I.

Ensimäinen päivä.

Kuningatar Frédérique nukkui yhä väsyneen kuumeellista unta ja kaikki hänen unennäkönsä kiertelivät suistuneen, maanpakolaisen kuningasperheen ympärillä, sillä pari kuukautta kestäneen piirityksen melu ja kärsimykset vaivasivat häntä alinomaa; sitä paitse kiusasivat häntä silloin tällöin veriset, sotaiset näyt, voihkeet, väristykset ja omituinen hermoston herpautumistila, josta kauhun vavahdus hänet äkkiä herätti.

»Zara! Zara! Missä hän on?» huusi kuningatar heti.

Eräs hänen kamarineitosistansa lähestyi vuodetta ja vastasi hiljaa:

»H. K. K. kreivi Zara nukkuu levollisesti kamarissansa. Rouva Eleonora on hänen luonansa.»

»Entäs kuningas?»

Kuningas oli jo keskipäivän aikaan lähtenyt ajelemaan hotellin vaunuissa.

»Yksinkö?»

Ei. Hänen majesteettinsa oli ottanut valtioneuvos Boscovitshin seuraksensa.

Sitä mukaa kuin kamarineito puhui dalmatialaista murrettansa, joka kuulusti kovalta ja sointuvalta kuin somerlaineen helke, tunsi kuningatar kauhuntunteensa hälvenevän. Rauhallinen hotellihuone, jonka hän tullessansa oli nähnyt ainoastaan hämärissä, esiintyi nyt tavallisessa jokapäiväisessä loistossansa vaaleine seinäpaperinensa, korkeine akkunoinensa, valkoisine villamattoinensa ja akuttiminensa, joilla lenteli hiljainen ja eloisa pääskysparvi, leikitellen suurten yöperhosten kanssa.

»Kas, kello on jo viisi! Petsha, laita pian tukkani… Minua oikein hävettää, että olen nukkunut näin kauvan.»

Kello oli siis viisi ja päivä ihanin, mikä keväällä 1872 vielä oli ihastuttanut pariisilaisia. Ihmetellen jäi kuningatar seisomaan tultuansa Hôtel des Pyramidesin pitkälle balkongille, jonka viisitoista, vaaleanpunaisilla akuttimilla varustettua akkunaa antoi Rivolikadun kauneimmalle osalle. Alhaalla leveällä kadulla kuului pyörien hurinaa ja kadunhuuhtojain hiljaista litinää; loppumaton jono vaunuja ajoi Boulognen metsään päin niin että pyörät, valjaat ja vaaleat puvut vilisivät ohi kuin nopeassa tuulessa. Kiireellisestä ihmistulvasta Tuileriesin kullatun portin luona siirtyivät kuningattaren ihastuneet silmät naisten valkoisilta hohtaviin hameihin, vaaleihin suortuviin, välkkyvään silkkiin, lasten ulkoilmaleikkeihin ja kaikkeen siihen pyhäiseen elämään ja lasten hyörinään, jota kirkkaina, aurinkoisina kevätpäivinä näemme tuon suuren puiston hiekoitetuilla tasangoilla, kunnes ne vihdoin mielihyvällä pysähtyivät puiston keskellä kasvavain kastanjapuiden mahdottoman laajalle, täyteläiselle, pyöristyneelle ja viheriöitsevälle lehväkatokselle, jonka siimeksessä parast'aikaa soitteli sotilas-orkesteri ja pelmusi kirkuva, meluava lapsiparvi.

Maanpakolaisen hallitsijattaren karvas mieliharmi lauhtui vähitellen näin runsasta hilpeyttä katsellessa. Lämmin hyvinvointi kiehtoi hänet kaikkialta kiertyen ruumiin ympärille pehmeänä kuin silkkinen verkko; hänen valvomisesta ja kieltäymyksistä lakastuneille poskipäillensä nousi jälleen heleä, eloisa puna.

»Hyvä Jumala, kuinka minun on hyvä olla», mietti hän itseksensä.

Suurimpia onnettomuuksia voi seurata äkilliset ja viattomat lohdutuksensa, joihin eivät vaikuta niin paljo ihmiset kuin asiain viehättävä kaunopuheisuus. Mitkään ihmisten keksimät sanamuodot eivät olisi voineet suoda lohdutusta tälle kieltäymykseen pakotetulle ja puolisoinensa, lapsinensa maanpakolaisuuteen karkoitetulle kuningattarelle, jonka yksi ainoa kansan kuohahdus syviä maanrepeämiä, säihkyviä salamoita ja tulivuoren purkauksia aiheuttavan maanjäristyksen tavoin oli viskannut vieraalle maalle ja jonka hieman matalalla ja sentään niin ylväällä otsalla aina näkyi juovat ikäänkuin olisivat ne olleet Euroopan kauneimman kuningaskruunun painamat.

Ja nyt esiytyi luonto uudistuneena ja iloisena tämän ihmeteltävän kauniin pariisilaisen kevään valaistuksessa, keväimen, jonka lempeä raikkaus muistutti kasvihuoneen tai Rivieran ilmastoa ja herätti ihmisessä viihdytystä ja toiveita jälleen virkoamisesta. Mutta samalla kuin maanpakolaisen kuningattaren hermot höltyivät ja silmät täysin terin ahmivat viheriöitsevää näköpiiriä, vavahti hän äkkiä. Vasemmalla puolellansa äkkäsi hän alhaalla puiston sisäänkäytävän luona aavemaisen muistomerkin, jonka muodostivat kalkitut muurit, ruskeat pylväät, luhistuneet katot, ilmaa sinertävät akkuna-aukot, puoleksi sortunut julkipuoli, jonka yli näkyi laajoja rauniokasoja ja perimäisenä näiden takana — Seineen päin — melkein eheänä säilynyt, tulipalon värittelemä ja kultaama suvihuone savustuneine rautaparvekkeinensa. Muuta ei koko Tuileriesin palatsista tallella ollut.

Tämä näky teki häneen syvän vaikutuksen ja sydämessänsä hän vallan kauhistui noita kivikasoja katsellessaan. Kymmenen vuotta sitten, eikä siitä ollut kymmentäkään vuotta, — voi kuinka surulliselta ennustukselta se hänestä nyt tuntui! — oli hän puolisonsa kanssa asunut tuossa palatsissa, joka nyt oli raunioina. Se oli keväällä 1864. Kolme vuotta avioliittonsa jälkeen matkusteli silloinen Zaran kreivitär onnellisena puolisona ja perintöruhtinattarena liittohovista toiseen. Kaikki pitivät hänestä ja vastaanottivat hänet ystävällisesti. Olletikin juhlittiin häntä Tuileriesin palatsissa tanssijaisilla ja muilla juhlallisuuksilla. Vieläkin voi hän kuvitella ne suojat tuolla kukistuneiden muurien sisällä. Hän oli näkevinänsä siellä nuo mahdottoman suuret ja komeat galleriat kivikoristeinensa häikäisevässä valaistuksessa ja hovipukujen laahustinten aaltoilevan laajoissa rappusissa välkkyvän kyrassierikujanteen välissä. Ja tuo näkymätön soitto, joka silloin tällöin tuulen mukana kuului puistosta, muistutti hänen mielestänsä Waldteufelin orkesteria silloisessa marsalkkain salissa. Juuri tuon leikkivän ja vilkkaan säveleen mukaanhan hän silloin oli tanssinut orpanansa Maksimilianin kanssa, viikkoa ennen kuin tämä Meksikoon lähti. Aivan oikein, samat säveleethän nuo ovat!… katrilliin ottivat silloin osaa keisarit ja kuninkaat, keisarinnat ja kuningattaret; aihe siihen oli otettu »Ihanasta Helenasta» ja luontevasti liiti silloin hänen ohitsensa loistava jono ylhäisiä henkilöitä… Max huolestuneen näköisenä ja vaaleaa partaansa pureskellen; häntä vastapäätä, Napoleonin läheisyydessä, Charlotte säteilevänä ja ikäänkuin kirkastuneena ilosta olla keisarinnana… Missähän nuo kauniin katrillin tanssijat nyt mahtoivat olla? Kaikki haudassa, maanpaossa tai hulluinhuoneessa. Suru toisensa perästä! Onnettomuus: onnettomuuden jälkeen! Jumala ei siis suojellut kuninkaita enää!…

Sitten muisti hän kaikki, mitä oli kärsinyt sen jälkeen kuin vanha Leopold oli laskenut hänen ohimoillensa Illyrian ja Dalmatian kruunun. Ensiksi oli hänen esikoisensa, joka oli tytär, joutunut tuollaisen oudon ja nimettömän sairauden uhriksi, jommoiset merkitsevät veren heikontumista ja rodun loppua … ja tämä oli tapahtunut juuri juhlapyhinä, niin että ruumiin vieressä palavain kynttiläin valoon yhtyi kaupungin ilotulitus eikä tuomiokirkosta hautajaispäivänä ehditty viedä pois lippujakaan. Näiden suurten surujen ja niiden tuskain ohella, joita hänen poikansa heikko terveys alinomaa hänelle tuotti, täytyi hänen kärsiä muita murheita, joista muut eivät mitään tienneet, sillä ne kätki hän naisylpeytensä salaisimpaan soppeen. Kansojen sydämet eivät ole uskollisempia kuin kuninkaidenkaan. Eräänä päivänä kylmeni äkkiä sama Illyrian kansa kuningasperheellensä, joka oli sitä niin usein juhlinut. Oli syntynyt väärinkäsityksiä, erimielisyyksiä, epäilyksiä, ja vihdoin kehittyi tästä kaikesta viha, tuollainen koko maan hirvittävä viha, jonka hän tunsi ilmassa, huomasi katuelämän hiljaisuudesta, ihmisten ivallisissa katseissa, rypistyneiden otsien väristyksessä, jonka vuoksi hän tuskin uskalsi ilmestyä akkunaan, ja lyhyvillä ajoretkillänsä painausi hän hovivaunujen nurkkaan, ettei ensinkään näkyisi. Voi, noita kuolemanhuutoja Laibachin linnan pengermäin alla, jotka hän taas oli kuulevinansa katsellessansa Ranskan kuninkaiden suuren palatsin raunioita. Hän oli näkevinänsä valtioneuvoston viimeisen istunnon ja ministerien kalpeat ja pelvosta höpertyneet kasvot, kun nämä rukoilivat kuningasta luopumaan… Ja sitten pako keskellä yötä ja talonpoikaisissa valhepuvuissa ylös vuoristoon … kylät ulvoen kapinallisina ja vapaudesta yhtä juopuneina kuin kaupungitkin … ilokokkoja kaikilla kukkuloilla… Ja hänen omat hellät kyyneleensä keskellä tätä suurta onnettomuutta, jonka aikana hän vaivoin sai pojallensa illallisen eräästä paimenmajasta vuoristossa … ja vihdoin se äkkipäätös, johon hän sai kuninkaan suostumaan, nim. että sulkeuduttaisiin vielä hallitsijalle uskolliseen Ragusaan, missä sitten vietettiin kaksi kieltäymyksen ja ahdistuksen kuukautta, kun kaupunkia piiritettiin ja pommitettiin … nuoren prinssin sairastuminen … ja nälässä riutuminen … linnoituksen lopullinen antautuminen … kolkosti vaikuttava laivaan-nousu äänettömän ja väsyneen väkijoukon katsellessa … lähtö ranskalaisella laivalla muita kurjuuksia, kolkkoutta ja outoa maanpakoa kohti … sillä aikaa kuin Illyrian tasavallan ihka uusi ja voittoisa lippu liehui valloitetun kuninkaallisen linnan katolla… Tuileriesin rauniot johdattivat hänen mieleensä kaiken tämän.

»Pariisi on kaunis, eikö totta?» kysyi joku äkkiä hänen vieressänsä iloisella ja nuorekkaalla, vaikka vähän honottavalla äänellä.

Samassa tuli kuningas ulos parvekkeelle kantaen sylissänsä pientä prinssiä, jolle hän näytti viheriöitsevää näköpiiriä, kattoja, kupooleja ja tuota liikettä kaduilla iltapäivän kauniissa valaistuksessa.

»Oi, kuinka kaunista!» huudahti lapsi — noin 5-6 -vuotias poloinen, jonka piirteet olivat pingoitetut ja tiukat, tukka vallan vaalea ja lyhyeksi leikattu kuin taudin jälkeen; nytkin katseli hän ympärillensä ikäänkuin kärsimystensä keskestä hieman hymyillen ja hämmästellen, ett'ei enää kuulunut piiritysajan kanuunain pauketta ja iloiten ympäristön viehkeydestä. Hänelle näytti maanpako olevan onneksi. Eikä kuningaskaan näyttänyt juuri surulliselta. Ajeltuansa pari tuntia bulevardeilla palasi hän hotelliin loistavan ja hilpeän näköisenä, joten hänen kasvonsa olivat täydellinen vastakohta kuningattaren huolestuneelle ulkomuodolle. Muutenkin olivat he kerrassaan toistensa vastakohtia.

Kuningas oli hoikka, hento, tumma-ihoinen, tukka musta ja käherä, viikset, joita hän alinomaa taivutteli valkoisella ja kovin hennolla kädellä, taas olivat vaaleammat, silmät kauniit ja hieman hämmentyneet ja katse hieman epäröivä ja lapsellinen, jonka vuoksi häntä voitiin sanoa vallan nuorekkaaksi, vaikka hän olikin jo yli kolmenkymmenen vanha.

Kuningatar taas oli vakava ja vartaloltansa tukeva dalmatialainen nainen, joka ei tehnyt paljo käsiliikkeitä; oikeastaan oli hän näistä kahdesta miehekkäämpi luonne, huolimatta ihonsa läpikuultavasta kirkkaudesta ja kauniista, vaaleista venetsialaisista suortuvistansa, joihin itämaat näyttivät sekoittaneen punertavia ja kellertäviä hiuksia.

Häntä kohtaan esiytyi kuningas Kristian epävapaana ja vaivautuneena puolisona ikäänkuin olisi hän omasta mielestänsä suostunut liiallisiin nöyryytyksiin ja uhrauksiin. Lempeästi kyseli hän puolisonsa terveyden tilaa tahtoen tietää, kuinka hän oli nukkunut ja kuinka hän matkan jälkeen ylipäänsä voi. Kuningatar taas vastasi tavallisen hellästi ja kaikella myöntyväisyydellä, vaikka hänen mielenkiintoaan itse teossa ei herättänyt muu mikään kuin poikansa, jonka nenää ja poskia hän tunnusteli ja jonka kaikkia liikkeitä hän seurasi hautovan kanan tuskallisella huolella.

»Poika voi jo paremmin kuin siellä kotona», sanoi Kristian puoli-ääneen.

»Niin, hänen poskensahan alkavat jo punoittaa», vastasi kuningatar yhtä tuttavallisesti kuin heidän tapansa aina oli puhua, kun kysymys oli heidän pojastansa.

Tämä taas nauroi milloin äitiinsä, milloin isäänsä päin ja veti sievästi hyväillen heidän paitansa lähemmäs toisiansa ikäänkuin olisi hän ymmärtänyt, että hänen pienet kätensä olivat ainoana todellisena yhdyssiteenä näiden molempain erilaisten ihmisten välillä.

Alhaalle katukäytävälle oli äskettäin pysähtynyt muutamia uteliaita, jotka olivat saaneet kuulla kuninkaallisten saapumisesta ja katsoa töllöttelivät nyt Illyrian kuningasta ja kuningatarta, jotka Ragusan sankarillisen puolustautumisen kautta olivat tulleet kuuluisiksi ja joiden muotokuvat nähtiin kuvalehtien alkulehdillä. Vähitellen lisäytyi töllistelijäin joukko, joka katseli heitä suut ammollansa, nenät ylöspäin ja tietämättä, mistä on kysymys, aivan kuin ihmiset toisinaan voivat keräytyä katsomaan kyyhkystä jonkun katon räystäällä tahi tollottavat häkistänsä karannutta papukaijaa. Vastapäätä hotellia keräytyi melkoinen väkijoukko, joka alinomaa lisäytyi, ja kaikki katselivat he uteliaina nuorta, matkapukuista pariskuntaa, jota tuo vaaleatukkainen lapsi näytti hallitsevan kohottaen suistuneiden toivoa ja sitä iloa, jonka nämä tunsivat nähdessänsä pienokaisensa vielä elävänä sellaisen hirmuisen myrskyn jälkeen.

