TOINEN NÄYTÖS.

Sama paikka.

Teivas (seisoo selin takan edessä, tuijotellen hiilustaan, kääntyy hetken kuluttua hitaasti ja osuttaa hajamielisen katseen vähitellen räppänään, menee sen luo, istahtaa pöydän kulmalle katselemaan ulos räppänästä. Kävelee sitten ajatuksissaan valtaistuinta kohti, pysähtyen sen luona, istuutuu sitten hitaasti, nojaa kyynärpään polveen ja jää miettimään).

Inku (tulee kuningattaren huoneesta, menee tarjoamaan Teivaalle haarikkaa). Kuningatar tervehtii sinua ja lähettää tuliaismaljan. (Teivas viittaa poistavasti. Inku vie haarikan pöydälle, kääntyy.) Tuonko takkaan halkoja?

Teivas. Kuka olet?

Inku. Kuningattaren avainpiika. Seurannut Halilasta — Hahmalta.

Teivas. Lappa?

Inku. Niin, kuningas.

Teivas (ärtyisästi). Ei! — Valtias. Jos aiot taloon jäädä, niin heitä hiiteen kuninkaat ja kuningattaret!

Inku. Kyllä, kuningas.

Teivas (vihaisesti). Ämmä!

Inku. Kyllä, valtias!

Teivas. Mene! (Inku menee ukselle.) Nimesi?

Inku (kääntyy). Inku.

Teivas. Missä valtiattaresi?

Inku. Huoneessaan.

Teivas. Käske tänne! (Inku menee kuningattaren huoneeseen. Teivas jää tuijottamaan eteensä.)

Kyrö (tulee perältä). Sinä käskit, valtias.

Teivas (liikahtamatta). Istu! (Kyrö aikoo istua takkarahille.) Tuohon pankolle! (Kyrö menee istumaan pankolle pöydän ääreen. Teivas katselee hievahtamatta Kyröä, joka tulee levottomaksi, painaa katseensa alas ja istuu sitten liikkumattomana. Äkkiä.) Joko Pohjankangas palaa?

Kyrö (pelästyy). Palaako se?

Teivas (ankarasti). Minä kysyin — joko palaa?

Kyrö (ei tiedä, mitä sanoisi). En tiedä.

Teivas (vitkaan, ivallisesti). Minä tiedän — ei pala.

Kyrö (hyvin hämillään). Mihin tähtäät? En älyä.

Teivas (ankarasti). Älä luihua! Anna ällisi äkätä! Olette valmiit pakoon käymään, taivaltamaan — Pohjankankaan polttamaan —

Kyrö (kiihkeästi). Kuka kertoi?

Teivas (rauhallisesti). Ei kukaan. Kaikki tiedän.

Kyrö (nöyrästi). Olet pohjanperän suurin poppa —

Teivas (nousee). Lorua! — Alallasi! (Kävelee ylös, sitten alas.) Kuule vakava sana ja tajua! En halua jaaritusta, en lörpötystä, en lorua. Ajattele! Sun takanasi lappaheimo — mun takanani Pirkkala. Nyt puhumme ja aprikoimme. Kyseessä on heimosi henki, olo, elämä. Mihin päätökseen päädymme me kaksi — se jääköön ratkaisuksi.

Kyrö. En puhu heimoni puolesta.

Teivas (ankarasti). Puhut! Sun täytyy! Älä kuuruun lymyä! (Istuutuu).

Inku (tulee). Valtiatar anteeksi pyytää — ei voi tulla.

Teivas. Ei?

Inku. Pyhäinen Pyynikki suree, isoansa itkee.

Teivas (pakottaa itsensä lauhtumaan, tavanmukaisesti). Surustansa osa meillä. Lohtu vie ja viihdyttele! (Viittaa kädellään Inkulle. Inku menee. Rauhallisesti.) Tiedätkö, että Hahma on kuollut?

Kyrö. Kuulin kerrottavan.

Teivas. Et nähnyt?

