan hiljaiseksi hyminäksi. Ja se on tuleva valtiopäivämiehen vaali. Sen suhteen on hän levoton ja tulee yhä levottomammaksi, jota enemmän vaalihetki lähenee, sillä hän on saanut syytä epäillä parin vaalimiehensä kantaa, vaikka hän niitä alussa piti täydelleen luotettavina. Hän on kuullut huhuja, että ne ovat hänestä pahoja puheita lasketelleet, ja epäilee Kartanon salaisesti toimivan hänen vahingokseen. Hän huomaa, että koko puuha on ollut liian kiireellistä, sillä hänen olisi pitänyt kietoa miehet itseensä niin kuin pikeen, josta ne eivät olisi ensi nykäisyllä irtautuneet. Mutta eihän hän ole ennättänyt sitä tekemään, eikä ole asiaa ennemmin oikein pohjia myöten ajatellutkaan.

Sanomalehdissä, joita hän nykyään entistä suuremmalla innolla tutkii, on hän jo nähnyt asetetun ehdokkaita miltei kaikista tuomiokunnista, ja muutamista useampiakin. Kuka kiittää yhtä, ken toista, ja heidän etevämmyydestään on jo paikoin syntynyt riitojakin.

Vihdoin on omastakin tuomiokunnasta joku ehdottanut entistä edustajaa, ja sen nähtyään saa Jussila ahtaan tunteen sydänalaan, joka pakottaa ja potee ja on vaan kukkuna hänen levottomuudelleen.

Tämän vielä piti sattua! Nyt olisi apu tarpeen, ajattelee hän. Pieni nykäys vaan, ja kaikki saattaisi vielä onnistua. Ettei totisesti pitänyt hänen päästä ensimmäisenä ehdokkaaksi, ettei hän sitä huomannut itse hommata, sillä itsehän se tietysti hommaa tuo toinenkin! Mutta tämä seikka on korjattava vielä tavalla tai toisella, ennenkuin se ehtii vaikuttaa lisää hapatusta hänen miehissään, Anttilassa ja Perätiessä, sillä ne ovat horjuvia ne kaksi, ne ovat epävarmoja, hän on sen jo huomannut, eikä voi tässä kiireessä niille enää mitään.

Siinä on Jussilalla pulmallinen asia.

Moneksi illaksi sulkeutuu hän kamariinsa, on kärtyisä muulle perheelle, kävelee siellä edestakaisin lattiata, miettii ja hikoilee. Tarttuu sitten jo eräänä iltana kynään, ottaa paperia ja piirtää sen yläreunaan hitaasti ja painavasti sanat: Arvoisa Toimitus.

Mutta pitemmälle ei ota kynä luistaakseen. Se pyörii vaan niissä samoissa sanoissa uudelleen ja yhä uudelleen, ja saa niissä kirjaimet lopulta niin paksuiksi, että ne sulavat yhdeksi ainoaksi mustaksi juovaksi. Ja yhtä paksuksi hämmenee hänen aatoksensakin, siinä tuntuu siinäkin vaan selvimpänä muusta sellainen paksu, painava juova, että jotain olisi tehtävä, vaan mitenkä sen tekisi. Eihän siihen sovi omaa nimeään panna alle, jos sen tekisikin, miettii hän, eivätkä taida nimetöntä lähetystä painattaa. Panisiko jonkun toisen nimen? Ei! Ei sovi sekään, se voi olla vaarallista.

Jussilan vankka leuka alkaa jo tuskasta vavahdella ja kovin punottaa otsa. Hän nousee äkkiä ylös, rutistaa paperin myttyyn ja viskaa sen vihapäissään nurkkaan.

— Äs! ärähtää hän. Toisella se on teetettävä. Kun arvaisi pastorille puhua, se sen paraiten tekisi, ja kuka tässä juuri muu osaakaan, mutta mikä siinä lienee, etten saa asiaa hänelle puhutuksi, vaikka juuri eilenkin siellä olin ja sanat jo kielelleni nousivat. Kun tietäisi kuinka sitä aloittaisi.

Hänen synkkä katseensa kirkastuu yhtäkkiä, juuri kuin olisi keksinyt jonkun tepsivän keinon, ja hän avaa oven toiseen huoneeseen.

— Mamma, joko nukut?

— Enhän vielä, mitä sinä siellä ähkit ja puhkit? Kysyy emäntä vähän arasti. Olet ollut vihainen ja kärtyisä monta päivää, niin että vallan ikävältä tuntuu. Mikä sinua oikeastaan vaivaa? Ja emäntä nousee istuilleen vuoteella.

— Kyllähän tässä maailmassa on huolta ja tekemistä, eikä ole ihmistä, kelle kaikissa asioissa rohkenisi sydäntään avata. Ne ovat lehdessä, jatkaa isäntä melkein kuiskaamalla, — ehdottaneet taas Kappolaa valtiopäiville, hm, ja hän kyllä joutaisi jo olemaan sieltä poissakin. Mitä jo muu maailma aatelleekin, kun sitä yhtä miestä aina tyrkytetään, aivan kuin ei olisi muita miehiä ketään, juuri kuin oltaisiin niin turki köyhiä päävärkistämme kaikki.

— Itsehän vastikään puhuit saavasi oman pitäjän äänet kaikki ja pääseväsi voitolle.

— Mutta Anttila ja Perätie alkavat luistaa käsistäni pois, vaikka heihin alussa luotin. Se kirottu Kartano lyö salamutkia, kelmi. Ja nyt vaikuttaa tietysti tämä sanomalehden viisaus lisää pahennusta. — Enkä minä voi kärsiä, että Kappolaa joka valtiopäiväin edellä lehdissä ylistetään. Kyllä hänessä on jo muutenkin ylpeyttä tarpeeksi. Aah, sitä kopeutta! Muistatko kuinka mahtavasti hän meilläkin kesällä nosteli nenäänsä, eikä ollut minua tuntea.

— Hänellä on mainetta jo, joka vetää niskaa sankaan. Mutta etköhän saane sitä vielä sinäkin.

— Ei sitä saa ilman itsestään, siinä pitää toimia. Lähdetkö kanssani pappilaan huomenna? kysyy hän pitkän ajan vaiti oltuaan, päättäen uskoa emännälleen salaiset aatoksensa ja ottaa hänet avukseen. — Pastuurska siellä sinua on joka kerta kysellytkin.

— Heh! vai on kysellyt. Voi sitä hyvää pastuurskaa.

— Sinun pitää ottaa kahden kesken puhuaksesi hänelle tästä minun asiastani, salaa hyvin ja noin vaan kautta rantain, että saataisiin se hyvälle alulle. Ymmärräthän? Minun pitää päästä sanomalehtiin ehdokkaaksi, ja korkeammalle tuota toista ehdokasta. Katsos, eipä tiedä, vaikka silloin tipahtaisi joku ääni minulle naapurikunnastakin. Ehkä ilmestyisi hänenkin miestensä joukkoon joku luopio. Vaan kenenkä luulet täällä pystyvän kirjoittamaan, tai sen tekevän niin että se tepsisi, kun itse en voi sitä tehdä? Olisihan niitä poikahutiluksia, mutta pysyykö heidän takanaan asia! No valitsijamiehet sitten, mitä niistä! Mikkola ei osaa sen vertaa kirjoittaa, toiset sitäkin vähemmän. Lukkari ehkä osaisi jotain tuhria, mutta mieluimmin soisin pastorin sen tekevän, silloin asia kumminkin tulisi paikalleen. — Ja tekeekin hän sen, kun vaan saisin hänelle siitä hienosti viitatuksi.

— Älä hätäile ollenkaan, pastuurska on niin perin hyvä ihminen, hän on mainio ihminen. Kumpikin nukkui hyvällä mielellä. Aamulla poikkeavat he ensiksi koulurakennukselle, jossa jo aletaan ensimmäisiä hirsikerroksia panna paikoilleen.

— Se oli mainio asia, puhuu Jussila emännälleen, että nuo hirret keväällä jäivät kelirikon vuoksi rautatielle ajamatta. Nyt saan niistä saman hinnan tässä kotona, vähän enemmänkin, paikoiltaan liikauttamatta, puhumattakaan siitä, että rakennus kuivista hirsistä tulee parempi, terveellisempi. Ja saadaan kesään valmiiksi. Tähän näin tulevat opettajattaren huoneet, neljä huonetta. Kahtahan ne vaan jotkut ehdottivat, mutta minä tahdoin neljää. Mitä kahdesta!

— Voi kuinka mukavasti tuleekin, ihailee emäntä. — No eihän nyt! Ja tähän tulee tietysti ikkunat, ihan vastapäätä kotoa.

— Siihen tulee vielä lasi-ovi ja veranta. Etkö näe kiviä tuossa, ne ovat verannan pylväitten alle.

— No kyllä tuleekin hauska asunto! Kas kun en ole ennemmin tullut tarkemmin katsomaan. No kyllä sinä Anttoo osaat, ja kesällä tässä sitten jo istutaan ja juodaan kahvia! Mutta, sanoo hän samassa juurikuin säikähtäin, — jollei Hilma pääsisikään vielä keväällä siminaarista ulos, kun sen laskennon sanoo niin kiusaa tekevän, ja kaikkia heillä pitää oleman vastuksina.

— Hänen täytyy päästä, päättää Jussila.