»Tuletko pois, Frédérique?» kysyi kuningas, jota väkijoukon huomio vaivasi.

Mutta siihen vastasi tämä oikaisten itsensä suoraksi kuin ainakin kuningatar, joka on tottunut pelkäämättä kohtaamaan rahvaan epäsuosion osoituksia:

»Miksi? Onhan täällä parvekkeella hyvä olla.»

»Niin, mutta … näetkös, unhotin sanoa, että… Rosen on tuolla sisällä poikansa ja miniänsä kanssa… Hän haluaisi tavata sinua.»

Rosenin nimen mainitseminen kirkasti kuningattaren silmät, sillä se johdatti hänen mieleensä paljo hyviä, lainkuuliaan miehen palveluksia.

»Se hyvä herttuako? Minä olenkin jo odottanut häntä», sanoi hän heittäen ennen poistumistansa ylhäisen katseen kadulle, missä eräs mies … juuri vastapäätä … kapusi Tuileriesin rautaportin kivijalustalle ja katseli tältä korkealta asemaltansa hetken aikaa väkijoukkoa. Tuohan oli aivan kuin Laibachissa silloin, kun väkijoukosta ammuttiin heidän akkunoihinsa! Kuningattarelle lensi äkkiä päähän hämärä ajatus jostakin murhayrityksestä, jonka vuoksi hän viskausi taapäin. Mies oli asettunut kunnianteko-asentoon, nosti lakkiansa, jotta kiharat tuulessa häilyen välkähtelivät päivää vastaan, ja huusi rauhallisella, mutta kovalla äänellä: »Eläköön kuningas!» Tämä oli kaikki mitä kuningatar voi kuulla ja nähdä hälinässä tuosta tuntemattomasta ystävästä, joka keskellä tasavaltalaista Pariisia ja suistuneen Tuileriesin palatsin raunioiden edessä uskalsi huutaa tervetuloa kruunuttomille hallitsijoille.

Tämä suosiollinen tervehdys, jota kuningatar ei ollut kuullut pitkään aikaan, teki häneen saman vaikutuksen kuin lämmin, lieskaava liesi ankarasta pakkasesta tulijaan. Se lämmitti häntä orvaskedesta sydämeen asti ja vanhan Rosenin jälleen näkeminen täydensi tätä hyväntekevää ja hilpeää virkistystä.

Kenraali, herttua de Rosen, sotalaitoksen entinen ylipäällikkö, oli jättänyt Illyrian noin kolme vuotta sitten, kun kuningas oli riistänyt häneltä tämän luottamustoimen uskoaksensa sen eräälle vapaamieliselle tahtoen näin osoittaa myötätuntoisuuttansa niitä vastustuspuolueen uusia aatteita kohtaan, jotka silloin kypsyivät ja kävivät Laibachin hovissa kuningattaren puolueen nimellä. Tosin olisi hän voinut kantaa kaunaa Kristiania kohtaan sen vuoksi, että tämä oli kylmästi uhrannut hänet ja lähettänyt hänet pois ilman kaipausta ja ilman jäähyväisiä, hänet, Mostarin ja Livnon taistelujen voittajan ja suurten montenegrolaisten sotien sankarin. Myytyänsä linnansa, tiluksensa ja irtaimistonsa, ja merkittyään lähtönsä loistavalla vastalauseella oli vanha kenraali asettunut Pariisiin, missä hän naitti poikansa ja turhaan odotteli kolme pitkää vuotta huomaten kuninkaan epäsuosioon liittyvän kaikki maanpaosta ja toimettomasta elämästä aiheutuvat alakuloisuudet ja surut. Ja kuitenkin riensi hän empimättä heidän luoksensa niin pian kuin oli saanut vihiä ruhtinaallisten saapumisesta Pariisiin. Nyt seisoi hän suorana keskellä salonkia, jonka kynttiläkruunuun asti hänen jättiläismäinen vartalonsa ulottui, ja odotteli hetkeä, jolloin hän saisi armollisen ja suosiollisen vastaanoton, esiytyen niin liikutettuna, että hänen pitkät sotilassäärensä nähtävästi vapisivat ja hänen laaja rintansa, tähdistön suuren merkin alla läähätti; muuten oli hän puettu vartalon mukaiseen ja sotilasmaisesti leikattuun siniseen takkiin. Ainoastaan hänen pieni haukan päänsä teräskatseinensa ja petolinnun nokkinensa pysyi järkkymättömänä samoin kuin nuo kolme valkoista piikintapaista hiusta päälaella ja lukemattomat pienet rypyt hänen tulessa kovettuneilla kasvoillansa. Kuningas, joka ei pitänyt suurellisista kohtauksista ja jota tämä vieraskäynti hieman vaivasi, koetti päästä siitä lausumalla hilpeästi ja sydämellisen kohteliaasti:

»Kas niin, kenraali», sanoi hän tullen kädet ojoina häntä vastaan, »te olitte todellakin oikeassa … minä laskin ohjakset liian höllälle… Minua on ravistettu ja väkevästi.»

Nähdessänsä vanhan luottamusmiehensä notkistavan toisen polvensa nosti hän tämän ylös sangen jalolla liikkeellä ja syleili häntä kauvan. Mutta kukaan ei, hiisi vie, voinut estää herttuaa polvistumasta kuningattaren edessä, johon hänen kunnioittavasti intomielinen suudelmansa ja vanhanaikaisesti hoidettujen viiksiensä kosketus teki omituisen vaikutuksen.

»Oi, poloinen herttuani, … oi, poloinen hra Rosen!» sopersi kuningatar.

Samassa sulki hän verkalleen silmänsä, ett'ei hänen kyyneliänsä huomattaisi. Mutta kaikki ne kyyneleet, joita hän oli vuosien kuluessa vuodattanut, olivat jättäneet jälkensä hänen sinisten silmiensä kurtistuneelle ja hienolle silkille, mihin valvokit, ahdistukset, levottomuudet ja kaikki ne kolhut olivat vaikuttaneet, jotka miesten mielestä oikeastaan säilyvät ihmisen sisimmässä sopessa, mutta nousevat sieltä kasvoille, niinkuin veden vähimmätkin liikkeet ryppyilevät pinnalla huomattavissa juovissa. Muutaman sekunnin näkyi noilla kauneilla, puhdaspiirteisillä kasvoilla väsymyksen ja surullisuuden ilmettä, joka ei suinkaan jäänyt huomaamatta vanhalta sotilaalta. »Voi, kuinka hän on mahtanut kärsiä!» ajatteli hän kuningatarta katsellessansa. Liikutustansa peittääksensä nousi hän sitten äkkiä ylös, kääntyi poikaansa ja miniäänsä, jotka olivat jääneet seisomaan salongin toiseen päähän, ja samalla rajulla äänellä kuin hän oli komentanut Laibachin kaduilla: »Miekat ojoon!… Rynnätkää roistoväkeen!» huusi hän näille:

»Colette ja Herbert, tulkaa tervehtimään kuningatartanne!»

Ruhtinas Herbert de Rosen, melkein yhtä kookas mies kuin isänsäkin, leuka kuin hevosella ja posket puhtoiset kuin keikarilla, lähestyi nuoren vaimonsa kanssa. Hän astui vaivalloisesti ja keppiin nojaten, sillä kahdeksan kuukautta sitten oli hän Chantillyn kilpa-ajoissa pudonnut satulasta, taittaen jalkansa ja muutamia kylkiluita. Kenraali de Rosen ei laiminlyönyt huomauttaa, että he molemmat olisivat rientäneet sulkeutumaan kuninkaansa kanssa Ragusaan, ellei tätä onnettomuutta olisi tapahtunut, joka oli saattanut hänen poikansa hengen vaaranalaiseksi.

»Epäilemättä olisin minäkin seurannut sinne teidän mukananne, rakas isäni!» sanoi ruhtinatarkin sankarillisella äänellä, joka huonosti soveltui yhteen hänen nimensä, pienen ja elävän kissannenänsä ja keveästi pörrötettyjen kiharainsa kanssa.

Kuningatar ei voinut olla hymyilemättä ojentaessaan hänelle kätensä. Viiksiänsä punoen tutki Kristian asiantuntijan mielenkiinnolla ja suurella uteliaisuudella tuota vilkasta pariisitarta ja kaunista, miellyttävää ja pitkäsulkaista muotilintua rikkaine, liehuvine hamereunuksineen, jonka siro ja suloinen käytös täydellisesti erosi hänen entisen hovinsa juhlallisista nais-tyypeistä. »Mistä hiidestä oli Herbert voinut löytää tuollaisen jalokiven?» mietti hän kadehtien entistä lapsuuden toveriansa, tuota pitkää roikaletta pölysilminensä ja venäläiseen tapaan jakaukselle sileiksi kammattuine suortuvinensa varsin kapealla ja matalalla otsalla; kuningas mietti mielessänsä, että tuollaisia naisia, joita Illyriassa ei tavattu ainoatakaan, taisikin vilistä Pariisin kaduilla, jonka vuoksi maanpako näytti hänestä siedettävältä. Muuten ei tämä maanpako voine kestääkään kovin kauan. Illyrialaiset kyllästyvät ehkä piankin tasavaltaansa. Kaikki voi supistua parin kolmen kuukauden oleskeluksi kaukaisessa maassa, jonkunlaiseksi virkalomaksi, joka oli käytettävä mahdollisimman hupaisella tavalla.

»Ymmärrättekö te moista kiirettä, hra kenraali», sanoi hän nauraen, »että minulle on täällä jo kaupattu erästä taloa… Tänä aamuna saapui näet luokseni muudan englantilainen, joka lupausi hankkimaan minulle loistavan palatsin, valmiiksi kalustettuna ja verhottuna; samoin saisin tallin ja ajohevoiset, vuokravaunut, makuuvaatteet ja pöytäliinat, hopeakaluston, pöytäastiat ja palvelijat, kaikki neljänkymmenen kahdeksan tunnin kuluessa … ja siinä kaupunginosassa, mikä minua enin miellytti.»

»Tunnen tuon englantilaisen, sire … se on tietysti ulkolaisten asioitsija Tom Lewis.»

»Aivan oikein, muistelen hänen nimensä olleen siihen suuntaan… Oletteko tekin olleet tekemisissä hänen kanssansa?»

»Oh! kaikkien Pariisiin saapuvien ulkolaisten luokse Tom Lewis ilmestyy kieseissänsä… Mutta toivoakseni ei teidän majesteettinne sitä tuttavuutta halunne jatkaa.»

Se erityinen itsepintaisuus, millä ruhtinas Herbert heti Tom Lewisin nimen kuultuansa alkoi katsella juovikkaiden silkkisukkiensa päälle vedettyjen matalien kenkiensä nauharusettia, ja nuoren ruhtinattaren salainen katsahdus puolisoonsa päin ilmaisivat Kristianille kyllin selvään, että nuori pariskunta voisi antaa lisätietoja kuuluisasta asioitsijasta Royale-kadun varrella. Mutta mitenpä asioimisliike Lewis voisikaan olla hänelle hyödyllinen? Sillä hän ei halunnut taloa eikä vaunuja, vaan aikoi asua vuokrahotellissa ne muutamat kuukaudet, jotka hänen oli Pariisissa vietettävä.

»Eikös se ole sinunkin mielipiteesi, Frédérique?»

»Tietysti on se viisainta», vastasi kuningatar, vaikka hän ei suinkaan ollut samaa mieltä puolisonsa toiveista eikä myöskään hänen aikeestansa asettua tänne vain tilapäisesti asumaan.

Vanha Rosen rohkeni vuorostansa tehdä muutamia huomautuksia. Tällainen hotellielämä ei hänen mielestänsä ollut oikein sopiva Illyrian kuningashuoneen arvolle. Pariisi vilisi tähän aikaan maanpakolaisia hallitsijoita. Kaikki elivät he täällä verrattain loistavaa elämää: Westfalin kuningas asui Neubourgin kadun varrella komeassa palatsissa, jonka sivupaviljonki oli varattu hallitusviranomaisia varten. Galitsian kuningattaren asuntorakennus Champs-Elyséesin varrella oli todellakin loistava ja kuninkaallinen palatsi. Palermon kuninkaalla taas oli Saint-Mandéssa laaja rakennus, joukko ajohevosia ja kokonainen liuta ajutantteja. Vieläpä Palman herttuallakin oli hovintapaisensa pienessä rakennuksessa Passyn etukaupungissa, missä hän joka päivä näki viisi kuusi kenraalia ruokapöydässänsä.

»Niin kyllä, niin kyllä», myönsi Kristian kärsimättömästi, »mutta se ei ole samaa, näettekös. Nuo ruhtinaat eivät aiokaan enää muuttaa pois Pariisista… He jäävät tietysti lopullisesti tänne, jota vastoin me… Sitä paitse on minulla täysi syy olla ostamatta palatseja, ystäväni Rosen. Meiltä riistettiin nimittäin kaikki omaisuus kotimaassamme. Meille jäi ainoastaan muutamia satoja tuhansia Rotschildin pankkiliikkeessä Napolissa ja poloiset diadeemimme, jotka rva de Silvis pelasti meille hattukotelossa. Ajatelkaahan, että rva markiisitar tuon pitkän maanpakolaismatkansa kestäessä aina piti kallisarvoista koteloa käsissänsä, tehtiinpä matka sitten jalkaisin, meritse, junassa tai vaunuissa. Se on todellakin hassua ja hullunkurista!…»

Lapsellisuus sai samassa vallan hänessä ja hänen täytyi nauraa heidän hätätilallensa kuin hauskimmalle asialle maailmassa.

Mutta herttuaapa ei naurattanut.

»Sire», sanoi hän niin liikutettuna, että kaikki hänen vanhat ryppynsä värisivät, »te teitte minulle äsken sen kunnian, että vakuutitte katuvanne päätöstänne, joka niin pitkäksi aikaa karkoitti minut kauvas neuvostostanne ja mielestänne… Sen vuoksi rohkenen jälleen pyytää teiltä pientä armonosoitusta. Suokaa minulle maanpakonne aikana sama luottamustoimi, mikä minulla aikoinaan teidän majesteettinne hovissa Laibachissa oli, nimittäin kunnia olla siviili- ja sotilasasiainne päällikkönä.»

»Katsokaas vain sitä itsetuntoa!» nauroi kuningas iloisena. Sitten jatkoi hän ystävällisesti: »Mutta minullahan ei ole enää mitään siviili- eikä sotilasasioita, hyvä kenraali!… Kuningattarella on kappalaisensa ja kamarineitosensa… Zaralla on opettajattarensa… Minä taas otin Boscovitshin kirjeenvaihtoani varten ja mestari Lebeaun parturikseni… Siinä kaikki…»

»Siinä tapauksessa uskallan sentään anoa erästä toista armoa… Eikö teidän majesteettinne suvaitsisi ottaa poikaani Herbertia ajutantiksensa ja tässä läsnäolevaa ruhtinatarta kuningattaren lukijattareksi ja seuranaiseksi?»

»Minun puolestani olkoon asia päätetty», sanoi kuningatar kääntyen kauniisti hymyilevänä Coletteen päin, joka joutui vallan hämille uudesta arvostansa.

Ruhtinas Herbert taas kiitteli hallitsijaansa, joka samassa sääsi hänelle valtakirjan olla hänen ajutanttinsa ja teki tämän samalla armollisella ja miellyttävällä hirnahduksella, jonka he tunsivat Tattersallin elämän ajoilta.

»Minulla on siis kunnia esittää nuo kolme nimitystä allekirjoitettavaksi huomenna», lisäsi kenraali kunnioittavasti, mutta lyhyesti … osoittaen täten, että hän katsoi jo astuneensa virkatoimeensa.