Kyrö. Mitä — nähnyt?

Teivas. Nuolella ammuttavan?

Kyrö (epävarmana). Kuulin, että upposi, hukkui —

Teivas. Löydettiin — nuoli rinnassa. Pirkan nuoli.

Kyrö (pelästyneenä). Oh! Pirkan? Tunnettiinko?

Teivas. Tunnemme Nokian nuolet, keihäät, kirveet — Nokian pajan takomat. — Miksikähän joku pirkka hänet ampui? Mitähän järkeä siinä? Voitko arvata?

Kyrö. Ehkä joku vihamies sulle?

Teivas. Mitäpä minä Halimasta häviän? Olet viisas. Selitä pulma!

Kyrö (varovasti). Viisaampi olet minua.

Teivas (ystävällisesti). Yhdessä yrittäkäämme! Tunnustan — Hahman ansio oli Halikon liitto. Kun Hahma on poissa, on liitto rikki — syyksi saadaan kosto. — Surma saadaan pirkan syyksi.

Kyrö (alta kulmain.) Olet ovela. Pirkoille koituu pahat päivät.

Teivas. Ilmisota Halikon ja Pirkkalan välille — varsinkin —

Kyrö (uteliaana). Varsinkin?

Teivas. Halit haluavat anastaa meiltä pirkkaoikeuden lapan rahojen vaihtoon. Tahtovat itselleen veronkannon.

Kyrö. Ei veronkantoa! Vapaan vaihdon rihkaloissaan.

Teivas. Vai niin! Ovatko luvanneet teille?

Kyrö (hämillään). Pirkka-verot ovat meille liian raskaat.

Teivas (terävästi). Entä rauta, suola, aseitten teko, merentakainen kama? Ilmaiseksiko antaa Hali?

Kyrö (nolona, kun on joutunut tahtomattaan keskustelemaan salaisuuksista). Haluaisimme vapaasti vaihtaa rahamme, ilman veroja.

Teivas. Tiedätkö, mistä on vero? Juuri kaikesta kamasta, minkä saatte ilmaiseksi, aseista, jotka teille taomme, rauhasta, jonka teille turvaamme. Hyvinvoinnistanne on veronne. Me huollamme teistä kuin itsestämme.

Kyrö (miehekkäämmin). Sanoitko, että rauhassa keskustelemme?

Teivas. Sanoin. Loukkaamatta haasta! Nyt välimme selvitämme! Sano kaikki sanottavasi! Huomenna emme tästä enää puhu.

Kyrö. Sinä tiedät, valtias, että Pirkkala elää meidän rahoistamme.

Teivas (naurahtaa). Pirkkala elää kaskistansa, kylvöistänsä, pelloistansa, karjastansa, kaupastansa —

Kyrö. Juuri tuon kaupan rahamme välittävät. Eikä mikään riitä. Jota enemmän otuksia pyydämme, sitä suuremmiksi verot nousevat. Jos laiskottelemme, vähennetään suolaa, simaa, kamaa, rihkaa.

Teivas. Tahdotte vapaasti vaihtaa Halissa? Vaihdoitte jo Uron joella rosmojen kanssa?

Kyrö. Omin päin lie joku Urolla käynyt — ei käskystäni.

Teivas. Oliko oikein?

Kyrö. Vastoin laadittua lakia — myönnän — mutta verot ovat raskaat —

Teivas. Ja aseet kalliit — meidän seppomme takomat! Meidän aseilla riistaa kaadatte, suolan, siman saatte — meidän rihkoin, kamoin koreilette. Muiden kanssa vaihtoon haluatte, ette pirkan kanssa! Mitä järkeä siinä?

Kyrö. Jos veroitta vaihto selvennetään —

Teivas. Veroitta? — Kyllä! Tuokaa aseenne Pirkkalaan — kaikki antamamme!

Kyrö (hämmästyy). Emme silloin riistaa kaada. Hiven on ansoista apua.

Teivas. Näetkös nyt vääryytenne?