He lähtevät ajamaan kirkolle päin ja pitkin tietä kuuntelee emäntä silmät loistaen, kun Jussila kertoo hänelle niistä suurista juhlista ja tanssiaisista, jotka valtiopäiviä avattaessa pidetään keisarinlinnassa Helsingissä, ja joihin säätyjen jäsenet saavat ottaa emäntänsä ja tyttärensä mukaan. Hän on niistä ennen Suomettaressa lukenut ja muistaa tarkoin koko komennon, lukee aivan kuin ulkoa emännälleen nyt siinä rattailla, kuinka suuret sotaherrat ja kenraalit taluttelevat käsistä emäntiä, ihan maalaisia talonemäntiä, joiden miehet ovat olleet siksi kyvykkäitä, että ovat valtiopäiville päässeet. Mutta ne ovat sangen valitut ne miehet, hyppysellinen koko maasta, ja emännillä pitää olla silkkileningit päällään, asetuksen mukaan tehdyt.

— Mutta kuka sen sellaisen täällä osaa ommella? kysästä hytkäyttää emäntä.

— Hui hai! Vai täällä! Ei, se on teetettävä Helsingin makasiinissa, missä tiedetään määrät ja mitat, ei muualla missään. Vai täällä!

— Mutta jos pastuurskan käy kateeksi kun kuulee.

— Elä huoli puhua niin pitkälle.

Kirkolle tultua jättää hän emäntänsä pappilan tien haaraan ja käskee siitä astumaan jalan perille. Hänen pitää itsensä vielä ajaa kanttorille kuulemaan insinöörien päätöksiä joen mittauksesta ja tulee sitten jälestä pappilaan.

Nuori, vastanaitu papin rouva hypähtelee ilosta näytellessään pappilan komeita huoneita Jussilan emännälle.

— Kelpaa täällä nyt ruustinnan pyörähdellä, kehahtaa emäntä.

— Mitä emäntä suotta leikkiä laskee, sanoo rouva heleään nauruun puheten, vaikka se nimitys hivelee hänen sydäntään kuin pumpuli. — Apulaisiahan sitä vaan ollaan, jos kohta tässä nyt väliaikaisesti asutaan. Kyllähän ensi kevännä saatte kirkkoherran.

— Mutta meidän Anttoo sanoo aina, että pastorista se tehdään kirkkoherra meille, parempaa ei saada maailmasta mistään. Ja kun hän kerran asian päättää, niin valmista siitä tulee. Voi kuinka sillä Anttoo paralla on nytkin kiirettä ja hommaa näissä kunnan asioissa. Tuskin syömään ennättää.

— Se on hyvä, että meillä on yksikään sellainen mies seurakunnassa. Mieheni on monasti sanonut, että ilman Jussilaa oltaisiin aivan takapajulla ja että tämäkin rakennus ilman häntä olisi typistetty ihan mitättömäksi.

— Oli tosiaan Anttoolla puuhaa siinäkin, niin että sääliksi kävi monasti. Riidellä typeräin, yksinkertaisten ja itsepintaisten ihmisten kanssa, ei se ole niinkään hauskaa.

— Taitaa yleensä olla tämä seurakunta jälellä muista, vaikka minä nyt en tietysti voi mitään päättää, kun vasta niin lyhyen ajan olen täällä ollut.

— Siitähän sen tietää, kun ei täältä vielä kertaakaan ole edes valtiopäivämiestä saatu, tokasee emäntä ikäänkuin sopivana esimerkkinä kunnan huonoudesta, ja alkaa vähän hengästyä. — Nytkin sitä entistä vaan on sanomissa esitetty ja ylistetty.

Kun näin oli päässyt asiassaan siunattuun alkuun ja nauttinut kahvikupin lieventävää vaikutusta, alkoi emännän rinta taas kohoilla entistä rauhallista menoaan.

Hetken päästä yhtyi pappi itsekin kahvipöytään ja kohta sen jälestä Jussila.

Mutta jonkun päivän kuluttua luettiin paikkakunnan sanomalehdissä "muutamain valitsijain" lähettämä kirjoitus, jossa entiselle valtiopäivämiehelle annettiin hienosti siipeen, jotensakin siihen suuntaan, että hän olisi muka ruvennut herrain kätyriksi ja liehakoitsijaksi, eikä enää olisi mahdollinen edustamaan tuomiokuntaansa. Pitäisi olla itsenäisempi mies, joka todellisen vakuutuksen pohjalle laskee harkintansa. Ja sellaisena miehenä ehdotettiin vaaliin Anton Jussilaa, joka on kunnallisissa asioissa erittäin perehtynyt, tullut nykyään valituksi lautakunnan esimieheksi ym., ym., ja joka on paljon puuhannut kansan yhteisen hyvän eteen — joka on vallan pohjiaan myöten todellinen suomalainen talonpoika, ja sellaisena ehdottomasti parhaiten kansan todelliset tarpeet tajuaa.

14.

Huolimatta sanomalehdessä olleesta ylistävästä kirjoituksesta, jota Jussila säilyttää lukon takana niin kuin pyhää esinettä, tai jotakuta aarretta, ei hän kuitenkaan saanut vaalissa kuin kuusi ääntä. Kaksi hänen omista miehistään, juuri ne, joita hän oli alkanut epäilläkin, itsepintaiset juuttaat, joiden kanssa ei auttanut puhe eikä mikään, ne kaksi antoivat äänensä vastaehdokkaalle; ja niin on entinen edusmies vieläkin kerran tullut valituksi, tarjonnut valitsijoilleen komeat päivälliset vaalipaikassa ja pitänyt vielä evästyskokouksenkin.

— Jussila oli kyllä mennyt vaalipaikkaan nähtäville hänkin, tilannut kaupungista uuden mustan puvunkin aivan sitä varten, mutta ei ollut apua siitäkään.

Ja ylen karvaalla mielellä, vaikka suurena voittona pitäen jo tätäkin, ja hyvänä enteenä vastaisuudesta, päättää hän viimeisenä vaikuttimena tappioonsa olleen erään nimettömän kyhäyksen, joka heti häntä ehdottavan kirjoituksen jälestä oli ollut sanomalehdissä.

Siinä oli väitetty häntä liian vähän tunnetuksi, koko hänen ehdokkuuttaan "nurkkapatriotismiksi", ja mitä kaikkia vieraita sanoja ja "moskaa siinä oli ollutkaan, joista ei säällinen ihminen voinut saada minkäänlaista tolkkua", kuten Jussila oli sanonut. Hän oli silloin heti julmistunut ankarasti, "että sellaista painavat lehteensä, hävyttömät, puhumattakaan siitä hunsvotista, joka sen on kirjoittanut".

— Etteikö hän ole tunnettu, hän joka on järjestänyt maanviljelyskokouksia ja pitänyt puheita sinatööreille, hän, josta jo on lehdissäkin mainittu, jonka nimi on levinnyt kymmenessä tuhannessa Suomettaren numerossa yli koko maan, ja etteikö hänellä ole taitoa! Ei sitten kellään! Vai tuoko se on tunnettua ja kykeneväisyyttä, että saa tuhrituksi kunniallisesta ihmisestä tuollaisen pätkän haukkumasanoja lehteen. Mitä "nurkkapartioita" minä olen tehnyt, olenko minä kenen nurkkia nuuskinut? Tuollaiset kirjoittajat sen tekevät ja tuollaiset lehdet, oli Jussila kiljunut sanomalehti kourassa heti postin saatuaan omassa tuvassaan, niin että koko väki silmät suurina oli ihmeissään ällötellyt. Ja tuollaista lehteä minä olen tilannut ja kannattanut, oli hän lopuksi huutanut ja viskannut vihapäissään lehden kädestään.

Ja sitten oli hän heti komentanut hevosen valjaihin ja ajanut kirkolle. Lukkarille oli hän tullut ensiksi tulena ja tuiskuna, mutta kun ei tämäkään ollut ymmärtänyt mitä tarkoitettiin niillä "nurkkapartioilla", niinkuin Jussila kiivaudessaan yhä hoki sitä sanaa, olivat he yhdessä lähteneet pappilaan.

Sielläkin oli tuo kirjoitus jo herättänyt syvää paheksumista ja paikalla oli miehissä tehty ponteva vastalause tuohon häpäisevään sepustukseen, jossa "heitettiin lokaa kunnan etevimmän miehen silmille ja samalla loukattiin koko kuntaa", niinkuin pastori oli sanonut. Ja ettei liikuttaisi salaisilla aseilla, oli pappi kehottanut ottamaan vastauksen alle kunnan parhaitten miehien nimet. Olisi itsekin ensimmäisenä pannut nimensä siihen julki, mutta kun kuului toiseen säätyyn, ei se soveltunut.

Mahtavan vaikutuksen oli vastalause tehnyt omassa kunnassa, varsinkin niihin miehiin, joiden nimet siinä olivat alla, mutta niinkuin sanottu, Jussila ei sittenkään tullut valituksi.

Vaaliin saakka oli sentään tämä puolustuskirjoitus pitänyt häntä kutakuinkin rauhallisena, sillä hän päätti varmasti, että kyllähän vielä näkevät ketä ovat loukanneet. Mutta nyt vaalin jälestä on asia käynyt entistä kovemmin hänen sapelleen, ja tuo "häväistyskirjoitus" kummittelee kaikkialla hänen mielessään niinkuin mörkö. Se kiusaa häntä yöllä ja päivällä, ja hän päättää ruveta pontevasti urkkimaan ken sen oli tehnyt, jollei muunkaan vuoksi niin vastaisen varalle. — Hän ottaa siitä tolkun, ja sittepä nähdään! päättää hän.

Lähtee sitten vartavasten kaupunkiin sanomalehden toimitukseen ja vaatii siellä tietoa kuka häntä on loukannut.

— Teitäkö loukannut, millä tavoin? Kuka te olette?