Tuon äänen ja määrätyn sanamuodon kuultuansa, johon hän oli saanut tottua kenraalin pitkän ja juhlallisen palvelusajan kuluessa, näytti nuori kuningas hieman masentuneelta ja ikävystyneeltä, mutta hän lohduttausi katselemalla onnen kaunistamaa ja kirkastamaa nuorta ruhtinatarta, jonka suloiset, kaikkea luonteenomaista puuttuvat kasvot muuten näyttivät olevan alinomaisen hämärän harson verhoamat. Ajatelkaahan, että hän nyt oli kuningatar Frédériquen hovinainen, hän, Colette Sauvadon, Bercyn viinikauppiaan hra Sauvadonin tytär! Mitähän nyt sanotaan noissa suljetuissa salongeissa Varennes- (= Nummi-) ja p. Dominiquen katujen varrella, joissa hänen avioliittonsa Herbert de Rosenin kanssa oli tehnyt hänet huomatuksi, vaikka ei juuri tuttavalliseksi! Hänen ylimyksellinen pikku mielikuvituksensa harhaili jo oletetussa hovimaailmassa. Hän mietti jo painettavia käyntikortteja, koko puvustonsa muutosta, Illyrian kansallisväristä hovipukua ja samaan väriin teetettäviä päitsiä vaunuhevosia varten…

Samassa kuului kuninkaan ääni aivan hänen läheisyydessänsä:

»Tämä on ensimäinen rauhallinen ruokaveromme maanpaossamme», virkkoi hän Rosenille puoleksi totisella ja juhlallisella äänellä… »Tahdon, että päivälliset ovat hauskat ja että kaikki ystävät viihtyvät luonani!»

Huomatessansa, kuinka kenraali peljästyi tämän äkkikutsun kuullessansa, lisäsi hän:

»Ah niin, se on totta: hovisäännöt ja -puvut unohdin! Hitto vie, Ragusan piirityksen aikana totuimme pois kaikista tuollaisista tavoista … ja hoviministerillämme Rosenilla on paljo korjattavaa nykyisessä elämässämme… Toivon kuitenkin, että alamme nuo parannukset vasta huomenna, hra kenraali!»

Samassa avausi suuri, kaksiosainen salin ovi ja hotellin isäntä ilmoitti päivällispöydän olevan valmiina majesteetteja varten. Ruhtinatar nousi jo ylös vallan korskeana valmistuen käymään kuninkaan käsikoukkuun. Mutta tämä tarjosikin käsivartensa kuningattarelle ja saattoi puolisonsa ruokasaliin välittämättä ensinkään pöytävieraistansa. Aivan kokonansa ei hovimeno kuitenkaan ollut jäänyt Ragusan muuriholvien sisälle!

Muutos päivän paisteesta ruokasaliin hämmästytti päivällisvieraita. Kattokruunusta, kynttilähaarukoista ja tarjoilupöydällä palavasta kahdesta lampusta huolimatta ei salissa kuitenkaan tahtonut nähdä; ennen aikojansa karkoitettu päivä oli jättänyt epäilevän hämäränsä. Tämän surullisen varjon lisäksi tuli vielä se, että päivällispöytä oli ruokavieraiden lukumäärään nähden aivan liian pitkä, jommoista muista etiketin vaatimuksia vastaavista hotelleista olisi turhaan saanut etsiä; kuningas ja kuningatar istuutuivat pöydän toiseen päähän ilman ketään vastapäätä tai sivuillansa. Tämä jo kummastutti pikku ruhtinatar de Rosenia. Keisarikauden ensi aikoina muisti hän kuitenkin kerran olleensa päivällisillä Tuileriesissä, missä keisari silloin istui vastapäätä keisarinnaa aivan porvarillisesti niinkuin vastanaineet hääaterialla ollessansa. »Niin, niin», mietti pikku sulotar sulkien päättävästi löyhyttimensä ja laskien sen kupeellensa hansikkaiden viereen, »parempia aikoja ei voi tulla kuin nuo legitimistien (laillisuuden) ajat olivat!» Tämä muisto muutti hänen mielipiteensä tämän vähälukuisen pöytäseuran suhteen, joka muuten johti hänen mieleensä n.k. Italialaisen Kornissin upeat hotellit Monacon ja San-Remon välillä seurakauden alussa, kun matkailijain tulva ei vielä ole saapunut. Sama kirjava värien sekoitus puvuissakin: Kuningas lyhyessä takissa, kuningatar matkapuvussa, Herbert ja hän puettuina »en Watteau» niinkuin he bulevardeilla liikkuivat, kuningattaren kotipappi isä Alphée mustain veljesten kauhtanassa ja kenraali de Rosen kirjaillussa puoli-univormussa. Kokonaisuus ei siis tehnyt mitään vaikutusta Colette de Roseniin. Ainoa, mikä sentään vaikutti suuremmoisemmin, oli kotipapin pöytärukous, jossa hän rukoili jumalan siunausta ruvettaessa tälle ensimäiselle maanpaossa syödylle aterialle:

»Quae sumus sumpturi prima die in exilio» … lausui munkki ojennetuin käsin; ja nämä verkalleen lausutut sanat näyttivät pitentävän kaukaiseen tulevaisuuteen sen virkaloman, jonka kuningas Kristian oli niin lyhyeksi arvioinut.

»Amen!» vastasi erotettu hallitsija vakavalla äänellä ikäänkuin hän noissa kirkkolatinalaisissa sanoissa olisi tuntenut katkenneiksi ne vielä elävät ja väräjävät siteet, jotka maaperästänsä irti raastettujen puiden tuoreiden juurien tavoin aina ovat rasittaneet maanpakolaisia.

Mutta slavilaisten miellyttävään ja kohteliaaseen luonteeseen eivät voimakkaimmatkaan liikutukset näytä voivan kauvan vaikuttaa. Tuskin oli kuningas istuutunut pöytään, kun hän jo sai takaisin iloisen mielialansa ja alkoi jutella vilkkaasti käyttäen — kohteliaisuudesta läsnäolevaa pariisitarta kohtaan — ranskan kieltä, jota hän puhui sangen hyvin, vaikka murtaen hieman italiaksi, mikä muuten sopikin hyvin hänen nauruunsa. Naurettavalla sankarillisuudella kertoi hän muutamia kohtauksia Ragusan piirityksestä: hovin sijoittautumisesta muuriholveihin eli kasematteihin ja siitä omituisesta vaikutuksesta, minkä opettajatar rva markisitar Eleonore de Silvis teki vihreäsulkaisessa poimuhatussansa ja levätissänsä. Onneksi söi tämä viaton naisparka päivällistä oppilaansa kamarissa eikä siis voinut kuulla kuninkaan leikkipuheiden aiheuttamia nauruja. Sitten sai Boscovitsh kasvistonsa kanssa olla hänen maalitaulunansa. Näyttipä todellakin siltä kuin olisi hän poikamaisella tavalla tahtonut pitää pilkkanansa olosuhteiden vakavuutta. Hovineuvos Boscovitsch, pieni, pelonalainen ja hiljainen mies, jonka ikää oli mahdoton määrätä ja jonka jäniksensilmät aina katsoivat sivulle päin, oli oppinut ja kasvitieteeseen kovin innostunut lakimies. Kun virastot Ragusassa suljettiin, kulutti hän aikansa tutkien kasveja linnoituksen vallihaudoissa pommisateesta huolimatta; tätä verrattain naivia, intohimoon vajonnutta sielua huoletti maan suuren hämmennyksen aikana ainoastaan se seikka, että hänen rikas kasvistonsa oli jäänyt vapaamielisten käsiin.

Häntä harmittaaksensa sanoi kuningas: »Ajattelehan, poloinen Boscovitshini, kuinka kauniin ilotulituksen he saivat noista kuivatuista kasvilajista, ellei köyhä tasavalta ehkä ole teettänyt paksuista, harmaista imupaperiarkeistasi varapäähineitä sotaväelle.»

Hovineuvos nauroi niinkuin kaikki muutkin, mutta lapsellisesti peljästyneen näköisenä.

»Kuinka hauska mies kuningas on!… Ja kuinka hilpeähenkinen … ja millaiset silmät hänellä on!» ajatteli pikku ruhtinatar, jonka puoleen Kristian usein kääntyi koettaen vähentää sitä juopaa, minkä hovitavat asettivat heidän välillensä.

Oli todellakin huvittavaista nähdä, kuinka hänen kasvonsa kirkastuivat kuninkaan katseesta, kuinka hän leikitteli löyhyttimellänsä, huudahteli hiukan silloin tällöin ja heitteli notkeaa vartaloansa, jota sointuvan naurun läikky huomattavasti hytkäytteli. Juhlallisesta asennostaan päättäen näytti kuningatar, joka oli antautunut ystävälliseen keskusteluun naapurinsa, vanhan herttua de Rosenin kanssa, eristäytyneen toisten tulvehtivasta ilosta. Pari kolme kertaa sanoi hän jonkun sanan, kun kysymys oli piirityksestä, ja tahtoi aina huomauttaa kuninkaan uljuudesta ja sotatieteellisestä taidosta; sitte hän taas jatkoi erityiskeskusteluansa herttuan kanssa. Puoliääneen kyseli tämä häneltä hovimiehistä ja entisistä tovereistansa, jotka olivat olleet häntä onnellisempia siinä, että saivat seurata hallitsijoitansa Ragusaan. Useat heistä olivat jääneet sinne … ja jokaisen nimen jälkeen, minkä Rosen mainitsi, kuului kuningattaren lyhyt ja vakava lisäys: »kuollut!… kuollut!…» joka soi kuin yksitoikkoisten kuolinkellojen ääni näiden äskeisten tappioiden muistolle. Kun seura päivällisten jälkeen vetäytyi salonkiin, kävi kuningatarkin hiukan iloisammaksi. Hän kutsui Colette de Rosenin istumaan viereensä sohvaan ja keskusteli hänen kanssansa tuolla tuttavallisella ystävyydellä, jota hän käytti tahtoessansa voittaa jonkun myötätuntoisuuden, samoin kuin hän myöskin osasi siirtää toiseen hyväntekevän mielenlujuutensa puristamalla hänen kättänsä kauniilla, hoikalla kätösellänsä, jonka sormet olivat hyvin ohuet, mutta itse kämmen sangen voimakas.

Äkkiä sanoi hän:

»Ruhtinatar, tulkaa katsomaan, kun Zara käy levolle!»

Pitkän käytävän päässä, joka — samoin kuin koko heidän asuntonsa — oli täynnä kasattuja matka-arkkuja ja avoimia kirstuja, joista näkyi liinavaatteita ja muita tavaroita täydellisessä epäjärjestyksessä, oli pikku prinssin kamari, jota valaisi kaltolla akkunalla palava lamppu; tästä lankeava valo taas ei ulottunut edemmäs kuin vuoteen sinertävien verhojen tasalle. Muutamalla kirstulla nukkui palvelijatar istuvassa asennossa, pää käärittynä valkoisen päähinevaatteensa ja dalmatialaisten naisten pukuun kuuluvan suuren, ruusuilla päärmätyn huntunsa sisään. Avonainen kirja sylissänsä ja kyynärpäätänsä pöytään nojaten näytti opettajatarkin joutuneen luettavansa unisen vaikutuksen alaiseksi ja säilyttävän nukahtaneenakin tuon romanttisen alakuloisuuden ilmeen, josta kuningas laski niin ankaraa leikkiä. Eikä hän herännyt kuningattaren tulostakaan; mutta pikku prinssi ojensi heti pienet kätensä, kun hänen vuoteensa verhoihin koskettiin, ja alkoi kömpiä istuallensa … katse ylimalkaisena, mutta silmät suurina ja avoimina. Muutamien kuukausien aikana oli hän tottunut siihen, että hänet keskellä yötä herätettiin, puettiin pakoa tai lähtöä varten, ja että hän aamulla herätessänsä näki ympärillänsä uusia maisemia ja uusia naamoja, jonka vuoksi hänen unensa ei enää ollut sitä yhtenäistä ja syvää kymmenen tunnin unta, mitä lapset nukkuvat hengittäen säännöllisesti, rauhallisesti ja tuskin huomattavasti raollansa olevan pikku suunsa kautta.

»Hyvää yötä, äiti!» sanoi lapsi vallan hiljaa. »Pitääkö meidän taas lähteä pakoon?»

Tämä alistuvainen ja liikuttava kysymys osotti kyllä, kuinka paljo poikanen oli saanut kärsiä, ja epäilemättä olikin onnettomuus ollut liian suuri hänelle.

»Ei, ei, rakas lapseni, tällä kertaa olemme me turvassa… Nuku vain … uni vahvistaa sinua.»

»Kyllä, sitä parempi… Minä palaan takaisin pitkän Robistorin kanssa jäiseen vuoristoon… Minun oli siellä niin hyvä olla.»

»Rouva Eleonoren tarinat ovat sekoittaneet hänen ajatuksensa», sanoi kuningatar lempeästi… »Poloinen raukka! Maailma on hänelle liian pimeä… Ainoastaan seikkailut huvittavat häntä. Kuitenkin pitäisi hänen päähänsä piakkoin saada muutakin.»

Näin puhuessansa kohensi hän lapsen päänalustaa ja laittoi hänet jälleen lepoasentoon hyväillen pienokaista niinkuin muutkin tavalliset porvarinaiset, joten Colette de Rosenin suurelliset ajatukset kuninkuudesta kerrassansa hävisivät. Kun hän sitten kumartui suutelemaan lastansa, kuiskasi tämä hänelle korvaan kysyen oliko se kanuuna vaiko meri, jonka hän kuuli kaukana jymisevän. Kuningatar kuunteli ulkoa kuuluvaa lakkaamatonta ja epämääräistä pärinää, joka toisinaan sai seinät ja akkunat tärisemään, ympäri talon alhaalta ylös asti, laimeni, kuului uudelleen, koveni äkkiä ja kuoli jälleen pois etäisyyteen.

»Ei se mitään ole… Se on vain Pariisin humua. Nuku edelleen, poikaseni.»

Ja tuo valtaistuimelta sysätty pienokainen, jolle oli kerrottu Pariisin olevan paon päämääränä, nukahti taas luottavaisena vallankumousten pesäkaupungin humun tuudittamana.

Salonkiin takaisin palattuansa tapasivat kuningatar ja ruhtinatar siellä nuoren ja ylhäisen näköisen naisen, joka seisoi kuninkaan edessä keskustellen tuttavallisesti hänen kanssansa. Juuri tästä heidän keskisestä tuttavallisuudestansa ja toisten kunnioittavasta loitommasta asennosta päättäen oli nainen nähtävästi ylhäinen henkilö. Kuningatar huudahti liikutettuna:

»Maria!»

»Frédérique!»

Ja hellästi sulkivat he sitten toisensa syliinsä. Colette kysyi katseellansa Herbert de Rosenilta, kuka tuo nuori nainen oli. Palermon kuningatar, kuiskasi hän. Hän oli hiukan pitempi ja hoikempi orpanaansa Illyrian kuningatarta ja näytti muutamia vuosia vanhemmalta. Hänen tummat silmänsä, mustat, otsalle su'itut hiuksensa ja himmeä ihovärinsä tekivät hänet italialaisen naisen näköiseksi, vaikka hän olikin Baijerin hovissa syntynyt. Saksalaista ei hänessä ollut muuta kuin pitkähkö ja jäykkä vartalo, ylväs hymy ja jotakin naurettavan epäsointuista puvussa, mistä saksalaiset naiset aina tuntee. Frédérique, joka varhain oli jäänyt orvoksi, sai orpanansa kanssa kasvatuksensa Münchenissä; vaikka maailma sitten olikin heidät toisistansa erottanut, oli heidän välillänsä säilynyt hyvä ystävyys.

»Minä en voinut odottaa kauvemmin, kuten näet», sanoi Palermon kuningatar pitäen häntä käsistä kiinni. »Cecco ei ehtinyt takaisin kotiin… Minä tulin ilman häntä… Minä niin ikävöitsin teitä… Olen näet niin usein muistanut teitä… Ihan olin öisin kuulevinani tuon kanuunan paukkeen Ragusasta ja Vincennesistä saakka!…»

»Nuo molemmat olivat sentään vain kaikuja Caserten pommitukseen verraten», puuttui kuningas puheeseen viitaten täten maanpakolaisen ja suistuneen kuningattaren sankarilliseen käytökseen muutamia vuosia aikaisemmin.

»Ah, niin … Caserte!» huokasi kuningatar. »Nyt olemme me sangen yksinäisiä … mekin!… Mikä surkeus! Kaikkien hallitsijain olisi pitänyt pysyä yhteistuntoisina… Mutta nyt on kaikki lopussa. Koko maailma on tullut mielettömäksi…»

Kääntyen Kristianiin päin jatkoi Palermon kuningatar: »Yhtäkaikki! Onnittelen teitä … sillä te suistuitte sentään kuninkaallisina!»