Kyrö. Aprikoimme, että aseet jo ovat omamme.

Teivas. Niin en minä asiaa arvaa. Mutta ehdon annan. Kymmenen kevättä maksatte veron. Muuta mitään emme anna — paitsi vaihdon tietä — ja vaihto on yksin meidän — sitten ovat aseet omanne.

Kyrö. Silloin alamme tyhjin kourin.

Teivas (ivallisesti). No, vaihdoin uusitte varanne!

Kyrö. Emme pirkan kaupoin.

Teivas (ankarasti). Mutta kyllä Halin, Rosmon rihkaloissa — ja Ulven, Uron raumateillä? Niinkö?

Kyrö. Siellä ovat rahamme kalliimpia.

Teivas (nousee, vähän kiivaasti). Arvaa tuon — kun eivät huolla, eivät hoivaa! (Kävelee ylös.) Ottavat minkä saavat — koskaan antamatta. (Tulee alas, pysähtyy.) Ette suostu?

Kyrö (epämääräisesti). En osaa tuota — en oivalla.

Teivas (tiukasti). No, oivalla tämä! Saatte vaihtonne vapaaksi Pirkkalassa — erinäisin ehdoin —

Kyrö (melkein välinpitämättömästi). Ehdoin?

Teivas. Sodan syttyessä nousee heimosi yksin mielin Pirkkalan puolta pitämään.

Kyrö. Emme sotahan sovi —

Teivas (suuttuu). Täytyy! Täytyy — sanon sulle! (Kävelee kiivaasti. Lemma tulee perältä.) Tässä lappa kiemurtelee, kaamurtelee, köyryilee ja kieräilee. — Katso, Lemma! Tuossa Kyrö kyyrysillään kyrää vastaan valtiastaan —

Kyrö. Annoit mun puhua.

Teivas. Annoin. Nyt kuuntele! Olette pettäneet meitä Ulvelassa ja Urolla. Juonineet olette Halilassa ja meille sodan hankkineet. Vielä tiedän, mitä juuri teette ja aiotte. Parastaikaa pakenette kirjoinenne, karjoinenne. Aiotte pakonne peittää konnan koukuin, tuketa pohjan suun Pohjankankaan palolla. Näinkö on, vai miten?

Kyrö (arkaillen). Olet parahin poppa Pirkkalassa — mutta tietäjäkin joskus eksyy.

Teivas. Sen näemme! — Lemma! Puhalla torveen! Airuet kutsu! Viestit kiireesti kautta kaiken valtakunnan! Sotijalot sotajalalle!

Lemma. Miehineen? Orjineen?

Teivas. Kaikkineen! — Koko Pirkkala koolle käy!

Lemma. Päällikölle käskyn vien. (Menee.)

Teivas. Vie! Palaa! (Hetken kuluttua melkein surunvoittoisesti, katsellen Kyröä.) Eikö koskaan lapasta ihmiseksi?

Kyrö. Viherä on vieraan virhi. Oma ei koskaan orasta.

Teivas. Minunko?

Kyrö. Vaikka sun.

Teivas (tyytymättömänä). Vanhaako pengot? Naistasi esiin naaraat?

Kyrö (synkästi ja uhkaavasti). Vaikene valtias!

Teivas. Kyllä — kun sappesi asetat. Muista — suutapäin syy sovittiin.

Kyrö. Niinpä vaietaan. Mulla ei ole oma kosto. Lapan heimon on asia.

Teivas. Lyhyesti! Rauhako vai riita?

Kyrö. Rauha! Rauha rattoisampi! Jos sovittelet, niin sovimme. Ehdotan: päästä pirkkojen parihin, Kokemäen rihkalahan halit, ulvet, rosmot kaikki — niin rauhassa vaihdamme rahamme parahimman kaupin kanssa.

Teivas. Entä aseet?

Kyrö. Niistä eri ostorahat annamme kymmennä kevännä.

Teivas. Entä sitten?

Kyrö. Sen jälkeen ei pahaa, hyvää väliä pirkalla ei läpällä.