— Eikö tunneta? Jaha! Kyllä minä olen käynyt täällä ennenkin. Vai ei tunneta silloin kun asia tulee kysymykseen.

Toimistossa on kuitenkin rohkeampia miehiä kuin Jussila on luullutkaan. Kun hänen asiastaan saadaan selko, nauretaan hänelle makeasti, eivätkä hänen tulistuneet katseensa laimenna sitä ollenkaan. — Onko heidän pakko tehdä asioistaan tiliä joka miehelle, joka vaan tulee sitä vaatimaan. Kyllä sitten käskisi.

Uhkaavana poistuu sieltä Jussila ja palaa tyhjin toimin takaisin, hautoen mielessään painokannetta.

Mutta ennenkun hän siihen ryhtyy, koettaa hän vielä urkkimalla ottaa selkoa asiasta, sillä hän uumoilee, että sen takana on ollut oman pitäjän mies.

Jotensakin samaan aikaan kun tuo kirjoituskin oli lehdissä ollut, oli kotipaikoilleen palannut mies, jota ei "karkuretkeltään" enää ollenkaan oltu odotettu. Se oli lautakunnan esimies, joka kesällä oli matkoille lähtenyt ja takaisin tulollaan saanut kunnanmiehet katselemaan hiukan pitkin nenäänsä.

Virat häneltä sillä aikaa oli otettu, mutta ei hän niistä näyttänyt suurin väliäkään pitäneen eikä virka-erostaan mitään melua nostanut.

Sitä asiaa ei kuitenkaan Jussila saata ymmärtää, että mies voisi sellaisen alennuksen suuttumatta niellä, vaan alkaa nyt epäillä, että tämä se varmaan on kostosta ruvennut häntä valtiopäiviltä estämään. Ja sitä hänen luuloaan vahvistaa lukkari, kun he kerran talvella sattuvat olemaan kaikin kolmen yhtäaikaa rautatieasemalla.

— Etkö nähnyt, sanoo lukkari Jussilalle, kuinka se veitikka äsken ohimennessään nauraa virnisteli.

— Minulleko se nauroi?

— Aivan sinulle, vaikket tainnut itse huomata.

— Etten minä huomannut!

— Ja on kuulemma ilkkunut muuallakin, että se se hyvää tekee Jussilalle. Asiasta olen saanut vihiä. Kartano siinä on ollut yhtiömiehenä ja kuuluu tuolle toiselle maksaneen.

Jussilan leukaperät paisuvat ja katse synkkenee, eikä hän puhu hetkeen aikaan luotua sanaa.

— Onpa uumoiluni tosi sittenkin! Lähde mukaani sinne!

— Hänenkö luokseen?

— Saman rakkarin!

— Mutta lupaa, ettet tee mitään, mihin hän pääsisi iskemään kiinni.

— Elä pelkää.

— Lähtään vaan. Olisi minullakin häneltä kysyttävää hiukan, että mihin hän on meijerin voittorahat pannut, koskei niitä tilissä näy.

Mutta ennenkun lähtevät etemmäksi, poikkeavat he aseman vieressä olevaan kievariin, ja tapaavatkin jo pahantekijän siellä. Tämäkin on poikennut sinne ja selittää parhaillaan happamen olutlasin ääressä muutamille naapureilleen kuinka etelämaissa viiniä viljellään, eikä tiedä mitään lähestyvästä vaarasta, joka Jussilan ja lukkarin haahmussa astuu ovesta sisään.

Jussila tilaa olutta hänkin, niinkuin oli aikonutkin. Kaataa lasiin ja ähisee.

— Soo, vai niin ne siellä tekevät.

— Niin juuri tekevät.

— Onko niillä siellä sanomalehtiä?

— Tietysti. Ja parempia vielä kuin meillä. Ei pistetäkään ensimmäisestä poikkipäisestä sanasta takavarikkoon.

— Siellä kai sinäkin sitten olet oppinut sanomiin kirjoittamaan.

Puhuteltu katselee pitkään, kun Jussila häntä noin omituisesti puhuttelee ja sinuksi kutsuu, vaikkeivät he ikinä ole lähempiä tuttavia olleet.

— Mitä kummaa puhetta tämä on? Mitä minä olen kirjoittanut?

— Et vain tiedä, mitä olet kirjoittanut.

— Enpä totisesti ymmärrä tätä. Juokaa oluttanne, niin pysyy suunne selvemmässä toimessa.

— Kyllä minä sinulle vielä näytän selvät toimet. Onko se selvää tointa, että sinä minua haukut sanomissa?

— Missä sanomissa?

— Vielä häntä tekeytyy! Luuletko sinä, ettei asioita tunneta. Satamarkkasen sait Kartanolta siitä, että minua solvasit lehdissä; kyllä se tiedetään. Sillä nyt taas elelet, sitä juot. Lienetkö omillasi elänyt koskaan, mies paha!

Lukkari rykii ja koettaa nyästä Jussilaa polvesta pöydän alatse, peläten hänen menevän liian pitkälle, kun niin tulisesti alkaa, mutta Jussila ei ota sitä huomatakseen, purkaa vaan vihansa yhä kiivaammalla voimalla, sättien toista Kartanon kätyriksi, niin että syrjäiset jo alkavat vähitellen joukosta poistua, peläten vierasmiehen matkoja.

Mutta syytettyä alkaa asia huvittaa, kun huomaa syyn Jussilan kiukkuun, ja hän rupee nauramaan, lyö leikiksi koko jutun.

— Vai sataan luulette minun tyytyneen niin hyvästä kirjoituksesta. Enemmän se konsti maksaa! Ja Kartanoko olisi ilennyt sataa tarjotakaan. Tuhannen hän maksoi!

Jussila ja lukkari katsovat pitkään toisiaan, että uskoako sitä miestä, vai valehteleekohan se. Tuhannenko markkaa. Ehkei valehtelekaan, koska kerran myöntää kirjoituksenkin tehneensä.

— No, no! Kylläpä nähdään, eikö ole tuhantesi sinulle vielä tarpeenkin, ennenkuin asiasta selviit. Olisit kai mennyt kernaimmin itse valtiopäiville, senkin nurkkapart… parti… nurkkasihteeri! Elä louskuta leukaasi, luuletko Kartanon rahain pitemmälle auttavan, ei vaikka olisi miljoona. Linnassa istut vielä, tiilenpäitä saat lukea ja opetella räknäämään, että vasta osaat paremmin toisten rahoja laskea. Istun minä vielä sinun kiusallasikin valtiopäivillä, vaikka joka lehteen kirjoittaisit ja vaikka kuinkakin muiden rahoilla rehentelisit. Mutta mitä luulet, Kukkonen, voivan parempaa toivoa tuollaisilta puoliherroilta, jotka parahiksi osaavat sen verran kirjoittaa, että toisista haukkumasanoja mongertavat? Ne vasta ovat niitä oikeita nurkkapart, kuinka ma sanoisin. Lähtään Kukkonen pois! Naura vaan tarpeesi nyt, tulee se vielä päivä jolloin ei taida naurattaa.

15.

Jussila alkaa nyt kesken kaiken kiireensä kulkea asianajajain luona tuo onnettomuuden tuottanut sanomalehtinumero taskussa, ja matkustaa vihdoin jo samassa asiassa Helsinkiin. Mutta kirjoituksesta eivät parhaimmatkaan lakimiehet löydä mitään siihen määrin loukkaavaa, että siihen voisi kiinni iskeä, ja huonoihin ei Jussila luota.

Apealla mielellä astuskelee hän pääkaupungin katuja, sättien sydämessään maan lakeja, jotka eivät sen paremmin yksityisen kunniaa turvaa.

Tämä loukkaus ei ole hänestä enää muulla tavoin korvattavissa, kuin että hänen on päästävä ensi valtiopäiville. Ja hän pääsee! Hän koettaa viimeiseensä saakka ja näyttää niille, näyttää koko maailmalle, että hän kelpaa.

Toimintaa enemmän vaan, ja enemmän nimeä! päättää hän.

Se hänen oma päätöksensä rohkaisee häntä, se antaa hänelle sisällistä voimaa ja itseensä luottamusta; hänen äskeinen katukiviin kiintynyt katseensa kohoaa ylemmäksi taas, ja hän suuntaa kulkunsa ripein askelin säätyhuonetta kohti. Tuo mahtava talo vetää häntä salaperäisesti puoleensa ja hänen täytyy nähdä se.

Hän seisattuu sen edustalle ja katselee sitä niinkuin Mooses ennenmuinoin luvattua maata. Mutta hän ei aio tyytyä pelkästään sen katselemiseen, hän on kolmen vuoden kuluttua astuskeleva noita leveitä portaita ylös.

— Siellä ne jo istuvat toiset ja pitävät kokouksiaan. Eiköhän istune siellä monta miestä, joilla on ollut samat vastukset kuin minulla nyt, ajattelee Jussila. — Tuskin ovat kaikki sinne juuri ensi potkaisulla luistaneet. Pitääpä käydä katsomaan sinne, kuuntelemaan kuinka ne siellä asioista keskustelevat. Ja onhan siellä tuttuja miehiäkin joitakuita.

Hän astuu portaita ylös ja seisattuu hetkiseksi katsomaan taakseen. Siinä on ohikulkijoita paljon. Jussilasta tuntuu niin mainion hyvältä, kun huomaa, että ne katselevat häntä. Varmaan ne luulevat häntä valtiopäivämieheksi.

Hän ei menekään vielä sisään, vaan alkaa kävellä vakavana edestakaisin pitkää porraskiveä, juuri kuin jotain miettien, ja kävelee kauvan aikaa.