49

»Ah niin», huudahti kuningas nyökäten puolisoonsa päin, »hän se meistä kahdesta oikea kuningas oli!…»

Kädenliikkeellä sai tämä kuninkaan vaikenemaan… Hymyillen kumarsi hän ja käännähti ajutanttiinsa de Roseniin päin:

»Kas niin, Herbert, menkäämme tupakoimaan.»

Molemmat hävisivät he sitten ulos balkongille.

Ilta oli lämmin ja ihana eikä päivä ollut vielä aivan sammunutkaan sinertävien pilvien taa. Tuileriesin kastanjapuiden tummat varjot heidän ympärillänsä huojuivat hiljalleen kuin löyhyttimet ja ylhäällä taivaalla syttyi muutamia tuikkivia tähtösiä. Tuon tuoreen taustansa ja ihmisvirran hälinälle kyllin avaran tilansa kautta menetti Rivolikatu muuten tukahduttavan ulkonäkönsä Pariisin muiden katujen rinnalla; kuitenkin tunsi tässä koko ajan kaupungin summattoman kiertoriennon Elyséen kenttiä kohti ja kuulemaan tunnettuja konsertteja ulkoilmassa … ilotulitusten valossa. Huvi, jonka talvi salpaa paksuilla verhoilla suljettujen akkunain taa, oli vapautunut ja tulvehti lauluna ja nauruna ilmassa; milloin viihtyi se kukkaishattujen alla, milloin hulmuavien mantiljain tai pumpulipukujen sisällä, joiden pyöristettyjen kaarileikkausten sisästä mustalla nauhalla sidotut, valkoiset kaulat hohtivat heijastuspeilien valaistuksessa. Kahvilat ja jäätelömyymälät tyhjensivät kukkuransa katukäytäville ja kaikkialta kuului rahojen helinää, huutoa ja lasien kilinää.

»Pariisi on sentään ihana kaupunki», virkkoi Illyrian kuningas Kristian puhaltaen savupilven ulos hämärään… »Ilma ei tunnu täällä samalta kuin muualla … siinä on jotakin juovuttavaa ja huumaavaa… Ajatelkaahan, että Laibachissa on tällä tunnilla jo kaikki talot suljetut, pimeät … nukuksissa…» Sitten lisäsi hän iloisesti: »Ah, rakas ajutanttini, toivon pian saavani tutustua Pariisin huvituksiin!… Sinä näytät ne jo tuntevan ja olleen mukana, sinä…»

»Kyllä, sire!» myönsi Herbert hirnahtaen tyytyväisenä ylpeydestä… »Klubilla, operassa ja kaikkialla kutsutaan minua kumikuninkaaksi.»

Sillä välin kuin Kristian kyseli tämän uuden sanan merkitystä, olivat molemmat kuningattaret vetäytyneet Frédériquen kamariin voidaksensa keskustella kaikessa vapaudessa ja kertoivat toisillensa laajalti sydämensä surullisia salaisuuksia, joista ajoittain kuului kuiskeita raollaan olevien säleakuttimien takaa. Salongissa keskustelivat isä Alphée ja vanha herttua myöskin matalalla äänellä.

»Kuningas oli vallan oikeassa sanoessaan, että hänen puolisonsa … itse teossa … on hallitsija», virkkoi kotipappi. »Olisittepas nähneet hänen ratsain … öin ja päivin … käyvän tervehtimässä etuvartijoita!… Pahimmassa kuulasateessa kiersi hän ylväänä ja suorana pariin kertaan St. Angelon linnoituksen vierteiden ympäri, rohkaistaksensa sotilaita … kiersi ne levätti käsivarrella ja ratsuruoska kädessä kuin ratsastusretkillänsä Laibachin puistossa. Ja olisittepas nähneet meriväkemme silloin, kun hän saapui… Kuningas taas piiloittelihe sillä aikaa, Jumala tiesi missä! Urhoollinen, yhtä urhoollinen tosin hänkin oli, hiisi vie!… Mutta ei yhtä toivon tähteä eikä uskoa!… Ja kuitenkin vaaditaan juuri uskoa siltä, joka tahtoo taivaan voittaa tai kruununsa pelastaa, hra herttua!»

Munkki vallan innostui ja kasvoi pitkän kauhtanansa sisässä; Rosenin täytyi rauhoittaa häntä:

»Hiljempaa, isä Alphée… Kas niin, isä Alphée…» varoitteli hän peljäten, että Colette kuuli heidän puheensa.

Tämä oli joutunut kerrassansa hovineuvos Boscovitshin valtaan, joka jutteli hänelle kasveistansa, käyttäen tieteellisiä nimityksiä ja kertoen yksityiskohtia kasviopillisista retkistänsä. Koko hänen keskustelunsa haiskahti kuivaneilta kasveilta ja vanhan maalaiskirjaston pölyltä. Ja kuitenkin voi sielunsuuruus olla voimakas vetovoima ja sen levittämä ilmakehä olla niin väkevä, juovuttava ja harvinaisen miellyttävä, että eräät pikku luonteet ihan ahmivat sitä; niinpä säilytti nuori ruhtinatar Colettekin, joka muuten oli tottunut olemaan mukana ylimystön tanssijaisissa, kilpa-ajoissa, teatterein ensi-illoissa ja kaikkialla, missä Pariisi huvittelihe, suloisimman hymynsä kuullessaan neuvoksen kuivia oppisanoja. Kun hän vain tiesi, että tuolla akkunan takana istui kuningas tarinoiden ja että vierushuoneessa kaksi kuningatarta vaihtoivat salaisuuksiansa, tuntui tämä jokapäiväinen hotellisalonki, jossa hänen hienostunut ilmiönsä teki aivan vieraan vaikutuksen, suuremmoiselta ja surullisen majesteettiselta, kuten Versaillesin salit vahattuine parkettipermantoineen, jotka välkkyvät kuin lasi. Hän olisi voinut istua ihastuneena paikoillansa, vaikka koko yön hievahtamatta mihinkään ja ikävystymättä ensinkään, ell'ei kuninkaan pitkä keskustelu hänen puolisonsa kanssa olisi häntä hiukan hermostuttanut. Mitähän tärkeitä kysymyksiä siellä mahdettiin käsitellä? Mitä laajaperäisiä suunnitelmia kuningasvallan palauttamiseksi siellä lienee tekeillä? Hänen uteliaisuutensa kasvoi kaksinkertaiseksi, kun hän vihdoin näki molempain ilmestyvän salonkiin vilkkaina ja päättävin, loistavin silmin.

»Minä lähden ulos armollisen herran kanssa», kuiskasi Herbert puolisollensa, »isäni saattaa teidät kotiin.»

Kuningas lähestyi vuorostansa:

»Ettehän pahastune siitä, ruhtinatar, se kuuluu hänen alkavan palveluksensa velvollisuuksiin.»

»Joka hetki elämästämme kuuluu teidän majesteeteillenne», vastasi nuori rouva vakuutettuna siitä, että kysymys oli jostakin tärkeästä ja salaperäisestä käynnistä, ehkäpä ensimäisestä yhtymästä salaliittolaisten kanssa. Oi, jospa hän olisi voinut olla siellä mukana hänkin!…

Kristian aikoi mennä kuningattaren kamariin, mutta pysähtyikin ovelle.

»Siellä itketään», sanoi hän Herbertille käännähtäen häneen päin; »hyvää yötä, minä en menekään sisään!»

Kadulle tultua sai hän ilon ja helpoituksen purkauksen ja tarttui ajutanttiansa käsivarteen, sytytettyänsä sitä ennen uuden sikaarin hotellin pylväikössä:

»On sangen hauskaa, näettekös», virkkoi hän, »kävellä näin kahden väkijoukossa ja liikkua samanarvoisena kuin muutkin, puhua mitä tahtoo, tehdä mitä liikkeitä haluttaa ja kääntää päänsä katsomaan kauniin, ohimenevän tytön jälkeen ilman että Europa siitä välittää… Se on maanpaon hyvitys… Ollessani täällä kahdeksan vuotta sitten näin Pariisin ainoastaan Tuileriesin akkunoista ja hovivaunuista… Mutta tällä kertaa tahdon nähdä kaikki … ja käydä kaikkialla… Sapristi! nyt vasta huomaan, että … kävelytän ja kävelytän sinua, Herbert, joka olet ontuvainen poloinen!… Odotas, niin kutsumme ajurin.»

Ruhtinas aikoi panna vastaan. Ei hänen jalkaansa tehnyt ensinkään kipeää. Hän jaksoi kyllä astua perillekin asti. Mutta sitä ei Kristian sallinut:

»Ei, ei, minä en salli oppaani käydä kankeajalkaiseksi jo ensimäisenä iltana.»

Hän huusi ajurin, joka ajoi Concorde-torille päin rämisevin rattain ja läiskäytellen luisevaa koniansa selkäpiille, hyppäsi keveänä ajopeleihin ja istahti mukavasti noille vanhoille sinipäällyksisille tyynyille hykerrellen käsiänsä iloisena kuin lapsi.

»Mihin ajetaan, ruhtinas?» kysyi ajuri aavistamatta, että hän tällä kertaa käytti oikeaa arvonimeä.

Illyrian Kristian vastasi vapautuneen lukiolaisen voittoisalla äänellä:

»Mabillen tanssijaisiin!»

II.

Eräs kuningasmielinen.

Pää ajettuna ja ilman päähinettä laskeusi kaksi nuoravyöllä vyötettyyn, mustain veljesten pyöristettyyn kaapuun puettua munkkia joulukuun kirpeässä sateessa, joka huurteella peitti heidän ruskean munkkiviittansa, pitkin askelin alas viettävää Monsieur-le-Princen katua. Keskellä alinomaa muuttuvaa, »latinalaista» kaupunginosaa, keskellä niitä laajoja aukeita, joilta vanhan Pariisin alkuperäiset muistot häviävät tomuksi, on Monsieur-le-Prince-katu säilyttänyt ulkonäkönsä koulukatuna. Kirjakauppiaiden myymälät, maitokaupat, lihapaistimot, vaatekaupitsijat, kulta- ja hopeaseppäin puodit vuorottelevat sen varrella aina Saint-Genevièven ja Pantheonin kukkulalle asti. Kaikkina aikoina vuorokaudesta mittailevat ylioppilaat samaa katua: ei enää sellaisina kuin Gavarni ne piirsi pitkätukkaisina ja baretti päässä, vaan säädylliset ja siistit nuorukaiset, kädessä hansikkaat, yllä pitkät viitat, kainalossa suuret sahviaanisalkut ja muuten jo niin kylmäverisinä ja viekkaina kuin ainakin asioitsijat; taikka näette täällä tulevia lääkärejä, käytökseltänsä hiukan vapaampia ehkä sen vuoksi, että heidän opintonsa ovat ihmisellisempiä ja aineellisempia johtaen alinomaa näiden nuorten miesten ajatukset kuolemaan, jota peljäten he paremmin hoitavat ja kehittävät ruumiillista olemustansa.

Varhaisen aamutunnin vuoksi vielä yöröijyissä ja tohveleissa kiiruhtivat nuoret tytöt sukimattomin hiuksin ja silmät yövalvokista paisuneina kadun toisella puolen olevista maitokaupoista aamiaismaitoa noutamaan; toiset hyppivät nauraen lumisohjussa, toiset taas heiluttivat jonkunlaisella arvokkaisuudella läkkilevystä tehtyä pientä maitoastiaansa kantaen kenkärajansa ja kuluneet hempupukunsa yhtä juhlallisina ja väliäpitämättöminä kuin mitkäkin satunäytelmäin kuningattaret. Ja kun kaksikymmenvuotisilla nuorukaisilla, virkamiesnaamoistansa ja salkuistansa huolimatta, sentään on nuori sydän povessansa, niin tapahtui usein, että ylioppilaat hymyilivät näille ohimeneville kaunottarille. »Kas, Leahan se on!» huudahti joku. »Hyvää huomenta, Clemence!» tervehti toinen. Ja sitten huudettiin ja juteltiin kadun yli ja sovittiin yhtymästä vielä samana iltana »Medicillä» tai »Ludvig XIII:lla». Mutta sattuipa niinkin, että joku liian rohkea tai muusta syystä epämieluinen tunteenpurkaus herätti kaunottaressa hämmästyttävää paheksumista ja harmia, joka tavallisesti pukeutui muotoon: »menkää tiehenne, te hävytön mies!»

Voipa melkein kuvitella, että nukka munkkien kaapuissa nousi pystyyn — tukkaahan näillä herroilla ei ollut — nähdessä tällaista kevytmielistä nuorisoa, joka kääntyi katsomaan ja tirkisteli tirskuen heidän jälkeensä, mutta tirskui salaa, sillä toinen mustista veljeksistä ei juuri näyttänyt olevan leikkisällä päällä; sitä paitsi oli hän musta, laiha, kuiva kuin pippuri ja tuuheine kulmakarvoinensa hirvittävän näköinen kuin ryöväri, jonka mahtava sankarivartalo selvästi esiintyi suurille laskoksille nuoralla vyötetyn kaapunkin sisästä. Mutta tämä ei näyttänyt välittävän katuelämästä eikä myöskään hänen toverinsa, vaan halkaisivat he usvaista aamuilmaa nopealla vauhdilla, tuijottaen vain eteensä ja miettien ainoastaan omia ajatuksiansa ynnä matkansa päämäärää. He olivat jo tulleet melkein niiden rappusten kohdalle, jotka johtavat alas lääketieteellisen tiedekunnan rakennuksiin, kun vanhempi heistä viittasi nuorempaa toveriansa seisahtumaan sanoen:

»Tässä se on.»

»Se» tarkoitti huonon näköistä hotellia, jonka sisäänkäytävä oli varustettu viheriällä ristikkoportilla; kun se avattiin, alkoi kello soida sisäpuolella. Oven toisella puolen oli sanomalehtimyymälä; sisältä ja ulkoa päin oli se verhottu lentokirjasilla, kymmenen sentimin arkkiveisuilla ja -värikuvilla, joiden joukossa Basilen ilvehattu nähtiin monenmoisissa eri asennoissa; toisella puolen taas oli maakerroksessa oluttupa kylttikirjoituksinensa »Brasserie du Rialto», jossa olutta, kahvia ja väkijuomia tarjoilivat nuoret tytöt, hiukset venetsialaiseen tapaan laitettuina.

»Onko hra Elysée jo mennyt ulos?» kysyi toinen munkeista ensi kerroksessa olevaan hotellikonttoriin tultua.

Lihava nainen, joka näytti palvelleen monessa hotellissa ennen kuin hän oman sai, vastasi häiriytymättä mukavassa istuvassa asennossansa ja katsahtamattakaan taululle, jolla avaimet riippuivat surullisina vierekkäin:

»Mennyt ulos? Tähän aikaan?… Kysykää ennen, onko hän jo tullut kotiin?»

Huomattuansa kysyjäin villakaaput muutti hän äänensä ja osoitti nähtävästi nolostuneena, mikä Elysée Mérautin kamari oli:

»N:o 36, viidennessä kerroksessa, käytävän päässä.»

Munkit kapusivat ylös, harhailivat pitkin kapeita käytäviä, joissa kaikissa näkyi kasottain harjattavia kenkiä ja saappaita, korkeakorkoisia, harmaita, punaisenruskeita, muodolta omituisempia, huonoja ja komeita, jotka olisivat tienneet kertoa kaikellaista näiden »asujain» elämäntavoista. Mutta näitä munkit tuskin huomasivatkaan, vaan lakaisivat pitkillä kaapuillansa ja suurilla rukousnauhoillansa niitä ohimennessään kumoon; eikä heitä alussa paljo liikuttanut sekään, että eräs kaunis tyttö punaisessa alushameessa ja miehen päällystakki huolettomasti avoimen kaulan ja paljaiden olkapäiden yli heitettynä kulki käytävää pitkin rappusiin asti huutaen edeskäypää sellaisella äänellä ja naurulla, joka vaikutti kovin raa'asti.

Munkit eivät enää voineet olla katsahtamatta toisiinsa.

»Jos hän on se mies, joksi te olette hänet kuvannut minulle», sanoi ulkomaisella murteella merirosvon näköinen, »niin on hän valinnut sangen omituisen ympäristön.»