Teivas (aikoo vastata kiivaasti, mutta samassa kuuluu torven ääni). Tunnetko tuon tarinan?

Kyrö. Liian hyvin! Uhooko entistä tuhoa?

Teivas. Turmempata! (Istuu valtaistuimelle).

Lemma (tulee). Päällikkö tekonsa tietää, toimeen ryhtyi. (Menee istumaan perä-pankolle.) Jopa Kyrön silmä välkkyy — sovinto kai on tullut.

Kyrö. Valtias ei suostu rahojen vapaaseen vaihtoon. Emmekä me ilman elä.

Lemma. Sepä solmu. — Unohtaako Kyrö Nokian aseet?

Teivas (ivallisesti). Unohtaa Nokian nuoletkin. Tuskin tuntisi enää Kyrö sitäkään, joka vedettiin Hahman rinnasta.

Lemma. Mitä? Ammuttiinko Hahma?

Teivas. Kyrö sanoo nähneensä.

Kyrö (hätäisesti). En. En sano!

Teivas. Erehdyinkö? Etkö sanonut olleesi läsnä?

Kyrö. En konsa — en ikinä!

Teivas. Miten sitten nuolesi joutui Hahman rintaan?

Kyrö (pelästyneenä). Minunko nuoleni?

Lemma. Kyrönkö nuoli?

Teivas (katsoo kiinteästi Kyröä, ankarana). Ellei asia olisi selvä, niin nyt sen näkisin. Sinä Hahman murhasit!

Kyrö (hypähtää ylös). Minä?

Teivas (rajusti). Istu! (Nousee.)

Kyrö (vaipuu istumaan vastahakoisesti). Sorrettua syytetään —

Teivas. Vaiti! Olet roisto! En ilkiä sinua kuulla roistompana. (Levollisesti.) Olen aina sinua epäillyt. En koskaan luottanut ketun kengillä kulkijaan, konnan koukkujen kutojaan.

Kyrö (ensi kerran ylpeästi ja miehekkäästi). Olen suuren heimon päällikkö kuin sinä. En salli solvausta. Heimoni puolesta olen täällä valtias-sanasi turvin. Muista!

Teivas. Muistan. Kohta näemme. Kun sinua epäilin — annoin Nokian pajaan käskyn — arvaatko minkä? (Kyrö tuijottaa käsittämättä.) Et arvaa. Olet ovela, mutta et tarpeeksi. Sinun nuolesi olivat paremmat muita — mutta — salamerkillä merkityitä.

Lemma (hypähtää ylös). Sellainenko oli Hahman rinnassa?

Teivas. Sellainen — Kyrön jousen ampumana.

Kyrö (nousee). Lie joku toinen tiennyt — tehnyt mulle turmioksi.

Teivas. Ei tiennyt seppä. Mulle antoi nuolet — minä aina sulle.

Kyrö. Lie saanut varas — lie kadonnut —

Teivas. Vie kuoppaan, Lemma! Tyrmään telkee!

Kyrö. Sanasi syöt, Teivas!

Teivas (Lemman viittauksesta tulee aulasta kaksi sotilasta). Murhamies on henkipatto Pirkkalassa. Tuomittu olet. Pois!

Lemma (on tullut nopeasti Kyrön viereen). Konna! Surun tuotit pyhälle Pyynikille. Tule! (Inku saapuu kuningattaren huoneesta.)

Teivas. Heitä vartijoitten vietäväksi!

Lemma. Kuulitko kuninkaan käskyn? Lähdetkö — tai pakotan?

Kyrö (purkautuen). Kuningasko turvasanansa syö? Vertaisensa kuoppaan kätkee? Niin tekee kamakuningas, rihkaruhtinas —

Inku (lyö kädet rintoihinsa). Osmo, auta!

Teivas (naurahtaa). Sanoistasi ei arvoni alene — mutta tekosi tahraa koko maan maineen.

Kyrö. Ei kuin sun!