Sattuu juuri tulemaan suuri joukko nuorta kaupungin väkeä nauraen ja mehkaten katukäytävää pitkin. He seisattuvat portaitten sivuun ja tuumivat siinä, että mentäisiinkö "pappoja" kuuntelemaan.

— Tuossa on varmaan yksi, joka on myöhästynyt, sanoo joku joukosta ihan kuuluvasti.

— Hän miettii varmaan suurta puhetta, sanoo toinen.

Silloin avaa Jussila palttoonsa, sieppaa kellon taskustaan, katsoo vuoroin siihen, vuoroin Nikolain kirkon tornikelloon, ja astuu sitten kiireellä ovesta sisään.

Mutta siihen se ilo loppui, sillä eteisessä oleva vahtimestari ei päästänytkään etemmäksi, vaan käski menemään takaoven kautta kuulijaparvelle. Eikä auttanut sekään, että Jussila vakuutti itsellään olevan "säädyssä" tuttavia, kaksikin miestä, ja mainitsi niiden nimetkin.

— Vielä minä kerran pääsen tätäkin tietä, vaikka kuinkakin estäisitte.

— Se on eri asia se, mutta tällä kertaa minun täytyy seurata asetuksia.

Äskeinen lauhea mieli alkoi taas kadota. Hän tarkasteli kauvan ja tutkivasti vahtimestaria — että tuntisi hänet, jos sattuisi kolmen vuoden perästä vielä samassa paikassa tapaamaan, — ja poistui sitten vitkalleen, katsellen ovesta, vieläkö äskeinen joukko seisoisi siinä portaitten pielessä.

* * * * *

Samana iltana tapaamme Jussilan niiden säädyssä olevain tuttavainsa kanssa istumassa Seurahuoneen alakerrassa. He ovat alkuillasta olleet ylempänä, mutta kun Jussila on tullut niin kovaääniseksi, että on toisten mielestä herättänyt liiallista huomiota muussa seurassa, hokemalla kuinka me teemme ja kuinka meidän oikeastaan pitäisi tekemän, ovat "jäsenet" päättäneet lähteä pois ja vaatineet entistä "ehdokasta" tekemään samoin.

Mutta kun tämä ei ole tahtonut lähteä, vaan on valtiopäiväasioihin innostuneena luvannut ottaa vielä yhden "munkin", on siirrytty alakertaan, missä Jussila jommoisessakin pihkassa komentelee kyyppareita ja keikauttelee noita pieniä, salaväkeviä laseja, tuntematta niiden petollista vaikutusta ja huomaamatta kuinka puna nousee yhä korkeammalle hänen otsallaan.

— Ja niinkuin jo sanoin, jatkaa hän ylhäällä kesken jäänyttä puhettaan, Kappola ei olisi ikänä tullut säätyyn ilman tuota hävytöntä kirjoitusta.

Sitten alkaa hän sättiä koko kirjoituksen taitoa, ei siltä, ettei se olisi tarpeellinen kylläkin, vaan että sitä niin rumasti väärin käytetään. Hän vetää esiin muitakin esimerkkejä sanomalehdistä, kuinka julkeasti niissä hyökätään monen kunnollisen ihmisen kimppuun, ja joutuu lopulta seuralaistensa kanssa kovaan väittelyyn.

— Hätäkö teidän on niitä puolustaa, kun olette päässeet, aloittaa hän, mutta yskäsee sitten ja muuttaa sanansa: — kun ette ole joutuneet sellaisen solvauksen esineeksi.

Sillä hän on ollut huomaavinaan, että muissa pöydissä seurataan heidän keskusteluaan, eikä tahdo millään tavoin herättää sitä luuloa, ettei hänkin olisi valtiopäivämies, jommoisena luulee sivullisten itseään pitävän.

Se on hänelle jonkunlainen nautinto, ja hän tahtoo kumppaniensa kustannuksella ylläpitää sitä.

Mutta hän humaltuu yhä enemmän, kiivastuu enemmän ja tuo petteessä huomaamattaan totuuden ilmi.

Väittely painetun sanan käyttämisestä, sen voimasta ja sen alkuunpanijoista on siirtynyt läpi kaikkien muotojensa, ja on jo tultu sanomalehdistä varsinaiseen kirjallisuuteen, jotka kumpikin Jussilan mielestä ovat aivan samaa.

— Ja sitävartenko niille apurahoja valtiopäivilläkin puolletaan, että paremmin jaksaisivat ihmisiä morkata, inttää hän, mielessään ainainen kangastus siitä kirjoituksesta, jonka tähden vahtimestarikin hänet tänään pyörsi ovelta niinkuin minkä muunkin lurjuksen tahansa.

Hän tuijottaa eteensä ja hänestä tuntuu juurikuin näkisi tupakansavun ja seurahuoneen paksujen seinien lävitse taustalla kohoavan säätytalon ja siellä nuokin kaksi tyhmyriä tuossa, ja oman itsensä näkee hän siellä parvella katonrajassa, hiottavassa kuumuudessa toimivien poikanulikkain ja tyttösiekaleitten keskellä onkimassa korviinsa jotakuta sanaa noiden toisten muka viisaampain suusta, jotka onni, sula sattuma eikä mikään muu on sinne alas istumaan potkaissut.

Suonet paisuvat hänen ohimoillaan, hän alkaa katkeroitua kumppaneitaan kohtaan ja luulee huomaavansa heidän katseissaan selvää vahingon iloa, kun he kirjallisuutta puoltavat, vaikka hän juuri on antanut esimerkin sen turmiollisesta vaikutuksesta.

— Ja niitä te puolustatte, mokomia musteen tuhrijoita, jollei teillä ole parempia asioita, niin pysykää kotonanne ja kyntäkää maata. Vai niin, vai ovat ne eteviä miehiä, ja sentähden te niille maan varoja, meidän varojamme tuhlaatte, etteikö muita eteviä olisikaan? Jaa jaa, älkää ällistelkö, minä sen sanon, minä panen vastalauseeni siihen pykälään, sillä siinä on minunkin rahojani joukossa, sellaisista ne verot tarpeettomasti nousevat. Mutta te ette ymmärrä mitään, te ette tiedä kuka nykyaikana on etevä mies, ette tiedä, mutta minä sanon sen teille, se se miehistä mies on, joka enimmin voita Englantiin lähettää, joka useimmat rittelit täyttää, siitä hyötyä on isänmaalle, ääh! ja hän lyö nyrkillä rintaansa ja sitten pöytään. — Se se mies on ja sillä on rahaa maksaa vielä teillekin palkka ja tarjota lökäriä kaupanpäälle.

Hän on tämän sapenpurkauksensa aikana lopulta kääntynyt toisiin pöytiin päin niinkuin puhuakseen kaikille, ketä huoneessa oli, eikä ole huomannutkaan, kuinka hänen omat pöytäkumppaninsa ovat luikahtaneet ovesta ulos.

Hän kuulee naurettavan, lyötävän käsiä ja huudettavan "bravo, bravo!"

Nyt tajuaa hän ryypänneensä liikaa ja joutuneensa naurun alaiseksi. Mutta tehty kuin tehty. Hän ei ole sentään vielä niin humalassa, ettei huomaisi olevansa alakynnessä tuota suurta, nauravaa joukkoa vastaan, ja sen vuoksi päättää hän peräytyä kunnialla. Nousee seisaalleen, toinen käsi pöydällä, toinen tuolin sarjalla, ja tuijottaa toisiin pöytiin, koettaen saada samean katseensa niin halveksuvaksi kuin mahdollista. Maksaa sitten edeskäyvälle ja poistuu niin jäykkänä ja vakavana kuin polvet sallivat.

— Tyhmä juttu, tuumailee hän aamulla, herätessään ja tätä kaupunkimatkaansa harkitessaan. — Mutta olkoonhan nyt! Annetaan ajan kulua. Hankitaan kotona enemmän sananvaltaa ensiksi, etteivät kaikki rikkiviisaat rohkene silmille pyrähtää.

16.

Juuri kun Jussila sitä kaikkein vähimmin aavisti, pyrähtikin hänen kimppuunsa melkein koko kunta, ettei hänelle jäänyt puoltajia muita kuin omat lähimmät miehensä.

Jo ensimmäistä ylöskantoa tehdessään talvella oli hän kuullut pahaa, uhittelevaa urinaa, "kunnanmiesten toimista", äyrien kohoamisesta, ylimääräisistä maantiemaksuista ym., ja paljon oli jäänyt maksuja rästiinkin.

— Aina sitä menee vaan yhtä pohjattomasti ja tuntuupa yhä lisääntyvänkin, arveli tietämättömyydessään moni maksaja. Penkoi sitten kukkaroaan, vaan pisti sen takaisin taskuunsa ja murahti poislähteissään, että "jääköön rästimaksuun, eihän sitä tiennyt kaikkia rahojaan mukaansa varata".

— Mitä te turhia höpisette, oli Jussila silloin jutellut. — Tiedättehän, kuinka suuria ja ajan vaatimia parannuksia on kunnassa tehty, eikä niistä rahatta tule valmista. Tulkaa tilintarkastukseen, niin siellä kuulette, mihin sitä on mennyt ja mihin vastakin menee. Ei minulla tässä ole aikaa ruveta teille kunnan hallinnosta tiliä tekemään. Jopakai!

Ja hänen oli pitänyt suorastaan närkästyä muutamain nenäkkyyttä.

— Kaksitoistako markkaa minulta maantierahaa, ja viime vuonna vaan kuusi! oli muuankin isäntä tokaissut, kun kuuli kuittinsa sisällön. — Mihinkä sitä niin paljon?