Vanhempi mies, jonka kasvot olivat älykkäät ja hienot, hymyili tähän silkin pehmeää pappismiehen hymyä, joka tosin oli ivallista, mutta ihmisten heikkouksille suopeampaa:

»Pyhä Paavali pakanain seassa!» huomautti hän hiljaa.

Tultuansa viidenteen kerrokseen pysähtyivät munkit hetkeksi eperoiden, mihin päin heidän oli mentävä, sillä matala ja hämärä porras-aukko ei päästänyt kyllin valoa, jotta olisi nähnyt selvästi numerot kaikilla ovilla, joista eräillä oli käyntikortit; niinpä lukivat he muutamalla »Neiti Alice» ilman yhteiskunnallista asemaa tahi ammattia ilmaisevaa nimitystä, jota lienee pidetty sitä tarpeettomampana, kun nti Alicella oli useampia ammattisisaria samassa talossa. Kuvitelkaahan pyhät isät erehdyksestä koputtamassa jonkun tällaisen naikkosen ovelle!

»Lienee parasta huutaa hänen nimeänsä!» sanoi tuuheakulmainen, musta mies ja samassa kuului käytävässä huuto: »Hra Méraut!» kaikuen kuin mikäkin komentohuuto.

Yhtä voimakas vastaus kuului nyt aivan käytävän päässä olevasta kamarista. Ja kun tulijat avasivat oven, kuulivat he saman äänen jatkavan iloisesti:

»Kas, tekö isä Melkior? Tänään ei minulla siis ole onnea … toivoin näet, että kirjeenkantaja toisi minulle rahakirjeen … mutta yhtäkaikki, olkaa tervetulleita, arvoisat isät, ja painakaa puuta, jos vain täällä istuinpaikkoja löydätte.»

Kaikilla huonekaluilla olikin kasoittain kirjoja, sanomalehtiä ja aikakauskirjoja, jotka tavallansa verhoivat ne ja estivät vieraan näkemästä sitä puutteellista tilaa, missä tämä 18:nnen luokan hotellin huone kuluneine, valjenneine tiilipermantoinensa, rikkonaisine sohvinensa, keisarikauden tyylisine kaappinensa ja kolmine välttämättömine samettituolinensa oli. Sängyllä nähtiin, paitse vaatteita ja kapeaa ruskeaa peitettä, painopaperia ja korjauslukuarkkeja, joita kamarin asukas juuri oli vuoteella maaten pahoin pidellyt värikynällä tehdyillä koukeroilla. Tämä kurja työhuone kylmine uuninensa ja alastomine, tomuisine seininensä, sai valonsa heijastuksena vastapäätä olevan rakennuksen liuskakivikatosta ja tällä kertaa oli se verrattain hämärä, kun taivas oli pilvinen ja sateinen.

Sellainen oli se ympäristö, josta hra Mérautin korkea otsa ja kellertävät, luonteenomaiset kasvot saivat sen omituisen alakuloisuuden ja älyn sekaisen ilmeen, mikä on erikoinen muutamille erityisesti pariisilaisille tyypeille.

»Aina vain sama kurja asunto, kuten näette, isä Melkior!… Mutta mitä tehdä?… Kahdeksantoista vuotta sitten Pariisiin tultuani eksyin tähän hotelliin … enkä ole sen koommin viitsinyt muuttaa asuntoa. Tosin olen välillä ollut täältä poissakin, kuten tiedätte, mutta huone oli senkin aikaa varattuna minua varten. Jokainen nurkka ja soppi kätkee täällä aatteita ja toiveita, ja olenpa varma siitä, että menettäisin parhaimman osan itseäni, jos täältä muuttaisin. Siellä taas…»

»Niin, kuinka matkanne onnistui?» kysyi isä Melkior iskien silmää toverillensa. »Luulin teidän matkustaneen kauvaksi aikaa … ja kuitenkin! Mitä on siis tapahtunut? Paikka ei miellyttänyt teitä vai?»

»Oh, mitä paikkaan semmoisenaan tulee», sanoi Méraut ravistaen paksua tukkaansa, »niin ei parempaa voi toivoakaan. Palkka oli melkein yhtä hyvä kuin kaikkivaltiaan ministerin, asunto hovirakennuksessa ja samoin hovin ajopelit, hevoset ja palvelusväki… Kaikki ihmiset olivat myöskin ystävällisiä minua kohtaan, alkaen keisarista, keisarinnasta ja arkkiherttuoista… Mutta sittenkin oli minun ikävä… Kaipasin Pariisia ja eniten kaikkea tätä latinalaista ylioppilaskorttelia keveine, nuorekkaine ilmakehinensä … kaipasin Odéonin holvimyymälöitä kirjoinensa … siellä näet kun voi seisoalta katsella kaikkea vasta ilmestynyttä kirjallisuutta… Kaipasin kaikkia noita vanhoja lunttia, joilla Seinen vasemmanpuolinen kivikaide on lastattu kuin mikäkin opiskelevan Pariisin varusmuuri toisella puolen jokea viihtyvää ylellisyyttä ja itsekkäisyyttä vastaan. Mutta tämä ei kuitenkaan ollut pääsyynä», jatkoi hän totisemmin, »vaan … niin, tunnettehan mielipiteeni, isä Melkior, ja tiedätte, millainen tarkoitukseni oli silloin, kun vastaanotin tuon paikan. Aioin tehdä tuosta lapsesta, jonka johto oli minulle uskottu, todellisen hallitsijan sitä lajia, jota ei enää juuri tavata, kasvattaa, muodostaa ja veistellä häntä sitä korkeaa kutsumusta varten, mihin toiset eivät kykene, koska se rasittaa heitä ja musertaa heidät kuin nuo vanhat keskiajan rautavarukset, joita näemme museoissamme nykyaikaisten, kapeaolkaisten ja ahdasrintaisten ihmisten nöyryytyksinä… Vielä mitä!… Vapaamielisiä, parannusten huutajia, tulevaisuuden miehiä, uusien aatteiden lipunkantajia ja kuinka he kaikki itseään nimittänevätkään … tapasin minä W:n hovissa, poroporvareita, jotka eivät ymmärrä, että monarkkisen periaatteen on parempi kaatua avonaisessa taistelussa, jos sen kerran suistua täytyy, kuin päättää päivänsä surkeudessa ja jonkunlaisen eduskunnan lykkäämässä rullatuolissa… Jo ensi opetustuntini jälkeen kuului huutoja hovissa: kuka on tämä muukalainen? mistä hän on tullut tänne? mitä hän tarkoittaa? Näin kyselivät he toisiltansa ja vihdoin pyydettiin minua pysymään yksinkertaisesti tavallisten kouluaineiden rajoissa. Minun tehtäväni olisi siis ollut kuulustella vain prinssin läksyjä ja tanssia muiden viulun mukaan! Paljo kiitoksia! Tuon huomattuani otin hattuni ja sanoin herrasväelleni jäähyväiset.»

Tämän kertoi hän korkealla, voimakkaalla äänellä, hänen eteläranskalainen murteensa tulvi suristen huulten yli kuin surisee soittokoneen ääni, jonka kaikkia metallikieliä yhtä aikaa lyödään; samassa määrässä kuin hän innostui muuttuivat myöskin hänen kasvojensa piirteet.

Tosin olivat ne oikeastansa rumat: otsa ulkoneva, tukka sankka ja kapinallinen, jonka keskestä pisti esille joku yksinäinen harmaa hiustukku, nenä paksu ja litteä, suu kiivaan luonteen selvä todistus, ilman ainoatakaan parranhaiventa, joka peittäisi suun ilmettä, ikäänkuin hänen kärventynyt, rosoinen ihonsa maaperä olisi ollut liian hedelmätön kaikelle kasvullisuudelle. Mutta hänen kasvonsa muuttuivat ihmeellisesti, kun intohimon tuli häntä innosti. Tätä muutosta voi verrata kätkettyyn lieteen, jonka edessä oleva tumma esirippu äkkiä reväistään pois, niin että iloisesti lämmittävä lieska paljastuu; hänen piirteillensä ilmestyi kaunopuheisuuden ilme, joka siirtyi silmistä nenälle ja huulille ja joka sydämestä pulppuavan veren mukana levisi yli koko hänen yövalvokista ja kohtuuttomasta elämästä kalvenneiden kasvojensa. Samoin tapahtuu toisinaan myöskin Mérautin kotiseudulla Languedocissa, että kuiva, tomuinen ja pölyisten öljypuiden lailla harmaja seutu paahteisen päivän laskeutuessa muuttuu ihastuttavien valovivahdusten loistavaksi näytelmäksi, jonka muodostaa näköpiiriin häipyvät päivänsäteet tai sateenkaaren hitainen riutumus ja kuolema.

»Vai niin pian te maailman suuruuksiin kyllästyitte?» arveli vanhempi munkeista miellyttävällä, hiljaisella äänellä, joka vaikutti melkein vastakohtana Mérautin meluavalle kaunopuheisuudelle.

»Niin tein!» lisäsi tämä painavasti.

»Mutta kaikki kuninkaalliset eivät ole samanlaisia. Tunnen sellaisiakin, joista mielipiteenne…»

»Ei, ei! Se saa riittää jo! Toista kertaa en tahdo koettani uudistaa!… Pelkään, että jos minun jälleen täytyisi nähdä joku hovi läheltä, vaikuttaisi se vahingollisesti monarkkisiin mielipiteisiini…»

Hetkisen vaitiolon jälkeen otti viekas isä jälleen saman asian puheeksi, mutta kiersi siihen toisaalta ja mutkan kautta:

»Puolen vuoden poissaolo tuotti teille ehkä taloudellisia tappioita, hra Méraut?»

»Eikö mitä, sitä en voi sanoa… Ensistäänkin on ukko Sauvadon pysynyt minulle uskollisena… Tunnettehan hra Sauvadonin … tuon rikkaan viinikauppiaan Bercystä. Veljensä tyttären luona tapaa hän paljo hienoa väkeä ja voidaksensa ottaa osaa keskusteluun käyttää hän apuani siten, että käyn kolme kertaa viikossa antamassa hänelle 'ajatuksia asioista ja oloista', kuten hänen on tapansa sanoa. Tuo kunnon ukko onkin mainio sokeassa uskossansa minuun! 'Mitä on minun ajateltava siitä ja siitä kirjasta, hra Méraut?' kysyy hän. 'Se on mitätön sepustus', sanon hänelle… 'Mutta', inttää hän toisinaan vastaan, 'tuonnottain olin ruhtinaan luona kuulevinani siitä toisellaisia mielipiteitä…' 'Vai niin, no, jos teillä siitä on omat mielipiteenne, niin olen minä täällä tarpeeton', vastaan minä… 'Ei, ei, ei suinkaan, ystäväni, … tiedättehän hyvin kyllä, ettei minulla ole omia mielipiteitä'. Tässä ukko onkin oikeassa: hänellä ei tosiaankaan ole mielipiteitä, jonka vuoksi hän sokeasti suostuukin siihen, mitä minä hänelle sanon … minä olen hänen olemuksensa ajatteleva osa. Mielipiteiden puutteessa ei hän minun poissaollessani kuulu virkkaneenkaan mitään ruhtinattaren luona. Mutta olisittepas nähneet, kuinka suurella innolla hän minut valtasi niin pian kuin olin täällä jälleen!… Sitä paitse annan tunteja kansainoikeudessa parille rumanialaiselle… Ja onhan minulla tietysti muitakin lisäkeinotteluja… Nyt esim. lopettelen luotettavien lähteiden nojalla kyhättyä 'Kertomusta Ragusan piirityksestä' … jonka suurin osa tosin on vain otteita, mutta jonka viimeisen luvun olen itse kirjoittanut … ja se miellyttää minua. Tuolla on korjaus-arkki siihen. Tahdotteko ehkä kuulla sen? Luvun otsikko kuuluu Europa ilman kuninkaita.»

Sitten alkoi hän lukea kuningasmielistä kyhäystänsä kyyneliin asti intoutuvalla lämmöllä ja liikutuksella. Sillä välin heräsivät vähitellen hotellin muutkin asukkaat virkeyteen ja liikkeeseen. Heidän ympärillänsä naurettiin ja juteltiin, iloisten nuorten äänet sekoittuivat lasien ja porslinien kilinään ja vanhan pianorämän rämiseviin säveleihin, jotka kuulustivat olevan korttelin tanssijaisrenkutuksia. Mutta tätä vastakkaisuutta eivät »mustat veljekset» huomanneet, sillä he kuuntelivat mielihyvällä tuota heidän mielestänsä mainiota kuningasvallan puolustusta. Olletikin huvitti se pitempää munkkia: hän koputti permantoon ja polki jalkaa, värisi mielihyvästä ja tukahdutti silloin tällöin ihastuksen huudahduksia, jotka väkisellä pyrkivät hänen huultensa yli, huitoi käsillänsä ja löi toisinansa niin lujasti rintaansa, että melkein pelkäsi hänen iskeneen rikki jonkun tai joitakuita kylkiluita. Kun Méraut lakkasi lukemasta, oikaisihe hän suoraksi, mittaili pitkin askelin kamarin lattiaa ja sanoi vilkkaasti huitoen:

»Jahah! Jahah! Juuri niin se on. Siinä juuri on totuus … jumalallinen, legitiminen, absoluuttinen totuus!» (Viimeiset sanat lausui hän: lesitiminen, assoluuttinen totuus.) »Ei mitään eduskuntia eikä asianajajia enää!.. Hiiteen koko se joukkokunta!»

Ja tässä säkenöivät ja leimahtivat hänen silmänsä kuin risukimppu pyhän Hermandadin roviolla. Toinen munkeista, joka oli rauhallisempi luonteeltansa, sanoi vain kohteliaisuuden Mérautin kirjan johdosta:

»Kaiketipa te tällä kertaa julkaisette teoksen omalla nimellänne!»

»En, kuten isä Melkior tietää, en minä ylipäänsä ole teoksiani nimelläni varustanut. Itse asia on minulle ollut tärkeä … omaksi hyväkseni ei minulla ole ollut minkäänlaisia kunniaa tavoittelevia pyyteitä. Kuitenkin saan minä tekijäpalkkion kirjoistani. Siitä saan kiittää ystävääni Sauvadonia. Mutta muuten kirjoittaisin ne yhtä mielelläni ilmaiseksikin. On näet hauskaa poimia otteita noista kuolevan kuninkuuden päiväkirjoista ja kuunnella tuon poistuvan aikakauden heikkoja, laimenevia tykytyksiä, jotka ennustavat voimattomien monarkkiain häviämistä. Mutta tässä on meillä toki edessämme kunnialla kukistunut kuningas, joka suistuessansa on antanut kaikille muille hyvän opetuksen… Tämä Kristian on todellakin sankari!.. Teoksessa luetaan m.m. kertomus käynnistä St. Angelon linnoituksella pahimman pommituksen aikana. Mikä rohkeus, mikä uljuus ilmeneekään moisessa teossa!…»

Toinen munkeista painoi päänsä alas. Hän tiesi paremmin kuin muut, kenelle kunnia tuosta suuremmoisesta teosta oikeastaan oli tuleva, ja kuka vielä suuremmoisemman valheen avulla oli toisen hyväksi kieltäytynyt tätä kunniaa omaksumasta itsellensä. Mutta hänen tahtoansa korkeampi voima sitoi hänen kielensä, jonka vuoksi hän vain antoi merkin kumppanillensa; tämä nousikin heti ylös sanoen Mérautille:

»Juuri tämän sankarin poika on syynä siihen, että minä isä Alphéen kanssa, joka on Illyrian hovin kotipappina, olen tullut luoksenne… Tahtoisitteko te ottaa huoleksenne pikku prinssin kasvatuksen?»

»Mutta meillä ei ole tarjota teille asuntoa palatsissa, ei komeita hevosia eikä ajopelejä», sanoi isä Alphée surullisella äänellä; »emmekä me voi osoittaa teille sellaista vierasvaraisuutta kuin te W:n hovissa osaksenne saitte. Tässä olisi teidän palveltava suistunutta ruhtinashuonetta, joka elää murheessa ja maanpaossa … on elänyt tässä tilassa jo vuosikauden ja lienee pakotettu jatkamaan tätä elämäänsä. Mutta mielipiteenne ovat samat kuin meidänkin. Kuningas on tosin viime aikoina kallistunut vapaamielisyyteen päin, mutta suistumuksensa jälkeen on hän huomannut erehdyksensä. Mitä taas kuningattareen tulee, on hän erinomainen nainen … kuten aikanansa kyllä huomaatte.»