Teivas (vetää puukkonsa). Taar'avita! Taatto taivahinen!

Inku (parkaisee). Lähde, Kyrö! Lähde!

Lemma. Vaiti, ruoja! Kuningatar kuulee huutosi. (Sotilaat tarttuvat Kyröön.)

Kyrö. Kas! Pojalle pulmu on pyhä! Oikein! Tepponen isälle tekaise!

Lemma (Sotilaat riuhtaisevat Kyrön aina ukselle asti). Ruoja! Ryökäle! Vartijat! Kuoppaan viekää! Kansi salpaan pankaa! (Sotilaat vievät Kyrön. Lemma seuraa. Vähän melua kuuluu ulkoa.)

Teivas (pistää puukon tuppeen, katselee Inkua tarkkaan). Tunsit miehen?

Inku. Ensi kerran näin. Heimokseni tunsin.

Teivas. Hätäännyit hänen puolestaan!

Inku. Tuhoansa pelästyin — kun tuhmasti puhui, katala.

Teivas. Mitä tekee emäntäsi?

Inku. Nukkuu.

Teivas. Nukkuu? Mitä tekee yöt, kun päivin nukkuu?

Inku. Kolkko on immelle miehelän maja — alussa. Vielä sitten isoansa itki — nukahti.

Teivas. Miksi syöksyit tänne?

Inku. Pelästyin. Melua kuulin.

Teivas (näkee, kun Pyynikki tulee hiljaa huoneestaan, Inkulle). Mene aulan tietä — nopeasti! (Inku menee heti, huomaamatta Pyynikkiä. Teivas astuu nopeasti Pyynikkiä vastaan, ottaa kädesiää ja taluttaa alas.) Terve, koito, kotihisi! Tupakani onnen tuot. (Pysähtyvät pankon päähän.) Kymmenet viikot viivyin. Pahoin tein. Anteeksi anna, armas emäntä! Ajan pitkän ikävöin sua alati. (Ottaa Pyynikkiä päästä.) Surunko sume silmässäsi? Sen suutelen suloksi jälleen. (Aikoo suudella.)

Pyynikki (karttaen). Outo olet vielä mulle, minä sulle. Vieraan vilu meistä uhoo. Anna olla!

Teivas (hämillään). Naiseni olet omani, emäntäni —

Pyynikki (kylmästi). Kuollut on isoni. Hautajaisiinsa haluan.

Teivas. Sitäkö pyydät?

Pyynikki. Sitä. Saanko venheet vesille, haapioiset Hahmalahan? Saattajia anon sulta, soutajia suvantolasta. Siksi tulin.

Teivas. Vainko siksi?

Pyynikki. Vain.

Teivas (kävelee jonkun askeleen hitaasti). Et lämmöllä, lemmenlauluin ota vastaan valtiasta! Kun isäntä saapui — karkaa emäntä.

Pyynikki. Mitäpä kaupan kalusta! En ehdoin tahdoin taloosi tullut.

Teivas. Tuomalla tulit — kuin nainen tulee.

Pyynikki. Ryöstettykin riemuin rientää — tiedän — mutta ehdoin tahdoin ryöstäjä tekonsa tekee — naisen mielen noutimeksi oman mielensä paloksi. — Me emme toivoneet toisihimme — liiton teit — minä liitolle lukoksi jouduin.

Teivas (ihmetellen). Mitä haastat — en tajua. Puhut kuin vihassa vento — et kuin kotisi orren alla.

Pyynikki. Kotini? — Olen täällä liika lämsä, pärepihti, puhdepölkky —

Teivas (kiivaasti). Vaiti! — Lämsät ei läpätä Pirkkalassa, ei haasta pihdit, ei puhu pölkyt. — Istu! (Pyynikki istuutuu vaistomaisesti. Teivas kävelee kiivaasti edestakaisin, pysähtyy sitten tyynenä.) Unohda sanani! Kiivastuin suotta. Syystä olet katkera, vihainen, ärty. (Hymyilee.) Kehnosti kohtelin, kosin — tulin ja nain — lähdin — ja lähetin —

Pyynikki (keskeyttää). Saanko soutajia?