— Onhan Vuorenpään tie levitetty. Olisiko minun pitänyt se yksin tehdä.

— Kyllä sitä vanhaakin tietä olisi onnekseen ajanut, kun ei olisi huolinut istuinlihojaan liiaksi levitellä.

— Mitä? Mitä se sanoo?

— Sanonpahan vaan, että olisi antanut olla rattaitten istuimen levittämättä, niin ei olisi tarvinnut tietäkään levittää.

— Ulos! oli silloin Jussila tiuskannut pää tärähtäen ja heittänyt pöydän takaa leimahtavan katseen riihensä ylitse mieheen. — Tämä on virallinen paikka. So so, siinä ei ole naurun sijaa!

Mutta kun hän olisi aavistanut, niin ei hän olisi maksajia kehottanut tilintarkastukseen tulemaan, sillä ne tulivat sinne niin suurella joukolla ja niin pahalla päällä, että ne, jotka siellä ennen olivat tottuneet päätöksiä tekemään, hämmästyivät kerrassaan sellaista asiain harrastusta, joka nyt niin äkkiä oli kuntalaisissa herännyt.

Oli päätetty kerrankin mennä oikein miehissä kokoukseen ja ottaa täydellinen selko koko kunnan hallituksesta, koko kunnanmiesten toimista. Ja siinä puuhassa on Kartano päämiehenä.

Ensimmäisenä joutuu siinä lukkari ahdistukseen siltakassasta, joka edellisen syksyn oli hänen hallussaan ollut.

— Mitä tämä on? Mihin on siltakassa huvennut? huudetaan joka taholta.

— Rautasillan kustannuslaskuun ja insinöörien syynipalkkoihin. Sehän juuri tilissä selvästi mainittiin, kuuluu vastaus.

— Mutta puustahan tuota siltaa sentään parhaillaan tehdään.

— Puusta tietenkin, kun sitä lietteän pohjan vuoksi ei voitu raudasta rakentaa.

— Jassoo! Vie tulimmainen! Vai maksoi se tieto niin paljon. — Ja sentähden nyt kiskotaan siltarahaa kaksin kerroin.

— Tämä ei kelpaa, tällaisesta hallinnosta on kerrankin tehtävä loppu, kuuluu äkäisiä huutoja.

Kovemmaksi käy vastustus yhä, kun kuullaan tili makasiinissa olevista siemenrukiista, jotka nyt tulevat koko kunnan maksettaviksi.

— Mitä jyviä ne ovat, mistä niitä on tullut? singahtelee kysymyksiä joka taholta.

— No niitä ei makseta. Hukkahan tässä perii. Kymmenenkö tuhatta markkaa! Ei ikinä makseta, kun ei ole niitä pyydettykään. Maksakoot, jotka ostivatkin, on heillä rahaa.

— Onhan tässä lainvoiman saanut pöytäkirja, oletteko päästänne sekaisin, väittävät kunnanmiehet.

— Olkoon kirjoja vaikka pöytä täynnä! Ei makseta, ei huolita, pitäkää omanne!

— Kyllä ne ovat kunnan omia nyt, väittää Mikkola, nykien parran sänkeä leuvassaan. Tämä hämmästyttävä vastustus on saanut hänen tiukan suunsa vastoin tavallisuutta aukeamaan ensimmäiseksi.

— Eivät ole kunnan omia. Laiton kokous on pidetty, käy huuto seinästä seinään.

Kummastellen katselevat kunnanmiehet toinen toistaan. Tämä on heille kerrassaan outoa, tällainen kauhea vastarinta, joka nyt näyttää aivan voittamattomalta.

Jussila kakoo kurkkuaan, lukkari syleksii ja sähähtelee kuin kissa, mutta eihän siinä saa suun vuoroa.

— Te olette suunniltanne kaikki, huutaa lopulta Jussila.

Mutta siinä ei auta mikään. Koko huone on kuin pauhaava, myrskyinen meri, jota ei mikään huuto saa asettumaan.

— Ei makseta. Merkitkää pöytäkirjaan, ettei makseta.

Hakekoot ostajat oikeudella, jos luulevat voittavansa, mutta hyvällä ei lähde penniäkään.

Se on yhteinen päätös ja siihen on sillä kertaa tyydyttävä. Tämän melskeisen kokouksen jälestä alkaa jyväjuttu kulkea oikeuksissa. Se näyttää todellakin alussa hiukan sekavalta, pannen kunnanmiehet alakuloisiksi, sillä rukiitten hinta on talven kuluessa laskenut miltei puoleen viime syksyisestä ja näyttää vieläkin laskevan.

Kaikista enimmin tulee levottomaksi Jussila, vaikkei hän oikeastaan osaa uskoa, että kunta niin selvässä asiassa voisi voittaa heidät. Mutta kuka tietää! Tässä maailmassa on tapahtunut kummia ennenkin.

Hän touhuu kyllä kunnallisissa asioissa ja virkapuuhissaan niin kuin ennenkin, koettaen esiintyä joka kohdassa entisellä varmuudellaan ja rauhallisena, mutta joka tarkemmin tuntee hänet, se voi huomata hänessä entistä enemmän totisuutta. Ja on hän muuttunut hiukan harvapuheisemmaksikin. Sillä salainen pelko asian onnellisesta päättymisestä asuu hänessä yhtäkaikki.

Jonkun kerran tekee hän jo itsekseen hiljaista katumistakin, että oli koko ruishommaan ryhtynyt ja siitä sellaisella kiireellä kokousta pitänyt, mutta ymmärsikö sen näin käyvän. Ja kun se Mikkolakin oli silloin tavattoman lujasti vakuuttanut, että niitä kipeästi tarvittiin ja että ne menisivät kaupaksi, hän jonka etupäässä piti tuntea milloin viljaa tarvittiin, kun ikänsä oli viljakauppoja tehnyt.

Jussila huomaa selvästi, että jos hän tässä jutussa lopultakin alakynteen jää, niin on se auttamaton vahinko hänen muille, suuremmille pyrinnöilleen.

Hänen on voitettava kunnan enemmistö puolelleen, joko hyvällä tai pahalla.

— Kun saisi sen Kartanon kukistetuksi. Tai vielä parempi, jos voittaisi hänet puolelleen. Hän se on koko pahennuksen juuri ja pää, kaikkein korkeampain pyrintöjen ja kaiken yhteisen hyvän piintynein vastustaja. Muu kunta olisi kyllä helpommin voitettavissa.

Siinä on seikka, jota Jussila asiain silloisessa tilassa alkaa mietiskellä, ja jonka suhteen hän tekee laskujaan sinne ja tänne.

Hän keksii lopulta keinon, jota päättää koettaa sovinnon alkajaisiksi kuntalaisten kanssa, ja joka hänestä sillä kertaa soveltuu erittäin hyvästi.

Vuorenpään koulu on kesän kuluessa valmistunut, ja hän päättää Jaakon päivänä pitää siellä omalla kustannuksellaan uljaat vihkiäiset, hankkia pötyä pöytään ja kutsua sinne kuntalaisia niin paljon kuin sopii, hän päättää kostaa pahan hyvällä ja näyttää niille, ketä he ovat loukanneet. Ja tulevathan ne sinne, siitä hän on varma; eivät ilkeä hänen kutsuaan kieltää. Ja hän tietää myös, että moni ukko on helposti voitettavissa hyvällä totilasilla.

Kartano on ainoa, jonka suhteen hän on kauvan epätietoinen. Kutsuisiko hän kaikki muut, ja jättäisi hänet yksin kutsumatta? Ei taitaisi sekään sentään olla sopivaa, sillä hän se on vastustajista sitkein ja hänellä on kunnassa puolta enemmän kuin luulisikaan.

Pitkän ja perinpohjaisen harkinnan jälkeen päättää hän oman asiansa vuoksi alentua siihen määrään, että lähtee itse varta vasten Kartanon luo kutsumaan häntä koulun vihkimisjuhlaan, lähtee ankarimman vastustajansa luo, jonka porttia hän ei ole avannut sittenkun kunnan toimiin ryhtyi. Tulkoon tai olkoon tulematta, mutta hän koettaa.

Ukko tervaa parhaallaan rattaanpyöriä keskellä pihaa, kun Jussila ajaa portille ja panee siihen hevosensa kiinni.

— Tuleepa sieltä nyt harvinainen vieras. Päivää, päivää! huutaa Kartano, asettaa tervasutinsa pyörän kapalle ja alkaa hangata kämmeniään saapasvarsiinsa. — Päivää, päivää! Ovat käteni vähän tervassa. Mistä päin nyt tuuli käy, kun Jussila meille poikkeaa?

Jussila ei ole huomaavinaan koko isännän kysymystä.

— Hyvinpä olette työtyri vielä vanhanakin, sanoo hän. — Eikö olisi nuorempia.

— Tämähän se juuri on vanhan työtä, mutta kas, tarvitseehan vieraan hevoselle heiniä.

— Elkää suotta, syönyt hevonen, enkä minä tässä ennätä kauvan viipyäkään. Oli vaan pieni asia, niin ohimennen poikkesin.

— Mennään huoneelle, mennään huoneelle, ja tuumitaan asiat sitten, minä vien ensin heinää hevoselle, puhukselee Kartano ja käy tallin katokseen, mistä ottaa selkäänsä suuren, heinillä täytetyn silppukopan. — Minulla on aina tämä heinäkoppa vieraitten varalta, sanoo hän mennessään koppineen Jussilan ohi, joka seisoo keskellä pihaa ja yhä kieltelee isäntää turhia vaivoja näkemästä.