»Milloin?» kysyi haaveksija, joka äkkipikaa oli innostunut ajatuksesta saada vielä kerran mielensä mukaan muodostaa ja kehittää kuninkaan samoin kuin kirjailija tekee muovatessansa aatteitansa teokseksi.

Ja heti paikalla oli hän valmis sopimaan vieraittensa kanssa yhtymästä, jossa asiasta lähemmin neuvoteltaisiin.

Kun Elysée Méraut mietti lapsuuttansa, jota hän muuten usein muisteli, sillä niiltä ajoilta oli hän mielestänsä saanut voimakkaimmat vaikutuksensa, näki hän tavallisesti edessänsä suuren huoneen, mihin runsas valo tulvasi kolmesta akkunasta; kunkin akkunan edessä oli Jacquardin malliin tehdyt kangaspuut silkinkutomista varten korkeine pielinensä. Ulkona taas näkyi joukko rakennuksia, jotka amfiteatterin tavoin kohosivat toinen toistansa ylempänä; kunkin akkunan edessä seisoivat kangaspuut ja jokaisten ääressä hääri pari miestä paitahihasillaan, jotka etäämpää katsoen liikuttelivat käsiänsä kankaan yli kuin kaksi nelikätisesti soittavaa pianistia.

Huoneiden välisissä, kapeissa solu-aukoissa näkyi mäen rinteellä pieniä auringon paahtamia ja valjentamia puutarhoja, joissa kasvoi kaktuspensaita ja mahtavan suuria päivänruusuja; paahteisessa ilmassa olivat nämä nyökistyneet suurine, kohta varisevine kukkinensa mailleen painuvan auringon valoa kohti ja par'aikaa kypsyvät siemenet levittivät ympärillensä ellostavan hajun, jonka Elysée vielä kolmekymmentä vuotta myöhemmin oli tuntevinansa aina kun hän vain ajatteli pientä syntymäkaupunkiansa. Näköalaa tämän kaupunginosan ylitse, joka tiheine työläisasutuksinensa muistutti surisevaa ja hurisevaa mehiläispesää, hallitsivat eräät keskellä kaupunginosaa olevalla hietamäellä sijaitsevat tuulimyllyt, joita ei enää käytetty, mutta jotka kaupungin entisen elinkeinon muistoksi ja uskollisten palvelustensa palkkioksi olivat saaneet seisoa paikoillansa ja kohottivat korkeuteen korskeat siipensä, joissa tosin enää ainoastaan rungot olivat tallella, jota vastoin perusrakennus etelän auringon ja tomuisen tuulen vaikutuksesta päivä päivältä mureni ja rapistui luhistuaksensa vihdoin täydellisesti soraksi.

Näiden kunnianarvoisten muistomerkkien suojassa säilyi täkäläisen väestön keskuudessa paljo muinaisia tapoja ja tarinoita esi-isäin ajoilta. Koko kauppala, joksi tätä pientä etukaupunkia kutsuttiin, ell'ei siitä käytetty nimitystä Reyn haka, oli silloin ja on vieläkin lämmin kuningasvallan kannattaja eikä siellä siihen aikaan ollut ainoatakaan työpajaa, jonka seinältä olisi puuttunut muotokuva esittävä nuorta, turpea- ja punakkakasvoista miestä, jonka pitkillä, vaaleilla ja voidelluilla hiuksilla kaunis valaistus läikkyi; tämä 1840-luvun muotiin puettu muotokuva esitti prinssiä, joka kauppalan väestön keskuudessa kävi nimellä lou Goi (= ontuva). Kotona Mérautin isän luona riippui tämän yläpuolella toinen pienempi taulu, sisältävä raameihin kehätyn paperin, johon oli painettu suuri lakkasinetti, missä pyhän Antreanristin ympärille oli kaiverrettu sanat "Fides, Spes". Ukko Méraut voi kangaspuiden ääressä istuessansa ja sukkulainta käsitellessänsä nähdä muotokuvan ja lukea mainitut valiosanat uskosta ja toivosta; ja aina kun hän näihin katsahti virkistyi hänen mielensä ja punastuivat hänen kasvonsa, jotka esittivät Antoninein aikakauden mitaleista tutun sivukuvan, ja kotkannenänsä ynnä pyöreiden poskipäittensä kautta muistuttivat hänen sydämellensä rakkaiden Bourbonien pysyvistä sukupiirteistä.

Muuten oli ukko Méraut tuima, kiivas ja yksinvaltias mies, jonka ääni kaikui kuin ukkosen jylinä, sillä se oli kehittynyt kovaksi kangaspuiden alinomaisessa ryskeessä ja rynkytyksessä.

Miehensä täydellinen vastakohta oli sen sijaan rva Méraut. Ollen luonteeltansa sävyisä ja tavattoman ujo ja saatuansa kasvatuksen siihen hiljaiseen alistuvaisuuteen, joka kaikille eteläranskalaisille entis-ajan naisille on niin ominaista ja asettaa heidät melkein itämaiden orjattarien rinnalle, oli hän jo aikoja sitten tottunut pois lausumasta mitään omintakeista mielipidettä.

Sellaisessa kodissa oli Elysée kasvanut nuorimpana ja ruumiillisesti heikoimpana kolmesta veljeksestä, jonka vuoksi häntä olikin kohdeltu sävyisemmin kuin molempia toisia. Hänen ei siis tarvinnut vielä 8-vuotiaana ottaa sukkulaa käteensä, kuten vanhempien veljien, vaan sai hän sen sijaan nauttia lapsille niin terveellistä vapautta, jota hän käytti juoksennellaksensa päiväkaudet ympäri Reynhakaa ja ottaaksensa muiden poikain kanssa osaa niihin taisteluihin myllymäellä, joissa valkoiset taistelivat mustia ja katolilaiset hugenotteja vastaan. »Vanha kauna ei hevillä haihdu» sanotaan ja niin näyttääkin olevan laita tässä osassa Languedocia! Pojat jakautuivat kahteen eri leiriin ja molemmat puolueet valitsivat itsellensä omat tuulimyllynsä, jonka ympärille taistelijat ryhmittyivät käyttäen myllyn perustuksesta irtautuvia kiviä heitto-aseinansa. Sitten alkoivat he haukkua toisiansa, minkä taisivat, kivet vinkuivat ilmassa ja niin vajosivat he näihin sankarileikkeihinsä, että niitä saattoi usein kestää monta tuntia, kunnes kamppailu tavallisesti päättyi siten, että joku 10-vuotias nulikka sai aika kuhmun otsaansa tahi tihkui verta tuuheiden, silkin pehmeiden suortuvien välistä, kaikki lapsuuden muistoja, joiden jäljet ikipäiviksi jäävät näkyväisiksi hienoon ihoon; niin oli käynyt myöskin Elyséelle, joka vielä miehuuden ikään tultuansa voi näyttää pari tuollaista arpea, ohimoilla ja suupielessä.

Oi kuinka hänen äitinsä kirosi noita tuulimyllyjä, kun poikanen hämärän tullen palasi kotiinsa verisenä ja ryysyisenä! Tosin voi isäkin näyttää hänelle mielipahaansa, mutta se tapahtui ainoastaan muodon vuoksi tai vanhasta tottumuksesta taikka tahtoi hän käyttää tilaisuutta harjoittaaksensa jylisevää ääntänsä; perheen yhteiselle aterialle kokouduttua osoittausi hän kuitenkin sangen vilkkaaksi kuunnellessansa niitä selityksiä taistelun menosta ja osanottajien nimistä, jotka poika kysyttäessä vanhemmillensa luetteli. »Vai niin!» huudahti hän, »vai Tholozan … sen nimisiä elää siis vielä! Ahaa, vai se veitikka sen teki! Vuonna 1815 seisoi hänen isänsä pyssynpiippuni edessä!… Olisipa tainnut olla parasta, jos silloin olisin näpsäyttänyt miehen!»

Ja sitten alkoi hän itse kertoa Languedocin asukkaiden omituisella, kuvarikkaalla murteella, joka armotta katkoo sanoja ja lauseita, jotakin tarinaa niiltä ajoilta, jolloin hän astui Angoulêmen herttuan sotaurhojen riviin, tuon suuren kenraalin ja melkeinpä pyhän ihmisen väkeen…

Nämä tarinat, jotka hän oli sata kertaa kuullut, vaikka aina hieman eri tavalla taitavasti uusittuina, olivat painuneet Elyséen mieleen yhtä syvästi kuin kivenheitot myllymäellä uurtuivat hänen kasvoihinsa. Hänen mielikuvituksensa oli kehittynyt erään kuningasmielisen legendan kautta, jonka merkkipäiviä olivat pyhän Henrikin päivä ja tammikuun 21:nen eli Ludvig XVI:n kuolinpäivä, ja joka muuten käsitteli marttiirakuolemaan käyneitä prinssejä, kun nämä piispain lailla ojensivat kätensä siunaukseksi ympärillä seisovalle väkijoukolle, tahi uljaita prinsessoja (Berryn herttuatarta), jotka hyvän asian vuoksi kestivät kaikki vaivat ja vaarat paeten ratsun seljässä ahdistajainsa ja kavaltajainsa tieltä, kunnes nämä vihdoin löysivät heidät kätkeytyneinä vanhan bretagnelais-majatalon uunin mustan laskuluukun alta.

Hauskoina lisinä tähän kuolemaa ja maanpakoa käsittelevien tarinoiden sarjaan, joka semmoisenaan muuten vanhempain mielestä olisi masentanut herkkää lapsen mieltä, sai hän tutustua sellaisiin aiheisiin muinaisen Ranskan iloisten ja kunniakkaiden päivien ajoilta kuin ovat kertomukset »Kanasta ja ruukusta», laulu Vert-Galantista j.n.e. Tämä laulu Vert-Galantista oli Reynhakalaisten marseljeesi ja joutui ukko Mérautin talossa aina käytäntöön, kun perhe suvisunnuntaisin iltamessun jälkeen keräytyi pieneen, viettävään puutarhaan vaivoin pönkityn ruokapöydän ympärille syödäksensä »raittiissa ilmassa», kuten sanottiin, vaikka ilma tässä valkeiksi rapattujen rakennusten ja kesäpäivän paahtaman maaperän uhossa illan tullen oli epäterveellisempi ja tukahduttavampi kuin päivemmällä, jolloin aurinko vielä paistoi korkealla. Kun perheen isä näissä tilaisuuksissa koroitti lähellä ja kaukana kuuluisaksi tulleen äänensä ja aloitti laulun sanoilla: »Kuningas Henrik neljäs, tuo uljas sankari…», niin vaikeni kaikki koko Reynha'an kauppalassa… Ell'emme ota lukuun kuumuudesta äänekkäästi halkeilevia ruokoja puutarhoissa tai vielä valveilla olevain koppakuoriaisten ja sirkkain surinaa, ei kuulunut hiiskahdusta missään niin kauvan kuin kuningasmielisen laulun juhlallisen komeat säveleet kaikuivat niin kankeassa tahdissa kuin olisi tuo vanha aika jäykissä puhvihousuissa ja lonkkatyynyillä varustetuissa hameissa marssinut ohitse. Värssyn loppusäveleihin yhtyi koko perhe laulaen kuorossa:

"Siis malja kuninkaan, tuon kunnon ruhtinaan, ken hyvää tahtoo sun ja mun".

Nuo tahdikkaat ja lennokkaat sanat »sun ja mun» huvittivat erityisesti Elyséetä ja hänen veljiänsä, jotka aina lauloivat sen kohdan survien ja tuuppien toisiansa, niin että isän täytyi kolhaisten asettaa heitä; mutta laulu jatkui sentään iskuista, nauruista ja vaikerruksista huolimatta kuin riivattujen virsi kirkollisen Pariisin haudalla.

Kun kuninkaan nimi aina sekoitettiin perhejuhliin, loisti se Elyséen mielikuvituksessa tutumpana ja läheisempänä kuin mitä se satujen ja historiallisten kertomusten kautta olisi tehnyt. Siihen vaikuttivat sitä paitse ne ohuelle paperille hienolla käsialalla painetut ja laillisen kuninkaan omakätisellä nimikirjoituksella varustetut salaperäiset kiertokirjeet, joita joka vuosi saapui Frohsdorfista pari, kolme kertaa kaikille pienen etukaupungin asukkaille ja joissa kirjeissä kuningas kehoitti kansaansa kärsivällisesti odottamaan tapausten ratkaisua… Noina päivinä heitti mestari Méraut sukkulaansa tavallista vakavampana ja kun ilta tuli ja ovet suljettiin, alkoi hän lukea perheellensä tuota aina samaan sävyisään kaavaan laadittua ja epämääräisiä toivon sanoja sisältävää kiertokirjettä: »Ranskalaiset, te petätte itsenne ja teitä petetään»… Ja alla luettiin aina sama muuttumaton vaalilause: Fides, Spes. Uskoa ja toivoa ei siis ainakaan noilta poloisilta puuttunut.

»Kun kuningas palaa takaisin», oli isä Mérautin tapa sanoa, »ostan itselleni hyvän nojatuolin…» Taikka: »kun kuningas palaa takaisin, panemme kamariin uudet seinäpaperit…»

Kun hän sitten oli tehnyt matkan Frohsdorfiin (Itävallassa, missä Chambordin kreivi tavallisesti oleksi), muuttui kaava toisellaiseksi:

»Kun minulla oli kunnia saada nähdä kuningas», sanoi hän sen jälkeen alinomaa.

Tuo kunnon mies oli todellakin tehnyt tämän pitkällisen ja kalliin pyhiinvaelluksen, jonka menoihin koko kauppalan työväki uhrasi roponsa, eikä muhamettilainen hadji ole ikinä palannut Mekasta niin häikäistynä kuin ukko Méraut tältä retkeltänsä. Ja kuitenkin oli audienssi ollut sangen lyhyt. Uskollisille alamaisillensa oli vallanpyytäjä sanonut hänen läsnäollessansa: »Ah, te olette siis täällä», mutta tähän ystävälliseen vastaanottoon ei kenelläkään heistä ollut mitään vastattavaa ja Mérautilla vielä vähemmän kuin muilla, sillä hän oli tukehtua liikutuksesta, joka sitä paitsi nosti kyyneleet hänen silmiinsä, ettei hän voinut erottaa epäjumalansa piirteitäkään. Vasta lähtiessä oli prinssin käsikirjuri, Athisin herttua, jutellut pitemmän aikaa hänen kanssansa tiedustellen kansan mielialaa Ranskassa. Voitte kuvitella, minkä verran kiihkoisa silkinkutojamme voi tähän vastata, sillä Reynha'an ulkopuolella ei hän ollut koskaan liikkunut.

»Tulkoon vain, se hyvän onnen veitikka! tulkoon pian meidän Henrikimme… Kaikki kaipaavat häntä…» sanoi Méraut.

Sangen tyytyväisenä tiedustelujensa tuloksiin kiitti herttua häntä erityisesti ja kysyi sitten äkkiä:

»Onko teillä lapsia, mestari Méraut?»

»On kolme, hra herttua.»

»Poikiako?»

»Niin, kolme … lasta», vastasi vanha kauppalan mies (Reynha'an seuduilla ei tyttöjä näet luettu lasten joukkoon).

»Hyvä, sen merkitsen muistikirjaani, että armollinen herramme muistaa sen sitten kun hänen aikansa on tullut.»

Samassa veti herttua esille muistikirjansa ja kra-kra-krapisi kynä… Tällä luonnonäänellä tarkoitti kunnon mies jäljitellä hetkeä, jolloin suojelija merkitsi kirjaan Mérautin kolmen pojan nimet. Tätä luonnonääntä ei ukko unhottanut koskaan jäljitellä, kun nuo ajat tulivat puheeksi perheen keskuudessa, jonka aikakirjat muuten olivat niin liikuttavan muuttumattomat ja yksinkertaiset pienimmissäkin yksityisseikoissaan. Ja kun työajat sattuivat huononemaan ja vaimo joskus uskalsi miehensä vanhenemista ja vähien säästöjen hupenemista muistellen esittää pelkonsa perheen tulevaisuudesta, oli tämä sama kra-kra-ääni hänen vastauksenansa:

»Ole huoletta, eukko! Athisin herttua kirjoitti ne tarkasti muistikirjaansa.»