Teivas (pysähtyy liikkumattomaksi kesken ajatustaan, tuijottaen Pyynikkiä). Olet kumma! Kova olet ja komea! (Lyö leikiksi ja menee istumaan valtaistuimelle.) Olet oikeassa! Käskijäksi tulit, et kuulijaksi, kuhnuriksi. Ole raju, reipas! Sellainen on mieleen mulle. Tiedä! Pirkat ovat pirun sukua — ja minä pahin pirkkalainen. Täällä tarvitaan tanua, tulta, pihkaa ja räiskinätä. Riehu, roihu, anna rätinän käydä!

Pyynikki (nousee). En ole riehunut — mielestäni.

Teivas. Et. Olet kylmä kuin jää. Mua paleltaa. Mutta minä arvaan, että tulee kevät — tuuli kääntyy. Silloin paista, helly, mulle — muille räisky ja rätise! — Tule, pikkuinen, polvelleni! Tai — (nousee nopeasti ja menee Pyynikin luo) — et tulla voi — sun talutan. (Ottaa Pyynikin molemmat kädet.) Väärin on sulle tehty — väärin. Sen kostan kymmenesti. Olen niinkuin haluat, tahdot. Poista apea mieli! Puhu ja pakise!

Pyynikki (arasti). En vielä voi — sain äsken surunsanoman —

Teivas. Ja sitten itkit, nukuit —

Pyynikki (ihmetellen). Nukuin?

Teivas. Etkö?

Pyynikki. En.

Teivas (irroittaa ja katsoo sivulleen aivan kuin vielä saisi nähdä Inkun). Hm! (Astuu vähän syrjään.) Ketä haluat saattajiksi?

Pyynikki. Määrää miten mielit soutumiehet! Mutta anna Inku seurakseni!

Teivas. Ei ole Pirkkalan väkeä. (Äkkiä.) Milloin palaat?

Pyynikki (eloisasti). Pane joku joukon päälliköksi, joka käskee, määrää ajan.

Teivas (syrjäsilmällä). Kuka?

Pyynikki. En tunne Teivaan väkeä. Sellainen anna, joka varoen valvoo minua, arvon antaa arvolleni.

Teivas. Kenen tunnet?

Pyynikki. Lemman vain — valtiaan jalon ja ylhäisen.

Teivas. Kelpaako?

Pyynikki. Oi, kelpaa, kelpaa!

Teivas. Mene huoneeseesi, mietin ensin — vastaan sitten!

Pyynikki (riemussa). Mieti, mieti pian, valtias — valtiaani! Minä vakat, kirstut täytän — nopsa olen ja nopea. (Menee nopeasti ovelleen.)

Teivas. Pyynikki!

Pyynikki (pysähtyy ja kääntyy). Mitä?

Teivas (menee hänen luokseen, ottaa käden omaansa). Luulet, että yksin Halin liitto sun tänne toi. Ei tuonut. Mielitiettyni olit jo aikaisemmin. Olit hartahin haluni.

Pyynikki (pelästyen). Oh!

Teivas. Nyt varsin lumohon loihdit kaiken tuntoni, tajuni.

Pyynikki. Päästä, kuningas!

Teivas. En konsa sinua laske, en kuuna kulloinkana. (Lämpimästi.) Lemmen tulen lietsoit mulle — anna lietson takaisin sulle —

Pyynikki (keskeyttää). Muista isoni kuolemata, muista tyttären surua! Päästä vakan, kirstun kimppuun!

Teivas. Näin ei tulla, mennä miehelästä —

Pyynikki (kauhistuen). Mitä mietit?

Teivas. Tulit pyhänä impyenä. Olit, vuotit paluutani. Ei konsa voi poistua pyhäinen piika miehelästä maailmalle. Sellaista ei tapa tunne.

Pyynikki. Mitä sitten?