— Tämä on hyvin mukava keino pitää heinät tällä tavalla kopassa, ettei hevonen pääse niitä hukkaan tärväämään eikä jalkoihinsa sotkemaan. Ja tässä on vielä korvassa tällainen raksi, josta saa sitaista kopan aitaan kiinni, näin, tällä tavalla, niin ei saa sitä hevonen kumoonkaan. Niitä on nuoria hevosia, jotka tarttuvat hampain kopan reunaan ja retuuttavat sen kumoon, mutta tätä ei saa, juttelee Kartano, päästää vielä suitsetkin hevosen päästä ja käskee sitten vierasta sisään.

— Eihän nyt olisi aikaa sisään tulla, kyllä minä pienen asiani tässä ulkonakin puhuisin, sanoo Jussila.

— No ei sellaista kiirettä, ettei huoneeseen ennätä, kun kerran taloon tulee.

Jussila ei kuitenkaan huoneelle tultua tiedä, kuinka oikein asiansa alkaisi. Häntä alkaa vähän hävettää oma itsensä ja oma saamattomuutensa, ja hän istuu vaan siinä Kartanon kanssa kahden kesken kamarissa, niinkuin tuoliin kiinni tarttuneena ja lukko kielen kannassa, juuri siinä kohdassa, mistä sen pitäisi aueta.

Kun on jo kauvan keskusteltu ilmoista ja sen semmoisista ja katsella kyyräilty toinen toistaan, saa Jussila lopulta sanotuksi: "Nythän on jo koulu valmis meidänkin kylässä. Saadaanpa vihdoin valoa sinnekin."

— Päivänrinteinenhän se on paikka, ei siellä pimeys ole ennenkään vallinnut.

— Hm! Mitä isäntä leikkiä, sivistyksen valo, joka koulusta lähtee, on tarpeellista sekin.

— Onpa kyllä, mutta sitäkin valoa on niin monenlaista. Minä en ole mikään koulujen enkä sivistyksen vastustaja, kaukana siitä, vaan soisin kernaasti, että nuori polvi jotain oppisi, ettei se jäisi yhtä tyhmäksi kuin me vanhat. Mutta minä olen ihmeekseni huomannut, että se nykyaikainen oppi usein vie työhalun mennessään. Sitä annetaan joko liian vähän tai liian paljon, tai annettaneeko sitä nurinkurisesti, mutta joku kierous siinä vaan on, sen olen huomannut. Kun on niissä kouluissa vuotta pari oltu, niin ei tahdo enää mikään raskaampi työkalu, mitä me vanhat olemme tottuneet leivän pyynnissä käyttämään, soveltua käteen.

— Mutta eihän se ole…

— Leivän tarve ei siltä vähene, mutta sitä ei enää itse viitsittäisi maasta yrittää. Koetetaan vaan saada sitä kaikenmoisilla sivukeinoilla, juuri kuin meille kasvaisi viljaa itsestään, niinkuin kuuluu pakanoille kasvavan valmis leipä puussa. Pyritään kaupunkiin, pyritään rautateille, kauppiaiksi ja keinottelijoiksi, sekä tehtaitten sopukoihin, pois täältä väljiltä, valoisilta vainioilta, virkaan mihin tahansa, vaikkapa pientä nälkää ja puutettakin näkemään — kunhan vaan päästään tekemästä tätä raakaa ja halpaa peltomiehen työtä. Jätetään lopulta meidät vanhat imemään peipisiä pelloistamme, ja hankitaan sillä kouluviisaudella ulkomailta leipä.

— Vai niin kierot käsitykset teillä on kouluista.

— Tehkää te koulunne sellaisiksi, että niissä oppi ja työnhalu kulkevat käsikädessä, niin minä olen valmis laittamaan omaan kylääni koulun vaikka yksinäni.

— Vai niin kiero on teidän käsityksenne kouluista, hokee vaan Jussila, kykenemättä sen paremmilla perusteilla kumoamaan Kartanon väitettä.

— Koulut itse ne ovat kieroja. Vaikka meillä olisi oppia kuinka paljon tahansa, niin leipää tarvitsemme sittenkin.

— Vaan kun tässä viime syksynä alettiin toimia leivän eteen, niin ei sekään teille kelvannut. Siitäkin teitte riidan.

— No eikö ollut kiero asia sekin! En kaiketi minä menisi leipää kenenkään suuhun tunkemaan, ennen kuin kuulisin onko hänen nälkä.

— Mitä tässä turhia viisastellaan. Muiden parasta siinä tarkoitettiin ja parhaan tunnon mukaan toimittiin, niinkuin toiskuntalaiset ainakin. Tottapa maailmassa vielä sen verran oikeutta löytyy, ettei selvää asiaa vääräksi väännetä, vaikka te sitä nyt koetatte meidän niskoillemme ajaa. Mutta sen minä sanon, että viisainta olisi, jos aikoinaan jättäisitte koko riitanne. Kunnalle siinä vaan turhia kuluja hankitte.

— Jospa nyt hankittaisiin kerran mekin.

Jussila yskähtää pahasti ja on aikeessa nousta istuiltaan.

— Minä en sitä juttua jätä, en vaikka jäisin ihan yksin, jatkaa Kartano.

— No kun riidellä tahdotte, niin annetaan asiain riidellä, pysytään me miehet sovinnossa, sanoo Jussila, nousten tuskallisena seisaalleen. — Tulkaa nyt kumminkin Jaakkona meille koulun vihkiäisiin. Olen kutsunut sinne muitakin kuntalaisia.

— Mitähän minä vanha mies sinne teidän joukkoonne. Olisin siellä kuin viides pyörä vaunuissa. Eivätpä näytä vanhat nykyaikana enää mihinkään muuhunkaan kelpaavan, korkeintaan sudenkuopalle.

Nyt alkaa jo Jussila suuttua.

— Ette siis ota kutsuani vastaan, sanoo hän hattuunsa tarttuen, ääni jo paljon ylpeämpänä kuin äsken, aivan luonnollisessa voimassaan.

— Enhän minä vanha niissä osaa olla sellaisissa seuroissa.

— Osaattehan olla poissa kuitenkin. Hyvästi!

— Jumalan haltuun, Jumalan haltuun!

Jussila käy kiivaasti hevosensa luo, työntää ähkäisten suitset suuhun, nousee rattaille ja läimäyttää hevostaan lautasille.

"Jumalan haltuun!" kuulee hän vielä ukon sanat, kun tämä kokoilee heinän rippeitä maasta koppaansa ja päästelee sitä aidasta irti.

— Tyhmä, murahtaa Jussila rattailtaan, — pöllöpää! että lähdin ollenkaan tuon itsepintaisen saiturin luo. Häntä ei käännä mikään, mutta pitäköön hän päänsä. Minä hänen puolueensa vielä masennan, minä sen hajotan niin, että hän todella jääkin viisauksineen yksin. Mennä hänen kanssaan puhumaan asiasta, hm! Aivan samaa kuin lähtisi vasikan kanssa kilpaa juoksemaan. Äs! Ja jos hän vielä kääntää tämän siksi, että minä muka olin hänen kanssaan sovintoa hieromassa, ja siitä levittelee puheita. Turkanen!

Hän päättää olla sanaakaan hiiskumatta käynnistään Kartanon luona, ja jos siitä puheita alkaa kuulua, niin hän kieltää koko asian.

17.

Muutamaa päivää ennen Jaakkoa lähtee Jussila itse Helsingistä saakka ostamaan juhlatavaroita, kaikkea mitä hän sellaisessa tilaisuudessa arvaa tarvittavan. Ja sitä tarvitaan paljon, sillä hän aikoo hämmästyttää kuntalaiset kemuillaan.

Kun hän siellä touhuaa ja juoksee kauppapaikkain väliä, niin muutamalla katukäytävällä, mitä näkee hän! Senaattori, sama vanha herra, joka heillä oli maanviljelyskokouksessakin ollut, astelee häntä vastaan.

Jussila nostelee hattuaan jo matkan päässä, niin että moni ohikulkijakin jo tapailee päähinettään, mutta antaa tarkemmin katsottuaan painua kätensä alas.

Senaattori näyttää olevan sama mietteihinsä painunut herra kuin ennenkin, ja tuskin hän huomaisi Jussilaa ollenkaan, ellei tämä vihdoin kovalla, innokkaalla äänellä remahuttaisi: "hyvää päivää, herra sinatööri".

Hän sulkee häneltä suorastaan tien, ja siinä seisovat he hetken vastatusten, senaattori katsellen tervehtijää ikäänkuin muistellen, kuka hän mahtaisi olla.

— Minä olen Anton Jussila, kunnallislautakunnan esimies sieltä Kangasjoelta, jos herra sinatööri suvaitsee muistaa sitä maanviljelyskokousta, jossa…

— Kas todellakin! Hyvää päivää!Tämäpä oli ihmeellinen sattuma! Minä olin juuri aikeessa valtiopäivämies Kappolan kautta kuulustaa sieltä teidän kulmalta, juuri sieltä teidän kauniilta nummiltanne, jotakuta pienenläntää maatilaa. Siellä on muistaakseni hyvin kuivat, havumetsäiset seudut.

— No ei kuivempia koko maailmassa, herra sinatööri.

— Olisikohan kukaan siellä halukas myömään tilaansa?

— Oi oi, aih! herra sinatööri, niitä saa sieltä vaikka satoja, huudahtaa Jussila.