Vanha silkinkutoja oli äkkiä käynyt kunnianhimoiseksi poikiensa vuoksi, mutta kun molemmat vanhimmat jo olivat ehtineet antautua isänsä suppealle työalalle, joutui nuorimman pojan tulevaisuus hänen kunnianhimonsa ja toiveittensa päämääräksi. Tämä lähetettiin n.k. Papelin oppilaitokseen, jonka eräs espanjalainen oli perustanut, ollen noita Marotton antauduttua kaikkiin Etelä-Ranskan kaupunkeihin tulvivia pakolaisia. Se sijaitsi »teurastajakorttelin» toisessa päässä olevassa rappeutuneessa talossa (tuomiokirkon vieressä), jonka vanhentumista todistivat niin hyvin pienet, vihertävät akkunat kuin halkeamat seinissä. Tie sinne vei rapattujen lihamyymäläin ohitse, joiden rautaristikkojen takana riippui mahtavan suuria lihamöhkäleitä alituisen kärpäsparven surinassa, ja sitten kapeita katuja myöten, joiden kivitys oli liukas ja kaikenlaisista jätteistä punertava. Kun Elysée myöhemmin muisteli tätä kouluaikaansa tuntui se hänestä vallan keskiaikaiselta, ja olipa kuin olisi hän itse joutunut jonkun hirveän intoilijan julman kurituksen alaiseksi; kämmenpatukka, solmuruoska ja latinankieli vaihtelivat tuossa likaisessa ja pimeässä kouluhuoneessa vuoroin lempeiltä, vuoroin vihaisilta kuulustavien kellojen kanssa, joiden ääni kiiri vanhan kirkon ylikuoria, muurikerroksia, kivisiä koristeita ja omituisten päiden muotoisia kattokouruja myöten.

Papel itse oli leveä, loistava ja karvainen naamaltansa, ja kasvultansa pieni mies, joka käytti valkeaa leveälaiteista hattua alas korviin painettuna, ett'ei näkyisi paisunutta, sinistä suonta, joka hiusmarrosta alkaen kulki otsan yli ja päättyi vasta silmäkulmain väliin. Lyhyesti sanoen: mies muistutti Velasquezin tauluista tuttuja kääpiöitä, jos luemme pois näiden kirjavat puvut ja sen tumman pronssivärin, jonka maalaaja ajan tapaan on heille antanut.

Kiivas ja ankara hän sitä paitse oli, mutta hänen suuri pääkallonsa sisälsi tavattoman määrän aatteita ollen jonkunlainen elävä, valoisa tietosanakirja; kuitenkin kohtasi tämä aaterikkaus hänen kiihoittuneessa, kuningasmielisessä itsepintaisuudessaan esteensä, jota tuo luonnottomasti paisunut suoni keskellä otsaa varsin hyvin kuvasi.

Kauppalassa liikkuvan huhun mukaan piili Papelin nimen alla toinen tunnetumpi mies, joka oli ollut Don Carloksen julmimpia kätyrejä, ja voittanut maineensa hurjana sotilaana ja uusien murhatapojen keksijänä. Näin lähellä Espanjan rajaa tunsi hän itsensä vaivatuksi häpeällisen kunniansa vuoksi ja eli muka sentähden salanimisenä. Minkä verran oli huhussa perää? Niiden monien vuosien kuluessa, jotka Elysée vietti opettajansa läheisyydessä nauttien tämän erityistä suosiota, ei hän ikinä kuullut tuon hirmuisen kääpiön lausuvan sanaakaan, ei vastaanottavan ainoatakaan vieraskäyntiä tai kirjettä, joka olisi todistanut oikeiksi mokomat epäilykset Kun poikanen vähitellen miehistyi ja koulunkäynnin päätyttyä huomasi Reynha'an kauppalan liian ahtaaksi alaksi laakereillensa, diploomeillensa ja isänsä kunnianhimolle, heräsi kysymys hänen lähettämisestänsä Pariisiin. Hra Papel antoi hänelle useampia suosituskirjeitä legitimisen puolueen johtajille, raskaita ja salaperäisillä vaakunasineteillä suljettuja kirjeitä, jotka näyttivät todistavan oikeaksi tuon huhun naamioidusta kätyristä.

Mestari Méraut oli itse kiirehtinyt poikaansa matkaan, sillä hänen mielestänsä näytti kuningas viivyttelevän tuloansa aivan liiaksi. Matkan kustannuksia varten uhrasi hän yksinkertaisesti ja sankarillisesti, mitä ikinä voi: möi kultakellonsa, äidiltänsä perityn, hopeisen avainsoljen ja vieläpä senkin viinitarhan, jommoisen hän omisti niinkuin kauppalan muutkin porvarit.

»Lähdehän katselemaan hieman, mitä ne siellä puuhaavat», sanoi hän nuorimmalle pojallensa, »ja mitä ne siellä oikeastaan vartovat? Täällä Reynha'assakin me alamme jo vihdoin ikävystyä.»

Elysée Méraut tuli Pariisiin 20-vuotiaana ja kiihkeät vakaumukset kiehuivat hänen mielessänsä, joka oli kehittynyt isän sokean kuningasmielisyyden siimeksessä ja johon tuo hurja espanjalainen oli lietsonut terästä ja tulta. Puolueen johtajat vastaanottivat hänet kuin olisi hän puolimatkalla ja keskellä yötä noussut ensiluokan rautatievaunuun, missä muut matkustajat jo olivat valmistautuneet levolle, kukin sopessansa. Uusi tulokas saapuu ulkoa raittiista ilmasta ja jalkamatkasta virkistyneenä, haluaa antautua vilkkaaseen keskusteluun ja valvomalla karkoittaa matkan ikävyydet; mutta täällä tapaakin hän joukon pahantuulisia, uneliaita ihmisiä, jotka turkkeihinsa ja saaleihinsa kääriytyneinä mieluummin tuudittautuvat suloiseen uneen sinisellä varjostimella varustetun lampun hämärässä valaistuksessa ja pitävät sangen ikävänä, että tuo tungettelija kosteine pukuinensa ja vetoisine ilmoinensa häiritsee heidän untansa. Tällaiselta näytti legitimistinen puolue rappeutuneessa vaunussansa muuten autiolla tiellä.

Tuo laiha, mustasilmäinen, leijonapäinen intoilija, joka kiihkeästi puhuesssansa katkoi joka tavun ja säesti huitovalla liikkeellä jokaisen lauseen, näytti omaavan Suleaun kaikkeen toimintaan valmiin neron ja Cadoudalin rohkeuden, jonka vuoksi hän herätti puolueessa hämmästystä ja kauhua. Hän oli heistä sanalla sanoen vaarallinen ja levoton luonne. Selvänäköisenä niinkuin kaikki eteläranskalaiset kiihkoisuutensa ohessa ovat, huomasi Elysée pian, kuinka itsekäs ja masentunut tuo joukkokunta kaikessa kohteliaisuudessansa ja hyvän kasvatuksen muovaamassa, teennäisessä osanotossansa oli. Heidän mielestänsä ei nykyään ollut mitään tehtävää; paras oli vartoa, rauhoittua ja ennen kaikkea karttaa kaikkia nuoruuden innostuksia ja erehdyksiä. »Katsokaa vain prinssiä, millaisen esimerkin hän meille antaa», sanoivat he. Ja nämä viisaat ja maltilliset neuvot soveltuivat hyvin yhteen St. Germainin hienon etukaupungin vanhojen talojen kanssa, jotka ulkoapäin murateilla verhottuina ja sisältä kaikellaisella, laiskuutta palvelevalla mukavuudella varustettuina seisoivat suurten ja vuosisataisista vanhoista sukumuistoistaan raskaiden porttiensa takana, kuuroina kaikelle muulle maailmalle. Kohteliaisuudesta kutsuttiin hän pariin kolmeen valtiolliseen kokoukseen, joita pidettiin kaikessa salaperäisyydessä, pelonalaisuudessa ja varovaisuudessa muutamassa vanhassa vehkeilypesässä. Näissä hän näki nuo Vendée-sotien ja Qviberonin veristen taistelujen ajoilta kuuluisain miesten jälkeläiset, miesten, joiden nimet ovat säilyneet Marttiirakentän muistolaulussa; noiden suurten nimien nykyiset kantajat olivat sileiksi ajeltuja, hienopukuisia, pappismaisia vanhoja herroja, joiden puhekin oli niin imelää kuin olisi heillä aina ollut joku makea sylttimarja suussansa. Kokoukseen saapuivat he vehkeilijäin näköisinä melkein vaatien, että poliisin piti ymmärtää yllättää heidät niinkuin se muuten itse teossa taisi huvitellakin itseänsä näiden viattomien yhtymäin kustannuksella. Korttipöytien ääressä nähtiin pian — varjostimilla varovasti peitettyjen, korkeiden kynttiläin valossa — joukko kaljupäitä, kiiltäviä kuin pelissä käytetyt pelimarkat; kumartuneina kuiskailtiin ja kuunneltiin siinä sitten uutisia Frohsdorfista, ylistettiin maanpakolaisten kärsivällisyyttä ja kehoitettiin toisiansa seuraamaan hänen antamaansa, korkeaa esimerkkiä. Hiljaa, hiljaa! Vaiti, vaiti! Joku kertoo sukkeluuden, jonka hra Barentin aikoinansa oli lausunut keisarinnasta! Hampaittensa välistä hyräilee joku toinen näin alkavaa häväistyslaulua:

"Kun kerran Napoleon vain ehtinyt on hyvin suomia selkiänne, niin laukee jousen jänne…"

Sitten lähtevät kaikki, kauhistuneina tuollaisesta rohkeudesta, yksitellen hiipimään leveän ja aution Varennes-kadun seinävieruksia, jotka heittävät peloittavan kai'un heidän askelistansa.

Elysée huomasi heti olevansa liian nuori ja toimintahaluinen liittyäksensä näiden vanhan Ranskan haamujen seuraan. Muuten oli keisarikausi juuri kohonnut täyteen kukoistukseensa; keisarilliset kotkaliput olivat sodan päätyttyä palanneet Italiasta ja kulkivat nyt riemusaatossa bulevardein liputettujen akkunain ohitse. Pikkukaupungin porvarin pojan ei siis ollut vaikea käsittää, että Reynha'an kauppalan valtiollinen kanta ei ollut yleinen ja että laillisen kuninkaan palaus oli epätietoisempi kuin siellä aavistettiinkaan. Hänen kuningasmielisyyteensä tämä ei kuitenkaan masentavasti vaikuttanut, vaan sai se päinvastoin vauhtia siitä ja laajeni hengessä juuri sen vuoksi, ett'ei enää voitu toimia. Pian selvisi hänelle, että hänen oli kirjoitettava teos, jossa hän esittäisi koko Pariisille sen, mitä hänellä oli sanottavaa, mitä hän uskoi ja mistä hän tahtoi muita vakuuttaa. Eikä aikaakaan, niin oli hänen elämänuransa suunniteltu: jokapäiväisen leipänsä aikoi hän ansaita antamalla tunteja; joutohetkinänsä kirjoittaisi hän taas teostansa. Tuntioppilaita hän heti saikin, mutta teos vaati sen sijaan paljo työtä.

Niinkuin kaikki kotipuolensa miehet oli Elysée Méraut ennen kaikkea puhuja ja näyttelijä. Seisoessansa ja oman äänensä kuullessansa syntyi hänessä aatteita aivan kuin kellojen värähdykset vetävät salaman puoleensa. Lukemisen, tapahtumain ja alituisten mietiskelyjen kautta oli hän kehittänyt ajatuksensa, niin että sanat tulivat vuolaana virtana hänen huultensa yli, milloin innostaen, milloin sointuvan kaunopuheliaisuuden kannattamina; mutta kirjoittaessa tulivat ne aivan hiljallensa, sana sanalta, ikäänkuin säiliö, josta ne tippuivat, olisi ollut liian laaja sellaista maltillista siivilöitymistä varten, jota kirjailijatoimi kielellisine hienouksinensa vaatii. Vakaumuksensa julki lausuminen tuotti hänelle helpoituksen, kun hän ei keksinyt muuta keinoa päästä niistä. Sen vuoksi puhui hän ylioppilaskokouksissa, neuvotteluissa, kahviloissa, olletikin »latinalaisen» korttelin kahviloissa, jotka melkein yksinänsä tekivät vastarintaa toisen keisarikauden kutistuneessa Pariisissa, missä kirjat ja sanomalehdet tähän aikaan olivat kuonokopalla varustettuja. Jokaisessa kahvilassa oli tähän aikaan oma puhujansa ja suur'miehensä. »Pesquidoux Voltairessa on tosin hyvä puhuja, mutta Larminat Procopessa on sentään paljo parempi», sanoivat ihmiset. Näissä kokoutui todellakin koko oppinut ja kaunopuheinen nuoriso, jonka mieltä korkeammat asiat pitivät vireillä ja joka tulisemmin uusi Bonnin ja Heidelbergin oluttupien kauniita valtiollisfilosofisia keskusteluja.

Näissä savuisissa ja meluavissa aatepajoissa, joissa huudettiin aikalailla ja juotiin vielä enemmän, huomattiin pian tuon pitkän ja aina innokkaan gascognelaisen puhetaito. Vaikka hän ei polttanut eikä juonut, näytti hän sittenkin huumautuvan käyttämästänsä kuvarikkaasta ja kiivaasta kielestä, jolla hän esitti nykyajan näkökannalta yhtä vanhentuneet mielipiteensä kuin ovat jauhoitetut tekotukat ja vannehameet, ja yhtä vähän ympäristöön soveltuvaiset kuin muinaistieteilijän kauneudenaisti soveltuu Pariisin muotitavarain laatuun. Kaikki tämä vaikutti siihen, että Elysée ennen pitkää oli voittanut sekä mainetta että kuulijoita. Kun kaasuliekit olivat sytytetyt noissa ahdinkoon asti täysissä kahviloissa ja ihmiset näkivät hänen pitkän ja hoikan vartalonsa ilmestyvän ovelle, hattu niskassa, tukka tuulessa hulmuavana ja kainalossa joku teos tahi aikakauskirja, jonka välistä tavattoman suuri paperiveitsi pisti esille, nousivat he katsomaan tuota likinäköistä ja vauhkoa miestä huutaen toisillensa: »Kas, tuossa tulee Méraut!» Ja sitten siirtyivät he syrjään valmistaaksensa kyllin tilaa, että hän voisi vapaasti huitoa käsillänsä ja potkia jaloillansa.

Jo se meluava tapa, millä nuoriso hänet vastaanotti, sai hänet kiihoittuneelle tuulelle, jota lisäsivät kuumuus ja kaasuvalaistuksen tukahduttavat ja huumaavat liekit. Ja pian alkoi hän puhua milloin yhdestä, milloin toisesta aineesta, jonka aiheen hän oli ottanut päivän sanomalehdestä tahi valinnut selaillessaan jotakin Odéonteatterin kirjamyymälöissä esillä ollutta teosta, puhui seisoalta, puhui istualta halliten äänellänsä koko kahvilan ja saaden kädenliikkeillään kuulijakunnan milloin väistymään edemmäs, milloin ryhmittymään hänen ympärillensä. Dominonpelaajat lakkasivat pelistänsä, biljaardin pelaajat keskikerroksessa kumartuivat, biljaardikeppi kädessä ja piippu suussa, katsomaan yli porras-aukon, akkunat, lasit ja tarjottimet helisivät ikäänkuin olisivat postivaunut ohi ajaneet, ja tiskin luona seisova tarjoilijaneiti sanoi kaikille tulijoille: »Joutukaa sisään, tänään puhuu hra Méraut.»