Teivas. Teen immestä emännän. Neidon nuoren naisekseni.

Pyynikki. Oi, päästä, päästä!

Teivas. Taljat laita lautehille, pöyhi patjat, ukset sulje, säinät kukkasin korista!

Pyynikki (raivossa). En sulje, en korista, enkä laita lautehia.

Teivas (pudistaa Pyynikkiä). Pyynikki, varo! Miksi riehut? Miksi huudat?

Pyynikki (huomaa erehdyksensä). Anna totun; taivun sitten!

Teivas. Mihin totut?

Pyynikki. Sinuhun. (Nopeasti ja viekastellen.) Olet väkevä sankari, kuningas suuri — sinua pelkään ja vapisen. Lempi kai on lämpöä, lepoa, eikä kauhun kaameutta.

Teivas. Kauhistutanko sinua?

Pyynikki. Et — et! En tiedä mitä sanon — pääni pyörii, sydän sykkää — anna poistua poloisen.

Teivas (tiukasti). Ei Hahmalle takaisin!

Pyynikki. Eikö?

Teivas. Ei pyhänä Pyynikkinä —

Pyynikki. Vaan —?

Teivas. Teivaan naisna naurusuisna. Mene! Mieti! (Pusertaa kädestä.) Illalla tekoni teen, en yritä. Itse lehvät, limot laitan — häävuoteeni koristan. (Pyynikki nostaa päänsä ylpeästi ja katsoo uhkaavasti, painaa sitten silmänsä ja päänsä, salatakseen mielialansa. Lohduttaen lämpimästi.) No, ehken vielä näin äkisti.

Pyynikki. Jo osaksi voitat — kiitän sua.

Teivas. Nukun vielä taljoillani —. (Kuiskaa.) Tule sinne — riemun tuoja! (Pyynikki menee pää painuneena. Teivas jää paikalleen katselemaan Pyynikin jälkeen.) Onpa kumma kiihoittaja! Ihmeneito — ihmenainen! Hm! (Pyyhkii otsaansa.) Ominpäin on kasvaa saanut — ei ole emo vaalitellut —. Emo? (Kävelee alas.) Inkuko emon sijassa? En luota lappa-akkaan. On valehtelija, luihu, liukaskieli. (Pudistaa kuin taakan harteiltaan.) Vähätpä naisista, naikkosista! — (Istuutuu valtaistuimelle.) Pirkkalan asiat pahemmat! Vaarassa on valtakunta. Eikä kukaan sen etuja valvo. Kuningas? Pyh! Oikein sanoi Kyrö — kamakuningas! Hm! Mitä voin yksin? Tulisipa edes Lemma minuun! Lemma? — Pyynikki Lemman halusi saattajaksi — no, niin — sattumaa lie ollut —

Lemma (tulee kiireesti). Suvannon takana metsässä miehiä näkyy —

Teivas. Erämiehiä?

Lemma. Enemmän vilahtelee. Ei erällä sellaista joukkoa.

Teivas. Mitä tekevät?

Lemma. Puita kaatavat. Luulen — yli yrittävät.

Teivas. Jousimiehet?

Lemma. Valkaman pajukkoon lähetin vartijoiksi.

Teivas (nousee). Venheet vesille! Vastaan mennään — kysymään.

Lemma. Emme nyt voi. Vieraita veneitä soutaa Kulolla —

Teivas. Tänne vai sinne?

Lemma. Tänne.

Teivas. Jokohan pirkkoja —?

Lemma. En usko! Riennä rantaan! Ratsuja on vuoren alla.

Teivas. Mitä luulet?

Lemma. Luulen, että sinua siellä tarvitahan.

Teivas (menee ukselle, kääntyy.) Ja sinua!

Lemma. Mitäpä minä? —

Teivas (ankarasti). Seuraat minua! (Menee nopeasti. Lemma seuraa, pysähtyy hetkeksi uksella, katsahtaen Pyynikin ukseen päin, menee sitten.)

Väliverho.