— No no, yhtä minä vaan tarkoittaisin. Katsokaa, isäntä, asia on tämä, ehkä voitte astua kanssani vähän matkaa tänne päin, niin puhun teille sen kokonaan. Minulla on kyllä maatila, jossa olen asunut virkalomillani, mutta se on järven rannalla, kosteassa paikassa. Nyt ovat lääkärit määränneet minut terveyteni vuoksi asumaan kesiä täydellisesti kuivassa, havumetsäisessä seudussa. Silloin tuli mieleeni se teidän kulma, sillä en ole missään nähnyt niin raikkaita kangasmaita kuin siellä. Jos te tietäisitte siinä lähiseudullanne jonkun sopivan tilan, jonka voisi ostaa, niin tekisitte minulle hyvän palveluksen, jos kuulustelisitte sellaista.

— Kyllä niitä on vaikka kuinka paljon, herra sinatööri.

— Niinkö luulette?

— On ihan varmaan.

— Sepä mainio asia. Kuulustelkaa siellä nyt, niin minä voin tulla vielä syksymmällä itse katsomaan ja tekemään kaupan, jos näen että paikka minua miellyttää. Niin, mitä pitikään sanoani, niin, rakennuksista ei ole suurta lukua, ei ollenkaan. Sen vuoksi minä juuri tekisinkin kaupan jo näin syksyllä, että voisin talven ja kevään kuluessa korjauttaa ja muutella huoneita mieleni mukaisiksi.

— Kyllä niitä siellä on. Minä toimitan herra sinatöörille sieltä talon vaikka huomispäivänä, uhoo Jussila.

— Kunhan eivät olisi kovin kalliita.

— Mitä ne siellä salokulmilla maksavat! Ja tiekin sinne meille päin on nyt hyvässä kunnossa, kun minä sen laitatin. Ei se ole ollenkaan enää sellaista louhikkoa kuin herra sinatöörin viimeksi käydessä.

— Olenpa oikein rauhallinen, että sattui näin hyvästi. Minä tahdon tulla itse katsomaan paikkaa ja voin tulla, jaah, hän pyyhkäsee partaansa ja miettii kävellessään, katsellen katukäytävään, missä Jussila astua nytkäyttelee hänen rinnallaan melkein varpaillaan ja polvet notkahdellen, ettei vaan korkojensa kopinalla häiritsisi korkean kumppaninsa ajatuksia, — niin, minä voin tulla sinne noin kahden viikon päästä.

— Mutta eiköhän herra sinatööri voisi tulla sinne jo viideskolmatta päivä tätä kuuta. Meillä olisi siellä silloin pieni, vaatimaton juhla, heh, tuotanoin. Minä olen nyt saanut toimeen koulun meidän kylään, josta silloin viimein jo oli puhe, niinkuin herra sinatööri muistaa, ja pidämme siellä nyt Jaakonpäivänä pienen vihkimäjuhlan. Talonkauppa kyllä syntyy millä hetkellä tahansa, kun minä otan asian ajaakseni.

Samassa yhtyy senaattoriin eräs toinen, vanha herrasmies. He keskustelevat hetkisen ja kääntyvät kävelemään Esplanaadille päin.

Jussila seuraa heitä, muistamatta omia asioitaan tai ostoksiaan ollenkaan. Hänen suunsa on leveässä voitonriemuisessa hymyssä. — Ääh, sinä Kartanon räähkä, odotahan sinä! ajattelee hän. Sinuako minä todella lähdin kutsumaan juhlaani! Olinpa lapsellinen silloin.

Senaattori katsahtaa takansa, niinkuin olisi unohtanut jotain.

— Suokaa anteeksi, isäntä, en muistanutkaan, minä tulen noin parin viikon päästä, vaan ilmoitan teille kuitenkin tuloni tarkemmin sitten.

— Ei siis passaa herra sinatöörille tulla ensi viikolla?

— Ei mitenkään.

Toinen herra kävelee edellä, ja senaattorin katseesta voi helposti huomata, että hän soisi Jussilan jo lähtevän omille asioilleen. Mutta Jussila pysyttelee yhä matkassa.

Hänen päähänsä on iskenyt rohkea, mutta ihana ajatus, ja se on siellä jo ennättänyt muutamassa sekunnissa muodostua täydelliseksi, valmiiksi kuvaksi: hän istuu senaattorin ja tuon toisen herrasmiehen kanssa pöydän ääressä, kaikki katselevat heitä kunnioituksella, kyypparit juoksevat ja kumartelevat. Onhan hänellä rahaa, yksi viisisatanen aivan eheänä vielä. Rohkenisiko hän kysyä? Mikä sitä estäisi, eikän siinä mitään loukkausta ole.

— Rohkenisinkohan minä, sanoo hän yskähdellen, saisinkohan minä tarjota herra sinatöörille yhden tyytinkin, ja jos tämä toinenkin herra, tai jos otettaisiin yksi pieni munkkipullo Seurahuoneella tai, ja hän viittaa peukalollaan salaperäisesti Kappeliin päin.

— Minä en kärsi väkeviä ollenkaan, vastaa senaattori jyrkästi, tehden kiivaan, poistavan liikkeen kädellään.

— A-a-antakaa anteeksi, herra sinatööri, että tyhmyydessäni kysyin.

— Olkaa nyt hyvä ja muistakaa vaan, mitä olemme puhuneet. Näkemään asti!

Jussila ottaa paluumatkalla ilomielissään pienen humalan, rallattelee rattailla asemalta kotiin saakka, ja puhuu käsittämättömiä asioita Matille, joka on tullut häntä vastaan rautatielle ja istuu nyt takaistuimella silmät suurina ja päätänsä pudistellen, luullen isäntänsä kaupunkimatkalla tulleen päänvikaan, sillä tavallista humalaa ei se hänen mielestään ole.

Kotiin tultua hyppää isäntä rattailta maahan että piha tömähtää, vaikka ennen usein on leiniä valitellut ja pyytänyt Mattia auttamaan. Sitten menee hän melkein juoksujalassa portaita ylös, sieppaa eteisessä emännän kainaloonsa ja pyörittää häntä siinä, lallattaen puoleksi laulavalla, melkein itkevällä äänellä: "kun sinä mamma-ani tietäisit — ai, ai!"

— Siunatkoon! Mikä sinuun on mennyt? Ethän tuollaisena ole ikinä ollut.

— Jumalan kiitos, että sain hänet kotiin, mutisee Matti. Mutta ennenkun on vielä ehtinyt päästää hevosta aseista, kuulee hän jo isäntänsä jymisevän äänen portailta:

— Matti, mene paikalla sillä samalla hevosella noutamaan Syrjälän isäntä tänne. Jollei hän ole kotosalla, niin haetuta. Sano, että minulla on tärkeätä asiaa.

— Laputtaa annan Syrjälän nyt vihdoinkin. Suotta onkin siinä kitunut talossaan ja tuskin jaksanut korkojaan maksaa, puhuu hän emännälleen mentyään takaisin huoneelle. — Uuden isännän toimitan Syrjälään, sellaisen, joka ei yhtenään käy armoa anomassa ja köyhyyttään ruikuttamassa.

Hän puhuu emännälleen koko asian, mutta he arvelevat parhaaksi pitää sitä vielä toistaiseksi salassa.

— Kyllähän perästä kuuluu, sanoo hän. — Pane nyt mamma vettä kiehumaan, niin tekaisen tässä hiukan matkan päälle, ja onhan Syrjälällekin sentään annettava "pieni murheeseen", kun hän sieltä saapuu. Kunpa sinä olisit nähnyt kuinka me sinatöörin kanssa, näin juuri, tällä tavalla. Mutta vielä sinä sen kerran näet, sinäkin. Tulee hän meille joskus iltatotille ensi kesänä, siitä olen varma. Näkevätpähän vielä nämä saivartelijat täällä, millaisten miesten kanssa minä pidän seuraa.

— Mitähän Kappola tuumailee tästä, arvelee emäntä, hyvillään hänkin.

— Ahhah! sanoo Jussila käsiään hykerrellen. — Kyllä se häntäkin pistättää. Mutta minäpä näytän, että tulee se minunkin vuoroni kerran. Aatteles, että sinatööri oli kirjoittaa juuri samalle miehelle tästä asiasta, vaan minä ennätin parahiksi paikalle. Se oli onnen potku, sillä arvaathan, mitä tästä olisi tullut, jos asia Kappolan huostaan olisi joutunut. Luuletko, että hän kateudessaan olisi meille sellaista naapuria toimittanut. Ei se mieskään! Ja entä tämä Kartanon joukko täällä! Se siitä vasta oikein hämilleen joutuu. Hävyttömät! ettei heille kelpaa se minkä minä heille parhaaksi katson ja harkitsen.

— Syrjälä saa lähteä talostaan nyt, jatkaa hän kävellen edestakaisin permannolla. Se on hänelle parasta se. Minä tarjoan hänelle talosta sen, minkä hän on minulle velkaa. Tavaransa pahaiset pitäköön itse. Ja jollei hän siihen suostu, niin huomenna on uloshaku kuvernöörissä. Hs, mamma, kuules! Voinhan minä sinatööriltä ottaa hiukkasen enemmän, pikkuisen vaivani palkoiksi, hän kyllä jaksaa maksaa, mutta älä jumalan tähden avaa suutasi kenellekään. Tässä maailmassa täytyy olla tarkka, missä vaan voi.

18.

Koulun vihkiäiset ovat komeat, uudet väljät kouluhuoneet ovat kansaa täynnä. Ja kemut, jotka juhlan päätyttyä pidetään Jussilassa, ovat vieläkin komeammat. Ei ole sellaisia ennen kunnassa nähty, ei ole moni kutsuvieras sellaista kestitystä saanut parhaissa häissäkään, ja pyörälle se on panna monen jäykän pään.