Olivatpa Pesquidoux ja Larminat millaisia tahansa, löi hän ne kaikki laudalta. Hänestä tuli koko korttelin kaunopuhuja. Tämä kunnia, jota hän ei ollut etsinyt, riitti hänelle niin hyvin, että hän ijäksensä näytti kiintyneen tähän kaupunginosaan. Niin kävi siihen aikaan monelle muulle Larminatille, monelle todelliselle kyvylle, joka menetti kauniit virittävät ja kyvykkäät lahjansa laskemalla meluavasti ulos hyödyttömän höyryvoimansa joko huonon järjestyksen tai koneenkäyttäjän huolimattomuuden ja ajattelemattomuuden takia. Elyséen suhteen oli vielä eräs toinenkin seikka lukuunotettava: ilman vehkeilyä ja kunnianhimoa tuli tästä eteläranskalaisesta, joka kotiseudultansa oli tuonut mukanansa ainoastaan kiivauden, oman uskonsa lähetyssaarnaaja ja sellaisen lannistumatonta intoa hän todella osoittikin lahkolaisten hankinnassa, lähetyssaarnaajan voimakasta ja vapaata luonnetta sellaisen epäitsekkyyden yhteydessä, joka lisätuloista ja lihavista papinpuustelleista välittämättä uhrautuu kovalle ja seikkailuperäiselle kutsumuksellensa.

Kahdeksantoista vuotta oli hän lakkaamatta työskennellyt kylväen aatteitansa opiskelevaan nuorisoon ja moni korkeaan virkaan kavunnut mies, joka nykyään ylhäisellä välinpitämättömyydellä sanoi: »vai niin, Méraut, se vanha ylioppilas!» sai menestyksestänsä etupäässä kiittää tätä nerokasta nuorukaista, jonka runsaalta tietopöydältä hän oli älynmurusia poimiskellut. Elysée tiesi sen, ja kun hän joskus kirjallisen suuruuden palmunlehvillä koristetun, vihreän virkatakin suojassa keksi omia kauneihin, akatemisiin korulauseisiin puettuja ajatuksiansa, iloitsi hän kuin isä, joka näkee rakkaiden tyttäriensä joutuneen varallisiin ja onnellisiin naimisiin vaatimatta heiltä mitään kiitollisuutta. Hänessä oli siis Reynha'an vanhan silkinkutojan ritarillisuutta, mutta vielä korkeammassa muodossa, sillä Elyséellä ei ollut sitä järkkymätöntä luottamusta menestykseen, jonka isä Méraut säilytti viimeiseen hengenvetoonsa. Vielä päivää ennen kuolemaansa — hän kuoli äkkiä saatuansa auringonpiston »ulkona raittiissa ilmassa» syödyn aterian jälkeen — oli hän kovalla äänellä laulanut laulun »Kuningas Henrik IV:stä». Ja henkitoreissa maatessansa sammuvin silmin ja kangistunein kielin, sanoi hän änkyttäen vaimollensa: »Ole huoletta lasten suhteen … Athisin herttua … kirjoitti heiden nimensä kirjaan…» Kuolinhetkellänsä koetti hän vapisevin käsin kirjoittaa vuoteensa lakanalle: kra-kra…

Kun Elysée, äkillisestä kuolintapauksesta tiedon saatuansa, seuraavan päivän aamuna saapui Pariisista, lepäsi vanhus liikkumattomana, kalpeana ja kasvot päin seinää, joka yhä turhaan odotti uutta paperiverhoansa. Ovi työhuoneeseen seisoi avoinna ikäänkuin olisi kuolemalle valmistettu tietä, kuolemalle, joka kaikki erottaa, irroittaa ja laajentaa ympärillänsä; avonaisesta ovesta näkyivät lepoon jätetyt kangaspuut … ja isän kangaspuut muistuttivat Elyséestä haaksirikkoutuneen laivan mastoja, joiden purjeita tuuli ei enää täytä; samoin näkyi kuninkaan muotokuva ja tuo punaisella sinetillä varustettu taulu, joka oli ollut työteliään, uskollisen vainajan johtotähtenä. Tuolla ylhäällä, pienen kauppalan hälinää korkeammalla, kohosivat vanhat tuulimyllyt, jotka epätoivonsa merkiksi näyttivät kököttävän käsivartensa taivaan sineä kohti.

Elysée ei ikinä unhottanut tuota rauhallisena lepäävää vainajaa, joka oli saanut sulkea silmänsä jokapäiväisessä toimipiirissänsä. Hän kadehti isäänsä, hän, joka oikeastaan olisi ollut toiminnan ja uhkarohkeiden yritysten mies ja kaikkien niiden taru-unelmain toteuttaja, joita tuolla kauniilla, ijäisesti nukahtaneella vanhuksella oli ollut.

Palattuansa takaisin tältä surulliselta hautajaismatkalta sai hän tarjouksen saapua W:n hoviin prinssien opettajaksi. Hänen pettymyksensä oli niin suuri, kaikellaiset pikkumaisuudet, kilpailijat ja kateelliset panettelijat, joiden kielenpieksemisen esineeksi hän oli joutunut, monarkkisen suuren loiston näkeminen läheltä, kulissien takaa — kaikki tämä oli masentanut hänen mielensä siinä määrässä, että niin pian kuin munkit olivat poistuneet ja ensimäinen vilkas vaikutus heidän käynnistänsä oli hävinnyt, tuntui hänestä tuo suostumus tehtyyn ehdotukseen ennenaikaiselta, vaikka hän muuten ihailikin Illyrian kuningasta. Nyt muisti hän näet kaikki kokemansa ikävyydet ja hänestä tuntui uhrautumiselta jättää nykyinen vapaa elämänsä kaikkine tottumuksinensa. Sitten mietti hän myöskin kirjaansa, tuota merkillistä teosta, joka yhäti kummitteli hänen aivoissansa. Sanalla sanoen: kotvan mieliskeltyänsä ja tuumailtuansa tuli hän siihen päätökseen, että hän epuuttaa antamansa lupauksen. Jouluaattona, hieman ennen kuin sovittu yhtymys muuten olisi ollut, kirjoitti hän kirjeen isä Melkiorille ilmoittaen hänelle, mitä oli päättänyt.

Isä Melkior vastasi hänelle heti paikalla. Hän ei tehnyt mitään vastaväitteitä, vaan kirjoitti lyhyesti näin:

»Tänä iltana … iltakirkon aikana … Fourneaux-kadun varrella. Toivon vieläkin voivani vaikuttaa teihin.»

Mustain veljesten luostari Fourneaux-kadun varrella, jossa isä Melkior oli taloudenhoitajana, on katolisen Pariisin omituisimpia ja vähimmän tunnettuja ilmiöitä. Tämä kuuluisan munkkikunnan emäluostari sijaitsee keskellä sitä likaista etukaupunkia, joka on Montparnassen rautatieaseman takana salaperäisessä piilossansa ja jota myöskin kutsutaan »pyhän haudan kommissariaatiksi». Läpi tämän korttelin mustan kurjuuden saapuu tänne oudosti puettuja munkkeja villaisissa matkakaapuissansa tuoden kaikellaisia pyhiä esineitä myytäväksi kuten esim. palasia todellisesta Kristuksen rististä, öljypuun hedelmäkivistä valmistettuja rukousnauhoja pyhältä öljymäeltä, kuivattuja ja kovia Jerikon ruusuja, jotka odottavat virkistävää kostuttamista vihkivedellä, sanalla sanoen mitä omituisimman kokoelman esineitä, joiden arvo raskaiden, mykkien rahakukkaroiden muodossa sitten palaa munkkikaapujen suurissa taskuissa takaisin Jerusalemiin pyhän haudan ylläpitoa varten.

Fourneaux-kadun varrella olevan luostarin veljeksille oli Elyséen esittänyt eräs hänen ystävänsä, köyhä kuvanveistäjä nimeltä Dreux, joka oli veistänyt luostarille ossunalaisen pyhän Margaretan pystykuvan, jota katsomaan hän kutsui kaikki tuttavansa. Paikka tuntui Elyséestä niin merkilliseltä, ihanalta ja hänen muinaisajan muistoille altista mieltänsä valtaavalta, että hän myöhemminkin usein kävi katselemassa luostarin runsaita muinaismuistoja suureksi iloksi ystävällensä Dreuxille, joka otaksui hänen käyvän ihailemassa hänen veistämäänsä p. Margaretaa.

Ilta oli jo kulunut liki puoliyötä, kun Elysée Méraut jätti taaksensa latinalaisen korttelin meluavat kadut ja kaikki nuo leikkelekaupat ja muut ruokatavarain myymälät, kahvilat naispalvelijoinensa, liköörianniskelut Racinen ja »Boul Michin» (ylioppilasnimitys St. Michelin bulevardille) varrella ja kaikki ylioppilaskasarmit, jotka joululiikkeen vuoksi näyttivät elävän yhtä vilkkaina läpi yön. Aivan äkkiä huomasi hän siirtyneensä tästä vilkkaasta liikkeestä suurille, autioille puistokaduille, joilla tuo yksinäinen vaeltaja, kaasulyhtyjen valon pienentämänä, näytti pikemmin matavan kuin kävelevän tietänsä eteenpäin.

Matalien muurien rajoittamien luostarirakennusten välillä, joista kellojen helinä kuului bulevardein alastomain puiden ylitse, jatkui se heinältä ja oljilta haiskahtavia navetta-aitauksia kiertelevä tie, jota myöten Elysée likaisessa lumisohjussa tarpoi eteenpäin katsellen taivaan kaarella koleassa yössä kimmeltäviä tähtösiä, joiden joukossa haaveksivainen eteläranskalainen oli näkevinänsä senkin, joka kerran saattoi paimenet Betlehemiin. Taivaan tähtösiä tarkastaessansa muistuivat hänen mieleensä lapsuusajan jouluaatot Reynha'assa, jolloin hänen oli tapana käydä kuulemassa jumalanpalvelusta tuomiokirkossa, mistä hän — läpi teurastajakorttelin kummallisten ja kuutamossa omituisen taruperäisiltä näyttävien rakennushahmojen — palasi takaisin vanhempiensa kotiin juhlallisesti katetun ruokapöydän, murateilla koristettujen haarakynttiläin, tuoreiden, lämpimien joululeipien ja paistin luo. Ja niin elävinä olivat nuo lapsuuden muistot hänen mielikuvituksessansa että hän — nähdessänsä lumpunkokoilijan lyhdyllä vaaniskelevan kaikellaisia tähteitä katukäytävältä — oli näkevinänsä isänsä, joka lyhdyllä valaisi perheellensä tien joulumessusta kotiin palattaessa.

»Oi, ett'en koskaan enää saa nähdä vanhaa, rakasta isääni!» ajatteli hän.

Näin menneitä aikoja muistellen ja itseksensä rakkaita vainajia miettien saapui Elysée heikosti valaistulle Fourneaux-kadulle keskellä vielä epävalmista etukaupunkia pitkine tehdasrakennuksinensa, joiden yli korkeat savutorvet kohosivat vanhojen aitausten ja lankkujen välillä. Vinha tuuli tuntui olletikin kaupungin laiteilla olevilla avoimilla kentillä, ja läheisestä teurastuslaitoksesta kuului vaikeroivaa vinkumista, kumeita iskuja ja inhoittava läskin ja veren haju. Siellä teurastettiin lukemattomia jouluporsaita aivan kuin gallialaisten uhrijuhlain aattopäivinä entis-aikaan.

Melkein keskellä katua sijaitsevan luostarin portti seisoi avoinna ja pihalla näkyi kahdet vaunut, joiden kallisarvoinen komeus hämmästytti Elyséetä. Jumalanpalvelus oli jo alkanut, kuorolaulun ja urkujen säveleet kuuluivat kirkosta, joka muuten näytti verrattain autiolta ja pimeältä siinä heikossa valaistuksessa, jonka alttarilla palavat pienet lamput levittivät ympärillensä taittuen tarumaisesti kirkon akkunain maalattuihin ruutuihin. Kirkon laiva oli melkein ympyräinen ja koristettu punaristisillä lipuilla, joita riippui ympäri seinämiä, ja useilla maalatuilla, kömpelösti veistetyillä kuvilla; näiden keskessä kohosi Dreuxin marmoriin hakattu ossunalainen p. Margareta, joka säälimättä ruoski valkoisia olkapäitänsä. »Margareta», oli munkkien tapa tyytyväisesti sanoa, »kuului aikoinansa meidän luostarijärjestöömme, mutta hän oli — suurimpia syntisiämme.» Katto oli puusta, pienten ristikkoparrujen tuella kokoonpantu ja sitten maalattu; yli korkeankuoron kaartui pylväiden kannattama taivaskatos; kuorissa nähtiin seinässä kiinni olevat kuorituolit, ja keskellä näiden muodostamaa ympyrää kuun säteen valaisema messukirja kateederinensa. Kaiken tämän voi tuossa hämärässä valaistuksessa vain aavistaa. Kuoron taakse piiloitettuja, leveitä rappusia laskeuduttiin maanalaiseen kirkkoon, missä yleinen jumalanpalvelus pidettiin, ehkäpä vanhain katakombein muistoksi. Tämän holvihuoneen perällä, mahtavain romaanilaisten pylväiden kannattamassa, valkaistussa kaariaukossa oli jäljennös Kristuksen haudasta Jerusalemissa mataline porttinensa ja kapeine hautakammioinensa, jota joukko pieniä, kivikoristeisissa jaloissansa vilkkuvia hautalamppuja valaisi; tässä valaistuksessa nähtiin maalattu vahakuva luonnollisessa koossa, esittävä Kristusta, jonka ruusunpunaiset veriset haavat näkyivät paljaiksi jätetyissä jäsenissä. Toisessa päässä holvihuonetta nähtiin tuollainen lapsellinen esitys Kristuksen syntymästä seimessänsä, kapaloituna lapsena, jota eläimetkin töllistelivät ja jota ympäröivät kaunisväriset paperikukkaiset ja köynnökset muodoltansa sellaisina kuin ne uskonkiihkoisen aivoissa olivat syntyneet, vaikka kooltansa pienempinä ja tekotavaltansa paremmin uusittuina. Niinkuin silloinkin ympäröi nytkin seimeä lapsijoukko ja parvi hurskaita, liikutettuja ja ihmetteleviä eukkoja, parvi noita poloisia, jotka todella rakastivat Jesusta; näiden joukossa huomasi Elysée suuresti hämmästyen myöskin pari ylhäisen näköistä herrasmiestä ja kaksi mustiinpuettua, kivisellä permannolla polvistuvaa hienoa naista. Toinen naisista oli suojelevan näköisenä kiertänyt kätensä pienen pojan ympäri ja näytti tässä asennossa rukoilevan.

»Ne ovat kuningattaria!» sanoi hiljaa eräs ämmä Elyséelle ihmettelystä tukahtuvalla äänellä.

Elysée säpsähti, lähestyi heitä ja tunsi Illyrian Kristianin hienon sivukuvan ja ylhäisen ryhdin ja hänen vieressänsä seisovan ruskettuneet ja ulkoutuvat, mutta vielä nuorekkaat Palermon kuninkaan kasvot. Naisista ei hän nähnyt muuta kuin että toisella oli tumma, toisella kullankiiltävä tukka ja että toinen seisoi siinä rakastavaisen äidin asennossa. Voi, kuinka hyvin tunsi Mérautin tuo viisas munkki, joka niin sanoaksemme oli toimeenpannut nuoren prinssin yhtymyksen tulevan opettajansa kanssa. Nämä suistuneet kuninkaat, jotka olivat tulleet tänne palvelemaan näkymätöntä Jumalaa, lapsi seimessä kuninkaallisten ympäröimänä tässä vanhuuttaan luhistuvassa luostarissa, maanpakolaisuuden surullinen tähti, joka johti tähän etukaupungin Betlehemiin nämä ilman saattuetta ja lahjoja saapuneet viisaat, kaikki tämä vaikutti häneen sydämellisesti. Olletikin vaikutti häneen tuo pikku lapsi, joka seisoi siinä avuttomana ja pää kallellansa katsellen seimen ympärillä kuvattuja eläimiä, kasvoillansa lapsen uteliaisuus, jolle kärsimykset ja kieltäymykset sentään olivat antaneet hillitsevän leimansa.

Katsellessansa tuota pientä, 6-vuotiasta päätä, jossa tulevaisuus vielä kätkeytyi kuin perhonen kotelossansa, mietti Elysée kuinka paljon tietoa ja hellää huolta tarvittiin ennen kuin tuollaisesta kotelosta loistava perhonen lentoon lehahtaisi.