— Katsos vaan sitä Jussilaa! Eipä näytä siltä että hän kitsastelisi, kuiskaillaan yleiseen. — Minkähän vuoksi häntä aina on morkkailtu ja hänen tuumiaan vastustettu. Ei tämä siltä näytä, että hän mitään omaan puoleensa vetäisi.

— Olkaa te iloisia miehet ja hämmentäkää lasejanne, hokee Jussila. — Ollaan iloisia ja sovinnossa kerran edes, kyllähän sitten taas riidellään. Mutta turhaan te riitelette, turhia kuluja itsellenne hankitte. Seuratkaa te vaan Kartanon pilliä, niin meneepä näihin oikeuden käynteihin lopulta koko kunnan kassa, menee vielä kassakaappikin. Silloin ne vasta oikein äyrit kohoavat, silloin sitä vasta köyhää koetellaan. Ja kenenkä sitten luulette ne hävinneet asianne korjaavan, kenen tarttuvan kunnan ohjaksiin? Minä en ainakaan sitä tee! Niin, niin, riidellään me vaan, mutta ollaan sentään tänä iltana ystäviä. Molskis, Tienhaara! Pistäpä sokeria lasiisi, sinä vanha Kaitala! Sinäkin silloin talvella huusit tuomiota minun päälleni, vaikka minä sinua aina olen täyspäisenä miehenä pitänyt, tahtoisit tehdä köyhän meistä, mutta se ei onnistu, ei se onnistu, sinä vanha Kaitala, sillä eihän oikeata asiata millään vääräksi saada.

— Niinhän tulin tehneeksi, mutta kukapa siitä nyt oikeastaan osaa viisas olla. Yksi sanoo yhtä, toinen toista.

— Kyllähän perästä kuuluu. Riidanpa teitte tästä koulustakin, mutta tuossa se nyt sentään seisoo, eikä siitä enää maahan painu. Ja nyt juomme sen harjaisia. Terve miehiä!

Kovin on Jussila riemastuneena tänä iltana ja hänen iloaan on vielä lisännyt sekin seikka, että hänen tyttärensä on aamupäivällä pidetyssä johtokunnan kokouksessa tullut valituksi uuden koulun opettajaksi.

Pari johtokunnan jäsentä oli tosin pannut sitä vastaan, koska hakijain joukossa oli ollut useita vanhempia, jo virassa olevia opettajia erinomaisen hyvillä todistuksilla, ja heidän mielestään olisi pitänyt valita joku niistä. Mutta silloin oli pastori pitänyt pitkän, vakavan ja sydämiin käyvän puheen, huomauttaen, ettei koululle monastikaan ole todellista hyötyä sellaisista opettajista, sillä vaikka he ovatkin eteviä kaikenmoisissa maallisissa asioissa, niin puuttuu heiltä juuri sen vuoksi usein tosi kristillisyys, niinkuin näidenkin todistuksista huomataan. Ja toisekseen ovat nuo "loistavat" opettajat niinkuin muuttolintuja. He kyllästyvät pian yhdessä kohti olemiseen ja hakevat yhä uusia, parempia paikkoja. Sellainen alituinen opettajain muutos ei liioin ole koulun todelliselle vaikutukselle edullista, paitsi sitä, että siitä on monta muuta harmia, kun yhtenään on virka avonaiseksi julistettava. Ja onhan se kunniakin seurakunnalle, että se oman nuorisonsa keskuudesta voi löytää niin kykeneväisen neitosen, kuin neiti Jussila on, tarvitsematta sellaista etempää etsiä.

Ja kun sitten vielä Mikkola, joka myöskin kuului johtokuntaan, oli noussut seisaalleen ja paukauttanut jyrkän amenen pastorin puheeseen, että "kyllä se niin on kuin pastori sanoo, ettei niistä liian etevistä opettajista ole koululle todellista hyötyä", niin olivat huomanneet erehdyksensä nekin kaksi, jotka ainoastaan hakijain todistuksia olivat tahtoneet panna vaalin perustaksi.

* * * * *

Viikkokauden kuluttua tuli vihdoin kirje, jota Jussila levottomuudella oli odottanut.

Sitä luki hän uudestaan ja yhä uudestaan koko iltapäivän. Kävi välillä katsomassa rillojaan, jotka kiireellä olivat uudestaan maalatut, ja koetteli, joko maali oli kuivunut. Pistäysi sitten talliin, missä hänen paras hevosensa oli viettänyt jo monta vapaapäivää pehmoisilla pahnoilla ja purrut kauraa.

Illalla maata pantua, kun tuli jo oli sammutettu, nousi hän uudestaan vuoteelta ylös ja sytytti kynttelin.

— Kas kun en muistakaan, oliko se nyt viides päivä, vaiko kuudes.

— Eiköhän se ollut viides, arveli emäntä.

— Pitääpä katsoa vielä vissimmäksi. Viides on. Näetkö tuollaista komeata "iitä", jolla hän on nimeni kirjoittanut, kun ulettuu aivan kufäärttin alareunaan saakka. Noin sitä on minunkin ruvettava kirjoittamaan, piirrettävä sitten muut kirjaimet hyvin pieniä, aivan niinkuin tuossa hänen omassa nimessään, ja "a" ja "ällä" yhtä korkeat, ja sitten heitettävä tuollainen mutka ympäri, rohkeasti noin, puhukselee Jussila ja heilauttaa kättään.

Seuraavana päivänä ajaa hän asemalta kotiin senaattorin kanssa. Hän voisi ajaa suoraankin Vuorenpään tielle, mutta ajaa sentään pienen kierron valtatietä pitkin. "Tuo oikotie on niin huonoa", sanoo hän vieraalleen. Mutta siinä on valtatien varressa Kartanon talo, ja hän tahtoo tällä kerralla ajaa siitä ohitse, vaikkapa tulisi penikulma kiertoa.

Kartanon väki on parhaallaan rukiissa maantien varrella, ja isäntä itse kuhiloitsee.

Jussila ajaa siitä käyttöä ohi ja puhuu kovalla äänellä, kättään soikkien, millaisia tyhmiä riitapukareita ne täällä kunnassa ovat, ja kuinka ne kuluttavat hulluissa oikeudenkäynneissä koko kunnan kassat, niin ettei heitä lopulta hallitse mikään, jollei asioihin muutosta saada.

Ruisväki katselee ohimenijöitä ja tekee hyvän päivän, isäntä nostaa lakkiaan, johon senaattori vastaa hypistämällä hiukan hattunsa reunaa, mutta Jussila ei katsahda sivulleenkaan kuin vähän toisella silmällä. Hän alkaa ohi tultua vaan massutella huuliaan ja nykäsee ohjaksia.

19.

Aika on kulunut ja on jo se vuosiluku käsissä, jonka loppupuoliskolla taas tulevat tapahtumaan vaalit valtiopäiville.

Jussila tietää hyvin, että hänen pääsynsä sinne, että hänen pyrintöjensä onnistuminen riippuu kokonaan omasta kunnasta, siitä, saako hän ne kahdeksan miestä valitsijoiksi, joita tahtoo ja jotka hänen puolueensa kesken ovat siihen toimeen katsotut.

Mutta siinä onkin hänellä pieni pulma edessä. Sillä riitaa jatkuu kunnassa yhä. Sama oikeudenkäynti, joka jo kaksi vuotta sitten syntyi niistä onnettomista siemenrukiista, on vieläkin päättymättä. Ja hän huomaa ihmeekseen, että olot ovat tämän ajan kuluessa kunnassa koko lailla muuttuneet. Moni mies on ruvennut harrastamaan asioita paremmin kuin ennen ja kulkee kokouksissa nyt itse. Hänen nimensä ei olekaan enää otettavissa valtakirjoihin yhtä helposti kuin tässä takavuosina.

Enemmistö oli toki saatu luopumaan riidasta, joka lopulta on alkanut kääntyä kunnan tappioksi. Heidän innostuksensa on saatu laimentumaan kustannusten ja edesvastuun pelotuksella väärästä oikeudenkäynnistä, ja niin on moni heistä vaipunut siihen entiseen välinpitämättömyyteensä taas, joka aina ilmeni sanoissa: "tehkööt nyt kunnanmiehet mitä tahtovat, eiväthän talosta häätäne toki", ja he ovat lakanneet kulkemasta kokouksissa. Mutta eivät pistä puumerkkiään hekään kenenkään valtakirjaan. Itsepäisimmät, Kartano etunenässä, ovat puolestaan vieneet jutun vielä senaattiin. Ja he juonittelevat joka kohdassa, saattaen Jussilalle monta harmia ja päänvaivaa, häpeämättä edes hänen uusia, korkeita kesänaapureitaan.

Valitsijamiehet ovat Jussilalla tämän syksyiseen vaaliin varmat. Niihin hän voi täydelleen luottaa. Hänellä on kahdeksan miestä, jotka ovat hänen kanssaan yhtä niinkuin hampaat samassa rattaassa, jotka kaikki pyörähtävät yhtäaikaa hänen kanssaan joko eteenpäin tai taakse. Enempää hän ei tarvitse, kunhan ne vaan saa valituiksi. Äänestäkööt naapurikunnassa sitten ketä tahansa. Ja heille hän on luvannut luopua lautakunnan esimiehyydestä, jos valtiopäiville pääsee. Siihen toimeen on päätetty asettaa hänen jälkeensä lukkari, lukkarin tilalle kunnan virkamieskoneistossa taas joku toinen, ja niin mies mieheltä hiukan paremmille tuloille, sillä kun rattaassa yksi hammas kerran loksahtaa eteenpäin, pyörähtävät tietysti samaan suuntaan kaikki muutkin.